Koti: eli perhesuruja ja -iloja

Seuraavan päivän aamuna tuli Eeva isänsä työhuoneesen. Laamanni, jätti heti työnsä ja meni hellästi häntä vastaan, asetti hänet istumaan viereensä sohvaan, kiersi toisen käsivartensa hänen ympärillensä, toisella pitäen häntä kädestä ja katseli häntä tutkivasti lausuen:

«Tahdotko minulta mitään lapseni? Voinko tehdä mitään hyväksesi? Sano se minulle, sano!»

Noin rohkaistuna kertoi Eeva isällensä sielunsa tilan. Kukistaaksensa sen surun ja voittaaksensa takaisin rauhansa ja lujuutensa hän tahtoi hankkia itselleen työtä kysyvän vaikutusalan. Opettajattaren paikka eräässä kaupungin oppilaitoksessa oli haettavana ja Eeva halusi heti saada sen, mutta ainoastaan kesän ajaksi, jolla ajalla hän Leonoren kanssa valmistautuisi syksyllä perustamaan kasvatuslaitoksen, jota he jo kauan olivat tuumineet ja joka tuottaisi heille itselleen hyödyllisen ja itsenäisen toimeentulon. Eeva pyysi isänsä suostumusta siihen tuumaan.

«Leonore ja minä», jatkoi Eeva, «olemme paljon neuvotelleet siitä tänä aamuna; me luulemme voivamme suoriutua siitä niiden neuvojen avulla, joita toivomme saavamme. Oi isäni! Olen ruvennut oikein pelkäämään omaa heikkouttani! Minun täytyy mitä pikimmin tarttua ulkonaisiin keinoihin sen voittamiseksi. Minun täytyy ryhtyä toimeen, tahdon tehdä työtä ja sen kestäessä unohtaa menneisyyden, unohtaa itseni ja elää, ainoastaan ilahuttaakseni niitä, jotka minua rakastavat ja joille olen tuottanut niin paljon levottomuutta ja huolta, niin paljon suruja.»

Kovin liikutettuna sulki isä tyttärensä syliinsä sanoen: «Lapseni! Rakas lapseni! Sinä olet oikeassa ja sinä myöskin menettelet oikein. Saat sen minkä haluat ja kykyni mukaan minä koetan edistää yritystänne. Hyvin monta kasvatuslaitosta siten saakin alkunsa meidän talostamme. Mutta se ei haittaa; hyödyllisempiä laitoksia ei ole olemassa. Yhden ainoan vastalauseen panen sinun ja Leonoren päätökseen. Syksyn ja talven voitte mielinmäärin käyttää laitoksenne hyväksi; mutta kesän – se teidän täytyy uhrata isällenne; rouva B. hankkikoon opettajattaren mistä saa, mutta ei vaan minun talostani. Minulla ei ole nykyään varaa luovuttaa semmoista.»

«Oi isäni! jokainen joutohetki on minulle taakkana!...»

«Kantakaamme se yhdessä, lapseni, Leonore, sinä ja minä matkallamme länteenpäin. Parin viikon kuluttua aion lähteä matkalle, jota olen halunnut jo monta vuotta; tahdon käydä äitini ihanassa synnyinmaassa. Tahdotko sinä, Eeva, minun kanssani hengittää sen raitista vuori-ilmaa? Yksinäni minulla tuskin olisi iloa siitä; sinun ja Leonoren seurassa se minut uudestaan nuorentaa. Päämme ovat painuneet kumaraan, lapseni; mutta Jumalan ihanassa luonnossa me kohotamme ne uudestaan ja hengitämme vapaasti. Tulethan mukaani, eikö niin? Hyvä! Tule nyt kanssani äitisi luokse, sillä hänen ansionsa yksin on tämän matkan toteuttamismahdollisuus.» Ja käsi tyttärensä vyötäisille kierrettynä meni laamanni rouvansa luokse. Leonore oli hänen luonansa. Mozartin kvartetti ei voi olla sopusointuisampi kuin heidän neuvottelunsa.

Koko päivän oli Eeva tavattoman vilkas, mutta illalla hänellä oli kova kuume. Koko perheen valtasi tuskantunne. Heistä tuntui kuin olisi uusi hauta ollut aukenemaisillaan, ja levottomuutta kuvastui kaikkien kasvoista. Houreensekaisen hätäisesti pyysi Eeva assessoria luoksensa. Hän saapui heti.

«Antakaa anteeksi! antakaa minulle anteeksi!» huudahti Eeva ojentaen hänelle kätensä, «minä olen ollut niin kiittämätön teille! Mutta sydämmeni oli niin sairas, se oli vallan muuttunut. Mutta se kyllä paranee jälleen; Leonore on parantanut sen. Olen kovin sairas nyt, käsiäni polttaa, päätäni pakottaa! Antakaa minulle pieni ompelulippaani käsiini, että saan nojata siihen pääni; ennen en parane! Te, ystäväni, teette minut terveeksi jälleen, että voisin ilahuttaa omaisiani. En soisi kenenkään enää surevan tähteni!»

Assessori pyyhkäsi sanaakaan virkkamatta kyyneleet silmistänsä. Nojaten otsaansa lippaasen Eeva puhui hätäisesti, jopa vähän sekaisesti tulevaisuuden tuumistansa.

«Hyvin hyvä! Hyvin hyvä!» lausui asessori vähä väliä keskeyttäen, «ja minäkin tulen yritykseen osalliseksi; minä opetan koko tyttöliudalle kasvitiedettä; ja välistä me viemme sen metsään ja ulos kedolle, jotta se oppisi huomaamaan mitä kaunista on tässä maailmassa. Mutta nyt, Eeva, ette saa puhua enää, teidän täytyy vaan kauniisti juoda tämä lasi pohjaan asti.»

Vastustelematta Eeva joi rauhoittavan juoman ja tyyntyi siitä. Hän oli mitä tottelevaisin ja suloisin sairas, joka osoitti vanhalle ystävälleen sydämmeen asti tunkevaa luottamusta. Yöt päivät assessori olisi tahtonut istua hänen vuoteensa vieressä.

Eevan tauti muodostui kovaksi hermovilutaudiksi, joka piti häntä lähes kolme viikkoa vuoteenomana ja tuotti hänen omaisillensa paljon huolta. Hänelle itselleen, hänen sielullensa olivat taudin pudistukset terveelliset; mutta vielä terveellisempää oli suuri hellyys ja rakkaus, jolla kaikki hänen omaisensa häntä kohtelivat. Eräänä päivänä parantumisen alussa, istuessansa jo vuoteessansa ja katsellessansa kaikkia miellyttäviä esineitä, joita rakkaus ja koti kokoo armaan kärsivän ympärille, hän kumartui Leonoren puoleen sanoen: «Oi, kenpä ei tahtoisi elää nähdessään itsensä niin rakastetuksi?»

Sillä välin oli Louisen hääpäivä lähestynyt.

Kolme päivää ennen häitä vierivät komeat neljän hevosen vetämät matkavaunut pitkin X. kaupungin katuja, kovalla kolinallaan houkutellen talojen kaikki uteliaat asukkaat ikkunan luokse.

«Näittekö, sisko kulta», huusi tukkukauppiaan rouva Suur postimestarin rouva Baskille, «nuo komeat matkavaunut, jotka vastikään kulkivat ohitse? Näittekö tuon herttaisen pojan, joka istui vasemmalla puolella ja oli niin ylhäisen näköinen lumivalkeine kauloineen ja avonaisine kauluksineen? Hyvänen aika, miten hän katseli minua ja miten suloinen hän oli! – ihan prinssin näköinen hän oli!»

«Sisko kulta», vastasi postimestarin rouva, «ette varmaankaan nähnyt herraa, joka istui minun puolellani, oikealla vaunuissa! Hän oli komea herra, sen voin varmasti vakuuttaa! Hän istui siinä niin ylhäisenä nojautuen vaunujen patjoihin ja niin turkkiinsa käärittynä, ettei voitu nähdä vilaustakaan hänen kasvoistansa. Ihan varmasti hän on ylhäistä väkeä.»

«Näin pojan vilaukselta», lausui käsiltään ja kasvoiltaan harmaankalpea Annette katsahtaen ylös karkeasta liinaompeluksestansa silmissä ilme ikäänkuin vangin, joka vankilastansa on saanut katsahtaa vapaampia ja ihanampia oloja; «hän katseli niin rauhallisesti suurilla sinisillä silmillään vaunujen peili-ikkunista. Hän näytti puhtaalta ja viattomalta kuin Herran enkeli.»

«He, me nyt tietäisimme minkä näköiset Herran enkelit ovat!» tiuskasi postimestarin rouva kiukkuisesti luoden ankaran katseen Annetteen, «ja se voipi myöskin olla yhdentekevä. Mutta minä mielelläni haluaisin tietää ketkä ovat nuo ylhäiset. Minua ei kummastuttaisi, vaikka se olisikin itse hänen kuninkaallinen korkeutensa, armollisin perintöprinssimme, joka salaa, noin «inkondito» matkustaa ympäri maata vanhimman poikansa seurassa.»

«Sisko kulta, lausutte sanan! Niin se onkin! Sillä oikean prinssin näköinen hän oli, tuo herttainen poika istuessansa siinä katsellen minua ikkunan lävitse; hän oikein hymyili minulle.»

«No, hyvä herrasväki, mehän lienemme saaneet ylhäisiä vieraita kaupunkiin!» huudahti läähättäen raatimies Nyberg astuen huoneesen.

«Ovatko he seisahtuneet täällä?» kysyivät molemmat rouvat yhtaikaa.

«Vaimoni näki vaunujen pysähtyvän ja...»

«No Herran tähden raatimies, mitä ajattelettekaan, kun ette lähetä sanaa asianomaisille, ettekä valmistaudu menemään kunniatervehdykselle? Herran nimeen, kootkaa toki porvaristo!»

«Kuinka? Mitä? Kuka?» kysyi raatimies ikäänkuin unen pöpperössä avaten silmänsä seljälleen, «olisiko hän...»

«Niin, varmaankin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse, ellei mahdollisesti hänen majesteettinsa!...»

«Herra Jumala!» huudahti raatimies yhtä ällistyneenä kuin jos raatihuone olisi kaatunut maahan.

«Mutta rientäkää toki Herran nimessä, juoskaa katsomaan ja kuulustelemaan älkääkä seisoko siinä töllistelemässä kuin kuollut kipsikuva!» huudahti käheästi postimestarin rouva ollen vallan suunniltaan liekuttaen ruumistansa ratisevassa sohvassa. «Sisko kulta, voisit sinäkin juosta vähäsen ja Annette voisi tehdä samoin eikä istua siinä hölmöttäen, töllöttäen ompeluksensa ääressä, siitä kun ei kuitenkaan tule mitään. Juokse heti Annette katsomaan mitä on tapahtunut, mutta tule heti paikalla takaisin kertomaan minulle raukalle, jonka Herramme on kurittanut kivulla ja tuskalla, – no mene toki sen vetelys!»

Raatimies juoksi, «sisko kulta» Suur juoksi, Annette neiti juoksi, me juoksemme myöskin, arvoisa lukija, katsomaan kun komeista matkavaunuista astui pitkä ja vanhahko mies ynnä yksitoista vuotinen, hentokasvuinen jalomuotoinen poika. Se oli hänen ylhäisyytensä O*** ja hänen nuorin poikansa.

He astuivat vaunuista Frankin perheen asunnon edessä ja menivät sisään. Hänen ylhäisyytensä astui saliin ilmoittautumatta ja esittelihe itse Elise rouvalle, joka, vaikka olikin vähän kummastunut, otti odottamattoman vieraansa vastaan luonnonomaisen miellyttävästi, pahoitteli että puolisonsa sattui olemaan kaupungilla ja ajatteli itseksensä, että Jacobin kuvailut hänen ylhäisyydestänsä O***sta eivät ensinkään olleet liioitellut. Hänen ylhäisyytensä oli mitä iloisimmalla tuulella, huomasi äkkiä olevansa Elise rouvan serkku, sanoi häntä koko ajan «serkuksensa» ja lausui koreita lauseita hänen perheestänsä, josta oli kuullut paljon puhuttavan, etenkin eräältä nuorelta mieheltä, johon hän pani suurta arvoa. Hänen ylhäisyytensä lausui vielä että, vaikka hänelle oli erittäin mieleistä vihdoin saada personallisesti tutustua «serkkuunsa», hänen käyntinsä sillä kertaa etupäässä koski mainittua nuorta miestä, ja hän kysyi Jacobia.

Jacobi haettiin sinne, ja hän tuli joutuin vilkas liikutus kasvoissansa. Hänen ylhäisyytensä meni häntä vastaan, ojensi hänelle iloisesti kätensä lausuen: «minua ilahuttaa nähdä teitä! Lemmon leini ei ole vielä kokonaan parantunut, mutta en voinut matkustaa niin läheltä tätä kaupunkia poikkeamatta tänne toivottamaan teille onnea lähestyvän juhlapäivänne johdosta sekä samalla puhumaan kanssanne eräästä, asiasta – – mutta ensin teidän täytyy esittää minulle morsiamenne.»

Jacobi teki sen säihkyvin silmin. Hänen ylhäisyytensä tarttui Louisen käteen sanoessaan: «onnittelen teitä että saatte puolisoksenne erään paraimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, joita tunnen! Minulle on rakasta saada itse sanoa se Jacobin morsiamelle.» Ystävällisesti, mutta läpitunkevasti hän siinä tarkasteli häntä ja suuteli hänen kättänsä. Louise punastui kovasti ja näytti tyytyväisemmältä kuin oikein soveltui hänen lausumalleen päätökselle «olla ensinkään välittämättä hänen ylhäisyydestänsä».

Toisiinkin läsnäoleviin talontyttäriin hän loi läpitunkevan katseen ikäänkuin tahtoen sillä enemmän tutkia sielua kuin ruumista. Erityisellä mielihyvällä ne viipyivät kauniisti punastuvassa Gabriellessa, hänen hitaasti lausuessansa: «on minullakin ollut tytär, yksi ainoa – mutta hänet riistettiin minulta!» Surumielinen tunne näkyi valtaavan hänet, mutta hän karkoitti sen luotansa, nousi, astui Jacobin luokse ja puhutteli häntä ääneen ja ystävällisesti.

«Jacobi hyvä, te sanoitte minulle viime kerran, tavatessamme toisemme, aikovanne perustaa Tukholmaan oppilaitoksen poikia varten. Se minua ilahuttaa, sillä minä olen nähnyt että nuorison opetus- ja ohjaustaitonne ei ole tavallista lajia. Pyydän saada ilmoittaa teille oppilaan – pikku poikani! Tekisitte minulle suuren hyvän työn, jos kahden kuukauden kuluttua voisitte ottaa hänet luoksenne, sillä siihen aikaan minun on pakko matkustaa ulkomaille ja arvattavasti viivyn siellä kauan. Tahtoisin silloin tietää poikani olevan hyvissä käsissä. Tahtoni olisi myöskin että hän vähintään kahdeksi tahi kolmeksi vuodeksi jäisi teidän hoitoonne. Teidän pitäisi selvästi huomata, etten noin vaan jättäisi teille rakkaimpaani maailmassa, ellen täydellisesti luottaisi teihin. Sentähden en myöskään tee mitään määräyksiä hänen suhteensa, en ainoatakaan paitsi tätä: arvostelkaa hänen sielunsa hopearikseissä ja hänen ruumiinsa pankkorikseissä, etenkin ensi aikoina. Ja jos rukouksilla voipi ostaa äidillistä huolenpitoa», jatkoi hänen ylhäisyytensä kääntyen Louisen puoleen, «niin kääntyisin teidän puoleenne! Hoitakaa hyvästi poikaani! Hänellä ei ole enää äitiä!»

Liikutetuin mielin veti Louise pojan luoksensa, syleili ja suuteli häntä hellästi. Päivänpaisteinen hymy levisi isän kasvoille ja varmaankaan eivät mitkään Louisen lausumat sanat olisi niin miellyttäneet häntä kuin tämä sydämmen mykkä vaikka selvä vastaus. Jacobi seisoi siinä kyyneleet silmissä, monta sanaa ei hänkään voinut lausua; mutta hänen ylhäisyytensä oivalsi hänet ja pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.

«Emmekö saa käskeä riisumaan hevosia? Teidän ylhäisyytenne, ettekö suvaitse syödä päivällistä meidän kanssamme?» kuuluivat rukoilevat kysymykset, joita sydämmellisesti lausuttiin hänen ympärillään.

Mutta «mahdotonta»! niin mielellään kuin hänen ylhäisyytensä olisikin siihen suostunut. Hän oli lupautunut päivällisille Strö...hön kreivi Y–n luokse kolmen peninkulman päähän kaupungista.

«Mutta aamiaista! – ainakin vähän aamiaista! Se valmistuu tuossa tuokiossa!» «Pikku kreivi Aksel ihan varmaan mielellään söisi aamiaista!» vakuutti ystävällisen varmasti Louise, joka jo näkyi pitävän huolta miehensä vastaisesta oppilaasta. Pikku kreivi Aksel ei estellyt, ja hänen ylhäisyytensä, joka hetki hetkeltä muuttui yhä iloisemmaksi ja sydämmellisemmäksi, suostui pyyntöön selittäen että «vähän aamiaista semmoisessa seurassa maistuisi mainiosti».

Ihastuneena ja palavalla innolla kattoi Bergström pöydän ylhäiselle vieraalle. Hänen ylhäisyytensä silminnähtävästi mieltyneenä keskusteli Elisen ja Jacobin kanssa, silloin tällöin puhutellen Louiseakin melkein huomaamattoman tutkivaisesti.

Äiti ja sulho silloin sydämmestänsä iloitsivat siitä, että hän niin hyvästi kesti koetuksen.

Ikkunan luona nuori kreivi Aksel huvitteli Gabriellea, antamalla uuden kultaisen taskukellonsa yhä uudelleen lyödä; sen kautta pelastui luonnostaan vakava ja hiljainen poika muulla lailla pitämästä keskustelua, ja Gabrielle, huomaten sen, kummasteli kovasti kellon ihmeellistä koneistoa, pyysi häntä sitä yhä uudestaan lyöttämään, jolloin hänen kaunis, vilkas hymynsä ja leikilliset sanansa yhä enemmän saavuttivat nuoren kreivi Akselin luottamusta.

Aamiainen valmistui, ylen onnellinen Bergström toimitti pöytäpalveluksen; hänen ylhäisyytensä, joka oli oikea herkkusuu, kiitti ja nautti hyvällä ruokahalulla, pyysi Louiselta mainion kilohailin säilytysselityksen sekä joi Madeiraviinissä hänen ja sulhasensa maljan.

Aamiaisen loppupuolella laamanni tuli kotiin. Itsenäisyyden, melkeinpä ylpeyden ilme, joka välistä ilmeni laamanni Frankin käytöksessä ja joka ehkä pilkisti esiin hänen kunnioittavasti mutta yksinkertaisesti tervehtiessään hänen ylhäisyyttänsä O***ta, saattoi viimemainitun käytökseen pian katoavan ylhäisyyden ilmeen. Mutta tuo ylpeys katosi pian kummaltakin puolelta. Nuo miehet tunsivat ja kunnioittivat toinen toisensa kuntoa ja työalaa, ja pianpa he kumpikin niin vilkkaasti keskustelivat, että hänen ylhäisyytensä unohti, että aikaa kului äkkiarvaamatta pari tuntia.

Me surkuttelemme Strö–läisiä ja heidän päivällisiänsä; miten he mahtoivat odottaa ja päivällinen vanheta! Mutta meidän on mahdoton auttaa heitä.

Lähdettyään hänen ylhäisyytensä jätti Frankin perheen jäseniin sangen miellyttävän muiston. Jacobi ilosta hypähti, syleili Louisea ja sanoi:

«No Louise, mitä nyt sanot miehestä? Ja oppilaan olemme saaneet, joka vetää mukaansa vähintään kaksikymmentä!»

Louise oli täydelleen leppynyt hänen ylhäisyyteensä.

Bergström aloitti siitä päivästä uuden ajanlaskun. Kaikki mikä tapahtui, tapahtui joko ennen hänen ylhäisyytensä käyntiä tahi sen jälkeen.

«No hyvänen aika! Vai oli se hänen ylhäisyytensä O***!» sanoi «sisko» Bask «sisko» Suurille.

«Niin, ajatteles! Ja hän tuli kaupunkiin vartavasten käymään Frankien luona ja on syönyt siellä aamiaista sekä viipynyt siellä monta tuntia! Hän taitaa olla serkku laamannin rouvalle.»

«Hänen serkkunsako? Loruja! Hän ei ole hänen serkkunsa enemmän kuin minä kuninkaan. Jyrkästi sanoen ei!»

«Niin, niin, mutta kuitenkin hän on sanonut häntä «armolliseksi serkuksensa». Ja myöntää täytyy että laamannin rouvassa on jotakin hienoa ja ylhäistä, ja hänen käsiensä vertaisia en ole ikinä nähnyt!»

«Mitä vielä! Ei ole vaikeaa olla ylhäisen näköinen ja säilyttää käsiänsä kauniina, kun kulkee talossansa tyhjäntoimittajana, pesee kätensä ruusuvedessä eikä tee niillä mitään hyödyllistä pitkiin päiviin! Sen tiedän varmasti.»

«Niin, niin! Ei ole sillä, joka tahtoo olla talonsa hyödyksi, varaa pitää käsiänsä semmoisina eikä lukea romaaneja kaiket päivät. Mietin tässä miten olisi käynyt Suur vainajan leipomon, josta hän sai tukkukauppiaan arvonimen, jos minä olisin tahtonut tekeytyä ylhäiseksi rouvaksi. Ei sen vuoksi etten olisi osannut – sisko kulta, tiedätte kyllä että minullakin on ollut kosijani; niin ja erinomainen taipumus kirjoittamiseen ja töhrimiseen, niin, ellei pieni ymmärrysrahtuseni olisi ajoissa ehkäissyt sitä hulluutta, niin olisi minusta voinut tulla oikea – kaunokirjallinen kuuluisuus – toinen tuommoinen – madam Stael! Mutta mennessäni naimisiin Suur-vainajan kanssa, päätin heittää kaiken töhrimisen sikseen ja kunnostaa itseäni leipomassa; ja nyt olen vastannut ja vanuttanut kaikki pienet taiteelliset taipumukseni taikinaan ja leivoksiin, niin että ne ovat ihan sinne kätketyt. Mutta sen tähden en enää muka sovi frankilaisten seuraksi ja sitä vähemmän kun he nyt kiipeävät yhä korkeammalle.»

«Anna heidän kiivetä niin paljon kuin haluavat, en minä sittenkään aio kursailla heille; sen lupaan – en totta tosiaankaan! Jaha! Minua kyllä harmittaa, että Annette on ikäänkuin hullu heihin. Pian kyllä saattaa tapahtua että he riistävät hänet minulta kaikkine päivineen – se on minulle kiitoksena kaikesta, mitä olen hänelle antanut. Mutta minä kyllä sanon sille herrasväelle minä, – – niin, en aiokaan nöyrästi kumarrella heitä ja heidän ylhäisyyksiänsä, sillä toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin. Ihan varmasti, sen aion heille sanoa. Juuri niin!»

«Jumala siunatkoon vesoja! Mutta kun oikein ajatellaan miten lapset kuuluvat tämän maailman harvinaisuuksiin niin ei voi muuta kuin suu ammollaan ihmetellä, että ihmiset jaksavat niin lellitellä ja hemmoitella vekaroitaan. Hyvänen aika! sanottakoon niitä Herran enkeleiksi niinkuin haluatte, mutta minä en vaan tahdo kauan pitää heitä sylissäni.

Pahin kaikista on talon ensimmäinen lapsi. Oi! hänhän on Jumalan siunaus ja ihmekalu, eikä häntä voi kyllin hyväillä vanhemmat, tädit, serkut eikä koko maailma, ja sillepä oikein satamalla annetaan lahjoja. Jos hän huutaa ja parkuu, niin hän on neron alku; jos hän on vaiti, niin hän jo kätkyessä ollessaan on filosofi ja tuskin viikon vanhana hän ymmärtää äidinkieltään, jopa saksaakin. Ja – «hän puree tuo suloinen enkeli! – hän on saanut hampaan! Hän oikein puree! Oh, hän on taivaallinen!» Kun sitten tulee toinen lapsi, niin se ei enää ole lainkaan yhtä ihmeellinen; sen parkumiset ja hampaat eivät puoleksikaan yhtä merkilliset. Kun kolmas parkuja esiintyy niin on ihme tykkänään kadonnut; tädit rupeavat pudistamaan päätään sanoen: «ei ole perillisten puutetta siinä talossa! No, no! Kunhan vain riittäisi ruokaa niille kaikille.» Ja kun neljäs, viides ja kuudes syntyy, – niin, silloin ovat päivittelemiset täydessä vauhdissa. Vanhemmat alistuvat kohtaloonsa, mutta ystävät päivittelevät: «Hyvänen aika! Mitäpä tästä tuleekaan! Talo täynnä vekaroita! Tusina kohta valmiina! Rouva raukka! semmoisesta tulee sekä ruumiin-että mielenvikaan! Niin niin, ystäväni, tuommoista ei panna romaaneihin, mutta niin tapahtuu todellisuudessa. Jaha, juuri niin!»

Hovimarsalkanrouva se siinä innoissansa piti tuon pienen saarnan nuorelle parille, joiden oli määrä seuraavana päivänä joutua aviopuolisoiksi. Hän söi sinä iltana heluntaipuuroa Frankin perheessä ja käytti tilaisuutta antaakseen hyviä neuvoja nuorikoille tulevaisuuden varalle. Jacobi nauroi makeasti lapsijutulle ja koetti saavuttaa Louisen katseen, mutta hänen silmänsä olivat päättävästi luodut postiljoonipasianssiin, jota hän pelasi sangen vakavan näköisenä. Laamanni ja Elise katselivat hymyillen toisiinsa ja ojensivat toinen toisilleen käden. Perheen mieliala oli sinä iltana vallan «ruusunpunainen». Petrealta tullut kirje oli sydämmellisesti miellyttänyt hänen omaisiansa ja perhepiirissä istui Eeva palaavat vaikka vaaleat ruusut poskillaan. Laamanni istui Eevan ja Leonoren välillä osoittaen kartalta kesämatkan suunnan. Tistedaali, Ringerige, Tellemarkki olivat nähtävät ja matka suunnattava Trondhiemin kautta Norrlantiin, jossa he aikoivat tervehtiä juhannusaurinkoa.

Gabrielle hoiti kukkiaan ja kasteli myrttipuuta, josta hän aamulla leikkaisi oksia ja sitten sitoisi Louisen seppeleen ja kruunun. Jacobi istui äidin vieressä ja hänellä näytti olevan tavattoman paljon tälle sanottavaa, ei kukaan kuullut mitä, mutta usein hän vei Elisen käden huulilleen ja näytti siltä kuin hän kiittäisi häntä elämänsä onnesta. Hän oli lempeän ja onnellisen näköinen. Kaikki oli jo valmista huomispäivää varten, niin että perhe voi viettää illan rauhassa.

Vihkimisen piti tapahtua kirkossa Jacobin toivomuksen mukaan, ja sen perästä piti syötämän perhepäivällinen. Mutta illaksi oli suuri seurue kutsuttu vartavasten vuokrattuihin huoneihin. S...n suuri sali ynnä sen talon puutarha oli jätetty perheen käytettäväksi. Se oli laamannin puuha, sillä hän tahtoi arvattavasti viimeisen kerran moneen vuoteen koota tyttärensä ympärille kaikki ystävänsä ja tuttavansa, jotka myöskin olivat perheen, sekä samalla osoittaa heille hauskaa kohteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta. Hän itse Leonoren avulla – joka oli kaikkien apuna – ynnä Jacobi olivat ottaneet niskoilleen kaikki illan juhlahommat, niin etteivät vaivaisi Eliseä eivätkä tekisi häntä levottomaksi.

Illallispöydässä istuivat kihlatut vierekkäin syöden seitsenkuorista puuroa. Jacobi välistä muka erehtyi omastaan ja Louisen lautasesta, joka «erehdys» tuotti hänelle «arvokkaita» silmäyksiä ja nuhteita, joille muut puolestaan makeasti nauroivat.

Myöhemmin mennessään levolle näki Louise peilipöytänsä ihan lahjain peittämänä; ne olivat sulhaselta, vanhemmilta, siskoilta ja ystäviltä. Petrea oli lähettänyt suuren joukon käsitöitä. Hänen lahjansa herättivät Louisessa sekavia, ilon ja surun sekaisia tunteita, ja kun hän riensi vielä kerran syleilemään rakkaita omaisiaan, joista hänen pian tuli erota, vuodattivat kaikki ikävän eron kyyneleitä. Mutta iltakaste on kirkkaan huomispäivän enne, tässäkin se toteutui.

Aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti heluntaipäivän aamuna. – Kukat ja lehdet kimelsivät aamukasteessa, linnut livertelivät ja kirkonkellojen sointuva ääni kaikui juhlallisesti ilmassa. Myrttikruunu oli jo aikaisin sidottu ja äiti ynnä Leonore ja Gabrielle auttoivat morsianta hänen pukeutuessansa. Luultiin Jacobin esiintyvän erittäin huolellisessa puvussa, eikä tahdottu että hänen kauneutensa millään tavalla himmentäisi morsiamen suloutta. Louisen siskot pitivät sitä paljon tärkeämpänä kuin morsian itse puolestansa. Gabrielle koristi hänen tukkansa – hänellä oli erityinen taito siihen – pisti puoleksi puhjenneita ruusunnuppusia myrttiseppeleesen; ja jos jonkinmoisen pienen pukemistaidon viattomalla avulla hän onnistuikin erinomaisesti. Louise oli erittäin sievä yksinkertaisessa ja aistikkaassa morsiuspuvussaan, se oli suurimmaksi osaksi hänen omien ahkerien sormiensa ompelema – ja hänen kasvoistaan kuvastuva tyytyväisyys ja ihana rauhallisuus ikäänkuin kirkasti koko hänen olemuksensa.

«Olet niin kalpea tänään, Eevaseni, tuossa valkoisessa puvussa!» lausui Leonore auttaessansa häntä pukeutumaan. «Sinun täytyy panna jotakin punaista kaulaasi, joka vähäsen kirkastaa sinua, muuten morsian vallan tuskaantuu nähdessään sinut!»

«Niinkuin tahdot Leonore. Solminko tämän huivin kaulaani? Voin panna punaista vaikka poskillenikin. En tahdo enää saattaa ketään surulliseksi!»

Oli kaunista katsella aamulla kokoontuneita perheenjäseniä. Mutta perheenisä ei ollut iloisen näköinen, vaan pikemmin synkkä. Jacobin tullessa sisään huomasi kaikki kummastuen hänen olevan jotenkin huolimattomasti puetun. Hän oli käynyt ulkona, oli hikinen, tukka epäjärjestyksessä, hänen mielensä oli silminnähtävästi kiihtynyt; mutta se kaunisti hänet. Hän suuteli hellästi morsiantansa suulle ja kädelle, antoi hänelle kimpun vastapoimittuja kauniita metsäkukkia sekä huolellisesti nidottuja kirjoja, Franzenin ja Vallinin saarnat, ja se lahja oli saarnoja rakastavan kunnon Louisen mielestä erittäin arvokas ja sitäpaitsi mieleinen.

Aamiaisen jälkeen riensi Jacobi järjestämään pukuansa. Sitten mentiin kirkkoon. Ilma oli erinomaisen kaunis, suuri joukko juhlapukuisia ihmisiä riensi kirkkoon, osaksi provastin vuoksi, joka sinä päivänä saarnasi, mutta vielä enemmän morsiusparin tähden. Perheelle oli iloista ja odottamatonta se, että kirkon portin luona nuoret tytöt rupesivat ripottelemaan kukkia morsiusparin eteen kirkon ovelle asti; kirkkokin oli kukilla ja köynnöksillä koristettu.

Kun siellä laamanni tarttui tyttärensä käteen, tunsi Louise sen olevan kylmän ja vapisevan. Hän katsoi häneen ja luki hänen kasvoistansa hänen sielussansa vallitsevan levottomuuden ilmeen.

«Isäni!» hän lausui hiljaa, «minä olen niin rauhallinen ja onnellinen!»

«Sitten olen minäkin samoin lapseni!» vastasi isä puristaen hänen kättänsä, ja siitä hetkestä oli hänen käytöksensä luja ja tyyni kuten tavallisesti.

Jacobi oli kovin liikutettu ennen vihkimistä ja heti sen jälkeen; hän itki paljon. Louise sitä vastoin oli ulkonaisesti ihan tyyni. Vähän kalpea hän tosin oli, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja katse miltei iloinen, – todellakin ihan päinvastoin kuin tavallista.

Paluumatkalla kirkosta sattui pieni tapahtuma, joka ilahutti kaikkia, etenkin laamannia. Heidän kulkiessansa palaneen kodin raunioiden ohitse näkyi äkkiä suuri mehiläisparvi lentävän puutarhan puiden ylitse; se liiteli torin ympäri ikäänkuin etsien tyyssijaa, kääntyi viimein ja asettui entisen keittiön muurin raunioille ja näkyi aikovan valita leivinuunin tulevaksi asuinsijaksensa. Sitä pidettiin onnea tuottavana enteenä. Vietyään tyttärensä kotiin laamanni itse meni heti korjaamaan mehiläisensä sopivaan pesään; ja Gabrielle seurasi häntä vapaaherra L–n mehiläishoitoa koskeva kirjanen kädessä.

Sulkiessaan Louisen jälleen syliinsä (äiti oli Eevan kanssa jäänyt kotiin) huomasi äiti hänen hiukan vapisevan, jota vavistusta kaikkien muiden huomaamatta kesti useampia tunteja. Vähän tavallista totisempana hän kyllä pysyi koko päivän, kun sitävastoin Jacobin, joka itkunsa jälkeen syleili kaikkia ja suuteli morsiantansa huulille, kiharoille, kädelle ja jalalle, valtasi vastustamaton halu pyörittää vaikkapa koko maailmaa. Hän oli erinomaisen vilkas, iloinen ja onnellinen sekä samalla niin rakastettava, että hän viekoitteli kaikki samanlaiseksi.

Kello puoli viisi iltapuolella kokoonnuttiin S–n puutarhaan, jossa huviteltiin soitolla, kävellen, jutellen ja nauttien jäätelöltä ja hedelmiä, jonka kaiken lisäksi Herra toimitti mitä kirkkaimman taivaan ja tyynimmän ilman. Myöhemmin illalla tanssittiin suuressa salissa. Ei kukaan nainen saanut istua ja tuskin kukaan herra jouti seisomaan, sillä kaikkien täytyi olla mukana tanssissa. Meillä ei ole mitään sen enempää kerrottavaa tanssiaisista, mutta emme voi olla mainitsematta mitä tapahtui kohta niiden loputtua. Kun hääjoukon piti tanssisalista puutarhan poikki mennä ruokasaliin, huomattiin että oli melkoisesti satanut ja että vieläkin ripotteli. Silloin suuri kauhistus valtasi naiset, kaikki päällysvaatteet kun olivat toisella puolella: ne olivat iltapäivän ihanassa ilmassa vallan unohtuneet. Oli kyllä Ruotsin kansantarun mukaan ihan niin kuin olla pitikin, kun sataa ripsutteli muutamia pisaroita morsiamen kruunuun; mutta että hänen silkkikenkänsä kastuisivat oli epäedullista niin varovaisuuden kuin säästämistaipumuksen kannalta. Ja entä sitten kaikki muut naiset? Täytyi saada kaikki päällysvaatteet sille puolelle.

«Minä kyllä toimitan ne tänne!» huudahti Jacobi, otti samalla ällistyneen morsiamensa syliinsä ja kantoi hänet puutarhan toiselle puolelle. Emme kuulleet mitä hän sillä matkalla kuiskasi hänen korvaansa, mutta voimme sen sijaan kertoa, että se teko tuotti hänelle entistään suuremmassa määrin naisten suosion.

Nuori pari vietti vielä muutamia päiviä häiden jälkeen vanhempien kodissa ja iloisia päiviä ne olivat ja kuluivat liiankin suuressa humussa, sillä kaikki ystävät ja tuttavat tahtoivat nähdä heidät luonansa. Hovimarsalkan rouva piti heidän kunniaksensa suuret päivälliset, joissa hän ilmoitti aikovansa yhdessä heidän kanssansa matkustaa Tukholmaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloansa siellä pitkäksi aikaa. Elise oli kovin pahoillaan oivallisen, melkein äidillisen ystävänsä menettämisestä, mutta samalla hän iloitsi siitä, että Louise ja Jacobi hänestä saivat turvan. Louise ja Gunilla rouva tosin eivät milloinkaan olleet oikein yksimieliset, sillä kumpikin tahtoi neuvoa toistansa; mutta Gunilla ja Jacobi sitävastoin olivat aina eläneet mitä paraimmassa sovussa. Gunilla rouva olikin jo pyytänyt nuoren pariskunnan, milloin heitä vaan halutti käymään syömässä luonaan Tukholmassa. Eron hetkenä hän kyynelsilmin lausui Eliselle ja hänen miehellensä:

– «Saa nähdä milloin jälleen tavataan. Eukko on jo vanha – ei kelpaa enää paljo mihinkään tässä maailmassa – no, no! Herramme kyllä hänestäkin huolen pitää kuten tähänkin asti. Ja kuulkaapas», hän lisäsi veitikkamaisesti nauraen, «älkää olko huolissanne nuoren väen suhteen; minä kyllä pidän huolta siitä että he käyttäytyvät nuhteettomasti! Ensimmäiselle lapselle minä tarjoudun kummiksi! Ehkä me tavataan ristiäisissä! Niin, niin, minä aavistan että tapaamme Tukholmassa! Kas niin, hyvästi nyt Elise kulta! Jumala siunatkoon teitä, ystäväni, ja suokoon teille hyvää vointia! Muistelkaa välistä vanhaa eukkoa! Hyvästi!»

Tavaroiden pakkaamisvaivan – Louisen kaikkien tavaroiden – ja eroamisen hiljaisen ikävän jälkeen, palasi rauha kotiin, ja sitä hämmensi ainoastaan Norjan matkan valmistukset, sekin mitä hauskimmalla tavalla. Laamanni näkyi ihan nuorentuvan matkapäivän lähestyessä ja entistään hellempi suhde vallitsi puolisojen kesken. Niin koittavat vielä mitä ihanimmat kesäpäivät silloinkin kun ihmis-ikä on kallistunut syksyyn. Mistä syystä? Sen tietää Jumala!

Kertomuksemme viaton haltiatar vie meidät nyt rauhallisesta kodista kaukaiselle rannalle antaen meidän sieltä luoda katseen

Kun aurinko säteillään valaisee ristiinnaulitun päätä, kun lintunen visertää iloista liverrystään särkyneelle sydämmelle, niin se tuntuu julmalta. Mutta kaunis on luonnon tahdoton iva sen rinnalla, joka huomataan inhimillisissä asioissa. Näemme tässä esimerkin siitä. Katsokaa noita säkenöiviä tekojalokiviä, noita punaisia harsopalaisia, noita teaatterikoristeiden repaleita! ne näyttävät sinne tänne viskeltyinä ivaavan huoneen kurjuutta; kurja asunto kaipaa valoa, siitä puuttuu kaikki elämän mukavuudet, siitä puuttuu elintarpeetkin. Ja kuitenkin – missäpä niitä olisi ollut enemmän tarvittu kuin täällä?

Hyljättynä lepää kurjalla vuoteella nainen, joka silminnähtävästi on elänyt kauniimpia päiviä, sillä hän on vieläkin kaunis, vaikka intohimot ja kärsimykset näyttävät ennen aikojaan murtaneen piirteensä vielä nytkin nuorekkaihin kasvoihin. Kuume punasi lomoon painuneet posket, saattoi mustat silmät säihkymään, ja huulet liikkuivat lakkaamatta – mutta siellä ei ollut ketään ystävällisellä kädellään virvoittaen kostuttamassa kuivia huulia, kuumaa otsaa; ei mitään rauhoittavaa kuumejuomaa ollut vuoteenviereisellä pöydällä. Kaksi äskensyntynyttä lasta makasi uikuttaen sairaan äidin vieressä vuoteella. Levottomat houreet näkyivät värisyttävän onnetonta raukkaa. Välistä hän kohoaa vuoteesta hurjasti ponnistellen, mutta vaipuu jälleen voimatonna takaisin tilallensa ja kalpeat, suonenvedon vääristämät huulet lausuvat seuraavat sortuneen sydämmen sekavat houresanat:

«On katkera ... katkera tie! Mutta minun täytyy ... täytyy rukoilla ... apua! Voimani ovat murtuneet ... en jaksa ... kuulla lasteni uikuttavan puolialastomina, nälkäisinä! Vanhempani! Siskoni! Auttakaa!

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

«On yö! Tuulee niin kylmästi! Minun on vilu ... laineet kuohuvat ja kuohuvat... Ne kuljettavat laivanhylyn rantaa kohti; – ne tahtovat murtaa sen pirstaleiksi rannan kiviä vasten!... Oi ... minkä tähden se ei kerrassaan uponnut aavan meren myrskyihin? On niin vaikeaa musertua elävänä! Ja sinä, joka olet siihen syypää – sinä istut sitä kylmästi katselemassa. – Kurja omanvoiton pyytäjä? Eikö sinulla ole sydäntä rinnassasi? Temppeli on rikottu ja sinä, sen kukistaja poljet sen raunioita! – – – En tietänyt minkä näköinen oli onnettomuus; – – en uskonut sitä semmoiseksi! Viheliäisyyttä!... Mutta sinä kurja heittiö, joka...

Hiljaa! Hänkö se on? Kasvatusäitinikö tuossa tulee niin valoisana, niin lempeänä ja hiljaa! Jo valkenee! Hän laskee lämpöiset kätensä pienien lasteni päälle, käärii peitteen heidän ympärilleen, niinkuin hän teki minullekin. «Tuoll’ istuvi oksalla kyyhkynen»!... Oletko äitini? Ei, kuuhan se vaan on, joka tirkistelee kalpeana mustista pilvistä. Miten kylmästi se katselee minua ja kurjuuttani! Pois! Pois!

Siskot, minua janottaa! Eikö kukaan tahdo antaa minulle vesipisaraa? Oletteko kaikki, kaikki hyljänneet minut? Näinhän teidät äsken... Mutta pääni on niin kummallinen. Kenties tulen hulluksi, jos minun kauemmin täytyy kärsiä janoa. On niin pimeätä! Minä pelkään!... pelkään mustaa lintua!... Kun se palaa niin se rupeaa raatelemaan sydäntäni... Mutta jos vielä tulen terveeksi ja voimakkaaksi niin minä tapan sen ... omilla käsilläni minä sen surmaan! Yöt päivät palaa sydämmeni lamppu ja sen nimi on viha ja sen öljy on katkeruus...

Silloinko kun jälleen tulen voimakkaaksi? Näittekö kuinka hän on kiduttanut minua, sysännyt minut sairasvuoteelle? Kuuletteko miten lapset valittavat? Lapset, jotka isän rääkkäämisen vuoksi liian aikaisin näkivät päivän valon ja jotka nyt kuolevat. Antakaa lapsille ruokaa Jumalan laupeuden tähden, siskot! Antakaa minun kuolla, mutta auttakaa lapsia!

Nyt he vaikenevat! Kiitos! Kiitos! Kuolenko minä huomenna? Ei, ei, en vielä!... Syvyys on niin pimeä! Oi, mikä helvetti!...

Kohta tulee musta lintu! Pakenin sitä – mutta se ajoi minua takaa ja repi minulta siivet, niin etten enää pääse pakenemaan...

Auttakaa minut ylös; minun täytyy pukeutua. Tuokaa tänne komea pukuni! Rientäkää! Illalla minun täytyy esiintyä yleisölle, olla sen ihailemana, kuulla kättentaputuksia, hyvä-huutoja, nähdä seppeleiden putoavan jalkojeni eteen! Katsokaa siskot, se on komeata, se on hetki, jonka edestä maksaa elää, oikea ilonhuumaus! Katsokaa kuinka on valoisata, kuinka minä loistan! Kuuletteko myrskyisiä mieltymyksen osoituksia! Kuuletteko miten se myrsky pauhaa? Mutta miksi se vaikenee? Minkä tähden nyt jälleen on niin hiljaista? hiljaista ja pimeätä kuin haudassa!... Se oli lyhyt ilo! Kirottu hän, joka teki sen niin lyhyeksi. – – –

Älä katsele minua noin ankarasti kasvatusisä! Enkö ole jo kylliksi masennettu? Ankara katseesi – se lävistää minut! Anna minulle kätesi, että saisin laskea sen palavalle otsalleni!... käännyt pois! Sinä menet pois! Oi!!! oi!!!

– – – – – – – – – – – –

On niin autiota! Rannan kivet ovat niin terävät! Vaikea on niitä vasten murskautua!...

En tahdo kuolla. Olen niin nuori vielä; – sieluni niin elämänhaluinen! En tahdo astua alas ijankaikkiseen tyhjyyteen! En, en!...

Ken pelastaa minut? Tuossa tulee vaahtopäät laineet!... Vai ovatko ne teidän valkoiset käsivartenne, siskot, jotka ojentuvat minua pelastamaan? Teidänkö näen siellä harmaina sumuisina haamuina harhailevan tuonen rannalla? Oletteko tekin kuolleet? Kuulkaa melua? Kuolema se on ... musta lintu se siinä tulee. Nyt minun täytyy paeta ... paeta ... paeta ... tahi ... kuolla!»

Kovasti ponnistaen nousi houraileva vuoteeltaan; hän astui pari askelta ja – kaatui hengetönnä maahan. Päänsä hän satutti sängyn laitaan ja verivirta pulpahti ohimosta.

Samassa silmänräpäyksessä astui sisään pitkä mustiin puettu mies. Vaaleat kiharat ympäröivät jaloa, vähän vanhahkoa päätä, kasvojen lempeä, vakava ilme, sinisilmien hellä katse osoitti vielä paremmin kuin pukunsa kenen palvelija hän oli. Häntä seurasi nainen, joka kyllä ei ollut kaunis, mutta jonka kasvoista kuitenkin kuvastui sama sielun kauneus kuin miehenkin. Kovin surkuttelevan katseen loi pari huoneesen ja lähestyi vuodetta.

«Laupias Jumala!» kuiskasi nainen, – «me tulemme liian myöhään. Lapset ovat kuolleet, – ja äiti myöskin!»

Tästä synkästä kuvasta käännämme katseemme valoisampaan kohtaan; se näyttää meille

Eräällä Dovrefieldin kukkulalla näemme kolme vaeltajaa, vanhanpuolisen miehen ja kaksi naista. Mies ei pelkää vaivoja omasta eikä kumppaniensa puolesta; hän näkyy tahtovan harjoittaa heitä leikkimään niiden kanssa. Mutta hän tekee sen niin rakastavan hellästi, hän astuu heidän edellänsä niin ystävällisenä, niin hyvänä, ojentaen heille kätensä, kehoittaen heitä vielä vähäsen ponnistelemaan voimiansa, että he saisivat heti nähdä mitä ihanimman maiseman ja sitten levähtää; tuolla ylhäällä he sitten saavat «paimenmajasta» virkistävää juomaa! Ja tyttäret seuraavat häntä ilomielin, voittavat heikkoutensa ja uupumuksensa hänen tähtensä. Vihdoin he pääsevätkin tavoittelemallensa kukkulalle; – ja sinne kiipeäminen maksoikin vaivan! Maa leviää heidän allansa niin runsaskukkulaisena laaksoineen, synkkine metsineen, hedelmällisine vainioineen, ja etäällä taivaanrannalla yhtyvät meri ja taivas majesteetillisen rauhallisesti.

Ihastuksen «Ah» huuto huulillaan levitti isä kätensä kohti ylevän ihanaa näköalaa, ja vuorituuli vilvoitteli suloisesti vaeltajien poskia ei kolkon viileänä vaan hempeänä kuin kevään keijukainen.

Isä menee paimenmajaan saamaan maitoa itselleen ja omaisilleen. Sillaikaa levähtää toinen tyttäristä sammaltuneella kivellä nojaten selkäänsä kallionseinään. Mantelinhajuiset linneat peittävät maan hänen jalkojensa juuressa ja lintusten riemulaulut nousevat sinne laaksoista. Sisko, joka seisoo hänen vieressänsä, johon hän nojaa kauniin päänsä, jonka ruskeilla kiharoilla tuuli hyväillen leikkii, katselee tuolla alhaalla vihreiden puiden ja peilikirkkaiden vesien väliltä pilkistäviä taloja, ja hänen hellä ja intohimoista puhdas sydämmensä iloitsee kauniista näköalasta, joka ikäänkuin kuiskaa heille: «täällä voipi elää rauhassa ja onnellisena!» Silloin hän kuulee hellän äänen nimeänsä mainitsevan; Eeva se on, joka siinä kädellään osoittaen taivasta, mistä pilvet hajaantuvat ja siniset valokohdat, ystävällisten silmien tavoin kurkistavat esiin, iloisesti hymyillen sanoo: «Leonore! Katsos jo selkenee!»

«Selkeneekö? Jumalan kiitos!» kuiskaa Leonore ilosta säihkyvin silmin hiljaa nojaten poskensa siskon otsaan.

Kun mehiläispesässä uusi parvi on kasvanut lentokuntoiseksi, kuuluu hiljaisina iltoina tuosta pienestä yhteiskunnasta kehoittavia ääniä surisevan: ulos ulos ulos. Sitä ääntä on tulkittu siten, että vanha mehiläisemo sillä tavalla kehoittaa nuoria ulos maailmaan muodostamaan oman valtakuntansa. Me taas pikemmin uskoisimme nuorten sillä tavoin laulavan omaa ikävöimistänsä. Olkoonpa miten tahansa, varmaa vaan on, että ihmispesässä, kodissa, samanlaisia ääniä välistä kuuluu. Sillä siinäkin, kun nuori parvi on kasvanut ja varttunut kodin medestä ja vahasta, se huomaa tuvan liian ahtaaksi ja ikävöi «ulos, ulos»! Tuo on yhteistä kaikille kodeille; mutta hyvän ja onnellisen kodin ominaisuutena on, että samat äänet, jotka huusivat ulos ulos, sittemmin vielä vilkkaammin huutavat sisään, sisään! Niin tapahtui Frankin kodissa.

Ajanjakso, johon nyt tahdomme luoda silmäyksen, vie meidät muutamia vuosia eteenpäin siitä ajasta, jolloin näimme isän tyttärineen Dovrefieldillä, ja se näyttää meille Petrean äsken kotiin palanneena oltuaan sieltä pitkän ajan poissa.

Äiti, Petrea ja Gabrielle keskustelevat kaikki kolme niinkuin näkyy sangen vilkkaasti eräästä asiasta ja äidin lempeä ääni kuuluu lausuvan:

«Olet vapaa, rakas lapseni, määräämään kohtalosi, sen hyvin tiedät. Mutta niin kuin sinä kuvailet herra M–sköldin sen mieltymyksen tahi oikeammin mieltymyksen puutteen nojalla, jota tunnet häntä kohtaan, en voi milloinkaan uskoa sinun tulevan onnelliseksi hänen kanssansa, enkä sen tähden voi kehoittaa sinua menemään hänelle. Katsos tässä on vähäsen kuorimanteleita, tyttöseni! Emme ole niin pian unohtaneet pieniä mielitekojasi. Minä asetan vasun sinun eteesi.»

«Ja kreivitär Solenstråle», lausui veitikkamaisesti vilkas Gabrielle, «on itse puhunut herra sisarensapojan puolesta ja tarjonnut sinulle kotinsa! Sangen kohteliaasti ja hyvin tehty! Ja sinä Petrea, eikö sinulla enää ole ensinkään halua siihen kohoamiseen?!»

«Oi, ei, Gabrielle!» vastasi Petrea, «se lapsekas halu on aikoja sitten ollutta, mennyttä. Toisenlaista kohoamista minä nykyään toivon.»

«Ja se on?» kysyi Gabrielle kauniit silmät säihkyen; ne kyllä ilmaisivat hänen tietävän sen mitä hän tässä tahtoi kuulla sanoin lausuttuna.

«En tiedä miksikä sitä sanoisin, mutta täällä elää ja liikkuu ikävöiminen, jommoista on vaikea kuvailla»; lausui Petrea laskien kätensä rinnallensa, ja hänen silmänsä kostuivat. «Oi! jos voisin kohota – – kohota, kohota valoon, ylös korkeampaan, vapaampaan elämään!»

«Et saa haluta kuolemaa!» vastasi Gabrielle innokkaasti. «Ei sen vuoksi että nyt enää kammoksuisin kuolemaa. Sen jälkeen kuin Henrik kulki sitä tietä, tuntuu kuolema minusta ihan toisenlaiselta kuin ennen. Taivas on tullut ihan haudan lähelle. Kuoleminen on minusta sama kuin hänen luoksensa, hänen kotiinsa meneminen. Mutta minä olen kuitenkin iloinen, että saan elää täällä omaisteni luona, ja oma Petreaseni, sinusta täytyy tuntua samanlaiselta. Oi, elämä täällä maan päällä niiden seurassa, joita rakastaa, voi kuitenkin olla niin ihanaa!»

«Niin ajattelen ja tunnen minäkin, Gabrielle, vieläpä entistä enemmän nyt ollessani kotona omaisteni luona. Sen vuoksi tahtoisin niin mielelläni elää ainakin kunnes olen tullut paremmin valmiiksi. Mutta juuri tuota elämänhalua minun täytyy tuntea toimittaessani tehtävää, jossa pääsen käsittämään mikä minussa elää; – minussa liikkuu henki, vangittuna vielä, ja se ikävöi vapautustansa!»

«Kummallista!» lausui puoleksi tyytymättömänä Gabrielle, «miten erilaiset ihmiset ovat! Minä puolestani en ensinkään tunne tuommoista toimimishalua. Minä kelvoton, minä rakastan enimmän – joutilaisuutta – kun minun ei tarvitse tehdä mitään.» Ja hän nojasi suloisen päänsä silmät puoliummessa äitiin, joka katseli häntä silmillä, josta voi lukea: «Elä ainoastaan! niin teet kylliksi.»

Petrea jatkoi: «Luettuani tahi kuultuani ihmisistä, jotka ovat saaneet elää ja työskennellä jonkun suuren aatteen hyväksi, ihmiskunnan kehityksessä, jotka ovat saaneet kärsiä ja kuolla sen puolesta, oi, silloin olen itkenyt palavasta halusta saada siten käyttää ja uhrata henkeni. Mutta oi! maailma meni menojansa minun ohitseni. Ei kukaan minua tarvinnut, eikä minua tarvittu mihinkään!»

Petrea sekä nauroi että itki niin puhuessansa; samalla kyynelsilmin mutta hymyillen kuuntelivat häntä äiti ja Gabrielle. Hän jatkoi:

«Kun minulle sitten sattui tilaisuus joutua naimisiin, niin ajattelin: aion tulla toimeliaaksi siinä piirissä. Mutta oi! tunnen selvästi ettei se ole minun oikea alani tahi etten sovi siihen, etenkään miehen rinnalla, joka on niin perin erilainen ja jonka tunteet eivät ensinkään ole minun.»

«Mutta tyttö kultani», keskeytti häntä äiti vähäsen huolestuneena, «mitenkä sitten kävi niin, että hän luuli teitä niin yksimielisiksi, että hän kosi sinua? Kirjeestään päättäen luulisi hänen olevan varman sinun rakkaudestasi ja teidän molempien erittäin hyvin sopivan toisillenne.»

«Oi!» vastasi Petrea punastuen ja vähän hämillänsä, «siihen on kai kaksikin syytä, osaksi on syy hänen, osaksi minun. Maalla, jossa hänet tapasin, hän oli kovin paljon jätetty yksiksensä, ei kukaan välittänyt hänestä. Hänen oli ikävä ja sen tähden rupesin minä huvittelemaan häntä.»

«Hyvin jalomielisesti tehty!» selitti Gabrielle hymyillen.

«Eipä juuri niinkuin luulet!» vastasi Petrea jälleen punastuen, «sillä – ensiksi tahdoin tosin huvittaa häntä, mutta sitten – tahdoin myöskin itse vähän huvitusta. Niin, asia on semmoinen että ... että ... minulla ei ollut mitään tekemistä ja huvitellessani herra M...sköldiä ei minun mielestäni ollut niin ikävää, kuin sain hänen huvittelemaan itseäni. Sen vuoksi kuuntelin hänen pieniä juorujaan, sen vuoksi keitin hänelle aprikoosihilloa, sen vuoksi kerroin hänelle juttuja, sen vuoksi myöskin lauloin hänelle iltahämärässä: «Tervetullut oi, illan kuu»! ja annoin hänen pysyä siinä luulossa, jos häntä halutti, että hän muka oli tuo kuu... Äitini, Gabrielle antakaa anteeksi! Minä kyllä käsitän miten vähän tuo kaikki on kaunista ja säädyllistä... Mutta oi! Te ette usko kuinka vaarallista on olla joutilaana, kun on tuommoinen toimelias, levoton henki ja sitten vielä edessään «esine», joka... Te nauratte! Herra siunatkoon teitä siitä! Ei ole juttu muun arvoinenkaan, sillä surkea se ei ole millään tavalla – mutta voisi kyllä siksi tulla, jos tekisin siitä totta ja syntieni rangaistukseksi menisin naimisiin herra M–sköldin kanssa. En minä kuitenkaan olisi hänen silmissään arvokkaampi kuin taloudenpitäjä ja huvittaja eikä se ajan pitkään kävisi päinsä. Sitä paitsi hän ei rakasta minua, ei voi todenperäisesti rakastaa minua ja varmaankin sangen helposti kestää kieltoni.»

«No anna hänen kestää se, äläkä enää muistele sitä asiaa!» huudahti Gabrielle vilkkaasti.

«Minä olen samaa mieltä kuin Gabrielle», lausui äiti, «sillä naimisiin meno ainoastaan sitä varten, että pääsisi rouvaksi, saisi elatuksen, ja joutuisi «etat’iin», säätyyn tahi miksi sitä kaikkea sanotaankin, ei ole oikein ja sitäpaitse sinun asemassasi vallan tarpeetonta. Tiedäthän, lapseni, että meillä on kylliksi sekä itsellemme että sinulle, ja mielesi ja tarpeesi mukaan sen vaikutusalan aikanasi kyllä vielä löydät. Isäsi tulee kohta kotiin ja neuvotelkaamme silloin hänen kanssansa tästä asiasta. Hän kyllä auttaa meitä oikeaan!»

Petrea huokasi lausuessansa: «Minulla kyllä on ollut aavistuksia, toiveita – ehkä unelmiakin – ja vieläkin ne elävät sielussani, – urasta, vaikutusalasta, joka tekisi minut voimieni mukaan hyödylliseksi ja onnelliseksi. Minä nykyään vaadin vähemmän elämältä kuin ennen, uskon nyt itselläni olevan vähemmän kykyä kuin ennen – mutta oi! jospa saisin pienimpänä valon atoomina liittyä yhteen niistä säteistä, jotka elähyttävät ihmiskuntaa ja virvoittavat ihmissieluja, niin kiittäisin Jumalaa ja ylistelisin onneani. Olen koettanut – äitini, sinä ja Gabrielle te tiedätte sen, kirjassa lausua sen, mikä elää minussa, ja olen lähettänyt käsikirjoituksen kaunokirjallisesti sivistyneelle kirjankustantajalle arvosteltavaksi ja – jos arvostelu on suopea – edelleen lähetettäväksi maailmaan. Jos tämä onnistuu, jos sillä uralla aukenee minulle vaikutusala – oi! silloin voisi minustakin kerran tulla onnellinen ja hyödyllinen ihminen, omaisilleni iloksi ja...»

Petrean puhe keskeytyi, sillä sisään tuotiin suuri hänelle osoitettu paketti. Kamala aavistus valtasi hänet ja hänen sydämmensä sykki kovasti, kun hän avasi sinetin ja huomasi siinä – oman käsikirjoituksensa. Tuo kaunokirjallisesti sivistynyt kustantaja sen lähetti takaisin ynnä lyhyen kirjeen, joka sisälsi sen hauskan uutisen, ettei hän voinut tarjota siitä vähääkään, vielä vähemmin itse ruveta sen kustantajaksi.

«Siis tämäkin tie suljettu!» lausui Petrea nojaten otsansa käteensä, ettei kukaan huomaisi kuinka paljon se häneen koski. Hän oli siis erehtynyt taipumuksestansa ja kyvystänsä. Se ura oli suljettu – mihin hänen nyt piti ryhtyä? Avioliitto herra M–sköldin kanssa rupesi jälleen kummittelemaan Petrean aivoissa. Hän haparoi ikäänkuin pimeässä.

Mutta Gabrielle ei tahtonut uskoa kaunokirjallista uraa mahdottomaksi; hän oli kovin vihoissaan kirjankustantajalle. «Hän oli varmaankin aistiton ihminen!»

«Oi!» lausui Petrea puoleksi hymyillen, «tahtoisin minäkin imarrella itseäni sillä luulolla, ja jos vaan voisin saada kirjani painetuksi, niin ... mutta sitä ei auta ajatellakaan.»

Gabriellen mielestä siinä oli paljonkin miettimisen syytä eikä hän ensinkään epäillyt, että tavalla tahi toisella voitaisiin hankkia varoja, ja siten vielä joskus hankittaisiin kirjankustantajalle – pitkä nenä.

Äiti oli samaa mieltä ja puhui laamannin kotiintulosta. Hän kyllä selvittelee sen asian. «Jää sinä vaan rauhassa meidän luoksemme», hän lisäsi hellästi lohduttaen «ja miettikäämme yhdessä tyynesti asiaa. Äläkä ole levoton painamisvarojen suhteen; siihen kyllä vielä keksitään keino, kunhan vaan saamme tuumimisaikaa.»

«Ja», lisäsi Gabrielle, «täällä saat olla rauhassa niin paljon kuin konsanaan tahdot. Jos tahdot käyttää koko päivän lukemiseen ja kirjoittamiseen, niin ei kukaan pääse häiritsemään sinua; minä vaikka tappelen kaikkien hyvien ystäviesi ja tuttaviesi kanssa, jos siksi tulee varjellakseni rauhaasi. Minä tulen vaan ylös ilmoittamaan milloin on aamiainen ja päivällinen; ja kun on postipäivä niin tulen postitunnilla kolkuttamaan ovellesi, otan vastaan ja lähetän kirjeesi. Ja iltasin, niin – silloinhan saamme välistä nähdä sinut seurassamme! Et aavistakaan kuinka tervetullut silloin olet. Ihan varmaan sinä tunnet itsesi onnelliseksi meidän parissamme, me kun niin suuresti rakastamme sinua! Ja kirjasi! Sen me lähetämme ulos maailmaan, ja se voittaa kyllä kerran suosiota sekin!»

Suloiset äänet! te jotka olette kotoisin onnellisista kodeista, kuinka suuria suruja te osaattekaan lievittää!

Petrea tunsi niiden parantavan voiman. Hän vuodatti rakkauden ja kiitollisuuden kyyneleitä. Tuntia myöhemmin hän osaksi tyyntyneenä seisoi ikkunassa katsellen katuliikettä. Joulu lähestyi ja kaikki olivat vilkkaassa liikkeessä valmistuaksensa iloisesti viettämään ihanaa juhlaa. Kauppapuodit levittivät kauneimmat tavaransa nähtäviksi ja ihmiset kävivät ostoksilla.

Pieni lintunen lensi ikkunalaudalle, katseli tuokion Petreaa, visersi iloisesti ja – lensi pois. Mutta se jätti jälkeensä raikkaan tunnelman Petrean rintaan.

«Sinä olet iloinen, pikku lintunen!» hän ajatteli... «on paljon luotuja olentoja, jotka ovat iloisia! Minun vastoinkäymiseni ei tee pahaa, ei tuota vahinkoa kellekään. Miksi se sitten masentaisi minut? Maailma on suuri, rikas ja armollinen on sen Luoja. Jos tämä ura ei sovellu minulle, – no niin! sitten valitsen toisen!»

Ja hän oli iloinen sinä iltana omaistensa seurassa.

Mutta yön tultua kun Petrea jäi yksin, kun ulkonainen maailma ei enää levittänyt hänen eteensä monikarvaisia kuviaan, kun eivät mitkään rakkaat, suloiset äänet enää houkutelleet hänen minäänsä ulos kuorestaan; silloin palasi tuskat ja levottomuus hänen rintaansa.

Hänen oli mahdoton nukkua ja vastustamattoman halun pakosta hän huoaten istahti tarkastelemaan kovaonnista käsikirjoitustansa. Sen reunoissa hän huomasi monta lyijykynällä vedettyä viivaa, kysymysmerkkiä, peukalon jälkiä, jotka osaltaan kaikki todistivat tuntijan tarkastelleen sitä moittivasti ja lausuneen sen tuomion: «tämä ei kelpaa!»

Oi! sen kelpaavaisuuteen Petrea oli rakentanut itselleen ja omaisilleen niin monta «kohoamis»-mahdollisuutta, tuulentupaa. Olisivatko ne sittenkin kaikki olleet vaan turhia unelmia? Petrea luki. Hän tunnusti monen reunamuistutuksen olevan ihan paikallaan, mutta huomasi yhä enemmän niiden enimmäkseen koskevan erityisiä lausetapoja ja muita vähäpätöisyyksiä. Petrea luki lukemistansa ja innostui ehdottomasti lukemisestansa. Hänen sydämmensä uhkui innostuksesta, hänen silmänsä säihkyivät, ja äkkiä saman tunteen elähyttämänä, joka sans comparaison, verrattomasti, rohkaisi Coreggion mielen ja lohdutti Galilein, hän nousi, laski päättävästi kätensä käsikirjoituksellensa ja huudahti:

«Tämä kelpaa sittenkin!»

Ja erinomaisen virkistyneenä hän juoksi Gabriellen luokse, syleili häntä nauraen ja sanoi:

«Saat nähdä että minä vielä kerran kohoan!»