Koti: eli perhesuruja ja -iloja

Siihen aikaan rupesivat talon tyttäret paljon näkemään unia tulipaloista, eikä puuttunut unien selityksiä, viittauksia, pieniä pilantekoja ja salaisia kuiskauksia sisarusten kesken. Ei kukaan nähnyt elävämpiä unia kuin Petrea, eikä kukaan niitä ahkerammin selittänyt. Gabrielle, joka viattomuudessansa ei nähnyt mitään unia, ihmetteli mitä merkitsivät kaikki nuo kummalliset puheet tulipaloista, eikä hän paljoa saanut siitä urkituksikaan, sillä aina kun hän tahtoi olla mukana salaisuuksia selvitellessä, sanottiin hänelle: «mene vähäisen pois Gabrielleni».

Eräänä iltana istuivat Saara, Louise, Eeva ja Petrea yhdessä pienen pöydän ympärillä keskustellen jostakin, muka erittäin tärkeästä asiasta. Gabrielle tuli silloin sinne ja tahtoi saada pienen paikan itselleen ja kirjalleen, mutta se oli mahdotonta; ei ollut ensinkään tilaa pienokaiselle, tipsukalle. Melkein samassa tulivat, Henrik ja Jacobi alas yläkerrasta. He etsivät heti itselleen paikkaa nuorten neitosten parista ja katso, pöydän luona oli mainiosti tilaa heille kummallekin. Gabrielle pisti silloin esiin pienen pääkkösensä Louisen ja Petrean väliltä ja pyysi siskojen selittämään seuraavan arvoituksen:

«Mikä on se paikka, johon hyvästi kuusi sopii istumaan, mutta jossa ei ole sijaa viidelle?»

Siskot nauroivat. Louise suuteli pientä älykästä saarnaajaa ja Petrea nousi pöydästä jättäen siskot, herrat ja Henrikin kanssa aloittamansa valtiollisen keskustelun ja istahti syrjään Gabriellen kanssa sekä rupesi kertomaan hänelle «Thiodolfin matkoista», jotka enemmän kuin mitkään muut olivat «pikku neidon» lempikertomuksia.

«Mutta asiasta toiseen!» huudahti Henrik, «eikö juuri ylihuomenna ole nuo häät, joihin meidän omien laskujemme mukaan pitäisi olla kutsutut? Evelina tädillä on todellakin paljon vähemmän älyä kuin luulin, kun hän ei ole...»

«Evelina täti on nyt tässä, jos mahdollista puolustamassa älyänsä», kuului ystävällinen ääni, ja Evelina täti seisoi kaikkien kummastukseksi ja iloksi keskellä huonetta.

Tervehdittyään ja kyseltyään kaikkien vointia toimitti Evelina silminnähtävällä mielihyvällä sydämmellisesti kutsun – ei häihin niinkuin Henrik oli odottanut, mutta tuliaispitoihin. Lauran vihkiäiset pidettäisiin ihan hiljakseen kotona hänen kasvatusäitinsä luona ainoastaan muutamien sukulaisten läsnäollessa. Mutta sulhasen äiti, noita iloisia ja hyväntahtoisia ihmisiä, jotka melkoisesti uhraavat maailmalle, mutta joita maailma kuitenkin niin vähän kiittää, jotka mikäli mahdollista tahtovat huvittaa ja kestittää kaikkia ja joita ihmiset kiitollisuuden osoitteeksi mielellään vähäsen panettelevat, pyylevä, herttainen sotaneuvoksenrouva tahtoi välttämättä jollakin sydämmellisellä ja hauskalla tavalla viettää ainoan rakkaan poikansa naimista ja antaa koko seudun tuntea vähän sitä iloa, joka täytti äidin sydämmen. Kahdeksan päivää piti tuliaiskestien kestää ja Akselholman suurten siipirakennusten huoneet olivat kaikki valmiina ottamaan vastaan seudun ylhäisöä. Sulhasen ja morsiamen oli määrä kummankin puolestaan pyytää sinne ystäviään ja tuttaviaan, ja morsiamen ynnä hänen tulevan anoppinsa puolesta, jolta viimemainitulta Evelinalla oli mukanaan kirjallinen kutsu, oli Evelina nyt tullut pyytämään Frankin perheen – koko perheen, Jacobi siihen luettuna – kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan.

Nimenomaan pyydettiin kaikkien tytärten tulemaan mukaan. Oli luotettu jokaisen yksityisen apuun. Petrea, jolla oli näyttelijän taipumusta, toivottiin mukaan näytelmäkappaleesen, toiset tarvittiin pukutansseihin ja kuvaelmiin; Gabrielle tarvittiin enkeliksi ja tietysti toivottiin kaikkien siinä samalla voivan huvitella hyvästi. Pyydettiin ja toivottiin että Frankin perhe tulisi Akselholmaan koko ajaksi, jopa kauemmaksikin – siellä oli heille kaikki valmiina. He osaltaan olivat suureksi hauskuudeksi muille ja rouva toivoo voivansa tehdä siellä olon hauskaksi kaikille vieraillensa.

Ei Fox, Pitt, Thiers, Lafitte, Platen, Anckarsvärd eikä kukaan maailman kaunopuhujista ollut koskaan pitänyt puheita, joita olisi otettu vastaan sydämmellisemmin ja suuremmalla riemastuksella kuin tätä Evelina tädin pientä sanomaa.

Henrik lankesi polvilleen oivallisen kaunopuheisen tädin eteen. Eeva taputteli käsiään ja syleili häntä. Petrea huudahti riemastuksen puuskasta ja kaatoi hypähtäessänsä pystyyn ompelupöydän Louisen syliin. Jacobikin hypähti, vapautti Louisen ompelupöydästä ja pyysi hänet ensimmäisten tanssiaisten ensimmäiseen anglääsiin.

Laamannin puolestansa täytyi jäädä kotiin siitä ilosta, mutta hän iloitsi sydämmestänsä, että hänen lapsensa saivat huvitella. «Työtä»! Laamanni Frankilla oli harvoin aikaa muuhun kuin työhön. Kuitenkin aikoi hän asettaa niin, että hän ainakin voi saattaa omaisiansa Akselholmaan, mutta hänen piti palata jo seuraavana päivänä. Elise esteli ottamasta mukaan useampaa kuin kaksi, korkeintaan kolme tyttäristään, mutta Evelina pyysi häntä ottamaan kaikki; siihen yhtyi laamannikin, joka mielellään soi kaikkien saavan huvitella. «Ehk’ei», hän lausui, «heille milloinkaan enää satu semmoista huvittelemisen tilaisuutta!» Ja harvinaista on todellakin, että rukoillaan äitiä ottamaan mukaansa kaikki kuusi tytärtänsä. Eläkööt semmoiset neuvoksenrouvat! Mutta tunnustaa täytyy, että Frankin perheen tyttäret olivat yleisesti rakastetut ystävällisyytensä ja herttaisuutensa vuoksi, puhumattakaan muista hyvistä ominaisuuksista. Elisen täytyi luvata ottaa heidät kaikki mukaansa, Saaran, Louisen, Eevan, Leon ... ei! sepä tosi, Leonore ei voinut tulla mukaan. Leonore raukan täytyi jäädä kotiin kivuloisuutensa vuoksi ja kohta sekä Eva että Petrea kilvan tahtoivat jäädä kotiin hänen luoksensa. Leonore selitti tylysti ja välinpitämättömästi, ettei kenenkään tarvinnut jäädä hänen tähtensä; hän ei tarvinnut kenenkään apua; hän tahtoi mieluimmin olla ihan yksin; kaikki sisaret saisivat kyllä hänen puolestansa lähteä! Hän kyllä voi elää ilmankin heitä. Leonore raukka oli taudin vaikutuksesta ikäänkuin nurin käännetty ja pysyi aina itseksensä; hän kätki kauniimman luonteensa pahan tuulen nostamiin pilviin ja ne jäähdyttivät sen lämmön ja ystävällisyyden, jonka toiset tahtoivat osoittaa hänelle.

Nyt joutui nuoriso toimeliaaksi. Sillä paljon oli ostettavaa, ommeltavaa ja järjestettävää, jotta tyttäret voisivat kunnialla ja sievästi esiytyä hääjuhlissa. Nytpä tuli pukujen, kukkien, nauhojen, kaulakoristeiden, hansikkain y. m. tarkastuksia! Siinä neuvoteltiin ja mietittiin mitä uutta oli ostettavaa; siinä laskettiin kuinka paljon kukin tavara maksaa, jotta armaan isäukon pyytämättä antamat rahat riittäisivät. Louise oli kaikille vallan verraton siinä pulassa. Hän tiesi neuvoa kaikkeen. Louise oli yleensä vallan väsymätön puodeissa kävijä ja pelkäämätön tinkijä. Hän ei milloinkaan empinyt revittämään alas kaikki puodin vaatetukset milloin tahtoi kyynärän verran vaatetta ja hän kävi vaikkapa kahdessatoista paikassa saadakseen nauhanpätkän helpommasta tahi parempaa lajia, sillä Louise pani suuren arvon tavaran «paremmuuteen». Louise olikin kuulu niin omasta kuin koko perheen mielestä taidostaan tehdä «onnistuneita kopsauksia», joka merkitsi samaa kuin tehdä hyvät kaupat eli saada joku tavara tavattoman helposta. Mutta siitä huolimatta kunnioitettiin Louisea suuresti kaupungin kauppapuodeissa ja häntä palveltiin ahkerasti ja kunnioittavasti, kun sitävastoin pikku Petrea, joka ei milloinkaan tinkinyt ja aina osti mitä ensiksi hänen eteensä työnnettiin, – nimittäin jos hän kävi yksin puodeissa – ei ensinkään saanut kohteliaisuutta osakseen, vaan aina sai sekä huonoa että kallista tavaraa. Tosi on, että Petreaa niin vähän kuin mahdollista näkyi puodeissa, kun sitävastoin Louise, jolla oli työläs kunniavirka olla kaikkien ystäviensä ja tuttaviensa ostajana, tunsi puotien varastot melkein yhtä hyvin kuin omien kaappiensa sisällyksen.

Sovittiin että suurissa tanssiaisissa samana päivänä kuin perhe saapui Akselholmaan Saaran, Louisen ja Eevan piti esiintyä samanlaisissa puvuissa, valkoisissa musliinileningeissä, ja niiden koristuksena vaaleanpunaiset vyöt liehuvine nauhasolmuineen, ja kiharoissa samanvärisiä ruusuja. Petrea oli innoissaan siitä tuumasta eikä ensinkään epäillyt, että heitä sanottaisiin kolmeksi sulottareksi; itse puolestansa hän olisi mielellään suonut, että häntä olisi sanottu Venukseksi, mutta sitä ei, ikävä kyllä, sopinut toivoakaan. Hän tutki kasvojansa kaikista peileistä – olisivat ne olleet sievät, arveli hän, jos vaan voisi saada tuon nenän vähän toisenlaiseksi! Jotakin vaaleansinistä piti Petrean saada tanssiaispuvukseen. Pikku neiti oli ihastunut ruusunpunaiseen harsoleninkiin, jonka äiti ompeli hänelle. Kaikki olivat innostunein mielin pukupuuhassa.

Sataa vihmoi ulkona ja salaisella kauhulla näki Jacobi Louisen «hovisaarnaajan» koristamana – joka päinvastoin rumensi häntä tavattomasti – olevan valmiin lähtemään perhekaton suojassa Eevan seurassa ulos «onnistuneille kopsauksille». Saaralla oli soittotuntinsa Schwartzin kanssa, mutta hän oli luvannut Petrealle iltapuolella lähteä yhdessä hänkin «onnistuneille kopsauksille».

«No, Henrik! Luulenpa että meidänkin pitäisi, mennä hyviä kauppoja tekemään», lausui Jacobi nuorelle ystävälleen, «minä tarvitsen uudet hansikkaat ja...»

«Ja ehkä voisimme tavata siskot puodeissa», lisäsi Henrik veitikkamaisesti.

«Niinpä juuri», myönsi Jacobi nauraen. «Mutta Henrik, etkö voisi kieltää siskoasi käyttämästä tuota kauheata mustaa kaapua! Minä vakuutan, ettei hän sievä ensinkään ole ... niin hän ei todellakaan ole sievä siinä.»

«Etkö luule minun vakuuttaneen sitä hänelle! Minä olen saarnannut «hovisaarnaajaa» vastaan, niin että sen pitäisi jo aikoja sitten olla pannaan julistettu. Minä olen selittänyt, etten tahdo astua «hovisaarnaajan» rinnalla, mutta ei mikään auta. Se on niin päässyt armollisen vanhimpamme armoihin, että usko minua veikkoseni – me saamme kyllä kärsiä sitä kaiken elinaikamme. Ja mitäpä siitä sanot? Minä luulen melkein, että serkkumme, Östanvikin Tuure, pitää siitä.»

«No, siitä möhkäleestä varsin helposti huomaa, että hänellä on kurjan huono maku, oikea hottentotti-maku!»

«Siinä suhteessako, että hän rakastaa Louisea?»

«Hm!»

Päivällisaikana palasivat kauppaatekevät neitoset kotiin kauppaatekevien herrojen seurassa, jotka hyvin rauhallisesti astuivat «hovisaarnaajan» rinnalla. Louise oli voitonriemuinen. Ei hän milloinkaan ennen ollut tehnyt onnistuneempia kopsauksia.

«Katsokaa siskot tätä musliinia yhdestä pankkoriksistä kyynärältä! Eikö sillä ole hurmaava väri? Minä tingin kaksitoista killinkiä. Ja näetkö näitä nauhoja, joita viimein sain kahdestakymmenestäneljästä killingistä kyynärän, – he pyysivät kolmeakymmentä, – eivätkö ne ole kauniita? Eivätkö ne sovi oivallisesti? Eikö se ollut hyvä kauppa? Oletteko ennen nähneet tahi kuulleet sen vertaista? Jos, Saara, käyt samoissa paikoissa kuin minä, niin saat kaikkea samasta hinnasta. Minä sovin siitä kolmessa eri paikassa, Bergvallin ja Åströmin puodeissa sekä kukista rouva Florean luona.»

Saara kiitti, mutta sanoi muuttaneensa mielipidettä. Hän ei tahtonut samanlaista pukua kuin Louise ja Eeva, vaan toista, josta – josta hän piti enemmän.

Sisaret kummastelivat ja pahoittelivat Saaran mielen muutosta; Louise oikein siitä loukkaantui. «Olimmehan jo niin varmasti sopineet asiasta! Kuinka nyt kävisi kolmen sulottaren?»

Saara vastasi, että ken hyvänsä tulkoon kolmanneksi. Hänellä puolestaan ei ollut sitä kunniaa.

Sisarten mielestä Saara oli sangen epäsuloinen.

Eeva juoksi Leonoren luokse näyttämään ostoksiaan.

«Katsoppas tätä ruusua, Leonore! Eikö se ole suloinen? Ihan kuin ihka elävä! Ja katsoppas näitä nauhoja...»

«Niin ... niin...» sanoi Leonore alakuloisesti, synkästi katsellen Eevan koristuksia, mutta äkkiä hän sysäsi ne niin kiivaasti luotansa, että ne putosivat lattialle, ja purskahti itkuun. Eeva vallan ällistyi; kirja oli pudonnut hänen kauniille ruusullensa ja musertanut sen. Silmänräpäyksen vuotivat Eevan kyyneleet ruusulle, mutta sitten siskon päälle.

«Minkätähden teit niin, Leonore? Oi, sinä varmaankin olet kovin sairas! Tahi oletko suuttunut minuun?»

«En, Eeva, en! Anna minulle anteeksi ja – – jätä minut!»

«Minkätähden? Oi, älä itke, älä ole pahoillasi! Minä olin ajattelematon, kun tulin ja ... mutta minä viisi koko kemuista, minä en lähdekään; minä jään kotiin sinun luoksesi; sano ainoastaan että pidät minusta ja että soisit minun jäävän. Sano vaan, sano!»

«Ei, ei!» vastusti Leonore kiivaasti kääntyen pois hellästä lohduttajasta, «en minä tahdo sitä! Te vaan kiusaatte minua puhumalla kotiinjäämisestänne. Ette saa jäädä minun tähteni! Minä kyllä tiedän olevani semmoinen, ettei kukaan sitä mielellään tekisi. Minähän en ole hyvä enkä iloinen. Mene sinä iloisten seuraan, Eeva, ja ole heidän parissansa. Jätä minut; anna minun olla rauhassa; siinä kaikki mitä pyydän.»

Itkien, runneltu ruusu kädessään läksi Eeva pois.

Saara oli iltapuolella mennessään kaupungille Petrean kanssa erittäin katkeramielinen. Hän meni muka ainoastaan Petrean tähden; itse puolestaan hän varsin hyvin olisi voinut jäädä kotiin. Hän ei aikonut ostaa mitään, eihän hänellä ollut millä ostaa. Hän ei aikonut tulla mukaan kemuihin, hänellä ei olisi siellä hauskaa. Ei mikään maailmassa ollut hauskaa, kun ei milloinkaan saanut mitään «mielensä mukaiseksi».

Petrea oli aivan ällistynyt tuosta äkkinäisestä muutoksesta ja koetti kaikin tavoin päästä selville sen syistä.

«Mutta minkä tähden», hän kysyi kyynelsilmin, «minkä tähden et tahdo olla meidän kanssamme?»

«Sen tähden, etten tahdo olla mukana», vastasi Saara kiivaasti, «kun en voi esiintyä kunniakseni ja omalla tavallani. En tahdo häipyä tavallisten ja keskinkertaisten joukkoon. Minä tahdon olla erinomainen ja muista eroava. Luonteeni on semmoinen. Niukasti en voi enkä tahdo elää, en kerrassaan. Ennemmin olla elämättä.»

«Oi!» huudahti Petrea nyt vasta käsittäen mikä Saaraa vaivasi. Hänen silmänsä vallan säihkyivät ilosta sanoessansa: «oi, eikö muuta! Saara kulta, tässä; ota kaikki mitä minulla on! Ota, rukoilen sinua! Etkö luule minua ilahuttavan tuhat kertaa enemmän nähdä sinut komeana ja iloisena, kuin jos pukisin ylleni maailman koreimmat vaatteet! Ota, armas Saara kulta! Rukoilen sinua polvillani, ota! Katsos, silloinhan riittää, voithan silloin ostaa mitä haluat ja olla tyytyväinen ja tulla kanssamme; – muutoin ei ole koko kemuista mihinkään!»

«Ah, Petrea! Ja entä sinä?»

«Oi, minä laitan kuntoon vanhan harsoleninkini; katsos, minä pidätän vaan itselleni vähäisen rahoja sen nauhoja varten. Sillä tavalla se kyllä kelpaa ja samapa se minkä näköinen minä olen. Ole sinä vaan tyytyväinen, Saara, ja tee niin kuin pyydän.»

«Mutta voinko? En, Petrea, se koskee minuun! Sekin vähä on sinun kaikkesi!... Eikä se sittenkään riitä...!»

«Oi, kyllä, anna sen riittää, anna. Voimmehan käydä Louisen neuvomissa puodeissa, joista saa kaikkea helpolla. En voi milloinkaan iloita, ellet ota vastaan tarjoustani. Kas niin, nyt olet oma, rakas Saara kultani! Kiitos, kiitos! Oi, nyt tuntuu sydän oikein keveältä. Nyt pääsen tuosta ikävästä pukuhuolesta. Se on mielestäni oikein suuri voitto.»

Lintu oksalla ei ole keveämpimielinen kuin Petrea käydessänsä Saaran seurassa ostoksilla. Saara sitävastoin ei ollut niin iloinen kuin hän, mutta sen sijaan ystävällisempi Petrealle kuin milloinkaan ennen. Petrean nauhojenoston kävi niin, että astuessaan piparkakkumyymälän ohi hän näki pienen nokipojan halukkaasti katselevan muutamia purppuranpunaisia omenia. Hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan osti ne ja lahjoitti pojalle ja tunsi saaneensa runsaan palkinnon nähdessänsä pojan iloisesti hymyilevän ja hänen hampaittensa loistavan kun hän hautasi ne mehevään hedelmään. Petreankin suu siinä vettyi ja sitten hän vielä näki kojussa niin kauniita päärynöitä – äidin lempihedelmiä – ja niin mainioita appelsiinejä – nehän vasta ilahuttaisivat Leonorea! – Seuraus oli, että Petrean laukku täyttyi hedelmillä, ja nauhat – ne jäivät rahan puutteessa ostamatta. «Mutta onhan Louisella niin paljon vanhoja nauhoja!» ajatteli Petrea lohduttaen sillä itseään, «hän kyllä lainaa minulle niitä.» Petrea ajatteli samalla tavalla kuin kaikki muutkin huonot säästäjät.

Saaran ja Petrean palattua ostoksiltaan, huomasi Louise piankin, että Saaran ostokset olivat nousseet paljon yli hänen varojensa ja että ne sitä paitsi vielä olivat semmoista lajia, jota Louise syystä kyllä sanoi sopimattomaksi Saaran kaltaiselle nuorelle neidolle. Hän katseli sanaakaan virkkamatta valkoista silkkivaatetta, sinistä utuharsoa tunikkaa varten ja hiusten koristeeksi hankittuja kauniita keltaruusuja ja valkoisia astereita y. m. kaunista, jota kaikkea Saara vähän turhamaisuudensekaisella ylpeydellä levitti nähtäväksi.

«Mitä sinä olet ostanut, Petrea?» kysyi Louise, «näytäppäs sinäkin ostoksesi!»

Petrea vastasi punastuen ettei hän – «vielä ollut ostanut mitään.»

Myöhemmällä tuli Petrea Louisen luokse ja pyysi vähän ujostellen saada lainata häneltä muutamia silkkinauhoja.

«Petreaseni», vastasi Louise tyytymättömänä, «minä tarvitsen itse nauhani, ja olethan sinä yhtä hyvin kuin me kaikki muutkin saanut rahaa ostaaksesi mitä tarvitset.»

Petrea oli vaiti ja nieli kyyneleitään.

«En luullut, Louise», lausui Saara kiivaasti, «sinua niin itaraksi, että kieltäisit Petrealta muutamia vanhoja nauhanpätkiä, joita, niinkuin varmasti tiedän, et itse tarvitse.»

«Ja minä, Saara», vastasi Louise samalla äänellä, «en luullut sinun voivan niin hyväksesi käyttää Petrean anteliaisuutta ja rakkautta, että riistäisit häneltä pienen osansa tyydyttääksesi omaa turhamaisuuttasi. Minun mielestäni se sitäpaitsi on sangen moitittavaa, kun sen kautta syntyy menoja, jotka nousevat vanhempiemme varoja suuremmiksi.»

«Saara ei ole minulta mitään pyytänyt!» huusi Petrea innokkaasti. «Minä sen tahdoin niin, minähän pakoitin hänen ottamaan...»

«Sitäpaitsi», jatkoi Louise ankarasti ja vakavasti, «saan sanoa, ettei Saaran valitsema puku näytä minusta soveliaalta eikä siveältä. Olen melkein varma siitä että Schwartz se tässä on viekoitellut sinua hylkäämään ensimmäisen ehdotuksemme, joka oli niin hyvä ja hauska; ja minä sanon sinulle, Saara kulta, etten sinun sijassasi sallisi semmoisen ihmisen niin suuresti vaikuttavan itseeni; eikä tämä ole ainoa kohta, jossa sinä minun mielestäni hänen seurassansa et ole semmoinen kuin sinun pitäisi ja kuin sinunkaltaisen naisen arvolle sopii ja niinkuin soisin minun siskoni olevan. Olen sangen pahoillani, että minun täytyy se sanoa.»

«Oh, sinä olet todellakin liian hyvä!» vastasi Saara pilkanhymy huulillaan ylpeästi keikauttaen niskaansa taaksepäin; «mutta älä sure suotta, Louise, sillä minä vakuutan sangen vähän välittäväni siitä, mikä on sinulle mieleen, mikä ei.»

«Sitä pahempi, Saara, jos niin vähän välität niistä, jotka ovat todellisia ystäviäsi. Sitäpaitsi minä en ole ainoa, joka en hyväksy suhdettasi Schwartziin; Eevakin...»

«Niin, Saara!» keskeytti Eeva punastuen, «minä tunnustan, ettet minun mielestäni ole häntä kohtaan ensinkään semmoinen kuin sopii...»

«Siskot!» huudahti Saara kiivaasti ja ylpeästi «te ette osaa arvostella mikä minulle sopii, mikä ei. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta mestaroida käytöstäni enkä minä aio kärsiä että...»

«Minun mielipiteeni on», huusi Petrea kiihkeästi, «että kun äiti ei mitään sano Saaralle, niin ei ole kellään muullakaan oikeutta...»

«Vaiti, Petrea kulta! Sinä olet ymmärtämätön ja sokea Saaran...»

Tuona kiistan ja eripuraisuuden hetkenä, kun kaikki sisaret tahtoivat puhua yhtaikaa kiivauden ja moitteen kieltä, kuului syvä ja valittava huokaus, joka sai kaikki kerrassaan vaikenemaan ja heti katsahtamaan pienelle työkamarin ovelle. Äiti seisoi siinä kädet puserrettuina rintaa vasten, kalpeana, kasvoissa surullinen ilme, joka omantunnon vaivan tavoin tunkeusi tytärten sydämmiin. Kun kaikki vaikenivat, niin hän astui hitaasti heidän luoksensa ja lausui liikutetulla äänellä:

«Tyttö kullat! Minkä tähden, oi, minkä tähden tämmöistä riitaa? Ei! Ei mitään selityksiä nyt: Syy on, vääryys on jommallakummalla puolella, ehkä on syy useammankin teistä. Mutta miksi tuommoista katkeruutta, tuota rajatonta katkeruutta ja vihamielisyyttä? Oi! te ette tiedä mitä teette. Ette käsitä mimmoisen helvetin sisaret voivat luoda toisilleen semmoisen mielialan vallitessa; ette käsitä miten kauhean pahoja tapoja tuommoinen kiukku ja katkeruus voivat kylvää heidän välilleen, miten sisarukset sen kautta voivat muuttua toistensa kiduttajiksi ja katkeroittaa toistensa elämän. Ja kuitenkin voisi kaikki olla toisin! Siskoista voipi toinen olla toisensa hyvä enkeli ja koti taivaan kaltainen. Olen nähnyt monenlaisia perheitä; suurempaa eroitusta ei löydy maan päällä! Oi! muistakaa että joka päivä, joka hetki te kehitätte omaa tulevaisuuttanne! Muistakaa että jotka sulostutatte ja kaunistatte tahi katkeroitatte toinen toisenne ämäleä sen mukaan kuin nyt käyttäydytte. Lapsi kultani! muistakaa että vallassanne on saatatteko vanhempanne, kotinne ja itsenne hyvin onnellisiksi vai kovin onnettomiksi!»

Tyttäret vaikenivat sen syvän tunteellisuuden vaikutuksesta, joka kajasti äidin sanoista, hänen kalpeista kasvoistaan ja kyyneleisistä silmistänsä. He tunsivat syvästi hänen sanojensa totuuden. Ääneen itkien juoksi Petrea ulos, Saara läksi hiljaa hänen perässänsä. Eeva hiipi hyväillen äidin luokse, mutta Louise sanoi:

«Minä en ole tehnyt muuta kuin sanonut Saaralle totuuden. Ei ole minun syyni, jos totuus ei häntä miellytä.»

«Oi, Louise!» äiti vastasi, «niin sanotaan aina maailmassa, ja kuitenkin vallitsee niin paljon eripuraisuutta ja vihaa heidän välillänsä, jotka sanovat niin. Sokea luottamus omaan erehtymättömyyteensä, kovat, vaativaiset nuhteet ne ne ärryttävät mielen ja saattavat totuudenkin hedelmää kantamattomiksi. Totuus itsessään on niin puhdas ja ihana, minkätähden siis tarvitsee verhota se väärään pukuun? Minä tiedän, että sinä kyllä harrastat ainoastaan sitä mikä on oikeata ja hyvää, tyttöseni; ken oikein pyrkii hyvän perille, hän valitsee myöskin keinot päästäkseen pyrintöjensä perille.»

«Pitääkö minun sitten teeskennellä? Pitääkö minun salata ajatuksiani ja vaieta nähdessäni semmoista joka on väärin. Voihan se olla maailman viisautta, mutta kristillisesti oikein se ei ainakaan ole.»

»Muutu mieleltäsi kristityksi, lapseni, niin keksit helposti keinon menetelläksesi oikein oikeudenmukaisella ja tehokkaalla tavalla. Oikein puhdas, oikein harras mieli ei milloinkaan loukkaa toista, ei edes vähäpätöisissäkään asioissa. Ei tarvitse vaieta, kun on velvollisuus lausua mielipiteensä, mutta...»

«C’est le ton, qui fait la chaoson! Sävel se laulun muodostaa! Eikö niin? He, he, he, he!» keskeytti äkisti hovimarsalkanrouva, joka huomaamatta oli tullut sisään nuhteiden aikana ja siten lopetti ne. Melkein samassa tuli assessorikin ja Gunilla rouva ja hän joutuivat heti keskusteluun, vaikkeivät kuten tavallisesti riitaan. Gunilla rouva valitti hänelle pulaansa Pyrhuksesta; hän oli oikein huolissansa pienestä elukasta, jolla jo jonkun aikaa oli ollut jalka kipeänä ja joka alati sitä nuoleskeli; mutta sittenkin, ja vaikka kyllä oli koetettu sille lääkkeitäkin, se ennemmin paheni kuin parani. Gunilla rouva ei tietänyt mitä tehdä pienelle lemmikillensä. Assessori tarjoutui ystävällisesti hoitamaan sitä kotonaan. Hän sanoi onnistuneensa paremmin parantaessansa koiria kuin ihmisiä, ja sitäpaitsi olivat koirat paljon hauskemmat ja siivommat potilaat. Gunilla rouva kiitti ja oli erinomaisen mielissään tarjouksesta. Seuraavana aamuna hän lupasi lähettää Pyrhuksen assessorille.

Kokoonnuttiin teelle ja hovimarsalkanrouva huomasi pian, että jokin asia oli perheessä nurin. Hän lausui Eliselle: «Kuuleppas Eliseseni! Minä tiedän, että kohta tulee juhlia, pitoja ja tanssiaisia tuolla – chose! samapa se, mikä sen nimi lieneekään. Ja kaikkien näiden nuorten pitää myöskin olla mukana loistamassa muka! Jos nyt olette pulassa puvuista ja kustannuksista; jos minä vaan voin olla apuna, niin ilmoita suoraan. Herra Jumala, sen kyllä jokainen ymmärtää; – nuoret neitoset! – Tarvitaan nauhasolmu siellä, toinen täällä, tarvitaan milloin yhtä, milloin toista, hyvänen aika! Sehän on vallan luonnollista. Tuon kaiken tunnen minä perin pohjin. No, sanoppas nyt...»

Elise kiitti sydämmestänsä Gunilla rouvaa, mutta ei tahtonut käyttää hyväkseen hänen ystävällistä tarjoustansa. Tytärten piti ajoissa oppia asettamaan suu säkkiä myöten.

Gunilla rouva vastasi: «Niin, niin! Mutta minä opetan sinulle ystävä kulta, ettei ole poikkeuksetonta sääntöä; ja jos tarvitaan jotakin pientä niin – muistakaa minua.»

Gunilla rouva oli muuten erinomaisen hyväluontoinen sinä päivänä, ihan kuin se, joka tietää tehneensä lähimmäisensä onnelliseksi. Assessorin oli mahdotonta saada häntä riitaantumaan kanssansa. Rouva iloitsi maalle muutosta, jonka piti kohta tapahtua, keväästä ja vihannoivasta luonnosta. Assessori ei ensinkään iloinnut. Semmoisesta kauheasta keväästä ei ollut iloitsemisen syytä. Ihan mahdotonta oli muka elää semmoisessa ilmanalassa, ja varmaan olikin Jumalan tahto, ettei enää elettäisikään, koska hän toimitti semmoisia keväitä. Voiko ehkä istuttaa perunoita jäähän? Kuinka muuten saataisiin perunoita sinä vuonna? Ja ellei saada perunoita, niin kuollaan nälkään, joka silloin ehkä onkin elon lorun paras loppu.

Gunilla rouva puolestaan ei ollut niin millänsäkään semmoisesta kohtalosta. Hän kyllä tahtoi mielellään elää. Jumala kyllä pitäisi huolen siitä, että saataisiin perunoita. Sydämmellisen osanottavaisesti hän katseli nuorten levottomia ja huolestuneita kasvoja.

«Pikku Eevaseni, kun tulet niin vanhaksi kuin minä», hän lausui, hellästi taputtaen hänen valkoista niskaansa, «niin et muista enää mitään siitä, joka nyt on niin huolestuttavaa.»

«Ah, jospa jo olisin kuudenkymmenen vuotias!» huudahti Eeva hymyillen vaikka kyyneleet kimelsi silmässä.

«Ehdit siihen, ehdit vielä siihen! he, he, he!» lohdutti Gunilla rouva. «Hyvänen aika, sinne pääsee pikemmin kuin luuleekaan. Mutta ole nyt iloinen ja hyvällä mielellä? Huvittele hyvästi tuolla – chose, mikä sen nimi olikaan? Ja tule sitten kertomaan minulle mimmoista siellä oli. Tee se hyvästi, niin saan minäkin osani sen komeudesta, vaikken pääse mukaan. Syynä siihen on tuo kadehdittu kuudenkymmenen ikä, Eevaseni. He, he, he, he!»

Aurinko laski selkeästi ja loistavan kauniina. Gunilla rouva astui ikkunan luokse ja niiasi auringolle, joka myöskin tervehdykseksi lähetti häntä valaisemaan kimeltävän säteen kirkkopuiston puiden välitse.

«Näyttääpä siltä kuin saisimme kauniin ilman huomiseksikin!» lausui Gunilla rouva itsekseen, hymyili lempeästi ja näytti onnelliselta.

Nuoruus ja vanhuus asetetaan vastakkain kuvaamaan elonpäivän iloa ja surua. Mutta eikö ole päivän jokaisella tunnilla oma ikänsä, oma nuoruutensa, oma, uusi, viehättävä elämänsä, jos vaan oikein koetetaan mukaantua sen luonteesen? Kyllä vanhus, joka on koonnut puhtaita muistoja elämänsä iltakumppaniksi, on useimmiten nuoria onnellisempi, jotka sydän levottomasti sykkien seisovat matkansa alkupaikassa. Eivät mitkään intohimot samenna kahvikuppia, ei mikään levoton pyrkimys häiritse hämärän hauskaa juttuamista; kaikki elämän pienet mukavuudet käytetään huolellisesti hyväkseen ja luottavaisemmin kuin milloinkaan heitetään kaikki huolenpito Herralle. Vanhukset ovat oppineet tuntemaan hänet.

«On varmaankin liian paljon karvaita manteleita tässä mantelimaidossa! Se ei ole minusta ensinkään makeata tänään», lausui Elise laskien pois lasinsa ja huokasi – vaikkei mantelimaidolle.

«Ole iloinen meille, äiti kulta», kuiskasi Eeva hellästi äidillensä; «me olemme kaikki jälleen hyvät.» Äiti näki sen hänen kauniisti säteilevistä silmistänsä, luki sen Louisen lempeästä katseesta kun tämä kääntyi pöydästä, jossa istui auttamassa Saaraa tunikan ompeluksessa, katselemaan äitiä. Elise nyykäytti iloisesti heille päätään ja joi heidän terveydekseen mantelimaitonsa loppuun, joka nyt äkkiä näkyi muuttuneen ihan makeaksi; niin tyytyväiseltä näytti äiti pannessansa pois lasinsa.

«Maammoseni!» lausui Gabrielle, «meidän täytyy luultavasti pitää vähäsen huolta Petrea raukan puvusta. Muuten hän ei varmaankaan tule näyttökuntoiseksi.»

Mutta Louise otti mitään virkkamatta Petrean vanhan harsoleningin, valvoi yli puolen yön ja uudisti sen omilla nauhoillaan ja pitseillään, niin että se tuli entistänsä sievemmäksi. Petrea siitä hyvästä suuteli hänen toimeliaita käsiään. Eeva ... salaamme hänen hommansa myöhemmäksi. Mutta tunnetko, – kyllä – kyllä sinä tunnet – ne haltiat, jotka sielujen asunnossa loihtivat esiin kevään, saavat kukat puhkeamaan ja ilman suloiseksi ja puhtaaksi, tunnethan sinä ne, nuo pienet, keveät, hiljaiset, vaatimattomat, melkein näkymättömät, mutta kuitenkin niin mahtavat olennot, sanalla sanoen – ystävällisyyden hengettäret maan päällä!

Heidän elämöityään omalla tavallaan Frankin perheessä, emme enää tiedä mitään olevan estämässä sen jäseniä lähtemästä huviretkellensä; mutta olihan siinä sentään vielä tosiaankin

Se oli suuri, kuten monta kertaa jo on mainittu ja lisäksi vähäsen paksunlainen. Petrealla oli suuri halu muodostaa sitä vähän toisenlaiseksi, etenkin tuleviin juhliin.

«Mitä olet tehnyt nenällesi? Mikä nenääsi vaivaa? Kuinka on nenäsi laita?» kaikui monesta suusta Petreaa vastaan, kun hän lähtöpäivän edellisenä aamuna tuli aamiaiselle.

Puoleksi nauraen, puoleksi itkien Petrea kertoi mitä viatonta keinoa hän oli yöllä käyttänyt muuttaaksensa sen muotoa, mutta tuloksena oli vaan tulipunainen viiva ja nenän melkoinen paisuminen.

Äiti rupesi heti hautomaan sitä kauraliemellä. «Älä itke tyttöseni», äiti lausui lohduttaen, «nenäsi vaan siitä rupeaa enemmän punottamaan.»

«Oi!» Petrea huudahti, «kyllä minä kuitenkin olen kovin onneton, kun olen saanut tuommoisen nenän! Mitä semmoisella tekeekään tässä maailmassa? Pitäisi mennä luostariin!»

«Parempi on», lausui äiti, «tehdä niin kuin eräs tuttavistani, jolla oli kovin suuri nenä, niin, vielä suurempi kuin sinulla.»

«No, kuinka hän teki?»

«Hän saattoi itsensä niin rakastetuksi, että ihmiset pitivät hänen nenästänsäkin. Hänen ystävänsä väittivät, ettei mikään ollut heille rakkaampaa kuin nähdä hänen nenänsä esiintyvän ovessa, eivätkä he mistään hinnasta olisi tahtoneet olla sitä näkemättä.»

Petrea nauroi ja lausui vallan rohkaistuna: «Oi, jos minunkin nenästäni niin pidettäisiin, niin minäkin leppyisin.»

«Sinun pitää koettaa kasvaa semmoiseksi!» vastasi lempeä, hyvä äiti leikillisesti mutta tarkoittavasti.

Kaikki olivat vilkkaassa liikkeessä lähtöpäivän aamuna. Assessori lähetti Eevalle suuren kauniin kukkakimpun, jonka tämä heti tasasi siskojensa kanssa. Laamannilla oli «toimeliaisuuden puuska»; hän asetti itse rouvansa ja tyttärensä vaatteet matka-arkkuun, sekä väitti, ettei kukaan osannut tehdä sitä paremmin kuin hän ja ettei kukaan voinut saada enempää vaatteita mahtumaan kuin hän. Jälkimmäiseen väitteesen myönnyttiin kernaasti, mutta sullomisen kelvollisuuteen nähden oli kyllä vastaväitteitä tarjona. Naiset väittivät hänen «rytistävän» heidän leninkejänsä. Laamanni vakuutti, ettei «siitä ollut pelkoa» ja että kaikki kyllä oli «hyvästi pantu»; hän seisoi siinä paidanhihasillaan, innostuneena ja hikisenä matka-arkku toisella puolella, liinavaatteet toisella, torui hiukkasen jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänelle tuotiin, mutta huusi heti jälleen: «Tytöt, onko teillä vielä, täällä on sijaa vielä enemmälle. Tuokaa tänne vaan! Kas niin! Tuo tuossa, ja tuo ja tuo ja ... no hitto vieköön! eikö teidän vaatteistanne milloinkaan loppua tule? Annappas tänne tyttöseni! Anna olla, typykkäiseni; kyllä minä asetan ne hyvästi! Mitä lajia? Rytistynytkö? No, voihan sen rytistää sileäksi jälleen! Eikös ole silitysrautoja olemassa? Eikö niitä voi käyttää? Kuinka? Kas niin tyttöseni! Vieläkö teillä on lisää? Tänne mahtuu vieläkin.»

Piti lähteä kohta päivällisen jälkeen, jotta hyvissä ajoin ehdittäisiin illaksi tanssiaisiin Akselholmaan, joka oli kahden peninkulman päässä. Jo ennen päivällistä olivat kaikki matka-arkut täynnä ja mielet iloiset, etenkin laamannin, joka oli niin tyytyväinen aamutyöhönsä, että melkein tartutti sitä hyvää mieltään niihinkin, jotka eivät ennen olleet siihen oikein tyytyväisiä. Petrea söi ainoastaan ohuen vaahtokermalla täytetyn lehikäisen päivälliseksi, ollaksensa sitä keveämpi illan tanssissa.

«Kaikin mokomin, ystäväni», pyysi laamanni, «olkaa valmiina ummelleen kello puoli neljä; silloin tulevat vaunut. Älkää antako meidän odottaa teitä!»

Ummelleen kello puoli neljä kävi laamanni huutamassa rouvansa ja tyttäriensä ovien takana: «Äiti! – tytöt! Jo on aika lähteä! Kello on lyönyt puoli neljä! Vaunut ovat rappusten edessä!»

«Heti! kohta»! kuului vastaus kaikilta tahoilta. Laamannia epäilytti. Hän tiesi kokemuksesta mitä tuo «heti» merkitsi. Säännöllisyyden kuume jo kuohui hänen suonissansa ja pitkin askelin hän astui edestakaisin salissa puhuen itseksensä: «on vallan kauheata, etteivät he milloinkaan voi olla ajoissa valmiit! Mutta minä en aijo suuttua. Vaikka he kiusaavatkin minua, niin en aijo turmella heidän huviansa. Mutta pitkämielisyyttä siihen tarvitaan; jopa enemmän kuin Jobilla oli.»

Siinä muristessaan hän kuuli puolisonsa äänen kirjastosta vakavasti lausuvan: «tulkaa nyt tytöt! Herran tähden älkää antako isän odottaa. Tiedättehän kuinka se häntä kiusaa...!»

«Mutta eihän hän sanonut mitään toispäivänäkään», kuului Petrean ääni, «ja silloin hän kuitenkin sai niin kauan odottaa meitä. Minä en tiedä, minne olen pannut hansikkaani!»

«Juuri sen vuoksi ei pidä antaa hänen odottaa meitä minuuttiakaan tänään!» vastasi äiti, «eikä milloinkaan toistekaan, jos minä vaan voin sitä estää. Jos ette nyt ole valmiit, niin lähden luotanne.» Äiti riensi pois, kaikki tyttäret iloisesti hyppien hänen perässänsä. Laamanni huomasi tyytyväisenä, että rakkaudella on tehokkaampi voima kuin pelonalaisuudella. Kohta istuivat kaikki vaunuissa. Annetaan niiden vieriä eteenpäin ja menkäämme katsomaan

Leonore istui yksiksensä. Hän nojasi pakottavaa päätään käsiinsä. Hän oli hillinnyt tunteitansa voidaksensa ystävällisesti vastata äidin ja siskojen jäähyväis-suudelmiin; hän oli nähnyt, miten he olivat koettaneet salata ilonsa, etenkin oli puoleksi salattu veitikkamainen iloisuus äidin ja Eevan silmissä koskenut häneen kipeästi. Hän oli kuullut heidän iloiset äänensä rappusissa ja sitten vaunujen vierinnän. Nyt olivat he poissa, nyt oli kaikki niin hiljaista ja yksinäistä ja nyt vierivät suuret kyynelkarpalot alas Leonoren poskia myöten. Hän tunsi olevansa niin hyljätty, niin luonnon lapsipuoli, niin yksinään maailmassa. Silloin aukeni ovi hiljaa, hymyilevät kasvot kurkistivat sisälle, keveä, viehättävä olento juoksi hänen luoksensa, suuteli häntä, nauroi ja katseli veitikkamaisen hellästi hänen kummastuneihin kasvoihinsa.

«Eeva!» huudahti Leonore, tuskin uskoen silmiänsä. «Eeva, sinäkö se olet? Kuinka?... Mistä sinä tulet? Etkö olekaan lähtenyt toisten kanssa?»

«En, kuten näet! Minä olen täällä ja aijon jäädä tänne», vastasi Eeva iloisesti, syleili siskoaan ja näytti onnelliselta.

«Mutta miksi? Mitä tämä merkitsee?»

«Se merkitsee, että minä mieluummin olen sinun luonasi kuin muualla. Minä annan viisi Akselholmalle ja kaikelle sen komeudelle!»

«Oi, miksi olet tehnyt niin? Sitä en minä olisi suonut.»

«Katsos, minä tiesin sen; ja juuri sen vuoksi pukeuduin matkavaatteihini kuten muutkin ja jätin sinun hyvästi heidän mukanansa. Tahdoin pettää sinut, katsos. Oletko suutuksissasi minuun siitä? Nyt täytyy sinun kuitenkin tyytyä minuun! Sillä nyt et enää voi päästä minusta. Katseles minua nyt vähän iloisemmin Leonore!»

«Sitä en voi, Eeva, sillä sinä olet riistänyt itseltäsi suuren huvin minun tähteni ja minä tiedän sen sinun mielestäsi olevan ikävää. Minä tunnen, etten ole ensinkään hauska enkä iloinen ja ettet voi pitää minusta ja ettei sinulla ole minusta mitään huvia; sentähden minua ei ollenkaan ilahuta sinun uhrautumisesi. Sinä sovit paraiten iloisten ja onnellisten pariin; oi, jospa olisit lähtenyt toisten kanssa.»

«Älä puhu noin, ellet tahdo nähdä minun itkevän! Oi, sinä et tiedä miten pelkkä tuuma jättää kaikki nuo juhlallisuudet ja jäädä tänne sinun luoksesi on tuntunut minusta hyvältä monta päivää. Ja minä jäin kotiin juuri sen tähden, että rakastan sinua, Leonore; niin, siksi että minusta tuntuu kuin voisin pitää sinusta enemmän kuin muista, – niin pudista sinä vaan päätäsi! – Asia on sittenkin semmoinen. Semmoiselle ei voi mitään, siskoseni.»

«Oi! minkä tähden sinä pitäisit minusta? Minussahan on niin vähän rakastettavaa. Eihän kukaan muukaan minua rakasta, enhän minä ole kenellekään iloksi. Minä joutaisin hyvästi kuolemaan. Oi! usein minusta tuntuu niin hyvältä jos saisin kuolla!»

«Kuinka sinä voit puhua niin, Leonore? Se on kovin väärin. Tahtoisitko saattaa isälle ja äidille semmoista suurta surua?»

«Oi, sinä ja siskot, te kyllä pian minut unohtaisitte. Äiti ei pidä minusta niinkuin hän pitää teistä toisista; ei isäkään. Ottil R. sanoi minulle pari päivää sitten, että yleisesti kerrottiin, ettei isä eikä äiti minusta välittäisi.»

«Hyi! silloin oli Ottil paha ja puhui valhetta. Minä olen varma siitä, että vanhempamme rakastavat meitä kaikkia yhtä paljon. Oletko koskaan huomannut eroitusta heidän käytöksessään meitä kohtaan?»

«Sitä he eivät ehdoin tahdoin tee! Siksi he ovat liian hyvät ja täydelliset. Mutta etkö luule minun huomaavan erilaista ilmettä isän silmissä, kun hän katselee minua tahi Louisea ja sinua? Etkö luule minun tuntevan miten kylmä, miten pakollinen on välistä se yksi suudelma, jonka äiti minulle antaa niiden kahden, kolmen jopa useammankin rinnalla, jotka sinä ja Gabrielle saatte? Mutta en minä valita puutteellisuutta; minä käsitän varsin hyvin, ettei asian laita voi olla toisin. Luonto on tehnyt minut niin vastenmieliseksi, että on mahdotonta rakastaa minua. Oi, onnellinen on se, joka on sievän ja miellyttävän näköinen! Hän saavuttaa ihmisten suosion missä vaan näyttäytyy. Hänelle on helppo olla suloinen ja rakastettava. Mutta vaikeata, kovin vaikeata se on semmoiselle, joka on niin kauneuden lapsipuoli kuin minä olen...»

«Mutta Leonore kulta, minä vakuutan, että nyt arvostelet itseäsi väärin! Vartalosi esimerkiksi on oikein pulska; ja silmäsi – niissä on jotakin niin hienoa, samalla kertaa lempeätä ja vakavata. Tukkasi on silkintapaista ja kauniin ruskean väristä; se kaunistaisi sinua enemmän jos se olisi vähän huolellisemmin järjestetty; – mutta odota! kunhan ensin paranet, niin minä otan tukkasi hoitooni ja silloin saat nähdä...»

«Ja suuni ulettuu korviin asti, ja nenäni on niin litteä ja pitkä – kuinka ne parannat?»

«Suusiko? No niin, onhan se vähäsen liian suuri, mutta hampaasi ovat tasaiset – ja voivat varmaankin muuttua hyvin valkoisiksi, vähän paremmalla hoidolla. Ja nenäsi – – annappas minun nähdä! – niin, jos se olisi vähäsen kaareva, niin se olisi sangen hyvä sekin. Ja näytäppäs! Luulenpa todellakin sen rupeavan kohoamaan! Niin todellakin! näen selvästi pienen kaaren alkua. Ja tiedäppäs: kun se on kasvanut ja sinä olet tullut terveemmäksi ja tietysti ihosi on muuttunut selkeämmäksi, niin luulen sinun olevan oikein kauniin.»

«Oi, sitä en milloinkaan voi uskoa!» lausui Leonore huoaten samalla kuin toivon hymy kirkasti hänen kasvojansa.

«Ja vaikket tulisikaan hyvin kauniiksi, niin voit varmaankin tulla erinomaisen miellyttävän näköiseksi. Sinussa on todellakin jotakin erityistä, – ja minä kuulin juuri pari päivää sitten isän huomauttavan äidille siitä.»

«Sanoiko hän todellakin niin?» Leonoren kasvot kirkastuivat yhä enemmän.

«Sanoi kyllä! Oi Leonore, mikä on kauneus? Kauneuskin kerran tulee rumaksi ja kätketään mustaan maan poveen ja muuttuu mullaksi; ja kukoistuksessaankin ollessaan se ei kuitenkaan riitä tekemään meitä rakastetuiksi ja onnellisiksi. Oikeata arvoa sillä ei ole.»

Ei milloinkaan kauniimmat huulet olleet alentaneet kauneuden voimaa. Leonore katseli Eevaa ja huokasi. Eeva jatkoi:

«Ei Leonore! Älä välitä kauneudesta äläkä halua kauniiksi. Voihan se välistä kyllä olla hauskaa, mutta tarpeellista se ei suinkaan ole, jotta voisi tulla rakastetuksi ja onnelliseksi. Olen varma siitä, että vaikket tulisi hituistakaan kauniimmaksi, niin voisit sittenkin, jos vaan tahtoisit, omalla tavallasi tulla yhtä rakastetuksi kuin maailman kaunein nainen.»

«Oi! jospa vaan omaiseni minua rakastaisivat! Kuinka jumalallista olisi olla rakastettuna omassa kodissansa!»

«Mutta senhän voit ja sinua vielä kyllä rakastetaan, Leonore kulta, jos vaan itse tahdot! Oi, jospa aina olisit semmoinen kuin olet välistä! Ja sinä oletkin semmoinen yhä useammin ja minä pidän sinusta yhä enemmän ja rakastan sinua niin paljon.»

«Oi Eevaseni!» vastasi Leonore syvästi liikutettuna, hiljaa nojaten siskoonsa, «minä olen hyvin vähän ansainnut tätä sinulta. Mutta minä tulen toisenlaiseksi tämän jälkeen. Minä tulen semmoiseksi kuin sinä tahdot minut, minä koetan tulla hyväksi ja rakastettavaksi.»

«Ja silloin sinä tulet niin kauniiksi ja rakastetuksi ja niin onnelliseksi, että on oikein iloista nähdä. Mutta nyt sinun pitää tulla Louisen ja minun huoneeseni. Siellä jokin sinua odottaa ja sinä tarvitset ilmanvaihdostakin. Tule, tule!»

«Oi, kuinka hauskaa!» huudahti Leonore astuessansa Eevan huoneesen. Eikä tosiaankaan voitu kuvailla mitään miellyttävämpää, kuin tuo pieni rauhansopukka koristettuna rakkauden viattomalla mielistelyllä. Elävien kukkien sulotuoksu täytti ilman ja aurinko valaisi ystävällisesti sohvan luona olevaa pöytää, jossa kaunis hedelmäkori houkuttelevasti loisti sievien ja somasti järjestettyjen pikkulahjojen keskeltä. Huone kokonaisuudessaan saattoi mieleen suloisen rauhan kuvan.

«Täällä, Leonoreseni», huudahti Eeva, «pitää sinun asua tällä ajalla. Sinulle tekee hyvää jättää vähäksi aikaa oma huoneesi. Ja katsos, tässä ovat kaikkien uhrit sinulle. Tämä pieni goottilaistyylinen pronssikirkko on Jacobin lahjoittama; katsos, se on lamppu, valo tulee kirkon ikkunoista. Eikö se ole kaunis! Illalla me sytytetään se. Ja nämä hedelmät, katsos noita kauniita rypäleitä! Ne ovat Henrik ja Petrea yksissä tuumin salaa hankkineet. Kuvat ovat isältä ja Louise on ommellut sinulle tohvelit, ja pikku neiti, hän –.»

Leonore löi käsiänsä yhteen: «onko mahdollista että kaikki ovat noin paljon muistelleet minua? Miten te olette hyvät, oi, kerrassaan liian hyvät!»

«Ei, älä itke Leonore kulta! Sinä et saa itkeä, sinun pitää olla iloinen. Katsos, me rakastamme sinua kaikki niin sydämmestämme! Mutta paras on kestityksestä vielä jäljellä. Katsoppas tätä Miss Edgeworthin kirjoittamaa uutta romaania. Sen on äiti antanut, jotta lukisimme sen yhdessä. Minä luen ääneen sinulle puoliyöhön asti, jos vaan tahdot. Pienen herkullisen illallisen on Louise laittanut meille ja sen saamme tänne ylös. Juhlitaan mekin omalla tavallamme. Ota sinä nyt toinen noista suurista viinirypäletertuista; minä otan toisen. Kuninkaan malja! Tämä on hurmaavaa!»

Molempien sisarusten «juhliessa» viattomassa kestissänsä tahdomme katsoa miten käy