language: Finnish

KORVEN RAATAJAT

Kuvaus torpparioloista

Kirj.

VILHO HAANPÄÄ

Oulussa, Pohjanmaan Työväen Osuuskirjapaino, 1908.

I

Tarmokkain askelin, pää rohkeasti pystyssä, lakki istuen takaosassa päätä, jättäen hiestä kastuneet hiussuortuvat vapaiksi otsalle, täyteläinen eväskontti usmaavilla harteillaan ja kirves olallaan nouseskeli Aatu metsäistä ylösmäkeä kaukaisen Luolakaaron multaiselle törmänteelle. Aamulla oli hän lähtenyt kylältä ja taivaltanut tämän vajaan peninkulman Luolakaartoon. Talviteitä saattoi hän käyttää enemmän kuin puoli taipaleesta, mutta sitten ei ollut tiestä paljon apua. Vanhempia karjanpolkuja kulki hän lopputaipaleella ja kun nekin häipyivät olemattomiin, asteli tietöntä taivalta läpi alavan, römeikkö-korven suoraan päämääräänsä kohden Luolakaaron mukaiselle kunnaalle.

Täällä piti nyt olla hänen tuleva kontunsa paikka. Tässä kunnaan harjanteella tulee olemaan huoneet, tuossa vieremällä pellot, tuolla etempänä aukenevalla nevalla suopellot ja tuossa römeikkö-korvessa niitty. Kaikki oli nyt koskematonta täällä, johon Aatu saapui. Ei kantoakaan todistamassa kirvesmiehen siellä työskennelleen; ei liioin karjanpolkuakaan, joka todistaisi että karja olisi sitä seutua yleisesti laitumenaan käyttänyt. Jylhä, yksinäinen sydänmaan tunnelma vallitsi tässä seudussa, johon olemme lukian vieneet.

Nyt oli Aatu kuitenkin perillä. Hän oli saapunut ensikerran työskennelläkseen siellä koskemattomassa korvessa, raataakseen sinne konnun itselleen ja perheelleen, jossa elostelisivat. — Tässä juuri, tässä aarniopetäjän ja solakan kuusen välissä on jo monasti ennenkin katsottu tuvan paikka. Siihen se on rakennettava; siinä on joskus oleva oma tupa, oma lämmin liesi.

Aatu katseli taasenkin seutua. Se oli tosin jylhää, mutta ei silti vailla kauneutta ja omaa viehättävyyttään. Sellainen seutu oli aina häntä viehättänyt ja rauhoittanut. Se oli aivan kuin kutsunut häntä luokseen nauttimaan viihdytyksestä, jonka se hänelle soi. Ja nytkin, joskin syksyinen valju päivänpaiste suruvoittoisesti valaisi tätä kaukaista, asumatonta metsäseutua, tuntui niin rauhoittavan turvalliselle olla täällä noiden lakkapääpetäjien suojassa.

Niin. Hän oli nyt perillä.

Nyt alkoi hänelle oma työ. — Oma työ! Siinähän todellakin tuntui olevan viihdyttävää, miellyttävää. Ilmankos se eukko sitä on sopottanut, mietiskeli Aatu.

»Oli se sentään kunnon mies se Puikuliini kun mökkiläisekseen otti, torpparikseen, mutisi Aatu itsekseen riisuessaan nyt painostavaa konttia selästään ja samalla katsellen vaistomaisesti sille sopivaa naulaa petäjän oksista.

Aatu näytti jo keski-ijän miehille, vaikka hän oli vasta alulla neljääkymmentä ikävuotta. Suurena »työhulluna» oli hän rääkännyt itseään ilmosen ikänsä. Viidenneltätoista ikävuodeltaan asti riehui hän aina miesten rinnalla. Ja myöhemmin tuli hän laajalti kuuluisaksi siitä harvinaisesta tarmostaan, jolla hän hänelle jätetyt tehtävät suoritti.

Koko työkuntoisen ikänsä oli hän ollut Puikuliinin työmiehenä, renkinä. Muualla hän ei ollut töissä ollutkaan. Aina vaan Puikuliinilla. Ja siinäkin aina kovimmat työt läpässyt. Missä voimaa, rohkeutta ja sitkeää kestävyyttä tarvittiin, sinne Aatu ja »voimatamma» laitettiin. Jos nämät kaksi ei tiukassa kohdassa suoriutuneet, oli turhaa toisia voimia sinne lähettää. Eipä ihmekään jos Puikuliinilla sananparreksi tuli: jollei Aatu ja Voima, niin ei sitten mikään.

Tästä kuuluisuudestaan oli Aatukin tietoinen, ja se se oli ollutkin hänen ainainen ruoskansa, jolla häntä armahtamatta oli ajettu. Hänelle ei oltu suotu sitä kultaista järkeä, joka olisi voinut erottaa valhetta ja kavaluutta totuudesta ja rehellisyydestä. Hänelle oli tehnyt aina hyvää, kun Puikuliini itse kehui häntä hyväksi työmieheksi ja vahvavoimaiseksi. Ja tätä kunniaa itsellään pidättääkseen repi ja riehui hän, miesparka, itsensä ennenaikaisesti vanhaksi.

Noin viisitoista vuotta oli Aatu palvellut Puikuliinin kartanossa, eikä hän vieläkään olisi siitä päässyt, jollei sattunut menemään naimisiin. Mutta kun eukko tuli otetuksi ja se aina ja aina kärhäsi Aatua oman mökin laittamiseen, kuvaellen siten heille ja — niin heille ja niille tuleville paremmat päivät tulevan kun ei aina tarvinnut orjan lailla raataa, ja jos raatoi, koitui se omaksi hyväksi, niin hupeusi hän vihdoin itsekin sitä ajattelemaan. Aatuun meni kyllä hitaasti uudet tuumat, mutta mikä kerran meni, se ei sieltä hevillä lähtenyt. Tuokion kuluttua oli hän niin pitkällä, että oli katsonut Luolakaarosta itselleen torpan paikan. — Olihan se kyllä kaukana muiden asumuksista, mutta sitä hän tahtoikin, siellähän oli monta hyvää etua jota kylä-rykelmissä ei ollut tai jos oli, niistä riideltiin ja kähistiin. — Aatu ei ymmärtänyt miksi ihmisten piti olla niin houkkia, jotta ahdetaan asumaan likemmäs toisiaan kuin kunnolla sopikaan! Sentähden piti hän Luolakaartoon mökin tekoa viisaana ajatuksena.

Kun keurin aika tuli, meni Aatu torppariasioistaan isännälleen puhumaan. — Ensinnä nousi pilvi Puikuliinin kasvoille. Ehdotus oli nähtävästi hänelle yllätys ja kadottaa nyt nöyrä ja karhunvoimainen »raataja-aasi», oli hänelle vastenmielistä.

»No horisethan sinä», virkkoi hän Aatulle.

»Enhän minä»… soperteli Aatu hiukan sekaantuen, »vaan Reetahan se on sitä höpöttänyt sen pitkää tämän lyhyttä. Ne akat ovat akkoja…»

»Minähän olen sinua niin miehenä pitänyt. Herrainpäiviltäkin toin sinulle ritarinmerkin uskollisesta palveluksestasi. Semmoistahan ei anneta joka miehelle, etkä sinäkään olisi ilman minua sitä saanut! Nytkö sinä hyvän paikkasi jättäisit.»

»Niinhän te… siellähän se on Reetan arkun lootassa, se 'ritali.' Enhän minä ole sitä viitsinyt pitää kun sekin suutari-Eero nauroi sillä ja pätäkäksi nimitteli sitä ja sanoi: että tälläkö lelulla sinusta viimeinen voiman hive nyt ulos imetään.»

»Vai sano se, kirottu!»

Herra valtiopäivämies Puikuliini näytti olevan kaikin puolin myrtyneenä. Harmia pakkasi mieleen. Aatu olisi saanut raataa vielä hänen talossaan, kiskoa hänelle. Mutta nyt oli saanut se kollo päähänsä laatia oma kontu, ja kokemuksesta tiesi hän ettei Aatu hevillä luovu tuumistaan.

»No!» äännähti Puikuliini aivan toisella sävyllä. »No, tee mökki! Mutta mihinkäs sinä sen tekisit?

»Sinnehän minä Luolakaartoon, sille kunnaalle siinä nevan laidassa.

»Luolakaartoon! Niin kauvas? Etkö sinä nyt lähempää mökinpaikkaa löytänyt?

»En. Sinne minä halusta tekisin.»

Puikuliini asteli sinne tänne ikäänkuin miettien syviä elämän ongelmia.

»No tee sinne!» äänsi hän.

»Mitenkähän paljon minä saisin maata ja metsää…»

»Niin paljon kuin tahdot. Mene vaikka huomenna ja tee niin paljon kuin tahdot! En tule kieltämään. Rakenna vaikka kartano sinne; pidä se osa sarasta kaikki hallussasi, sitä talvitietä myöten!»

»Ettäkö talvitietä myöten?»

»Niin niin! Pidä hallussasi se kaikki!… Ja päivätöillä me kyllä sovitaan. En minä tahdo sinun sisällesi pyrkiä. Ymmärrätkö?»

»No! Minä otan.»

»Ota! Ja mene vaikka huomenna töihin!»

»Huomenna minä menenkin», virkkoi Aatu ja kasvot loistivat.

Aatu lähti nyt onnellisena Reetalleen ilmoittamaan asiasta. Vilpittömämmin kuin he, ei Puikuliinia oltu koskaan siunattu ja hyvästelty kuin nämät, todellakin onnelliset, vaan yksinkertaiset ihmiset nyt tekivät.

»Olipa se kunnon mies!» huudahti vaimo.

»Sanonhan minä! Ei: tiesinhän minä! Tiesinhän minä»! äänteli Aatu vastaukseksi luottamuksella.

»Ei pahaa sanaa: ota kaikki! sanoi.»

»No kiititkö sinä?»

Aatu meinasi punastella.

»Enhän minä tainnut sitä hoksata. Vaan mene sinä!»

Ja Reeta meni.

»No mitäs sanot?» kysyi Aatu Reetalta kun tämä palasi.

»Nauroihan tuo niin rekona ja oli niin höyli ja sanoi: ottakaa vaan talvitietä myöten», kertoi Reeta ja oli onnellinen.

»Pane sinä nyt konttiin evästä! Minä lähden huomenna töihin.»

»Huomennako jo?»

»Huomenna», virkkoi Aatu lyhyesti ja meni varustelemaan kirvestä itselleen.

II

Tämmöinen oli lyhykäisyydessään Aatun oman mökin esihistoria. Ja nyt oli hän saapunut alkamaan töitä; lämpöisenä ja hikisenä painostavasta kantamuksestaan pääsi hän perille.

Hän ripusti nyt konttinsa aarniopetäjän kuivaneeseen oksan tynkään, väänsi lehtitupakasta suuren mällin poskeensa, otti kirveensä ja katseli sen terää vaistomaisesti — toimi, joka oli hänelle aina ominaista silloin, kun ryhtyi asettaan käyttämään. Hän silmäsi ammattimiehen katseella suurta kuusta tyvestä puoliväliin väliä, harkitsi pikaisella silmäyksellä suunnan, johon nyt ensimmäisen puunsa tulevan tupansa rakennustarpeeksi kaataisi. Tämä kaikki oli Aatun omaa ammattia, omaa työalaa ja nyt vihdoin omaa työtä. Luottamuksella tarttui hän kirveeseensä, jänteet käsiselissä pullistuivat pingotukseen ja iskut, lujat ja tahdikkaat alkoivat kuulua koskemattomassa korvessa. Korven halveksittu, tällä kertaa mitallilla pilkaten koristettu raataja oli saapunut sinne.

Komeasti ryskyen ja paukkuen kaatui kuusi tässä luonnon koskemattomassa pyhätössä. Hiukan hengästyneenä katsahti Aatu puunsa suoruutta tottuneen silmäyksellä, käänsi mälliä suussaan ja lennätti aimo suihkun ruskeaa sylkyä kaatuneen puun tyvelle ja ryhtyi oppineesti, tarkoilla iskuilla karsimaan puutansa. Kaikki kävi sulavasti, notkeasti ja tottuneesti. Ei harhaiskua, ei harha-askelta eikä liikettä. Jokainen lyönti meni talteen ja oli parahiksi luja katkaiseen eri vahvuiset oksat, jokainen liike tarpeellinen mutta ei turha, yksin mällin pureminen ja kääntäminen poskessa oli ammattimiehen työtä.

Puolisille oli Aatulla kelpo röykkiö valmiiksi pinnotuita hirsiä ja tuvan sija raivattuna puhtaaksi. Tulevan uunin paikalle viritti hän tervaslatvuksesta nuotion ja ryhtyi siinä ruokailemaan. Jos häneltä menestyi työ, menestyi häneltä syöminenkin. Siekailematta jauhoi hän terveillä hampaillaan puolikuivaa leipää ja suolaista silahkaa suuret annokset. Hän ei ollut hienostunut erittelemään niin pienen kalan ruotoja, kuten kulttuuri-ihmiset, vaan pitemmittä mutkitta haukkasi aina kalan kerrallaan.

Mutta hänen nuotio-savunsa kutsui tänne jo ensi kerran vieraan. Aatun paraikaa ruokaillessa ilmestyy siihen suutari-Eero, joka harrasti näin syksyisin metsästystä ja oli nytkin semmoisella retkellä.

»Täälläpä sinä töissä ryskät», virkkoi hän Aatulle nuotiolle päästyään ja hyvän päivän toivotettuaan.

»Täällähän minä», mokelsi Aatu vastaukseksi suu täynnä leipää.

»No miksikä et römppää pitele sinäkin? Nythän on se aika.»

»Ei jouda. Mökkiä tässä pitäisi uurastaa.»

Tämän kuultuaan näytti vieras hämmästyvän. Ällistyneenä katsoi hän vuoroon Aatua, vuoroon hirsiläjää, kykenemättä tuokioon sanaakaan lausumaan. — Pikaisesti loi hän nyt silmäyksensä ympäröivään jylhään seutuun: korpeen, kunnaan vieremälle ja etempänä aukenevalle nevalle. Hän näytti pikaisesti harkitsevan olisiko mahdollista elellä tässä ympäristössä. Paljon kokeneena miehenä tiesi hän tämmöistä aikomusta arvostella oikeassa arvossaan. Aikomus yksistään oli hänen mielestään sankarillista, urhoollista, vieläpä näiden sanojen kauneimmassa merkityksessä. Jo ennenkin oli suutari-Eero kunnioittanut Aatua, mutta nyt tämän arvo vielä nousi hänen silmissään. Hän kunnioitti häntä oikeana sankarina. Sankarina, joka ei tee valloituksiaan murhaten ja polttaen kuten kulttuuri-ihmiset, vaan sitkeällä, rehellisellä ja tarmokkaalla työllä. Eerolla oli oikea terve maailman katsomus, jota vielä silloin harvat kykenivät ymmärtämään, vaan jolla maailman katsomuksella oli tulevaisuus.

»Oohoh! Vai mökkiä. No itsellesipä tietenkin»? virkkoi hän ja asetteli hirsiläjälle pyssynsä ja laukkunsa, jonka nurkka-aukoista pisti esiin jäniksen koivet.

»Niin, itselleni», vastasi Aatu päättäen ruokailuaan ja kaivellen hampaitaan julman suuren puukkonsa kärjellä.

»Puikuliinin tiluksiahan nämä tässä lienevät?»

»Niin ovat. Minä sain haltuuni tämän saranosan aina tuota talvitietä myöten, joka kulkee tuon korven tuossa laidassa, niinkuin tiedät.»

Vai niin! huudahti vieras ilostuneena. »No mitenkäs iso on vero ja miten pitkä vuokra-aika?»

»Ei se isäntä siitä vielä niin varmaa sanonut. Käski vaan tehdä töitä niin paljon kuin tahdon, eikä sanonut verossa menevänsä minun sisälle», selitteli Aatu.

»Soo! eikö teillä ole vielä vuokra-kirjoja?»

»Kirjojako?»

»Niin. Vuokrakirjoja. Semmoinenhan sinullakin olla pitäisi.»

»Mitäs kirjoja siinä tarvitaan. Isäntähän itse on varmasti kaikki luvannut.»

»Lupa yksistään ei kauvaksi riitä, alkoi Eero huolestuneena selittää. »Jos nyt jonkun aikaa menee kaikki hyvin, ja sinä sillä aikaa olet ehtinyt täällä repiä ja raataa, niin ei ole aivan varma meneekö se aina hyvin, Saattaa tapahtua että ajanoloon alkavat sinua ja joukkoasi häätää täältä pois. Näetkös, he ovat laatineet itselleen semmoisen lain, että saavat torppariparan ajaa pellolle, jos tämä on ollut kylliksi herkkä uskomaan heitä eikä ole joko uskonut muiden varoituksia eli ei ymmärtänyt noita pulmallisia ja tempullisia kirja-asioita oikein hoitaa. Veli kulta, sinulle on tämmöinen vaara tarjona. Tahdo kirjat!»

Aatu pudisti päätään.

»Ei», sanoi hän. »Enhän minä ole luvatta täällä. Mitenkäs minua häädettäisiin.»

»Monelle on niin käynyt.»

»Vain ei ainakaan meidän isäntä sitä tee», sanoi Aatu jäykästi. Hänessä esiintyi nyt jäykkä isäntänsä puollustaja. Hän muisti tässä nyt Puikuliinin sanoneen Eeroa kirotuksi, ja itsekin hän alkoi katsoa häntä epäluulolla. »Tyhjää tulee sotkemaan ja viisauttaan jakamaan», mietti hän.

»Saattaa se Puikuliinikin olla puikuliini», lausui Eero merkitsevästi.

Mutta Aatun katse koveni tämän kuultuaan.

»Perhana! Mitä sinä mies puhut? Meidän isäntä on oikea mies; oikeampi kuin sinä. Vai luuletko että sinä herrainpäiville kelpaat?»

Tämä puheen käännös ei vierasta hämmästyttänyt. Hän oli jo tottunut semmoisiin eikä pienistä herjauksista ottanut loukkaantuakseen. Tyynesti istuutui hän pihkalta tuoksuville havuille lähelle nuotiota ja alkoi ladata piippuunsa tupakkaa. Häntä alkoi syvästi säälittää Aatun masentava lyhytnäköisyys. Hän katsoi säälinsekaisella kunnioituksella Aatun jykeviä, pihkottuneita ja känsittyneitä käsiä, voimaa ilmaisevia ranteita, jämäkästi ulkonevia leukoja ja rehellisiä silmiä. Tuommoinen mies! Mies, joka vastaa enemmän kuin painonsa kultaa, on liijaksi hyvä puikuliinein orjana olemaan, ja kuitenkin, niin kauvan kuin tuommoisia on, on myöskin heidänlaisiakin.

»Miksikäs ei», virkkoi Eero sävyisästi. »Jos minulla olisi pomotalo ja monta sinunlaistasi palvelijaa, jotka samalla olisivat ihailioitani; jos minulla olisi monta velallista kuten Puikuliinilla, jotka pakosta kunnioittaisivat minua; jos vihdoin olisi huostassani monisatavuotinen — työmies joukkioiden keräämä hiki ja käytetty voima, se on: heidän työnsä tulokset, joilla herroiksi pröystäileisin, — niin silloin olisi minulla kaikki edellytykset mitä herrainpäiväläisiltä vaaditaan. Lyhyesti: silloin olisin minäkin herrainpäiville kelvollinen. — Sinnehän voi tulla valituksi mikä pölkky tahansa, jolla kaikki tämä on hallussaan. Ensimmäisenä katsotaan vaan, onko ehdokas pomotalon isäntä.»

Aatu katsoa öllötti käsittämättömänä Eeroa. Jotakin hän ehkä sentään sanotusta käsitti, mutta se katkera totuus, joka sanoissa piili, oli hänelle outoa.

»Mutta minullahan», jatkoi Eero, »ei ole kaikkea tuota, ja Jumala varjelkoon etten koskaan tekisikään itseäni syypääksi semmoiseen rosvouteen. Sillä rosvoutta se on, joskin sellaista, jota ainoastaan parhaat ihmisistä ovat kyvenneet semmoseksi näkemään.»

»Rosvouttako? Mitä sinä nyt laskettelet, mies?»

»Niin. Laillista rosvoutta. Tai mitäpä se muuta on, kun toisen työntulokset siirtyvät sille, joka ei työtä tee? Työttömyyshän ei tuoda mitään; tai luuletko tähän nousevan torpan, jollet tee sitä! Nyt kun se tuote, jota toisen ihmisen työ on tuottanut, joutuu toiselle ihmiselle, joka ei ole mitään tehnyt sen saavuttamiseksi — niin mitä tämä on muuta kuin varkautta ja laillista vääryyttä! Eli rosvoutta, jos sinä sillä nimityksellä välttämättä tahdot sen käsittää.»

Tämä puhe oli Aatulle aivan käsittämätöntä. Hän ei ruvennutkaan enään keskustelua jatkamaan, vaan lykkäsi joukon äsken talteensa ottamia kuusen näreitä nuotioon hautumaan ja varustautui niistä vanteita painamaan, aivan kuin ei hänellä olisi vierasta ollutkaan.

Tämän huomattuaan nousi Eerokin paikaltaan, asetti laukkunsa selkäänsä, otti pyssyn olalleen ja varustautui niin lähtemään.

»Kuulehan, Aatu! Sanon minä sinulle kaikessa ystävyydessä, että: pyydä isännältäsi kontrahtikirjat! Älä rupea kovin paljon töitä tekemään summa mutikassa!» Tämän sanottuaan lähti metsästäjä astelemaan.

Aatu ei vastannut mitään. Touhusi vaan ahkerasti vanteiden painohommassa vielä senkin jälkeen kuin vieraansa oli kadonnut näkymättömiin. Ja kun vanteet oli painettu, siirtyi hän vähän syrjään nuotiolta ja alkoi laittaa hakosuojustaa sammalille, joita kokoomaan hän oli aikonut ottaa mukaansa Reetan, kun joskus niin sopii. Tässä työssä piti hänen kaataa yksi hirsipetäjä. Ryhtyessään sitä kaatamaan, silmäsi hän tapansa mukaan kirveensä terään, sylkäsi kouraansa ja tarttui aseensa varteen ja sanoi isosti, tylyllä ja kyllästyneellä äänellä: »vai kirjat!»

Tämä ilmaisi että Aatu oli kirjoista kuitenkin jotakin ajatellut, vaan tahtoi semmoista ajatusta mielestään karkoittaa pois. Hänen tehdessään tässä hakosuojaansa sattui nyt parvi teeriä lentämään aivan lähelle hakkiota kunnaan vieremälle. Tämä tapaus kiinnitti hänen ajatuksensa toiseen asiaan ja auttoi siten unohtamaan nuo Eeron herättämät kirja-asiat. Hän alkoi nyt miettiä minkälaisen yllätyksen hän Reetalleen valmistaisi, kun tämä tulee tänne sammalia kokooman.

Pyydystää noita lintuja ja antaa Reetan keittää täällä lintuvelli, tuntui hyvin hauskalle ja sopivalle. »Mitähän se Reppa sanoisi, kun aavistamattaan pääsisi lintuja keitteleen?»

Ja Aatulla oli suunnitelma pian valmiina. Hän tekasee muutamia loukkuja ja virittää ne jo tänään. Huomenna tuopi hän vaikka niiniä ja punoo niistä ansoja, joita sitten virittää. — Niin hän tekeekin, harkitsi Aatu ja hymyili keksinnölleen.

Ennen hämärää ehti hän panna kuntoon puolikymmentä loukkua, jotka viritti parhaille paikoille kunnaan laiteilla. Vasta pimeän tullen lähti hän kylälle yöksi, pannen konttinsa valmistamaansa hakosuojaan lähtiessään.

III

Aatu oli käynyt jo monet päivät töissä Luolakaarossa. Tuvan ja kamarin rakennuspuut olivat jo valmiina ja saunaa oli monet hirsikerrat salvettu. Saunan aikoi hän saada valmiiksi mitä pikimmin. Hän tarvitsi sitä monestakin syystä jo heti. Sitä paitsi oli hänellä semmoistakin ajatusta, että jos Reeta taipuu, niin he muuttavat ennen joulua saunaan asumaan. Siinä asuessahan olisi hyvä valmistella tupaa asuttavaksi. — Saunan jälkeen piti tehdä navetta, niin oli Aatu suunnitellut. Hakasuojia tekisi hän pian heinien suojaksi — niin että kyllä asumaan sukeutuisi, jos vaan Reeta on yhtä mieltä siinä asiassa.

Näitä ajatuksiaan ei Aatu ollut vielä puhellut vaimolleen, eikähän heillä oikeastaan ollut tilaisuuttakaan keskustella asioistaan, mutta nyt oli heille tuleva rauhaisa tilaisuus siihen.

He olivat nyt yhdessä matkalla työmaalleen; mies astellen edellä kantaen kaikenmoisia työaseita, vaimo jälessä kantaen pataa ja muita tärkeimpiä talouskaluja. Jos mies oli vanttera, oli vaimokin sitä mukaa. Nuo käsivarret näyttivät tahtovan halkaista röijyn hihat, niin täyteläiset olivat ne jäykkää, tervettä lihaa. Pyöreät lanteet ja kohtalaisen täysi povi eivät puhuneet hemmotellusta kivulloisuudesta, vaan terveydestä. Ja vaikkapa hän ei ollutkaan varsinainen kaunotar, ei häneltä silti puuttunut sukupuolensa viehättäväisyyttä. Ja mitäpä sillä jota kulttuuri ihminen pitää kauniina, tehtäisiin asumattomassa korvessa. Siellä korvessa tarvitaan muuta kuin pomaataa ja käherryspihtejä, jotka »sivistysmaailmassa» palvelevat kauneuskäsitteitä.

Nämä kaksi henkilöä muodostivat semmoisen kokonaisuuden, joille ainoastaan harvat nerot ihmiskunnassa ymmärtävät antaa ansionsa mukaisen arvon. Nämä ne ovat niitä, jotka ihmiskunnan laiskoille kuhnureille valmistavat ansaitsemattoman repoollisen elämän; nämä ne ovat niitä, jotka ovat raivanneet asumattoman maapallon asuttaviksi; ja nämä ne ovat vihdoin niitä, jotka ovat unohdetut. Niitä, joiden hiestä elämään on maapallolla vuosituhansia tapeltu, niitä, joiden viaton veri on noissa tappeluissa vuotanut, niitä, joiden murhaajille on sankarien nimi annettu!

Mutta nämä kaksi olivat vihdoin niitä, jotka elivät suloisessa tietämättömyydessä kaikesta siitä kurjuudesta, jonka he itse olemisellansa tässä maailmassa aiheuttivat. Ei he tietäneet miten halpamaiset lähimmäisensä taistelivat, rimpuilivat ja matelivat vaikka loassa, päästäkseen jollakaan tavalla osalliseksi heidän vaivannäöstään. Viattomina ja rehellisinä menivät he vaan rehellisimpään työn maailmassa.

Perille päästyään ihastui Reeta ikihyväksi nähtyään miten pitkälle miehensä oli työssä ehtinyt. Hän ei odottanutkaan vähää, mutta niin paljoa kuin tehdyksi oli tullut, ei hän myöskään ennakolta osannut arvata. Onnellisena hymyili hän nähdessään valmiiksi painetuita vanteita ja lehmäin kaulaimia sekä kuivamaan halotuita astian lautoja ja muita tarvepuita, joita miehensä ruokatunneilla oli valmistellut.

»Mitä sinä noilla kivillä aiot tehdä, äytärini?» kysyi hän mieheltään, huomattuaan joukon paikalle tuotuja kivejä.

»Saunaan kiuvas. — Näetkös, jos sattuu lunta satamaan niin eihän silloin enään kiviä löydä. Nostinpa siis varalta aikonaan.»

»Nytkö sinä sitten kiukaankin?»

»No mitenkäs! Missäpäs minä asuskelen kun ilmat jähtyvät. Saunahan nyt pian joutuu ja silloin kiuvaskin tarvitaan.»

Reeta katsoi kysyvästi mieheensä, juurikuin vaatiakseen lisäselitystä.
Ja tämän huomattuaan selitti Aatu lyhimmittäin aikomuksensa.

Kaikki meni niinkuin voideltu. Aatu oli salaisesti peljännyt ettei Reeta olisi taipuvainen kylmäksi talveksi saunaan muuttamaan. Mutta Reetahan oikeastaan olikin aina ollut halukkaampi siihen, mikä oli omaa. Ja totta puhuen vaimo oli tässä tapauksessa se, joka pitempään ajatteli. — Pelkällä riemulla alkoi hän selittää että heti tänne muutto oli välttämättömän tarpeellinen, jos nimittäin sauna ja navetta joutuvat valmiiksi.

»Ja nehän joutuvat!» keskeytti Aatu.

»Se jouduttaa meitä vuoden», selitti vaimo. »Minä otan lehmän hoitooni ja rehuahan sille laitoin jo kesällä, kun aion olla palveluksesta vapaa. Keväällä tehdään ja höystetään omaa perunamaata.»

»Ja minä ostan toisen lehmän», innostui Aatukin, ja asia oli silloin päätetty.

Toivorikkaina ja lisätyllä innolla ryhtyivät he molemmat töihin. Ensitöikseen valmisti Aatu nuotionpäälle keitinselän, myhäellen salaperäisesti, sillä kohta piti tulemaan Reetalle suuri yllätys.

Pyydystäessään lintuja oli hänellä ollut harvinainen onni. Kaksi metsoa oli käynyt loukkuun ja teeri oli kuristanut itsensä niini-ansaan; molemmat isot linnut olivat nykittyinä ja polteltuina tuolla hakosuojustassa lieko-sammalten alla. Hänellä oli nyt hyvä tilaisuus valmistella yllätystään, sillä Reeta oli mennyt sammalia keräämään ulompaa. Juoksujalassa nouti hän padalla läheisestä löytämästään lähteestä vettä, asetti padan keitinselkään, padan päälle pari kepakkoa orreksi ja niiden päälle suuren metso-kontturan. — Näin olivat nyt vehkeet valmiina.

Aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, meni hän salvokselleen töihin. »Ooppas vaiti; mitähän se Reppa nyt sanoo», mutisi hän ja hymyili salaperäisesti.

Reeta tuli. Vei suuren sammal-sylyyksensä hakosuojan eteen, johon levitteli ne kuivamaan ja oli menossa toista noutamaan, kun havaitsi keittovehkeet.

»Mitä hullutusta! No lintuko? Eikö olekkin!» huudahteli hän ja meni katselemaan otusta. »Etkä, junkkari, puhunut mitään! Mitenkä sinä tuon olet kiinni saanut?»

Aatu myhäili ja oli edelleen salaperäisen näköisenä.

»Alahan perkata sitä äijää! Minä pienin puita, että saat panna lihan kiehumaan. Tuntuu tässä niin lintuvellin paikoilta panevan».

»No sanohan nyt toki: miten sait tämän kiinni?»

»Ainahan niitä saa kun ei ole renkinä», sanoi Aatu ja tuli luokse.

»Etkö sano, junkkari!» tiukkasi Reeta ja nipisti miestään korvasta.

Tämä oli jo enempi kuin Aatu kesti. Hän kierasi kätensä Reetan vyötäisille ja painaa lopsautti korvenraatajan aimo suudelman vaimolleen keskelle suuta. Ja Luolakaarossa oli kaksi yksinkertaista, mutta onnellista ihmistä.

Kun ensimmäinen yllätys oli rehelliseen onnen suudelmaan päättynyt, päätti Aatu tehdä samallaisia yllätyksiä vastakin; hänellä kun oli lintuja varastossa ja toisia saattoi pyydyksiin käydä. Nytkin piti tänäpäivänä käydä niitä kokemassa.

Mutta ennen iltaa kävi niin hullusti, että Reeta sammalia keräillessään oli sattunut löytämään miehensä pyydyksiä, joihin muutamaan oli käynyt koppelo. Voitonriemulla toi hän saaliin tulille ja nyt huomasi Aatukin, ettei toista yllätystä enään voinut valmistaa. Onnelliseen keskusteluun päättyi tämäkin tapaus, jossa Reeta lasketteli kaikki lempinimi-varastonsa, joista »rakkari»-nimi oli Aatun mieleisin. Sille hän aina herttaisimmin nauroi.

IV

Molempain aviopuolisoiden tarkoitus oli nyt päästä mitä pikemmin torppaansa. Molemmin kulkivat he siellä töissä niinkauan kuin sauna valmistui. Sen jälkeen otti Aatu pari miestä avukseen ja olivat viikkokunnissa navettaa rakentamassa. Seuraus ripeästä toiminnasta, mikä vielä muistutti esi-isien repäisevän jouduttavaa valmistamista, tulikin pian näkyviin. Ennen marraskuun loppua oli torpassa uusi sauna, navetta ja lato valmiina, joiden uudet seinät ja täyspuhtaista, leveistä kouruista ladotut katot kiilsivät aarniopuiden suojasta etäälle. Luolakaarto oli paljon muuttunut siitä päivästä kuin Aatu sinne ensikerran tuli. Nyt näytti se jo kodikkaalle ja somalle. Enimpiä murtojakin oli kerätty läjiin, jotta ne etäälle muistuttivat lantakasoja pelloilla.

Puikuliini oli jo ehdottanut torpalle nimenkin. Siksi sopi hänen mielestään Luolakaarto, koska se oli autioseudun vanha nimi. Mutta Aatu piti nimeä liian pitkänä ja huonosointuisena. Täytyi siis keksiä muu nimi.

Reeta auttoi tästä pälkähästä. — »Metson olen siellä ensikeitoksi keittänyt; olkoon siis: Metsola.»

»Se sopii! Se sopii mainiosti!» huudahti Puikuliini.

Puikuliinikin, tahtoen voittaa huomiota, oli hyvin toimessaan torppareinsa muuttaessa. Antoi hevostensa viedä muuttajain vähät rihkamat perille, ja lupasi lainata kuivia lankkuja ja lautoja tuparakennukseen, ettei siihen tarvinnut tuoreita käyttää. Muutoin kehoitti hän Aatua ryhtymään tuvan laittamiseen ennen muuta, sillä: »Sauna on aina sauna ihmisten asunnnoksi», selitti hän.

Tämä kehoitus oli oikeastaan tarpeeton. Aatu itse oli hiljaisuudessa tehnyt päätöksen: ennen joulua asumme tuvassa. Ja mitä hän päätti, sen hän uupumattomalla sitkeydellä täytti.

Ja todellakin muuttivat he joulun aattopäivinä uuteen, valoisaan tupaan. Se oli kyllä aluksi sisäänlämpiävä, mutta sitä se oli edukseen, sillä niin joutuin tuoreista aineksista rakennetussa huoneessa olisi muutoin ollut kentiesi hyvinkin epäterveellinen asua, mutta tuo kiviläjä nurkassa antoi niin suuret määrät lämpöä, että huoneen täytyi pakosta kuivata. Suuri juhlapäivä se olikin Metsolassa, kun saunasta muutettiin valoisaan tupaan. Sen päivän kunniaksi kuuli Aatu monta »rakkarin» nimitystä.

»Mutta kuulehan, Reppa luntukseni, keitäppäs nyt ensipannu kahvia!
Tuntuupa nyt niin mukavalle, että aivan kahvin paikoilta panee».

Reetaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänellä oli ollut salainen ikävä mielijuomaansa, mutta ei ollut rohjennut ehdotella keittämistä, kun Metsolaan tullessaan olivat päättäneet ei ennen joulua kahvia juovansa. Reeta oli nyt pelkkää päivän paistetta kun sai tarttua paahtimen varteen ja keikutella sitä lieden hiilloksessa. Tyytyväisenä veteli Aatukin sauhuja suuresta visa-kopastaan, käveli puhtaalla lattialla avojaloin ja paitahihasillaan. Molemmille oli niin lämmintä ja mukavaa. Molemmat nauttivat rehellisten ponnistustensa tuloksista.

Rauhan, sopusoinnun ja keskinäisen luottamuksen vallitessa nauttivat Metsolan asukkaat ensimmäisen kahvikeitoksensa, istuen toistensa vieressä jykevän, honkaisen pöydän ääressä.

Tavallista kauniimmalle kuvastui tässä Aatulle vaimonsa. Nuo terveet punaiset posket, valkoinen, lujatekoinen kaula, rusottavat huulet ja hiukan kähertävät, vallattomat hiukset olivat niin viettelevän sopusuhtaista ja ihastusta herättävää. Hänen teki mielensä kaapata Reppaa taasenkin vyötäisiltä kiinni ja suudella. Mutta eihän kuitenkaan sitä tehnyt; semmoinen leperteleminen tuntui hänestä nyt niin poikamaiselle. Muutoin, milloin Aatu oli erinomaisella tuulella, oli hänellä tapana keveästi lyödä lämäyttää vaimoansa pyöreille lanteille, ja sen hän teki nytkin, kun vaimonsa nousi mennäkseen liedeltä pannua noutamaan.

»Äläpäs sinä kopsi, rakkari!» vastasi Reeta.

Mutta Aatu ei ollut kuulevinaankaan. Myhäili vaan onnekasta myhäilyään.

»Mutta kuuleppas, äytäri, mitä sinä nyt rupeat tekemään, kun juhlat sivu menevät?» kysyi Reeta.

»Ojaamaan».

»Ojaamaanko? Talvellako!»

»Niin. Tuonne nevalle kaivan veto-ojan, koska tuo korven rotkelma, johon oja on luotava, ei näy roudittuneen. Sittenhän keväällä lumen lähdettyä ja roudan turpeesta paettua on hyvä kuokkia muutamia peltosarkojakin kun viemäri on kerran valmis. Ja peltoahan tässä nyt jo tarvitaankin; tuleehan meille lantaakin pienoisen vainion höystöksi, keväimeen mennessä. Hyvässä onnessa syksyyn päästessä saadaan oman pellon viljaakin syötäväksi», tuumaili Aatu.

»Sepä olisi mainiota! Mutta sanonhan minä sinulle, lurjukselle, että toista se on repiä ja raataa omaa työtään».

»Niinhän sinä sanoit», myönteli Aatukin.

Mutta nyt tuli hänelle yht'äkkiä kiireet työn »hinkkeet», joiksi Reeta kutsui miehensä äkillisiä töihin lähtöjä. Aatu oli nyt mielestään jo liiaksikin juhlinut tupaantuliaisia, ja leperrellyt »luntuksensa» kanssa tarpeeksi. Vanha työhulluus oli kasvanut häneen toiseksi luonnoksi, jolle hän ei voinut mitään, vaan kun »hinke» tuli, täytyi lähteä.

Kaivettuaan puukolla suuresta piipustaan perät, jotka oppineesti nakkasi suuhunsa, veti hän kiireen vilkkaa saappaat jalkoihinsa, puki joutuin vanhan sarkaisen takkikauhtanan yllensä ja työntyi ulos.

»No mihin sinä nyt?» kysyi Reeta huutaen miehensä jälkeen.

»Langoillenihan minä. En ole viikkoon joutanut käymään ja lihaakin tässä talveksi saada pitäisi», kuului ulkoa vastaukseksi.

Reeta aikoi huutaa: että olehan nyt kotona kun lehmäkin on poikimistaan kipeä, että jos siinä apua tarvitsisi, mutta katsottuaan ovelta näki hän miehensä etäällä nevan laidassa jo menossa.

»Olipa sillä kiireellä vauhti», puheli Reeta yksinään.

Aatulla oli nevan ympärillä lankoja ja kotuksissa kuusten alla ansoja. Pitkin syksyä oli hän pyydystänyt joukon metsän riistaa talven varaksi. Kiireessä tuvan valmistustouhussa ei hän ollut joutanut niillä äsken käymään. — Hän eli nyt toki siihen aikaan, jolloin hänen kaltaisillaankin oli lupa pyydystää metsän riistaa; laki ei sitä silloin kieltänyt.

Ilta ehti jo pimeäksi ennenkuin Aatu palasi pyydyksiltään runsaan saaliin kanssa. Seutu oli rikas metsän riistasta, kun silloin ei ollut muodissa »urheilla» jokaisen herralle haiskahtavan metsästystä, ja Aatu oli jo lapsi-miehenä tottunut taitavaksi pyydystäjäksi.

Metsolan tupa oli vielä pimeä kun isäntä tuli sisälle ja hämmästytti emäntäänsä suurella riista-riipillä, jonka antoi raskaasti pudota lattialle: »Siinä on Repalle lihaa», äänsi hän ilkkuen.

»Älähän nyt lasehin aja!» kielteli emäntä, joka kernaasti käytteli kansanomaisia sanasutkauksia.

Samassa ammoa mölähti pimeässä karsina-loukossa Reetan äsken navetasta tuoma vasikka. — Tämä oli isännälle niin odottamaton, että hän hämmästyneenä päästi pienen kiron, samalla kun emäntä päästi heleän naurun.

»No eipä pahakaan! Jouluksi jänispaistia ja pannukakkua», puheli isäntä ja ratuutteli pärettä virittääkseen pihtiin valkean.

V

Siirrymme kertomuksessamme muutamia vuosia eteenpäin. Sillä ajalla olivat nämät »korvenraatajat» olleet ahkerassa työssä; seutua tuskin voi tuntea entisestä. Huoneista kamaritkin olivat nyt asuttavana ja tupa uloslämpiävä. Uusia huoneita oli laitettu: puotihuoneet, talli, suuri liiteri ja riihi latoineen. Koko Luolakaaron kunnaan vieremä oli peltona; puolet laajasta korvesta niittynä, jossa kolme uutta, suurehkoa latoa kohousi. Metsä oli etääntynyt joka suunnalle; ainoastaan kauniimpia puita oli torpan emännän vaatimuksesta säästetty sinne tänne, vaan jotka mielivät olemaan isännän silmätikkuna, kun ne muka imivät voimaa maasta. Hän ei ollut vapautunut siitä heimonsa harhaluulosta, että puut ovat jotakin pahaa. Nevasta taas oli osa suopeltoina latoineen, osa luonnon niittynä.

Jos ulkopuolella oli muutoksia tapahtunut, oli itsessään perheessäkin. Huoneissa juoksenteli kolmivuotias tyttö, Sirkka, ja kätkyessä nukkui toinen, Tytti. Näiden ilmestyminen oli jollakin tavalla vaikuttanut muutosta Metsolan isäntään. Hän oli, jos mahdollista, entistäänkin ahkerampi töissä, mutta sen lisäksi ikävystyttävän vähäpuheinen ja umpimielinen. Entinen onnekas myhäily ainoastaan harvoin ilostutti hänen katsettaan. Hän rakasti vaimoaan ja tyttäriään kyllä hellästi ja hoiti heitä mallikelpoisesti, mutta entinen avonainen, joskin hidas luonne, sai entistä harvemmin tulla hänessä esille. Oliko tämän vaikuttanut vastuunalaisuuden tunne isäksi tultuaan tai se, ettei saanut hartaasti toivomaansa poikaa, on vaikea mennä sanomaan; ehkäpä molemmat vaikuttimet sen aiheuttivat.

Mitä taas tulee Reetaan, oli hän rikulleen entinen Reeta. Vanhoja lempinimiä sateli Aatulle kuin ennenkin, milloin emäntä oli hyvällä tuulella, ja hyvänlaatuinen hän ylimalkaan aina olikin.

Varallisuus oli kasvanut näille uupumattoman ahkerille raatajille. Tuo vanha autio seutu, Luolakaarto, oli hyvin palkinnut työntekijänsä. Heitä oli tähän saakka muutoinkin suosinut myötäkäyminen. Sopu Puikuliinin kanssakin oli ollut hyvä. Hän ei ensi vuosina tahtonut torpan vuokraakaan muuta kuin yhden työviikon kesällä, kuitenkin ilmoittaen sen ei olevan säännön, vaan toistaiseksi riittävän. Torpan asukkaat pitivät häntä näihin asti suurimpana hyväntekijänään.

Mutta nyt aivan äsken oli Puikuliini poikansa Jorin kanssa käyneet Metsolassa jahdilla ja isäntä oli kautta rantain ilmoitellut vuokran korottamisesta. Aatu oli saanut selville, ettei vähempi kuin yksi päivä viikossa, riittänyt, ja sekin oli toistaiseksi.

Kuudes osa työ-ajasta veroksi!

Se tuntui Aatusta arveluttavalta. Voipiko uudisasukas suoriutua sen verotaakan alta? tuumaili hän itseksensä. Ja sekin on toistaiseksi.

Tämä seikka oli ensimäinen huolta herättävä vastoinkäyminen uudis-asukkaille. Ja tuon ennen siunatun isännän, herrainpäivämiehen, arvo aleni torppariensa silmissä. Siihen asti olisi Aatu niinkuin Reetakin antauneet vaikka ilmitappeluun isäntänsä hyvän maineen puolesta, mutta nyt heidän rakkautensa häntä kohtaan sai aimo kolauksen. — Heille alkoi vähitellen selvetä, että olivat kokonaisuudessaan Puikuliinin mielivallan alaisina. Ei ollut tarjona kuin kaksi pahaa: suostua hävittömimpään verovaatimukseen eli jättää vaivannäkönsä vaatijalle, joka siihen laittaisi asumaan toisen orjan. Tarjona oli näistä toinen eli toinen.

Viimeiseen asti koittivat nämät kunnon ihmiset uskoa hyvää hyväntekijästään. Aprikoivatpa he rehellisyydessään sitäkin, ettei tuo vaatimus, päivä viikossa, muka ollutkaan paljon. Olihan torppia, joista meni enempikin, ja olihan heilläkin kohta hyvä torppa.

Näin tyyntyivät he vähitellen ensimmäisestä mielen kuohusta, minkä veronlisä tuotti.

Tätä veroa suorittaen raatoivat he edelleen Luolakaarossa. Vainiot ja niityt laajenivat samassa suhteessa kuin karja lisääntyi.

Näin kului vuosia edelleen. Kovat ponnistukset rasittivat heitä. He alkoivat muuttua vähitellen elähtäneen näköisiksi, varsinkin Aatu, jolla ankarin työ oli tehtävänä. Lapsetkin kasvoivat ja olivat terveitä. Aatun toive pojasta ei toteutunut, sillä useampaa, kuin kaksi lasta, ei heille syntynyt. Sirkka oli nyt kahdeksan vuotias ja antoi toiveita tulla kauniiksi naiseksi. Luonteensa oli hän perinyt äidiltään. Tytti oli viidennellä ja luonteeltaan tyynempi ja hiljaisempi kuin vanhempi sisarensa.

Aina syksyisin kävi Puikuliinin Jori Metsolan takalistolla jahdilla. Hän muutoin luki talvet kaupungissa; hänestä kun piti tulla herra. Ja herra hänestä kyllä näytti tulevankin. Metsolassakin huomattiin hänen tässä suhteessa edistyvän vuosi vuodelta: tavat hienostuivat herraskaisiksi; esiytyminen muuttui vaativan karskeaksi, jopa, jos alistumista ja tahtoonsa mukautumista ei vaan huomannut, itsetietoisen kopeaksikin — jotta voi luottamuksella päättää hänestä todellakin herran tulevan.

Jori uneksi — sepä tietty — valkoista lakkia, jonka omakseen saaminen oli hänen jo monasti pannut tiukalle. Sitten aikoi hän antautua lakialalle — sille kun muutkin etevät kyvyt kilvan pyrkivät ja oli siihen aikaan muoti-ala, ja hänkin, Jori, tahtoi käydä huomattavan etevästä kyvystä — etevän valtiopäivämiehen poika kun oli.

Tämmöisellä retkellä oli Jori taasenkin Metsolan takalistolla. Retkillään käytti hän aina kortteeritalonaan Metsolaa. Täällä osattiin palvella häntä aina semmoisella aralla huomaavaisuudella mikä hänelle nyt jo kelpasi niin auliisti. Nytkin oli hän yöpynyt sinne ja antoi palvella itseänsä torpan kamarihuoneeseen, joka hänelle asuttavaksi oli luovutettu.

Itsetietoisena huomaavaisesta asemastaan nouseskeli hän pitkäveteisesti yövuoteeltaan päivän jo eineissä ollessa. Hän ei pitänyt siinä kiirettä, sillä sivistyneiden tapoihin ei kuulunut suoriutua semmoisista tehtävistä, kuin pukeutuminen, tuota pikaa.

Samaan aikaan kuin tämä herran alku teki ylösnousemisen aikomuksia kamarissa, oli torpan pihaan saapunut toinenkin jahtimies, joka siellä katseli uudisasukkaiden työaloja kuten ainoastaan sellainen voi tehdä, joka osaa panna arvoa sille työlle ja vaivalle joka muuttaa erämaan viljelykselle. — Tämä toinen vieras oli suutari Eero — hän, joka Aatun ensipäivää täällä Luolakaarossa työskennellessä oli myöskin käynyt mutta silloin melkeimpä ajettu sieltä pois.

Eero ihmetteli nyt mykkänä sitä tavatonta muutosta, minkä uutterat uudis-asukkaat olivat täällä aikaan saaneet. Sisimmässään liikkui Eerossa hellää ja rehellistä osanottoa toisten rehellisiin ponnistuksiin, mutta samalla tunsi hän huolta ja pelkoa, jota hän ei mielellään olisi tahtonut itselleenkään tunnustaa.

Hän tiesi että mitä enemmän torpparit raatoivat, mitä enemmän työtään panivat tähän villiin, karuun seutuun, sitä lujemmin he kietoutuivat orjan kahleihin. He eivät voineet nyt enään asemaansa itse määrätä, vaan sen määräsi toinen. Heidän vapautensa oli näennäistä, valhe-vapautta, jota vapaudeksi voi kutsua ainoastaan ne sydämmettömät, typerät houkkiot, jotka asiaintilan edukseen itse olivat näin järjestäneet.

Eero oli nyt päättänyt käydä tervehtimässä uudis-asukkaita ja siinä tarkoituksessa poikennut torpan pihaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään tuokion kaikkea sitä, jota oli ehditty paikalla tehdä, astui hän sisälle tupaan, jossa talonväki istui einehtimässä. Eeron tulosta näytti isäntä hiukan hämmästyvän. Tätä seikkaa ei voinut muuten selittää kuin että hän tässä muisti vieraan edellisen käynnin ja sen ohessa muutakin. Ihmistuntija olisi voinut tehdä sen huomion, että vieras oli isännän silmissä arvokas vieras. Tätä puolestaan todisti sekin seikka, että isäntä nousi kesken aterian tervehtimään vierasta lujalla kädenlyönnillä ja vilkkaalla kysymyksellä: »no mitä sinulle kuuluu?»

Tätä tavatonta kohteliaisuutta ei Aatu ollut eläissään vielä kenellekään muulle tuhlannut — tapaus, josta torpan emäntä, jota miehensä jöröys oli viime aikoina alkanut huolestuttaa, hämmästyi suuresti, siksi tavatonta kohteliaisuutta oli se hänenkin mielestään.

»Eipä erinomaisia kuulu,» alkoi vieras puhelemaan, »mutta näkyyhän tuota siihen sijaan. — Noin kymmenen vuotta sitten kulin täällä — lienetpä ollut silloin, isäntä, ensipäivää täällä töissä — niin koko tämä seutu oli jylhää, autiota erämaata, ja nyt ovat nämät samat maat hedelmällisinä maina, todistuksena mitä rehellinen ihmis-työ voi aikaan saada. Tätä muutosta olen tuolla ulkopuolella katsellut ja ihmetellyt.»

Tämä puhelu kuului kamarissa hitaasti ja perinpohjaisesti pukeutuvalle nuorelle miehellekin, joka siitä havahtui ja teki sen huomion, että talossa todella on toinenkin vieras, kun hän. Pukeutuva nuorimies etsi jotakin erinomaista säveltä mikä, ei olisi kansanomaisia, jotta hän sitä loilottelemalla ja vuoroon kimeästi viheltelemällä voisi ilmaista itsensä vastatulleee, vieläpä ilmaista arvonsa mukaisella tavalla, että tämän toisen vieraan piti heti sen kuultuaan ymmärtää toki kunnioittaa häntä jo tänne kamariin parempana vieraana kuin mitä itse on. Sen aikuinen muoti-asia nimittäin määräsi, että nuoren sivistyneen herran piti nousta suuresti meluten, mölyten ja pitkäveteisesti ylös vuoteeltaan; kuta hienommasta herra tahtoi käydä, sitä kamalammin piti hänen ulvoa, ja muilla karkeimmilla ihmisillä ei tietysti saanut olla mitään sitä vastaan. Tätä sivistys-tapaa oli Jori käyttänyt sekä kortteeritalossa koulukaupungissa että myöskin kotonaan, joissa ymmärrettiin tämä kulttuuri-ilmaus. Mutta täällä Metsolassa arveli hän menevän sen polusta, eikä siis heti herättyään selällään tullut alkaneeksi ulvoa, kuten muutoin olisi tapahtunut. Asia muuttui nyt kuitenkin toiseksi kun tupa-huoneessa oli toinenkin vieras, se ehkä jotakin ymmärsi sivistyksestä, ja oli siis parasta alkaa möly.

Ensin otti hän hiljaisuudessa sopivan korkean sävelen hymisten, mutta sitten laski suunsa täydeltä jotakin vieraskielistä marssia. — Se ainakin herätti huomiota! päätteli hän ja alkoi etsiä toista kappaletta.

Ja huomiotahan se herättikin. Melun kuultuaan Eero kysyi:

»Kukas tuolla mölyää?»

»Puikuliinin Jorihan se on», vastasi Aatu.

»Täälläkö hän on yötäkin ollut?»

»Täällä. Metsästystä varten eilen tänne tuli».

»Vai niin», vastasi Eero välinpitämättömästi ja sen enempää huomiota hän herrasvieraaseen ei olisi luonutkaan, jollei tämä mahtavalla ryhdillä olisi astunut kamarin ovesta tupaan, kokien koko olemuksellaan tehdä itsestään niin edullisen vaikutuksen kuin mahdollista.

Tulija etsi katseellaan toista vierasta ja nyökäytti alentavasti tervehdystä tälle, mihin toinenkin tyyneesti, mutta huomattavalla päänliikkeellä vastasi.

Jori olisi mielellään nähnyt Eeron koppaavan lakin kouraansa hänet nähtyään, kuten Aatukin säännöllisesti teki, mutta sitä ei tapahtunut, ja se mieli suututtamaan häntä. »Senkin tolvana!» mietti hän itseksensä.

Mutta Eero istui tyynenä eikä luonut herrasvieraaseen mitään tavatonta huomiota.

Saadakseen itsestään Eeroon samoin kuin talonväkeenkin edullista vaikutelmaa, asteli hän lattialla edes ja takaisin pitkin askelin, vihellellen tuskin kuuluvasti. — Hänenhän tuli edustaa kaikinpuolin ylempää sivistystä, jota kansan on kunnioitettava. Olihan hän käynyt jo kahdeksan vuotta lyseota ja siis oikeutettu saamaan tyhmältä kansalta tunnustusta korkealle sivistykselleen, harkitsi kai hän itsekseen.

Paljonhan koulu oli vaikuttanut Joriin ulkopuolisesti, tapoihin ja tottumuksiin, kuten olemme jo vähän nähneetkin. Mutta luonteen kasvatuksessa — mihin koulumiehet sanovat pyrkivänsäkin — näytti koulu paremmin menestyneen, kuin ymmärteen ja tietojen laajentamisessa.

Jorilla oli ylimyksellinen maailman katsomus, jolle luonteensa antoi ainoan oikeudellisen hyväksymisensä, joka taas puolestaan aiheutti ja pysyvästi määräsi hänen kantansa kaikissa, niin hyvin elämän kuin ajan kysymyksissä koko laajuudessaan. Ja kun tunnemme kantansa yhteen kysymykseen, ihmisyys kysymykseen, niin tunnemme myöskin muihin. Tässä oli hän puhtaasti ylimyskannalla: Alhaiso on olemassa heitä varten. Tämä kantansa sai ylimyksellisomaisen täydennyksen siinäkin, että hän julkeasti kielsi sen olevan kantansa. Röyhkeä ylimyksellinen luonne on aina näytellyt maailmassa kahta, toisilleen vastakkaista osaa, ja niin Jorissakin. Virkakoneistosta aina alimmalta rappuselta ylimmälle asti oli hän valmis milloin tahansa väittämään, että se oli kansan hyvinvointia varten. Se palveli muka kansaa! Mutta itse työssä ja todellisuudessa ilmeni hänessä koko elämänsä ajan se kanta: että alhaiso oli heitä varten. Kansan hyvinvointi todellisuudessa ei merkinnyt hänelle mitään. Pyhimmätkin kansalaisten tunteet sai hänestä törkeän loukkaajansa; aivan samoin kuin se ylimyksissä ja kulttuuri-despoteissa on kautta aikojen ilmennyt.

Jorin herrasmiehen ja ylemmän sivistyksen osaa näytellessä, lattialla kävellen ja vihellellen, päätti talonväki ruokailunsa. He nousivat pöydästä ja hajaantuivat kukin taholleen, isäntä alkaen ladata visaista piippu-kolhoansa ja emäntä peseskellen ruoka-astioitansa.

Sirkka sai nyt kunnian palvella Joria, noutamalla kamarin pöydältä hänen paperossilaatikkonsa. Tästä palveluksesta kiitti hän tyttöä taputellen häntä leuvan alle: »Kiitoksia paljon, kiltti Sirkka!» sanoi hän. — Ja näin hän nyt sai tilaisuuden näyttää miten hän oli lapsirakas, joka ei pitänyt väliä sillä, oliko lapsi ylhäinen tai alhainen.

»Mitenkäs paljon sinulta nyt menee veroa päätilalle tästä torpastanne?» kysyi Eero kääntyen isäntään.

»Yksi työ-päivä viikossa.»

»Siis yli viisikymmentä työpäivää vuodessa. Se on kahden markan mukaan työpäivältä noin 100 markkaa raha-arvossa. Sehän on ylen paljon!»

»Se on ainoastaan tämän vuoden loppuun. Ensi vuotena tulee vero nousemaan, luulempa että toisella mokomalla, selitti isäntä alakuloisesti.

»Ja jonkun ajan kuluttua taas noustakseen», täydensi Eero.

»Ehkäpä», huokasi isäntä.

»Niinhän me elelemme peräti kurjissa oloissa, että toinen määrää mielivaltaisesti ja tylysti toisen kohtalon. Te olette siis, ihmisparat, päätilan omistajan orjia», surkutteli Eero masentuneena.

»Orjia! Mitä te mies puhutte?» huudahti Jori kiihtyneenä. »Orjuushan on, tietääkö suutari sen, jo vuosisatoja sitten lopullisesti poistettu kaikissa sivistysmaissa. On kerrassaan väärin selitellä vapaat torpparimme orjiksi»!

»Myönnänhän minä että orjuus alkuperäisessä rehellisessä muodossaan on lakkautettu. Mutta sijaan on keksitty uusia muotoja tälle samalle orjuudelle, ja ne laillistettu, joten nykyinen laajaperäinen orjuus, jota te ja monet muut kesken kypsyneet ihmiset pidätte vapautena, on edellistä pahempi siinä, ettei sitä rehellisesti tunnusteta olevan. — Mitä taas tulee siihen, onko se väärin puhua tästä asiasta, luulen minä että se se väärin on, kun asiaintila on niin järjestetty, jotta orjuus todellakin on olemassa, ja vielä enempi väärin kun kehdataan väittää ett'ei orjuutta muka olisi meidän päivinämme».

»Minun täytyy huomauttaa, virkkoi Jori mahtipontisesti, »etten jaksa teitä käsittää. Te tunnutte puhuvan kuin mikäkin tiedemies, vaikka olette vaan kylän rajasuutari. — Kentiesi olette unohtaneet vanhan kansanomaisen lauseen: suutari pysyköön lestissään; vai kuinka?» jatkoi hän pilkallisesti.

»En ihmettele jos ette jaksakaan minua käsittää, kuten sanoitte, sillä näiden asioiden ymmärtäminen todellakin vaatii kypsynyttä ihmistä, jota teistä ja sangen suuresta osasta koko kansaamme ei tällä hetkellä voi sanoa. Mutta jos panemme aikaa muutamia kymmeniä vuosia ja sitten katsomme ymmärretäänkö näitä asioita, niin totta totisesti on silloin jo paljon enempi asian ymmärtäjiä kuin nyt.»

Jori puri huultaan suuttuneena. Tuo kirottu rajasuutari nolasi häntä kovin pahasti eikä ottanut edes hämmästyäkseen hänen antamastaan letkauksesta.

»Mitähän te ajattelisitte ja puhuisitte, nuorimies, jos olisitte esim. tämän torpan väestön asemassa!» jatkoi Eero kääntyneenä avoimesti Joriin. »Teidänlaiseltanne nuorelta mieheltä ei juuri sovi odottaa sitä asiaintuntemusta, jota vaadittaisiin ymmärtämään heidän kurjaa asemaansa, mutta senverran te ehkä voitte sittenkin käsittää etteivät he ole nyt enään vapaita. Näiden aseman määrää teidän isänne ja hänen jälkeensä te, eikä he itse. Ajatelkaa olevanne tämän Aatun asemassa ja kysykää sitten itseltänne rehellisesti: oletteko orja tai vapaa!»

Jori olisi mielellään pitänyt pitkän ja loistavan esitelmän, siten kerta kaikkiaan musertaakseen tuon »kirotun tolvanan», joka pakkausi olemaan niin viisas, mutta hän tunsi selvästi olevansa sillä puolella, että oli hyödytöntä alkaa luennoida. Sitäpaitsi oli hänen isänsä useasti turhaan koettanut kaataa suutarin mielipiteitä; ei koskaan se ollut onnistunut, joten hänenkin oli turha yrittää.

»Kumma se on», lausui hän nyt pilkallisesti, »että te röyhkeästi puhutte orjuudesta ja vapaudesta, ettekä tunne edes lakia. Taikka miten on selitettävissä tuo teidän lainrikkomisenne, jota teette metsästelemällä muiden ihmisten metsissä!»

»Metsästelettehän tekin.»

»Niin, mutta omalla maallani. Mutta teillähän ei ole oikeutta metsästää esim. meidän tiluksillamme. Laki kieltää sen!»

»Kuka on tuon lain laatinut?» kysyi Eero tyynesti.

»Kuka. Säädyt tietysti.»

»Kuka nuo säätynne on valtuuttanut ihmisille yhden orjan lain toisensa jälkeen sepustelemaan?»

»Säädyt edustavat kansaa, pitäisihän teidän senverran toki tietämään».

»Tiedän sen, että meitä on koitettu uskottaa niin, jotta monisatavuotinen eduskuntalaitoksemme olisi muka kansanedustaja, mutta sitähän se ei ole. Tosin se edustaa kansaa, kuten sanoittekin, mutta sangen pientä osaa siitä — niin että me olemme siis yhtämieltä tässä asiassa jos todellakin te tarkoititte sitä, mitä sanotte. — Ja siis: jos kansan eduskunta laatii lain, etten minä nälkäisille lapsilleni saa pyydystää luonnonantimia, jotka ei edes ole kenenkään yksityisen, paremmin kuin aurinko ja kuu, eli muut luonnon esineet — niin minä tottelen tuota lakia, niin paljon kunnioitan kansan eduskuntaa. Mutta jos minulle tarjotaan jonkun pienen nurkkakunnan laatimaa lakisepustusta, etenkin sellaista, mitä en omassa oikeudentajunnassani tunne laiksi, sitä en minä tottele. — On siis aivan hyödytöntä teille, nuorimies, soimata minua lainrikkojaksi — lain, jota minä en tunnusta olevan!»

Jori oli pakahtua kiukusta. Tuo »kurja tomppeli» julkesi puhutella häntä »nuorena miehenä», jota kotonakin »karahteerattiin» nuoreksi herraksi. Senkin rikkiviisas filosoofi! Muuta hän nyt ei kuitenkaan osannut, niin hän teeskenteli nauravaa, siten ilmaistakseen ylönkatsovansa suutarin muka tyhmän puheen. Ja lopettaakseen nyt keskustelun siten, että voitto näyttäisi lankeavan jos mahdollista hänelle, tai ainakin, että toisen voitto olisi tehoton, otti hän lukiolaiselle sopivan, ennenaikaisesti valitun arvokkaan asennon ja lausui:

»Kyllähän se on, suutari siten, että alusta teidän olisi lähdettävä.
Ihmisyyttä olisi teidän ensinnä opittava!»

»Aivan oikein. Minä myönnän, että ihmisyyttä emme koskaan voi oppia liijaksi. Mutta voittehan te, nuorimies, olla niin kohtelias ja sanoa, missä tuota ihmisyyttä opittaisiin. Mutta älkää ehdottako minulle samoja kouluja, kuin missä itse olette opiskellut. Te ja moni muu olette elävänä todistuksena siitä, että siellä ei semmoista opeteta.»

Kun Jori ei vastannut, jatkoi Eero katkerasti:

»Tiedän kaksi olentoa, jotka opettivat ihmisille ihmisyyttä; mutta heille kävi, kuten tänäpäivänäkin kävisi, ja kuten sopi odottaa, heidät tapettiin. Ja arvatkaapas keitä ne olivat, jotka tappoivat heidät. Ne olivat niitä, jotka teidän käsityksenne mukaan olivat ihmisyyttä oppineet kouluissaan. Tästä käynee selville, ettei ihmisyyttä ole niinkään helppo oppia eikä opettaa.»

Jori vaaleni. Hän tunsi itsensä kerrassaan muserretuksi tuon halveksimansa ihmisen edessä.

Mutta Aatu nousi nyt ilostuneena, meni vaimonsa luo, kopasi häntä lanteille ja sanoi hilpeästi: »keitäppäs Reppa kahvia!»

»Sano Eero», jatkoi hän vieraaseensa kääntyen, »ketä nuo kaksi olivat!»

»Toisen sinä niistä tunnet, toista et luultavasti tunne!»

»Ne olivat Sookrates ateenalainen ja natzarealainen Jesus. — Paljon mahdollista, että muitakin on ollut, mutta minä en muita heidän verosiaan tunne. Kuitenkin voin varmasti vakuuttaa, että jos heitä on paljonkin ollut, ovat he tapetut. Nämä kulttuuri-ihmiset eivät ole millekään niin vihaisia kuin ihmisyydelle ja totuudelle ja oikeudelle, ja kuitenkin ne niistä puhuvat kuin mitkäkin papukaijat» selitti Eero murhaavalla tyyneydellä.»

Eeron puhetta yritti seurata pitempi vaitiolo, mutta hän itse kääntyi jälleen Jorin puoleen, joka asteli lattialla kuohuksissaan, ja virkkoi:

»Eksymme kauvas alkuperäisestä puheaineestamme; palaamme ehkä siihen. Minä vilpittömästi säälin näitä korvenraatajia ja tunnen velvollisuudekseni omasta alotteestani kysyä teiltä, nuorimies, eikö teidänkin mielestänne heidän suoritettavakseen asetettu vero ole liian kallis?»

»Mikä hätä näillä! Paremminhan ne pärjäävät kuin te!» hönkäsi Jori suuttuneena.

»Vai niin. Tekö odotatte jotakin erinomaista hätää ja vasta sittenkö sallitte tehdä moinen kysymys? Minä arvelen kohtuulliseksi järjestää asiat siten, ettei tuota hätää ensinkään tulisi, sillä hädän edellä kulkee kauvan kurjuus, jossa he nyt jo mielivät olemaan…»

»Missä kurjuudessa, senkin tomppeli? Etkö sinä p… le ole tullut näkemään että on sitä torppareilla enempikin veroa kuin näillä on?»

»Olen nähnyt», lausui Eero juoheaan. »Näen myöskin että teillä, isällänne ja ehkä teilläkin, on aikomus saattaa nämäkin synkän korven raatajat samaan asemaan kuin nuokin, joita kysyitte, josko olen nähnyt. Mutta tällä te ette ole vastanneet kysymystäni; päinvastoin paljastitte miten kaukana olette siitä ihmisopista, josta äsken puhuttiin. Ihmisyys opettaa: mitä te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, tehkää te samoin heille!»

»Paina matkaasi täältä, senkin s… na!»ärjäsi Jori, ollen kerrassaan pois suunniltaan.

Nyt oli Eeron vuoro nauraa, ja hän nauroi pisteliään ivallisesti ainakin Jorin mielestä. Pian hän kumminkin tyyntyi ja lausui entisellä levollisuudella: »Arvelen teidän unohtaneen täällä olevan lapsia, jotka eivät liene ennestään tottuneet kuulemaan koulusivistyksellisiä lauseparsia, se on: kiroilua, muutoinhan te ette tietenkään panisi ylempää kulttuurianne noin vaaralle alttiiksi, se on: viattomain lasten arvosteltavaksi.»

Jori oli kuullut jo tarpeekseen. Raivostuneena hyökkäsi hän kamariin, kiskaisten oven jytinällä kiinni.

Mutta Aatun kasvot loistivat. Eeron arvo oli hänen silmissään tavattomasti noussut. Hän itsekin alkoi vähitellen käsittää asioita samassa valossa kuin Eerokin. Aivan käsittämättömälle tuntui hänestä itsestäänkin tuo hänessä tapahtunut muutos.

Nyt oli kuitenkin kahvi valmista ja he ryhtyivät sitä juomaan, puhellen edelleen luottavasti keskenään niinkuin toisiansa ymmärtävät ihmiset voivat tehdä.

Ja kun Eero vihdoin lähti torpasta, sanoi Aatu hänelle kartanolla hyvästiä heittäessä: »Käy usein meillä!»