Koti: eli perhesuruja ja -iloja

Oli iltapäivä. Siskot ompelivat ahkerasti Louisen morsiuspeitettä; sillä toukokuun loppupuolella piti Louisen häitä vietettämän; niin oli perheneuvottelussa päätetty. Peite oli vihreätä silkkiä ja leveä tammiköynnös muodosti reunan. Sen kaava oli tuottanut suuria huolia ja aikaansaanut monta neuvottelua, mutta nyt se herätti suurta iloa ja yhä lisääntyvää ihailua, se kun oli niin aistikas, niin «ylevän näköinen», niin sanomattoman onnistunut, – etenkin «syrjästä päin» katsottuna! Gabriellella kyllä oli pienet muistutuksensa terhojen koosta, mutta Louise ei ottanut niitä kuullaksensa. «Reunus on ihastuttava!»

Gabrielle on salavihkaa pistänyt vasta puhjenneen ruusunnuppusen morsiamen vaaleihin kiharoihin ja erityisellä taidollaan kiertänyt sen vihreät lehdet seppeleeksi palmikon ympärille; se on kaunista, sillä aurinko valaisee juuri Louisen pään ja hän näyttää tavallista suloisemmalta, poskilla on punaisempi väri, silmät säihkyvät ja näyttävät sinisemmiltä, kun hän vähä väliä katsahtaa reunustuksesta ikkunaan. Jacobia, uutta kirkkoherraa odotetaan illalla tulevaksi. Gabrielle menee äitinsä luokse ja pyytää häntä katsomaan, miten Louise on sievän näköinen, miten kaunis ruusu on ja miten se häntä pukee! Äiti suutelee häntä, mutta unohtuu katselemaan pikku neidin omia kauniita kasvoja.

Neulojen ahkera ylös ja alas puikelehtiminen säestää siskojen iloista keskustelua. Seurakunta järjestetään, kouluja perustetaan, valmistetaan kuoripiimää ja juustoa. Koti varustetaan, määrätään ruokaverot ja järjestys y. m. Monet seikat Louise aikoo asettaa kotinsa mallin mukaan, mutta muutamassa suhteessa hän aikoo menetellä toisella tavalla. «Täytyyhän seurata aikaansa.» Pappilassa pitää olla paljon vierasvaraisuutta; – sehän on Jacobin ilo; – jonkun omaisistansa Louise toivoo aina saavansa pitää luonansa; eri rakennus rakennetaan heitä, noita rakkaita vieraita varten. Joka sunnuntaina on Louise kirkossa kuulemassa miehensä saarnaa tahi messua. Kun muijat tulevat pappilaan tuoden munia tahi muita pieniä lahjoja, niin heitä kestitetään kunniallisesti ja kehoitetaan vastakin käymään. Kaikille sairaille annetaan Louisen rohtonestettä. Kaikkia hairahtuneita nuhdellaan asianhaarojen mukaan ankarasti tahi lempeästi, kehoitetaan lukemiseen, ahkeruuteen, kirkossa käymiseen ja puiden istuttamiseen. Sunnuntaina pyydetään päivällisille aina muutamia kunnon talonpoikia emäntineen. Jos kapteenin tahi ruununvoudin rouvat tulevat vieraisille, niin pannaan heti kahvipannu tulelle ja pastorinrouva povaa heille korteistansa. Jokaisen nuoren talonpoikaistytön pitää ennen avioliittoansa palvella vuosi pappilassa oppiaksensa siellä kaikenlaisia taloustehtäviä ja hyviä tapoja – joka oppi saa olla hänelle palkkana. Pastori rouvineen tulee aina heidän häihinsä; samaten sitten kummeiksi; sitten he pitävät vesoista isällistä huolta, niin että he kasvatetaan kurissa ja Herran nuhteessa. Juhannuksena ja elonkorjuun aikana on pappilassa väelle pidot ynnä tanssit; nimittäin ilman väkeviä; mutta muuten ei saa mitään puuttua.

      «Jokaisen kutsuu emäntä kestihin,
      Olut virtaa, harpun äänet soivat,
      Kaikki yhtyy polskan tahtihin.»

Kerjäläisille on pappilassa ensin sopivaa työtä ja sitten ruokaa, laiskureille sopiva nuhdesaarna ja senjälkeen – pois. Siten perustetaan vähitellen kultainen aika.

Oi! vahinko noille kultaisille tuumille ja kultaiselle ajalle, joka heidän piti luoda: kaksi Louiselle tullutta kirjettä teki kaikesta pikaisen lopun.

Toinen kirje oli Jacobilta, ja se oli varsin lyhyt ja kertoi ainoastaan että papinvirka oli livahtanut toisen käsiin ja ettei Louisen pidä moittia häntä siitä kuultuaan asian oikean laidan.

«Ikävöin sanomattomasti luoksesi», jatkoi Jacobi, «mutta X:ään tuloni on viivähtänyt syystä, että minun täytyi käydä P:rupissa tervehtimässä hänen Ylhäisyyttänsä O***ta, joka on siellä sairastunut leiniin matkallaan Köpenhaminasta Tukholmaan. Mutta kuudentena päivänä toukokuuta toivon varmasti voivani olla luonasi. Minulla on uudet tulevaisuuden tuumat ja toiveet ja haluan hartaasti uskoa sinulle kaikki ajatukseni ja tunteeni. Oma Louiseni! En tahdo kauemmin etsiä ja odottaa. Kun onni alati näyttää pakenevan minua, niin tahdon yhdellä harppauksella saada sen käsiini ja toivon siihen apua Herralta, sinulta ja lopuksi itseltänikin. Mutta omakseni sinun pitää tulla. Tahdotko, rakas ystäväni? Silloin olen kohta sinun yhtä onnellinen kuin nyt ja ainiaan olen

      sinua rakastava
      Jacobi.»

Toinen kirje oli vierasta käsialaa, arvatenkin naisen ja kuului seuraavasti:

«Älkää vihatko minua, vaikka olen ollut onnenne tiellä! Älkää vihatko minua, sillä minä siunaan teitä, teitä ja sitä jaloa miestä, jonka kohtaloon olette yhdistänyt omanne. Hän on hyväntekijäni, minun, mieheni ja lasteni. Oi, nuo pienokaiset, joiden tulevaisuuden hän on turvannut, rukoilevat taivasta antamaan hänelle ja teille kaksinkertaisesti sitä onnea, jonka hän nyt niin jalosti on hyljännyt! Tämän kirjoituksen tarkoitus on nöyrästi anoa teiltä anteeksi ja ilmaista kiitollisen sydämmen tunteet sille, joka paraiten voi palkita siunattua hyväntekijääni. Suvaitkaa hänen tähtensä kuunnella lyhyttä ja ikävää kertomusta yhtä tavallisesta kuin surkeasta tilasta.

Ehkä on herra Jacobi joskus maininnut teille miehestäni? Hän oli muutaman vuoden ollut Jacobin opettajana ja molemmat pitivät toisistansa. Mieheni on kaksikymmentä vuotta kunnialla toiminut opettajana W:ssa. Hänen palkkansa niukkuus, meitä kohdanneet onnettomuudet, monet tiheään peräkkäin syntyneet lapset vaikeuttivat vuosi vuodelta toimeentuloamme ja lisäsivät jo kotia perustaessamme tekemiämme velkoja. Mieheni haki kirkkoherranvirkoja, vaan ei tahtonut käyttää samoja teitä ja keinoja, joita nykyään niin yleisesti käytetään ja jotka niin usein vievät onnenonkijan ja matelijan päämääränsä perille; hän oli siksi liian yksinkertainen, liian vaatimaton, ehkä myöskin liian ylpeä. Monen vuoden kuluessa hän on nähnyt miten hänen oikeutetut toiveensa pettyivät ja vuosi vuodelta muuttui kodin tila yhä surkeammaksi. Tauti oli heikontanut työkykyni, ja hänen terveyttänsä jyrsi pelko, ettei hän voisikaan oikeudenmukaisesti maksaa velkojansa – ja yhdeksän turvattoman lapsensa toimeentulo! Minä tiedän että syvästi liikuttaisin sydäntänne, jos kuvailisin teille tämän kurjuutta vastaan taistelevan perheen, – mutta kyyneleeni hävittäisivät kirjoitukseni. Kertokoon sen Jacobi, hän on nähnyt sen – ja käsittänyt myöskin. Sillä tämän kuvan, jonka tähän asti olen koettanut salata kaikkien silmiltä – tämän kalpean perhekurjuuden – hänelle minä sen näytin kaikessa alastomuudessansa, sillä minä olin joutunut epätoivoon.

Mieheni oli päässyt suureen T:n pitäjään vaaliin. Hänellä oli kolmenkertaisesti suurempi ansioluettelo kuin Jacobilla, sitäpaitsi hän oli tuttu ja rakastettu seurakunnassa ja kaikki seurakunnan äänivaltaiset ilmoittivat suoraan aikovansa äänestää häntä. Mutta kaksi sen suurista tilanomistajista voi määrätä asian. Kreivi D. ja tehtaanomistaja B. voivat, ollen yksimieliset, yksinään valita T:n suureen pitäjään papin. Hekin ilmoittivat kunnioittavansa puolisoani ja vaalissa mielellään yhtyvänsä muihin seurakuntalaisiin. Ensi kertaa moneen vuoteen rohkenimme toivoa valoisampaa tulevaisuutta. Silloin saimme kuulla erään mahtavan suojelijan käyttäneen vaikutusvaltaansa herra Jacobin hyväksi, ja heti sen perästä se päättyikin. Molemmat suuret tilanomistajat lupasivat äänensä herra Jacobille ja tilamme tuli entistään toivottomammaksi.

Vaalipäivä oli lähellä. En tohtinut ilmoittaa erinomaisen hienotunteiselle puolisolleni sitä ehdotusta, joka oli pälkähtänyt päähäni. Mutta olin paljon kuullut puhuttavan Jacobin erinomaisesta tunnollisuudesta; olin epätoivoon joutunut puoliso ja äiti – etsin Jacobin. Puhuin hänelle sydämmeni kieltä; vetosin hänen oikeudentuntoonsa, hänen kunniaansa, näytin hänelle mimmoinen tilamme oli ennenkuin hän sysäisi meidät takaisin kurjuuteen keinoilla, joita ei voi sanoa jaloiksi. Pelkään että sanani olivat katkerat. Sitä jalompaa ja enkelimäisempää oli se, että Jacobi kuunteli niitä niin rauhallisesti. Minä kuvailin hänelle nykyisen tilamme ja kerroin hänelle, miten hän voisi pelastaa meidät kurjuudestamme ja – – rukoilin häntä niin tekemään.

Pyyntöni oli melkein kohtuuton, ja alussa Jacobikin piti sitä semmoisena. Mutta hän kuunteli minua, hän salli minun viedä hänet entisen opettajansa kotiin, hän näki katkeran surun kuvastuvan hänen kalpeista, riutuneista kasvoistansa, näki etten ollut mitään liioitellut; – hän itki, pudisti kättäni lausuen lohdutuksen sanan ja jätti meidät joutuin.

Vaalipäivä tuli. Jacobi luopui kaikista oikeuksistansa. Mieheni sai T:n suuren seurakunnan. Hyvä Jumala! Miten se kaikui meidän korvissamme, sydämmissämme. Kaukaan aikaan emme voineet sitä uskoa. Viidentoista vuoden pettyneiden toiveiden jälkeen emme oikein tohtineet luottaa semmoiseen onneen. Minä hartaasti halusin syleillä hyväntekijämme polvia; mutta hän oli jo kaukana meistä. Mieheni sai häneltä muutamia ystävällisiä rivejä, jotka saattoivat hänen tyytymään onneensa ja ottamaan vastaan Jacobin uhraavaisuuden sekä olivat ikäänkuin hänen jalon käytöksensä kukkurana. En ole edes saanut kiittää Jacobia, mutta te, hänen herttainen morsiamensa, joka kohta, ehkä jo olettekin tavannut hänet, oi sanokaa hänelle, sanokaa...«

Jätämme kertomatta kiitollisuuden purkaukset, joihin kirje päättyi; ne heruivat silminnähtävästi lämpimästä, jalosta, autuaallisen kiitollisesta sydämestä. Neula putosi kunkin ompelijattaren kädestä, kun äiti Louisen pyynnöstä ääneen luki heille kirjeen, ja kummastusta, osanottavaisuutta ja jonkinlaista ihastusta kuvastui kaikkien silmät. Sitten katselivat kaikki sanaakaan virkkamatta kyynelsilmin toisiansa. Gabrielle ensimmäisenä katkasi äänettömyyden.

«Siis saamme vähäsen kauemmin pitää Louisemme», hän lausui iloisesti syleillen häntä. Kaikki myöntyivät siihen hellästi, «mutta» – virkkoi Leonore huoaten – «oli kuitenkin vahinko, ettei häistämme ja seurakunnastamme tullutkaan mitään, ne kun molemmat olivat niin valmiina ja hyvässä kunnossa.» Louise vuodatti muutamia kyyneleitä, ei kuitenkaan yksistään pettyneiden toiveiden vuoksi. Myöhemmin illalla äiti kahdenkesken puheli hänen kanssansa asiasta ja koetti saada selville millä tavoin hän kantoi vastoinkäymisensä.

Avomielisesti niinkuin tavallisesti Louise selitti sen ensin kovin koskeneen itseensä. «Olin niin hartaasti», hän jatkoi, «kiinnittänyt ajatukseni läheiseen liittooni Jacobin kanssa; – näin uusissa oloissani niin paljon hyvää ja meille kaikille iloa tuottavaa. Mutta vaikka kaikki tuo nyt on mennyt tyhjäksi – ehkä ainiaaksi – niin en ole oikein selvillä siitä tahtoisinko sen olevan toisin. Jacobi on menetellyt oikein ja jalosti; tunnen rakastavani häntä nyt mahdollisesti entistä enemmän.»

Laamannin oli oikein vaikea hillitä iloansa sinä iltana. Hän oli sanomattoman hellä vanhimmalle tyttärelleen ja ihastunut siitä tavasta, jolla hän kantoi vastoinkäymisensä sekä sanoi hänen «kohonneen» melkoisesti.

Seuraavana päivänä jatkettiin rauhallisesti peitteen ompelua ja Gabriellen ääneen lukema «Erik Menvedin lapsuus» muutti virkistävällä tenhovoimallaan kaikkien ajatukset pois kirkkoherrakunnasta ja sen kadotetusta paratiisista Tanskan maan rikkaasen keskiaikaan, jossa eli «Erik Kongen hiin unge».

Jacobi oli saapunut. «Lanko», niin valitti Gabrielle leikillisesti äidille, «oli juosta kumoon pikku kälynsä lentäessänsä Louisensa luokse!»

Louise otti Jacobin vastaan entistä hellemmin, ja samoin tekivät kaikki muutkin perheenjäsenet. Sen maallisen onnen, minkä Jacobi oli menettänyt, sen hän voitti ystäviensä kunnioituksen ja rakkauden muodossa; ja kaikilla oli ikäänkuin salainen tarve antaa hänelle rakkautta menetetyn kirkkoherrakunnan sijaan. Itse hän myöskin oli ajatellut sitä omalla tavallaan, ja virkistyttyään Louisen runsain määrin tarjoamasta maallisesta ravinnosta ja «taivaan mannasta», ja neuvoteltuansa noin kolme tuntia morsiamensa kanssa, hän kertoi sen tuloksen vanhemmille, jotka ällistyen ja levottomasti katselivat sitä tulevaisuuden näköalaa, jonka Jacobi levitti heidän eteensä.

Oli näet Jacobin toivo ja aikomus heti viettää häänsä Louisen kanssa ja niiden jälkeen matkustaa Tukholmaan, johon hän aikoi perustaa ylemmän poikakoulun. Sille, joka tiesi Jacobin säästetyn omaisuuden olevan ainoastaan mitättömän summan, hänen vuotuisten tulojensa nousevan ummelleen viiteenkymmeneen riksiin ja hänen vastikään joutuneen ainoan vaikutusvaltaisen suosijansa epäsuosioon, sekä että hänen morsiamellaan ei ollut varoja ja että hän ei siis voinut perustaa tuumaansa muuhun kuin omaan työkykyynsä, sille oli tämä äkillinen kodin perustaminen niiden romaanien kaltainen, joissa kerrottiin päivälliseksi olleen oma sydän ja illalliseksi oma sielu «diner de mon coeur et souper de mon âme», ja joiden nykyään sanotaan osoittavan niin huonoa makua. Kuitenkin Jacobi varmasti ja lujalla luottamuksella esitti vanhemmille valmiin ja harkitun tuumansa sekä pyysi heidän suostumustansa saadaksensa Louisen mitä pikemmin omaksensa. Elise veti henkeään; laamanni vähän vastusteli; mutta siihen oli Jacobilla yhtä järjellisiä kuin hyvin punnituita vastaväitteitä.

«Ovatko Jacobin tuumat sinunkin, Louise?» kysyi laamanni hetken vaitiolon jälkeen. «Oletteko kumpikin yksimieliset?»

Louise ja Jacobi ojensivat kätensä toisillensa, katselivat toinen toistansa ja sitten isää, silmät kosteina, mutta kirkkaina ja katseet varmoina.

«Ette ole enää lapsia!» jatkoi isä, «teidän pitää tietää mihin ryhdytte. Mutta oletteko myöskin hyvin miettineet tätä?»

Kumpikin myönsi tehneensä niin. Jo ennenkuin oli kysymyskään T–n pitäjästä he olivat tuumineet sitä.

«Työlästä elämää te siten aloitatte», jatkoi laamanni vakavasti, «ja sinua, Louise se kohtaa yhtä paljon. Sinusta suureksi osaksi riippuu miehesi yrityksen onnistuminen. Tahdotko iloisesti ja valittamatta kantaa osasi sen seurauksista; tahdotko sydämmestäsi niin jakaa hänen työpäivänsä?»

«Kyllä, sen tahdon!» vastasi Louise sydämmen luottamuksella.

«Ja sinä Jacobi» – jatkoi isä horjuvalla äänellä, «tahdotko olla hänelle isän, äidin ja siskojen sijassa? Voitko luvata minulle, ettei hän nyt eikä vastedeskään – mikäli sinusta riippuu – kaipaa isänsä kotia?»

«Tahdon koettaa, Jumala minua auttakoon!»

«Menkää sitten lapset», huudahti isä, «pyytämään äitinne siunausta! Minun teillä jo on.» Kyynelsilmin hän sulki heidät syliinsä.

Elise seurasi puolisonsa esimerkkiä. Hän tunsi sillä hetkellä että Jacobin ja Louisen luja rakkaus, työinto ja mainiot luonteet – jotka sitä paitsi olivat niin sopivat toisillensa – olivat varmempana takeena heidän onnellensa kuin suurimmat rikkaudet. Mutta hän vakaasti vastusti haluttua hääaikaa. Ainoa, jota vanhemmat voivat antaa tyttärellensä, oli jotenkin kunnolliset myötäjäisvaatteet, niitä oli mahdoton niin lyhyeen aikaan saada valmiiksi. Louisekin kääntyi äidin puolelle ja Jacobin oli pakko, vaikka nuristen, suostua jättämään hääpäivän entiselleen, nimittäin helluntaipäiväksi, joka silloin sattui olemaan toukokuun lopulla.

Sitten riensivät kihlatut kertomaan siskoille uudet toiveet ja keinot. Siinäpä kuultiin: No vielä jotain! No hyvänen aika! ja sitten oltiin ahkerat ompelemassa tammenoksia ja -terhoja!

Mutta tullessaan illalla sisään teen aikana äiti heti huomasi että «pikku neiti» vähän epäsuosiollisesti kohteli lankoaan eikä ensinkään ollut ihastunut hänen tulevaisuutensa tuumiin.

Jonkinmoisen tartunnan kautta, jommoista on olemassa, siirtyy toisen mielipide toiseen, etenkin jos molemmat rakastavat toisiansa, ja siten tarttui nytkin «pikku neiden» nyrpeys äitiin, jonka mielestä Jacobin tuumat rupesivat tuntumaan yhä kevytmielisemmiltä ja vaarallisemmilta. Ja kun Jacobi piankin pyrki puhelemaan hänen kanssansa omista ja Louisen toiveista, niin hän ei voinut olla sanomatta hänelle, että mitä enemmän hän mietti hänen asiatansa, sitä enemmän se muuttui hänen mielestänsä miltei – mielettömyydeksi.

Mutta Jacobi vastasi iloisesti: «Herra hullujen holhooja!»

Eliselle johtui samassa mieleen eräs tuttava, joka toivoen samaa holhousta oli ryhtynyt melkein samanlaiseen yritykseen kuin Jacobi, mutta se ei ollut estänyt yritystä menemästä päin mäntyyn ja päättymästä täydelliseen vararikkoon ja kurjuuteen. Elise kertoi sen Jacobille, joka vastasi:

«Oletteko, äitini, lukenut tuon viisaan huomautuksen erään lääkärikirjan lopussa?»

«En! Mikä huomautus se on?»

«Se, mikä suutareja parantaa, se räätälejä kuolettaa.»

Elisen täytyi nauraa ja sanoa Jacobia «itserakkaaksi suutariksi!» Jacobi nauroi myöskin, suuteli Elisen kättä ja riensi sitten nuorten joukkoon heidän kokoontuessaan teepöydän ympärille maistelemaan ja arvostelemaan erästä uutta teeleipälajia, jolla Louise tahtoi kunnioittaa sulhoaan, ja jolla hänen mielestänsä oli monta muuta ihmeellistä ominaisuutta, paitsi tuoreinta tuoreuttansa.

Teepöydässä kuiskasi äiti veitikkamaisesti Louiselle kun Jacobi pani sokuria teehensä:

«Rakas tyttöseni! kyllä kuluu hyvin paljon sokuria sinun talossasi. Sinun miehesi ei sitä suinkaan säästä!»

Louise kuiskasi takaisin: «mutta hän ei myöskään milloinkaan nurise, että sitä kuluisi liiaksi.»

«No, anna hänen ottaa! Anna hänen ottaa!» vastasi äiti, ja molemmat nauroivat.

Nähdessänsä myöhemmin illalla Jacobin tanssivan nelistystä Louisen ja Gabriellen kanssa ja tartuttavan iloansa muihinkin, Elise ajatteli: on hyveelläkin kevytmielisyytensä! Ja hänen sydämmeensä tuli rauha Jacobin ja hänen yritystensä suhteen.

Eräänä päivänä kertoi Jacobi äidille ja Louiselle käynnistänsä hänen ylhäisyytensä O***n luona P***rupissa, ja se kuuluu näin:

«Saavuttuani ylös saliin peräytyi juuri piispa N** syvästi kumartaen ulos hänen ylhäisyytensä huoneesta. Sisältä kuului voimakas ääni lausuvan kohteliaita ja leikillisiä sanoja, ja heti sen perästä näyttäytyi hänen ylhäisyytensä itse, jalat villatöppösissä, saattaen piispaa ulos. Lyhyeksi leikattu harmaa tukka oli pystyssä leveän, komean leijonaotsan yläpuolella; komea olemus, tummanviheriään silkkiseen aamunuttuun verhottuna, näytti minusta tavallista mahtavammalta. Kädessään hän heilutti keppiä, jossa istui harmaa papukaija, joka koettaessansa pysyä paikoillaan lakkaamatta huusi täyttä kurkkua piispalle: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!» Päivänpaiste katosi hänen ylhäisyytensä kasvoilta heti kun hän tuli ulos huoneestansa ja näki minut. (Olin jo kirjeessä ilmoittanut hänelle millä tavoin minun oli ollut pakko käyttää hyväkseni hänen hyvyyttänsä.) Ankara, tyly katse oli ainoa tervehdys, joka tuli osakseni. Pöydällä oli vettä ja viiniä ja hänen ylhäisyytensä tarjosi sitä piispalle sekä jatkoi iloista puhettaan hänen kanssansa olematta näkevinäänkään minua. Viimein läksi hänen kunnianarvoisuutensa papukaijan kimakoiden jäähyväishuutojen seuraamana, joille hänen ylhäisyytensä tuskin huomattavasti hymyili. Sitten hän viittasi palvelijat menemään ja katsoi minuun vaaleanharmailla, terävillä silmillään vallan masentavasti ja kysyi sitten lyhyesti ja ankarasti:

«Mitä tahdotte minulta, herraseni?»

Sillä tavalla en milloinkaan ollut nähnyt hänen kohtelevan itseäni, ja koettaen voittaa todellakin tukahduttavan tunteen vastasin hänelle:

«Tahtoisin kiittää teitä, teidän ylhäisyytenne, siitä hyvyydestä, jonka...»

«Jonka olette heittänyt luotanne, juuri kuin se olisi mikäkin hylkykappale!» keskeytti hänen ylhäisyytensä, «Teillä lienee erinomaisen runsas valikoima pitäjiä luulemma; teillähän on varaa lahjoittaa semmoisia oikealle ja vasemmalle!»

Sanat lausuttiin tylyllä ja ivallisella äänellä. Minä rukoilin häntä kuulemaan sanojani, selitin hänelle uudestaan rajattoman kiitollisuuteni ja kerroin lyhyesti ja niin selvästi kuin suinkin osasin, syyt, jotka pakoittivat minut hylkäämään sen onnen, jonka hänen hyvyytensä oli minulle hankkinut. Lopetin sanomalla, että ainoa, joka lohdutti minua viran menettämisestä ja siitä, että olin suututtanut hyväntekijäni, on tieto että olen täyttänyt velvollisuuteni ja seurannut omantuntoni ääntä, on tieto että olen menetellyt oikein.

«Olette menetellyt kuin houkkio!» keskeytti hänen ylhäisyytensä kiivaasti, «kuin oikea houkkio olette menetellyt! Semmoinen tapa, herraseni, semmoinen tapa voi kelvata romaaneissa; mutta tosi elämässä se tapa ei kelpaa muuhun kuin jouduttamaan teidät itseänne ja omaisianne mieron tielle! Ja te olette anteeksiantamattomasti saattanut minut huonoon valoon! Tuhat tulimmaista! Kaikkia noita asioita ja tunteita olisitte voinut edeltäpäin miettiä, ennenkuin kävitte pyytämässä minun apuani asiassa! Miten minä voin tuntea kaikki kilpahakijat, joilla on ansioita, virkavuosia, köyhyyttä ja yhdeksän lasta! Teidän tähtenne olen tässä jutussa kirjoittanut kirjeitä, pitänyt päivällispitoja, koreita puheita, lausunut imartelevia kohteliaisuuksia, muista keinoista puhumattakaan. Minä hankin teille kirkkoherrakunnan, joka on hippakunnan paraimpia, ja silloin lahjoitatte sen pois ikäänkuin se olisi .... se on todellakin liikaa! Älkää vaan milloinkaan enää tulko seoittamaan minua asioihinne: sen sanon teille! En vastedes enää milloinkaan puutu niihin! Älkää enää milloinkaan pyytäkö minulta mitään!»

Se loukkasi minua, mutta olin kuitenkin enemmän suruissani kuin loukkaantunut ja vastasin: «ainoa, mitä vielä pyydän ja jota aion edelleen rukoilla, kunnes sen saan, on – teidän ylhäisyytenne anteeksiantamus! Sillä vikani on todellakin ollut suuri tässä asiassa; mutta huomattuani sen ei minulla ollut muuta neuvoa jäljellä kuin korjata se mikäli voin ja sitten kantaa sen seuraukset – vaikka kyllä tunnen niiden katkeruuden! Teidän ylhäisyytenne, en milloinkaan enää aio panna hyvyyttänne koetuksenalaiseksi; teidän hyvyytenne on jo auttanut minua liiaksikin. Aikomukseni on koettaa opettajana tulla toimeen omin voimin. Aion perustaa poikien oppilaitoksen Tukholmaan, johon matkustan niin pian kuin...»

«Koettakaa, matkustakaa ja tehkää hiidessä kuin haluatte», keskeytti minut hänen ylhäisyytensä, «minä en siitä välitä. Minä olen viimeisen kerran sekaantunut teidän asioihinne. Vaikkapa hankkisin teille kymmenen kirkkoherrakuntaa, niin te lahjoitatte ne heti paikalla pois ensimmäiselle vaimon ja kymmenen lapsen ansioluettelon omistajalle, joka tulee niitä kerjäämään. Lundholm! Vie pois ja huuhdo tuo lasi! Minä en milloinkaan juo piispojen jälkeen!»

Hänen ylhäisyytensä oli jo kääntänyt minulle selkänsä ja astui huoneesensa, kiroten leiniänsä suomatta minulle ainoatakaan jäähyväissanaa. Papukaija sitä vastoin kääntyi kepissään ja huusi minulle täyttä kurkkua: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!»

Kuullessani semmoisia jäähyväisiä, – ehkäpä ne olivat viimeiset – hänen ylhäisyytensä O***n kodista, läksin pois. Tunnustan että minun täytyi pysähtyä hetkiseksi rappusiin enkä voinut estää muutamien kyyneleiden kastelemasta kiviportaita. Mahtavan suojelijan menettäminen ei minua surettanut; mutta – – oi! minä olen ihaillut, olen rakastanut häntä todellakin innokkaasti. Katsoin ylös häneen, minulle oli nautinto katsoa ylös häneen niinkuin katselisin maailman mainioimpiin, jaloimpiin ihmisiin. Hänkin näytti rakastavan minua, niin ainakin luulin, ja se oli minulle rakas luulo, ja nyt hän niin äkkiä muuttui niin tylyksi ja kovaksi minulle; ja – niinkuin minusta silloin tuntui – niin aiheettomasti! Minuun koski kovasti kun huomasin hänet epäjaloksi ja epäoikeaksi. Semmoiset olivat tunteeni ensimmäisenä, katkerana hetkenä. Rauhallisemmin mietittyäni asiaa näyttää minusta todennäköiseltä, että hänen ylhäisyytensä jo edeltäpäin oli saanut vääristellyn tiedon asiasta ja että hän tavatessani vielä oli sen vaikutuksen alaisena. Hänellä oli kaikissa tapauksissa syytä olla tyytymätön minuun ja asioiden menoon; – hän oli sitä paitsi silloin niin sairas. Olen kirjoittanut hänelle täältä enkä voi mitenkään luopua toivosta nähdä hänen mielensä muuttuvan ja hänen vielä leppyvän!»

Louise ei ensinkään arvostellut «hänen mieltänsä» yhtä lempeästi; hänen mielestänsä Jacobi oli kerrassaan liian anteeksiantavainen ja oli sangen pahastunut hänen ylhäisyyteensä.

«Parasta on olla kokonaan välittämättä hänestä», hän arveli.

Jacobi hymyili. «Hänen ylhäisyytensä, raukka!» hän huokaili.

Samaan aikaan kun toukokuu piirsi romaaninsa lehtien, ilon ja elon muotoon, Jacobi ja Louise kirjoittivat omansa suuteloilla moniin lukuihin, samaan aikaan kuin kaikki kotona hääräsivät ja toimivat häitä varten ja ilo ja leikkipuheet uudestaan virkosivat eloon kuin perhoset kevätauringon suuteloista, silloin erään katseet synkistymistään synkistyivät ja posket kalpenivat, ja se oli – Eeva.

Sanotaan tavallisesti rakkauden olevan leikkikalun miehelle ja naiselle elinasian. Jos asianlaita usein on sellainen, niin lienee syynä se, että käytännöllinen elämä tavallisesti niin paljon vetää puoleensa miehen ajatukset ja toimet, niin että hänelle jää vaan vähäsen aikaa jäljelle rakkaudelle, kun nainen sitä vastoin on kokonaan jätetty oman sisällisen elämänsä varaan eikä ole mikään toimi voimakkaasti vetämässä hänen ajatuksiansa pois lemmentuskista. (Antakoon hovimarsalkanrouva meille anteeksi, että niin paljon puhumme «miehestä ja naisesta»! Ei ole tullut meidän osaksemme patojen ja lattioiden peseminen vaikkemme, totta puhuen, missään tapauksessa luule itseämme siihen niinkään kykenemättömäksi.) Eeva ei rauhallisesta kodistansa löytänyt mitään, joka olisi vaatinut hänen voimiaan sen jälkeen kun hän oli uhrautunut. Siinä ei ollut mitään, joka olisi mahtavasti vetänyt hänen sieluansa niistä ajatuksista ja tunteista, jotka niin kauan olivat olleet hänen sydämmensä hellimmät. Hiljalleen hehkuvaan hiillokseen hengähti nyt kevään lämmin tuulahdus, niin täynnä rakkautta, siitä tuntui kihlattujen elämä kaikessa viattomuudessaan ja puhtaudessaan olevan niin täynnä lemmen iloa ja autuutta – siihen koski vielä myrkyllisempi viima. – Majuri R***n kihlautuminen erään pääkaupungin kaunottaren, Eevan entisen kilpailijattaren kanssa, oli yksi kevään uutisia, ja se haavoitti syvästi Eevan sydäntä. Eeva tahtoi salata sen; salata mitä vielä oli jäljellä rakkaudesta, jota kaikki olivat moittineet ja jota hän nyt punastui; hän tahtoi salata paljon, mitä hän nyt itsessään inhosi; hän oli päättänyt olla tuottamatta omaisillensa surua, olla enää vaivaamatta heitä heikkoudellansa ja kärsimyksillänsä; hän ei tahtonut häiritä sitä rauhaa ja iloisuutta, joka oli alkanut voittaa alaa kodissa kaikkien onnettomuuksien ja surujen jälkeen, jotka olivat sitä kohdanneet; – mutta koettaessansa yksin kantaa kuormaansa masentui hänen heikko sielunsa. Yhä enemmän hän vetäytyi erilleen perhepiiristä, tuli harvapuheiseksi ja umpimieliseksi, etsi yksinäisyyttä ja oli pahoillaan jos häntä häirittiin. Leonorenkin seurassa hän oli salaperäinen, vaikka tämä hyvän enkelin tavoin kulki hänen rinnallansa. Hänen lempeä katseensa kohtasi niin hellästi ja lempeän levottomasti Eevaan; kaikki häiritsevät vaikutukset hän koetti poistaa hänestä, kaiken työn, joka vaan oli Eevalle vähänkään tuskallista, hän toimitti itse ja hoiti häntä kuin äiti sairasta lastaan. Eeva antoi hänen toimia, mutta tuskin huomasi sitä rakkautta, joka aina seurasi häntä; päivä päivältä hän yhä enemmän vaipui äänettömään, surulliseen mielentilaan. Silloiset kotipuuhat olivat estäneet muita huomaamasta Eevan mielentilaa, ja siten hän oli jäänyt liian paljon omien ajatustensa valtaan.

Jo pari iltaa oli Eeva heti teen juotua mennyt alas huoneesensa, – sillä tilapäisessä kodissaan asuivat tyttäret alakerrassa – eikä tullut takaisin toisten luokse niinä iltoina, vaan syyttänyt päänkivistystä.

Vanhempien periaatteihin kuului sekin, etteivät he pakottaneet lapsiaan mihinkään heidän tultuaan täyskasvuisiksi, ei suureen eikä pieneen muulla tavalla kuin rakkaudella. Mutta rakkaudella olikin suuri valta tässä kodissa; ja perheenisän ilo nähdessään kaikki tyttärensä ympärillään olikin heille kyllin riittävänä syynä, etteivät he oikullisesti eivätkä syyttä jääneet pois perheseurasta.

Kun Eeva noin kolme iltaa peräkkäin pysyi erillään, tuli isä levottomaksi ja äiti meni alas katsomaan häntä sillä aikaa kuin perheen muut jäsenet ynnä muutamat ystävät soittelivat ja lauloivat. Mutta äiti ei löytänyt Eevaa huoneestansa. Se oli tyhjä; levottomana hän aikoi jälleen astua ylös toiseen kertaan, kun vanha Ulla tuli vastaan tekemään vuoteita yöksi.

«Missä Eeva on?» kysyi Elise näennäisen välinpitämättömästi.

Ulla säpsähti, punastui ja kalpeni vuorotellen ja vastasi epäröiden: «e–en tiedä ... hän on mennyt ulos, luulemma!»

«Minne hän on mennyt?» kysyi Elise äkkiä levottomasti.

«Luulen hänen menneen – nuoren herran haudalle.»

«Haudalleko? – näin myöhään! Onko hän käynyt siellä ennenkin iltaisin?»

«Tämä on nyt kolmas ilta! Ja, armollinen rouva! se on minusta niin ikävää. Asiat eivät ole ensinkään oikein.»

«Mikä ei ole oikein, Ulla!»

«Se, että Eeva neiti niin myöhään menee haudalle – eikä palaa sieltä kotiin ennen kuin kello käy yhtätoista – ja se että hän tahtoo olla niin yksikseen! Eilen Leonore oikein itkien pyysi häntä, että hän olisi menemättä tahi ainakin sallisi hänen tulla mukaan. Mutta sitä ei Eeva neiti sallinut, vaan lupasi olla menemättä ja pyysi Leonore neitiä menemään ylös toisten luokse sekä jättämään hänet yksin. Mutta heti Leonore neidin mentyä hän läksi ulos ainoastaan ohut saali hartioilla. Ja tänä iltana hän on myöskin mennyt sinne. Oi! olen oikein itkenyt sitä, armollinen rouva. Varmaankin joku suuri suru häntä kalvaa, sillä hän kalpenee päivä päivältä.»

Kovin levotonna saamistansa tiedoista riensi Elise miehensä luokse. Hän tapasi hänet ahkeraan selailemassa kirjojaan ja papereitaan; mutta hän jätti kaikki nähtyään vaimonsa huolestuneet kasvot. Hän kertoi hänelle mitä oli kuullut Ullalta ja ilmoitti hänelle aikovansa heti lähteä hautausmaalle.

«Minä tulen kanssasi!» vastasi laamanni. «Käske vaan Louisen viivyttämään illallista siksi kunnes palaamme; minun luullakseni ei kukaan jouda meitä kaipaamaan. He ovat kaikki niin innostuneet soittoonsa ja laulunsa!»

Tuumasta toimeen. Puolisot läksivät yhdessä. Oltiin toukokuun keskipaikoilla, mutta ilma oli kylmä ja kylmä sumu laskeutui maahan.

«Laupias Jumala!» lausui laamanni hiljaa, «hän joutuu kuoleman omaksi, jos hän viipyy hautausmaalla tähän aikaan ja tämmöisellä ilmalla.»

Lähestyessään hautausmaata puolisot huomasivat naisen kiireesti astuvan sisään sen portista. Eeva se ei ollut, sillä hän istui veljensä haudalla; hän istui siinä liikkumatonna, aaveentapaisena. Hautausmaa oli muuten tyhjä. Hän, joka meni sinne puolisoiden edellä, lähestyi hiljaa hautaa ja jäi seisomaan parin askeleen päässä siitä.

«Eeva!» lausui rukoileva ja surullinen ääni, Leonoren. Laamanni seisahtui Elisen kanssa parin tuuhean kuusen taakse. Juuri samalla paikalla hän oli seisonut kerran ennen ja kuullut sangen toisenlaisen keskustelun.

«Eeva!» toisti Leonore vielä kerran sanomattoman hellästi.

«Mitä tahdot minusta, Leonore?» kysyi Eeva maltittomasti, mutta kuitenkin liikahtamatta, «olenhan pyytänyt saada olla yksinäni.»

«Oi, en voi jättää sinua, Eeva! Miksi istut täällä näin kosteana, kylmänä iltana ja sitten vielä maassa? Oi! tule kotiin, tule kotiin minun kanssani!»

«Mene sinä kotiin, Leonore! Tämä kostea ilma ei sovi sinulle. Mene kotiin iloisten luokse ja ole onnellinen ja iloinen heidän kanssansa!»

«Muistatko, Eva, kun minä monta vuotta sitten olin sekä ruumiillisesti että henkisesti sairas? Muistatko ken silloin jätti iloiset toverinsa lohduttaaksensa minua? Minäkin pyysin häntä jättämään itseni, mutta hän ei mennyt luotani. En minäkään nyt mene sinun luotasi!»

«Oi mene! jätä minut yksin. Yksinäni vaan olen kuitenkin nyt tässä maailmassa.»

«Eeva! sinä kohtelet minua väärin ja pahasti! Tiedäthän hyvin etten milloinkaan ole rakastanut ketään niin paljon kuin sinua. Minä surin ja ikävöin paljon kun läksit luotamme ja minusta tuntui koti sen perästä niin autiolta; mutta minua lohdutti ajatus: Eeva palaa pian kotiin! Sinä palasit ja minä olin niin iloinen, luulin että tulisimme niin onnelliseksi yhdessä. Sitten kyllä huomasin, että sen jälkeen olin sinulle hyvin vähäarvoinen, mutta minä rakastin sinua niinkuin ennenkin, ja jos luulet että minä en ole kärsinyt sinun kanssasi, etten ole itkenyt kanssasi ja sinun tähtesi, niin teet minulle todellakin vääryyttä! Oi Eeva! niin monena yönä, jolloin ehkä luulit minun nukkuvan rauhallisesti, olen istunut ovesi takana, kuuntelemassa itkuasi, olen itkenyt kanssasi ja rukoillut puolestasi. Minä en rohjennut tulla huoneesesi, syystä että luulin sydämmesi olevan minulle suljetun!» Leonore itki katkerasti.

«Olet oikeassa, Leonore!» vastasi Eeva, «paljon on ollut minussa suljettua, joka ennen on ollut avointa ja selvää. Tuo tunne – tuo rakkaus häneen – oi! se on niellyt koko sieluni. Hetkisen luulin voivani kukistaa sen; mutta – nyt en sitä enää usko!...»

«Kadutko uhraustasi! Se oli niin jalo! Tahtoisitko vieläkin tulla hänen omaksensa?»

«En! Se on jo ohitse. Mieluummin tahtoisin nyt kuolla. Mutta – katsos, Leonore! Minä olen niin suuresti rakastanut häntä! Olen maistanut rakkautta! Sen kautta olen saanut tuntea miten hurmaavaa, miten jumalallista elämä voi olla; – oi Leonore! Yhtä paljon kuin kirkas auringonpaisteinen lämmin kesäpäivä eroaa tästä sumuisesta illasta, yhtä paljon se elämä, joka kerran aukeni minulle, eroaa siitä tulevaisuudesta, joka leviää eteeni!»

«Nyt luulet niin, Eeva, nyt on sinun mielestäsi niin, mutta – anna ajan kulua, ja saat nähdä, että kaikki muuttuu! Se, minkä nyt tunnet, on myrskyn nostamia maininkeja, mutta nekin tyyntyvät aikaa myöten. Anna jonkun aikaa kulua, ja saat nähdä että nuo tuskalliset ajatukset hälvenevät ja elämä selkenee sinullekin. Muistatko miten mielelläsi ennen katselit taivasta, kun pilvet rupesivat haihtumaan, miten silloin sanoit; «katso nyt jo selkenee! Miten taivas on kaunis!» Ja sinisilmäsi silloin loistivat ilosta ja rauhasta. Usko minua, Eeva, hyvät ajat vielä palaavat, jolloin jälleen katsot ylös taivaasen ja kaikki tuntuu sinusta niin rauhalliselta ja iloiselta!...»

«Ei milloinkaan!» huudahti Eeva itkien; «oi se aika ei milloinkaan palaa! Silloin olin viaton; – sen vuoksi näin taivaan ylläni selkenevän. Nyt on paha ja saastaisuus niin suuresti tahrannut sieluani, niin, se saastuttaa sitä vieläkin!... Oi, Leonore! jospa tietäisit mitä kaikkea olen tuntenut viimeisinä aikoina – silloin et enää rakastaisi minua! Uskotko että Louisen viaton onni on saanut minut kateelliseksi, että kodissa jälleen orastava iloisuus tekee minut katkeraksi omaisilleni, lähimmäisilleni! Oi, minä vallan inhoan itseäni. Olen mitä ankarimmin sanoin moittinut itseäni siitä, olen katkerasti itkien rukoillut, mutta sittenkin...»

«Eeva kulta, sinulla pitää olla kärsivällisyyttä itseäsi kohtaan, sinä et saa...»

«Oi! minä olen jo niin väsynyt, niin kyllästynyt itseeni ja koko elämään. Minusta tuntuu kuin olisin astunut hyvin pitkän matkan ja olisin niin uupunut, mutta minun täytyy kuitenkin vielä taivaltaa milloinkaan pääsemättä perille. Minusta on tuntunut kuin olisin taakkana kaikille omaisilleni. Ja kun olen nähnyt teidät kaikki niin onnellisina ja iloisina keskenänne, ja kun olen tuntenut miten rintaani on ahdistanut ja päätäni polttanut katkeruus, silloin minun on täytynyt mennä ulos viileään iltakasteesen; silloin olen tahtonut levätä mustassa mullassa, johon kaste putoaa; – olen tahtonut piiloutua kaikilta syvälle, syvälle hautaan!»

«Mutta minulta et voi piiloutua, minun luotani et voi mennä, Eeva! Sillä minne vaan menet, sinne minä sinua seuraan. Oi! mitä olisi elämä minulle, jos sinä sen epätoivoisena jättäisit! Sinä et enää mene yksin haudalle, Eeva, sillä minä seuraan sinua sinne; ja jos et tahdo nähdä minun istuvan vieressäsi siellä, niin istahdan tuohon kirkkomuurin viereen, niin että sama iltakosteus, joka tunkee sinun lävitsesi, tunkee minunkin lävitseni, sama öinen tuuli, joka kylmettää sinun rintasi, kylmettää minunkin; niin että siihen hautaan, johon sinut pannaan, lasketaan minutkin sinun rinnallesi. Ja mielelläni kuolisin sinun eteesi, ellet – sinä tahdo elää minun tähteni! Oi Eeva! Etkö tahdo elää minulle ja niille monille, jotka rakastavat sinua. Kaikkea me koetamme tehdäksemme sinut onnellisemmaksi! Jumala meitä auttaa ja vielä se aika koittaa, jolloin kaikki nykyinen katkeruus on vaan unta muistissasi, jolloin kaikki suuret, suloiset tunteet, kaikki elämän miellyttävät mielenjohteet jälleen virkoavat sinussa eloon. Sinä tulet viattomaksi jälleen, sinä kehityt vieläkin enemmän – sillä hyve on korkeampaa, on kirkastunutta viattomuutta. Oi Eeva! jos hän, jonka maalliset jäännökset vielä lepäävät allamme, jonka henki näkymättömänä ehkä nyt meitä ympäröi, jos hän, joka oli meitä kaikkia parempi ja puhtaampi, voisi saattaa äänensä meille kuuluviin, varmaankin hän rukoilisi minun kanssani: «Oi Eeva! elä, elä niille, jotka rakastavat sinua! Pian on kuitenkin elämä kaikkine tuskineen ja iloineen ohitse; ja silloin tuntuu hyvältä kun on elämällään tuottanut iloa maan päällä ja se herättää taivaassakin iloa. Kaikkien murheellisten suuri lohduttaja ei halveksi sinua; älä sinäkään halveksi häntä! Ole kärsivällinen, odota! Rauha tulee, tulee ihan varmaan...»

Sanat sammuivat Leonoren huulilla; molemmat sisaret olivat kiertäneet käsivartensa toistensa ympäri ja itkivät. Eevan pää lepäsi Leonoren olkapäällä, kun hän pitkän vaitiolon perästä puhui heikolla katkonaisella äänellä:

«Älä sano enää mitään Leonore! Niin kuin sinä tahdot niin minä teen! Ota minut, tee minulle mitä tahdot; olen liian heikko nyt kantamaan taakkaani!... tue minua; – minä seuraan sinua. Sinä olet hyvä enkelini!»

Muut suojelevat enkelit lähestyivät nyt ja sulkivat sisaret hellästi syliinsä. Heidän saattamanaan palasi Eeva kotiin. Hän oli erittäin hellä ja sydämmellinen sekä pyysi pyytämistänsä kaikilta anteeksi. Kovasti oli illan tapahtuma häneen koskenut ja mielellään hän äidiltään otti rauhoittavia tippoja; Leonore auttoi häntä vuoteelle ja luki sitten ääneen hänelle rauhoittavia sanoja, kunnes hän nukkui.

Samana yönä astuskeli laamanni levottomasti edestakaisin makuukamarissa puhellen vuoteellaan olevalle puolisolleen:

«Hänelle olisi kyllä parasta matkustaa sinun seurassasi terveysvettä juomaan! Mutta – minä en tiedä miten voin tulla toimeen ilman sinua; ja sitäpaitsi – mistä otamme siihen tarvittavat rahat? Olemme kärsineet suuria tappioita ja meillä on suuret menot edessämme; – ensiksi Louisen häät; ja sitten – emme myöskään voi ihan rahatonna lähettää tyttöämme pois kodistansa! – ja talomme uudestaan rakennuttaminen... Mutta meidän täytyy lainata enemmän rahaa; en voi keksiä muuta keinoa. Eeva on pelastettava, hänen sielunsa on karaistava ja hänen ruumiinsa vahvistettava maksakoon mitä hyvänsä! Minun täytyy koettaa saada lainaa....»

«Ei ole tarvis Ernst!» lausui Elise, ja laamanni seisahtui äkkiä sekä katseli kummastuneena puolisoonsa, joka puoli istuallaan katseli häntä silmät säihkyen ilosta. «Tule!» Elise jatkoi, «tule, istahda tähän ja salli minun muistuttaa sinua eräästä seikasta, joka tapahtui viisitoista vuotta sitten.»

«Mitä juttuja se on?« kysyi laamanni, hymyili lempeästi, istahti vuoteen laidalle ja tarttui käteen, jonka Elise hänelle tarjosi.

«Kaksikymmentäviisi vuotta sitten...»

«Kaksikymmentäviisikö vuotta? Herra varjelkoon! Lupasithan äsken kertoa mitä tapahtui vaan viisitoista vuotta sitten.»

«Kärsivällisyyttä ukkoseni! Tämä on kertomukseni ensimmäinen osa. Muistatko miten kaksikymmentäviisi vuotta sitten avioliittomme alussa tuumiskelit matkaa äitisi ihanaan synnyinmaahan – Ernst, minä huomaan nyt sinun muistavan sen. – Mitenkä meidän siellä piti jalkaisin kuljeskella ja nauttia vapaudestamme ja Jumalan kauniista luonnosta! Sinä iloitsit niin siitä matkasta. Mutta silloin tulivat vastoinkäymiset ja huolet ja lapset ja sinulle erittäin lakkaamatonta lisätyötä, jotka vaikuttivat sen, että Norjanmatkamme vuosi vuodelta lykkäytyi. Kauan se kuitenkin oli tulevien päiviesi valokohtana; – mutta nyt näytät jo jonkun aikaa sitten unohtaneen sen niin, sillä sinä olet unohtanut itsesi ja nautintosi työsi tähden omaistesi hyväksi, kätkenyt kaiken ilosi ja tuumasi vaikutusalaasi ja kotiisi. Mutta minä en ole unohtanut tuota Norjanmatkaa – vaan olen valmistanut sille toteutumismahdollisuutta viisitoista vuotta.»

«Viisitoista vuotta? Mitä tarkoitat?»

«Tarkoitan että nyt tulen kertomukseni toiseen osaan. Muistatko Ernst ettemme viisitoista vuotta sitten olleet niin onnelliset kuin nykyään – sinä olet unohtanut sen! No, sitä parempi! Tuskin minäkään sitä enää muistan; – rakkauden gummi on pyyhkäissyt pois sen mustat viivat! Sen minä kuitenkin muistan, etten siihen aikaan vielä ollut oikein perehtynyt elämän todellisuuteen enkä oivaltanut kaikkea sitä hyvää, mitä se minulle tarjosi, ja että sen tähden etsin lohdutusta romaaninkirjoittamisella. – Mutta hoitaessani romaanihenkilöitä satuin pari kertaa laiminlyömään herrani ja mieheni passauksen – sillä herroilla on luontainen kykenemättömyys hoitamaan itseänsä. –»

«Varsin kohteliasta!»

«Pidä hyvänäsi! No, eräänä iltana törmäsivät hänen teensä ja minun romaanini yhteen; siitä tuli kauhea mellakka. Mutta minä lupasin sydämmessäni kerran vielä sovittaa molemmat riitaveljet. Katsos, käsikirjoitukseni – sinä suvaitsit sanoa sitä «loruksi» – lähetin eräälle hyvin valistuneelle miehelle, eräälle professorille, miehelle, jolla on erinomainen taideaisti ja arvostelukyky, jonka huomaa jo siitäkin että «loru» häntä miellytti ja hän – mitä siitä sanot? maksoi sievosen summan saadaksensa pitää ja julaista sen. Älä ole noin totisen näköinen Ernst; en ole sittemmin milloinkaan tarttunut hanhenkynään kirjoittaakseni romaaneja: oma romaanini on tuottanut minulle kylläksi työtä, enkä sitä paitsi enää tahtoisikaan tehdä mitään, jota sinä et mielelläsi soisi. Sinä olet sysännyt syrjään kaikki kilpailijat, ymmärräthän! Mutta tämän ensimmäisen päätin tehdä Norjanmatkan keinoksi. Tuon sievosen summan, kaksisataa riksiä, jotka siitä sain, talletin sitä varten säästöpankkiin, ja viidentoista vuoden, kuluessa se on niin kasvanut, että sen pitäisi täydelleen riittää tarkoitukseensa. Ja jos milloinkaan niin nyt on oikea aika sen käyttämiseen. Minulta on matkustamishalu kadonnut. Minä haluan ainoastaan rauhaa. Mutta sinä ja – »

«Ja luuletko että minä tahtoisin ottaa nämä sinun –»

«Oi Ernst! Kuinka voisit olla sitä tekemättä, kun saat kuulla minkä ilon se ajatus on tuottanut minulle? Nuo rahat, jotka vuosi vuodelta ovat karttuneet, koottiin kerran tuottamaan sinulle suuren huvin. Ne ovat olleet minulle oikeana salatun ilon aarteena, ne ovat monesti vahvistaneet ja elähyttäneet sieluani. Kun joskus on noussut pieni pilvi välillemme, kun olen ollut heikko ja ärtyisä, tahi kun sinä olet ollut minulle vähäsen liian ankara, silloin tämä aarre on suloisesti virvoittanut sieluani ja sovittanut minut elämään. Tee minut täydelleen onnelliseksi siten, että annat niiden ilahuttaa itseäsi! Ota ne, Ernst, anna niiden tuottaa itsellesi yhden kesän iloa; minä rukoilen sinua lastemme tähden. Ota Eeva ja jos mahdollista Leonorekin mukaasi; ei mikään enemmän virkistä Eevan sielua kuin semmoinen matka sinun ja Leonoren seurassa suurenmoisessa ja kauniissa luonnossa. Rahat saapi nostaa kuukauden kuluttua; – parin kuukauden virkavapautta on mahdoton kieltää sinulta, joka neljättäkymmenettä vuotta olet lakkaamatta työskennellyt valtion virassa. Ja kun Louise miehensä kanssa jättää meidät, kun kevät ja luonto ovat kauneimmillansa, silloin sinäkin lähdet huvimatkallesi virkistymään niin monen vuoden työn ja toimien perästä, ja parannat sairaan lapsemme sydämmen haavan.»