VI
Kymmenen vuotta on viime tapauksista kulunut. Kymmenen pitkää vaiherikasta vuotta on useinkin suuri tekijä ihmiselämässä. Siinä ajassa ehtii monta muutosta tapahtua. Ja kuitenkin ne muutokset, joita Metsolassa oli tapahtunut, ovat pian kerrotut. — Isäntä oli paljon vanhentunut, emäntä vähemmän. Tyttäret kasvaneet ja varttuneet. Sirkka oli nyt lähellä kahtakymmentä ikävuotta ja oli täyttänyt ne toiveet, jota lapsena hänestä odotettiin. Hänestä muodostui kaunis nainen. Tytti oli vielä keskenkasvunen, hiljainen ja kaino. Hänessäkin oli viehättäväisyyttä, mutta ei sitä avonaista, uhkeaa kauneutta jota sisaressaan oli.
Tytille oli tarjottu tilaisuus päästä kaupunkiin ottolapseksi eräälle kristillismieliselle pariskunnalle. Tämä suuri kysymys oli paraikaa »hautumassa», kuten isänsä sanoi. Sen muutoin sai lopullisesti ratkaista Tytti itse ja Suutari-Eero. Tämä kummallinen ratkaisutapa johtui siitä, että äiti jätti vallan tytölleen ja isä Eerolle.
»Kun Eero käypi, niin hänen annan ratkaista asian», oli hän sanonut. —
»Tehköön Tytti oman mielensä mukaan», oli taas sanonut äiti.
Muutokset ihmisissä olivat siis tavallisia, mitä niin pitkällä ajalla sopi odottaakkin tapahtuneeksi.
Mutta muutokset ulkopuolella puhuivat enemmän taantumuksesta kuin edistyksestä. — Huoneet olivat koko joukon ränsistyneet, aidat vainiolla luhistuneet, peltojen ojat kursistuneet kokoon, suo-ojat pensittyneet, yksinpä hevonenkin rapistunut ja koniksi muuttunut. Eikähän toisin voinut ollakaan. Torpan mieheltä meni kolmas osa työ-ajasta Puikuliinilla veron tekoon. Tämä määrä tuli hänen suoritettavakseen heti kun kymmenen vuotta oli torpassaan asunut. Ja tähän se päättyikin nyt Aatun voittokulku Luolakaarossa.
Uhrata joka viikko kaksi työpäivää vieraaseen työhön oli semmoinen jarru, joka pysäytti jo edistymisen mahdollisuutenkin, eikä vaan innon. He elelivät nyt vaan niinkuin elellä voi se, joka on jonkun pakottavan välttämättömyyden alla.
Heiltä oli muutoin kaikki pakoportit suljetut. Heidän täytyi siis pakosta tyytyä siihen missä olivat, tyytyä orjuuteen, ja tietoisuus siitä, masensi heitä.
Torpan kirja-asiat olivat olleet kyllä tällä ajalla kysymyksessä. Semmoiset Aatu olisi saanut, mutta orjuuttavammat kuin mitä konrahti käytännössä ilman kirjoja oli. Muun muassa nousi kirjojen mukaan vero vielä yhdellä työpäivällä viikossa, jos Aatu torppansa työvaivat möi vieraalle. Tällä »laillisella» verukkeella oli saavutettu se tarkoitus mitä tahdottiin. Sillä pykälällä sidottiin uhri Metsolaansa, se on: imijän pillin ulottuville, jotta tuo mainio »työhullu» ei suinkaan kesken ikänsä livistäisi matkoihinsa. Sillä eihän kukaan toinen uskaltanut asettua Metsolaan, josta toinen puoli työajasta meni veroon.
Näin oudon pykälän sisältävään kirjaan ei Aatu katsonut voivansa merkitä nimeään; kirja asia jäi siis ainaiseksi siihen.
Jos tämä orjuuttava pykälä suututti Aatua, itseään, suututti se myöskin suutari Eeroa, jopa siihen määrään, että hän unohti tuon aina tyynen vakavuutensa ja puhutteli mielenkuohussaan niin vaikuttavasti Puikuliinia, ettei tämä katsonut enään voivansa jättää asiata semmoisekseen, vaan haastoi Eeron »kunnianloukkauksesta» oikeuteen. Tämä oli hänelle sitä mieluisampi, kun se kävi nyt koston asemasta monista masentavista loukkauksista ja tappioista, joihin oli suutarin kanssa väitellessään joutunut.
Loukatun kunnian otti siis oikeus hyvittääkseen siten, että Erolle tuomitsi vapaan ylöspidon joksikin aikaa eräässä tiilirakennuksessa. Tämän lisäksi häväistiin häntä oikeuden edessä kun hän oli niin paatunut, että ei ainoastaan loukannut valtiopäivämiehen kunniaa, mikä yksistään jo oli raskauttava seikka, vaan että hän teki itsensä syypääksi oikeuden sopimattomaan kohteluun, miksi selitettiin hänen muutamia oikeudelle tekemiään kysymyksiä.
Jos Eero todellakin olisi »sopimattomasti» oikeutta kohdellut, olisi se ollut sille pelkkää riemua langettaa hänet itsensä solvauksesta sakkoihin, mutta sitä Eero ei todellisuudessa tehnyt. Hän pani itse oikeuden puheenjohtajan niin ahtaalle kysymyksillään asioista, jotka koskivat juuri kysymyksessä olevaa Puikuliinin kunnianloukkausta, ettei tämä kyvennyt niihin Eeroa tyydyttävällä tavalla vastaamaan. — Tämä se kävi oikeudelle niin älälle, että se näki kunnianarvoisuudelleen sopivaksi antaa häväisyä muistuttavat nuhteet Eerolle. — Lopuksi sai »rättäri» Eeron viedä ulos korkeasta oikeudesta, ja niin oikeus tunsi arvonsa säilyttäneensä!
Mutta Metsolassa kunnioitettiin Eeroa entistä enemmän. Aatun silmissä oli hän »parhain» ihminen minkä tunsi. Hän oli kauvan kunnioittanut kyllä seurakunnan pappia. Kirkossa oli hän aina hartaasti kuunnellut häntä, ja saanut hänestä varsin edullisen tuntemuksen. Mutta huolestuneena lisääntyvistä verovelvollisuuksistaan oli hän kerran mennyt papin puheille huoliaan valittelemaan ja niinkin isossa ajatuksessa, että tämä ottaisi puollustellakseen häntä Puikuliinin sorrolta. Silloin kaatui hänen kunnioituksensa pappia kohtaan.
Maalliset asiat eivät häntä, sielunpaimenta, koskeneet, selitteli pappi. Hän luuli Aatun tulleen jossakin sielun hädässä neuvoa kysymään ja huomasikin nyt mielipahakseen, että oli aivan erehtynyt. Aatua vaivasi vaan sielun vihollisen kiusaukset ajallisista, katoovaisista asioista. Aatu oli väärällä tiellä, kun ei tyytynyt siihen osaansa, jonka Jumala oli hänelle suonut. Parempi oli Aatulle mennä tekemään sovinto isäntänsä kanssa, jota vastaan on ruvennut napisemaan; näin Aatun tarvitsi nöyrtyä! Eikähän isäntä, selitteli edelleen pappi, ollutkaan tehnyt mitään laittomuutta. Hänellähän oli laki puolellaan, ja hän, pappi, oli vakuutettu siitä, ettei niin kunnianarvoisa mies kuin valtiopäivämies Puikuliini oli, missään tapauksessa kohdellut Aatua yli oikeutensa; päinvastoin on hän taipuisa uskomaan että, Puikuliini juuri oli Aatun hyväntekijä, jolle nyt pahaa sydäntä kantamaan oli piru Aatua yllyttänyt.
Tähän se nyt sitten Aatun papin ihaileminen jäi. Sitä suuremmassa arvossa piti hän nyt Eeroa, jonka tunsi tosi ystäväkseen. Aatu olisi ollut omasta puolestaan valmis korottamaan Eeron papiksi. Sillä Eeroa hän ymmärsi.
Näin oli pienet asiat vaihtuneet ajan kuluessa. Metsolan isäntä koki suorittaa orjan veroa ja asua retostaa torpassaan, ja jos hän ei voinutkaan aikomuksiaan toteuttaa, mitä hänellä oli, niin eihän se ollut hänen syynsä, vaan muiden, isännän, joka raskaita velvollisuuksia asettamalla esti hänen hyödyllisistä torpan uudistustöistä. Intokin häneltä lamautui. Sillä tietoisuus orjanasemastaan vaikutti hänessä välinpitämättömyyttä ja velttoutta.
Mitä tulee itseensä Puikuliiniin, oli hän vanhentunut ja muuttunut entistään tylymmäksi alustalaisilleen ja palkollisilleen. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta jumalinen. Raamattu myönsi hänelle vaikuttavia aseita palkkaväkeä vastaan. Niillä hän leimautteli kuin keskiaikainen paavi pyhyydessään. Hän seurusteli ahkerasti pappien kanssa ja, oli aina tiukka kirkon puolustaja.
Papisto oli hänen mielestään a ja o. Papiston ansioksi luki hän kuten muutkin aikalaisensa paljon sellaista, joka ei pidä paikkaansa.
Kirkon ja papiston ystävänä koki hän pitää huolta, ettei papin tarvitsisi kirkossa tyhjille seinille paukutella. Alustalaisten ja palkkaväen tuli käydä ahkerasti kirkossa. Ja pappi puolestaan piti huolen siitä, että huoneentaulu »palkollisille» pysyi sanankuulijain mielessä. Kaikki oli sillä hyvä kun palkolliset ja alustalaiset tyytyivät vaan osaansa, jonka ylimmäinen oli heille jakanut. Heidän tuli osoittaa kunniotusta isännilleen niinkuin — Jumalalle! Sellainen oli raamatun ääni — raamatun, jonka sana ei voi kadota, vaikka taivas ja maa hukkuvat. — »Olkaat siis kuuliaiset teidän ruumiillisille isännillenne pelvolla ja vapistuksella», toisteli Puikuliinin mielipappi huoneentauluansa, ja se se oli valtiopäivämiehen mielestä papin puhetta, puhdasta Jumalan sanaa — sanaa, jota kuulemaan täytyi välttämättä komentaa palkkaväkensä.
Poikansa suhteen oli Puikuliini viimeaikoina tuntenut syvää huolta. Jori ei voinut tyydyttää häntä, eli suoremmin: Jori ei ollutkaan täyttänyt niitä toiveita, joita toivorikas isänsä jo aikaisin oli häneen pannut. Yhä edelleen oli hänen lukunsa kesken, vaikka hän talvet oli oleksinut pääkaupungissa »lukemassa». Viimeiseen asti oli isänsä toivonut Jorin vihdoinkin suorittavan tutkinnot, mutta siitä ei tullut sen kummenpaa, niin että isän täytyi kuin täytyikin nähdä toiveensa olevan turhan.
Jori oli tullut ylioppilaaksi noin kahdeksan vuotta sitten, ja kirjoittautunut lakia tutkivaan tiedekuntaan kuten oli jo lyseon keskiluokalla ollessaan päättänyt. Hänestä piti siis tulla »lakiviisas mies», kuten Eero suutari asian kuultuaan oli merkitsevästi sanonut. Mutta lakiviisaus ei Joria taitanutkaan niinkään innostaa, koskapa nyt jo monet rivit lakia tutkivia nuoria miehiä oli luisunut hänen sivutsensa. Hän yhä vaan »tutki» talvet pääkaupungissa ja kirjoitteli silloin tällöin kotoaan rahaa sinne.
Pahat kielet tiesivät kertoa Jorin olosta pääkaupungissa sitä ja tätä. Hän muka harjoitteli seurustelua naisten kanssa ja tutki eri viinilajeja ynnä muuta asiaankuuluvaa.
Mutta Jori itse oli vaan hyvin toimessa. Osteli suuria kirjateoksia, jotka asetteli työhuoneeseensa hyvin somaan järjestykseen. Siten sai hän huoneensa muistuttamaan oppineen tiedemiehen huonetta.
Nuo kirjat kulkivat suurissa kolleissa kesäisin kotia ja syksyisin Helsinkiin vuosi vuoden perästä. Itse piti hän luvuistaan sangen merkillistä huolta. Talvella päätti hän käyttää kesän lukuihin kotonaan. Siellähän salon rauhaisuudessa, päätteli hän, on rauhaisa lueskella. Tällä pääkaupungilla oli omat tapansa ja oma elämänsä: täällähän ei ollut tilaisuutta tutkia, tämmöisessä hyörinässä ja hurakassa. Ja niin meni talvet. — Kesällä päätti hän taas lukea talvella pääkaupungissa, itsessään opiskelukaupungissa. — Hittoko nyt kesänsä tuhlasi tyhmiä kirjoja lukien. Ei! Kesä oli kesä hänelle niinkuin muillekin tieteitä tutkiville ihmisille, päätti hän kesällä, ja niin menivät kesät.
Tämmöistä huolta piti Jori itse luvuistaan ja pysyi kuin pysyikin vaan
Puikuliinin Jorina.
Mutta tehdäksemme tasapuolisuutta Jorille, on kiirehdittävä huomauttamaan, että hänen sivistyksensä oli todellakin noussut siellä pääkaupungissa. Hänen huomaavaisuutensa naisväkeä kohtaan oli niin kouraan tuntuvaa laatua, että hän tuli kautta pitäjän tunnetuksi. — Monet raiskausyritykset siellä ja täällä kalastus- ja metsästysmatkoilla olivat julkisina puhe-aineena koko pitäjässä. Yrityksiään oli hän aina tehnyt kauneimpia neitosia kohtaan. — Niin että Jori todellakin oli »edistynyt» mies! Ja itse hän piti käytöstänsä oikeutettuna. — Hänhän oli ylioppilas, maantoivo, osallinen korkeammasta sivistyksestä, jolle kansa oli muka niin äärettömän paljon velkaa kansallisista laitoksistaan y.m. — Hänellähän oli oikeus tarjota suosiotaan sivistymättömille naisille; olihan hänkin ihmisheikkouksista osallinen, miksikä siis paheksuttiin sitä, jossa ei ollut syytä paheksua. Kansan nainen saisi toki olla iloinen ja pitää kunnianaan hänen, ylioppilaan, tarjoomaa läheisempää suhdetta!
Niin Jori itse aprikoitsi.
Mutta kansan naisista parempi osa inhosi koko miestä ja hänen kanssaan kaikkia valkolakkisia.
Edelleen joka syksy kävi Jori kerran tai kahdesti Metsolassa jahdilla. Huonoja taipumuksiaan siellä hän ei ollut vielä varsinaisesti näytellyt. Hän tyytyi salaperäisesti viekottelemaan Sirkkaa lemmitykseen, muka avioliittolupauksella mutta varsinaista yllätystä hän ei kuitenkaan vielä ollut tehnyt.
Kaikki pirulliset eljeet oppineena olisi nuo »lemmitty-sopimukset» kentiesi onnistuneet, ellei Sirkka avomielisyydessään olisi äidilleen asiasta puhunut ja siten saanut vanhemmat puuttumaan asiaan. Siksi tunnettu oli toki Jorin maine Metsolassakin, ettei näin epäilyttävää asiaa jätetty heidän kahden ratkaistavaksi. Sirkka lapsellisen viattomassa avomielisyydessään oli äidilleen ilmoittanut, että Jori herra oli siepannut hänet kamarissa syliinsä ja pusertanut häntä niin, että oli pahaa tehnyt, ja suudellut häntä kaulaan ja poskille. — Jori oli vielä hänelle sanonut, että hän on Sirkasta itselleen rouvaa kasvatellut ja kysynyt: tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen, johon hän oli vastannut, ettei hän sitä nyt vielä tiedä.
Tästä sukeutui sitten Metsolassa harvinainen ja samalla rehellinen naima-kysyntä, eli mieluummin naimatarjous.
Aatu asettui tässä kysymyksessä mitä itsenäisemmälle kannalle, säilyttäen samalla rehellisyytensä, joka oli suora ja mutkaton. Aatua suosi vielä se onni, että hän Puikuliinilla veroa suorittaissaan nyt hiljakkoin, sai kuulla milloin Jori taasenkin tuli jahdille — se muutoin oli jo neljäs jahtimatka Metsolan takalistolle sinä syksynä — ja osasi siis kutsua suutari Eeron todistajaksi tuossa tärkeässä kysynnässä, minkä hän oli tekevä, kun Jori tulee jälleen heille.
Näin oli asia valmistettu ja Jorikin määrilleen »jahdille» saapunut, laisinkaan arvaamatta miten tärkeitä kysymyksiä hänelle siellä nyt tullaan tekemään. Hän saapui nyt kuin ennenkin hilpeänä ja kohteliaana, tuoden kahvinpööniä emännälle, tupakkaa isännälle ja namusia tyttärille tuomisiksi ja asettui kamariin kuin ennenkin; kaikesta päättäen näytti hän aikovan olla yötä talossa.
Eero oli saapunut jo aikaisemmin ja hänkin asusteli nyt kamarissa kuin kotonaan.
Hänet nähtyään näytti Jori ensinnä vähän nolostuvan, mutta selveytyi pian ja alkoi teennäisellä hilpeydellä keskustella hänen kanssaan:
»Teillähän on ollut isä-papan kanssa vähän kinaakin, vai mitä?»
»Tarkoitatteko sitä kerrallista kunnianloukkausjuttua?»
»Sitä».
»Huono omatunto on pian loukattu, ja tätä sitten pienten ihmisten kesken kutsutaan 'kunnianloukkaukseksi'», selitteli Eero, pannen erityistä painoa viime sanalle.
»Te kai olitte tuomittu joksin aikaa vankeuteen, vai kuinka?»
»Olin».
»No mitä piditte vankilasta?»
»Eipä mitään pahaa. Tältä aikakaudelta, eli tarkemmin: tältä kansalta ei juuri sovi odottaa sen parempia vankilaoloja.»
Joria ei tuntunut nyt haluttavan enempää keskustella Eeron kanssa. Hän istuutui ja alkoi etsiä tupakkaa.
Nyt juuri astui isäntä, emäntä ja Sirkka kamariin. Molemmat naiset olivat kuin pois suunniltaan, mutta Aatussa itsessään nähtiin vaan entinen jäykkä levollisuus. Hän oli lakki päässä eikä, niinkuin muulloin, ottanut sitä pois. Hän seisoi Jorin eteen ja katsoi häntä suoraan vasten silmiä ja sanoi:
»Sanoppas nyt suoraan, ottaisitko sinä mielelläsi tämän meidän tyttären vaimoksesi?»
Jori vaaleni.
»Mitä te puhutte? Mitä tarkoitatte?» sopersi hän.
»Minä tarkoitan sitä, jota sanonkin, ja sinun on siihen vastattava suoraan!»
»Eihän siitä ole ollut mitään puhetta, epäröitsi Jori aivan neuvottomana.
»Mutta siitähän on ollut puhetta. Itsehän sinä olet Sirkalta kysynyt, tulisiko hän vaimoksesi».
»Se ei mahda olla totta… tuota… leikkipuheet ovat leikkipuheita».
»Minä en pidä sitä enään leikkinä. Minä kysyn siis vielä herran: tahtoisitko sinä mielelläsi hänet vaimoksesi?»
»Enhän minä ole häntä tahtonut», ehätti Jori äkäisesti.
»Mutta sinähän olet kysynyt häneltä!»
»Sanoinhan, ettei se ole tosi», uskalsi Jori kopeasti. Hän oli nyt selvennyt hämmästyksestään.
»Mutta sehän on totta», äänsi Sirkka.
»Sanoppas nyt mikä sinulla oli tarkoituksena, kun puhuit semmoista?» vaati isäntä.
»Minä en kärsi että tulette häväisemään minua. Painakaa ulos täältä!»
»Vastaa!»
Jori ei vastannut. Katsoa murjotti vihaisesti isäntään.
»Oletko sinä vailla häntä aljuksesi?» kysyi jälleen isäntä lujalla äänen painolla.
Jori hyppäsi seisoalleen ja kirosi ruokasesti.
»Vastaa!»
Ei vastausta. Vieras terenteli isännän päälle, mutta ei rohjennut mennä, kun näki ettei häntä peljätty.
»Aiotko sinä hänet raiskata?»
Ylioppilas oli suunniltaan ja kiroili vimmatusti.
»Vastaa!» vaati isäntä, katsoen häntä suoraan silmiin.
»Niin», jatkoi isäntä. »En kysele tätä silti, etten tietänyt tarkoituksiasi, vaan silti, että tämä tyttärenikin tulisi huomaamaan: mihin tarkoitukseen olet häntä ollut vailla».
»Ja kuuleppas nyt, tyttäreni», sanoi hän, kääntyneenä Sirkkaan, »tämä ylioppilas on aikonut narrailla sinusta huoran itselleen. Ei sen paremmaksi vaimoksi hän ole sinua aikonutkaan. Sanoppas nyt, Sirkka, tahdotko sinä ruveta tämän ylioppilaan jalkavaimoksi?»
»En! Herran tähden, en!»
»Sepä on hyvä», jatkoi isä, tarkoittaen puheellaan tytärtään.
»Varo sitten itsesi tältä mieheltä! Älä suostu hänen kanssaan sylitysten istuskelemaan, äläkä anna hänen, ilkeän, nuoleskella ihoasi! Sillä kaikella sillä on pahempi tarkoitus kuin viattomuudessasi ymmärrätkään. Olet kasvanut täällä salolla, ulkopuolella sivistyneestä maailmasta, etkä tunne siis mitä kavaloita ansoja sivistyneet voivat eteesi viritellä. Mutta nyt tuntenet ainakin tämän yhden viettelijän tarkoitukset, ja se on hyvä».
»Oletkohan monta kansan viattomista tyttäristä saastuttanut?» kysyi isäntä jälleen Joriin kääntyneenä.
»Tuki kitasi, senkin koira!» huusi ylioppilas kalpeana.
»On kuulunut, että sinä jahtiretkilläsi hätyyttelet tyttöparkoja. Onko se totta?»
Ylioppilas hyökkää nyt naulassa riippuvan takkinsa taskuja kopeloimaan.
Hän nähtävästi tahtoi pelotella, että siellä on joku ase.
Isäntä seuraa tarkkaavaisesti vieraansa liikkeitä eikä anna itseänsä pelon valtaan ennen aikaansa.
Taskussa ei ollut kuitenkaan mitään ja se seikka näytti vierasta hiukan nolostuttavan, mutta ei lepyttävän. Hän näytti olevan raivoissaan, kun ei keksinyt mitään keinoa tämän epämiellyttävän keskustelun lopettamiseksi.
»Vastaa!» vaati isäntä.
»Vastaatko sinä tomppeli puheesi? Vastaatko? — Se ei ole pieni asia häväistä sivistynyttä henkilöä!» huusi hän nyt kurkun täydeltä.
»Minä vastaan. Mutta oletko ajatellut miten halpamaista tuo sivistyksesi on, josta nyt kerskaat?»
»Se ei kuulu sinuun. Korjaa luusi täältä eli minä… ».
»Puhelkaamme tyynesti! Et ole vielä tehnyt selkoa missä määrässä nuo puheet ovat tosia…»
Enempää ei isäntä ehtinyt. Vieras menettäen viimeisenkin malttinsa, hyökkäsi häpeälliseen käsikähmään.
Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Korvenraatajan kourat pusersivat liijan lujasti tämän liekkumassa veltostuneen, rappiolle joutuneen herrasmiehen olkavarsia. Eikä se jäänyt vielä siihenkään, vaan hänen täytyi tehdä epämiellyttävä ulosmatkustus isännän varta-vasten tähän tarkoitukseen sovellutetusta sysäyksestä, mikä päättyi ankaraan täräyksen selkäpuolen loppuosassa, juuri siinä, mitä käytämme istuessamme.
Tapauksen kulku oli nopea alusta loppuun ja Jorille harvinainen ja masentava. — Salamana lensi hänen mieleensä, että se oli sikamaisen hävitön teko, hänelle, joka oli kuin olikin nauttinut ylempää sivistystä, eikä senkään pahempata rikosta tehnyt: kuin viattomia lempisopimuksia hautonut mielessään tuon tyhmän torpparin tyttären suhteen.
Tappio tuntui korvaamattomalle senkin tähden, kun Jorin täytyi tunnustaa olevansa kuin varta-vasten luotu tuon korvenraatajan leikkikaluksi, jota tämä voi heitellä ulos ja sisälle kuin mitäkin palloa, ilman että hän puolestaan voi antaa vastaavia sysäyksiä vastaan. Sitä paitsi oli tuo ankara varokeino torpparin puolelta Jorin mielestä ennenaikainen: Sillä eihän hänen tyttö-lutukselleen ollut vielä mitään tapahtunut; ei ainakaan pahaa. — »Laskiko nämät tomppelit jo lukua muutamasta pususta».
Mutta Jorilla ei ollut nyt aikaa pitkiin tutkimuksiin siitä mitä tapahtunut oli, sillä isäntä ilmestyi ulos, tuoden mukanaan kaiken omaisuuden mikä Jorilta oli sisälle jäänyt. — Hän puhelee entisellä levollisuudella.
»Ei sentään niin kiirettä, ettei kapineitaan jouda ottamaan. Tässä on takkinne ja tässä laukkunne! — Muutoin vastasen varalta tahdon ilmoittaa, että toiste on viisaampaa olla ryhtymättä käsikähmäiseen tappeluun minun kanssani, sillä semmoisissa tapauksissa minä aina puolustan itseäni.»
»Se on hävytöntä tehdä torppariväen tuolla tavalla isäntäväelleen», änkytti Jori vastaukseksi.
»Onkos se hävitöntä että sinä, joka kehut ylemmästä sivistyksestäsi, teet valmistuksiasi pettääksesi minun lapseni, joka on liijan viaton ymmärtääkseen varoa itsensä sinulta, konnalta? Onko se hävytöntä?!»
Jori valmistautui lähtemään, uhmaten lähtiessään, että torppari tulee tekoaan katumaan. Ja näin nolosti päättyi tämä »jahtimatka», jonka tarkoitus koski enemmän Sirkkaa kuin metsän riistaa.
VII
Jorin mentyä keskustelivat Metsolan asukkaat jälelle jääneen vieraansa kanssa tuosta harvinaisesta tapauksesta mikä siellä oli tapahtunut. Ei kukaan heistä olisi tahtonut että se niin nolosti päättyi; mutta ei kukaan myöskään tietänyt miten muuten se olisi voinut päättyä sitten, kuin Jori itse oli alkanut julki tappelun. — Eero, jonka tuomiota Aatu aivan kuin ikävöitsi, oli vielä varonut lausumasta loppuarvostelua, myhäili vaan merkitsevästi ja sanoi sanan silloin toisen tällöin, ryhtymättä asiata lopullisesti arvostelemaan.
Mutta kuultuaan nyt Aatun juuri kuin katuvan tekoaan ja etenkin kenkänsä kärjen käyttämistä, jota hän teostaan piti pääasiallisesti loukkauksena, otti nyt Eerokin vuoron puhuakseen muutamia sanoja:
»En todellakaan ymmärrä mitä olisit alamaisuudellasi voittanut. Tuommoisen ränsistyneen herrasmiehen kanssa ei ole hyvä menetellä niin, että pelko ja alistuminen siinä hänelle näkyy. Jos miten muuten lempeämmästi olisit menetellyt, olisi se merkinnyt samaa kuin Sirkan joutumista hänen käytettäväkseen. Tämä herrasmies on niin surullisen kuuluisa, että on sen parempi mitä tuntuvammin saa hänet perheestään vieroitetuksi.
»Mitä taas tulee siihen, että hän kostaakseen tappionsa toimittaisi ikävyyksiä teille, jotka olette hänen isänsä torppareita, niin luulen, ettei isänsä suostu kuitenkaan sen enempään kiristykseen kuin mitä jo kymmenkunta vuotta on harjoittanut. On kyllä paljon tämän suuntaista maassamme tapahtunut, ja onhan siinä niin muodoin aihetta peljätä, mutta tässä tapauksessa en luule teille koituvan ikävyyksiä, ei ainakaan niin kauvan kuin ukko Puikuliini elää. Toiseksi muuttuu asia kun tämä renttu joutuu isännäksi! Hänen isännäksi pääseminen ei todellakaan saata merkitä mitään hyvää teille. Kentiesi hän silloin panee teille sen häpeämättömän ehdon: joko te lunastatte isännän mielisuosion Sirkalla, tai olette hänen kiristyksensä alaisina.»
»Kunnia ennen muuta»! äänsi isäntä ja emäntä yhteen ääneen.
»No siitä ei epäilystäkään!» myönsi vieras korottaen ääntänsä.
Tämä merkillinen naimakysyntä jäi Metsolassa tähän. Mutta häpeän uhka kaunista perheenjäsentä kohtaan oli kuitenkin tarjottu, ja jos siinä käytettiinkin sekä sanoja että keinoja joita »sivistyneet» kutsuvat raa'oiksi, niin on huomautettava erityisesti ettei tässä tapauksessa voitu raakuutta karkoittaa muulla kuin toisella raakuudella. Ja mitäpä todellakin yksinkertainen korvenraataja tässä tapauksessa olisi muuta tehnyt kuin mitä teki? Ja vihdoin, mitenkähän »sivistyneessä» perheessä menetettäisiin korvenraatajaa kohtaan, jos tämä tungettelisi perheen tyttären kanssa luvattomiin suhteisiin? — Sitä sopii ainakin kysyä.
Tapaus sai Metsolan väestön hiukan vähäpuheiseksi, mutta saadakseen vaikkapa keinotekoisestikaan vähän enemmän eloisuutta väkeen, ryhtyi Eero vilkastuneena puhelemaan muita asioita.
»Niinpä niin. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Rentut ovat renttuja ja rentuille on annettava renttujen kyyti. Mutta sanoppas mitä sinä, Aatu, itse olet päättänyt siitä Tytin asiasta! Tunnetko lähemmin niitä vanhuksia, jotka hänen ottolapsekseen ottaisivat?»
»Yhden hyvän puolen tunnen heissä, — he eivät ota lainoistaan korkoa. Heillä on perintörahoja, joita ovat lainailleet — ja sitä minä ihmettelen, etteivät he ole koskaan ottaneet korkoa», selitti Aatu ikäänkuin ilostuneena, että oli keksitty oikeampi puheenaine.
»Se on hyvä merkki, jota minä en ole tavannut muissa kuin hyvissä ihmisissä. Kaikki huonot ihmiset ovat koronkiskureita, jos nimittäin heillä on rahoja päästä alkuun. — Ne luultavasti ovat uskovaisia ihmisiä vai mitä?»
»Niin ovat. Saarnasivat jo minullekin, että menen helvettiin jollen tee parannusta ja Reppaahan ne jo itkettivätkin.»
»Puhuivatko ne kirkoista ja papeista, panitko sitä merkille?»
»Kyllä. Puhui ne ainakin uskottomista papeista.»
»Hyvä on. Kuulen että ne ihmiset ovat hyviä ihmisiä. Tohditte niille antaa Tyttinne», selitti nyt Eero. — »Niin. Mutta mitä se Tytti itse sanoo asiasta»? jatkoi hän.
»Niin Tytti! Tyttihän olisi jo mennyt», selitti siihen emäntä.
»Silloinpa ovat kaikki asianhaarat myötäiset. Siis minä puolestani en osaa muuta kuin kehoittaa teitä suostumaan tarjottuun ehdotukseen.
Pidän sitäpaitsi aivan varmana että ne ihmiset ovat tavallista parempia ihmisiä. Jo tuolla ottolapsensa valitsemisella ovat he näyttäneet omistavansa erilaisen katsantokannan olevista oloisia kuin suuri yleisö. Ei ole puuttunut köyhät lapset lähempääkin; jos he olisivat vaan tahtoneet etsiä yksistään köyhän lapsen, olisi se ollut kenties hyvinkin lähellä. Mutta nyt he etsivät sen maaseudulta ja kaukaiselta salolta vielä, ja vihdoin orjien lapsen, laillistettuin orjien lapsen, sillä täytyy siis olla joku syynsä — tämän minä ainakin luulen käsittäväni. Luulempa vielä, että jos minä, taikka te, olisin siinä asemassa kuin he, niin tekisin valintani aivan samoja näkökohtia noudattaen, puheli edelleen Eero.
»No niinpä tietenkin! En ainakaan kaupungin köyhistä lapsista huolisi.
Niitä se suuri kehuttu sivistys, valhesivistys on jo lapsina pilannut.»
»Eihän se ole niiden lapsiparkain syy»! muistutti emäntä.
»Ei olekaan! Mutta sitäpä tarkoitettiinkin, että nuo viattomat lapsiparat ovat niin huonossa ympäristössä siellä kaupungissa. Ei niitä rehellinen köyhyys pilaa, mutta epärehellinen ja rikollinen rikkaus jonka ympäröimänä ovat. Se rikkaus, jota työmiehiltä imien käytetään rivouteen, irstauteen, turhaan loistoon ja prameuteen silloin, kuin nuo varsinaiset rikkauden kerääjät, köyhät työläiset saavat nähdä kurjuutta puutteista, joita välttämätön ravinnon tarve tuottaa. — Tämä 'sivistynyt' joukko on huono seura kasvaville! Heidän sydämmensä kasvavat kovaksi ja tylyksi, kun jo pienenä näkevät nuo yhteiskunnan 'loisto-ihmiset' olevan niin tunnottomia, että käyttävät toiselta riistämiään varoja ennen riettaisiin huveihin kuin nälkäisen leipään», selitti Eero nyt nimenomaan emännälle.
»Mutta on niissä rikkaissa armeliaitakin», huomautti emäntä.
»On poikkeuksena. Joskus on sitäpaitsi tullut muodiksi auttaa köyhiä, — muutoin erinomainen muotiasia — ja silloin on nähty heidän kokoavan pöydältä pudonneet murunsa kurjien suuhun, mutta sillä ehdolla tietysti ja sillä toivolla, että heidän lahjansa muistoon kirjoitettaisiin. Ja jollei sitten löydy sellaista, joka näistä hyvistä töistä pitäisi kirjaa, pitävät he sitä itse», puheli vieras katkerasti.
Mutta tätä puhetta eivät korven raatajat näyttäneet käsittävän, sen huomasi Eerokin ja lopetti keskustelun lausumalla vakaumuksenaan, että Tytti joutuu hyväin ihmisten seuraan. Ihmisten, joita ei ollut syytä sovittaa noihin lois-ihmisiin, jotka elävät muiden ihmisten hiestä ja vaivasta.
VIII
Pian sen jälkeen kuin Tytin kohtalo oli Metsolassa ollut keskustelun alaisena lähetettiin sana noille kaupungin vanhuksille, jotka häntä olivat ottotyttärekseen pyytäneet. Sieltä tultiinkin tytärtä noutamaan. Hellät jäähyväiset kotoväeltään otettuaan lähti hän uusiin oloihin. Ja niin ensimmäinen rengas oli auennut siitä perheketjusta, joka oli muodostunut karussa ja villissä, vaan sittemmin ihmistyöllä kesytetyssä Luolakaarossa. Jos kotiturve ei ollutkaan kyvennyt jakamaan lähtevälle laajoja tietoja elämästä, olivat kuitenkin ne tiedot mitä hänellä oli, arvokkaammat kuin, moni kykenee edes ajattelemaan.
Toinen tärkeä seikka tapahtui näihin aikoihin, seikka, joka tuli suoranaisesti vaikuttamaan Metsolan oloihin. — Ukko Puikuliini oli saanut halvauksen, mikä riisti häneltä toimen itse hoitaa talouttaan. Jorin oli nyt astuttava tilalle. Siis tapaus, joka Metsolassa herätti huolta.
Ettei huoli ollut aiheeton, se pian tulikin ilmi.
Ei puoltakaan vuotta ollut Jori isännöinyt vielä talossa kun Aatulle ilmoitti nähneensä kohtuulliseksi määrätä Metsolasta kolme työpäivää veroa viikossa. Vaatimustaan pohjusteli hän sillä verukkeella, että torpparin huostassa oli muka niin paljon tiluksia, ettei tämäkään vero ollut sille paljon.
Se seikka, että Aatu lupasi palauttaa kaikki liiat maat, joita ei käyttää voinut, päätilalle takaisin, ei merkinnyt mitään. Torpparihan sai käyttää ne hyväkseen jos tahtoi, ja syyttäköön itseään jollei maat tule tehdyksi, selitettiin hänelle.
»Herran tähden», puhkesi Aatu puhumaan, »mitenkäs minä lisää uudistöitä teen, kun puolet työajasta menee veroon? Ja kenenkä hyväksi minä siinä, uutta työtä teen? Minähän olen kerrassaan horjuvassa asemassa, olen teidän orjanne. Se vaiva jo, minkä olen sinne pannut, ei ole minun hallittava, vaan teidän.»
»Sinuun on tarttunut rajasuutarin usko! Luultavasti rupeat rettelöimään minun kanssani. Kieltäydyt luultavasti suorittamasta veroakin pianaikaa. Mutta sen mahdollisuuden varalta ilmoitan nyt jo, että laki on puolellani.»
»Laki on puolellanne sen tiedän, ja tiedän senkin, kuka tuon lain on laatinut. — Minä myöskin pyydän saada ilmoittaa nyt jo, etten mitenkään kykene määräämäänne veroa suorittamaan. Jo tässä nykyisessä verossa on ollut nihkamista; torppa on joutunut rappiolle aivan väkisten; nälkää jollei vielä ole ollut, niin nyt se kyllä tulee; minulla ei ole nyt enään muu tarjona kuin sortuminen; minä olen tehnyt Luolakaaron asuttavaksi, olen siinä elänyt, olen kärsinyt siellä, ja sittenkään se ei ole minun. Minä olen orjanne! Orjanne, jonka täytyy nyt sortua!» puheli Aatu ja kyyneleet vierivät poskille.
»Älä nyt, senkin yksinkertainen, itkeä vollottamaan rupea», sanoi uusi isäntä aivan kuin olisi tahtonut lyödä leikiksi koko asian.
»Älä nyt niin pelkää sortumistasi», jatkoi hän ja tarjosi Aatulle sikaaria. »Mutta kuulehan! Sirkkahan joutanee palvelukseen. Meillähän tarvittaisiin kyökkipalveliaa…»
Aatu kalpeni. Hän tavoitteli vastausta, lievää vastausta, joka ei loukkaisi, mutta ei löydä, löytää äkäisesti syöksevän, kieltävän vastauksen, joka tuli puolittain tahdottomasti:
»Ei! Minä en anna Sirkkaa teille. Se ei merkitse hyvää… Hyvä Jumala, lapseni kunnia!»
»Höperö!»
»Ei! Ennen sorrun. Ennen vaikka mieron tielle.»
»Helvettiin mieroinesi!» ärjäsi nyt Jori, ja Aatu lähti murtuneena.
Tämän tapauksen perästä muuttui Aatu entistään vaiteliaammaksi, synkäksi. Entinen synkkyys, joka oli jo yrittänyt katoamaan, palasi jälleen, vieläpä entistään synkempänä. Häneltä kuultiin nyt harvoin puhetta, naurua ei milloinkaan. Katse oli surunvoittoinen ja tuijottava.
Aatun muutos huolestutti Reetaa. Hän pelkäsi pahinta.
Siitä päivästä ei Aatu enään suorittanut veroa; asui vaan torpassaan, tekemättä siinäkään muuta kuin mitä välttämätöntä oli.
Pellot pelehtyivät, ojat pensittyivät entisestäänkin, lanta lahosi kasoihin. Kaikki alkoi ränsistyä kiireimmän kautta aivan kuin jouduttaakseen päätöstä näytelmälle, mikä oli suoritettu täällä Luolakaarossa. Näytelmä ei luvannut hyvää loppua. Se tuli puhumaan kyllä paljon; puhumaan sortumisesta rehellisen työn jälkeen, laillisesta vääryydestä, jota niin paljon vuosisatoja on Suomen saloilla tehty.
Vielä vuosia kymmenen, niin Luolakaaron höystetystä maakamarasta on viimeinenkin voiman hive imetty, ja aavemaiset rauniot yksinäisessä, jälleen villiytyneessä saloseudussa ovat todistamassa tuleville sukupolville, että täälläkin on eletty ja taisteltu ja — sorruttu!
Kun Metsolan isäntä ei kyvennyt suorittamaan vaadittua veroa, tuli »virallisia» muistutuksia, sitten »virallisia» häätövaatimuksia. Kaikki tarkoittivat joko alistumista tai sortumista. Ja kun alistuminen oli mahdoton, oli sortuminen sitä varmempi — — —
Eräänä tammikuun loppupäivinä nähtiin Metsolassa arvokkaita vieraita. Sinne ajoi kahdella hevosella yli talvisten korkeain nietosten Suomen suuriruhtinaanmaan korkeita lainvalvojia: kruunun vouti ja nimismies sekä kaksi lautamiestä. Herroilla oli täällä nyt tärkeitä tehtäviä, joita tehdäkseen olivat he valinneet näin kylmän vuodenajan, saadakseen tekonsa sitä vaikuttavammaksi. He panivat nyt viimeisen »häädön» toimeen näiden »omankäden» oikeudella asuvien ihmisparkojen ränsistyneessä mökkirähjässä, lukien sen puolittain huperoksi muuttuneelle isännälle ja huolista kuihtuneelle emännälle ankaroita lakipykäliä, joiden nojalla tullaan heitä tuomitsemaan jolleivät nyt ota ojentuakseen. — Ankaralla äänellä siellä komennettiin nyt näitä »lainrikkojia» ja ankaraa oli se tehtäväkin jota herrat mukanaan olevilla lautamiehillä teettivät. — Jokainen ikkuna kiskottiin paikoiltaan irti, ovet murskattiin ja uunien pellit revittiin.
* * * * *
Jos Metsola oli jo vuosia ollut oneen näköinen jäkälöittyneine seinineen ja repaleisille kattoineen, oli se nyt herrojen käynnin jälkeen entistään oneempi, jopa kamahuttavakin nähdä. Talvinen jäytävän kylmä tuulen vihuri kulki akkunain aukosta ulisten sisään, kieritellen pienissä pyörteissä lieden tuhkaa, heilutellen naulaan jääneitä risaisia vaateriepuja sinne tänne ja kylmentäen jään riittaan laihan maitosinukan pöydälle jääneessä tuopissa. Avatut akkunat ja ovat näyttivät kuin kamalasti ammottavilta suilta, jotka kaikkiin ilmansuuntiin olisivat huutaneet apua, epätoivoisen huutoa, vaan jota ei kukaan kuullut — — —
Ja lainvalvojat ajoivat Metsolasta tyytyväisinä pehmeihin ja lämpösiin turkkeihin uppoutuneina mukavain kuomujen perässä vahingon ilosta hymyillen sille mitä tapahtunut oli; mutta raakuudella häväistyn torpan asukkaat karkoitti talvinen vihuri viime yökseen etsimään suojaa torpan navetassa, jossa vielä yksi laihahko lehmä, heidän ainoa eläimensä, asuskeli, ja näytti nyt kummeksivan siitä tavattomuudesta, että kaksijalkaiset »eläimet» etsivät nyt tyyssijaansa samassa suojassa kuin hänkin. Lehmä ei nähtävästi tuntenut yhdeksännentoista vuosisadan kulttuuri-ihmisten lakia, muutoin se ei olisi herättänyt hänessä kummastusta, vaan — surua.
IX
Metsolan asukkaat olivat nyt lain nimessä »häädetyt». Talvinen luonto oli heille varana asuttavaksi korkeine, kylmine nietoksineen ja kuulahkoine taivaineen. Metsola, missä he kolmannesvuosisadan olivat työskennelleet, raataen sen karua seutua, oli nyt toisen oma. Heillä ei ollut turvaa siellä: huoneet purettiin, kiukaatkin hajoitettiin aivan kuin uhalla, ettei tuo nyt täysin huperoksi muuttunut ukon rahjus siellä kykenisi väkisten asumaan. Entinen asuinpaikka, joka oli antanut aikoinaan suojaa, lämpöä ja ravintoa, jossa olivat raatajaparat viettäneet elämänsä onnellisimmat päivät, oli nyt hävitetty pohjiaan myöten.
Entisiä peltoja suojusti nyt vaan jykevät aidat, sillä talo tahtoi niittää höystetyt vainiot, joihin ei ollut kylvänyt, ja muuta ei siellä oltu tehty. Vähitellen rappeutui aitakin ja seutu muuttui yhä enemmän ja enemmän alkuperäiseen muotoonsa: Puut valloittivat ojien syvänteet, entiset peltosarat muodostuivat siten puistikko kujanteiksi, joilla riekot ja jänikset tepastelivat. Ei tuoksunut enään uudisasukkaan kytö-savu, ei lehmäin kesäinen suihtu; ei raikunut heleä lypsinlaulu kuin silloin onnen päivinä.
Ja entinen isäntä, joka tarmollaan oli luonut silloin eloa ja hyvinvointia tähän erämaahan, asui nyt suutari Eeron luona. Siellä jaettiin hänen kanssaan niukka leipä, josta vastapalvelukseksi hän säreskeli puita, höpisten yksinään huperon puheita: »Puikuliinikin voi olla Puikuliini, tahdo kirjat, monta on häädetty… Ei, Sirkkaa minä en anna, en anna!»
Loppuijäkseen sai Aatu Leuhka-Aadun nimen; sillä nimellä hän tunnettiin kuolemaansa asti.
Reeta ja Sirkka olivat muuttaneet häädön jälkeen kaupunkiin, Reeta Tytin luokse ja Sirkka palvelukseen. Sirkka joutui pian naimisiin erään rehellisen työmiehen kanssa. Ja kun tästä isänsä sai kuulla, sanoi hän kuin järkevä ihminen: »Sepä oli hyvä, että lapseni sai oikean miehen.»
Tytti pysyi naimattomana. Hän oli saattanut hautaan kasvattivanhempansa ja eleli perimässään talossa vanhan äitinsä kanssa hiljaista, tyyntä elämää, tehden armeliaisuuden töitä ilman että vaati siitä kenenkään kirjaa pitämään. — Isänsä olisi hän mielellään ottanut luokseen, mutta tämä ei puheilla millään lähtenyt, höpisi vaan entisiä puheitaan: »Puikuliinit ovat Puikuliinia, älä rupea kovin paljon repimään ilman kirjoja!»
Ja kun Tytti ei saanut isäänsä luokseen, toimitti hän hänelle loppuiäkseen hoidon suutari-Eeron luo, josta ukkeli ei halunnut lähteä pois. Ja niin oli Eerokin vapautunut tästä ylimääräisestä elätistään heti, kuin Tytin kasvattivanhemmat olivat kuolleet.
X
Vanha Puikuliini oli vihdoin kuollut. Tästä nousi suuri melu: Kaikki sanomalehdet uhrasivat palstamäärittäin muistosanoja, löivät rintoihinsa surusta. Maa oli kadottanut yhden arvokkaimmista pojistaan; oli tapahtunut korvaamaton vahinko: Puikuliini oli kuollut!
Ja sitten seurasi luettelo vainajan avuista, ne olivat hyvät ja niitä oli paljon: pelkkää hyvää työtä koko elämä!
Vainaja oli muun muassa, niin selittivät lehdet itkussa silmin, ollut rehellinen ja hyvä, kansanvaltainen ja kansaansa rakastava yhtä hyvin kuin maataankin, joiden eteen hän elämänsä uhrasi ei ainoastaan sanoilla mutta töillä. Siksipä jättikin vainaja jälkiinsä muiston, joka ei hevillä syövy pois; siksipä voitti vainaja kansan, niin ylhäisen kuin alhaisenkin luottamuksen ja rakkauden. Ja aivan kuin antaakseen kehunnalle asianmukaisen päätöksen, mainittiin vainaja todelliseksi uskovaiseksi, joka ei vääjännyt millekään lahvollisuudelle, vaan pysyi järkkymättä kirkkomme vakavuudessa.
Tähän tuli sitten toivotukset rauhaisesta levosta ja keveistä mullista, kuten tavallisesti. Mutta pappien lehti tiesi vielä kertoa nyt Puikuliinin veisaavan uusilla kielillä jossakin, johon hekin lupasivat mennä. — Niin, huomattiinhan se Puikuliinin kuolema. Luki niitä Eerokin ja myhäili; lukipa Leuhka-Aatullekin, joka kuultuaan kaikki nuo ylistelyt, sanoi kuin järkevä: »Vai niin, vai niin!» Mutta samassa meni hän jälleen sotkulle, alkaen puhella kuin ennenkin, että Puikuliinit ovat puikuliineja j.n.e.
Suurella komeudella kuljetettiin Puikuliinin maalliset jätteet hautaan. Ruumiin siunauskin tapahtui kirkossa — kuinkas muutoin! Väräjävin ääniin pidettiin puheita, kehuttiin vainajaa, seppelöitiin arkku, aivan kuin olisi ollut meininkinä heittää koko hökötys siihen pyhään sijaan. Mutta ei. — Typeräähän on puhua semmoista! Kaikki tuo prameus oli muoto-asia, jota vaatii muoti. Se oli alusta loppuun narripeliä, jolla ihmisparat peijasivat itsensä. Siitä täytyi siis tulla loppu, ja tulikin se. Seppelöillä koristettu arkku raahattiin nyt urkujen hymistessä ja kellojen kaikuessa kalmistoon, jossa lehvillä ja kukkasilla puettu hauta odotti saalistaan. Sinne se juhlivan yleisön todistajana ollen laskettiin — niin että hauta siitäkin hommasta vihdoin tuli. Monia temppuja seurasi vielä, ennenkuin kaikki oli lopussa. Mutta niistäkin tuli vihdoin loppu. Kumpu seppeleistä jäi nyt kalmistoon todistamaan, että siellä on hiljakkoin juhlittu ja että: »rikas on kuollut ja haudattu».
Vuotta myöhemmin paljastettiin tälle kummulle hautakivi juhlien. Siellä uudistettiin kehunnat vainajan hyvistä avuista. Loistava ja jalo oli kivi, loistavaa väestöä olivat sen paljastajatkin!
Ja samaan aikaan kuin tämä juhlallisuus tapahtui, toimitettiin vaatimaton hautaus kalmiston syrjäisessä kolkassa. Ainoastaan muutamia henkilöitä, työväen luokkaan kuuluvia, oli siellä saapuvilla. Kiireen vilkkaa ja tavastuneesti lukee pappi lukunsa; hänellä oli kiire juhlivaan joukkoon, tuonne jalon patsaan juurelle.
Niin, ja kansasta joku huomaa hautauksen: »Ketähän siellä haudataan?» kysyy hän.
»Eihän se ole, kuin Leuhka-Aatu», tokasee joku poikasista vastaukseksi, ikäänkuin huomauttaakseen, ettei sille pystytetä kiveä.
Korven raatajakin oli kuollut, kuollut unhotettuna kuin miljoonat ja taas miljoonat vertaisensa ennen häntä, ilman, että yksikään sanomalehdistä itki eli löi rintoihinsa. Siis: armas isänmaa ei ollut kadottanut hänessä mitään — — —.
Ja kun ihmiset kuulivat Aatun kuolleen, sanoivat he välinpitämättömästi toisilleen: »Leuhka-Aatukin se kuuluu kuolleen.» — »Kuolleenhan kuuluu» vastasivat siihen toiset.