Koti: eli perhesuruja ja -iloja

Miten mahtoi tuntua perheen hyvältä seuraavana aamuna kokoontua mainion aamiaispöydän ympäri kauniisen, tilavaan ruokasaliin! Mutta vähät siitä, olivatko sali ja aamiainen mainiot ja oliko siinä tämän maailman ylellisyyttä, jos ydin siitä olisi puuttunut, ellei olisi ollut hartaita mieliä ja ystävällisiä katseita luomassa saliin valoa ja saattamassa aamiaista maukkaaksi! Mutta ei mitään puuttunut Frankilasta sinä aamuna, ei edes aurinko! Se kurkisti ystävällisesti sisään valaisemaan herttaista näytelmää.

Henrik piti puheen matami Folettelle, osoittaen hänelle kunnioitusta ja rakkautta sekä iloansa nähdessään hänen säilyneen yhtä pulleana.

Louise kaatoi Eevan avustamana kuppeihin kahvia ja teetä, levitti voita paahdetulle leivälle y. m. ja piti tarkkaa huolta siitä, että jokainen sai mitä mieluimmin tahtoi. Sokuririnkelikori asetettiin vähä väliä Jacobin lähelle.

«Miten tämä on suloista!» huudahti Henrik hykettäen käsiään ja ilosilmin katsellen isää, äitiä ja siskoja; «tämähän on kuin paratiisissa! Mitä käskette, teidän majesteettinne? Nöyrin palvelijanne! Kahvia jos saan valita! Oiva matami Folette!»

«Syötyämme,» lausui äiti, «on minulla jotakin teille arvuutettavaa.»

«Jotakin arvuutettavaa! Mitä se lienee? Ah, sano heti, äiti kulta, mikä on arvoituksen nimenä?»

«Naiminen!»

«Naiminenko?! Sangen hauska uutinen! En saa palaakaan enää niellyksi ennenkuin perinpohjin tiedän uutisen! Jacobi, kunnon veikko! Riittääkö minullekin jokunen noista rinkilöistä? Naiminenko? Tunnenko minä asianomaiset?»

«Varsin hyvin.»

«Eihän se vaan liene kunnon setä Munter? Minusta hän on näyttänyt ikäänkuin vähäsen kummalliselta ja helläsydämmiseltä.»

«Ei, ei! Hän ei varmaankaan aio naida.»

«Hänhän on jo niin kauhean vanha!» huudahti Eeva.

«Vanhako?!» kysyi laamanni. «Hän on luullakseni hiukkasen viidennelläkymmenellä. Niin kauhean vanhaksi et siis toki saa häntä, Eevaseni. Mutta tosi kyllä, hän on aina ollut vanhannäköinen.»

«Arvatkaa paremmin!» kehoitti äiti.

«Minä tiedän sen, minä tiedän!» huudahti Petrea punastuen.

»Se on Laura, Evelina-tädin Laura!»

«Ah, nyt selkenee asia minullekin!» huudahti Henrik, «ja sulhanen on majuri Arvi G***! Eikö niin?»

«Niin juuri! Laura pääsee hyviin naimisiin. Majuri G*** on sangen sivistynyt ja kunnon mies ja vielä sen lisäksi varakaskin. Hän lienee pyytänyt Evelinaa Kaarinan kanssa muuttamaan kauniille tilallensa Akselholmaan ja pitämään hänen ja Lauran kotia omanaan. Eevaseni, tarjoa liikkiötä Henrikille. Mitä tahdot Gabrielle enkelini? Lisääkö korppua? Sinäpä olet oikein hyvä! Leonore, etkö tahdo voileipää, lapseni? Etkö!»

«No, toivonpa,» huudahti Henrik, «että meidät kutsutaan häihin. Evelina-täti, joka on niin ymmärtäväinen, ymmärtänee toki pyytää meitä. Armollisin Viisu-sisko, ovatko nämä korput – sangen ravitsevat ja kunnioitettavat korput – ovatko ne leivotut ennen vedenpaisumista vai sen jälkeen?»

«Jälkeen», vastasi Louise vähän loukkaantuneena, mutta kuitenkin hymyillen.

«Kumarrun maahan asti, ja pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi. (Ääneen syrjään: mutta kyllä niissä kuitenkin on arkin tahi muun kaappilaitoksen makua). Mutta mitä ihmettä, Petreaseni, minkälainen aamiainen sinulla on? Sisko kulta! Tuommoinen ruuan ja juoman ylellisyys ei ensinkään käy päinsä. Rukoilen sinua, älä syö niin paljon, sillä siitä sairastut!»

Petrea, jolla oli kummalliset päähänpistot eli «puuskat», niinkuin Louise niitä nimitti, oli joku aika sitten saanut päähänsä aamiaiseksi syödä ainoastaan palasen leipää ja juoda lasillisen vettä? Sen kohtuullisuuden johdosta Henrik nyt laski leikkiä ja Petrea vastasi hänelle samaan suuntaan. Louise puolestaan katsoi asiaa surkeammalta kannalta ja sanoi sen – kuten monen muunkin Petrean päähänpiston – olevan hieman sukua hulluudelle. Ja hulluus! sehän oli Louisesta kauhein kaikesta kauheasta; Louisesta, joka oli niin järkevä!

«Nyt ette todellakaan saa jutella kauemmin!» huudahti laamanni, nähdessään että suut liikkuivat ainoastaan puhellen, «sillä minun täytyy poistua ja olisin kuitenkin niin mielelläni sitä ennen mennyt kanssanne puutarhaan!«

Kaikki nousivat pöydästä ja he läksivät puutarhaan paitsi Leonore, joka ei ollut oikein terve ja «tipsukka», jota ei laskettu ulos kun oli märkää.

Puutarha oli kummallisen näköinen, eikä siinä kaikki suinkaan ollut niin kuin luonnon mukaan olla piti. Sillä vaikka se oli vallan viljelemätön ja huhtikuun lumi peitti maan ja sen ainoan koristuksen, muutaman matalan hedelmäpuun oksat, niin riippui niissä kuitenkin – vallan vastoin luonnonlakeja – runsain määrin hedelmiä. Mitä kauneimmat renettiomenat ja appelsiinit riippuivat oksista ja loistivat päivänpaisteessa. Nytpä kuului huudahtuksia jos jonkinlaisia ja vaikka sekä Jacobi että Henrik vakuuttivat, etteivät voineet selittää semmoista luonnotonta luonnonilmiötä, niin he eivät kuitenkaan voineet muista torjua epäluuloa, että he olivat osallisina tuohon loitsimiseen, vaikka kyllä koettivat näyttää syyttömyytensä toteen. Kuitenkin oltiin siinä suhteessa yksimieliset, että hyvät hengettäret eivätkä pahat siinä olivat pitäneet peliänsä, ja hedelmät poimittiin pelotta ja pantiin koreihin. Hengettäriä ylistettiin sekä suorasanaisesti että runomitalla, eikä milloinkaan ennen ole vietetty hauskempaa hedelmänkorjuuta. Laamannin oli vaikea saada kuulijaa ehdotellessaan tuohon syreenikujaa, tuohon hyötymansikkamaita, lehti- ja huvimajaa. Kovin häntä harmitti tilan puute. »Jospa saisi tuon puretuksi!» hän lausui keppinsä ponnella koputtaen korkeata punaista lauta-aitaa, joka toisella puolella oli puutarhan rajana. »Katsos tähän, Elise! Kurkistapas tästä raosta; näetkö tuon mainion tontin tuossa, joka yltää joelle asti. Aatteles, mikä mainio huvipaikka siitä tulisi, jos se viljeltäisiin ja siihen puita istutettaisiin! Siitähän syntyisi oikea aarre kaupungille, joka nykyään on läheisen kunnollisen kävelypaikan puutteessa. Ja nyt se on tuossa autiona ja käyttämättömänä, siinä kun ei käy muita kuin muutamia lehmiä laitumella, ainoastaan sen vuoksi, että sen omistaja ei älyä käyttää sitä hyväksensä ja sen vuoksi, ettei kunnon kaupunkimme »isillä» ole kyllin päättäväisyyttä, yhteishenkeä – public spirit’iä – että voisivat määrätä siihen varoja ja lunastaa sen yhteiseksi hyödyksi. Jospa olisin kyllin varakas ostaakseni sen – niin pianpa se tulisi toisennäköiseksi ja siinä kulkisi ihmisiä eikä elukoita, ja tämän aidan kaadattaisin heti ja yhdistäisin tämän puutarhan suurempaan alaan. Siitäpä vasta tulisi istutusmaa!»

»Eikö tähän sopisi mehiläispesiä erittäin hyvin? Onhan tämä aita juuri auringon puolella»; ehdotti »kunnon Viisumme».

»Siinä olet todellakin oikeassa, Louise!» huudahti isä iloisesti. »Sehän oli oivallinen tuuma. Tässä on tosiaankin mainio paikka mehiläispesille. Jo huomispäivänä aion kuulustella mistä semmoisia on saatavana. Pari kolme meidän ainakin pitäisi onnistua saada ja niin pian kuin mahdollista, että mehiläiset pääsisivät imemään hunajaa heti omenan- ja kirsikankukkien puhjetessa. Sitten me yhdessä menemme katselemaan, miten mehiläiset tekevät työtä, opimme niiltä viisautta ja katselemme miten ne kokoovat meille hunajaa. Siitä tulee oikein hauska! Eikö sinunkin mielestäsi, Elise?»

Elise iloitsi puutarhasta ja mehiläisistä. Ilolla hän niitä hoitaisi. Puutarharuusuja hän istuttaisi sinne niin aikaisin kuin mahdollista. Taimilavoja olisi myöskin sinne saatava. Eeva aikoi todenperään antautua puutarhuriksi.

Sillä kertaa oli kuitenkin retiisien ja ruusujen tuleva kasvupaikka jätettävä sikseen, sillä siellä oli vielä erittäin märkää ja ikävää. Gabriellen silmät suurenivat, kun hän näki miten paljo hedelmiä oli puutarhasta poimittu. Mutta »pikku prinsessa Turandotten» mielestä ei arvoitus kuitenkaan ollut niin vaikea ja selittämätön kuin Henrik tahtoi hänelle uskotella.

Aamupuoli kului uutta kotia järjestäessä ja kuntoon pannessa. Saara yksin ei ottanut siihen osaa. Hänellä oli soittotunti; eräs etevä, nuori taiteilija nimeltä Schwartz näet opetti häntä soittamaan harppua ja Saara viipyi koko aamupäivän soittimensa luona, jota hän intohimoisesti rakasti. Petrea oli sillä aikaa luvannut toimittaa hänen kamarineitsyensä virkaa ja asettaa hänen tavaransa ja vaatteensa paikoilleen. Henrik oli kovin iloinen siskojen huoneessa ja katsellessaan tahi ottaessansa osaa heidän järjestämispuuhiinsa hän nauroi niin, että oli vähällä tulla kipeäksi. Heidän tilkkumyttynsä, vanhat hattunsa, päällysnuttunsa, leninkinsä y. m., jotka muka olivat niin tärkeät, olivat kummallisena vastakohtana hänen ylioppilasmaailmallensa, jossa tilkku, jopa nuppineulakin oli harvinainen. Ja vakavuus, millä siskot pitelivät niitä kaikkia sekä pilapuheet ja leikillisyys, jotka höystivät tuota vakavuutta, olivat Henrikin mielestä vallan hullunkurisen naurettavia. Ei mikään huvittanut häntä enemmän kuin Louise tavaroineen sekä se kunnioitus, jota hän puoleksi leikillä, puoleksi todella vaati niille. Mutta jyrkästi kieltäytyi Henrik tunnustamasta itseään hänen sukulaisekseen, jos vaan kerrankin näkisi hänet käärittynä erääsen vaaleanvihreään saaliin, joka oli saanut nimekseen «pinaatti», tahi haljakan harmaasen hameesen, jota sanottiin «kauraliemeksi». Ei kellään sisarista ollut niin paljon tavaroita kuin Louisella, eikä kukaan pidellyt niitä paremmin, sillä Louisella oli suuressa määrin sitä ominaisuutta, jota tahtoisimme nimittää «kokoomistaipumukseksi». Hänen rasiansa ja myttynsä aivankuin pullistuivat hyllyillä, mihin niitä aseteltiin ja kierivät vähä väliä alas hänen päällensä. Louise sanoi Henrikiä siihen syypääksi ja tosi on, että tämän silmistä pilkisti esiin veitikka, kun hän auttoi häntä uudestaan asettamaan ne paikoilleen. Omassa perheessään oli Louise tunnettu rakkaudestaan kaikkeen vanhaan, ja mitä kuluneemmaksi leninki muuttui, sitä «ylhäisemmän näköinen» se oli ja mitä useamman kerran saali oli pesty, sitä «kashemiren» näköisemmäksi se tuli. Tämä mieltymys vanhaan ulottui välistä leivoksiin, rinkilöihin, jälkiruokiin j. n. e., jonka johdosta, kun joku ikänsä puolesta epämääräinen ruoka oli nautittavana, Henrik usein sai tilaisuuden kysyä, oliko se valmistettu «vedenpaisumuksen edellä vai jälestä». Lisättäköön tähän vielä pari piirrettä, niin tiedämme selvästi mimmoinen Louise oli.

Puhdas oli hänen sydämmensä ja tahtonsa, ja hän oli totuuttarakastava ja ankaransiveellinen, vaikka melkein liian nuhteleva ja välistä liian vähän sääliväinen hairahtuneita lähimmäisiänsä kohtaan. Hänellä oli paljon isänsä ymmärrystä ja älyä, mutta suhteellisesti paljoa vähemmän hänen tietojansa ja kokemustansa; ja tuon kaiken tähden hän kahdeksantoista vuotiaana luulikin olevansa oikea ihmistuntija. Hänen sielussaan vallitsi tyyni arvokkaisuus, joka kuvastui koko hänen ulkomuodostansa; olematta yhtään kaunis hän kuitenkin miellytti kaikkia ja herätti varmaa luottamusta, sillä tyyni katseensa ilmaisi niin paljon ymmärrystä ja koko hänen olemuksensa selvyyttä ja arvokkaisuutta. Jonkinmoinen leikillisyyden piirre vaikutti sen, että juhlallinen kasvojen ilme ja arvokas katse hänen sinisilmistään välistä voi sulautua herttaiseen nauruun, ja nauraessa Louise tavattomasti muistutti miellyttävää äitiään, jonka kauniin suun ja valkoiset hampaat hän oli saanut periä. Uuttera hän oli kuin muurahainen ja erittäin auttavainen todella apua tarvitseville, mutta tuskin armahtavaisempi kuin La Fontainen muurahainen ajattelemattomia heinäsirkkoja ja heikäläisiä kohtaan. Louisella oli kolme mielitekoa, melkeinpä intohimoa, (vaikkei hän milloinkaan myöntänyt olevansa intoilija) ensimmäinen oli koruompelu, toinen saarnojen lukeminen ja kolmas pasiansin pano etenkin postiljoonin. Neljäskin alkoi jo jonkun aikaa sitte liittyä edellisten kumppaniksi, ja se oli kotilääkintä, mainioiden kotilääkkeiden keksiminen ja määrääminen; niin, jopa hän oli itse keittänyt yhdeksästä karvaasta yrtistä erään nesteen, joka, niinkuin Henrik vakuutti, oli erinomaisen tehokas lähettämään ihmisiä toiseen maailmaan. Louisea tuo ei ensinkään häirinnyt; yleensä häntä ei juuri mikään häirinnyt. Tosin hän piti «vanhurskautta» suuressa arvossa ja koetti myöskin pyrkiä siihen, mutta sen jälkeen hän piti paljon korkeasta arvosta ja rikkaudesta, jotka hänen mielestänsä oikeuden mukaan kuuluivat hänelle. Hänellä oli vielä se mainio ominaisuus, ettei hän milloinkaan ryhtynyt mihinkään, jota hän ei osannut hyvästi toimittaa, mutta samalla hän erinomaisen lujasti luotti omaan taitoonsa, ja samaa mieltä oli muukin perhe, vaikka he välistä koettivat sitä hieman masentaa. Kaikissa tapauksissa oli Louise monessa kohdin perheen neuvonantaja ja turva ja oikea taloudenhoitajanero. Vanhemmat sanoivat jonkinmoisella tyytyväisyydellä (isä salaisella ylpeydellä) puhuessaan hänestä «vanhin tyttäremme». Siskot taasen vähäsen veitikkamaisesti «vanhin siskomme», välistä ainoastaan «vanhin meistä». Ja «vanhin meistä» osasikin mainiosti pitää huolta arvostansa ijän ja esikoisuutensa puolesta. Sitäpaitsi hänellä oli suuret ajatukset «naisen arvosta». Louisella oli albumi, johon kaikki hänen ystävänsä kirjoittivat omia ja muiden aatteita. Oli oikein ihmeellistä miten paljon hyviä neuvoja se kirja sisälsi.

Pelkäämme lukijan jo hieman väsyneen kuullessaan aina toistettavan nimiä Saara, Louise, Eeva, Leonore, Petrea, Gabrielle ja olemme vähäsen pahoillamme siitä, sillä meidän täytyy taasen nähdä heitä tässä, koko sarja, emmekä voi Louisen yhteydessä olla esittämättä vielä kerran Saaraa, Eevaa, Leonorea, Petreaa, Gabriellea. Mutta vaihteen vuoksi ositelkaamme heidät vähän sikin sokin. Astu siis esiin

Kaikki olemme vähäsen sukua kaaokselle; mutta Petrea oli paljon. Hetkellinen selvyys ja pitkä ajatusten sekasorto vaihtelivat hänessä. Louise ja Petrea olivat äärettömän erilaiset. Jos Louise tarvitsi kuusi hyllyä, jopa enemmänkin tavaroitansa varten, niin tarvitsi Petrea tuskin puoltakaan koko vaatevarastoansa varten. Se oli näet aina niin «niukka ja laiha», että oli oikein «surkeata» arveli Louise, joka usein auttavaisesti otti osaa sen uudistamisessa. Petrea repi rikki, hukkasi ja lahjoitti pois ihan erotuksetta ja oli siskosarjassa tunnettu huonojen raha-asioittensa tähden. Petrealla ei ollut ensinkään «kokoomistaipumusta». Sitävastoin hänellä todellakin oli – vaikka Louise ei tahtonut sitä myöntää – jonkinmoinen taideaisti. Aina hän puuhasi jotakin teosta, joko soitannollista, rakennustaiteellista tahi runollista. Mutta kaikki hänen teoksensa olivat suurimmaksi osaksi – saisi melkein sanoa – sekasotkua. Kahdentoista vuotiaana Petrea kirjoitti ensimmäisen romaaninsa: Annette ja Belis lempivät toisiansa, heidän lempensä sai kärsiä monta vastoinkäymistä; kuitenkin he lopulta saivat toisensa, asettuivat asumaan viehättävään ruusupensaiden ympäröimään mökkiin ja saivat ensimmäisenä vuotena kahdeksan lasta, jota todellakin voi sanoa lupaavaksi aluksi. Seuraavana vuonna hän aloitti murhenäytelmän, jolle aikoi panna nimeksi «Kustaa Adolf ja Ebba Brahe», ja joka alkoi seuraavilla erään Delagardie-nimisen henkilön lausumilla sanoilla:

      «Germanian rannoilta palasi
      hän rantoja rakkaita katsomaan,
      pois sodan vaaroista halasi
      hän nähdäksensä isänmaan.
      Banér! Mi murheesi, kun kyyneleesi vuotaa?
      Enk’s ystäväs lie, vaiko hulluna toivon ma suotta!»

Lieneekö syy ollut siinä, ettei minkään paperin leveys riittänyt säkeitten yhä lisääntyvälle pituudelle, tahi lieneekö joku estänyt kappaleenjatkumista, varmaa vaan on, että siihen se pian jäi. Ei toinenkaan leikilliseen suuntaan kirjoitettu runo, joka oli aiottu kilpailemaan rouva Lenngrenin viehättävän runottaren kanssa, joutunut alkusäkeitä pitemmäksi. Se alkoi seuraavasti:

      «Oli kreivin linna Elfvakolastie,
      ja oli Ruotsissa se linna;
      Stjernebergen tytär ainut Melanie
      kukoisti siellä yksin kaunihinna.»

Paraikaa Petrea sepitti runoa, jonka nimi suurilla kirjaimilla kirjoitettuna oli «Maailman Luominen». «Maailman Luomisen» alku oli

Sen valon kipinän välähdettyä pysähtyi «Maailman Luominen» sen tuomion alaisena, ettei Petrea sitä milloinkaan vapauttaisi kaaoksestansa. Petrealla oli ylipäänsä suuri taipumus ryhtyä suuriin yrityksiin, ja aina epäonnistua. Epäonnistuminen koski häneen joka kerta syvästi ja katkerasti, mutta kukistamaton rohkeus pulppusi lähteensuonen tavoin aina hänessä, kohotti hänet epäonnistumisen masennuksista ja kehoitti häntä uudestaan koettamaan onneansa. Veri nousi hänelle päähän ja kuohui siinä puoliaatoksina, mielikuvituksina ja haaveiluina; hänen sielunsa ja luonteensa olivat täynnä levottomuutta. Milloin hän oli rajattoman iloinen ja vallaton, milloin taas ihan syyttä yhtä rajattomasti onneton! Petrea raukalla ei ollut minkäänlaista arvokkaisuutta. Rumasti hän astui, rumasti hän seisoi, rumasti hän kumarsi, rumasti hän istui, rumasti hän pukeutui ja saattoi sen kautta usein pahaa mieltä äidilleen, joka oli hyvin herkkä kaikelle semmoiselle. Ja se tuotti Petrealle suurta tuskaa, hän kun oli niin lämminsydämminen ja suorastaan jumaloitsi äitiään. Saaraakin Petrea syvästi rakasti ja ihaili, mutta hänen hellyyden ilmaisutapansa olivat enimmäkseen niin kömpelöt, että ne useimmiten tuntuivat rakkauden esineestä pikemmin vastenmielisiltä kuin miellyttäviltä. Tieto siitä katkeroitti osaksi Petrean elämää, mutta se johti häntä vähitellen semmoiseen rakkauteen, joka ei punnitse käytöksen arvokkaisuutta ja joka ei milloinkaan jää herättämättä vastakaikua. Välistä Petrea selvään tajusi olemuksensa kaaoksen, mutta välistä hän myöskin aavisti kaiken vielä kerran tasautuvan ja itse silloin kehittyvänsä tavallisuutta ylemmäksi. Silloin hänen oli tapana puoliksi leikillä puoliksi totta tarkoittaen lausua siskoille: «Saatte nähdä että kyllä minä vielä kohoan!» Mimmoiseksi tuo kohoaminen muodostuisi, sitä ei kukaan käsittänyt, Petrea itse vähimmin. Hän loi silmänsä moneen ihanneaurinkoon ja milloin toinen, milloin toinen veti hänet puoleensa. Louise halveksi sangen suuresti Petrean ennustuksia, mutta pikku Gabrielle uskoi niihin. Häntä sitäpaitsi siskon kaikki vehkeet erinomaisesti huvittivat, ja Petrea uhrasi hänelle kaikki kauneimmat kultapaperitemppelinsä, omatekoiset taulunsa kuvattuine paimenneitoineen ja alttareineen ja tyyneessä vedessä uiskentelevat autuudensaarensa, jonka lahdelmiin purjehtivat pienoiset pähkinänkuoriset silkkipurjeiset laivat tuoden lastineen sokusuurimoita. Niitä saaria muodostaessaan ja niihin istuttaessaan kummallisia kukkia ja koreita hedelmäpuita, oli Petrea sydämmessään ensikertaa aavistanut autuutta. Petrean ulkomuodon voi sanoa kuvastavan hänen sielunsa tilaa, sillä se oli sangen vaihteleva. Oli silläkin «puuskansa», täälläkin välistä valonvälkähdys tunkeutui kaaoksen lävitse. Kun hipiä oli epäkirkas, nenä punoittava ja paisunut, hän oli oikein ruma, mutta vilpoisempina hetkinä ja punan rajoittuessa yksistään poskiin hän voi olla oikein sieväkin. Ja väliin välähti – ruminakin hetkinä – hänen silmistänsä katse, hänen kasvoistansa ilme, joka saattoi Henrikin huudahtamaan: «No kummaa! Onhan Petrea kauniskin!»

Sekasortoisessa sielussa on väittelemishalu synnynnäinen. Se on eri luonteiden ristiriitaisuus. Ei ollut ainoatakaan ainetta, josta ei Petrealla ollut omat arvelunsa, eikä mitään, josta hän ei olisi tahtonut päästä selville; senvuoksi hän keskusteli ja väitteli kenen kanssa vaan sattui seuraan, selvitteli eli oikeammin sotki politiikkaa, kirjallisuutta, ihmisen vapaata tahtoa, taidetta ja Jumala tiesi mitä kaikkea; äidin lempeälle, hiljaiselle sielulle se oli hyvin vastenmielistä ja se saattoi Petrean muun säädyttömyyden ohella – etenkin palvelemisintonsa tähden – usein naurunalaiseksi, joka muka on niin suuri vika maailmassa, mutta joka enkelien tuomioistuimen edessä merkitsee niin sanomattoman vähän tahi ei mitään.

Huolimatta äidin syleilystä ja sanoista «sinä pikku armas, sinä pikku runotar kulta!» oli Leonore kuitenkin vähitellen tuskaantuneena huomannut olevansa ruman ja kaikkea viehättäväisyyttä ja miellyttäviä avuja vailla. Hän ei voinut olla huomaamatta kuinka vähän hänellä oli kykyä viehättää ja miellyttää muita; hän huomasi varsin hyvin miten perheen ystävät ja tuttavat syrjäyttivät hänet toisten, parempiosaisten siskojen hyväksi. Se, ynnä kivuloisuutensa, tyytymättömyys olemukseensa katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ynseäksi ihmisille. Hän oli taipuvainen ottamaan kaikki raskaalta ja vaivaloiselta kannalta. Hän joutui hyvin helposti kiistaan siskojen kanssa ja kiivas luontonsa johti hänet riitoihin, jotka usein olivat hyvinkin katkerat. Senvuoksi Leonore tunsi olevansa hyvin onneton. Mutta ei! Ei kukaan kärsi turhaan, vaikka välistä siltä näyttääkin. Tuska on kuin aura, joka muokkaa viljelyskuntoon sielun pellon. Sen jälkeen ylhäällä asuva kylvää taivaallista siementä syviin vakoihin. Leonoren sielussakin se jo oli itämässä, vaikkapa vielä mullan peitossa. Hän ei itse sitä aavistanut, mutta hänen elämänkokemuksensa ynnä kodin henki olivat jo herättäneet kauneuden hänen sielussansa eloon. Hän muuttui syvämieliseksi ja tuntehikkaaksi ja vikojensa tunteminen vaikutti hänessä suurta vaatimattomuutta ja puhdasta nöyryyttä, avuja, joita ei mikään voita yksityisessä elämässä. Jos satut semmoisen henkilön läheisyyteen, niin tuntuu sinusta kuin siirtyisit auringon paahteesta vilvoittavaan siimekseen; suloinen, virkistävä tunne leviää sieluusi, joka silloin ikäänkuin rauhoittuu ja lepää.

Siihen aikaan kuin Leonore tässä esiintyy eteemme hän oli juuri parantunut punarokosta; mutta taudin seurauksena oli alituinen ja vaikea päänkipu, joka pakoitti hänet miltei lakkaamatta pysymään huoneessansa. Vaikka vanhemmat ja siskot usein kävivät häntä siellä katsomassa, siitä tuskin oli mitään iloa, sillä Leonore ei vielä osannut lempeydellä ja sydämmellisellä ystävällisyydellä saattaa hauskuutta ja viihtymistä ympärilleen! Mutta Leonore raukka! Kun näen sinun istuvan kivistävä pääsi kätesi nojassa, vaipuneena suruisiin mietteihin, tuntuu minusta kuin tahtoisin painaa pääsi rintaani vasten ja lohduttaen kuiskata sinulle ennustuksen, – kuitenkin jääköön se toistaiseksi! Jätämme sinut nyt ja palaamme toiste hiljaiseen kamariisi. Ja sinä kodin ilo ja koristus, astu esiin kaunis

«Ruusumme, kaunottaremme», niin sanottiin Eevaa kotona. Eevalla on monta vertaistansa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään pahaa. Hän on viehättävää lajia. He ovat niin suloiset katsella nuo kukoistavat nuoret impyet, hymyhuulineen ja hyvyyttä ynnä elämäniloa säihkyvine ihanine silmineen. Kaikki suovat heille hyvää ja hyvää hekin puolestansa toivottavat kaikille. Kaikki elämän hyvyys vuotaa heille ikäänkuin itsestään. Heillä on elämässä myötätuuli. Niin oli Eevallakin. Hänen heikkoutensakin, miellyttämishalunsa, joka helposti yltyi liian suureksi ja oli vaarallinen hänelle itselleen, esiintyi hänen kodissaan ja tuttaviensa seurassa ainoastaan suloutena, joka saattoi kaikkien jos mahdollista vielä enemmän rakastamaan häntä. Eeva, vaikkei ollutkaan mikään varsinainen kaunotar, oli kuitenkin kukoistavan kaunis. Hänen silmänsä eivät olleet erittäin suuret, mutta erinomaisen kaunismuotoiset, väri tummansininen, ripset pitkät ja mustat ja katse kaino, mutta samalla elävä ja herttainen. Silkinhieno, kastanjanruskea tukka aaltoili kohtalaisen leveän kreikkalaismuotoisen otsan yllä. Hipiä oli valkoinen, hieno ja kirkas, suu ynnä hampaat moitteettoman kauniit. Senlisäksi oli Eevalla äitinsä kaunis vartalo ja keveät, sulavat liikkeet. Mainio terveys, kadehdittava hyväluontoisuus, luonnoltaan sopusuhtainen sielu vaikutti koko hänen olemukseensa rauhoittavasti. Mitä ikinä Eeva teki, niin sen hän teki hyvin ja miellyttävästi, mitä ikinä hän puki yllensä, se häntä sievisti ja hänen kodissansa oli tapana sanoa että: «pankoon Eeva vaikka mustan kissan päähänsä, niin sekin häntä pukee».

Louise ja Eva olivat ymmärryksensä ja taitojensa puolesta, jonkinmoisen toveruuden takia niin kotona kuin kylässä tähän asti olleet «les inséparables», eroittamattomat. Mutta vähitellen alkoi Eeva, kuitenkaan eroamatta Louisesta, vähitellen ikäänkuin salaisen voiman pakoittamana lähestyä Leonorea. Louise kaikkine tavaroineen oli ihan yllin kyllin itsellensä, ja Leonore oli niin yksinään, niin suruinen! Eevan hellä sydän kääntyi osanottavasti hänen puoleensa.

Mutta näyttää siltä, että Gabrielle hiukkasen olisi loukkaantunut, kun hänet on niin syrjäytetty, ja meidän täytyy kiireesti ryhtyä kuvailemaan

«Pikku neidillemme» ei ollut mieleen, että hänet niin kauaksi unohdettiin. Gabrielle oli todellakin hemmoiteltu lellilapsi ja hän toimitti usein kotona «la pluie et le beau temps» – sadekuuron ja kauniin sään –. Häntä oli suojeltava kylmältä, tuulelta, sateelta ja kaikelta ikävältä. Arka ja lellitelty hän oli; oli nirso ruualle ja häntä kiitettiin ja ylistettiin ikäänkuin hän olisi toimittanut jotakin erinomaisen kauniisti, milloin hän oli armosta suvainnut nauttia päivälliseksi kupillisen lihalientä tai kananpoikasen siiven. Itse hän vielä on kuin kananpoikanen emän siipien suojassa; kuitenkin hän välistä hiipi sieltä esiin koettamaan omia siipiään. Silloin hän on suloinen ja lystikäs, sepittää arvoituksia etenkin äidin ja Petrean arvattaviksi. Häntä pahoittaa suuresti, jos häntä kohdellaan kuin lasta, eikä hänelle mitään sen pahempaa voi tapahtua, kuin että vanhemmat siskot sanovat: «mene ulos hetkiseksi pikku Gabrielle!» voidakseen sitten uskoa toisillensa tärkeät salaisuutensa tahi lukea yhdessä jotakin liikuttavaa rakkausromaania. Paljon hän pitää jumaloimisesta ja lellittelemisestä, ja assessori on joutunut kokonaan hänen epäsuosioonsa, hän kun sanoo häntä «neiti juonikkaaksi» sekä keksii hänelle muitakin, yhtä epäkauniita nimiä. Oppiminen ja opettaminen ei ole hänen mieleistänsä. Hän rakastaa jonkunmoista «dolce far nienteä» ja hänen heikon terveytensä vuoksi se hänelle suodaankin. Tanssiin hän riemulla ottaa osaa ja tanssissa hän on hurmaava. Petrean vastakohtana häntä kauhistuttaa kaikki suuret yritykset ja erotukseksi Louisesta häntä vakavasti peloittaa kaikki saarnat, olkoot ne sitten painetuita tahi suusanallisia. Auringossa, lämpöisissä tuulahduksissa, kukissa ja etenkin rakkaissa ja rakastettavissa ihmisissä ilmenee hänestä jumalanpalvelukseen kehoittava Luojan laupeus. Hänellä on kummallinen kuoleman pelko eikä hän tahdo kuulla siitä puhuttavan, eikä yleensä mistään synkästä ja surullisesta. Ja onneksi Gabriellelle on hellässä vanhempainrakkaudessa sangen paljon yhtäläisyyttä juhannusauringon kanssa, joka valaisee yöt ja päivät.

Kääntyessämme kultakiharaisesta Gabriellesta Saaran puoleen – «tuon Afrikan», joksi asessori häntä nimitti, – siirrymme ikäänkuin päivänvalosta yön pimeyteen, sillä Saara oli kotona ikäänkuin kaunis, mutta salaperäinen arvoitus, kuin tähtikirkas talviyö, samalla viehättävä ja synkkä. Meille hän kuitenkin on selvä, sillä meillä, on hänen sielunsa avaimet ja me voimme tarkastella sitä seuraavista kirjoitelmista, jotka ovat otetut

Luimme ääneen Macbethia eilen illalla, kaikki kauhistuivat lady Macbethia. Minä olin vaiti, sillä minua hän miellytti. Siinä naisessa oli tarmoa!

Elämä? Mitä on eläminen? Kun myrsky kulkee läpi avaruuksien vahvoilla, vapailla siivillään, laulaa se minulle laulun, jolla on vastakaikua omassa sielussani. Kun ukkonen jyrisee ja sen tulet välähtävät, silloin aavistan mikä on elämä, voima. Mutta tämä sävyisä jokapäiväisyys – pienet ansiot, pienet virheet, pienet surut, pienet ilot ja pienet pyrkimykset – se kuristaa, se puristaa henkeni. Oi! sinä valtava liekki, joka yön yksinäisyydessä minua kalvat, mitä tahdot? On silmänräpäyksiä, jolloin valaiset, mutta ijankaikkisuuksia, jolloin minua kidutat ja poltat.

He viihtyvät hyvästi tässä ahtaassa piirissä. Heitä miellyttävät tuhannet pienet asiat; he jaksavat nähdä vaivaa hankkiaksensa toinen toisellensa pieniä nautinnoita. Se on hyvä heille! Minut veistettiin toisenlaisesta puusta. Minkätähden pitää minun totella? Minkätähden pitää minun hillitä luonnettani ja tahtoani ollakseni muille mieliksi? Miksi? Oi, vapaus, vapaus!

Olen saanut Volneyn «rauniot» S:ltä. Minä kätken sen näiltä hurskailta, turhanaroilta ihmisiltä; mutta yöllä, ensi yönä kun he ovat ummistaneet silmänsä uneen, aion valvoa ja lukea sitä. Vaskipiirros sen alussa miellyttää minua kummallisesti. Laivanhylky siinä näkyy myrskyisten laineiden heittelemänä; kuu katoaa mustien pilvien taakse; rannalla temppelin raunioiden keskellä istuu mahomettilainen – kaunis synkännäköinen olento katsellen, ulapalle. Minä katselen sinne myöskin; miellyttävä väristys valtaa minut. Parempi, ihanampi on suurenmoinen raunio, kuin pieni, tyhjä onni!

Minä pidän siitä kirjasta. Se puhuu suoraan mitä kauan on kytenyt minussa. Se valaisee kirkkaasti himmeät, hämärät aavistukseni. Ah! Mimmoinen päivä valkeneekaan minulle! Häikäisevä valo, joka karkoittaa kaikki epäselvät turhat toivot, – mutta silmäni ovat kylliksi vahvat kestämään sitä. Katketkoon ennakkoluulojen verkko, reväistäköön rikki soveliaisuuden kurjat siteet, kaatukoot vangitsevat tukeet! Oma voimani riittäköön minulle!

Minkätähden minut luotiin naiseksi? Jos olisin mies, olisivat elämä ja teko helpot ja selvät! Naisena täytyy minun taipua voidakseni vapautua. Kurja vallanalaisuus! Kurja naisen kohtalo!

En rakasta S:ää, mutta hän vaikuttaa minuun. Minua miellyttää hänen katseensa synkkä voima, huolimaton, luja tahto, joka ei taivu muiden kuin minun tahdostani. Ja kun hän pitää harppua käsissään, kun hän mahtavalla voimalla pakoittaa sitä ilmaisemaan kaikki mitä sydän on uneksinut ja toivonut ja vieläkin uneksii, silloin hän soittelee sydämmeni kieliä, silloin tunnustan hänet mestarikseni.

Mutta hallita minua, sitä hän ei milloinkaan voi. Siksi hänen henkensä ei ole kyllin mahtava. Hänestä ei milloinkaan voi tulla muuta kuin keino, jonka avulla pääsen tarkoitukseni perille. En aiokaan pettää häntä siinä suhteessa. Olen liian ylpeä teeskennelläkseni. Kyllä tiedän ketä voisin lempiä. Tunnen kyllä sen miehen, joka voisi olla minulle tarkoitukseni päämääränä.

Luonto ei aikonut minua tähän ahtaasen piiriin tälle maailman kapealle polulle. S. osoittaa minulle toisen tien, joka houkuttelee mieltäni. Tunnen olevani luotu sitä varten.

Olen tarkastellut kuvaani peilistä. Se, samaten kuin ihmisten katseetkin ilmoittavat minulle, että olen kaunotar. Vartaloni on luja ja uhkea, se sopii kasvojeni ilmeelle. En voi epäillä sitä, mitä S. vakuuttaa. Ulkomuotoni ynnä luonnonlahjani ja taitoni takaavat minulle loistavan tulevaisuuden.

Mitä hyödyttävät kaikki turhat toiveet – pois kaikki harhaluulot! – minä olen korkeammalla kannalla kuin kaikki nuo ympärilläni, jotka kuitenkin muka ovat oikeutetut mestaroimaan vikojani. He ehkä salaisesti ylvästelevät minuun nähden, siksi että ovat laupeudesta ottaneet minut luoksensa. Armeliaisuudesta otettu heidän omaksi lapseksensa! Nöyrryyttävä ajatus!

Ja kuitenkin ovat he hyvät minulle, oikein hellät kuin enkelit. Soisin heidän olevan sitä vähemmän.

Toisen kerran elämässäni olen nähnyt samanlaista kummallista unta. Olin olevinani huoneessani, näin suurten mustien pilvien syöksyvän esiin taivaalla pääni päällä taivaanrantaa kohti ja ilmassa kuului hirvittävää jyrinää.

«Pelastaudu, Saara!» kuului siskojeni äänet, «tule meidän kanssamme!» Mutta minä tunsin kaikissa jäsenissäni tuota kummallista raukeutta, jota aina unia nähdessä tuntuu juuri kun tahtoo rientäen liikkua. Myrsky tempasi huoneeni ikkunat auki ja kova uteliaisuus pakoitti minua katselemaan ulos. Aurinko oli vastapäätä, kelmeänä, vetisenä, säteetönnä, mutta ilma näytti kaikkialla palavan; tulen liekit kiemurtelivat kaikkialla. Edessäni seisoi korkea haapa, sen lehdet kahisivat vavisten ja tulenkipunoita sinkoili siitä kaikkianne. Sen oksalla istui suuri musta lintu. Se katseli minua tulisilla silmillään ja lauloi elottomasti ja kumeasti myrskyn vinkuessa ja liekkien sähistessä yltympäri. Kuulin kasvatusäitini ja siskojeni pelonalaisesti huutavan minua yhä kauempaa; mutta minä kumarruin ulos ikkunasta kuuntelemaan mitä tuo musta lintu lauloi minulle niin kummallisella äänellä. En ollenkaan enään pelännyt. Silloin heräsin; mutta se uni minua miellyttää.

Tuo musta lintu laulaa minulle valveillakin ollessani. Kasvatusäitini on itkenyt tänään minun tähteni. Se pahoittaa minua, mutta – parasta on että menen. He eivät rakasta minua täällä, he eivät voi sitä tehdä. He eivät tarvitse minua, enkä minäkään enää heitä. Parasta on että eroamme.

Niin Saara. Jos vielä vilaukselta silmäilemme Henrikin, Saaran, Louisen, Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen vanhempia, niin tapaamme heidät jotensakin entisellään, paitsi että Elise tykkänään näkyi olevan voimakkaampi ja terveempi kuin ennen. Laamannin voimakkaihin kasvoihin oli ilmestynyt enemmän ryppyjä, mutta olivat ne myöskin tulleet lempeämmän näköiseksi. Erään pienen, mutta anteeksi annettavan heikkouden huomattiin voittavan hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän oli vallan ihastunut tyttäriinsä. Jumala siunatkoon hellää isää!

Nyt on vielä kerrottava kuinka Frankin perhe koetti kotiutua uuteen kotiinsa. Henrikin ja Jacobin tultua kotiin muodostui kotielämä siellä huomattavan iloiseksi. Henrik toteutti innokkaasti päätöstänsä iloisella tavalla jaloitella siskojansa ja Jacobi oli siinä kaikin voimin hänen apunansa. Tehtiin pitkiä jalkamatkoja, mutta Henrikin suureksi mielipahaksi onnistui heidän aniharvoin saada Louise mukaansa sillä tavalla jaloittelemaan, (jota hän Henrikin mielestä kuitenkin niin erinomaisen hyvin olisi tarvinnut). Louisella oli aina «niin kauhean paljon tekemistä kotona». Saara ei välittänyt muusta kuin harpustansa ja laulustansa, Leonore ei ollut terve ja Gabriellelle oli enimmäkseen joko liian viileätä tai likaista, milloin kävi liian kova tuuli, milloin hän taasen ei ollut kävelytuulella. Eeva sitä vastoin oli aina «tuulella» ja Petrea aina valmis lähtemään mimmoisellekin retkelle tahansa. Henrikkiä silloin erittäin ilahutti, kun sai tarjota kätensä siskoillensa, etenkin milloin he olivat hienosti ja aistikkaasti puettuina. Klo 7 illalla kokoontuivat kaikki perheen jäsenet kirjastoon, jonne teepöytä oli katettu ja jonka ääressä Louise toimitti emännän virkaa. Semmoiset illat olivat erittäin hauskat, etenkin silloin, kun perhe oli yksikseen. Teenjuonnin ja illallisen välillä soitettiin, juteltiin tahi luettiin ääneen. Illallisen jälkeen nuoret enimmäkseen tanssivat ja siinä Louise «jaloitteli» erittäin sulavasti. Välistä he näyttelivät kuva-arvoituksia tahi leikkivät. Henrik ja Petrea keksivät aina uusia ja hupaisia kujeita. Laamannin suurin ilo oli nähdä kaikki lapsensa ympärillään, etenkin illoin, ja onnellisina. Hänen työhuoneensa oli kirjaston vieressä, ja sen ovi oli aina iltasin avoinna, ja joko hän kirjoitti tahi luki siellä, niin hän kuitenkin täydellisesti tiesi mitä seurassa tapahtui. Väliin hän tuli heidän pariinsa, puuttui puheesen tahi otti osaa leikkeihin; välistä hän istahti vihreään sohvaan Elisen viereen katselemaan tanssia ja iloitsi tyttäriensä onnesta, jopa oli mukana tanssimassakin kun tyttöset oikein innokkaasti pyysivät häntä tulemaan mukaan.

Jacobi oli nuorten mielestä tullut vähän hajamieliseksi ja välistä vähän kummalliseksikin; hän huokasi usein ja häntä näytti enemmän haluttavan keskustelu naisten kanssa kuin arvoitukset ja muut iloiset kujeet. Henrik ja Petrea olivat keskenään selvillä siitä, että noiden huokauksien ja tuon hajamielisyyden syynä oli joku «esine»; mutta kaukaan aikaan, s. o. kolmeen tahi neljään päivään he eivät voineet keksiä mikä tahi kuka tuo esine oli.

«Eihän se voi olla äiti», lausui Petrea, «sillä onhan hän naimisissa oleva rouva ja sitäpaitsi vanhempi, vaikka hän kyllä on sivistyneempi kuin kukaan meistä ja vaikka maisteri Jacobi niin mielellään puhelee hänen kanssaan, äiti kohtelee häntä juuri kuin hän olisi hänen oma poikansa. Tiedäppäs Henrik, minä luulin Saaran olevan esineen. Jacobi katselee häntä niin kauheasti. Tai ehkä se onkin Eeva, sillä hän on aina niin iloinen hänen seurassansa, ja minä kuulin hänen eilen sanovan Munter sedälle, että Eeva on tavattoman miellyttävä. Mutta eikö ole vähäsen sopimatonta, jos hän noin vaan syrjäyttää «vanhimman meistä»?»

Henrikkiä kovasti huvitti Petrean arvelut ja epätietoisuus. Itsellään hänellä kyllä oli omat arvelunsa «esineestä». Ja vähitellen alkoi myöskin selvempi aavistus vallata Petrean, se että oikea esine kuitenkin mahtoi olla «vanhin siskomme». Sen arvelun mukaan, joka kiireesti levisi siskojen kesken, sanottiin Louisea leikillä sen jälkeen «esineeksi». «Esine» itse näytti sangen vähän huomaavan niitä arveluita, joiden esineeksi hän oli joutunut. Hän siihen aikaan juuri oli panemassa kangasta kuteille ja oli Henrikin kauhuksi päättänyt kudonta-aikana käyttää «kauraliemen» loppuun. Louise oikein kiihkoisen mielellään aina tahtoi kuluttaa loppuun vanhoja vaatteitaan –, ja kun kangas oli vaikea panna kuteille, luoda ja saada kuntoon, oli «tuomiokirkkokatseet» yhtä päätä nähtävissä, joka kaikki puvun lisäksi vaikutti sen, että Louise oli sangen vähän ihastuttava. Mutta asia pysyi ennallaan, Jacobi katseli paljon Saaraa, laski leikkiä Eevan kanssa ja jäi istumaan Louisen viereen, ikäänkuin viihtyisi ainoastaan hänen luonaan. Turhaan Petrea nosti hänelle kaikenlaisia kiistakysymyksiä saadakseen hänen ottelun aikana vähäsen unohtamaan «esineen». Jacobia ne eivät huvittaneet ja selvään huomasi maisterin olevan paljoa vähemmän mieltyneen kiistoihin kuin muinoin kandidaatin, ja hän vaan nauroi, kun vapaaherratar joskus rupesi puhumaan «Monaadeista ja Nomaadeista». Jacobilla oli siihen aikaan lempiaine, josta hän aina puhui, ja se oli «Hänen Ylhäisyytensä O***»! Hän ei voinut kylliksi ylistää «Hänen Ylhäisyytensä» erinomaisen jaloa luonnetta, hyvyyttä, älykkäisyyttä, kunnioitusta herättävää ryhtiä ja ylevää ulkomuotoa, monta kertaa hän yhä uudestaan kuvaili hänen leveätä jalomuotoista otsaansa, läpitunkevaa katsettaan ja hänen kauniita ylimyskäsiään. Jacobi oli pari vuotta ollut «Hänen Ylhäisyytensä» sihteerinä ja oli saanut lupaan isäntänsä puoltolauseita, kun tulevaisuudessa oli viransaanti kysymyksessä.

Sitäpaitsi oli «Hänen Ylhäisyytensä» osoittanut Jacobille paljon hyvyyttä, hankkinut hänelle tilaisuutta laajentaa tietojansa, ottanut hänet mukaansa ulkomaille, itse opettanut hänelle ranskankieltä, sanalla sanoen «Hänen Ylhäisyytensä O***» oli mitä erinomaisin ylhäisyys, oikea ylimmän ylhäisyyden perikuva; Jacobi rakasti häntä kaikesta sydämmestänsä, kertoi pieniä kaskuja «Hänen Ylhäisyytensä» O***:sta ja pieniä pilajuttuja, joita oli kuullut «Hänen Ylhäisyytensä» O***:lta j. n. e.

Louise enemmän kuin kukaan muu perheen jäsenistä oli huvitettu kuuntelemaan muiden puheita ja senvuoksi hän enemmän kuin muut saikin kuulla «Hänen Ylhäisyydestänsä»; mutta ei ainoastansa hänestä, sillä Jacobilla oli aina jotakin kerrottavaa Louiselle, aina jotakin hänen kanssansa neuvoteltavaa. Ja jos Louise vaan joutui kankaaltansa, niin voi Jacobi ihan varmasti saada häneltä osakseen mitä sydämmellisintä osanottoa ja paraita neuvoja niin moraalisissa asioissa kuin taloudellisissa toimissa, vaatteiden, tulevaisuudentuumien y. m. suhteen. Jacobi puolestaan myöskin antoi Louiselle hyviä neuvoja – joita kuitenkin hyvin harvoin noudatettiin – postiljoonipasianssia asetellessa, piirusti hänelle koruompelukaavoja ja luki ääneen, kuitenkin mieluummin romaaneja kuin saarnoja.

Mutta kauan hän ei saanut istua rauhassa «esineensä» ääressä. Sillä pian asettui sen toiselle sivulle eräs henkilö, jota, syystä että hänen suurin merkillisyytensä oli kaupungin lähellä oleva suuri maatila, tahdomme nimittää ainoastaan Tilanomistajaksi.

Tilanomistaja näytti tahtovan siirryttää kandidaatin – nimittäkäämme häntä edelleenkin niin, sillä olemmehan kuitenkin tässä matoisessa maailmassa jollakin tavoin kandidaatin tapaiset – siltä paikalta, jonka tämä näkyi tahtovan pidättää itsellensä. Tilanomistaja omisti, paitsi suurta maatilaansa sangen rotevan ruumiin, pulleat, terveennäköiset posket, suuret harmaat silmät, merkilliset elottomuudestansa, pienen punahuulisen suun, joka mieluummin pureskeli kuin puheli, ja vetäytyi tyhjänpäiväiseen naurunhohotukseen. Hän rupesi ahdistelemaan «Louise serkkua» – hän oli nimittäin kaukaista sukua laamannille – kaikenlaisilla puheilla, joita tahdomme yhdistää nimellä

«Pidättekö, Louise serkku kalasta, esim. lahnasta?» kysyi tilanomistaja eräänä iltana istahtaessansa Louisen viereen, joka ahkerasti värilangoilla ompeli maisemaa. Katsahtamatta ylös tämä vastasi perin tyynesti:

«Ky-yllä! Lahna on hyvin hyvä kala!»

«Ah, punaisen viinikastikkeen kanssa vallan mainio; Tilallani Östanvikissa on mainiot kalavedet. Siellä on suuria lahnanjölliä! Kalastan niitä itse.»

«Ken on tuo suuri kala?» kysyi Jacobi Henrikiltä tyytymättömästi nyrpistäen nenäänsä. «Ja mitä häneen kuuluu pitääkö Louise siskosi lahnasta?»

«Siksi, että hänen muka silloin pitäisi pitää niiden kalastajastakin, mon cher? Sangen arvokas ja vankka poika, tuo serkkuni Östanvikin Tuure. Neuvon sinua hieroutumaan hänen tuttavuuteensa. Vai niin, Gabrielleseni, vai niin, teidän korkeutenne, «mikäkö se on, joka?... Niin, mikä se on? Se arvoitus minulta varmaankin vie kaiken järjen. Äiti kulta tule tuhmalle pojallesi avuksi!»

«Ei, ei! Äiti tietää sen jo! Äiti et saa sanoa!» huudahti Gabrielle peloissaan.

«Minkä kuninkaan te, maisteri, pidätte suurimmassa arvossa kaikista kuninkaistamme?» kyseli toistamiseen Petrea, jolla sinä iltana oli jonkinmoinen kyselynpuuska.

«Kaarle kolmannentoista!» vastasi kandidaatti kuunnellen mitä Louise vastasi tilanomistajan kysymykseen.

«Pidättekö, Louise serkku, lintupaistista?» kysyi tilanomistaja.

«Kyllä vallan! Etenkin pikkulinnuista», vastasi Louise.

«No, sehän oli hauskaa!» lausui tilanomistaja. «Maatilallani Östanvikissa on erittäin paljon pikkulintuja. Lähden usein ulos pyssyni kanssa ja ammun niitä itse päivällisekseni. Piff paff! Kaksi laukausta ja heti on koko vati täynnä.»

Petrea, jolta ei kukaan kysynyt: «serkku, pidätkö lintupaistista», ja joka tahtoi houkutella kandidaatin huomiota puoleensa välittämättä hänen hajamielisyydestänsä, kysyi uudestaan: «luuletteko maisteri ihmisten ennen vedenpaisumusta olleen paljoa pahempia kuin nykyisten?»

«Oh, paljon, paljon parempia!» vastasi kandidaatti.

«Louise serkku, pidättekö jänispaistista?» kysyi tilanomistaja.

«Maisteri, pidättekö jänispaistista?» kuiskasi Petrea veitikkamaisesti Jacobille.

«Hyvä, Petrea!» kuiskasi veikko hänelle.

«Pidättekö, Louise serkku kylmistä ruuista?» kysyi tilanomistaja Louiselta taluttaessansa hänet illallispöytään.

«Pidätkö tilanomistajista?» kuiskasi Henrik Louiselle heidän palatessansa ruokasalista.

Louise vastasi – juuri samalla tavalla kuin tuomiokirkkokin olisi vastannut; hän näytti hyvin totiselta ja oli vaiti.

Petrea oli illallisen jälkeen ihan valloillaan eikä jättänyt ketään rauhaan, joka mahdollisesti osasi vastata hänen kysymyksiinsä. «Onko järki kylliksi ihmiselle? Mikä on siveyden peruste? Mikä on ilmestyksen oikea tarkoitus? Minkätähden on valtiossa kaikki aina niin nurin? Minkätähden on olemassa köyhiä ja rikkaita» y. m.

«Petrea kulta!» sanoi Louise, «mihin hyödyttää tuommoinen kyseleminen?»

Oli oikea kysymysilta. Eivät ne edes loppuneet, kun erottiin levolle menemään.

«Eikö sinun mielestäsi, Elise», sanoi laamanni rouvalleen heidän jäätyään kahdenkesken, «meidän pikku Petreamme tule oikein vastenmieliseksi alituisilla kysymyksillään ja keskusteluillaan. Hän ei jätä ketään rauhaan ja hän on välistä tuiki levoton ja häärivä. Hän vielä tekee itsensä naurunalaiseksi, jos hän jatkaa samalla tavalla.»

«Niin, jos hän jatkaa. Mutta minä luulen hänen muuttuvan. Olen jonkun aikaa paljon tarkastellut Petreaa, ja tiedäppäs, minä luulen siinä nuoressa tytössä piilevän jotakin tavatonta.»

«Niin, niin, tavallinen hän ei suinkaan ole. Tuo elävyys ja nuo alituiset pidot ja kujeet, joita hän panee toimeen...»

«Niin, eivätkö ne juuri osoita selvää taipumusta taiteeseen? Ja entä hänen suuri tiedonhalunsa! Joka aamu hän nousee kello kolmen ja neljän välillä kirjoittamaan, lukemaan tahi kirjoittelemaan teoksiansa. Se ei todellakaan ole tavallista! Ja entä tuo haparoiminen, tuo kyselyn ja väittelyn into – eiköhän se liene jonkunlaista henkistä nälkää? Oi, semmoista isoomista, jota niin moni nainen henkisen ravinnon puutteesta saa kärsiä koko elinaikansa! Semmoisesta sielun tyhjyydestä syntyy levottomuutta, ikävöimistä ja lukemattomia vikoja!»

«Taidat olla oikeassa, Elise», lausui laamanni, »eikä minkäänmoinen elämä ole surkuteltavampaa, ei ainakaan vanhemmaksi päästyä. Mutta Petreamme kohtalo ei saa tulla semmoiseksi. Se pitää meidän estää. Minkä sinä luulet hänelle nyt olevan hyödyksi?»

«Minä luulen vakavan lukujen jatkamisen auttavan häntä saamaan sieluunsa järjestystä. Hän on jätetty liian paljon oman onnensa nojaan hajanaisine luonnonlahjoineen, intoineen ja tietojensa lisäämishaluineen. Minä puolestani olen itse liian taitamaton johtamaan ja opettamaan häntä; sinulla ei ole siihen aikaa! Hänellä ei ole täällä ketään, joka oikealla tavalla voisi ottaa hänen epäselvän sielunsa johtoonsa. Minua hän välistä oikein säälittää, sillä hänen siskonsa eivät ensinkään käsitä tuota hänen sisällistä työtänsä ja minä tunnustan sen itseänikin välistä tuskastuttavan. Soisin voivani paremmin olla hänelle siinä apuna. Petrea tarvitsee pohjaa, jolla seisoisi, eikä hänellä semmoista ole. Hänen ajatuksensa ovat ilman perustusta. Siitä on tuo haparoiminen syntynyt; hän on juurettoman kukan kaltainen, jota ajelehtivat tuulet ja meren aallot.»

«Hän kyllä vielä kerran juurtuu, hän kyllä löytää perustuksensa, niin totta kuin sitä on maailmassa olemassa!» vakuutti laamanni vakavasti ja säihkyvin silmin, lyöden niin lujaa kädellään lakikirjaan, että se romahti lattiaan. «Ajatelkaamme tätä, miettikäämme siihen apua, Elise», hän jatkoi. «Petrea on vielä liian nuori, voidaksemme arvostella hänen taipumuksiansa. Mutta jos hänellä on taipumusta lukuihin, niin ei hänen tarvitse isota, niin kauan kuin minä elän ja voin hankkia leipää omaisilleni. Tunnethan ystäväni, kunnon piispa B–n! Ehkä voimme aluksi uskoa Petreamme hänen johtoonsa, noin vuoden tahi parin kuluttua ... onhan hän vielä lapsi vaan. Mutta emmekö sinun mielestäsi voisi sopia Jacobin kanssa ja pyytää häntä vähäsen lukemaan ja keskustelemaan hänen kanssansa... Mutta, kuinka on Jacobin laita? Luulenpa hänen virittävän koukkujaan Louiselle?»

«Niinpä niin! Eipä ole niin ilmankaan. Ja serkkumme sitten, Östanvikin Tuure, etkö ole huomannut?»

«Kyllä luulin huomaavani jotakin tänä iltana. Mitä hiton tyhmiä kysymyksiä hän siinä lateli? «Pidättekö, serkku siitä?» ja «pidättekö, serkku, siitä?» Minä puolestani en ensinkään pidä siitä, minä. Eihän Louise ole täysikasvuinenkaan vielä ja jo tullaan kysymään häneltä: pidättekö, serkku? No, tuohan ei voi mitään merkitä, ainakin se olisi minusta parasta. Vahinko kuitenkin, ettei Tuure serkkumme ole vähän ihmismäisempi, sillä hän omistaa niin kauniin, suuren tilan, ja vielä niin lähellä meitä!»

«Niin vahinko! Sillä semmoisenaan minä varmasti uskon, että Louisen on mahdoton pitää hänestä.»

«Ethän toki luulle hänen rakastavan Jacobia.»

«Totta puhuen, luulen minä siinä olevan vähän perää.»

«No, se olisi sangen ikävää ja epäviisasta. Minä kyllä rakastan Jacobia, mutta eihän hänellä ole mitään eikä hän vielä olekaan mitään!»

«Mutta, ystäväni, hän voi saada ja hänestä voipi tulla. Minä tunnustan, Ernst kulta, että luulen hänen paraiten kaikista tuttavistamme sopivan Louiselle mieheksi, ja minä puolestani sanoisin häntä mielelläni pojakseni.»

«Sanoisitko, Elise? No, silloinhan minäkin saanen valmistua tekemään samoin. Sinulla on ollut suurin vaiva ja enin työ lasten kasvattamisessa, siis sinulla tulee olla enemmän sananvaltaakin heidän asioissansa.»

«Ernst, miten sinä olet hyvä!»

«Sano kohtuullinen, Elise; en enemmän kuin kohtuullinen. Sitäpaitsi luulen, että mielipiteemme ja ajatuksemme hyvinkin vähän eroavat. Minä myönnän, että Louise minusta on suuri aarre, enkä tunne ketään, jolle oikein sydämmestäni soisin hänet. Mutta jos Jacobi voittaa hänen sydämmensä, niin tunnen, etten henno vastustaa heidän liittoansa, vaikka se minua huolestuttaisi hänen epävarman tulevaisuutensa tähden. Minä todellakin rakastan Jacobia, meidän on häntä suuresti kiittäminen Henrikin suhteen. Hänen oivallinen sydämmensä, rehellisyytensä ja hyvät ominaisuutensa kyllä tekevät hänestä yhtä hyvän kansalaisen kuin aviopuolison ja perheenisän, ja muutenkin hän on siivompia ihmisiä, joiden kanssa saa kaiket päivät oleskella. Mutta, Jumala varjelkoon! puhunhan juuri kuin toivoisin tuota naimiskauppaa, jota en suinkaan tee. Tahtoisin mieluimmin pitää tyttäreni kotona niin kauan kuin he viihtyvät ja elävät onnellisina luonani. Mutta kun tyttäret ovat kasvaneet suuriksi, niin ei voi enää olla heistä varma. Hiiteen kaikki kosijat ja kysyjät! Täällähän voisimme elää kuin taivaassa kaikki yhdessä, saatuamme kaikki näin hyvästi kuntoon. Muutamia pieniä parannuksia vielä voisi tehdä, mutta ehtiihän ne vielä kun joutuu. Olen ajatellut, että tähän voisimme helposti saada vaatesuojan lisää. Katsoppas tälle puolelle muuriin, eikö sinunkin mielestäsi olisi mukavaa, että tuosta avauttaisimme ... hyvänen aika! joko nukut, kultaseni?»