Koti: eli perhesuruja ja -iloja

Tulet siis kotiin, tulet siis todellakin pian kotiin, Eeva kulta! Oi! minä olen niin onnellinen, iloitsen siitä niin, ja olen kuitenkin vähäsen peloissani .... mutta älä huoli siitä; tule, tule vaan ja kaikki on jälleen hyvin. Kunhan vaan saan katsella sinua silmiin, niin tunnen kaikki selvenevän. Te herttaiset silmät! – Gabrielle ja minä sanomme niitä aina «meidän sinisiksemme» – miten kauan onkaan siitä kun teidät näin! Kaksi pitkää vuotta. En käsitä kuinka olen voinut tulla niin kauan ilman sinua toimeen; mutta totta on, ettemme kuitenkaan ole milloinkaan olleet aivan erotettuina. Olen seurannut sinua suuressa maailmassa; olen ollut mukanasi tanssiaisissa, soittajaisissa ja nauttinut sinun huveistasi ja herättämästäsi ihailusta. Oi! miten hauskaa on, että opin rakastamaan sinua! Olen elänyt kaksinkertaisesti sen perästä ja tuntenut itseni niin rikkaaksi sinun kauttasi. Ja nyt palajat kotiin; silloinhan me tulemme onnellisiksi niinkuin ennenkin?

Anna anteeksi, anna anteeksi kysymysmerkki! Mutta välistä minut valtaa niin suuri levottomuus. Puhut niin paljon suuresta maailmasta, huvituksista ja nautinnoista, joita koti ei voi tarjota sinulle. Ja uudet komeat tuttavuutesi – oi Eeva! olkoot he, nuo tuttavasi kuinka hauskat ja mieltäkiinnittävät tahansa, he eivät kuitenkaan voi rakastaa sinua niin kuin me, niin kuin minä! Ja tuo majuri R***! Minä pelkään häntä, Eeva. Se, että hän sinua rakastaa, on minun mielestäni vallan luonnollista, mutta ... mutta oi, Eeva! Minua pahoittaa, että sinä pidät hänestä niin paljon. Rakas, hyvä Eevani, älä kiinny häneen liiaksi ennenkuin...; mutta tuotanhan tällä sinulle surua enkä sitä tahtoisi. Tule, tule vaan kotiin meidän luoksemme! Meillä on niin paljon juteltavaa kanssasi, niin paljon kuultavaa sinulta, niin paljon sanottavaa sinulle. Luulenpa kodin miellyttävän sinua entistä enemmän: olemme tehneet monta pientä kaunistusta ja korjausta. Sinä jälleen otat osaa hauskoihin atrioihimme, aamiaiseen, minun hauskimpaan hetkeeni ja teetuntiin, sinun lempituntiisi, jolloin kokoonnuimme hupaisesti viettämään iltaamme ja jolloin usein olimme niin leikkisät. Tänä aamuna otin esille aamiaiskuppisi ja suutelin sitä syrjäpaikkaa, josta kultaus oli kulunut pois. Me jälleen, Eeva, lueskelemme yhdessä ja sitten keskustelemme luetusta; menemme yhdessä ulos ja nautimme metsän tuoreutta ja rauhaa. Ja jos sillä tavoin hiljaa voisimme vaeltaa elomme tietä yhdessä, koettaen yhä parantua, tehdä toinen toisemme ja muun ympäristömme yhä onnellisemmaksi, nöyrästi kiittäen Jumalaa siitä mitä hän antaa meille ja muille, sekä ihaillen hänen tekojansa, eikö silloin kaikki olisi hyvin? Emmekö silloin olisi eläneet ja kukkineet kylliksi täällä maan päällä.

Tiedän varsin hyvin, että tämmöinen hiljainen elämä ei sovellu kaikille. Semmoista ei myöskään voi kestää elämän kaikissa vaiheissa. Myrskyjen täytyy tulla. Onhan minullakin ollut levottomuuden, tuskan ja kilvoittelun aikani. Nyt se on ohitse, Jumalan kiitos! ja sama tunne, joka häiritsi rauhaani, on muodostunut valoksi elämäni tielle. Se on laajentanut maailmani, se on jalostuttanut minua, ja nyt kun en enää pyydä elämältä suurempia nautintoja, nyt opin päivä päivältä pitämään suuremmassa arvossa niitä aarteita, jotka ympäröivät minut hiljaisessa, jokapäiväisessä elämässä. Oi, ei kukaan kuitenkaan tule onnelliseksi tässä elämässä ennenkuin on oppinut näkemään ja pitämään murutkin arvossa. Jos niin tekee, on koko päiväksi poimimista ja kiittämistä. Mutta rauhaa pitää olla, rauhaa sisällä, rauhaa ympärillä. Rauha on aurinko, jossa jokainen elämän kastepisara kimeltää ja välkkyy.

Jospa kuitenkin voisin vuodattaa sitä sydämmeen, joka...; minun täytyy valmistaa sinua siihen muutokseen, joka on tapahtunut kodissamme, me kun olemme menettäneet paljon. Et tapaa täällä Petreaa. Tunnet suhteen, joka kauan aikaa on tehnyt minut kovin levottomaksi. Ei käynyt päinsä antaa sen enää kestää. Louisen, Jacobin ja Petrean itsensä tähden täytyi hänen – paeta, tahi olisivat kaikki joutuneet onnettomuuteen. Petrea käsitti sen itse, ja kun Jacobi ilmoitti meille kohta saapuvansa, niin hän avasi sydämmensä isälle ja äidille. Siinä hän menetteli jalosti, ja he olivat niin hyvät, niin ymmärtäväiset kuin aina. Isä vei hänet itse ystävänsä piispa B..n kotiin. Jumala suojelkoon siskokultaani ja antakoon hänelle rauhaa. Itken hänen tähtensä, mutta toivon kuitenkin kaikkea hyvää. Hänen elävässä sydämmessänsä on kätkettynä pulppuava terveydensuoni, ja varmaankin maalla oleskelu, jota hän niin hartaasti rakastaa, uudet olot, uudet mieltymykset ja riennot...

Minut keskeytettiin. Jacobi saapui. Oi, miten hyvä, että Petrea nyt oleskelee Furudalin siimeksessä. Hyvä on hänen sydänparallensa, hyvä on kihlautuneille myöskin, jotka eivät hänen läsnäollessansa olisi tohtineet olla onnellisia. Ja nyt he ovat täysin määrin. Kuuden vuoden odotuksen, huokauksien ja toiveiden jälkeen näkee Jacobi itsensä toiveittensa päämaalin – häiden ja kirkkoherrakunnan – lähellä. Ja se, joka paitsi Jacobin omaa kykyä, on auttanut häntä siihen, on hänen rakas suosijansa, oivallinen, hurmaava ylhäisyytensä O***. Hän on vaikutuksensa kautta saanut kahden suuren tilan omistajan suuressa T...n pitäjässä antamaan äänensä Jacobille, joka, vaikka vielä nuori, sattumalta pääsi vaaliin. Hän saa siis yhden hippakunnan kauniimmista ja suurimmista seurakunnista ja Louisesta tulee arvoisa pastorinrouva – «Ruustinna»! hän sanoo itse ennustavasti. Ainoana «muttana» tässä onnessa on, että Louise ja Jacobi joutuvat niin kauas meistä; heidän hartain toivonsa oli saada tämän kaupungin maaseurakunta. Olisimme silloin voineet elää kuin yhtenä perheenä, vaikka Louise olisi jättänyt lapsuutensa kodin, mutta ... «mutta kaikki ei voi olla täydellistä tässä maailmassa»! sanoo hyvä ja viisas «vanhimpamme» huoaten. Kun vaalipäivä tapahtuu alkukeväällä ja Jacobin on määrä astua virkaansa kohta nimityksensä jälkeen, niin hän tahtoisi helluntaina viettää häänsä voidaksensa sitten kukitettua tietä myöten leivosten liverrellessä viedä nuoren vaimonsa «paimenmajaansa». Hovimarsalkanrouva pyytää heitä leikkiä laskien kavahtamaan liiallista nomaadimaisuutta (paimentolaiselämän matkimista). Tosi on, ettei kenelläkään voi olla enempää mieltymystä karjaan, vasikoihin, lampaihin ja siipikarjaan kuin Louisella. Tulevat puolisot jo edeltäpäin asettavat taloutensa kuntoon, ja Gabriellea erinomaisesti huvittavat ne keskustelun «pätkät», jotka sattuvat hänen korviinsa kun istuessansa kirjaston sohvassa puhelevat rakkaudesta ja taloudenhoidosta. Mutta he eivät keskustele ainoastaan semmoisista asioista, sillä Jacobin sydän on täynnä lämmintä ihmisrakkautta, ja miten onkaan, niin on isämme istuttanut lapsiinsa jotakin omasta yleisen edun rakkaudestansa, vaikka Gabrielle väittää osansa siitä vielä olevan sangen pienen.

Hauskaa on nähdä kihlautuneittemme menevän yhdessä ostoksille ja palaavan sieltä perin tyytyväisinä kauppoihinsa. Louisen mielestä on jokainen pieni ostamansa kalu aivan verraton, olkoon se sitten savi- tahi hopea-astia. Kun näen heidän molempien lintuparin tavoin kokoovan pesäänsä aineksia ja visertelevän jokaisesta pikku korresta, täytyy minun ajatella, että onnellisempaa on tulla pieneen pesäseen, jonka itse on kokoonpannut, kuin rikkaasen ja suureen taloon, jonka toiset ovat valmistaneet. Edellisessä suhteessa on kaikki jo niin tuttua ja totuttua, ihan sinutellaan tavaroita ja varmaankaan eivät ne kellekään koko maailmassa liene tutumpia kuin Louiselle. Olemme nykyään ahkerasti hääpuuhissa, mutta isäämme ei ilahuta tapahtuma, joka riistää tyttären hänen rakkaasta piiristään. Hän tahtoo niin mielellään pitää meitä kaikkia luonaan. Olen siitä sekä iloinen että kiitollinen. Mutta asiasta toiseen! Meillä on hänen vanhuuttansa varten tuuma, joka varmaan tekee hänet ja samalla äitimmekin onnelliseksi. Muistathan tuon suuren metsistyneen puutarhamme vieressä olevan tontin, jota kelläkään ei ole älyä viljellä tahi lahjoittaa meille; sen me aiomme ... mutta puhukaamme siitä sitten! Petrea on tartuttanut meihin kaikkiin, «vanhimpaammekin», innostustansa suuriin puuhiin, ja ... oi! on niin lystiä kun voimme työskennellä heidän onneksensa, heidän, jotka niin hellästi ja väsymättömästi pitävät huolta meistä.»

Nyt vähäsen ystävistämme ja tuttavistamme.

Kaikki ystävät ja tuttavat kysyvät paljon sinua. Setä Jeremias toruu siitä, ettet tule kotiin; hän tavallisesti keskiviikkoisin ja lauantaisin syö aamiaista meillä ja silloin moittii korppujamme, joita hän siitä huolimatta syö aimo kasat. Viime aikoina hän on mielestäni muuttunut rakastettavammaksi, hän on käytökseltään lempeämpi; hänen sydämmensä on aina ollut lempeä. Hän on kaikkien köyhien ystävä ja lääkäri. Vast’ikään hän on ostanut itselleen huvilan peninkulman päässä kaupungista. Hän sanoo sitä vanhuutensa lohdutukseksi, ja nimekseen se saa: «Ukon ruusu». Eikö se kuulu hauskalta?

Annette P. on onneton tuiman kälynsä luona; hän ei valita, mutta katse, iho, koko hänen olemuksensa ilmaisevat elämään kyllästymistä. Meidän pitää vetää hänet luoksemme ja koettaa saada hänet onnellisemmaksi.

Nyt tulee Gabrielle ja tahtoo, että minun pitää jättää kirjeessäni tilaa hänen variksen varpaillensa! Vähän rohkea pyyntö; mutta kuka hennoisi kieltää häneltä? En ainakaan minä; ja sentähden minun täytyy puhua vaan lyhyesti.

Kun eräs nuori vapaaherra Rutger L. esitetään sinulle täällä kotona, niin älä luule häntä hulluksi, vaikka hän välistä siltä näyttää. Hän on isäni erään ystävän poika ja on meillä täyshoidossa, isän johdolla kehittyäksensä virkamieheksi. Hän on jonkinlainen «diamant brute» tahkoamaton kivi ja tarvitsee monessa kohden tasoittelemista. Kuitenkin luulen hänen rajun luonteensa jo olevan tyyntymään päin monessakin suhteessa. Hän on jo varsin arka jokaisesta äidin lausumasta moitteesta ja hän oikein pelkää pikku neitimme epäsuosiollisia katseita; vähemmän hän välittää «vanhimman siskomme» nuhteista. Hän on vasta yhdeksäntoista vuotias. Vanha Pirkko häntä pelkää eikä tohdi mennä hänen ohitsensa, luullen hänen hypähtävän ylitsensä. Oi, miten vanha Pirkko meidän muiden muassa tulee onnelliseksi, kun saa nähdä sinut jälleen. Hän niin pelkää sinun menevän naimisiin ja jäävän «tuohon pesään», joksi sanoo Tukholmaa.

Henrikin saamme pitää yli joulun. Mutta sinun täytyy tulla meille avuksi ilostuttamaan häntä. Hän ei ole iloinen niinkuin ennen. Minä luulen tuon kireän välin, johon hän on joutunut Stjernhökin kanssa, häntä kalvavan. Oi! miksi eivät nuo kaksi milloinkaan voi käsittää toinen toistansa? Sitäpaitsi on Henrikin tulevaisuus nykyään vaa’assa; – Jumala suokoon hänelle menestystä hänen itsensä ja äidin tähden!

Petreaa emme saa kotiin ennenkuin Louisen häiden jälkeen. Koska jälleen olemme kaikki koossa täällä kotona? Nyt vasta minusta elämä on oikein ihanata ja iloista. Mutta olemmeko me kaikki enää milloinkaan koossa? Saara? Oi, on jo viidettä vuotta siitä kuin viimeksi kuulimme mitään hänestä ja kaikki tiedustelut ja kyselyt ovat olleet turhat. Ehkei hän enää ole elävien joukossa! Monta kyyneltä olemme vuodattaneet hänen tähtensä. Oi, jospa hän vielä palaisi! Olisimme onnellisemmat kuin ennen; minä tunnen sen. Hänessä oli hyvää ja jaloa; mutta hän oli eksynyt. – Kuulen äitini hiljaisten askeleiden lähestyvän. Aavistan hänellä olevan itselleni jotakin hyvää...

Niin oikein! Hänellä olikin! Kirje sinulta, Eevaseni! Et voi vielä määrätä lähtöpäivääsi! – sepä vasta ikävää! Mutta tulethan pian – Jumalan kiitos siitä! Sinä rakastat Tukholmaa; niin minäkin! Tukholma on suonut sinulle iloa; tahtoisin syleillä sitä siitä; kuitenkin etupäässä sentähden, että Tukholma nyt laskee sinut ja suo minun syleillä sinua. Nyt olen ehtinyt paperin loppulaitaan; Gabrielle on tilannut toisen sivun. Jätän sinut hyvästi kirjoittaakseni sille, joka itkien jätti meidät, mutta, niinkuin hartaasti toivon, joka palaa hymyillen.

En joutanut kirjoittamaan eilen illalla, sen tähden täytyi minun nousta auringon kanssa sanoakseni sinulle, ettei mikään muu kuin sinun kotiintulosi voi korvata minulle Petrean lähtöä. Me ikävöimme niin kovasti – ruusuamme! Tiedän kyllä kuka muu sinua ikävöipi paitsi oma perheesi. Minun täytyy kertoa sinulle, että on herännyt jonkunlainen pieni ystävyys Jeremias sedän ja minun välilleni. Se on tapahtunut ulkosalla; sillä sisällä hän ei milloinkaan ole oikein siivo. Mutta kävelyretkillä hänen kauniimpi puolensa esiintyy. Petrea ja minä olemmekin käyneet hänen kanssansa pitkillä retkillä. Silloin hän on iloinen ja lempeä; hän tutkii kasveja kanssamme ja kertoo meille kasvikunnan luonnollisista heimoista ja lahkoista sekä monen kasvilajin erityisestä elämästä ja historiasta. Tiedäppäs on oikein ihanata tuntea niitä vähän; tunnen olevani oikein tuttu noiden heimojen kanssa. Oi! usein silloin valtaa minut tunne siitä miten elämä on sanomattoman rikas ja mieltä kiinnittävä, ja minusta tuntuu, että täytyy elää onnellisena maan päällä, jos vaan silmät ovat auki ja käsitys vireillä kaikkea siinä löytyvää ihanuutta tajuamaan, ja silloin voisin visertää kuin pikku lintu pelkästä elämänilosta. Setä Munterilla ja minulla on kiihkomme, me harjoitamme innokkaasti kukkien hoitoa täällä kotona. Jouluksi aiomme saada kukkivia syreenejä, niin valkoisia kuin sinertäviäkin; – katsos vaan! Mutta kyllä minun tekisi mieleni vähäsen itkeä sitä, ettei Petrean nenä pääse niiden tuoksua tuntemaan.

Nyt täytyy minun lopettaa; sillä tiedä, että olen epämääräiseksi ajaksi ottanut pitääkseni huolta aamiaispöydän ulkoasusta, ja sen vuoksi menen nyt katselemaan sitä; Bergström onneksi pitää huolta siitä, ettei minun ole tarvis sen enempää puuttua siihen. Sitten pitää minun tarkastaa sammalruusuani, onko uusi nuppu puhjennut ja sitten pitää minun mennä katselemaan äitiä; silmäys pitää puutarhan lehtienkin saada, jotka nyökkäävät päätään minulle ennenkuin varisevat oksistansa, ja vielä pitää minun ihailla aurinkoa, joka tuossa nousee niin häikäisevän kirkkaana; sen pitää saada säde silmäni auringosta, kiitollisen sydämmeni syvyydestä. Voidakseni täyttää kaikki nuo tärkeät toimet ja velvollisuudet, täytyy minun jättää sinut hyvästi, sinut, jota niin paljon rakastan!

On ilta; isä on kaupungilla huomisen laivamatkan valmistusten tähden. Olen yksinäni, sumu on sakeana likaisten ravintolanikkunien ulkopuolella, sydämmenikin on raskas ja täysi; – minun täytyy keskustella kanssasi. Oi Leonore! se on siis tehty; raskas askel on otettu, – olen erossa kodistani, omaisistani, en saa pitkään aikaan nähdä teidän lempeitä kasvojanne, en kuulla lohduttavaa ääntäsi – ja sen tähden – etten ansaitse sitä, sen tähden, että olen häirinnyt kotini rauhan; – niin Leonore, turhaan sinä tahdot puolustaa minua ja sovittaa minua itseni kanssa; minä tiedän olevani rikoksellinen siksi, että olen toivonut, tahtonut – ainakin silmänräpäykseksi – – oi! tahtoisin nyt niinkuin eronhetkenä suudella Louisen hameenhelmoja ja rukoilla «anna anteeksi, anna anteeksi!» Olen tuominnut itseni, olen julistanut itseni pannaan, pakenen ... pakenen, jotta en enää häiritsisi heidän onneansa. Olin pilvenä heidän taivaallansa; mitäpä pilvellä oli siellä tekemistä? Haihduttakoon sen tuuli! Oi Leonore! on kuitenkin katkeraa, sanomattoman katkeraa, ettei voi, kun sydän vallan hehkuu kiitollisuudesta, tehdä sille jota rakastaa mitään sen parempaa kuin – lymytä, paeta, olla olemattomissa. Mutta mieluummin sillä tavoin, niin, tuhat kertaa ennemmin kätkeytyä maan poveen kuin tehdä pahaa heille! Tosiaankin, jos voisin sillä tavoin voittaa heille jotakin, niin joutaisin jyväsen tavoin muuttua mullaksi, voidakseni sen kautta itää ja sitten tuottaa heille meheviä tähkäpäitä, – se olisi minulle suloista ja mieleistä, Leonore! Kiitetään niitä, jotka kuolevat rakkauden, kunnian, uskonnon, korkeiden, jalojen pyrintöperien tähden. Minkä tähden? Onhan Jumalan armolahja että saa siten kuolla! Kuolemassa on eloa. Tiedän elämän, joka on kuolemaa, kuoleman, joka kuitenkin elää pitkät tuskalliset päivät ..... kun on itsellensä taakkana eikä iloksi kenellekään ... oi, se on katkerata! Minkä tähden autuuden- ja nautinnonhimo ijankaikkisena janona polttaa ihmisen sielua, kun virkistävä lähde Tantaluksen lähteen tavoin –? Leonore! Silmiäni kirvelee, päätäni pakottaa, epätoivon hyrskyt temmeltävät sydämmessäni. En ole hyvä, en ole nöyrä enkä alistuvainen. Sieluni on kaaos. Vähäsen multaa otsan ja rinnan päälle – se tekisi minulle hyvää.

Kiitos Leonore, kiitos päänalasestasi! Se oli minulle todellakin rauhoittava alanen. Eilen illalla luulin olevani tulemaisillani todellakin sairaaksi, minua vilutti, minussa oli kova kuume ja päätäni pakotti kauheasti, minusta tuntui kuin olisin rikkirevitty. Mutta kun laskin pääni pienelle tyynyllesi, kun korvani lepäsi sen hienolla päällisellä, jonka ahkera kätesi on koristanut taidokkaalla reikäompeluksella; silloin tuntui minusta kuin olisi henkesi kuiskaillut minulle siitä; sain rauhan, kaikki vaiva hälveni niin äkkiä ja ihmeellisesti. Nukuin makeasti ja olin vallan kummastuksissani, kun aamulla herätessä huomasin olevani ruumiillisesti vallan terve ja henkisesti samoin. Sen oli päänalasesi vaikuttanut, Leonore! Suutelin sitä ja kiitin sinua. Kerrotaan «Apostolien teoissa», sairaita kannetun sille tielle, jota pyhät miehet astuivat, että edes heidän varjonsa sattuisi heihin ja tekisi heidät terveiksi. Minä uskon semmoisen lääkitsemisen voimaan. Niin kyllä! hyvät ja pyhät antavat vähäsen elämästänsä, voimastansa kaikkeen, joka on heidän omaansa. Olen tuntenut sen tänä yönä.

Astuimme laivaan. Merihirviö puhkui ja kiiti eteenpäin, halaisten aaltoja. Minä alussa käsitin vaan sen, että se vei minut pois teidän luotanne ja seisoin itkien kumartuneena laiteen yli. Silloin tunsin kahden käsivarren hiljaa ja hellästi syleilevän itseäni. Isäni se oli; hän kiersi ympärilleni lämpimän vaipan; hänen sylissänsä kohotin päätäni. Aamu oli selkeä, valkeat pilvenhattarat liitelivät aamutuulosen lennättäminä taivaan sinessä, laineet loiskivat vaahtoisina laivaa vasten; vihannat niityt ja syksyn punertamat puistot levisivät oikealla ja vasemmalla puolellani, näköala laajeni. Seisoin kasvot, tuulta vasten, annoin laineiden vaahdon roiskua huulilleni ja silmilleni, minua vähäsen puistatti ja minä tunsin että – elämä on suloista. Niin, tänä aamuhetkenä, joka oli täynnä säteileviä valonväreitä, tämän puhtaan raittiin tuulen suudellessa otsaani, tunsin pahojen henkien pakonevan sielustani, painostavan tunteen ja sumun häviävän. Ahmin aamutuulta, avasin sydämmeni elämälle, olisin tahtonut levittää kätenikin sille ja samalla kaikille rakastetuilleni sekä sanoa heille sydämmeni äänettömän aavistuksen: rakkaus teihin tekee minut terveeksi, antaa minulle voimaa, tuottaa teille vielä iloa.

Mietin tässä mahtaako syvä sydämmensuru voida vastustaa pitkää merimatkaa. Siinä elämässä ja raittiissa tuulessa on jotakin ihmeellisen vahvistavaa ja ikäänkuin uudistavaa. Tuuli karkoittaa pölyn sielun silmistä ja ihminen näkee paremmin itsensä ja kaiken muun. Ja ihminen etenee entisestä minästänsä, lähtee matkalle noustaksensa maalle uudelle rannalle ja uusiin oloihin; ihminen ikäänkuin alkaa elonsa uudestaan.

Eilen oli meillä myrsky. Paitsi isääni olin minä ainoa terve matkustajien joukossa. Voin siis auttaa sairaita. Tosin oli elämä täällä vastenmielistäkin. Tosin välistä kaaduin vesikarahvi tahi rohtopullo kädessäni, mutta kyllä sainkin nähdä monta naurettavaa kohtausta, monta ihmisluonteen eri ilmausta; minä nauroin, moitin, unohdin itseni ja tunsin itseni kaikkien ystäväksi. Laivapiian paikka varmaankin soveltuisi minulle.

Illalla tuuli vähän tyyntyi, niin ulkona kuin sisälläkin. Istuin yksinäni kannella puoliyöhön. Vielä laineet loiskivat miellyttävästi kiikkuvaa laivaa vasten ja tuuli vinkui touveissa. Pienen tähden ilmoittamana nousi täysikuu taivaanrannalta ja levitti synkälle merelle lempeätä, ihmeellistä valoansa. Oli sanomattoman ihanata! Tunteet, ajatukset heräsivät minussa, selittämättöminä, täynnä rakkautta ja surua, korkeampaa ja voimakkaampaa kuin koskaan: sydäntäni täytti jokin kaiho, jolle en tiedä nimeä. Tahtoisin – – en tiedä mitä. Mutta kyllä tiedän mitä en tahtoisi, mitä pelkään. Pelkään tuota rauhallista, täsmällistä elämää, joka kohta alkaa minulle; sovinnaisuus, muodollisuus, seuraelämä, kaikki tuo puristaa sieluni kokoon ja taivuttaa sen antautumaan vallattomuuksien omaksi. Mieluummin kuin istun valitussa hyvässä seurassa juomassa teevettä «high lifen», ylhäisön tapaan, ennemmin kulkisin viikinkiretkillä ympäri maailmaa, ennemmin söisin heinäsirkkoja niinkuin Johannes korvessa ja kävisin kamelinkarvavaatteissa. Viimemainittu pukeutumistapa lienee sangen mukava meidän moniin pikku vaatekappaleihin verraten. Monta on elämän väittelevää kohtausta. Maailman ihmeellinen «Zauberring» – kuinka osaan omalle paikalleni sinussa? Leonore! Anna anteeksi että puhun niin paljon itsestäni. Olet hemmoitellut minut siinä suhteessa pilalle, sinä armas sisko! Iltapuolella saavumme Furudaliin.

Nyt olemme maalla. Minä tahtoisin vielä olla merellä. Nyt tulen vierashuoneesta, ja vierashuoneessa minä aina joudun haaksirikkoon. Paha henki antaa minun aina lausua tahi tehdä jotakin sopimatonta. Tänä iltana olen seoittanut piispanrouvan lankavyyhden ja kertonut typerän kaskun eräästä hänen läheisestä sukulaisestansa. Tahdoin olla älykäs ja kävi niinkuin aina semmoisessa tapauksessa käy minulle – pahasti.

Täkäläiset ihmiset ovat sävyisännäköiset. Piispa itse on pieni, kalpea mies, jotakin enkelintapaista on hänen äänessään ja katseessaan, mutta ... minun kanssani hänellä ei ole paljon aikaa keskustella. Hän elää kirjojaan ja virkatehtäviään varten; sitäpaitsi hän on melkein aina kaupungissa. Piispan rouva, joka aina asuu täällä maalla, on kovin sairaloinen. Häntä pitää minun hoitaa ja lukea hänelle. Se minua ilahuttaa. Jospa hän vaan sietäisi minua! Molemmat puolisot ovat hyvin herttaisia isäni tyttärelle, mutta minä luulen hänen heidän mielestänsä olleen sangen vähän sivistyneen. Lisäksi oli kuuma heidän siunatussa vierashuoneessansa, ja minä olin ahavoitunut ja punainen kuin pionikukka. Semmoisestakin voi vähäsen raivostua. Tuo kaikki on vähäpätöistä, mutta tuskastuttaa kuitenkin. On ikävä aina vaikuttaa epämiellyttävästi, juuri silloin kuin tahtoisi miellyttää.

– – – – – – – – – – – –

Olen purkanut matka-arkkuni, jonka niin ystävällisesti täytitte minulle; – osaksi uudet, osaksi korjatut vaatteet sieltä hyppivät syliini toinen toisensa perästä – oi siskot! se oli kaikki teidän työtänne! Pukuni ovat kunnossa koko talveksi! Tunnen siinä Louisen käsien jäljet. Oi, minun täytyy itkeä! Rakkahani! kotini!

Hongat suhisevat niin raittiisti ja hiljaa. Tulen ulkoa. Vuoria, metsiä, yksinäisyyttä luonnossa – – Ihanata!

Oi Leonore! Tahdon aloittaa uuden elämän. Tahdon kuolla vanhasta itsestäni, turhuudesta, mielikuvituksista ja itsekkäisyydestä. Kaikki saamani imartelevat muistot, kirjeet niin miesten kuin naisten antamat olen hävittänyt. Lähetän sinulle tässä pienen rahasumman, jonka olen saanut myödyistä kultakoruistani ynnä pienistä töistäni. Osta niillä jotakin, josta Louise ja Jacobi pitävät. Mutta älä anna heidän aavistaa – rukoilen sinulta vakavasti sitä – että lahja on minulta. Jos voisin myödä itseni kunniallisesta palkasta ja sillä hinnalla tehdä heidät rikkaiksi, niin...

Minulle jää täällä paljon aikaa itseäni varten ja minä kyllä tiedän miten käytän sen. Aion olla paljon ulkona; aion samota metsät ja pellot, tuulessa, lumessa kaikissa ilmoissa kunnes – väsyn ainakin ruumiillisesti. Ehkä silloin sielukin tyyntyy!... En toivo enää tulevani onnelliseksi. Mitä se tekee jos ei olekaan onnellinen, jos vaan on puhdas ja hurskas? Jospa vaan ei koetuspäivä, elämä, olisi niin pitkä. Leonore, hellä enkelini rukoile puolestani.

Jääkää kaikki terveiksi! Tervehdi hellästi kaikkia omalta

      Petrealtasi.

J. K. Nenäni ynnä sitä ympäröivät piirteet tervehtii Gabriellea ja tulee tässä kuvana häntä tervehtimään. Hän ei saa luulla minua alakuloiseksi. Pienen ballaadin eli romansin lähetän samalla. Sen lauloi metsä minulle eilen, ja jokaisen sävelen, jonka elämä lähettää minun sieluuni, pitää tulla kotiin. Oi miten rakastan teitä kaikkia!

Ja nyt, kun Petrea maalaisen yksinkertaisuudella koettaa valmistautua uuteen elämään, kun lumi peittää maan muokataksensa sitä vastaanottamaan uusia keväitä, palaamme tuttuun kotiin kaupunkiin ja kerromme sikäläiset tapahtumat.

Jacobi oli matkustanut pois. Lokakuu oli tullut myrskyineen ja pitkine hämärineen, jotka ovat niin pimeät ja raskaat niille, joiden elämää selkeät ajatukset tahi ystävälliset katseet eivät valaise.

Eräänä iltana oli Henrik tavattoman kalpea tullessaan alas teelle. Siskojen kyselyyn, mikä oli syynä siihen, hän vastasi itsellään olevan kovan päänkivistyksen ja lisäsi puoleksi leikkiä laskien, puoleksi totisesti: «kyllä sentään tuntuu hyvältä kerran päästä erilleen tästä raskaasta ruumiista! Se on hyvin suureksi vaivaksi!»

«Miten sinä puhut!» sanoi Louise; «parasta on kuitenkin pitää se, ponnistella vähemmän eikä valvoa öisin lukien, niin ei tule päiväksi päänkivistystä!»

«Teidän majesteettinne, saan kaikkein nöyrimmästi kiittää nuhteista! Mutta jos ruumiini ei tahdo olla sieluni alamainen, vaan tahtoo kukistaa sen, niin minua haluttaa taistella ja riidellä sen kanssa.»

«Kotelostahan perhonen muodostuu!» intti Gabrielle hienosti hymyillen ripotellessaan ruusunlehtiä parille perhoskotelolle, joiden oli määrä hänen kukkapöydällään uinua yli talven.

«Niin, niin!» vastasi Henrik, «mutta miten raskaasti sen kuori painaa perhosen siipiä. Minua painaa ruumiillinen kotelo! Mitä voisikaan sielu vaikuttaa, nauttia, miten elää, ellei sitä olisi! Mitä me voisimmekaan tuntea ja miettiä selkeinä hetkinä! Mikä käsityksen selkeys! Mitkä ihannetunteet täyttävätkään sydämmen! Tahtoisin sulkea koko maailman syliini, käsittää katseellani, elähyttää ja innostuttaa kaikki tulellani. Oi, siinä on kyllyyttä, siinä kirkkautta ja selvyyttä! Niin, jos Herramme tulisi semmoisena hetkenä luokseni, niin ojentaisin hänelle käteni ja sanoisin: «hyvää päivää veikko!»

«Henrik kulta!» lausui Louise hieman loukkaantuneena, «nytpä luulen ettet oikein tiedä mitä sanot.»

«Niin», jatkoi Henrik huomaamatta keskeyttämistä, «siltä voi tuntua, mutta ainoastaan hetken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiertää kotelo koko painollaan olemuksemme ympäri maallisen tomukuorensa ja me tyrmistymme, nukumme ja vaivumme paljon syvemmälle kuin sitä ennen olimme. Ja silloin näemme kirjoista ainoastaan painettuja sanoja, emme löydä sielustamme tunteita emmekä aatteita, ja niitä ihmisiä kohtaan, joita ennen palavasti rakastimme, olemme silloin jäykät ja tylyt. Oi, siitä voi joutua vallan epätoivoon!»

«Sinun olisi paljon parempi», lausui Louise, «mennä nukkumaan, silloin päänkivistys ja paino häviäisivät.»

«Mutta se on minun mielestäni ikävä keino!» lausui Henrik hymyillen. «On inhottavaa että tarvitsee niin kauan nukkua! Mitä kunnollista voipi ihmisestä tulla, jos hän on unikeko? «Les hommes puissants veillent et veulent.» Mahtavat miehet valvovat ja tahtovat! sanoo Balzac, ja se on oikein. Ja kun kurja raskasmielisyyteni tarvitsee niin paljon unta, niin ei minusta varmaankaan tule mitään suurta. Sitä paitsi tuo sielun hereilläolon tenhoava lumous juuri vaikuttaa tuon köyhyyden tunteen niiden sammuessa. Oi! voin varsin hyvin käsittää, että moni on ulkonaisilla kiihoitusaineilla koettanut herättää tahi pitkistää niitä hehkuvalla viinillä jälleen herättääksensä sielun.»

«Silloin käsität vaan sen mikä on sangen halpaa ja ymmärtämätöntä», vastasi Louise. «Juuri semmoisia herätyksiä on meidän kiittäminen, että Ruotsissa on niin paljon juoppoja ja huonoa väkeä, niin että tuskin enää tohtii liikkua kaduillakaan!»

«En minä sitä puolusta, Louise kulta!» vastasi Henrik lempeästi hymyillen siskonsa vilkkaudelle, «mutta voin kuitenkin käsittää sen ja muutamissa kohden annan sen anteeksikin. Elämä on usein niin raskas ja katkera, mutta innostuksen hetket tuottavat sille suloutta; ne ovat salamoita ijankaikkisesta elämästä.»

«Ovatpa tosiaankin!» lisäsi Leonore, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut veljensä sanoja ja jonka silmät vettyivät hänen sanoistansa. «Niin selvältä ja kirkkaalta, niin täyteläiseltä tuntuu varmaankin elämä, kun kerran olemme täydellisesti vapautuneet kotelosta, emme yksistään ruumiin, vaan sielunkin siteistä. Kenties ovat semmoiset hetket määrätyt osaksemme täällä maan päällä, houkutellaksensa meidät ylös isän kotiin ja antaaksensa meidän tuntea sen ilmaa.»

«Ihana ajatus, Leonore! Sillä jos nuo välähdykset todellakin ovat ilmestyksiä sisimmästämme, todellisesta, täällä vielä vangitusta elämästämme, hyvä Jumala! miten ihanaa olisi saada... Mutta oi! nuo pitkät pimennyshetket, mitä ne sitten ovat?»

«Kärsivällisyydenkoetuksia, valmistusaikoja!» vastasi Leonore hellästi hymyillen. «Sitäpaitsi nuo kirkkaat hetket kyllä palaavat ilahuttamaan meitä valollansa, ja sitä useammin mitä enemmän me lähestymme täydellisyyttä. Mutta meidän täytyy myöskin osoittaa kärsivällisyyttä itseämmekin kohtaan, Henrik; meidän täytyy oppia tässä elämässä odottamaan aikaamme!»

«Sinä puhut tosi sanan, siskoni! Minun täytyy suudella sinua kädelle! Ah, niin, jos...»

«Olkaa nyt hiukan vähemmän tunteellisia ja esteetillisiä siellä, ja tulkaa tänne juomaan teetä!» huusi siihen «vanhin siskomme». «Kas tässä, Henrik, kupillinen väkevää ja kuumaa teetä, se kyllä tekee päällesi hyvää. Mutta illalla ja huomenaamuna sinun pitäisi nauttia ruokalusikallinen rohtonestettäni!»

«Siitä varjelkoon meitä laupias... Me ringrazia carissima sorella! Sisko kulta me... Aber, aber .. charmante Gabrielle, ihastuttava Gabrielle! pisarainen portviiniä tekisi teen vieläkin voimakkaammaksi, tekemättä minua tuommoiseksi kurjaksi olennoksi, jota Louise niin pelkää. Kiitos, pikku siskoni! Fermez les yeux oh Mahomet! Ummista silmäsi, oi Mahomet.» Ja kumartaen Louiselle Henrik vei kupin huulillensa.

Myöhemmin illalla seisoi Henrik kirjaston ikkunassa ja katseli ulos tähtikirkkaasen avaruuteen. Leonore meni hänen luoksensa ja katseli häntä tuolla lempeällä nöyrästi kysyvällä katseella, jolle sydän niin mielellään aukenee ja joka oli niin tavallista Leonoressa. «Olet niin kalpea, Henrik», hän lausui levottomasti. «On kummallista!» Henrik vastasi puoleksi hymyillen omille sanoillensa, «katsos, Leonore, hautuumaan kuusia, miten niiden latvat huojuvat tuulessa! En käsitä miksi, mutta tuo huojuminen ja nyökkääminen tuskastuttaa minua kummallisesti; minä tunnen sen sydämmessäni!»

«Varmaankin sentähden että voit huonosti, Henrik! Entä jos menisimme vähäsen ulos kävelemään? On niin kaunis kuutamo! Raitis ilma ehkä tekee sinulle hyvää.»

«Tahdotko tulla mukaan, Leonore! Niin, se oli hyvä tuuma.»

Gabriellen mielestä se oli erittäin huono. Hän sanoi sisaruksiansa samojeedeiksi, lappalaisiksi, eskimoiksi y. m. he kun tahtoivat kuljeskella ulkona keskellä talviyötä. Mutta siitä huolimatta he läksivät käsikkäin iloisina ja leikkiä laskien.

«Tuuli ei ole kylmä», vastasi Leonore, ja «minusta tuntuu miellyttävältä astua näin käsivarteesi nojaten tuulen suhistessa ympärillämme ja lumihiuteiden pienien tonttu-ukkojen tavoin tanssiessa kuutamossa.»

«No, silloin tuntuu sinusta ihan niin kuin minustakin. Oi, teidän kanssanne, siskoseni, olen aina tyyni ja onnellinen, mutta en tiedä mistä se johtuu, että jo jonkun aikaa muut ihmiset ovat usein tuskastuttaneet ja ärsyttäneet minua.»

«Oi Henrik! – eikö se ole osaksi oma syysi?»

«Sinä ajattelet Stjernhökiä, Leonore?»

«Niin!».

«Niin minäkin! Ja ehkä olet oikeassa; – niin, tahtoisin mielelläni myöntää, että usein olen ollut väärässä hänen suhteensa sekä ollut järjettömän kiivas. Mutta hän se on, joka on ärsyttänyt minut semmoiseksi. Minkätähden hän on niin usein vaikuttanut minuun niin painostavasti etevämmyydellänsä, niin usein riistänyt minulta ilon, jonka tuottaa pyrkimyksen onnistuminen, ja melkein aina kohdellut minua kylmyydellä ja halveksien?»

Leonore oli ääneti, kuutamossa kimelsi salainen kyynel hänen silmässänsä. Yhä kiivaammin Henrik jatkoi:

«Olisin voinut rakastaa häntä niin syvästi! Harvinaisen luonteensa, voimansa, koko persoonallisuutensa kautta on hänellä ollut paljon vaikutusvaltaa ja voimaa ylitseni. Mutta hän on sitä väärinkäyttänyt – hän on ollut minulle kova juuri silloin kuin olen mitä lämpimimmin lähestynyt häntä. Hän on osoittanut kiven kovuutta monelle erehdykselleni, ja myöskin monille jaloimmille ja puhtaimmille tunteilleni. Rakkauteni häneen oli semmoinen tunne, ja sen hän on sysännyt luotansa. Tahdon lausua sinulle koko totuuden, Leonore, ja kertoa miten välimme on kehittynyt semmoiseksi kuin se nykyään on. Tiedäthän että noin kolme vuotta sitten muodostui yliopistossa ympärilleni jonkinmoinen kirjallinen puolue nuoria ystäviä, jotka ehkä arvostelivat runoilijalahjani liian suureksi ja yllyttivät minun itsenikin uskomaan samaa, jouduin päivän sankariksi ja kaikkien lemmikiksi niissä piireissä, joissa liikuin. Kenties rupesin ylvästelemään siitä; ehkä ilmeni siinä runokokoelmassa, jonka siihen aikaan julkaisin, vaativaisuutta ja väärää yksipuolisuutta. Samaiset runot herättivät kuitenkin huomiota. Mutta vähän ajan kuluttua ilmestyi niistä arvostelu, joka herätti vielä enemmän huomiota voimansa, ankaruutensa ja myöskin vitsovan sukkeluutensa vuoksi. Sen kärki ei säästänyt runojani eikä runoilijaluonnettanikaan. Se vaikuttikin melkein yleisön mielenkäänteen minua kohtaan. Minun mielestäni se oli ankara ja liian yksipuolinen enkä tälläkään hetkellä voi olla pitämättä sitä semmoisena, vaikka nyt paremmin kuin silloin huomaan sen oikeaksi. Arvostelun nimetön sepittäjä oli – Stjernhök; hän ei suinkaan kieltänyt sitä. Hän mielestänsä tarkoitti sillä vähemmin minua personallisesti kuin sen puolueen paisuvaa suuntaa, jonka jonkinmoisena johtajana minä muka olin. Jo ennen olin ruvennut vetäytymään hänestä ja hänen vallanalaisuudestansa, joka aina oli ollut mielestäni rasittavaa. Tämä uusi asia ei ollut omansa yhdistämään meitä. Hänen ankara arvostelunsa oli huomauttanut minua virheistäni; mutta minä en kuitenkaan tiedä, olisiko se tehnyt minulle muuta kuin pahaa, ellen samaan aikaan olisi tullut kotiin ja täältä omaisteni terveellisestä vaikutuksesta saanut uusia voimia ja kääntynyt puhtaampaan suuntaan. Silloin juuri isäni sanomattomassa hyvyydessänsä ja yksissä tuumin teidän kanssanne möi puolen kirjastoansa hankkiaksensa minulle varoja ulkomaamatkaan – niin, tehän olette herättäneet minussa eloon uuden ihmisen; ja kaikki pyrkimykseni nykyään ovat tähdätyt ainoastaan näyttämään teille, että ansaitsen rakkautenne. Niin, minä rakastan teitä niin hellästi! Mutta Stjernhök on minulle mennyttä! Rakkauteni häneen on vääntynyt vihaksi ja katkeruudeksi – – –!»

«Oi Henrik, Henrik; älä anna sen tunteen enää itsessäsi vallita. Onhan Stjernhök hyvä ja jalo ihminen, välistä vaan liian ankara. Kyllä hän rakastaa sinua yhtä paljon kuin meitä kaikkia; mutta te molemmat ette tahdo ymmärtää toisianne; ja Henrik, sinähän viimeksi olit tyly hänelle! Näytit tuskin kärsivän häntä.»

«En voi sille enää mitään, Leonore! Se tunne on minua vahvempi. En tiedä mikä paha henki jo jonkun aikaa on ollut takertuneena sydämmeeni; mutta siinä se vaan on. Ja jos vaan saan nähdäkin Stjernhökin, niin tunnen terävän piston; rintani ikäänkuin puristuu kokoon hänen läsnäollessansa ja kun hän koskee minuun, niin virtaa veri suonissani kuumana kuin sulatettu lyijy.»

«Henrik! Henrik kulta!» vastasi Leonore tuskaantuneena, «tämähän on kauheata! Oi koeta vielä kerran voittaa itsesi! Kukista tuo tunne ja ojenna Stjernhökille sovinnon käsi!»

«Se on liian myöhäistä, Leonore! Niin, jos hän sitä tarvitsisi, kaipaisi, niin ehkä se vielä kävisi jotakuinkin helposti päinsä. Mutta mitäpä hän minusta välittää? Hän ei ole milloinkaan rakastanut minua eikä hän milloinkaan ole kunnioittanut pyrkimystäni eikä tunnustanut kykyäni. Ja ehkä hän on oikeassa; ehkä olemme minä ja muutamat liian puolueelliset ystäväni tähän saakka arvostelleet niitä liian korkeiksi. Kenties on Stjernhök oikeassa, kun hän ei ole arvostellut kykyäni suureksi. Mitä olenkaan tähän saakka toimittanut? Ja minusta tuntuu välistä siltä, kuin en vastedeskään enää ehtisi pitkälle, kuin voimani olisivat liian rajoitetut, kuin kukoistusaikani pian olisi päättynyt. Stjernhökin sitävastoin on nousemassa; hän on yksi niitä miehiä, jotka hitaasti, mutta sitä varmemmin kohoavat korkealle. Käsitän paremmin kuin ennen, kuinka korkealla hän on minua ylempänä, kuinka paljon korkeammalle hän kohoaa, ja se tieto tuskastuttaa minua!»

«Mutta minkätähden nyt haudot tuommoisia synkkiä ajatuksia ja tunteita, Henrik kulta, nyt, jolloin minun mielestäni tulevaisuutesi entistä enemmän on toivorikas? Ihana runosi, kilpailukappaleesi, joka varmaankin tuottaa sinulle kunniaa, edullisen viran toiveet ja mieleisesi vaikutusala, kaikki tuo, joka vielä pari kuukautta sitten niin elähytti sydäntäsi – minkä tähden se kaikki nyt äkkiä on menettänyt voimansa?»

«En tiedä!» vastasi Henrik; «mutta jonkun ajan sitten tapahtui minussa suuri muutos; en voi ensinkään uskoa onneeni. Minusta tuntuu kuin kaikki ihanat toiveeni häviäisivät kuin uni.»

«Ja jos niin kävisi», lausui hellästi ja nöyrästi tutkien Leonore; «etkö voisi sittenkin saavuttaa onnea, saada rauhaa – kodissa, tutkiessasi rakkaita tieteitäsi, eläen meidän kanssamme, jotka rakastamme sinua yksistään oman itsesi tähden?»

Henrik puristi Leonoren käsivartta, mutta ei vastannut mitään. Kova tuulenpuuska pakoitti heidät seisahtumaan.

«Kelvoton ilma!» lausui Henrik, kiertäen vaippansa siskonsa ympärille.

«Mutta tämähän on sinun lempi-ilmasi», vastasi tämä leikillisesti.

«Oli sanoisit. Nyt en siitä enää pidä. Kenties sen tähden että se muistuttaa jotakin, joka vaivaa minua täällä sisässäni!» Niin sanoen Henrik tarttui Leonoren käteen ja laski sen sydämmellensä. Siellä aaltoili ja kuohui kovasti ja kummallisesti, sydän sykki melkein kuuluvasti.

«Herra Jumala!» huudahti Leonore peljästyneenä; «Henrik, mitä tuo on? Onko sinun usein niin?»

«Välistä nyt viime aikoina. Mutta älä ole siitä levoton äläkä millään ehdolla kerro siitä äidille tai Gabriellelle. Olen puhutellut Munteria ja hän on antanut minulle lääkkeitä siihen eikä hän luule sitä sen vaarallisemmaksi. Tänään on tuo sydämmentykintä vaivannut minua koko päivän ja kenties sen tähden juuri olen ollut vähäsen synkkämielinen; ja suo anteeksi, Leonore kulta, että olen peloittanut sinua sillä! Olen nyt paljon parempi ja iloisempi; tämä pieni kävely on tehnyt minulle oikein hyvää. Jospa et vaan olisi hankkinut sillä itsellesi nuhaa, Leonore, sillä silloin sinua varmaankin rangaistaan tahi parannetaan Louisen rohtonesteellä! Mutta eikö tuossa aja matkavaunut portillemme ikäänkuin seisahtaaksensa sinne? Voisiko se olla Eeva? Vaunut seisahtuvat; – varmaankin siinä on Eeva!»

«Eeva, Eeva!» huudahti Leonore tavattoman iloisesti ja veli ja sisar juoksivat kiireesti portille, niin että Eeva, astuessansa ulos vaunuista joutui suoraan heidän syliinsä.

Onnellisen kodin suloisimpia tapauksia on varmaankin, kun joku sen rakkaista jäsenistä, oltuaan jonkun ajan poissa, palaa takaisin sen helmaan. – Samalla tavoin palaa mehiläinen retkiltään turvalliseen pesäänsä tuoden mesisaaliinsa koottuna kedon kukkasista. – Kuinka paljon onkaan silloin molemminpuolin kerrottavaa, kuunneltavaa ja nautittavaa! Jokaisen pilvenhattaran karkoittaa silloin tuuli kodin taivaalta, kaikki on päivänpaistetta ja iloa, ja pahoin ovat asiat, elleivät kaikki huomaa toinen toisensa edistyneen ja kaunistuneen; sillä jos juuria myöten tutkii asiaa, niin ovat kaikki elämän tapahtumat aina tavalla tai toisella edistymistä.

Heleästi paistoi onnen aurinko Frankin perheessä, kun Eeva palasi kotiin. Keskinäinen rakkaus, joka ilmaiseiksen syleilyissä, hymyilyissä, kyynelissä, naurussa, herttaisissa tervetuliaissanoissa, tuhansissa ilon- ja hellyydenosoituksissa, saattoi ensimmäisen tunnin kulumaan ilonhuumauksessa. Ja kun kaikki vähäsen tyyntyivät, ja lähemmin rupesivat tarkastamaan toisiansa, niin kohdistuivat kaikkien katseet ja ajatukset hurmaantuneina Eevaan. Hänen kauneutensa näytti nyt olevan paraimmassa kukoistuksessaan ja hänen katseessaan, olemuksessaan ja liikkeissään oli viehätysvoimaa, jommoista ei milloinkaan ennen oltu siinä nähty. Hänen erittäin uudenaikainen pukunsa, jonkinmoinen käytöksen varmuus ja suloinen liikkeiden sulavuus, joka ilmasi olevansa kotoisin pääkaupungin ylhäisistä piireistä, vaikutti tenhovoimalla hänen omaisiinsa ja hurmasi etenkin Gabriellen, joka säihkyvin silmin katseli kaunista siskoansa.

Bergström laski keittiössä ihastuksensa valloilleen huutamalla «Eeva neiti on vallan taivaallinen!» Vaaleaverinen Ulla ei milloinkaan ollut hänen kanssansa siitä yhtä mieltä.

Leonore oli ainoa, joka pian katseli Eevaa tosin kyllä hellin silmin, mutta kuitenkin vähäsen huolestuneena. Eevan muodossa ja koko olemuksessa oli jotakin maailmallista, joka saattoi Leonoren aavistamaan, että suuri epäedullinen muutos oli tapahtunut rakastetussa siskossa. Ja kohta tulikin ilmi, että Leonore oli aavistanut oikein.

Eeva ei ollut monta tuntia kotona, ennenkuin kaikki selvästi huomasivat, ettei hän juuri sanottavasti välittänyt sen asioista; että vanhemmat, sisarukset, ystävät eivät enää olleet hänelle samanarvoiset kuin ennen. Eevan sielun täytti itse asiassa yksi ainoa seikka; se täytti kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa ja se aine oli – majuri R***. Majurin kauneus, hänen loistavat luonnonlahjansa, hänen rakastettavuutensa, hänen lempensä, seurat, joissa he olivat tavanneet toisiansa, tilaisuudet, joissa he olivat näytelleet teaatteria yhdessä, kaikki heidän välinsä romantilliset kehitykset – olivat kuvia, jotka sillä hetkellä yksinomaan anastivat Eevan sydämmen ja pyörivät hänen maallisen myötäkäymisen vilkastuttamassa mielikuvituksessansa. Hänen isänsä vakava katse hänen mainitessansa majuri R***än esti hänen toistamasta sitä nimeä hänen läsnäollessansa ensimmäisenä iltana, jonka hän vietti heidän parissansa. Mutta kun hän myöhemmin jäi yksin siskojen seuraan, kun tuo suloinen juttuhetki koitti, joka tuommoisissa tilaisuuksissa tavallisesti kestää illasta aamuun asti, silloin Eeva vapaasti kertoi kaikki mikä täytti hänen sielunsa. Hän kertoi siskoille juurta jaksain edellisen vuoden romaaninsa, jossa oli monta kilpakosijaa ja majuri R*** sankarina, ja mielihyvällä Eeva kuvaili itsensä jumaloiduksi sankarittareksi, joka on voittanut kaikki muut suloiset neidet.

Niin oli hänen sielunsa kiintynyt niihin tapauksiin, niin haaveileva hänen mielentilansa, ettei hän kertoessaan ensinkään huomannut siskojen hämmästystä, heidän levottomuuttansa, heidän väkinäistä hymyilyään, heidän välistä maahan luotuja katseitaan. Vasta silloin kuin Eeva ilosta säihkyvin silmin kertoi siskoille, että majuri R*** piakkoin saapuisi kaupunkiin viettämään joulua sukulaistensa luona ja että hän silloin aikoisi Eevan vanhemmilta pyytää häntä omaksensa, vasta silloin hänen silmänsä aukenivat. Louise lausui ankaria mielipiteitä majuri R***stä, kummasteli ja valitti, että Eeva «voi pitää semmoisesta ihmisestä». Louise ei olisi odottanut mitään semmoista sisareltaan. Eeva puolusti kovin loukkaantuneena majuri R***ää sekä puhui suvaitsemattomuudesta ja ennakkoluuloista. Louisen tyytymättömyys siitä yhä yltyi; Gabrielle rupesi itkemään ja Louise teki samoin; heidän mielestänsä Eeva oli melkein hukassa. Leonore oli rauhallisempi, ei lausunut sanaakaan, joka olisi voinut loukata Eevan tunteita, mutta huokasi välistä syvästi ja katseli surullisesti armasta, hairahtunutta siskoaan. Huomatessaan minkä ikävän käänteen keskustelu oli saanut hän lausui rauhallisella herttaisuudella, joka oli hänelle ominaista:

«Älkäämme enää puhuko tästä asiasta tänä iltana; älkäämme turmelko iloamme. Saammehan nyt pitää Eevan kotona ja ehdimmehän hyvin toistekin miettiä ja jutella – silloin kaikki vielä selviää ja tulee hyväksi. Eikö ole parasta että nyt menemme nukkumaan ja mietimme asiaa? Onhan Eeva väsynyt matkasta eikä «meidän sinisemme» saa itkeä tänä ensi iltana kotona!»

Leonoren neuvoon suostuttiin. Molemminpuolisesti pyytäen anteeksi syleilivät Louise, Eeva ja Gabrielle toisiansa ja erosivat illaksi. Leonore oli iloinen kun sai olla kahden kesken Eevan kanssa ja kuunteli tyynesti ja innokkaasti hänen kertomuksiansa koko yön. Oiva, hellä Leonore!

Majuri Viktor R*** oli yleisesti tunnettu semmoiseksi, joka piti naissydäntä leikkikalunaan, ja laamanni tuomitsi sellaista leikkimistä sukupuoleensa katsoen melkein harvinaisen ankarasti, etenkin, niinkuin tässä oli asianlaita, koska ei sydämmen kevytmielisyys ollut määrääjänä, vaan itsekkäisyys. Kymmenen vuotta aikaisemmin oli majuri R*** nainut laamannin nuoren ja rikkaan sukulaisen. Kuudentoistavuotiaan puolison ainoana vikana oli liian hellä, jumaloiva rakkaus mieheensä, joka palkitsi tuon lemmen niin armottomalla kovuudella ja uskottomuudella, että nuori Amelie rouva ei sitä kestänyt, vaan kuoli surusta vuoden kestäneen avioliiton jälkeen, määrättyään testamentin kautta kelvottomalle puolisolleen kaiken sen omaisuuden, jonka hän sai itse hallita. Sen avulla majuri R*** jatkoi aloittamaansa loistavaa irstaista elämää. Aina hän hakkaili jotakin päivän kaunotarta, monta kertaa hän kihlautui, mutta purki pian jälleen vähintäkään välittämättä tytön maineesta ja sydämmestä, jota hän sillä tavalla kidutti, niin, hän päinvastoin salaisesti ylpeili «lempensä uhreista ja verta vuotavista sydämmistä»; hänen itserakkautensa palavaa janoa se virkisti. Maailma tunnusti hänellä olevan miellyttäviä, loistavia lahjoja; mutta hänen oman sukupuolensa jalot henkilöt, samaten kuin samanmieliset naisetkin halveksivat häntä siitä syystä, että he pitivät häntä vallan arvottomana miehenä. Paljas ajatus, että tuo mies saisi omakseen hänen armaan tyttärensä, herätti oikean myrskyn laamannin rinnassa.

Semmoiset tiedot siitä miehestä, jota hän rakasti, sai Eeva kotiin palattuaan. Kaikki kotiväki sitä liittoa vastusti. Eivät auttaneet Eevan puolustukset; ei kukaan uskonut mitä hän lausui lemmittynsä syvästä, uskollisesta rakkaudesta; ja hänen omaa rakkauttansa, joka oli tehnyt maailman hänelle niin ihanaksi ja herättänyt hänen rinnassaan mitä hurmaavimmat tunteet ja avannut hänelle taivaan autuuden, se se oli hänen omaisillensa surunaiheena, sitä he itkivät ja pitivät onnettomuutena, jopa lankeemuksenakin! Sielunsa pohjaan saakka loukattuna, vetäytyi Eeva erilleen omaisistaan ja syytti heitä mielessään itsekkäisyydestä ja tylyydestä. Louise ehkä ansaitsi jotakin siitä moitteesta, mutta Leonore oli puhdas, puhdas kuin Jumalan enkeli; mutta Leonore suri Eevan rakkautta ja sen tähden sulkeutui Eevan sydän hänellekin.

Tuo kireys, joka siten syntyi Eevan ja hänen omaistensa välillä, tuli vieläkin suuremmaksi, kun majuri R*** jonkun aikaa sen jälkeen saapui kaupunkiin. Hän oli kookas, komea mies, noin kolmenkymmenen viiden vuoden, ijässä, ylpeän, mutta kevytmielisen näköinen; kasvot iloiset ja kukoistavat, katse kirkas ja rohkea; suuri seurustelutaito, jäljittelemätön keveys ja varmuus antoi hänen olemuksellensa ja keskustelulleen tuon vastustamattoman voiman, joka kuuluu seurapiirin ominaisuuksiin.

Kun hän ensi kertaa kävi Frankin perheessä, vaihtoivat laamanni ja hän silmäyksiä, joista kumpikin voi lukea, etteivät he kärsineet toisiansa. Mutta majuri ei ollut huomaavinaan mitään, oli täydelleen vapaa ja iloinen sekä kääntyi keskustelussaan melkein yksinomaan Elisen puoleen, ei juuri ollenkaan puhutellut Eevaa, mutta sen sijaan katseli häntä sitä enemmän. Ensimmäisen jäykän tervehdyksen perästä meni laamanni takaisin työhuoneesensa. Tuon miehen läsnäolo oli hänelle vastenmielinen. Leonore oli kohtelias, melkeinpä ystävällinen majurille. Hän tahtoi niin mielellään pitää siitä, jota Eeva rakasti.

Assessori Munter oli silloin läsnä; mutta tarkasteltuaan hetken majurin Eevaan suuntaamia katseita ja huomattuaan niiden tenhovoiman Eevan ylitse, tutkittuaan koko hänen sydämmensä ainoasta kainosta katseesta, jonka hän loi rakastettuunsa, hän läksi hiljaa ja kiireesti pois.

Majuri ei käynyt usein Eevan kotona; laamannin katseilla näkyi olevan erityinen taito pitää häntä sieltä erillään; mutta sitä vastoin hän asetti niin, että hän tapasi Eevan melkein joka päivä ulkona. Hän tuli hänen vastaansa, kun hän meni kaupungille; hän saattoi hänet kotiin kirkosta, tuli perhekutsuja, rekiretkiä ja tanssiaisia, ja Eeva, joka ennen niin usein oli valinnut kodin iltaseuran ja hyljännyt kaupungin huvitukset, Eeva ei enää näkynyt ensinkään viihtyvän kotonaan, ei näyttänyt voivan elää muualla kuin niissä piireissä ja huvituksissa, joissa majuri R*** loisti ja oli hänen ihailemanaan. Mutta juuri niiden kohtaamisten tähden halusivat muut perheenjäsenet niin vähän kuin mahdollista olla mukana. Itse asiassa täyttyivät kuitenkin Eevan toivomukset; Leonore seurasi häntä uskollisesti minne hän vaan tahtoi. Laamanni oli synkän ja levottoman näköinen, äiti lempeä ja sovitteleva, ja mitä Eevaan itseensä tulee, niin hän oli niin äärettömän arka kaikelle, joka koski hänen rakkauttansa, että pieninkin vastusteleminen tuotti hänelle itku- ja hermokohtauksia. Yhä selvemmin hänen omaisensa surulla huomasivat miten kiihkeä ja lämmin oli hänen rakkautensa majuri R***ään. Vilaus vaan hänestä, hänen askeleensa, äänensä vaikuttivat vavistuksen Eevan koko olentoon. Kaikki entiset rakkaat suhteet olivat menettäneet valtansa hänen sydämmeensä.

Tapahtuu välistä että ihmiset – olkoot syyt sitten fyysilliset tahi siveelliset – yhtäkkiä kummallisesti muuttuvat. Ärtyisyys, kiivaus, ymmärtämättömyys, tylyys voittavat äkkiä alaa ennen lempeässä ja rakastettavassa luonteessa, ja ikäänkuin taikatempulla on ihana, viehkeä olento muuttunut vastenmieliseksi. Silloin on vaara tarjolla että ystävätkin kylmenevät ja muuttuvat; vaaditaan ihmiseltä paljon hyvyyttä ja selvyyttä, jotta hän aina uskollisesti säilyttäisi saman rakkauden, saman luottamuksen ja uskollisesti odottaisi hetkeä, jolloin lumous katkaistaan, jolloin lumouksen rikkoja tulee vapauttamaan, kuultuaan ystävän hiljaiset rukoukset, nähtyään hänen lempeät katseensa ja hellän huolenpitonsa. Mahdollisesti se ei muuten olisi milloinkaan tullut. Sanon paljon selvyyttä; niin, sillä oikea ystävä ei heitä näkyvistään ystävänsä taivaallista kuvaa, hän näkee sen kaikkien satunnaisuuksien sumun lävitse, vaikka se olisikin kaikilta muilta jopa itse rikkojaltakin salassa. Hän luottaa siihen, rakastaa sitä, elää sen hyväksi ja sanoo: «Odota! Kärsivällisyyttä! Tämä kyllä loppuu ja silloin hän kyllä palaa.» Ja kellä on semmoinen ystävä, hän palaa myöskin.

Niin kulki hiljainen rakastavainen Leonore muuttuneen sisarensa vieressä.

Henrik näkyi siihen aikaan vaikuttavan erittäin terveellisesti koko perheesen ja näytti saaneen takaisin koko entisen herttaisen iloisuutensa, voidakseen sillä haihduttaa kodista kaikki häiritsevät vaikuttimet. Hän seurasi entistä enemmän omaisiaan ulos maailmaan ja tarkasteli ahkeraan siskoaan ja majuria.

Ei kestänyt kauan ennenkuin majuri R*** säännönmukaisesti anoi Eevaa omaksensa. Eevan vanhemmat olivat varustauneet siihen ja päättäneet miten oli meneteltävä silloin kuin se tapahtuisi. He eivät tahtoneet tehdä lastansa onnettomaksi päättävästi kieltämällä suostumustansa hänen sydämmensä toivomuksiin; mutta he olivat lujasti päättäneet vaatia häneltä ja majurilta yhden vuoden koetusajan, jona kumpikaan ei saisi seurustella toisensa kanssa, ei olla kirjevaihdossa, vaan olla ihan vapaana kaikesta keskinäisestä yhteydestä ja kaikista velvollisuuksista. Vasta sen ajan kuluttua voisi kihlautuminen tulla kysymykseen, jos nimittäin Eeva tai majuri silloin sitä haluaisi. Elise, joka yhä hartaammin ja täydellisemmässä määrin täyttäen velvollisuutensa, oli saanut yhä suuremman vaikutusvallan mieheensä, oli saanut miehensä suostumaan tähän välittävään keinoon. Hän koetti istuttaa mieheensä samaa toivoa, joka häntä itseäänkin elähytti, sitä nimittäin, että Eeva koetusajan kestäessä huomaisi majurin kunnottomuuden, omaistensa hellyyden ja toivomusten vaikuttamana voittaisi rakkautensa, tahi majuri Eevan rakkauden jalostuttamana ja oman rakkautensa lujuuden kautta ansaitsisi hänet paremmin. Olihan juuri laamannin omainen ja lempilauselma, että kaikki ihmiset voivat parantua, ja mielellään hän myönsi, ettei siihen ollut tehokkaampaa keinoa kuin syvä, todellinen rakkaus.

Vakavasti ja hellästi laamanni sitten puhutteli tytärtänsä, selitti asian hänelle eikä salannut kuinka katkera hänelle oli ollut ja vieläkin oli naimisehdotus, ja hän vetosi Eevan omaan oikeudentuntoon kysyen vaadittiinko häneltä liikoja tuota lykkäämis- ja koetusaikaa pyydettäessä.

Eeva itki kovasti, mutta liikutettuna vanhempainsa hyvyydestä hän suostui heidän toivomuksiinsa ja lupasi vaikkakin surulla alistua niihin ja seurata niitä.

Majurille, joka oli kosinut kirjallisesti, laamanni kirjoitti avomielisen ja jalon, vaan ei suinkaan erittäin ystävällisen vastauksen, jossa hän vaati että hän kunniallisena miehenä olisi millään tavalla viettelemättä Eevaa rikkomaan vanhemmilleen antamaa lupaustansa sekä sen kautta häiritsemättä hänen siihen asti onnellista subdettansa perheesensä. Tämän kirjeen antoi laamanni tyttärensä lukea. Se tuotti Eevalle uuden kyyneltulvan, kun hän, vaikka turhaan, koetti taivuttaa isäänsä siitä pyyhkimään lauseita, jotka hänen mielestänsä olivat liian ankaria; isän mielestä ne päinvastoin olivat liian lievät; vastaus lähetettiin samana päivänä ja kaikki muuttui rauhallisemmaksi.

Arvattavasti olisi Eeva nurkumatta alistunut vanhempainsa tahtoon, jonka he erinomaisella lempeydellään koettivat tehdä hänelle helposti seurattavaksi, ellei seuraavan päivän illalla majuri R***ltä olisi saapunut Eevalle kirje, joka saattoi hänen sielunsa vallan liikutuksen melkeinpä epätoivon valtaan. Majuri siinä kiihkeästi valitti Eevan isän «vääryyttä, suvaitsemattomuutta ja tyrannimaisuutta», kuvaili mitä intohimoisimmin lausein rakkauttaan, rajatonta kärsimystänsä, epätoivoansa.

Eeva sairastui saatuansa hänen kirjeensä, kuitenkin enemmän sielun kuin ruumiin puolesta ja pyysi puhutella assessoria. Perheen lääkäri ja ystävä tulikin heti hänen luoksensa.

«Rakastatteko minua?» oli Eevan ensi kysymys heidän jäätyään kahden kesken.

«Rakastanko teitä, Eeva?!» vastasi assessori luoden häneen silmäyksen, joka olisi voinut herättää eloon hellyyden tunteita Eevan sydämmessä, ellei sitä olisi ainoastaan yksi tunne silloin vallinnut.

«Jos rakastatte minua; ellette tahdo että minä sairastuisin todellisesti», jatkoi Eeva puhuen nopeaan ja kiivaasti, «niin täytyy teidän viedä tämä kirje majuri R***lle, sekä jättää minulle hänen vastauksensa! Isäni vihaa häntä, kaikki täällä vihaavat häntä; ei kukaan tunne häntä niinkuin minä! Olen semmoisessa tilassa, että pian joudun epätoivoon, ellette armahda minua. Mutta salaisesti tulee teidän auttaa minua!... Ette tahdo! Jos rakastatte minua, täytyy teidän ottaa tämä kirje ja vie...»

«Pyydä minulta kaikkea muuta paitsi sitä, Eeva. Minun täytyy kieltäytyä, ja juuri sen tähden että niin syvästi rakastan teitä. Tuo mies ei todellakaan teitä ansaitse; hän ei ole teidän arvoi...»

«Ei pahaa sanaakaan hänestä! Minä tunnen hänet paremmin kuin te kaikki yhteensä; – minä yksin tunnen hänet; mutta te kaikki olette hänen vihamiehiään ja onneni vastustajia. Vielä kerran rukoilen teitä, rukoilen teitä kyynelissä! Niin paljonko siis tässä pyydän teiltä? Hyväntekijäni, ystäväni, ettekö tahdo täyttää Eevanne tahtoa?»

«Antakaa minun puhutella isäänne!»

«Tästäkö? Ei ei! Mahdotonta!»

«Siinä tapauksessa, Eeva, täytyy minun kieltää! Minua pahoittaa enemmän kuin voin selittääkään, että minun täytyy kieltää teiltä jotakin tässä maailmassa. Mutta tässä asiassa en tahdo tahrata kättäni, en tahdo tulla onnettomuutenne välikappaleeksi. Hyvästi!»

«Seisahtukaa! Viipykää! Kuunnelkaa minua vielä! Mitä te minun puolestani pelkäätte?»

«Kaikkea! R***n kaltaisen miehen vallassa.»

«Te arvostelette häntä väärin ja te arvostelette minuakin väärin.»

«Minä päinvastoin tunnen hänet ja tunnen teidät, Eeva, ja sen vuoksi menen ennen vaikka tuleen kuin kuljetan kirjeitä teidän välillänne. Siinä viimeinen sanani!»

«Te ette tahdo! Te ette rakasta minua eikä minulla enää ole ainoatakaan ystävää!»

«Oi Eeva, Eeva, älkää puhuko noin! Te siinä teette syntiä! Te ette tiedä ... pyytäkää minulta kaikki, pyytäkää elämäni – Oi! teidän kauttanne se jo on menettänyt kaiken arvonsa – pyytäkää...»

«Tyhjää lorua!» keskeytti Eeva kääntyen maltittomasti pois, «minä en pyydä mitään teiltä enää, assessori Munter! Suokaa anteeksi että olen vaivannut teitä!»

Assessori katseli häntä hetkisen ääneti, painoi sitten äkkiä kätensä rintansa vasenta puolta vasten, ikäänkuin olisi siellä tuntenut kovaa tuskaa ja meni ulos tavallista enemmän kumarassa.

Odottamattomasti selkeni kohta sen jälkeen Eevan ja hänen vanhempainsa väli. Eeva tuli rauhallisemmaksi. Majuri R*** matkusti maalle kaupungin läheisyyteen erään tuttavan luokse viettämään joulua. Samana päivänä tuli Eeva tavalliseen teeaikaan alas kirjastoon, vietettyään monta päivää huoneessansa. Kaikki ottivat hänet iloiten vastaan. Laamanni meni hänen vastaan avosylin, puhutteli häntä jos jonkinlaisilla lempinimillä, pani hänet istumaan sohvaan äidin viereen ja kantoi itse hänelle teetä, – sulhanen ei olisi voinut olla sen hellempi ja huolellisempi. Eeva ei voinut olla välinpitämätön niille rakkaudenilmauksille, mutta hän ei ottanut niitä ilolla vastaan. Polttava puna ja kova kalpeus vaihtelivat vuoroin hänen poskillansa ja välistä näytti siltä, kuin kyynel, katumuksen kyynel olisi ollut nousemaisillaan hänen silmiinsä.

Kuitenkin palasi siitä hetkestä alkaen entinen suhde ja entinen rauha osaksi perheesen. Majuri R***n nimeä ei kukaan maininnut, ja samalla tavalla kuin keväällä ruoho itää ja kasvaa, lehdet puhkeavat, vaikka taivas vielä on pilvessä ja moni pohjoistuulenpuuska unehtuu ilmaan, samalla tavalla puhkesivat Frankin perheessä suloiset tunnelmat ja iloiset hetket keväisen hengen elähyttäminä. Olisitte nähneet äidin! Miten hän liikkui kodin keskuksena, sen sydämmenä, miten hän loi hauskuutta ja mieltymystä kaikkiin, miten hän liikkui kaikkialla niin armaana, niin lohduttavana ja iloa jakavana! Aina seurasi häntä jokin suloinen tahi elvyttävä sana tai teko. Kuitenkin hän itse oli kaikkea muuta kuin tyyni ja rauhallinen. Niihin huoliin, joita hänellä oli tyttäristänsä, liittyi vielä huolet Henrikin tulevaisuudesta ja onnesta. Hän tunsi ja käsitti paremmin kuin kukaan muu poikansa toiveet, tunteet ja aatteet; sentähden kohtasivatkin heidän katseensa niin usein toisensa ystävällisessä hymyssä; sentähden hän myöskin yhä enemmän kalpeni postiaikana niinä päivinä kuin Tukholman posti saapui. Ehkä se toi mukanaan tärkeitä uutisia Henrikille.

«Elise kultani!» lausui laamanni hellästi nuhdellen, «minkävuoksi tuommoista levottomuutta, tuommoista ymmärtämätöntä pelkoa. Minä myönnän että olisi suuri ilo meille kaikille, jos Henrikin onnistuu saada hakemansa virka. Mutta jos hän ei sitä saa – no niin! silloin voi hän onnistua saamaan jonkun toisen jonkun ajan kuluttua. Onhan hän vielä nuori mies; odottakoon hän samoin kuin moni muukin. Ja hänen runoelmansa – jos sitä ei pidettäisikään mestariteoksena, tahi jos se ei saisikaan palkintoa, niin – no Herran nimeen, mitä se tekee! Hänestä ehkä tulee sitä kunnollisempi ihminen käytännöllisellä alalla, jos hän ei onnistu runoilijana. Minua se ei surettaisi; sen tunnustan suoraan. Ja minä toivoisin niin viran kuin runoelmansa hiiteen, jos sinä niiden tähden kuljet allapäin, kalpenet ja hermostut. Lupaa minulle ensi postipäivänä olla järkevä eikä samannäköinen kuin alakuu, muuten minä lupaan kovasti suuttua ja pidättää kaiken postin itselleni.»

Mutta lapsillensa isä lausui: «eikö teillä tosiaankaan ole neroa ja kekseliäisyyttä sen vertaa, että voisitte huvittaa äitiänne ja hankkia hänelle ajattelemista noina onnettomina postipäivinä? Henrik! sinun asiasi on rauhoittaa häntä. Ja jos et vakuuta hänelle, että olkoon sinun ulkonainen onnesi minkälainen hyvänsä, niin sinä kyllä kannat sen miehen tavoin, silloin minä sanon, ettet ansaitse kaikkea sitä hellyyttä ja rakkautta, jota hän sinulle uhraa.»

Henrik punastui kovasti, ja laamanni jatkoi: «ja sinä Gabrielle! Minä en milloinkaan enää sano sinua älykkääksi pikku tytökseni, ellei sinulla huomenna postiaikana ole valmiina arvoitusta, joka saattaa äitisi pään niin pyörälle, että hän unohtaa kaiken muun.»

Huomispäivänä oli erittäin vilkasta. Ei milloinkaan ennen Henrik ollut ottanut mieltäkiinnittävämpiä aineita keskusteltavaksi, eikä äitiä niin houkuteltu ottamaan osaa nuoruuden keskusteluihin. Postitunnin alkaessa oli äiti paraikaa selvittämässä arvoitusta, jota Henrik ja Gabrielle sanoillaan ja kokkapuheillaan koettivat sotkea yhä muka auttaessaan häntä sitä arvaamaan.

Se kuului näin:

      Mä tahdon rauhaa,
      en riitaa, en,
      kun myrsky pauhaa
      niin pakenen.
      Ja rintain öissä
      mä palelen,
      tuliliekkilöissä
      elän hetkisen.
      Siltä joudun hukkaan,
      ken on kahleissa,
      ja vapauden kukkaa
      ma rakastan vaan.
      Ja viisautta
      ma rakastan
      ja rakkautta
      ma seurajan.
      Olen kera helläin
      mä puolisojen,
      on sydämmelläin
      joka lapsonen.
      Mun joskus peittää
      yön varjot voi,
      hyviä heittää
      en silti voi.
      Sua aamusilta
      jos pakenen,
      niin suussa illan
      jo suutelen.

Arvoitus, joka tosin ei ollut Gabriellen paraimpia, herätti kuitenkin suurta huvia ja sai aikaan Henrikin puolelta mitä hullunkurisimpia arvailuja. Mutta äitiä ei niinkään saatu ymmälle, vaan hän huusi, koettaen saada äänensä kuuluviin leikillisten lastensa hälinässä, että arvoituksen selvitys oli –