Koti: eli perhesuruja ja -iloja

«Muistele puutteitasi muistele vikojasi. Muistele kaikkea kärsivällisyyttä, kaikkea saamaasi hyvyyttä ja hellyyttä. Muistele monia suloisia hetkiä. Muistele puolisosi ansioita, hänen kauniita, jaloja ominaisuuksiansa. Muistele myöskin elämää, miten lyhyt se on, kuinka paljon katkeruutta se välttämättömästi tuo mukanaan, kuinka sitä paljon voi välttää tahi helposti tehdä tyhjäksi ja muistele rakkauden kaikkea kohottavaa voimaa. Pelkää itsekkäisyyden kahleita. Vapaudu niistä uudella lemmenuhrilla ja puhdista kodin taivas. Taivaanrannalta nouseva pilvenhattara voipi kasvaa tuhoavaksi ukkospilveksi, mutta se voipi myös jäljettömiin häipyä ilmaan. Puhalla, oi, puhalla se hajalleen rakkauden mahtavalla hengellä!»

Pitkän elämän onni riippuu usein siitä kummanko puoleen noista näkymättömistä neuvonantajista ihminen kallistaa korvansa; siitä riippuu avataanko ihmisille täällä maan päällä taivaan vai helvetin portit. Elise kuunteli hyviä neuvonantajia. Hän puheli kauan aikaa niiden kanssa, ja mitä enemmän puhtaita muistoja hän antoi niiden johtaa mieleensä, sitä kirkkaammaksi muuttui hänen sielunsa. Rakkauden tuli syttyi hänessä ja sen valosta hän monin puolin selvään älysi niiden vaikutuksen. Hän älysi nyt mitä hänen tuli tehdä romaanillaan; hänen sydämmensä vallan lämpeni niiden selviämisestä. Hän älysi myöskin, että se oli oleva hänen viimeisensä, ja ettei hänen miehensä enää milloinkaan semmoisesta syystä tarvinnut kaivata häntä teepöydässä eikä milloinkaan enää mennä juomaan teetänsä klubiin.

Mutta Ernstin piti vielä kerran sopia hänen romaaninsa, – tuon pahantekijän kanssa. Ja Elise aikoi pitää everstinrouvalle päivälliset, jotka haihduttaisivat tilapäisten päivällisten kaikki onnettomuudet ja – – –, ja «kunhan vaan Ernst pian tulisi kotiin! Minä koetan haihduttaa hänen tyytymättömyytensä, minä teen hänen mielensä jälleen hyväksi».

Oli lasten kylpypäivä, ja sanoma, että kylpy oli valmis, keskeytti Elisen yksinäisyyden. Hän käski Pirkon alottamaan pesemisen ja ehdittyään vähän rauhoittua ja ruusuvedellä hautoa pois kyynelten jäljet hän meni itse alas kylpyhuoneesen.

«Jumalalle kiitos vedestä»! oli Elisen ajatus katsellessansa näkyä, joka kohtasi hänen silmiänsä tullessaan sinne. Pehmeät, kiiltävät lasten ruumiit kirkkaassa, haaleassa vedessä, takkavalkea, valo ja valkoiset lakanat, lasten loiskiminen ja riemuitseminen, he kun hyvin viihtyivät vedessä, heidän viaton leikkinsä kylpyammeen vaarattomassa lammessa, jossa ei tarvinnut pelätä myrskyisiä aaltoja, jopa Pirkon tyytyväiset kasvot valkoisen myssyn alla, hänen iloinen häärinänsä ja alituinen puheensa, «mitä herttaisimmasta alabasterikädestä, alabasterijalasta, – liljarinnasta j. n. e.» sillaikaa kun hän peitti liljarintaa, alabasterikättä saippuavaahdolla, joka tuskin oli niitä valkoisempaa, tahi sitten käärieli heitä sileään lakanaan, josta vaan pieni, vilkas, puhtoinen pää pilkisti esiin ja leikkien virkkoi: «säi säi»; kaikki tuo kokonaisuudessansa muodosti eloisan ja viehättävän kuvan.

Elise ei kuitenkaan voinut täydelleen nauttia siitä. Hän muisti mitä oli tapahtunut, hartaasti toivoen sovintoa miehensä kanssa, ja pelkäsi että hän viipyisi kauan poissa, ja että hän olisi liian tyytymätön heti leppyäksensä. Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä. Kuitenkin hänen täytyi hymyillä kun Gabrielle laskettiin yksin veteen ja vallan suunniltansa pelästyksestä huusi: «minä hukun, minä hukun»! Rohkaistaksensa häntä piteli äiti häntä valkoisissa käsissänsä, «tipsukka» nauroi ja temmelsi niiden turvissa kuin kala vedessä.

Sateena alkoi äkkiä putoella kukkia äidin ja lapsen päälle ja Gabrielle huusi kovasti ihastuksissaan ja ojensi pienet kätensä tavoittaaksensa noita leukoijia, ruusuja ja neilikoita. Elise kääntyi kummastuneena katsomaan heittäjää ja kummastus muuttui mitä suloisimmaksi iloksi kun hänen otsaansa koskettivat Ernstin huulet.

«Ah, sinäkö»! huudahti Elise, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja silitteli häntä poskille.

«Kyllä minä kovasti kastun», arveli laamanni hymyillen. Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt, kumartuipa vielä pikku tipsukkaakin suutelemaan ja salli tämän lapsen roiskuttaa vettä hänen päällensä.

«Jumalan kiitos! kaikki on hyvin jälleen! Ehkä on parasta etten milloinkaan enää puhu tuosta ikävästä jutusta»! arveli Elise valmistautuessaan menemään vierashuoneesen, minne hänen miehensä jo oli mennyt.

Laamanni oli juodessansa huonoa teetä klubissa jutellut näkymättömien henkien kanssa jotenkin samaan tapaan (vähän vaan vaihdellen) kuin Elise hänen poissa ollessaan. Seurauksena oli käynti kylpyhuoneessa, kukkaissade (Eliselle tuomastansa kukkavihosta) ja sovintosuudelma, joka poisti varomattomien, loukkaavien sanojen katkeruuden. Hän tunsi nyt varsin selvään, että kaikki jälleen oli hyvin, että Elisen lempeä ja myöntyväinen luonne ei vaatinut mitään lisää. Mutta ehkä hän juuri sentähden tuli yhä tyytymättömämmäksi itseensä. Elisen punaiset, itkettyneet silmät koskivat häneen, etenkin kun ne niin ystävällisesti katselivat häntä. Hän tunsi väärinkäyttäneensä sitä valtaa, jonka asianhaarat olivat antaneet hänelle puolisoonsa, hän tunsi olleensa kova häntä kohtaan. Sentähden hänellä ei ollut rauhaa, sentähden oli hänen tarvis lausua sana – sana, joka vastahakoisesti luistaa miesten huulilta, mutta jonka lausumista pelkäämään Ernst Frank oli liian miehekäs. Ja kun Elise astui sisään, niin hän ojensi hänelle kätensä ja lausui sillä hellyydellä, joka aina ilmasihe hänen vakavuudessansa:

«Anna minulle anteeksi Elise! Minä olen tänään ollut kova, jopa ilkeä sinua kohtaan«!

»Oi! anna sinäkin minulle anteeksi, Ernst!» vastasi Elise syvästi liikutettuna tarttuen ojennettuun käteen ja painoi sitä vasten rintaansa, «ja» – – hiiteen kaikki maailman rauhanhäiritsijät! Semmoinen astui juuri sisään erottaen mitä juuri oli hellästi yhdistymässä. Lähetti toi everstinrouvalta kirjeen ja kirjan laamannille sekä kaksi pientä pulloa erinomaisen hienoa hajuvettä «Eau de rose» Eliselle, «jonka tiedän», hän kirjoitti «kovin pitävän siitä tuoksusta». Laamanni punastui kirjettä lukiessaan ja pisti sen taskuunsa näyttämättä sitä Eliselle.

«Erittäin kohtelias ja miellyttävä henkilö!» lausui hän; «minä vastaan siihen heti»!

»Ernst»! lausui Elise, «emmekö pyytäisi häntä huomenna päivällisille. Minä olen miettinyt muutamia hyviä ruokia, joiden toivon onnistuvan. Voimmehan sitten yhdessä mennä soittajaisiin ja hän sitten syödä illallista meidän seurassamme».

«No sepä oivallinen tuuma. Siitä kiitän sinua Eliseni»! lausui laamanni erittäin tyytyväisenä.

«Niin jos vaan ei everstinrouvaa olisi ollut, jospa ei olisi kandidaattia ollut ja jospa ei jossia olisi ollut, niin olisi kaikki ollut hyvällä tolalla. Mutta nyt oli toisin, eikä

Liian monta erilaista ainesta oli kokoontunut Frankin perheesen, jotta kirkas päivänpaisteinen katse olisi voinut ne heti selvittää. Eivät puolisotkaan olleet selvillä keskinäisistä suhteistaan. Laamannin oli todellakin lumonnut «entinen lemmittynsä», ja kaunis Emelie teki kaiken voitavansa uudestaan kahlehtiaksensa entisen ihailijansa. Laamanni Frank oli siihen asti pysynyt kylmänä ja ylpeästi torjunut pienimmänkin imartelun, mutta sitä hienoa, huomaamatonta ylistystapaa, jota lahjakas Emelie käytti etevästi teeskennellen tietämättömyyttä saadaksensa häneltä neuvoja ja opetusta, sitä hän ei voinut vastustaa. «Erittäin miellyttävä ja lahjakas nainen»! ajatteli hän yhä innostuneemmin hänestä, vaikka harvoin sitä lausui. Luonnollista oli myös, että samassa määrin kuin häntä Emelie miellytti, samassa määrin hän huomasi Elisensä vähäpätöiseksi, etenkin kun hän Emeliessä huomasi mitä usein oli kaivannut Elisessä, mieltymystä hänen toimiinsa kansalaisena ja yleensä muutamiin kunnallisiin aineihin, jotka erityisesti miellyttivät häntä.

Elise puolestansa ei myöskään ollut selvillä eikä rauhallinen; häntä vaivasi miehensä ja Emelien välinen suhde ja hän ikäänkuin mieltyi Jacobin rakkauteen, samalla kun sen välistä osoittama into rupesi häntä huolestuttamaan. Siskollensa Cecilialle samaan aikaan kirjoittama kirje ilmaisi hänen mielenlaatunsa.

«En ole pitkään aikaan kirjoittanut sinulle Cecilia; en oikein tiedä mistä syystä, en oikein tiedä kuinka on oma laitani, kuinka ympäristönikään! Kaikki on levotonta, epäselvää! Soisin sen selvenevän! Tiedäpäs, hän on hyvin kaunis, tuo Ernstin «entinen lemmitty», hyvin loistava. Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle. Eilen olin suurissa illallispidoissa ensi kerran moneen vuoteen. Olin pukeutunut hyvin huolellisesti; minulla oli kukkia hiuksissani; tahdoin miellyttää Ernstiä. Olin varsin tyytyväinen itseeni lähtiessäni. Ernst ei voinut tulla ennenkuin myöhemmin. Everstinrouva S. oli jo ennen minua saapunut. Hän oli kaunis ja erinomaisen komeasti puettu. Minut asetettiin hänen viereensä. Meidän edessämme oli suuri pystypeili, katsahdin siihen salavihkaa ja näin siinä edessäni – haamun entisestä itsestäni. Ajattelin ensiksi: «tuo on harhakuva»! ja vilkasin siihen uudestaan, mutta taasen ja säälimättömästi se uudestaan näytti minulle kalpean haamun ihanan, kukoistavan Emelien rinnalla. «Se on ohi», ajattelin silloin, «nuoruuteni, kukoistukseni on auttamatta mennyttä! Kunhan vaan puolisoni ja lapseni rakastaisivat minua. Silloin voin ikävöimättä olla kauneutta ja nuoruutta vailla». Mutta minun täytyi jälleen vilaista peiliin haamua, ja minä muutuin vallan alakuloiseksi sen tähden. Emelie vilkasi myöskin peiliin ja vertaili meitä mutta silminnähtävästi toisilla tunteilla kuin minä. Sitten saapui Ernst. Minä huomasin hänenkin vertailevan meitä. Hän oli sinä iltana erittäin huomaavainen Emelietä kohtaan. Tunsin itseni sairaaksi; ikävissäni halusin saada nojata päätäni häneen, – mutta hän ei lähestynyt minua. Ehkä hän luuli minun olevan huonolla tuulella; – ehkä näytinkin siltä? Oi, läksin kotiin ennen illallista; hän jäi. Yksin ajaessani kotiin tärisevissä vuokravaunuissa valtasi minut surullinen tunne, jota en voi selittää. Vaunut tärisyttivät sieluuni katkeria ajatuksia – oikein ne minua peloittivat. Portissa otti Jacobi minut vastaan. Hän oli odottanut minua ja tahtoi lausua minulle ilonsanoja pienokaisistani; hän näkyi aavistaneen tunteitani sinä iltana; mielihedelmieni, joita hän oli hankkinut, piti muka virkistää minua katkerien ajatusteni jälkeen; hänen ystävyytensä; hänen rakkautensa virkistivät minua. Suloista on huomata olevansa rakastettu.

– – – – – – – – – – – – – – –

Jokaisella likemmällä yhteydellä, jokaisella uudella lähemmällä tuttavuudella on vaaransa ja kiusauksensa; suloisin ja jaloinkin suhde voi kallistua vaarallisille puolille. Oi, kuinka se on autettava? Kuinka voi vapauttaa hajoittamatta? Kuinka «poistaa myrkkyä tylsistyttämättä kärkeä?» Oi, Cecilia, tällä hetkellä olisi minulle ystävä tarpeen, tarvitsisin sinut, jotta voisin tulla luoksesi saamaan valoa ja voimaa voittaakseni oman heikkouteni, vastustaakseni levottomuutta herättäviä asianhaaroja. Olen tyytymätön itseeni. Olen tyytymätön ... oi, hän, hän yksin voisi vielä tehdä kaikki hyväksi jos vaan tahtoisi!

– – – – – – – – – – – – – – –

Oi Cecilia! Tämä on synkkä hetki elämässäni Ennustaako se päivää tahi – yötä? Katseeni on himmeä; – en enää näe vaellettavaani tietä. Kuitenkin ... menen sen luokse, joka voipi sanoa: «Tulkoon valkeus».

– – – – – – – – – – – – – – –

Ilta tuli, kynttilät sytytettiin ja vieraat saapuivat. Oli suuremmoinen itsensä kieltäytyvä herttaisuus Elisen käytöksessä sinä iltana. Hän oli miltei sydämmellisen ystävällinen everstinrouvaa kohtaan, piti huolta kaikkien mukavuudesta, soitti pianoa lasten tanssiin ja oli ainoastaan palvellaksensa muita. Kaunis Emelie sitä vastoin ajatteli ainoastaan itseänsä, oli entistä vilkkaampi ja loistavampi ja kokosi kuten tavallisesti kaikki herrat ympärillensä. Keskustelu siinä ryhmässä oli sangen vilkas. Siinä oli hypätty valtiotaidosta kirjallisuuteen ja viimein pysähdytty hetkeksi teaatteriin, kun Emelie yhtä vilkkaasti kuin sattuvasti kuvaili Scribe-Melesvillen näytelmätehdasta. «Muuten», lausui hän, «on viisasta ja älykästä että näyttämöllä aina esirippu laskee, kun ovat ehtineet viedä sankarin ja sankarittaren vihille. Romaanikin tekee niin, sekin viisaasti; jos siinä mentäisiin pitemmälle, niin ei kukaan jaksaisi sitä lukea.»

«Kuinka niin?» kysyi laamanni muuttuen äkkiä vakavaksi.

«Sentähden», vastasi Emelie, «että tuon kultaisen hetken tuolla puolla sammuvat elämän turhat toiveet ja sen todellisuus astuu esille koko painossaan ja alastomuudessaan. Katselkaa nuorta paria heidän yhdistymisensä aamuhetkenä. Miten lämmin on rakkaus, miten se täyttää ja kaunistaa kaikki, miten se hehkuu, miten se puhuu katsein, sanoin ja viehättävin toimin, miten koko elämä sen loisteessa muuttuu runoudeksi. «Sinä, sinä!» on nuorikoiden ainoana ajatuksena. Mutta tarkastakaa samaa avioparia muutamaa vuotta myöhemmin! Minä, minä, ja minun mukavuuteni! semmoinen ääni on silloin kellossa. Ihailevasta, kaikki antavasta rakastajasta on tullut vaativa aviomies, joka vaatii palvelemista ja kuuliaisuutta. Ja hellästä kaikkiuhraavasta morsiamesta on tullut kömpelön lihava perheenemäntä, jonka mielipuheena on taloudenvaivat, retusyltty ja kelvottomat piiat. Ja mimmoiset asiat ovat nyt joutohetkien keskusteluaineina. No, hyvänen aika, ystäväiseni, joko voi taas on lopussa? Annoinhan taannoin rahaa voin ostoon. Sinun tulee pitää huolta siitä, että keittäjä menettelee säästäväisemmin voin kanssa! Minä en kärsi semmoista tuhlausta talossani! Tahdotko vielä jotakin?

«Kyllä, ystäväni! Minä ja lapset tarvitsemme uudet päällysvaatteet. Pikku Paavon nuttu on vallan kulunut ja pikku Pekka on kasvanut niin, että hänen nuttunsa on liian ahdas. Ei minunkaan turkkini voi kestää ijankaiken.»

«Sitten kiittäkööt onneansa, jos ei synny ikävää, mitätöntä riitaa tuommoisista mieltä ylentävistä ilmoituksista ja jos ainoastaan viattomat haukotukset kodin sopivassa rauhassa täyttävät sen paikan, josta suutelot ovat paenneet. Kotikivut, ärtyisyys ja muut vaikeudet nakertavat avioelämän onnea samoin kuin mato syöpi kukkaa, ne synnyttävät mielenkatkeruutta, tylyyttä ja vaikka puolisot kuolemaansa asti säännöllisesti puhuttelevat toisiansa kultaseksensa, niin ajattelevat he useasti salaa «sinä ikävä olento». Tuo on muuten perin luonnollista ja avioliitto siinä vaan seuraa kaiken maallisen olemassaolon ikuisia luonnonlakeja. Kaikki elämän muodot kätkevät sisässänsä hajoamista ja mätänemistä ja myrkyllinen Loviatar jyrsii maailmanpuunkin juuria.»

Muutamat kuulijoista, niiden joukossa kandidaatti, nauroivat ääneen everstinrouvan kuvauksille. Mutta laamanni ei kertaakaan vetänyt suutaan hymyyn, vaan vastasi everstinrouvan lopetettua niin vakavasti, että iva vallan katosi rouvan huulilta.

«Jos niin olisi, Emelie, niin olisi elämä ala-arvoinen loistokohdissaankin. Oikein nimitettynä voisi sitä sanoa harhatoiveeksi. Mutta semmoinen se ei ole ja te olette kuvailleet avioliittoa halvimmassa eikä jaloimmassa muodossaan. En kiellä että vaikeuksia silläkin alalla kohtaa, kuten elämässä kaikkialla; mutta minä olen varma, että ne pitää ja voidaan voittaa ja että se tapahtuukin milloin puolisot tuovat mukanaan kotiinsa oikean mielialan. Ja silloin – tulkoon puutteita, huolia, häiritseviä ja katkeriakin hetkiä, ne kyllä kestetään; rakkauden ja uskollisuuden siteet ne lujentuvat niiden vaikutuksesta ja niistä välittämättä. Olette puhuneet hajoamisesta ja kuolemasta, Emelie, elämän murhenäytelmän loppuna. Olette unohtanut – ylösnousemisen, uudistumisen – josta muinais-skandinaavilainen Vala laulaa. Avioelämässä, kuten kaikessa elämässä on semmoista – niin jatkuvaa ylösnousemista, se kun on perustettu ijankaikkisuutta varten. Ja jokainen ohimennyt vaara, jokainen kärsitty tuska muuttuu silloin siunaukseksi kodille, puolisoille, jotka vaan ovat syventyneet toisiinsa ja hellemmin yhdistyneet.»

Laamanni oli puhunut tavattoman lämpimästi, jopa vähän liikutetuin mielin; hänen eloisa katseensa etsi ja kohtasikin Eliseä. Elise oli huomaamatta lähestynyt keskustelevia; tuskan kalvamana hän oli kuunnellut Emelien katkeraa ivaa – hän tunsi siinä olevan osaksi tottakin. Mutta laamannin puheesta hän huomasi tämän tuntevan totuuden sen oikeassa muodossa, hänen sydämmensä sykki vapaammin ja voimakkaammin; ja äkkiä hänen sielunsa ikäänkuin selveni. Pää pystyssä hellin ja luottavaisin katsein hän katseli häntä unohtaen itsensä, ahneesti kuunnellen joka sanaa hänen huuliltansa. Sinä hetkenä heidän katseensa kohtasivat toisensa. Se katse ilmaisi paljon. Ilon puna kohosi Elisen kasvoille, ja hän tuli siitä kauniimmaksi. Lempeä iloisuus, joka nyt äkkiä häntä elähytti sekä hänen kaunis vartalonsa, suloliikkeensä ja hänen puhdas otsansa tekivät hänet kaunista everstinrouvaa paljoa viehättävämmäksi. Laamannin katseet seurasivat häntä usein hänen herttaisesti ja kohteliaasti puhellessaan vieraiden kanssa, tahi kun hän, Gabrielle käsivarrella otti osaa lasten tanssiin, johon Evelinan kasvattityttäret soittivat nelikätisesti.

Äkkiä laamanni tunsi olevansa jotenkin kylmä «entisen lemmittynsä» vieressä, eikä häntä juuri lämmittänyt terävä ääni, jolla kaunis rouva kielsi pientä hyväilevää Petreaa niin «tunkeilemasta». «Pikku Louisemme vielä aikaa myöten oppii tanssimaan sangen sievästi!» huomautti laamanni rouvalleen, mielihyvällä katsellessaan tyttärensä pieniä tanssin vaatimia kumarruksia ja käännähdyksiä kahdentoistavuotiaan Gabriel Stjernhökin juhlallisen vakavasti ja ritarillisen kohteliaasti häntä tanssittaessa ja lomissa hänen kanssaan keskustellessa.

Sillaikaa selitteli hovimarsalkanrouva everstinrouvalle ranskalaisten luonteita ja tapoja; everstinrouva, jonka kasvoihin aviokysymyksen perästä oli ilmennyt jonkinlainen katkera piirre, osoitti tuimanlaisesti parempia tietojaan asiasta, vaan häntä ojensi mahtipontisesti edellinen, joka – ei milloinkaan ollut käynyt Ranskassa.

Kandidaatti katseli taukoamatta hurmaantunein silmin Eliseä, joka näytti sinä iltana vallan lumonneen hänet.

«Hyh häpeä sille, joka ottaa kaikki konvehdit itselleen!» nuhteli Louise erästä pientä Stjernhökiä, palleroista vakavaa poikaa, joka yhtä stooalaisen tyynesti piti hyvänään nuhteet kuin konvehditkin. Viisu katsahti häneen kovin moittivasti ja ylenkatseellisesti ja antoi omasta konvehtiosastaan eräälle pienelle tytölle, joka valitti jääneensä vallan ilman.

Illallinen oli valmis. Emelie, jonka silmistä näkyi tavattoman säkenöivä loiste, näytti kaikin mokomin tahtovan saavuttaa takaisin sitä mieltymystä, jonka aavisti olevansa kadottamaisillaan ja hänen sukkela ja vilkas keskustelunsa vaikutti vallan sähkön tavoin seuraan. Jacobi oli tavattoman iloisella tuulella ja joi toisen lasin viiniä toisensa perästä, jutteli ja nauroi kovin ääneen sekä loi vähä väliä Eliseen katseita, jotka liiankin selvästi ilmaisivat hänen tunteitaan. Ne katseet eivät olleet ensimmäiset laatuaan, joita everstinrouvan tarkka silmä oli huomaunut.

«Tuo nuori mies tuossa», lausui hän hiljaa laamannille katsellen Jacobia, «näyttää olevan sangen sivistynyt – hän on todellakin erittäin miellyttävä ja lahjakas, – onko hän läheistäkin sukua Eliselle?»

«Ei!» laamanni vastasi katsahtaen häneen vähäsen kummastuneena, «mutta hän on jo kolme kuukautta ollut perheemme jäsenenä.»

«Vai niin!» everstinrouva sanoi merkitsevästi ja totisesti, «minä luulin ... mutta yleensä» lisäsi hän silminnähtävän huolimattomasti, – «on Elise todellakin niin ystävällinen ja herttainen, että mahtaa olla vaikea sille, joka aina on hänen seurassansa, olla häntä lempimättä».

Laamanni tunsi käärmeen piston, ja lausui, luoden kauniisen naapuriinsa katseen, jossa välähti jaloa paheksimista: «Te olette oikeassa, Emelie! Enkä minä tunne ainoatakaan naista, joka paremmin ansaitsisi kunnioitusta ja rakkautta kuin hän!»

Everstinrouva puri huultansa ja kalpeni, mutta enemmän hän olisi kalvennut, jos olisi ymmärtänyt sitä tunnetta, jonka sanoillaan oli herättänyt entisen ihailijansa rinnassa. Laamanni inhosi kaikkea siveellistä halpamaisuutta ja missä semmoista ilmeni, siellä eivät mikään neron- eikä luonnonlahjat voineet niitä peitellä. Hän ymmärsi Emelien tarkoituksen ja halveksi häntä siitä; hän muuttui sinä hetkenä rumaksi hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänen rauhaansa häiritty. Hän katseli Jacobia ja huomasi hänen katseitansa ja tunteitansa; hän katseli Eliseä ja huomasi hänessä levottomuutta, huomasi hänen karttavan miehensä katsetta.

Kauhea, tukehuttava tunne puristi hänen sydäntänsä. Salataksensa tunteitansa hän muuttui vilkkaaksi ja äänekkääksi, mutta hänen sanoissansa oli jotakin vihamielistä ja jyrkän ivallista, joiden kärkeä kuitenkin yleinen hilpeys esti useimpia huomaamasta. Assessori Munter ei ollut milloinkaan ennen ollut niin hyvällä tuulella, niin hauskan hävytön ihmisille ja koko maailmalle. Hovimarsalkanrouva ja hän huusivat vallan hurjistuneina toisillensa. Täydessä taistelun touhussa noustiin pöydästä ja palattiin vierashuoneesen.

«Soittoa! Taivaan tähden, soittoa» huudahti assessori epätoivoisesti, ja everstinrouva ynnä Elise riensivät pianon luokse. Oli suloista huutavien, karkeiden äänien jälkeen saada kuulla Blanginin soinnukkaita notturnoja, Italian sinitaivaan loihtimia säveleitä, jotka saattavat sielun aavistamaan sen kesäöitä, kukkaketoja, rakkautta, laulua ja kaikkea sanomatonta viehätystä. ”Un eterna constanza in amor!” olivat laulun monta kertaa toistetut loppusanat.

»Un eterna constanza in amor»! toisti kandidaatti hiljaa ja innokkaasti kädet kiihkeästi puristettuina sydämmelle seuratessaan Eliseä ikkunan luokse, jonne tämä meni taittamaan ruusun, jonka tahtoi lahjoittaa everstinrouvalle; Elisen käden koskettaessa ruusua, kosketti Jacobin huulet hänen kättänsä.

Emelie lauloi vielä laulun, joka elävästi kiinnitti seuran huomion. Mutta laamanni seisoi ääneti ja kolkkona. Sinä iltana lausutut sanat olivat herättäneet hänen uinahtaneen huomionsa ja katsahtaessaan Eliseen ja Jacobiin hän tunsi lattian horjuvan allansa. Hän huomasi mitä tapahtui ikkunan luona ja hän hengitti syvään. Myrsky kohosi hänen rinnassaan. Kääntäessänsä pois katseensa kohtasi hänet katse, joka tutkivasti, läpitunkevasti oli luotu häneen. Se oli assessorin. Semmoinen silmäys joltakin muulta sinä hetkenä olisi ollut vallan myrkkyä laamannin mielentilalle, mutta Jeremias Munterin vaikutti päinvastoin. Nähtyään hänen kohta sen perästä kirjoittavan jotakin pienelle paperipalaselle laamanni meni hänen luoksensa ja luki hänen olkansa takaa seuraavat sanat:

«Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et malkaa omassasi.»

«Onko tuo minulle aiottu»? kysyi laamanni matalalla liikutetulla äänellä.

«On!» kuului vastaus samaan tapaan.

Laamanni otti kirjoitetun paperin ja kätki sen povellensa.

Hän muuttui hiljaiseksi ja kalpeaksi ja alkoi tarkasti tutkia itseänsä.

Seura teki lähtöä. Laamanni oli luvannut saattaa everstinrouvan kotiin, mutta seisoi nyt mykkänä ja kylmänä kuin jääpylväs «entisen lemmittynsä» vieressä, joka iloisesti laski leikkiä muutaman herran kanssa sillaikaa kuin palvelija veti hänelle päällyskengät jalkaan. Hovimarsalkanrouva ja asessori riitelivät viimeiseen asti. Sillä välin meni Elise äkkiä Jacobin luokse, joka seisoi vähän syrjässä ja sanoi hänelle puoliääneen: «minä tahdon puhutella teitä ja odotan vierashuoneessa, kun kaikki ovat lähteneet!» Jacobi kumarsi; polttava kuumuus hehkui hänen poskipäissänsä. Laamanni loi läpitunkevan silmäyksen sinnepäin ja siveli kädellään kalpeita kasvojaan.

«Minä mielelläni», huusi Gunilla rouva terävästi ja lyhyen, «minä mielelläni näen luonani tuttaviani ja minulle on mieleen, jos he tahtovat nähdä minut. Herra Jumalani, vaikkeivät aina olekaan niin hauskoja. Hyvänen aika, pitäähän olla kärsivällisyyttä toisiansa kohtaan tässä maailmassa! eihän aina saa yksinomaan vaatia muilta kaikkea. Jumala varjelkoon. Täytyyhän minun tyytyä ihmisiin ja maailmaan semmoisenaan kun Herramme on sen luonut. En pidä siitä että aina moititaan ja sadatellaan ja nauraa virnistellään ja irvistellään kaikelle huutaen: ’minä en huoli siitä! ja minä en huoli siitä!’ ja, ’minä en tahdo sitä semmoisena!’ ja ’se on hullua’ ja ’se on sietämätöntä’, ja ’se on ikävä’, ja ’se on tyhmää’. Juuri kuin minä yksin olisin siedettävä ja hauska ja sukkela! Ei, parempaa komentoa, olen oppinut. Minulla ei suinkaan ole nerokkaisuutta, oppia ja avuja niin kuin pitää olla nykyaikana, mutta minä olen oppinut mukautumaan oleviin oloihin.»

Yhtaikaa tuon ripityksen kanssa ja koettaen saada ääntänsä kuulumaan huusi assessori: «Ja onko teillä rahtustakaan huvitusta tuosta siunatusta seuraelämästänne? Ei, sitä teillä ei ole! Mitä on seuraelämä muuta kuin pyrkimystä olla mukana maailmassa, huomataksensa sen sietämättömäksi; toivomusta tulla pyydetyksi pitoihin! loukkautumista ja pahaa mieltä, ellei pyydetä, ja jos pyydetään, valitusta ikävästä ja sitten valituksensa todeksi näyttämistä. Niin annetaan kutsut suurelle joukolle ja toivotetaan heidät sitten hiiden kattilaan, – ja kaikki tuo ahkeroiminen vaan sen vuoksi, että tulisi köyhemmäksi, tyytymättömämmäksi, sairaloisemmaksi, sanalla sanoen voittaakseen perin väärän jalansijan onnellisuuden suhteen.... Kas niin, Herran nimeen! Hyvästi, hyvästi, hyvästi. Kun naiset alkavat sanoa toisilleen hyvästi, niin he eivät milloinkaan osaa lopettaa!»

«Ei ole totuuden rahtustakaan siinä mitä sanotte!» kuului hovimarsalkanrouvan viimeiset iloisesti nauraen lausutut jäähyväiset assessorille, samassa kuin hän kandidaatin saattamana läksi ulos ovesta. Laamanni oli juuri ennen mennyt. Elise jäi yksin ja meni vierashuoneesen.

Äkkiä hän kuuli takanansa askeleita. Ajatellen: «Jacobi»! hän kääntyi ja näki edessänsä – puolisonsa. Laamannin kasvot osoittivat semmoista kiihkoa ja liikutusta, että Elise siitä vallan pelästyi. Kiihkeästi laamanni kiersi kätensä hänen ympärilleen ja näytti vallan tahtovan lävistää hänet katseellaan.

«Ernst – Ernst rauhoitu!» kuiskasi Elise syvästi liikutettuna hänen sieluntilastansa, jonka syyn hän kyllä aavisti. Laamanni otti hänen kätensä ja laski sen otsallensa. Se oli kylmän hikinen. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.

Menkäämme kandidaatin luokse.

Viini, rakkaus ja kiihkeä odotus olivat niin kiihoittaneet nuoren miehen mielikuvituksen, että hän tuskin tiesi mitä teki, kävelikö vaiko lensi ja monta kertaa hän astuessaan rappusia alas oli vähällä kaataa hovimarsalkanrouvan, joka hyvänluontoisesti, mutta vähän kummastuksissaan huudahti:

«Hyvänen aika! Varjelkoon meitä! En käsitä kuinka minä astun tahi te astutte tänään! Minun mielestäni me alinomaa ... kas niin, nyt käy taasen päin mäntyyn!... Ei, kiitoksia, nenäni tahdon säilyttää, vaikka se onkin vinossa. Luulenpa astuvani vakavammin yksin; minä pidän kiinni käsipuista...»

«Tuhat kertaa anteeksi!» huudahti kandidaatti, painaen Gunilla rouvan käsivartta lujemmin omaansa. «Kaikki on minun vikani. Mutta nyt kyllä mennään vakavasti ja oivallisesti. Olin äsken vähäsen päästä pyörällä!»

«Päästäkö pyörällä? Varjelkoon, semmoista tulee varoa niin sydämmen kuin ymmärryksen puolesta; semmoista pitää varoa; muuten voipi käydä vielä hullummin kuin – – – nyt taasen alkaa meille käydä. He, he, he, he! Mutta kuulkaa ystäväni» – lausui Gunilla rouva äkkiä totisesti – «minä opetan hänelle jotakin, ja se on että...»

«Armollisin armonne, antakaa anteeksi!» keskeytti kandidaatti, «mutta minä luulen – – – minä olen pahan voipa; minä ... katsokaa nyt olemme perillä! antakaa anteeksi!» Ja kandidaatti syöksi takaisin ylös rappusia.

Frankin eteisessä hän vähäisen hengähti. Salaperäinen keskustelu Elisen kanssa ja sen yhteydessä olevat toiveet täyttivät hänen sielunsa sekä ilolla että levottomuudella. Hän ei kyennyt selvään miettimään asiaa ja astui sykkivin sydämmin huoneesen, jossa Elise odotti häntä.

Nähdessään hänet edessänsä niin valkoisena ja ihanana lampun lumoavassa valossa, hän vallan hurmautui ja aikoi heittäytyä hänen jalkojensa juureen, mutta Elise peräytyi kiireesti ja arvokkaasti lausuen hänelle vapisevalla mutta vakavalla äänellä:

«Jacobi, kuulkaa minua!»

«Kuunnellako teitä!» huudahti Jacobi kiihkoisasti, «oi, jospa ikuisesti saisin kuunnella teitä! oi, jospa...!»

«Hiljaa!» keskeytti häntä Elise ankaruudella, joka oli hänelle tavatonta. «Ei sanaakaan enää siihen suuntaan, tahi keskustelumme on loppunut ja me ainiaaksi eroomme!»

«Jumalani!» huudahti Jacobi, «mikä on...»

«Rukoilen teitä, kuulkaa minua!» jatkoi Elise. «Jacobi, sanokaa minulle – olenko antanut teille aihetta halveksimaan itseäni?»

Jacobi säpsähti. «Millainen kysymys?!» sanoi hän, sammaltaen ja kalveten.

«Ja kuitenkin», jatkoi Elise liikutettuna, «minun täytyy kysyä! Tän’iltainen käytöksenne on antanut minulle syytä siihen? Voitteko uskoa, Jacobi, että minä, puoliso, monen lapsen äiti, voin hyväksyä niitä tunteita, joita te tänä iltana niin ajattelemattomasti ja peittelemättä olette ilmaisseet? Voitteko uskoa, että minä siitä tuntisin muuta kuin mitä suurinta mielipahaa ja surua? Niin, Jacobi, minä pelkään teidän kovasti erehtyneen, – ja jos itse jollakin varomattomalla käytöksellä olen antanut aihetta siihen, niin – antakoon Jumala minulle sen anteeksi! Te olette rangaissut minua siitä, rangaissut minua siitä ystävyydestä, jota olen tuntenut teitä kohtaan ja jota olen osoittanut teille – ja jos nyt rikon suhteen, jonka olisin toivonut elämääni sulostuttamaan, niin on syy teidän. Vielä kerran samanlaisia katseita ja sanoja kuin tänä iltana ja minun on pakko erottaa teidät kodistani!»

Häpeän ja suuttumuksen puna sävähti Jacobin poskille. «Tosiaankaan, tosiaankaan!» lausui hän, «en ole ansainnut semmoista ankaruutta!»

«Oi, tutkikaa itseänne, Jacobi, ja te tuomitsette itseänne ankarammin kuin minä. Te sanotte rakastavanne minua, Jacobi, ettekö pelkää kevytmielisesti häiritä rauhaani ja onneani. Ehkä nyt jo myrkylliset kielet ovat minua panettelemassa. Olen tänä iltana nähnyt katseita itseeni ja teihin luotavan, katseita, jotka eivät suinkaan olleet lempeitä; ja puolisoni sielussa on herännyt tunteita ja aatteita, joita ei milloinkaan olisi pitänyt saattaa eloon. Te olette häirinnyt sen kodin rauhaa, jossa teidät on vastaanotettu ystävyydellä ja luottamuksella. Mutta minä tiedän», jatkoi Elise lempeämmin, «te ette ole tarkoittanut pahaa. Ei mikään paha tarkoitus ole ohjannut tekojanne; ainoastaan ajattelemattomuus on houkutellut teitä kevytmielisesti leikittelemään pyhimpien suhteiden kanssa. Te ette vielä ole vakavasti muistellut elämäänne, velvollisuuksianne ja asemaanne tässä perheessä.»

Jacobi nojasi päätään käteensä, syvä liikutus valtasi hänen sielunsa.

«Ja vakavuus!» – jatkoi Elise lämpimästi ja sydämmellisesti – «vakavuus! Ei se ole miehen arvoista! Jacobi! Lapseni pelastaja! Nuori ystäväni! En olisi voinut puhua teille näin ellen uskoisi teitä paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, ellen toivoisi saavani teistä ainaista ystävää, ystävää itselleni ja Ernstilleni; oi Jacobi, kuulkaa rukoukseni. Te olette joutunut ihmisten pariin, jotka tahtovat olla ystäviänne. Antakaa heidän rakastaa teitä, antakaa heidän kunnioittaa teitä, älkääkä muuttako suruksi sitä sydämmellistä hyväntahtoisuutta kuin me olemme kumpikin tunteneet teitä kohtaan. Karkoittakaa, voittakaa, riistäkää ainiaaksi sydämmestänne tuo mieletön tunne, jonka tänä hetkenä luulette asuvan sydämmessänne minua kohtaan, rakastakaa minua sisarenanne, äitinänne – niin», – jatkoi Elise puoleksi säpsähtäen lausumastaan sanasta, mutta aavistaen – «ehkä vielä kerran sanotte minua äidiksi. Ja jos tahdotte osoittaa minulle rakkautta ja uskollisuutta, niinkuin olette sen minulle sanonut, niin otan tarjouksenne vastaan, Jacobi, – pojalleni. Oi Jacobi! Jos tahdotte ansaita siunaukseni, ikuisen kiitollisuuteni, niin olkaa poikani, Henrikin uskollinen ystävä ja hyvä opettaja. Nuorison opettajalahjanne eivät ole tavallista laatua, teillä on hyvä sydän ja ymmärryksenne kykenee mitä jaloimpaan sivistykseen, tie on teille avoinna pyrkiäksenne kaikkeen, joka tekee ihmisen kunnioitettavaksi ja rakastettavaksi – oi, älkää kääntykö siitä pois, Jacobi, – kääntykää vakavasti sitä vaeltamaan.»

«Älkää sanoko enää mitään!» huudahti Jacobi. «Oi, minä näen sen kaiken! Elise, enkeli, antakaa minulle anteeksi! Kaikki, kaikki tahdon tehdä, kerran ansaitakseni kunnioitustanne, ystävyyttänne. Te olette tunkenut sydämmeeni, te olette muuttanut sen, – minä aion muuttua paremmaksi ihmiseksi. Mutta sanokaa, että annatte minulle anteeksi, että vielä voitte, että vielä tahdotte olla ystäväni!»

Jacobi oli liikutuksen vallassa heittäytynyt polvilleen; Elisekin oli syvästi liikutettu; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, kun hän ojensi Jacobille kätensä ja kumartui hänen ylitsensä sydämmensä pohjasta lausuen sanat: «ystävänne, ystävänne ainiaaksi!»

Hiljaa säihkyvin silmin kohosivat molemmat, mutta ehdoton vavistus puistutti kumpaakin kun he näkivät – laamannin seisovan huoneessa. Hän oli kalpea ja ankarannäköinen.

Jacobi nousi ja astui päättävästi hänen luoksensa. «Laamanni Frank!» sanoi hän lujasti mutta samalla nöyrästi, «tässä näette edessänne...»

«Vaiti Jacobi!» keskeytti Elise äkkiä, «teidän ei tarvitse punastua polvistumistanne eikä tässä tarvita mitään selitystä. Eikö niin Ernst?» jatkoi hän viattomuuden koko rohkeudella, «ethän sinä tarvitse mitään selitystä? Uskothan minua kun sanon että Jacobi nyt paremmin kuin koskaan ennen ansaitsee ystävyyttäsi. Liitto on rakennettu meidän kolmen kesken ja luottaen Jumalaan uskon, ettei mikään myrkyllinen kieli voi sitä hajoittaa. Uskothan minua, Ernst?»

Laamanni ojensi hänelle kätensä vastaten ainoastaan «uskon! Ellen sitä tekisi, niin...» hän teki kauheksivan liikkeen. Hän oli hetkisen äänettä, katseli vaimoaan ja lausui sitten rauhallisemmin: «Minulla on sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvää yötä, herra Jacobi.»

Jacobi kumarsi, astui muutaman askeleen, mutta palasi jälleen: «Laamanni Frank», lausui hän äänellä, joka ilmaisi hänen liikutetut tunteensa, «antakaa minulle kätenne! minä tahdon ansaita ystävyytenne.» Ojennettua kättä puristettiin lujasti ja voimakkaasti ja Jacobi poistui kiireesti.

«Elise, tule tänne!» lausui laamanni kiihkeästi, talutti rouvansa sohvalle ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen – «puhu minulle! Sano, onko jollakin tavoin käytökseni viime aikoina vieroittanut sydämmesi minusta?»

Elise oli vaiti ja painoi päänsä miehensä rintaa vasten.

«Oi, Ernst!» lausui hän viimein tuskaisesti huoaten, «en ole minäkään ollut tyytyväinen itseeni. Mutta oi!» – jatkoi hän vilkkaammin – «kun näin nojaan sinuun, kun kuulen sydämmesi sykintää ja tunnen ja tiedän miten on laita sen sisässä, oi Ernst, silloin tunnen miten sinua rakastan ja miten luotan sinuun. Silloin moitin itseäni, että olen ollut niin heikko, niin kiittämätön, niin arka, silloin ... oi Ernst, rakasta minua! Katsele minua aina niinkuin nyt! Silloin elämä selvenee minulle, silloin saan voimia voittamaan kaikki, jopa oman heikkoutenikin. Silloin tunnen, että ainoastaan pilvi, utukuva, vaan ei mikään todellisuus ole astunut välillemme. Ja nyt, nythän se jo on poissa! Nyt voisin avata sinulle sydämmeni sisimmän sopukan, kertoa sinulle kaikki heikkouteni...»

«Vaiti, vaiti siitä nyt!« lausui laamanni kirkkaasti ja hellästi katsellen häntä ja laski kätensä Elisen suulle, »Minussa on ollut enemmän vikaa kuin sinussa, mutta minä olen herännyt. Älä itke, Elise! Anna minun suudella pois kyynelesi. Eikö sinusta tunnu niinkuin minusta että kaikki vielä muuttuu hyväksi? Emmekö usko ijankaikkista armoa ja emmekö luota toisiimme? Antakaamme toisillemme anteeksi, unohtakaamme kaikki ja vallitkoon rauha välillämme. Vastaisuudessa, kun tämän ajan hairahdus on haihtunut mielestämme, voimme puhua siitä ja kummastella, että se on voinut tunkeutua välillemme. Nythän on välimme selvä, näemmehän nyt kumpikin mitä tietä meidän on vaeltaminen? Vikamme ovat meille varoittajina. Minkä tähden elämme maailmassa ellei jalostuaksemme? Katso minuun Elise! Onko kaikki unohtunut? Voitko olla rauhassa minun suhteeni?»

«Voin ja olen huoletta. Ei ole enää pilven varjoakaan välillämme?»

«Niin olemme yhtä! Jumalan nimeen, vaeltakaamme siis yhtenä elämän läpi! Mitä hän on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten, ei sattumusten eikä minkään maailmassa erottaa!«

Yö tuli, mutta puolisoiden rinnassa oli valkeus.

Riidan vaossa kasvaa tavallisesti ohdakkeita ja orjantappuroita, mutta voipi siinä myöskin kasvaa viljaa taivaan latoja varten.

Tultuansa huoneesensa löysi Jacobi kirjeen pöydältä sänkynsä vieressä. Hän tunsi laamannin käsialan ja avasi sen kiireesti. Sangen suurenarvoinen pankinseteli putosi siitä ja kirjeestä luki Jacobi seuraavat sanat:

»Olette joutunut velkaan Jacobi, semmoisille henkilöille, joiden kanssa soisin teidän, itsenne tähden, olevan niin vähän tekemisissä kuin suinkin. Tätä seuraa joku määrä varoja, jotka voinevat tyydyttää kohtuullisia vaatimuksia. Ottakaa ne vastaan isälliseltä ystävältänne, jonka harras toivo on pysyä yhä semmoisena ja joka ilolla käyttää täten tilaisuutta osoittaaksensa kiitollisuuttaan lastensa ystävälle ja opettajalle. Lapseni hengen pelastajalle jään sittenkin ainiaaksi velkaa; mutta – jos tahdotte jotakin, Jacobi, jos tarvitsette, haluatte mitä, niin – älkää silloin kääntykö muiden puoleen kuin

      ystävänne
      E. Frankin.»

«Hän! hänkin!» huudahti Jacobi syvästi liikutettuna luettuaan kirjeen. «Oi miten he ovat hyvät, jalot ja rakastettavat!... Ja minä?... Mutta minä tahdon saavuttaa heidän kunnioituksensa! Tästä päivästä olen uusi ihminen!»

Hän painoi kirjeen vasten rintaansa, katseli sitä ääneti ja päätti vakavasti jalostua kirkasta tähtitaivasta varten.

Elämällä on ponnahdus- ja kukoistushetkensä, mieleenjohdatuksen kirkkaat hetket, jolloin ihmistaiteilija (elämän luoja) aavistaa ja lausuu mitä on puhtainta, kauneinta ja jumalallista. Jos kaikki tässä elämässä olisi siten valmista, olisi uhri tehty, työ valmis ja voitto semmoisena hetkenä saavutettu, silloin ei olisi elämä vaikeata. Mutta vaikeaa on pitkien vuosien kuluessa pitää vireillä mielijohteen sytyttämää puhdasta liekkiä, myrskyn pauhatessa ja hetkien vihmasateen yhä tihkuessa hiljaa ja yksitoikkoisesti samankaltaisten öiden ja päivien yhtäläisesti vaihtuessa. Siihen tarvitaan korkeudesta voimaa, alituista mielikuvituksen lähteiden pulppuamista niin suurille kuin pienille, kaikelle maailman työväelle. Ernstin ja Elisen onni oli että älysivät ja osasivat käyttää sitä hyväksensä. Sentähden heidän yhä paremmin onnistui voittaa luonnonvikaansa, sentähden he yhä enemmän lähestyivät toisiansa, pienin askelin, jotka ovat niin huomaamattomat, mutta kuitenkin niin suloisesti ja lujasti kietovat yhteen ihmissydämmet ja -elämän, niin että ne voisi yhteisellä nimellä sanoa: huomaavaisuudeksi toistensa mielipiteitä kohtaan, ja mieltymykseksi toistensa mielitekoihin.

Tämän uudestaan syntyneen hellyyden, tämän vahvistetun, puhtaan rakkauden kautta sai Elisekin käytöksen varmuutta Jacobin suhteen. Ei ainoakaan heikkous voittanut hänen sydäntänsä, ei silloinkaan kun hän näki tuskan kuvastuvan nuorukaisen kasvoissa; hän pysyi lujana silloinkin, kun kuuli Jacobin terveyden kärsivän ja pyysi ainoastaan miestänsä määräämään hänen ja Henrikin lähtöpäivän aikaisemmaksi. Se oli laamanninkin tahdon mukaista. Hyvänä enkelinä, samalla lujana ja lempeänä Ernst siinä seisoi puolisonsa rinnalla – ei siis ihmettä, että Elise hänen tukemana voittoisasti kulki velvollisuuden tietä! Ei myöskään ollut kummaa kun nähtiin laamannin levollinen käytös ja aviopuolisoiden hellä väli, että kavala panettelu, jota jo oli alkanut kuulua heistä, pian häipyi ja kuoli samaten kuin liekki sammuu hapen puutteesta.

Laamannin «entisestä lemmitystä», jota Elise niin pelkäsi, voimme kertoa, että hän niin loukkautui ja vilustui siitä jäisestä kylmyydestä, jota hän yhä enemmän huomasi entisen ihailijansa käytöksessä, että hän äkkiä läksi kaupungista ja luopui aikomuksestansa muuttaa sinne. «Siellä oli liian yksitoikkoista ja typerää!» sanoi hän haukotellen laamannille, joka puolestaan neuvoi häntä palaamaan Ranskaan tahi Italiaan. «On toden totta pohjoisen kotimaamme laita semmoinen», lisäsi hän, «että meidän etupäässä täytyy ammentaa omista varoistamme, kodeistamme ja sydämmistämme kaikki sen mikä voipi antaa elämällemme intoa ja nautintoa.»

«Kyllä hän kuitenkin on hyvin kaunis ja miellyttävä!» lausui Elise ystävällisesti muistellen everstinrouvaa hänen lähdettyään. Laamanni ei milloinkaan vastannut siihen. Hän ei milloinkaan enää puhunut entisestä lemmitystään.

Päivät kuluivat. Laamannilla oli enemmän kuin yllin kyllin työtä. Elise seurasi paljon pikku tyttöjensä kehitystä, kandidaatti lueskeli ahkeraan Henrikin kanssa ja hoiti sitä paitsi omiakin lukujansa.

Lapset kasvoivat kuin parsa kesäkuussa ja heidän isänsä siitä iloitsi. «Viisu vielä kasvaa kaikkien meidän ohitsemme!» ennusti hän usein ja Eevan soittaessa «Marlbrough s’en va’t en guerre», heräsi hänen soitannollisuutensa ja hänen isänsä sanoi: «Miten tyttönen nyt jo soittaa tunteellisesti! Eikö niin Elise?» Illat, jolloin perheen kaikki jäsenet kokoontuivat yhteen seuraan, muuttuivat yhä keveämmiksi ja hauskemmiksi. Usein leikittiin ja tanssittiinkin.

Lapset! Kuinka tavatonta eloisuutta ja millaista huolta he tuottavatkaan kodille. Todellakaan eivät kaikki heidän aikaansaamansa puuhat rusoita yhtä kirkkaasti kuin heidän poskensa. Elise sai usein kokea sen pienokaisistansa, jotka olivat monastikin kaikkea muuta paitsi «hyviä». «Älä tee muille mitä et tahdo heidän tekevän sinulle! Pitää ajatella vähän sitä mitä tekee! Maltti on hyvä mauste! Ethän näe isän eikä äidin niin tekevän! Katso minua! Tee niinkuin minä!» Nuo pysyväiset lauseet, joita on käytetty kaikkina aikoina aina siitä asti kuin «Aatami kynti ja Eeva kehräsi» aina näihin päiviin asti yhä kulumatta, ne elävät vielä maailman loppuun asti, samaten kuin vakuutukset lapsille heitä rangaistaessa tahi kun he saavat läksynsä takaisin: «Sehän on omaksi paraaksesi; sinä vielä kerran kiität minua siitä»; ja kun lapset harvoin, tuskin milloinkaan ovat ottaneet uskoaksensa tuota yleistä, patriarkallista kotiruokaa, jota jaettiin tässä, niinkuin muissakin kunniallisissa kodeissa, niin eivät neuvot aina vaikuttaneet toivottuun suuntaan. Kenties Elise välistä oli liiaksikin levoton lastensa yhä uudistuvien vikojen tähden. Kenties hän piti vanhempien tosirakkauden näkymätöntä, kirkasta ja mahtavaa vaikutusta pieniin ihmisvesoihin liian vähäpätöisenä. Totta on että hän useinkin oli huolissaan heidän tähtensä, ja tytärten kehitys ja tulevaisuus saattoi hänen sielulleen monta levotonta tuskanhetkeä.

Eräänä päivänä kun huolet tavallista enemmän häntä painoivat, tunsi Elise tarvitsevansa saada keskustella asiasta kokeneen naisystävän kanssa.

«Ernst!» hän lausui laamannille tämän juuri aikoessa mennä ulos, «minä pistäydyn hetkeksi Eveliinan luokse, mutta olen kyllä silloin kotona kun palaat.»

«Älä välitä siitä, kultaseni; viivy sinä vaan niin kauvan kuin tahdot, minä kyllä tulen etsimään sinua. Anna minulle kätesi niin menemme yhdessä ja minä oikein näen minne joudut ja mistä saan etsiä sinua.»

Elisen saapuessa Eveliinan luokse juoksi Pyrrhus haukkuen ja häntäänsä heiluttaen häntä vastaan. Gunilla rouva oli siellä ja kilpaili emännän kanssa ystäväänsä tervetulleeksi toivottaessaan.

«No, hyväinen aika, tämäpä hauskaa!» huudahti Gunilla rouva sydämmellisesti syleillen Eliseä. «No, kuinka pikku rouva jaksaa? Vähän kalpea, vähän apeamielinen ja alakuloinen, luulemma? Kaikessa salaisuudessa voin kertoa, että kohta saamme mitä oivallisinta kahvia, ja se on juuri omiaan tekemään pikku Elisen mielen iloisemmaksi.»

Evelina tarttui Elisen käteen ja katsoi hellästi ja osaaottavasti häntä levollisilla älykkäillä silmillään. Pyrrhus sysäsi kuonollaan hänen jalkaansa herättääksensä hänkin huomiota ja istahti sitten takajaloilleen ja vinkui osoittaaksensa osanottavaisuuttansa. Elise nauroi ja hyväili vuoroin pientä elukkaa.

Eveliinan katseesen, joka ystävällisesti ilmaisi: «Mitenkä nyt on asiain laita?» vastasi Elise:

«Oi antakaa minun istua täällä ja jutella hetkinen kanssanne, niin muuttuu kaikki jälleen hyväksi. Täällä on niin rauhallista ja suloista. En tiedä miten menetellet, Evelina, mutta minun mielestäni ilma sinun huoneessasi on kirkkaampi kuin muualla; kun tulen sinun luoksesi, tuntuu ikäänkuin tulisin rauhan temppeliin.»

«Niin minustakin!» lisäsi Gunilla rouva sydämmellisesti.

Evelina hymyili kiitollisesti. «Niin, Jumalan kiitos, täällä on rauhaa!» sanoi hän vettynein silmin.

«Ja pikku rouvan luona kait ihmisvesaset nostavat pölyä sekä huoneesen että mieleenkin? Eikö niin?» kysyi Gunilla rouva veitikkamaisesti. «No, no», lisäsi hän lohduttaen, «kaikella on aikansa ja kaikki pölykin laskee aikanaan. Kärsivällisyyttä vaan!»

«Niin, niin, opettakaa minulle kärsivällisyyttä, täti!» lausui Elise. «Minä tulin juuri tänne oppiakseni vähän viisautta. Minä tarvitsen sitä niin paljon. Mutta missä ovat tyttäresi tänään, Evelina?»

«Poissa, erään ystävän luona pienissä kekkereissä, joista he jo kauan ovat iloinneet. Ja minä puolestani odotan sitten heidän kertomuksistansa saavani niistä runsaan osani.»

«Oi, opeta minulle, Evelina, miten saisin tyttäreni niin säädyllisiksi, niin hyviksi ja onnellisiksi kuin sinun Kaarinasi ja Laurasi. Tunnustan että juuri tytärteni sivistys minua usein huolestuttaa ja juuri tänään tavallista enemmän on painanut sydäntäni. Epäilen kasvattamis-, sivistyttämis- ja kehittämistaitoani.»

«Oi sivistystä, sivistystä!» huudahti Gunilla rouva äkeissään. «Alinomaa nykyään huudetaan sivistystä; eihän nykyään saa milloinkaan kuulla muusta kuin sivistyksestä, sivistyksestä. En minä milloinkaan nuoruudessani kuullut puhuttavan ja huudettavan sivistyksestä ja, Jumalan kiitos, tulihan meistä sittenkin ihmisiä. Tunnustan, että kun ensin ruvettiin pitämään puheita sivistyksestä, niin se oli jos mikään jonninjoutavaa. Niin, se oli minun mielipiteeni. Mutta nyt alan jo tottua siihen, sillä kun keskisääty le tiers ètat kohosi ja rupesi pitämään niin suurta melua ja luulotteli olevansa jotakin erinomaista sivistyksensä vuoksi, on koko maailma ruvennut huutamaan sivistäkää, sivistäkää. Niin, jopa nykyään huudetaan sitäkin, että pitää toimittaa sivistystä palvelijoille! Rukoilen Jumalaa vapauttamaan itseni elämästä siihen aikaan kuin piiat tulevat sivistyneiksi. Sillä silloin varmaankin minä saisin palvella heitä eivätkä he minua. Niin, niin! Siihen suuntaan kaikki menee suurin askelin, sen vakuutan teille. Nyt he jo lukevat Fritiofin satua ja Aksel ja Valpuria, ja pianpa saamme kuulla heidän puhuvan «naisesta» ja »miehestä» ja «miehistä» ja «naisista» sekä luuloittelevan itsensä heikoiksi «köynnöksiksi», jotka kuihtuvat ellei näitä «tueta», ja «uhreiksi, orjiksi», ynnä paljon muuta sangen liikuttavaa. Siten heistä tulee vallan, kelpaamattomia lattiain tahi patain pesijöitä. Niin, silloinpa täällä on kaunista kaikkine sivistyksineen! Sepä on hulluutta tuo sivistyskiihko! Sehän on kauheata! Se on suorastaan kaiken perikato!» Mitä kauemmin Gunilla rouva puhui siitä aineesta, sitä enemmän hän kiivastui.

Elisen ja Evelinan täytyi herttaisesti nauraa ja he selittivät, että kun he kuuluivat «le tiers ètat’iin» niin oli heidän velvollisuutensa puolustaa sivistystä, niin, jopa piikainkin sivistystä.

«Äh!» sanoi hovimarsalkanrouva maltittomasti, «te saatatte sivistyksinenne kaikki niin monimutkaiseksi ja sekaiseksi ja lasten päähän te sullotte niin paljon tietoja, etteivät he kaikkena elinaikanaan ehdi selvittää sitä sivistysvyyhteä. Minun nuoruudessani opittiin «kieltä», joksi ranskankieltä silloin sanottiin – kylliksi voidaksemme ruotsintaa jonkun lauselman, piirustusta siksi hyvin, että voimme omin neuvoin piirustaa mallia, ja soittoa voidaksemme tarpeen tullessa soittaa tanssikappaleita; ei opittu niinkuin nyt lörpöttelemään kaiken maailman asioita, mutta opittiin ajattelemaan, ja jos ei osattukaan niin paljon viisautta ja sukkeluuksia kuin nykyään, niin kukin toki osasi hoitaa omaansa ja jättää maailma «rauhaan».

«Mutta, hyvä ja armollinen rouva», intti Evelina, «sivistyksen – oikeassa karvassaan – jommoista nykyään tahdotaan, tarkoituksena juuri on opettaa meitä arvostelemaan maailmaa niin kuin itseämme, niin että paremmin käsittäisimme kutsumuksemme ja antaisimme arvoa muiden tiedoille, sekä tulisimme kunnollisiksi kansalaisiksi ja olisimme oloihimme tyytyväiset.»

«Niin, niin!» vastusti Gunilla rouva, «tuo kaikki voipi kyllä olla hyvä, mutta...» mutta nyt tuotiin kahvi sisälle rinkilöineen piparkakkuineen, ja se teki huomattavan käänteen keskusteluun, jonka luonne sen kautta muuttui iloisemmaksi. Gunilla rouva antoi Eliselle leikillisen vakavasti monta hyvää neuvoa lastenkasvatuksessa. Hän haetti ja suositteli erästä hyvin vanhaa «orbis pictus» nimistä kirjaa, jota hän itse oli nuorena lukenut ja joka alkoi: «tule tänne nuorukainen! opi viisautta minulta!» Siitä näki selvästi kuinka sielu oli «muodostettu ja minkä näköinen se oli». Sielu oli nimittäin pannukakun näköinen, pyöreä ja litteä, kaikki viisi aistia säntilleen numeroituna. Gunilla rouva vakuutti Eliselle, että tuon kuvan katsominen varmaankin suuressa määrin «kehittäisi ja sivistyttäisi» hänen lastensa sieluja. Gunilla rouva ehdotti vielä, että Elise käyttäisi samaa kasvatustapaa, jota niin onnellisesti oli käytetty hänen isällensä ja tämän veljelle koulua käydessään. Silloin kammattiin poikien tukka joka lauantai tiheällä kammalla, annettiin heille selkäsauna ja luoti englanninsuoloja mieheen; siten karkoitettiin heistä paholainen. Lisäksi oli päivälliseksi leipää ja keitettyä olutta, jossa oli kokkare, ja sitä ruokaa sanottiin «grammatikaksi». Siitä piti poikien saada voimia tulevan viikon opinnonponnistuksiin.

Jutun herättämän naurun aikana saapui laamanni ja hän ilostui hauskasta mielialasta. Hyvillään hän katseli rouvaansa ja istahti tyytyväisesti hänen viereensä haluten viettää hauskan hetken naisten seurassa. Gunilla rouva alkoi heti selitellä hänelle orbis pietuksessa kuvattua sielua, ja Elise pyysi häntä uudestaan kertomaan poikain puhdistuksesta. Laamanni nauroi sydämmensä pohjasta kummallekin ja ohjasi koko ajaksi keskustelun kasvatuksen kivikkomaalle. Yleisesti myönnettiin sääntöjen ja opetustapojen puute, jonka tähden kasvatus ei voinutkaan antaa toivottuja hedelmiä.

Evelina piti kasvattajan omaa sivistystä erittäin tärkeänä. Hän väitti että mikäli opettajassa itsessään on hyvyyttä, viisautta ja kunnollisuutta, sikäli hänen onnistuu kasvattaa lapsetkin samallaisiksi.

Kaikki läsnäolevat poikkeuksetta myönsivät vilkkaasti hänen sanansa tosiksi ja Elise tunsi vallan virkistyneensä ja vahvistuneensa niistä sanoista, jotka ihan selvästi olivat hänelle ikäänkuin tienviittana suureen päämäärään pyrkiessään. Elise suuntasi sitten äkkiä puheen Evelinan omaan elämään ja kehitykseen. Tunnettu oli että hän oli raivannut itselleen vähemmän tavallisen ja sangen itsenäisen tien elämän läpi, ja Elisen teki hartaasti mieli kuulla millä tavalla hän oli saavuttanut sen käsitteiden selvyyden ja raittiin tyyneyden, joka kuvastui koko hänen olemuksestansa. Evelina punastui ja tahtoi ohjata puheen itsestänsä – josta hän kaikista vähimmin puhui, arvatenkin siitä syystä, että hän tahtoi huomaamatta kulkea elämänsä läpi, – mutta kun laamanni niin vakavan herttaisesti yhtyi Elisen ja vapaaherrattaren pyyntöön, että Evelina kertoisi heille jotakin elämästänsä, niin hän suostui ystävällisesti ja huomautti ainoastaan, ettei siinä ollut mitään merkillistä. Hetkisen mietittyään hän aloitti etupäässä puhuen Eliselle, ja Gunilla rouva ahkeraan säesti hänen sanojaan omilla huomautuksillaan. Me kirjoitamme tähän hänen kertomuksensa ja nimitämme sen