Koti: eli perhesuruja ja -iloja

«Harhaluuloja! harhaluuloja!» sinä huudat kaikelle ihmiselämän ilolle, kaikelle sen uskolle, kaikelle sen rakkaudelle. Kaikin voimin minä huudan vastaukseksi sinun sanoihisi: harhaluuloja! harhaluuloja! Kaikki riippuu siitä mihin uskomme, mitä rakastamme. Olisiko elämän ihanuus, elämän arvo mennyttä naiselta kun hänen ensimmäinen, aikaisin keväänsä, rakkaudenkukkansa, haaveiluhetkensä ovat ohitse!? Ei, älä usko sitä Iida! Ei mikään maailmassa ole suurempi harhaluulo kuin juuri tuo usko. Elämä on rikas; sen puu kukkii ijankaikkisesti, sillä se imee elinvoimansa kuolemattomista lähteistä. Se kasvattaa erilaisia kukkia, erilaisia väriltään ja loistoltaan. Kauniita ne ovat kaikki; me emme saa halveksia ainoatakaan; kaikki ne voivat kantaa ijankaikkisia – elämän hedelmiä.

Nuoruuden rakkaus! – Maaemon loistava lemmenkukka! Ken tahtoo tahi rohkenee kieltää sen hurmaavaa kauneutta, ken ei tahdo ylistää Luojaa siitä, että hän lahjoitti sen maan lapsille? Mutta oi! Tahdon huutaa kaikille niille, jotka juovat sen jumalallista juomaa ja kaikille niille, jotka eivät sitä saa, että on kukkasia, yhtä jaloja ja vähemmän hallanarkoja, kukkasia, joiden kuvuista yhtä hyvin kuin senkin voitte imeä elämää Ijankaikkisen elämästä.

Jospa vaan oikein oivaltaisimme kuinka lähelle meitä kaitselmus on asettanut autuuden lähteemme, jospa vaan oikein osaisimme lapsuutemme ajoilta asti niitä viljellä ja käyttää! – silloin elämämme tie harvoin kulkisi kuivien erämaiden halki. Onnelliset ne lapset, joiden silmät heidän vanhempansa ja kotinsa aikaisin avaavat huomaamaan elämän runsasta, rikasta todellisuutta! He saavat kokea mikä autuus, mikä ilo ja rauha voi herua onnellisista perhesuhteista, hellistä siteistä, jotka yhdistävät sisarukset toisiinsa, vanhemmat lapsiinsa, he kyllä tuntevat kuinka nuo olot, nuoruudessamme oikein hoidettuina, koituvat siunaukseksi varttuneemmalle ijälle.

Pyydät minun kertomaan kodistani, perheestäni. Mutta jos alan sitä tehdä, Iida, ken tietää älyänkö ensinkään lopettaa? Se aine on minusta niin runsas ja rakas, ja kuitenkin, – kuinka heikoksi tulleekaan kuvailuni, kuinka elottomaksi todellisuuden rinnalla!

Asuinkoti – joka on verrattuna oikeaan kotiin kuin ruumis sieluun – on jälleen pystyssä tuhkasta kohonneena samalla paikalla, jossa se paloi poroksi ummelleen kolmetoista vuotta sitten. Olisin suonut sinun olla mukanani eilen kirjastossa aamiaisella. Oli Leonoren syntymäpäivä ja perhe oli toimittanut hänelle äkkiarvaamattoman ilon, pienen lahjan, hänen mieleisensä lahjan, joka oli sievä ja samalla mukava. Lahja oli itsessään vähäpätöinen; – minkätähden se sittenkin tuotti meille kaikille niin paljon iloa? Minkätähden olivat hänen hurskaat silmänsä ja meidänkin suloisten kyyneleiden kostuttamat? Olimme kaikki niin hiljaa ja kuitenkin tunsimme itsemme hyvin onnellisiksi. Tunsimme sen sentähden että rakastimme toisiamme. Aurinko paistoi sinä hetkenä, – – katsos, Iida! tuo auringon säde, joka päivä päivältä valaisee kodin, on sen tilan paras kuva. Se karkoittaa sieltä kaiken pimeyden ja sen varjot vaan kirkastavat valoa. – – –

Tahdon nyt puhua vähäsen talon tyttäristä, jotta sinä, vilkas Iidani, et pitäisi kuvaani liian suurena tunteenpurkauksena. Aloitan siis – kunnia sille, jolle se kuuluu! – esittelemällä sinulle

joka on kuulu ahkeruudestaan, siveydestään ja siveydenopetuksestaan, tuomiokirkkomaisuudestansa ja monesta muustakin hyvästä ominaisuudestaan. Hän meni naimisiin yksitoista vuotta sitten ja joutui tavallista pienempiin varoihin; mutta hän ynnä miehensä älysivät käyttää hyväkseen leiviskänsä ja niin muuttui koti heidän käsissään semmoiseksi, jota sanotaan varakkaaksi kodiksi. Kahdeksan vilkasta Jacobiiniä ilmestyi siihen vuosien kuluessa, kuitenkaan aikaansaamatta vallankumousta; – he imivät siksi hyvää siveysoppia äidinrinnasta. Minä sanon heitä «berserkeiksi», syystä että he olivat oikeat voiman ja reippauden ihmeet, kun heidät viimeksi näin. Sentähden luotammekin nyt heidän voimiinsa kaataessamme erään lauta-aidan – josta vastedes enemmän – jota tekemään jo edeltäpäin aion valmistaa heitä kehoittamalla ynnä heidän äitiään oikein muinaisgoottilaisella kunnianhimolla. No niin! Sitten kun jacobiinilainen pariskunta oli yksitoista vuotta pitänyt koulua, mies opettanut pojille historiaa, latinaa y. m., vaimo pessyt heitä, kammannut ja neuvonut heitä ja todellakin ollut äidin sijaisena monelle äidittömälle, on Herra Jumala armosta kutsunut Jacobin – ei juuri taivaasen, mutta enkelinsä, konsistoriumin, kautta tämän kaupungin yhteydessä olevan maaseurakunnan kirkkoherraksi, joka aina on ollut heidän toivomustensa korkeimpana huippuna siitä alkaen kuin he ovat yhdessä mitään toivoneet. Heidän kohta tapahtuva muuttonsa tuottaa suuren ilon – vaikea on sanoa kummassako se on suurempi – kumpaankin perheesemme. Niin tulee siis Louise pastorin rouvaksi, ehkäpä pian rovastin rouvaksi ja pääsee siten semmoiseen siunattuun yhteiskunnalliseen asemaan, että hän voi oikein voimallisesti neuvoa ja nuhdella, jota Petrea sisko varmaankin tarvitsee ja nöyrästi ottaakin vastaan runsaan osansa siitä. Mutta «vanhimpamme» nuhteet ovatkin entisistään paljoa lempeämmät. Se on Jacobin vaikutus. Heidän kummankin on käynyt niinkuin käy jokaisessa onnellisessa avioliitossa: he ovat jalostuttaneet toisiansa ja tunnustettu tosilause meidän perheessämme on, «että toinen ei olisi tullut siksi mitä hän on toisen avutta, mutta ei myöskään toinen toisen avutta siksi mikä on».

Perheen ruusulla, Eevalla, oli kerran elämässään suuri suru, vaikea taistelu; – mutta siitä taistelusta hän suoriutui voittoisasti. Tosi on, että hellä enkeli kulki hänen rinnallaan auttaen ja tukien häntä. – Sen jälkeen hän on elänyt ainoastaan ilahuttaaksensa perhettään ja ystäviään, kauniina, rakastettavana ja onnellisena, vähän väliä jaellen rukkasia, jonka liikkeen hän kuitenkin pian ajan ja ijän vaatimana lienee pakotettu lopettamaan.

Sanoin enkelin kulkeneen hänen sivullaan vaikeassa taistelussa. Oli aika, jolloin tuo enkeli oli ruma, vastenmielinen tyttö, aina tyytymätön eikä kenenkään rakastama. Nykyään ei perheessä rakasteta niin ketään kuin häntä. Ei milloinkaan – Jumalan armosta – suurempaa muutosta ole tapahtunut. Nyt tuntuu oikein hyvältä katsella häntä ja olla hänen läheisyydessänsä. Hänen nenänsä tosin jäi kasvamatta niin kaarevaksi kuin toivottiin; ei hänen hipiänsäkään tullut erittäin valkeaksi eikä hän tullut ruusuposkiseksi, mutta kaunis hänestä sittenkin tuli; rakkauden ja hienotunteisuuden hellä ilme, koko olemuksen tyyni vaatimaton hempeys tekivät hänet kauniiksi. Hänen ainoa vaatimuksensa on saada palvella ja auttaa kaikkia, ja siten ovat kaikki turvautuneet häneen ja hänestä on tullut kodin sydän, kodin rauhanenkeli, – ja itse puolestansa hän sillä välin on juurtunut kotiinsa ja tullut onnelliseksi sen viehätyksestä. Hellimmin hän on kiintynyt Eeva siskoon, eivätkä he kumpikaan voi tulla toimeen ilman toistansa.

Tiedät minkä yrityksen nämä sisarukset panivat toimeen sangen nuorella ijällä; tiedät myöskin kuinka hyvin se onnistui, miten se voitti kaikkien luottamuksen ja siten pääsi lujalle pohjalle sekä tuotti johtajalleen yleistä kunnioitusta ynnä kymmenen vuoden kuluttua varoja elää yksinkertaisesti ja muiden sekä opistonsa avusta riippumatta. He voisivat nyt, jos tahtoisivat, luopua siitä ja se voisi kuitenkin kukoistaa Annette P–n hoidossa; alussa he jo ottivat hänet apuopettajaksi ja hänestä on nyt tullut harvinaisen taitava ja luonteensa puolesta kunnioitettava opettaja. Frank-sisarusten nimi oli kunnioitettu hyödyllisen opiston etunenässä; mutta epäiltävää on, olisiko se niin kauniisti onnistunut ja niin hyvin kehittynyt ilman erään henkilön apua, joka huolellisesti pysyi yleisön silmiltä salassa ja salasi osuutensa sen onnistumiseen ja jota sen vuoksi ei milloinkaan siitä kiitetty. Ilman assessori Munterin väsymätöntä huolenpitoa ja apua – niin ainakin sisaret itse sanovat – ei yritys olisi milloinkaan onnistunut. Mitä ihmeellistä harrasta kestäväisyyttä onkaan sen ihmisen sielussa! Hän on ollut ja on perheemme hyväntekijä, mutta sano hänelle sanakaan siitä, jos tahdot nähdä hänet oikein vihaisena ja kuulla miten hän toruen torjuu luotansa kaiken kiitoksen! Koko kaupunki suree sitä, että hän nyt aikoo muuttaa täältä pois sekä asettua huvilaansa, mutta hänen on mahdoton kestää kauemmin sillä tavoin kuin hän ponnistelee voimiansa yöt ja päivät. Hänen terveytensä on silminnähtävästi heikontunut viime aikoina, ja me iloitsemme siitä, että hän suo itsellensä vähäsen lepoa, hiukankin voimistuaksensa. Me rakastamme häntä kaikki sydämmestämme, mutta eräs meistä on ruvennut juonittelemaan pakoittaaksensa erään toisen meistä – liittymään häneen; sen tähden on hyvä assessorimme nykyään salaisen juonen esineenä, joka ... mutta unohdan että minun pitikin kuvailla talon tyttäriä.

Kodissamme on erityinen, oma, pieni maailma, maailma, johon ei mitään saastaa saa tunkeutua; siellä elävät kukat, linnut, soitto ja laulu ynnä Gabrielle. Aamu kadottaisi paraan viehätyksensä ellei siinä Gabriellen linnuilla ja kukilla olisi mitään tehtävää, ja paljon pimeämmäksi tulisi iltahämärä, ellei Gabriellen laulut ja kitara sitä elähyttäisi. Hänen kukkapöytänsä on vähitellen suurentunut kasvihuoneeksi, ei suureksi tosin, mutta kyllin tilavaksi kasvattamaan kauniin viiniköynnöksen – jota paraikaa rypäleet kaunistavat – ynnä monta kaunista jopa harvinaistakin kasvia sekä suomaan perheelle pienen Italian omassa kodissaan, niin että se keskellä pohjoista talvea voi nauttia etelän suloutta. Katettu käytävä viepi asuinhuoneesta kasvihuoneesen ja tavallisesti juomme siellä talvisin iltapäiväkahvin. Lintuhäkki on muutettu sinne. Viheriäisellä pöydällä on kasvitieteellisiä kirjoja ja Ruotsin puutarhayhdistyksen teokset miellyttävine kirjoituksineen. Siellä on kaksi nojatuolia, päällys mitä koreimmin kaavailtuna kuvaillen kukkia ja lintuja, – arvaathan keitä varten. Niissä istuu äitini niin mielellään lukemassa tahi katselemassa miten «pikku neiti» (siitä nimityksestä hän ei milloinkaan kasvamalla pääse) hoitaa kukkiaan, siirtää niitä auringonpaisteesen tahi juttelee pikkulintuistensa kanssa. Todellakin voi sanoa Gabriellen kukittavan hänen elämänsä illan.

Eräs ruotsalaisille sydämmille rakas mies on lausunut: «pohjoismaisen elämän pääpiirre on – – kestetty talvi», ja se lause pitää paikkansa, kodin ja ihmisen yksityisessäkin elämässä. Elämä niin pian kangistuu ja jäätyy, yhtä helposti joutuu sydänkin lumen peittoon; talvi tahtoo päästä valtaan niin ulkona kuin kotiliedenkin ympärillä. Voidaksensa pitää kotia lämpöisenä, saadaksensa elämän versoamaan ja kukoistukseen, täytyy lakkaamatta hoitaa sen pyhää tulta. Rakkaus ei saa hiiltyä eikä sammua. Jos se sen tekee, silloin muuttuu elämä vaivalloiseksi ja vaikeaksi, eikä ihminen jaksa mitään muuta kuin – nukkua. Se ei tee sitä, jos se lainaa tulta taivaasta, silloin se pitää tuvan ja sydämmen lämpimänä ja elämä kukkii ijäti vaihtelevan leikin tuhansissa vaiheissa: lähimmäisten ilahuttamisessa. Ja jos kotielämä on semmoista, silloin – – sada vaan lunta talviseni, sada vaan!

Mutta palaan Gabrielleen, jonka sukkeluus ja iloisuus ynnä hellä, viaton sydän syystä ovat tehneet vanhempiensa lemmikiksi ja kaikkien iloksi. Hän yhä vaan väittää olevansa hyödytön ja kelvoton mihinkään toimeen sekä moittii auttamatonta «dolce far nienten», toimettomuuden rakkauttaan; mutta ei kukaan ole samaa mieltä hänen kanssansa, syystä ettei kukaan meistä voisi tulla toimeen ilman häntä. Kuitenkin hän kyllä osaa olla yhtä toimelias ja neuvokas jos siksi tulee kuin kuka muu hyvänsä. Gabrielle ei enää johonkuhun aikaan ole keksinyt arvoituksia. Luulenpa melkein syyksi siihen erään vapaaherra L–n, jonka kerran luultiin olleen vikapään erään talon palamiseen ja jonka nyt epäillään tahtovan sytyttää erään sydämmen ja joka eräillä sanoilla ja katseilla koettaa toimittaa siskokullalleni päänvaivaa – olin jo sanoa sydämmenvaivaa.

Ja sittenhän meillä vielä on «tuo Petrea tuossa», joksi muudan talon ystävä häntä sanoo, ei kuitenkaan enää pahan tuulen vaikutuksesta. «Tuolla Petrealla» on tässä matoisessa maailmassa ollut paljon puuhaa, ensiksi oman nenänsä tähden, jonka kanssa hän ei elänyt oikein hyvässä sovussa, ja sitten monesta muustakin niin hänessä itsessään kuin hänen ympärillään olevasta syystä; näytti siltä kuin hänen oma maailmansa ei milloinkaan pääsisi kaaoksestansa.

Mutta se on päässyt! Kiitollisuuden kyynel silmässäni rohkenen sen sanoa ja joskus ehkä vielä kerron lähemmin kuinka se on päässyt. Siunattu olkoon se koti, joka on ehkäissyt hänen hairahduksensa, parantanut hänen sydämmensä haavan, tarjonnut hänelle tyynen sataman, hellän suojan, jossa hänelle kestämiensä myrskyjen jälkeen on suotu aikaa levähtää, tointua ja löytää oma itsensä. Ilman sitä kotia, ilman sen vaikutusta olisi Petreasta varmaankin tullut – hupakko eikä niinkuin nyt – välttävän järjellinen ihminen.

Tunnet nykyisen vaikutusalani, joka, johdattaessansa minut syvemmälle elämän salaisuuksiin, antaa minun löytää siitä yhä enemmän kauneutta ja runoutta kuin olen aavistanutkaan nuoruuteni unelmissa! Ei yksistään siksi, mutta kuitenkin hyvin paljon sen vaikutuksesta on, jätettyäni taakseni kolmekymmentä ikävuotta, uusi kevät koittanut minulle, kevät, joka ei milloinkaan surkastu muuten kuin omasta syystäni. Ja jos tuskan kyynel vielä usein kasteleekin entisiä hairahduksia tahi nykyisiä vikoja, – jos vielä saavuttamattoman paremmuuden, puhtauden, kirkkauden ikävöiminen tuottaa tuskaa – niin entä sitten? Mitäpä siitä vaikka silmävesi kirveleekin, kunhan vaan silmä siitä kirkastuu! Mitäpä siitä, vaikka taivas nöyryyttääkin, kunhan se vaan – vie ylöspäin?!

Eräs Petrean onnentuottamiskeinoja on, ettei hän tarvitse paljon tämän maailman tavaraa ja mukavuuksia. Hänestä ovat semmoiset hyvin läheistä sukua haaveilujen perheelle ja sentähden hän tahtoo olla niiden kanssa niin vähän tekemisissä kuin mahdollista. Sen kautta hänellä onkin tilaisuutta hankkia itselleen monta sydämmellistä, oikein kouraan tuntuvaa ilonaihetta. En kuitenkaan tohdi kieltää, että hän ehkä piankin saa tuommoisen «juhlimispuuskan» ja panee toimeen pienet pidot ullakkokammarissansa ja että siellä silloin tarjotaan kaikenmoisia «haaveiluja» esim. kananpoikasia – äitini «lempihaaveiluja» – ja sitruunakohokasta, joka on «vanhimpamme» melkein ainoa mieliruoka, jossa hän tahtoisi «syödä» rakkaan «vanhimman siskonsa» kanssa «puuskansa» sovintoaterian.

Jos tahdot yleiskatsauksen Petrean tilaan, niin se on tämmöinen: Mikä ennen oli tuottanut hänelle levottomuutta, se on nyt muuttunut hänelle rauhan lähteeksi. Hän uskoo elämän olevan todellisen ja samalla oman elämänsä olevan eheän. Hän ei salli satunnaisten ulkonaisten eikä sisällisten häiriöiden turmella rauhaansa; hän sanoo niitä pilvenhattaroiksi, haihtuviksi myrskyiksi, joiden jälkeen aurinko jälleen pilkistää esiin.

Ja jos hänen pieni ullakkokammarinsa kerran musertuisikin, niin hän käsittäisi sen satunnaiseksi onnettomuudeksi ja valmistautuisi nöyrästi muuttamaan – vielä vähän korkeammalle!

Mutta kylliksi jo Petreasta ja hänen kohoomisestansa.

Kodissa oli vieläkin yksi tytär, jonka ihana kuva vielä on kaikkien muistossa, mutta suruharson peittämänä. Sillä hän hylkäsi kodin, eikä se tapahtunut sovussa ja rauhassa; ei hän myöskään tullut onnelliseksi ja tietämättömyyden hämäryys on monta vuotta verhonnut hänen elonsa. Hänen luullaan kuolleen, hänen ystävänsä ovat kauan uskoneet sitä ja surreet häntä, mutta heidän, parissaan on yksi, joka ei usko sitä. Minä en luule hänen kuolleen; minä varmasti aavistan, että hän vielä palaa ja että vielä voin näyttää hänelle kuinka rakas hän on minulle. Minä luulen, että minulla nyt olisi monta hellää ja hyväätekevää sanaa sanottavana hänelle; olen rakentanut tuulentupia hänen palaamisensa perusteelle – ja odotan lakkaamatta hänen tuloaan tahi edes saavani viittauksen mistä hänet löytäisin. Ja kuulukoon hänen äänensä sitten vaikkapa Grönlannista tahi Arabian aavikolta, niin minä kyllä osaan hänen luoksensa!

Tahtoisin kuvailla sinulle tuon ijäkkään pariskunnan, johon kodin kaikki omaiset hellästi ja kunnioittaen katsahtavat, heidät, jotka kohta ovat eläneet neljäkymmentä vuotta yhdessä, eivätkä näytä voivan elää ilman toistansa, mutta siihen on kynäni kerrassaan liian mehuton. Ainoastaan muutamien hätäpäisten ääriviivain vetämiseen se uskaltaa ryhtyä. Isäni on kohta seitsemänkymmenen vuotinen; mutta luuletko hänen siltä suovan itselleen lepoa? Hän on vallan tyytymätön, jos hän on jonakuna aamuna nukkunut vähäsen kauemmin kuin tavallista ja hänet herätetään joka aamu kello kuusi; niin hän pelkää menettävänsä jotain elämästänsä. Ikävä on, että hänen heikontunut näkönsä pakoittaa häntä vähentämään töitänsä. – Hänestä on hauskaa kun iltasin luemme hänelle ääneen – romaaneja! Äitini kehuu leikillisesti viekoitelleensa hänen niitä lukemaan; isä tunnustaa hymyillen niiden lukemisen todellakin olevan hyödyllisen «vanhuksille», sillä se auttaa heitä säilyttämään sydämmensä nuorena. Kaikessa hän muuten on ennallaan, ehkä hyväsydämmisempi ja jalompi kuin ennen konsanaan, ja sentähden juuri hän onkin meille niin kunnioitusta ansaitseva ja rakas. Oi Ida! On autuas tunne, kun voimme sydämmestämme rakastaa ja kunnioittaa niitä, jotka antavat meille elämän! Ja nyt minun täytyy verta vuotavin sydämmin synkällä hunnulla peittää kodin valoisa kuva, joka kuitenkin on niin kauniista kuvasta – äitini kuvasta muodostunut! Pelkään, pelkään hänen pian jättävän meidät! Kaksi vuotta hän jo on kuihtumistaan kuihtunut. Hän ei ole varsinaisesti sairas, mutta hän riutuu silminnähtävästi, eivätkä mitkään lääketieteen parannuskeinot ole voineet häntä auttaa. Nyt toivotaan apua tulevasta kevätilmasta, seltterivedestä ja kesämatkasta, – isäni matkustaisi hänen kanssansa vaikka maailman loppuun – toivomme varmasti hänen paranevan; itse hän myöskin toivoo, hän myöntää hymyillen, kun puhumme seltterivedestä, matkasta ja muistakin ehdotuksistamme ja sanoo niin mielellään tahtovansa elää parissamme, sanoo olevansa onnellinen kanssamme, – – mutta kuitenkin on hänessä jotakin, hänen hymyilynsäkin, joka ilmaisee minulle, ettei hän oikein luota lausumaansa toivoon. Oi! nähdessäni hänen kasvojensa päivä päivältä yhä kalpenevan ja tuon taivaallisen ilmeen hänen lempeissä kasvonpiirteissään, nähdessäni hänen liikkeidensä yhä hidastuvan kun hän kulkee huoneissa hiljaa järjestäen kodissa kaikki paikoilleen ja saattaen kaikki meille niin miellyttäväksi – silloin minun on vaikeata pidättää kyyneleitäni, ajatellessani, että hän ehkä piankin jättää meidät. Mutta miksi olen niin epäilevä? Miksikä minä en toivo niinkuin muutkin? Oi! Tahdon toivoa, etenkin isäni tähden, jolla ilman häntä ei enää olisi ilonhetkeä tässä elämässä. Nykyään hän on voimakkaampi ja vilkkaampi kuin pitkään aikaan. Louise ynnä hänen perheensä tänne tulo sen vaikuttaa ja vielä toinenkin ilopäivä, joka kohta on tulossa ja oikeastaan koskee isääni. Äiti astuu niin tyytyväisenä puuhaillen almanakka kädessä järjestäen kaikki iloista juhlaa varten. Isäni on jo kauan toivonut omistavansa sangen suuren tontin, joka on puutarhamme vieressä, voidaksensa muodostaa sen yleiseksi ja hyödylliseksi puistoksi; mutta hän on uhrannut niin paljon lapsillensa, ettei hänelle ole jäänyt ollenkaan varoja lempituumansa toteuttamiseksi. Mutta lapset ovat jo runsaasti kaksitoista vuotta koonneet, säästäneet ja lainanneet loput tarvittavasta rahamäärästä, millä he ovat ostaneet tontin. Isän syntymäpäivänä, kun hän täyttää seitsemänkymmentä vuotta, kaatuu raja-aita berserkkien ryntäyksestä ja uuden tontin haltia Gabriellen suloisessa muodossa antaa hänelle ostokirjan, joka on tehty hänen nimessänsä. Miten onnelliseksi hän tuleekaan! Meidät jo sen paljas ajatus tekee onnelliseksi! Ajatteles miten hän sitten siellä muokkaa, kaivaa ja istuttaa, ja miten se työ ilahuttaa ja virkistää hänen vanhuuttaan! Saakoon hän elää nähdäksensä istuttamiensa puiden levittävän tuuheat oksansa ylitsensä ja niiden suhinan ennustavasti kuiskaellen kertovan hänelle siitä siunauksesta, jonka hänen Jälkeläisensä kolmannessa ja neljännessä polvessa lausuvat hänen hyödyllisistä toimistansa.

Minun pitäisi kertoa siitä ystäväpiiristä, joka yhä lähemmin on liittynyt kotiimme, uudesta maaherrastamme Stjernhökistä ja hänen puolisostansa, joita me kaikki rakastamme ja jonka tänne muutto oli tervetullut etenkin isälleni, joka rakastaa häntä melkein kuin poikaansa; minun pitäisi myöskin puhua kotini palvelijoista, jotka ovat enemmän ystäviä kuin palvelijoita; mutta pelkään kirjeeni venyvän liian pitkäksi. Ja ehkä syytät minua salaa siitä että muka olen maalannut tauluni liian yksitoikkoisen valoisaksi; kenties tahtonet kysyä:

«Eikö sinun kodissasi ole ensinkään noita pieniä sysäyksiä, häiriöitä, kiistoja, kiivaita sanoja, tuhmuuksia, laiminlyömisiä, vahinkoja ja mitä kaikkea lienevätkään, noita henkisiä moskitoshyttysiä, jotka pistoksillaan saavat ihon ärtymään ja herättävät levottomuutta ja pahaa mieltä, jotka eivät säästä onnellisimpiakaan koteja?»

On kyllä. Ne kyllä tulevat, mutta lentävät pois melkein yhtä sukkelaan kuin tulevatkin eivätkä milloinkaan jätä myrkkyä pistimiinsä; sillä niihin käytetään yleislääkettä jonka nimenä on: «anteeksiantaminen, unohtaminen, parantuminen»! sitä käytetään heti paikalla ja se vaikuttaa sen, että noiden pahojen elävien käynnit uudistuvat yhä harvemmin. Sitä paitsi ne eivät milloinkaan oikein hyvin viihdy puhtaissa ja lempeissä luonteissa.

Ja tahdotko, rakas Ida, tulla vakuutetuksi kuvauksen todenperäisyydestä, niin – tule tänne katsomaan! Tule! Se olisi meille kaikille mieleistä! Tule, ja anna kotimme tarjota itsellesi huvitusta, ehkä rauhaakin, jota sydämmesi kaipaa! Tule! ja usko minua Ida, kun katselemme maailmaa vähäsen korkealta – esim. ullakkokammarista – niin saamme nähdä haaveilujen olevan sumuharson tavoin levitettynä maan yli, mutta taivas on ijankaikkisen selkeänä lepäämässä sen yllä.

«Hyvää huomenta!» lausui Jeremias Munter, astuessansa taskut täynnä kirjoja Petrean ullakkokammariin, joka erosi kaikista muista huoneista täydellisen yksinkertaisuutensa ja koristelemattomuutensa vuoksi. Lasillinen kauniita vehreitä kukkia oli sen ainoa ylellisyys.

«Oi, sydämmellisesti tervetullut!» huudahti Petrea säihkyvin silmin katsellen tulijaa ja hänen kallisarvoista koristustansa.

«Niin kylläpä luulen olevani tänään tervetullut», lausui assessori. «Tässä on namusia Petrea neidille. Katsokaa tässä, ja tässä, ja tässä.»

Niin sanoen assessori veti taskustansa kirjan toisensa perästä, mainiten niiden nimet ja sisällyksen. Ne olivat kaikki sitä lajia, että ne levittävät uuden maailman ajattelevan ihmisen silmien eteen; ja Petrea otti ne vastaan niin ihastuneena kuin ainoastaan ne, jotka ovat etsineet, janonneet ja löytäneet samanlaisen ilon lähteen kuin hän. Assessori nautti salaa nähdessänsä hänen iloitsevan katsellessansa kirjojaan ja puhellessaan niistä.

«Kuinka hyvä te olette!» sanoi Petrea, «kuinka erinomaisen hyvä te olette, kun noin muistatte minua. Mutta teidän täytyy saada nähdä, että minä olenkin odottanut teitä tänään!» Ja silmät säihkyen hyväntahtoisuudesta hän otti kaapista kaksi oikeata posliinilautasta, toisella oli pulleata vehnäleipää ja toisella rehotti mitä komein viinirypäleterttu omilla lehdillään, jotka monivärisinä muodostivat seppeleen, sievästi järjestettyinä kaartaen lautasen kultareunaa. Lautaset hän asetti pienelle pöydälle ikkunan eteen ja niin että auringonsäteet pääsivät niitä valaisemaan.

Assessori katseli niitä hollantilaisen hedelmänmaalaajan tavoin ja näkyi ihailevan tavallaan täydellisen kaunista kuvaa.

«Te ette saa yksistään katsella niitä, teidän täytyy myöskin syödä aamiaisenne», lausui vilkas Petrea. «Leipä on – kotileivottua ja – Eeva on asettanut rypäleet ja tuonut ne tänne ylös.»

«Eeva!» toisti assessori, «no, hän ei varmaankaan luullut minun tulevan tänne tänään?»

«Juuri sen vuoksi, että me kumpikin luulimme teidän tulevan, hän itse tahtoi pitää huolta siitä.» Petrea katseli sitä sanoessansa veitikkamaisen tutkivasti assessoria, joka puolestansa ei suinkaan salannut iloaan, irroitti viinimarjan, istahti ja – oli ääneti.

Petrea kääntyi jälleen kirjojensa puoleen.

«Oi! minkä tähden elämä on niin lyhyt, kun on niin sanomattoman paljon opittavaa! Mutta tosi on että on väärin ja typerää kuvailla oppiaikaa lyhyeksi; – puhe elämän lyhyydestä ja taiteen pituudesta onkin jo tuon pakana Hippokrateen suusta. Mutta Jumalan kiitos toivosta ja siitä varmuudesta että saapi olla oppilaana ijankaikkisesti. Oi, setä Munter! minä iloitsen sydämmestäni aikamme teollisuuden kehityksestä. Se helpottaa ihmisten vaatteiden ja elatuksen hankinnan, ja silloin suuri joukko rupeaakin elämään henkistä elämää. Sillä tosi on jo kolmatta tuhatta vuotta sitten lausuttu sana: «Kun välttämättömät tarpeet ovat tyydytetyt, kääntyy ihminen yleisemmän ja korkeamman puoleen.» Sen tähden, kun maailman suuri työviikko on lopussa, niin alkaa lepopäivä, hiljainen rukoilijakansa leviää ympäri maan haluamatta enää sen katoavaisia aarteita, vaan se etsii ijankaikkisia, kansa, jonka elämää kuvaa katseleminen, käsitys ja rukous, joka palvelee luojaansa hengessä ja totuudessa. Silloin koittaa päivä, josta enkelit veisasivat: «Rauha maassa!»

«Rauha maassa?» toisti Jeremias verkkaan ja surullisesti, «milloin se tulee? Sen täytyy ensin tulla ihmisten sydämmiin, ja siellä ... siellä elostelee niin monet pirut, niin suuret rauhattomuudet ja tuskalliset ikävöimiset, jotka eivät tyynny... Mutta mitä nyt? Mikä on nyt tapahtunut?»

«Oi Jumalani!» huudahti Petrea ollen vallan suunniltaan. «Hän elää, hän elää!»

«Kuka hän? Ken elää? Ei, nyt Petrea ei todellakaan ole oikein järjissänsä!» lausui assessori nousten.

«Katsokaa! katsokaa, tässä!» huudahti Petrea vavisten liikutuksesta ja näytti assessorille rikkirevityn paperipalasen; »katsokaa! se oli tässä kirjassa!»

«No, entä sitten? Sehän on palanen seepiavärimaalausta; .... käsi, joka ripottelee ruusuja .... haudalle, luulemma. Enkö ole nähnyt tuota ennen jossakin, mutta eheänä?»

«Olette kyllä! Kyllä! Se on nainen ruusupensaan luona, jonka lapsena lahjoitin Saaralle. Saara elää! Katsokaa! Tähän hän itse on kirjoittanut.»

Maalauksen takapuoli oli täyteen kirjoitettu ikäänkuin lapsenkäden töhrimä, mutta puhtaalle paikalle oli Saara itse kirjoittanut, sen voi päättää hänen omasta erittäin kauniista käsialastansa.

«Ei kuki ruusuja Saaran haudalla!»

«Petrea! Jos tietäisit mitä...»

Lausetta ei jatkettu; pari pilkkua näytti ilmoittavan, että kyyneleet olivat sen lopettaneet.

«Kummallista!» sanoi assessori. «Nämä kirjat, jotka sain eilen, ovat ostetut U**sta. Olisiko hän siellä? Mutta...»

«Varmaankin, varmaankin hän on siellä!» huudahti Petrea. «Katsokaa, tässä on kirje, jossa oli merkki; katsokaa, ensimmäisellä lehdellä on nimi: «Saara Schwartz», vaikka pyyhittynä. Oi! varmaankin hän on U**ssa, ainakin voimme sieltä saada tietoja hänestä. Oi Saara! Saara raukkani! Hän elää, mutta kenties hädässä ja puutteessa! Jo tänään olen hänen luonaan, jos hän on U**ssa!»

«Sen kyllä Petrea neiti jättää tekemättä, ellei hän voi lentää,» vastasi assessori. «U**hun on seitsemäntoista peninkulmaa.»

«Voi, voi, kun isäni sattui juuri nämä päivät olemaan matkalla vaunuinensa! Hän olisi muuten lähtenyt kanssani. Mutta hänellä on vanhat kiesit; ne minä otan ja...»

«Hyvin hauskaa yksinäisen naisen retkuttaa kieseissä etenkin näin sateitten turmelemilla teillä, ja katsokaa ... katsokaa mimmoiset mustat pilvet tuolta etelästä nousevat! Saatte rankkasateen niskaanne istua hytkyttäessänne kieseissä koko päivän –»

«Satakoon vaikka hiilikoukkuja», keskeytti Petrea kiihkeästi, «niin perille minun pitää päästä! Oi Jumalani! olihan hän siskoni; hän on vieläkin – pitäisikö hänen turhaan huutaa minua avuksensa? Nyt riennän alas äitini luokse, ja...» Petrea otti hattunsa ja nuttunsa.

«Tyyntykää toki vähäsen Petrea neitiseni. Minä sanon ettei sovi lähteä sillä tavalla. Kiesit eivät kestä koossa. Olen itse koettanut niitä, Jumala paratkoon. Te ette voi matkustaa niillä.»

«No niin, sitten menen astumalla, jos en voi astua, niin voin ryömiä; mutta perille minun pitää päästä!» huudahti Petrea päättäväisesti.

«Sekö teidän luja päätöksenne?»

«Luja ja järkähtämätön sekä viimeinen!»

«No, sittenhän minä saan ryömiä mukana!» lausui assessori hymyillen, «ellei muun vuoksi, niin ainakin nähdäkseni miten se käy päinsä. Minä menen nyt kotiin, mutta olen täällä jälleen tunnin kuluttua. Luvatkaa minulle kärsivällisesti odottaa sen aikaa eikä juosta nelistää ... ryömiä aioinkin sanoa, ilman minua!» Assessori läksi ja Petrea riensi alas äitinsä ja siskojensa luokse.

Jo ennen kuin heidän keskustelunsa ja neuvottelunsa loppui, seisattuivat keveät matkavaunut portin eteen. Assessori astui niistä ja tarjosi Petrealle käsivartensa. Kohta sen perästä hän jälleen itse nousi niihin ja istahti Petrean viereen, innokkaasti torjuen luotansa eväsvasua ja viinipulloa, jotka Leonore vastustuksesta huolimatta pisti vaunuihin, ja sitten he läksivät matkaan

Toisen kerran eläessänsä assessori ja Petrea olivat yhdessä matkalla, eivätkä nyt, enemmän kuin silloinkaan suopeat tähdet tahtoneet valaista heidän matkaansa, sillä tuskin he olivat päässeet matkansa alkuunkaan kun rupesi satamaan ja raskaat lyijynkarvaiset pilvet kohosivat taivaalle peittäen sen kokonaan. On jotenkin masentavaa kun kysyväisesti kohottaessansa katseensa ylöspäin tärkeän matkan alussa, näkee semmoisen taivaan yllänsä. Liittyi siihen sitten vielä muitakin onnettomuutta ennustavia enteitä. Hevoset nousivat monta kertaa pystyyn ikäänkuin sillä tavalla ilmoittaaksensa vastenmielisyyttään eteenpäin kulkemisesta, ja pöllö rupesi seuraamaan vaunuja, lennähti edelle vaunujen lähestyessä odottaaksensa niiden uudestaan lähestymistä kappaleen matkan päässä.

Saapuessansa metsään, jossa heidän kuoppaisen tien tähden oli pakko ajaa hyvin hiljaa, näkivät matkustavaiset pienen mustanharmaan eukon tulevan metsästä oikealta puolen, niin noitaa muistuttavan, niin kammottavan näköisen kuin ruma akka suinkin voi olla. Hän katsoa tuijotti hetkisen matkamiehiämme ja katosi sitten äkkiä metsään puiden väliin. Assessoria ehdottomasti puistutti häntä nähdessä, ja hän lausui:

«Minkämoinen ero naisen ja naisen välillä! Mitä viehättävin olento maailmassa ja mitä inhottavin on – nainen.»

Hänen mielensä oikein synkistyi nähtyään tuon vanhan noidan. Hänen mukanaan oli sillä aikaa pöllökin hävinnyt; ehkä siitä syystä että «vakka kantensa valitsee». Mutta ehkä kovin syyttömästi panettelemme tuota pikkusta akkaa, joka minusta olkoon parahin pikku akka maailmassa. Hyvä on että Herramme tuntee meidät paremmin kuin me itse.

Petrea istui sillä aikaa sanaakaan virkkamatta. Luulkoon ihminen olevansa vaikka kuinka valistunut ja ennakkoluuloton, niin hän ei kuitenkaan milloinkaan ole täydellisesti vapaa eräistä tapahtumain käsityksistä, jotka aavistusten, ennustusten, enteiden viesteinä pöllöjen tavoin äänettömästi lentäen kulkevat halki maailman, aina Aatamin syntiinlankeemuksesta asti huutaen «huu, uhuu»! tahi «klävitt»! (Tunnettu on ettei Hobbes, joka mitä kiivaimmin kielsi ylösnousemisen, milloinkaan tohtinut maata lähellä semmoista huonetta, jossa oli ruumis.) Petrea ei ollut vähintäkään Hobbesin kaltainen eikä myöskään kieltänyt mitään mahdollisuuksien maailmassa. Luonnostaan hän oli taipuisa taikauskoon ja samaten kuin enimmät semmoiset ihmiset, jotka eivät liiku paljon, hänkin tunsi jonkinmoista levottomuutta siitä, «miten matka onnistunee». Mutta sinä päivänä lyijynkarvaisen taivaan painostuksesta ja vastenmielisten enteiden vaikutuksesta tuo levottomuus eneni todelliseksi turmionaavistukseksi. Koskiko se Saaraa tahi häntä itseään, – sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli halukas uskomaan viimemainittua, ja hän kysyi itseltään niinkuin usein muulloinkin oliko hän valmis jos jotakin tapahtuisi, joka erottaisi hänet rakkahimmistansa tässä maailmassa. Petrea tunsi elävästi, kuinka syvästi hän oli kiintynyt maalliseen elämäänsä, kuinka rakkaaksi elämä oli tullut hänelle – tunsi sen melkein peloissaan.

Kaikilla ihmisillä on kukkulansa, mutta heillä on myöskin suonsa, tiheikkönsä, kuoppansa puhumattakaan pohjattomasta syvyydestä, sillä monet sielut ovat liian tasaiset ja matalat kohdataksensa semmoisia. Tiheät nousemiset tahi alinomainen oleskelu kukkuloilla, ne ne vievät ihmisen lähemmäksi taivasta. Petrean sielu oli epätasaisempaa maaperää kuin monen ihmisen, mutta hänen luonteessansa oli myöskin, niinkuin jo olemme nähneet, selvä ylenemisen halu, ja samassa kun hän tunnusti rakkautensa liiaksi kiintyneen maalliseen, hän hiljaisuudessa vakavasti koetti kohota niille kukkuloille, joilta katsoen kaikki rajoitettu hurmaus katoaa väljemmän näköpiirin tieltä, ja kaikki sidottu rakkaus irtautuu ja kehittyy jalommaksi. Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti esiin toisen onnettomuuden tapauksen ja kuolemankohtauksen toisensa perästä, ja hän tunsi voivansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen elämänsä lanka katkaistaisiin, kohottaa sydämmensä sanoen: «Jumala olkoon ijankaikkisesti ylistetty»!

Sen tunteen valtaamana ja varmana siitä, että hänen yrityksensä oli jalo ja tarpeellinen, olkoot sen seuraukset sitten mimmoiset hyvänsä, tuntui Petrean sydän varsin keveältä ja rohkealta. Iloisin katsein ja ystävällisin sanoin hän kääntyi matkakumppaninsa puoleen ja osasi vähitellen houkutella häntä keskusteluun, joka kehittyi niin innokkaaksi, että molemmat unohtivat ruman ilman, huonot tiet ja pahat enteet. Ja huolimatta ilmasta, huonosta tiestä, enteistä, onnettomuuden aavistuksista ja kuolemaanvalmistuksista edistyi matka niin rauhallisesti ja hyvin kuin syysmatka voi tapahtua. Ei vaaran vilauskaan heitä kohdannut, tuuli nukkui metsissä ja majataloista kuului ainoastaan jonkun unisen talonpojan ääni, kun hän avasi suunsa sanoakseen: »saakeli soikoon»!

Toisen matkapäivän aamupuolella saapuivat matkailijat U**hun. Petrea tuskin malttoi nauttia mitään virkistystä ennenkuin hän alkoi tiedustelunsa.

Tahdomme lyhyesti kertoa hänen ja assessorin yhteiset kuulustelupuuhat ja ponnistukset.

Että Saara pienen tyttären seurassa oli ollut kaupungissa ja asunut samassa hotellissa kuin Petrea ja assessori, siitä ei ollut epäilystäkään, vaikka hän matkusti toisella nimellä. Häntä kuvailtiin erittäin heikoksi ja kivuloiseksi ja hänen varallisuutensa voi päättää siitä, että hän oli pyytänyt isännän myömään muutamia kirjoja, jotka hänellä oli mukanaan, ja sen oli isäntä tehnytkin. Yksi niistä kirjoista oli joutunut Petrealle ja siinä oli tuo unohdettu merkki. Saaran oli täytynyt heikkoutensa tähden viipyä siellä pari päivää, mutta hän oli matkustanut pois jo noin viikko sitten; päiväkirjasta huomattiin hänen lähteneen Petrean syntymäkaupunkiin vievän tien varrella olevaan majataloon toista lyhyempää mutta myöskin paljon huonompaa tietä.

Saara oli siis kotimatkalla; niin, ehkä hän jo oli siellä! Tämä ajatus oli sanomattomana lohdutuksena Petrean sydämmelle, jota tuska ahdisti, kun hän kuuli kerrottavan Saaran heikosta tilasta. Mutta muistellessansa kuinka pitkä aika oli kulunut Saaran lähdöstä sieltä, hän tuskaantui uudestaan ja pelkäsi Saaran sairastuneen matkalla. Mielellään Petrea olisi vielä samana iltana tahtonut palata etsimään Saaran jälkiä, mutta huolenpito vanhasta ystävästänsä esti häntä siitä puhumastakaan. Assessori ei todellakaan voinut hyvin, vaan tarvitsisi levähtää. Pilvinen ja sateinen ilma vaikutti epäedullisesti hänen ruumiisensa ja sieluunsa. Pidettiin siis varmana asiana, että vasta seuraavana aamuna matkaa jatkettaisiin.

Assessori oli kertonut Petrealle sen päivän olevan syntymäpäivänsä, ja ehkä juuri se muisto saattoi hänen koko päivän hyvin alakuloiseksi. Petrea, joka niin sanomattoman mielellänsä tahtoi häntä vähäsen ilahuttaa, riensi sillaikaa kun assessori illalla kävi erään tuttavansa luona toimittamaan kumppanilleen pienet pidot siksi kun hän palaisi.

Kukkien ja köynnöksien avulla, joita Petrea hankki Herra tiesi mistä (kun ihminen oikein lujasti tahtoo jotakin, niin täytyy keksiä keinot sen toteuttamiseen) – kynttiläin, uunitulen ja illallispöydän avulla, jossa oli tarjolla Jeremiaan herkkuruokia y. m. hän sai muuten jotenkin ikävän ravintolahuoneen hauskan ja miellyttävän näköiseksi, jommoinen assessoria niin paljon miellytti.

Isät, äidit ja kaikkien onnellisten perheiden muutkin jäsenet ovat tottuneet syntymäpäiväjuhliin, kukkaköynnöksiin ja katettuihin pöytiin. Mutta assessorin syntymäpäivää ei vielä kukaan ollut juhlimalla viettänyt hänen yksinäisenä vaellusaikanaan, häntä ei ollut kukaan hellitellyt elämänsä pienillä äkkiarvaamattomilla iloilla eikä kukilla; sentähden kuuluikin hänen huuliltaan kummastuksen ja mieltymyksen «Ah!» kun hän märjältä kadulta astui koristettuun, hyvin valaistuun huoneesen.

Petrea puolestaan oli sanomattoman ystävällinen ja tuli oikein onnelliseksi, kun hän näki ilahduttamisyrityksensä niin hyvin onnistuneen. He viettivät yhdessä sangen hauskan illan. He keskustelivat onnettomuuden enteistä ja miten ne olivat heihin vaikuttaneet, nauroivat vähäsen omalle pelolleen ja lopettivat päättäen, että semmoiset enteet eivät tavallisesti merkinneet – – mitään. Heidän erotessansa yöksi, pudisti assessori Petrean kättä sanoen: «näin hauskaa, iloista iltaa tämä päivä ei vielä ole suonut minulle!» Kiitollisena niistä sanoista, kiitollisena toiveesta saada pian tavata ikävöity nuoruudenystävänsä meni Petrea levolle. Mutta assessori valvoi vielä kauan ja puoliyö näki hänen vielä kirjoittavan.

Mies ja vaimo! – puhutaan paljon, etenkin romaaneissa miehestä ja vaimosta eri olentoina. Miten onkaan – ihmisiä he ovat kumpikin ja ihmisinä, siveellisinä, tuntehikkaina ja ajattelevina olentoina he etupäässä vaikuttavat toisiinsa elämässä. Heidän tapansa, heidän vaikutuskeinonsa ovat erilaiset ja tuo erilaisuus se juuri keskinäisessä rakkaudessa, kun kumpanenkin koettaa sulostuttaa toisensa elämää, saa aikaan jotakin suloista ja täydellistä!

Seuraavan aamun valaisi mitä kirkkain auringonpaiste. Mutta assessorin silmät olivat raukeat juurikuin levon puutteesta. Syödessänsä aamiaista Petrean kanssa pyydettiin häntä ulos katsomaan olivatko vaunut kunnossa. Eeva-äidiltä peritty syntikö vai muut syytkö lienevät vaikuttaneet sen, että Petrea sillä aikaa kiireesti lähestyi pöytää, jossa assessorin paperit ja rahat olivat valmiina pantavaksi salkkuun? Niin, hän teki niin, hän teki sen, mitä varmaankaan ei kukaan kunnon lukija anna hänelle anteeksi – hän silmäillen luki kiireesti erään paperin, joka vähä ennen oli vastaanottanut assessorin ajatukset ja mietteet ja hän – – anasti sen! Vähän aikaa sen perästä astui assessori sisään, ja, kun aika jo oli kulunut, riensi pistämään paperit talteen – ja sitten jatkettiin matkaa.

Ilma oli herttainen ja Petrea nautti kuin – ei, paljon enemmän kuin lapsi sen suloisuudesta, ja häntä huvittivat kaikki esineet, joita hän sattui katselemaan, ne kun sateen jälkeen kirkkaassa päiväpaisteessa loistivat kaikessa komeudessansa. Maailma oli yhä vielä ja todellakin enemmän kuin milloinkaan ennen hänelle Zauberring, taikarengas, ei enää tuo huumaava, puoleksi pakanallinen, vaan tosi kristillinen, missä jokaisella olennolla ja kappaleella, jokaisella osalla on merkityksensä samalla tavalla kuin jokainen pieni kastepisara saa kimaltelevan keskipisteensä auringon valosta. Syksy oli sitäpaitsi Petrean lempivuodenaika ja sen rikkaus täytti nytkin hänen sielunsa miellyttävillä ajatuksilla. Syksy on vuoden aika, jolloin maaemo toimittaa juhlapitoja kaikille lapsillensa, ja sen johdosta olivatkin maantien viereiset maisemat sangen vaihtelevaiset. Tuossa kuvastuivat ohrapellon kullankarvaiset kuhilaat vasten taivaan sineä ja leikkuuväki lauloi; tuossa lentelivät kauniit tilhiparvet pihlajan purppuranpunaisia marjaterttuja ahdistelemaan; yksinäisen mökin edustalla ilmoittivat perunankukat sen hedelmän jo kasvaneen ja iloiset avojalkaiset lapset juosta tepastelivat iloisesti metsään puolukanpoimintaan. Petrea kiitti sydämmessänsä taivasta kaikesta viattomasta ilosta maan päällä. Hän muisteli kotiaan, vanhempiaan ja siskojaan, Saaraa, joka pian olisi heidän parissansa, kuinka hän (Petrea) hoitelisi ja elättäisi häntä, sovittaisi hänet elämään ja onneen. Tuona autuaallisen ihanana aamuhetkenä muuttuivat kaikki ajatukset ruusunpunaisiksi. Petrea oli hyvin onnellinen ja kepposet, joita hän aikoi tehdä ystävälleen assessorille tuolla anastetulla paperilla olivat nekin puolestansa omansa elähyttämään hänen elinvoimaansa mitä suurimpaan vilkkauteen. «Sydämmen kyllyydestä suu puhuu!» Petrea vaikutti ehdottomasti elvyttäen matkakumppaniinsa, niin että he huvittelivat viskelemällä omenia ja pääryniä vastaantuleville lapsille, jotka – eivät siitä ensinkään säikähtyneet.

He olivat nyt matkustaneet samaa tietä kuin Saarakin, ja ensimmäisessä majatalossa toteutuivat heidän toiveensa, sillä Saara oli ollut siellä ja tilannut kyytihevosen seuraavaan majataloon; yhä vaan kotiinpäin. Samaten vielä molemmissa seuraavissa majapaikoissa, mutta viidennessä kievarissa kaupungista lukien hävisivät äkkiä Saaran jäljet. Ei oltu siellä nähty heidän kuvailemaansa matkustajaa, eikä hänen nimeänsäkään ollut päiväkirjassa. Siitäpä suurta levottomuutta Petrealle. Vähän neuvoteltuaan he päättivät palata siihen majataloon, mistä juuri tulivat ja koettaa siellä saada selville minne Saara oli joutunut.

Sillaikaa oli jo ilta lähestynyt ja aurinko oli mailleen menemäisillään, kun ystävämme ajoivat metsän lävitse, joka on Ruotsin synkimpiä. Se oli kovin huonossa huudossa ja siitä oli vähää ennen sanottu: «metsänrinteet hautovat muistoja yhtä kamalia, kuin itsekin ovat, ja murhakummut koristavat tienvieriä. Tosin eivät vuorien metsiköt enää ole yhtä tiheät kuin ennen, mutta vieläkin on laaksoja, joissa kirveeniskut eivät ole milloinkaan kaikuneet, noita vihreitä viidakkoja harventaen, ja huippuja, joiden viidakkojen peittämää lunta auringon säteet eivät vielä ole jaksaneet suuteloillaan sulattaa.»

«Tässä on kaksi ihmistä surmannut toisensa!» kertoi kyytipoika mitä iloisimman näköisenä seisauttaessansa vaunut, jotta hevoset saisivat vähäsen puhaltaa, sillä tie oli pohjaton ja raskas; ja ruoskallaan hän osoitti suurta risu- ja kivikasaa matkustavien edessä maantien vasemmalla puolella, joka vaikutti ohikulkijaan kamalan pelottavasti. Tapana on että jokainen ohikulkija heittää kiven tahi risun tuommoiselle veripaikalle ja siten kasvaa murhakumpu yhteiskunnan jatkuvan kirouksen alaisena. Niin tämäkin kohosi siinä kammottavana ja kauheana kauniiden kuusien keskellä ja näytti siltä kuin täytyisi tienvierustan luovuttaa rumimmat omaisuutensa, vääntyneet oksat ja puunjuuret kummun kohotteeksi. Mutta keskeltä tuota kauhistusta kasvoi orjantappurapensas ja vereksien vesipisaroiden tavoin loistivat sen marjat auringonvalossa, se kun laskiessansa valaisi leveän maantien vaalean juovan kultaisena tumman metsän sylissä.

«Kun tuo pensas kukkii», lausui Jeremias eloisin silmin sitä katsellen, «tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että mitä ihmiset syystä kiroovat, sen voi korkeampi voima rakkautensa ruusuilla peittää.»

Auringon säteet hävisivät. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta juuri kun hevosten piti astua kummun ohitse, niin ne säikähtivät niin kovasti, että vaunut vierivät alas ojaan ja – kaatuivat.

«Hyvästi!» kaikui Petrean sydämmessä elämälle, mutta ennenkuin aavistikaan hän oli päässyt vaunuista ja seisoi ihan vahingoittumattomana pehmeässä kanervikossa. Assessorille ei käynyt yhtä onnellisesti. Kovan oikeaan jalkaan sattuneen kolauksen tähden oli hänen mahdoton suuritta tuskitta pysyä pystyssä. Parin askeleen päässä makasi hänen ajajan virassa oleva vanha palvelijansa pyörtyneenä kovasti vuotaen verta päähän saamastaan haavasta ja hevostensa vieressä seisoi itkien pikku kyytipoika. Ei ollut heidän tilansa sinä hetkenä varsin hauska. Mutta Petrea oli ensimmäisen silmänräpäyksen pelästyksen jälkeen vallan tyyni ja neuvokas. Valamalla pyörtynyttä sadevedellä, jota onneksi oli runsaasti saatavana, hän sai palvelijan henkiin jälleen ja nenäliinallansa hän sitoi hänen haavansa. Sitten hän auttoi hänet istumaan, mutta seisoa loukkaantunut ei jaksanut, sillä päätä huimasi.

Pian istuivat isäntä ja palvelija surkeain näköisinä vierekkäin paksun puunrungon nojassa, sillä vaikka assessori oli paljon enemmän huolissaan palvelijastaan kuin itsestänsä ja vakuutti omaa vammaansa «vähäpätöiseksi», niin hän kuitenkin oli sangen kalpea sen tuottamasta tuskasta. Mitä oli tehtävä? Jospa he vaan saisivat vaunut ylös ojasta ja molemmat vahingoittuneet niihin, niin olisi Petrea itse istahtanut ajajan paikalle ja ajanut yhtä hyvin kuin ken hyvänsä; ei mikään ollut helpompaa hänen mielestänsä; mutta juuri molempain ensimmäisten ehtojen täyttämisessä olikin vaikeus, jopa sula mahdottomuus, sillä Petrea raukan voimat eivät ensinkään olisi olleet sopusoinnussa hänen hyvän tahtonsa ja rohkeutensa kanssa. Kyytipoika sanoi noin puolen neljänneksen matkan päässä maantien varrella torpan olevan metsässä, mutta oli mahdotonta saada häntä rientämään sinne tahi millään ehdolla jättämään hevosiaan.

«Odottakaamme», lausui assessori kärsivällisesti ja tyynesti, «varmaankin joku pian kulkee tästä ohitse ja siltä me voimme pyytää apua». Odotettiin, mutta ei kukaan tullut ja hetki hetkeltä pimenivät varjot: näytti siltä kun ihmiset olisivat kammoksuneet metsää pimeän tultua. Petrea oli kovin levoton vanhan ystävänsä puolesta, peläten että hänen olisi pakko pitkäksi ajaksi jäädä kostealle sammalikolle iltaviileään; sen tähden hän itsekseen lujasti päätti ryhtyä toimeen asian auttamiseksi. Hän kääri assessorin ja palvelijan ympärille kaikki käsillä olevat peitteet ja päällysvaatteet, oma nuttunsakin siihen luettuna, iloisena siitä että ukko ei sitä huomannut ja lausui sitten päättävästi: «nyt lähden itse apua hakemaan; tulen kyllä pian takaisin». Ja kuuntelematta kieltoa, rukouksia ja uhkauksia, joilla assessori koetti pidättää häntä, hän juoksi kiireesti sinne päin, missä kyytipoika oli sanonut torpan olevan. Hän riensi eteenpäin kiirein askelin koettaen karkoittaa kaikki persoonallisen vaaran ajatukset ja ainoastaan kiintyä toivomaan pikaista apua ystävällensä.

Nopea kulkunsa pakoitti hänet hetken perästä seisahtumaan vähäsen hengähtääksensä. Kiivas liikunto, joka saattoi hänen verensä vilkkaasti kiertämään, ilman puhtaus, metsän kauneus ja rauhallinen juhlallisuus herätti hänessä melkein vastoin tahtoansa vastustamatonta mieltymystä ja huvia; se kuitenkin väheni äkkiä kun kuuli metsästä rasahduksen. Tuuli se ei voinut olla; ehkä joku lehmä? Petrea pidätti vieläkin läähättävää hengitystänsä. Kuului supatusta ja kuisketta – metsästä tuli – ihmisiä! Niin rohkea, tahi oikeammin uhkarohkea kuin Petrea välistä olikin, hytkähti hänen sydämmensä pelosta ajatellessaan yksinäistä, turvatonta tilaansa ja muistellessansa niitä kauhuntapauksia, joista juuri tämä metsä oli kuuluisa. Sitäpaitsi hän ei enää ollut siinä ijässä, jona ihminen ikäänkuin lennossa elää elämäänsä, surutonna ja vallatonna; hän oli jo vakaantunut, hänellä oli hiljainen huoneensa ja rauhallinen työnsä, jota hän rakasti enemmän kuin maailman ihmeellisimpiä seikkailuja; ei siis kummaa, että häntä vähäsen vavistuttivat nuo inhottavat ja kamalat maantien tapaukset. Kovasti sykkivin sydämmin Petrea yhä kuunteli. Kahina kuului yhä lähemmältä. Ensi hetkenä Petrea aikoi piiloutua maantien toiselle puolelle, mutta heti sen perästä hän rohkeasti huusi: »ken siellä?» Kaikki oli hiljaa. Petrea vaivasi silmiään nähdäksensä jonkunkaan siltä puolelta, mistä äänet kuuluivat, mutta turhaan; metsä oli tiheä ja oli jo sangen pimeää.

Vielä kerran Petrea huudahti sanoen: «jos siellä on ihmisiä, niin tulkaa Herraa nimessä onnettomien matkustavien avuksi!» Rosvotkin, hän arveli, armahtavat niitä, jotka heihin luottavat; ja avunpyynnöt voivat karkoittaa murhanajatukset heidän mielestänsä. Silloin alkoi rapina jälleen ja samassa kuului – – lasten ääniä! Sanomaton ilontunne valtasi Petrean sydämmen. Kokonainen sotajoukko, Napoleonin komentamana, ei olisi herättänyt hänessä suurempaa turvallisuuden tunnetta kuin nuo lasten äänet sinä hetkenä. Kohta tuli metsästä kaksi pientä paljasjalkaista ihmislasta, poika ja tyttö, jotka kovin kummastuneina katsoa töllistelivät Petreaa. Petrea kohta rakensi tuttavuutta heidän kanssaan, ja he lupasivat hänen pyynnöstänsä viedä hänet mökkiinsä, joka oli siitä jonkun matkan päässä. Matkalla he antoivat Petrealle puolukoita täysistä tuohisistansa ja kertoivat viipyneensä niin myöhään sentähden, että heidän piti ajaa lehmä kotiin, mutta eivät olleet löytäneet sitä. Siitä oli pikku tyttö kovin huolissaan, sillä «sairas rouva tarvitsi maitoa illaksi».

Sillä aikaa kun Petrea pienien suojelusenkeliensä saattamana astuu metsäpolkua, tahdomme mekin kulkea samaa tietä ja kertoa mitä siellä oli tapahtunut muutamia päiviä aikaisemmin.

Pari päivää sitten ajoi siitä kyytirattaat, joissa istui rouva ja pieni tyttö. Silloin he näkivät pienen torpan, joka kukkiville perunapeltoineen muodosti hauskan valon välähdyksen tiheässä metsässä, ja rouva sanoi kyytimiehelle: «En jaksa enää! Seisahtakaa tähän; minun täytyy levähtää hetki.» Rouva laskeutui alas kärryistä, astui hitaasti kyytimiehen avulla mökille ja pyysi siinä asuvalta vaimolta lasillisen vettä ja luvan saada levähtää hetkisen hänen vuoteellaan. Ääni oli melkein kuulumaton ja kasvot kalman kalpeat. Pikku tyttö itki ja nyyhki katkerasti. Tuskin oli sairas raukka päässyt kurjalle ja likaisenlaiselle vuoteelle, ennenkun hän vaipui syvään horrostilaan, josta hän heräsi vasta kolmen tunnin kuluttua. Silloin hän huomasi kyytimiehen kantaneen hänen tavaransa mökkiin, riisuneen hevosensa rattaista ja ratsastaneen pois.

Kolmena päivänä koetti sairas monta kertaa turhaan nousta vuoteelta, mutta tuskin hän oli astunut muutamia askeleita ennenkuin hänen täytyi vaipua siihen takaisin, ja silloin vapisivat hänen huulensa ja katkerat kyynelkarpalot vierivät poskia pitkin. Neljäntenä päivänä hän makasi ihan hiljaa, mutta iltapuolella hän pyysi vaimon hankkimaan jonkun luotettavan, kunnon henkilön, joka rehellisestä palkkiosta ottaisi viedäksensä pikku tytön erääsen paikkaan, jonka mukana oleva kirje lähemmin ilmoittaisi. Vaimo ehdotti veljensäpojan, sanoi häntä kaikin puolin rehelliseksi ja luotettavaksi sekä lupasi sairaan pyynnöstä vielä samana päivänä mennä puhuttelemaan häntä; mutta kun hän asui melkoisen kaukana, niin hän luuli voivansa palata vasta myöhään illalla. Hänen lähdettyään otti sairas esille paperia ja lyijykynän ja kirjoitti heikolla, vapisevalla kädellä seuraavat sanat:

«En ehdi perille, – tunnen sen! Hukun ennen kuin ehdin satamaan. Oi, kasvatusvanhempani! armaat siskot! Armahtakaa pienokaistani, lastani, joka kolkuttaa ovellenne ja ojentaa teille nöyrän, viimeisen rukoukseni: antakaa hänelle lämpöinen koti silloin kun hänen äitinsä lepää maan kylmässä povessa! Katsokaa miten herttaisen näköinen hän on! Lukekaa lapsen silmistä että hänkin jo on tutustunut kurjuuteen ja hätään! – hän ei ole äitinsä näköinen; – minusta hän muistuttaa sitä, jonka nimen hän on saanut ja jonka enkelimäinen kuva ei milloinkaan ole haihtunut sielustani.

Kasvatusäiti, kasvatusisä, siskokullat! – minulla olisi paljon sanottavaa, mutta jaksan vaan vähän. Antakaa minulle anteeksi! Antakaa minulle anteeksi teille tuottamani suru! Paljon olen rikkonut, mutta paljon olen saanut kärsiäkin. Vaeltaja olen ollut maan päällä eikä minulla ole ollut kotia missään jätettyäni teidän siunatun kotinne. Tieni on kulkenut erämaan läpi – – polttava samumtuuli on puhaltanut poskeeni – polttanut, hävittänyt...

Jättäessäni maailman, jossa olen niin paljon rikkonut ja niin paljon kärsinyt, rukoilen siunaustanne! Oi sallikaa minun tunnustaa että se Saara, jota muinoin sanoitte tyttäreksenne ja siskoksenne ei kuitenkaan ole tykkänään kelvoton. Syvälle hän kyllä on vaipunut, mutta hän on koettanut nousta alennuksestansa ja teidän kuvanne ovat hyvien enkelien tavoin ympäröineet häntä parannuksen tiellä.

Teidän jaloista sydämmistänne tuntuu hyvälle kuulla että Saara nyt kuolee katuvaisena, mutta toivehikkaana; – – laupeuden isään hän nöyrästi luottaa.

Armeliaisuuden käsi on maan päällä suojellut lapsuuteni päivät; – myöhemmin se on nostanut kuolevan pääni ja vuodattanut sydämmeeni uuden, paremman elämän: – se on johdattanut minut toivomaan taivaallisen armahtajan laupeutta.

Kasvatusisä! sinä, joka olet minulle Hänen esikuvansa maan päällä, sinä, jota olen paljon rakastanut; – – lempeä kasvatusäiti! – sinä, jonka ääni ehkä voisi palauttaa elämän tähän kuolevaan rintaan – – armahtakaa minun lastani; ottakaa hänet lapseksenne! Ja minä kiitän ja siunaan teitä!

Ei ollut aikomukseni milloinkaan palata taakkana kotiinne. Ei! Tahdoin ainoastaan tuoda pienokaiseni ovellenne, nähdä sen aukenevan hänelle ja sitten mennä pois – mennä hiljaa pois kuolemaan. Mutta minun ei pitänyt päästä perille!... Jumala saattakoon isättömän ja äidittömän luoksenne!

Ja nyt hyvästi! En jaksa enää! – – jo pimenee silmissäni. Polvillani ollen kirjoitan nämä viimeiset sanani. Vanhempani, siskoni! Ottakaa lapseni omaksenne. Saattakoon hän teidät kerran unohtamaan äitinsä vikoja... Antakaa anteeksi!... Kaikki on minun syyni!... En syytä ketään. Jumala palkitkoon teitä ja olkoon minulle armollinen!...

      Saara.»

Kiireesti taittoi Saara kirjeensä kokoon, painoi siihen sinettinsä ja kirjoitti päällekirjoituksen. Ponnistuksesta uupuneena hän sitten vaipui alas nukkuvan lapsensa viereen, suuteli sitä hiljaa, kuiskaten: «Viimeisen kerran!» Hänen jalkansa ja kätensä olivat jääkylmät, hän tunsi tuon jääkylmyyden ikäänkuin hiipivän suonissansa ja leviävän koko ruumiisensa, hänen jäsenensä jäykistyivät ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. «Kuolema se on!» arveli Saara; «yksinäinen ja kurja on kuolinvuoteeni; kuitenkin – en ole ansainnut parempaa!» Hänen tajuntansa hämmentyi, mutta hänen sielunsa pohjassa taistelivat vielä elämän viimeiset, ehkä jaloimmat voimat, tuska ja rukous. Viimein nekin kuoleutuivat vaikkeivät pitkäksi aikaa, sillä uudet aistimukset herättivät äkkiä haihtuvan elämän.

Saarasta tuntui kuin olisivat enkelien äänet lausuneet ja toistaneet hänen nimeänsä; pehmeät kädet hivelivät sähkön tavalla hänen jäykistyneitä jäseniään; hänen jalkojansa painettiin vasten jonkun rintaa, jossa elämä pulppusi vilkkaasti, kuumia kyyneleitä putosi niille tehden ne lämpöisiksi; sitten hän tunsi sydämmen sykkivän omaansa vasten ja kuolon henkäys väistyi hänen kasvoistansa niiden lämpimien kesätuulahduksien, suuteloiden ja kyyneleiden tieltä ... oi, eikö se ollut unta? Mutta uni muuttui yhä vilkkaammaksi, yhä selvemmäksi. Elämä, tuo vilkas, hellä, lämmin elämä taisteli kuolon kanssa ja voitti sen.

«Saara! Saara!» huudahti ääni täynnä rakkautta ja pelkoa, ja Saara avasi silmänsä ja sanoi: «Oi Petrea! Sinäkö se olet?»

Niin, Petrea se oli, jonka surua ja tuskaa kun hän näki Saaran kurjan tilan, ja iloa kun hän sai hänet jälleen virkoamaan, me emme voi kuvailla. Saara tarttui Petrean käteen ja vei sen huulillensa, ja sen liikkeen osoittama nöyryys, niin vieras entiselle Saaralle, tunki aivan hänen sydämmeensä.

«Anna minulle juotavaa!» rukoili Saara heikolla äänellä.

Petrea katsahti etsivästi ympärilleen eikö olisi missään virvoittavaa juomaa, mutta tuvasta ei löytynyt muuta kuin ruukullinen sameata vettä; ei maitopisaraakaan – ja lehmä oli jäänyt metsään! Petrea olisi antanut sydänverensä parista viinipisarasta, sillä hän huomasi Saaran heikkoudesta hänen olevan kuolemaisillaan. Nyt täytyi hänen tuskaantuneena antaa Saaralle tuota huonoa vettä, johon hän kuitenkin ensin pusersi vähäsen puolukoita saadakseen sen virkistävämmäksi. Saara kiitti ikäänkuin se olisi ollut jumalainjuomaa.

«Onko läheisyydessä jotakin paikkaa tahi taloa, josta saisi tänne väkeä ja ruokaa?» kysyi Petrea pieniltä oppailtansa.

He eivät tietäneet muuta kuin «kylän», ja majatalon, josta voi saada kaikkea, mitä vaan haluaa, vakuuttivat lapset. Sinne kyllä oli kappale matkaa, mutta tyttö tunsi metsäpolun, jota myöten pääsisi pian perille. Petrea ei epäillyt hetkeäkään, ja rohkaistuaan Saaran mieltä hän riensi reippaan pikku tytön seurassa kylään.

Tyttö kulki edellä ja hänen valkoinen huivinsa vilkkui pimeässä osoittaen Petrealle, minne mennä yön pimeydessä. Mutta metsäpolku, jota metsän lapsi astui niin keveästi ja varmasti, tuli Petrealle oikeaksi koetustieksi. Milloin tarttuivat hänen vaatteensa tiheään pensaikkoon, milloin takertui hänen hattunsa pitkään oksaan nykäisten hänen päänsä vinoon, milloin hän kompastui tahi kaatui puunjuuriin ja kiviin, joita pimeä esti näkemästä tahi joita hän ei niin kiireessään malttanut välttää; sitäpaitsi lensivät yölepakot hänelle vasten silmiä. Turhaan metsä kohosi majesteetillisempana kuin koskaan hänen ympärillänsä, turhaan taivaan tähdet tuikkivat avaruudessa ja lähettivät säteensä alas maan pimeyttä valaisemaan, turhaan lauloivat sadepurot hiljaista lorinaansa illan hiljaisuudessa virtaellessansa alas vuorilta. Petrea ei sillä kertaa ensinkään huomannut luonnon ihanuutta ja kylän ikkunoista tuikkivat kynttilät olivat hänelle tervetulleempi näky kuin kaikki taivaankannen tähdet ja auringot.

Ja valoa, tavallista enemmän valoa virtaili kalpeina säteinä majatalon hikisistä ikkunoista Petrean saapuessa sinne. Sisältä kuului surinaa kuin mehiläispesästä. Viulujen vingutusta, polskan pyörrettä; hameet pyyhkivät tyttöjen pyöriessä seiniä, rautakiskoiset kantapäät polkivat lattiaan ja pöly nousi korkealle kattoon asti. Turhaan etsittyään ketään tanssituvan ulkopuolelta, oli Petrean pakko astua sisään, ja siellä hän heti huomasi joutuneensa hääiloon. Kullattu hopeakruunu morsiamen päässä huojui taistelevien puolueiden hyökkäyksistä ja puolustuksesta, sillä oli juuri tuo kiihkeä hetki ruotsalaisissa talonpoikaishäissä, jolloin, niinkuin sanotaan, tanssitaan kruunu pois morsiamen päästä. Naidut vaimot ne siinä koettavat voittaa sen ja samalla ottaa vangiksi morsiamen, jota tytöt mitä innokkaimmin puolustavat ja pidättävät piirissänsä. Suuren tuvan toisessa päässä oli melu vielä äänekkäämpi, sillä siellä koettivat miehet valloittaa ylkämiehen poikien seurasta ja siellä he tuuppivat, vetivät ja repivät oikein armottomasti huutaen ja nauraen, polskan huimaavassa tahdissa.

Hienolle neidille oli semmoiseen sekamelskaan sekaantuminen melkein hengenvaarallista, mutta Petrea ei sinä hetkenä pelännyt mitään vaaraa, paitsi sitä ettei hän saisi ääntänsä kuulumaan tuossa hillittömässä melussa. Hän pyysi huutaen saada puhutella isäntää. Mutta hänen äänensä hukkui kokonaan yleiseen rähinään. Äkkiä hän pujottelihe taistelevien ja tanssivien joukkojen lävitse molempien soittajien luokse, jotka oikein vimmatusti vinguttivat viulujaan ja polkivat tahtia. Petrea tarttui toisen käsivarteen ja pyysi hänen Herran tähden keskeyttämään soittonsa hetkeksi. «Ihmishenki riippui siitä.» Mutta häntä ei ensinkään huomattu eikä kukaan häntä kuullut, soitettiin ja tanssittiin melkeinpä raivoisasti.

«Tämäpä on hullua!» ajatteli Petrea, «mutta minä aion olla vielä hullumpi!» Ja samassa hän kaatoi soittoniekkojen päälle heidän edessään olevan pöydän ynnä siinä olevat pullot ja lasit. Siitä soitto vaikeni äkkiä. Soiton lakkaaminen saattoi tanssivatkin ällistyneinä katsahtamaan sinne päin. Petrea käytti hyväksensä tuon silmänräpäyksen, astui joukon keskelle ja huusi majatalonisäntää.

Tämä, joka juuri vietti tyttärensä häitä, tuli esiin; hän oli lihava, mahtaileva mies ja oli silminnähtävästi maistanut muutamia laseja liikaa.

Petrea kertoi lyhyesti mitä oli tapahtunut sekä pyysi väkeä auttamaan kaatuneita vaunuja pystyyn ynnä vähäsen viiniä ja hienoa leipää sairaalle. Hän puhui innokkaasti ja päättävästi; siitä huolimatta isäntä ja tanssin ja viinin huimaama joukko seisoivat siinä katsellen häntä kummastellen ja epäilevästi, ja Petrea kuuli kuiskattavan ympärillään: «hän on tuo hullu rouva! tuo hullu rouva hän on! Ei, ei, hän ei ole se! – Niin, kyllä, hän se on!» Ja tunnustaa täytyy, että Petrea oli siksi liikutuksen vallassa, ja hänen kävelymatkan ponnistuksista epäjärjestykseen joutunut pukunsa saattoikin heitä luulemaan häntä vähäsen hulluksi; se ja kun he olettivat hänen toiseksi, voipi selittää sen vastahakoisuuden häntä auttamaan, joka kohtasi häntä ja joka on niin vieras Ruotsin kansanluonteelle. Uudestaan kehoitti Petrea isäntää ja muitakin talonpoikia auttamaan ja lupasi vielä runsaita juomarahoja.

Majatalonisäntä asettui nyt mahtavasti Petrean eteen, hihkasi ja lausui itseviisaasti: «niin niin, tuo on kaikki kyllä hyvin, mutta kyllä minä tahtoisin nähdä vähäsen noita runsaita juomarahoja, ennenkuin lähden matkaan kaatuneita vaunuja nostelemaan. Kenties lopulta ei ole kumpaakaan. Ei voi niinkään uskoa kaikkea mitä ihmiset lörpöttelevät.»

Petrea muisti levottomuudella ettei hänellä ollut ensinkään rahoja mukanaan, mutta ei ilmaissut sitä, vaan vastasi tyynesti ja lujasti: «rahat saatte kun tulette vaunujen luokse. Mutta seuratkaa minua nyt heti Herran tähden! Jokainen silmänräpäyksen viipyminen voi maksaa ihmishengen!»

Kahden vaiheella katselivat miehet toisiansa, mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Melkein epätoivon vallassa löi Petrea kätensä yhteen, kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän huusi: «oletteko kristityitä ihmisiä kun voitte kuulla lähimmäisenne olevan hengenvaarassa rientämättä heille avuksi?» Hän mainitsi isänsä nimen ja viran, luopui rukouksista ja rupesi uhkaamaan.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui sisällä, tapahtui majatalon portilla jotakin, jota sivumennen tahdomme mainita.

Majatalon eteen seisahtuivat suuret matkavaunut pienten nelipyöräisten seuraamina joissa istui neljä poikaa, vanhin noin kymmenvuotias ja silminnähtävästi hyvin ylpeä siitä, että hän sai omin neuvoin ohjata paria laihaa kyytikonia. Vaunujen kuskilaudalta hyppäsi notkeasti lihavahko, iloisen näköinen herrasmies ja niiden sisästä tuli peräkkäin neljä pientä poikaa ja heidän mukanaan niin paljon kääröjä ja myttyjä, että oli ihan kummallista. Siinä liikkui laihahko, toimelias, hyvän ja iloisen näköinen rouva, joka omin käsin poimiskeli kaikki mytyt vaunuista ja antoi ne palvelijalle ja neljälle suurimmalle pojalle; nuorin oli isän käsivarrella.

«Voitko vielä pitää jotakin, Jakob?» kysyi rouva pojalta, joka seisoi siinä syli täynnä kääröjä leukaan asti.

«Kyllä, – nenälläni!» vastasi poika iloisesti. «Ei, ei äiti kulta; älä koko eväspussia! Se on vallan mahdotonta!»

Äiti nauroi, ja asetti eväspussin asemasta pari kirjaa pikkuisen nenän suojaan.

«Varokaa pulloja, pojat!» varoitti äiti lopuksi «ja lukekaa tarkkaan ovatko ne kaikki; kymmenen niitä pitää olla! Adam! Älä siinä töllistele, poikani, vaan ota vastaan ja ajattele tehtävääsi. Varo tarkkaan äitisi lääkenestettä! Mikä melu siellä sisällä on! Tulevatko he ulos? Tulkaa tänne pojat! Adam katso Davidia! Jonatan seiso tässä! Jacob! Salomo, missä olette Sem ja Set, pysykää alallanne!»

Nämä varoitukset lausuttiin samassa kun tanssituvan avonaisista ovista huomattiin matkustavaiset ja isäntä riensi ulos ottamaan heitä vastaan. Häntä seurasi joukko hääväkeä ja Petreakin, joka äkkiä keskeytti puheensa talonpojille pyytääksensä matkustavaisten myötävaikutusta kiireempään avunsaantiin kuin muuten olisi voinut toivoa.

«Hyvä herrasväki!» hän huusi äänellä, josta voi selvästi huomata mimmoisen liikutuksen vallassa hän oli, «en tiedä keitä olette (ja hämärä esti häntä heitä näkemästä), mutta toivon teidän olevan kristittyjä ja rukoilen teitä Herran tähden»....

«Kenen ääni se on?» keskeytti vilkkaasti soinnukas miehen ääni.

«Ken puhuu?» huudahti Petrea hämmästyneenä.

Vielä he vaihtoivat muutamia sanoja ja äkkiä kuului nimet Petrea! Jacobi! Louise! riemuiten kolmesta suusta, ja Petrea, Louise ja Jacobi syleilivät toisiaan innokkaasti.

«Täti Petrea! Petrea täti!» riemuitsi kahdeksan poikaa hänen ympärillänsä.

Ja Petrea itki ilosta tavatessaan ei ainoastaan hyviä kristityitä, vaan mitä kristillisimmän lankonsa ja hovisaarnaajansa sekä «vanhimpamme», jotka toivehikkaine vesoineen «berserkkineen» olivat matkalla kotiin vanhempien luo ja seurakuntaansa.

Hetki sen perästä veivät vaunut Petrean, Louisen ja Jacobin ratsastavien talonpoikien seuraamina täyttä laukkaa metsään, jonka yli puolikuu juuri oli nousemassa, luoden sen pimeihin vesakkoihin ja Petrean tuskaantuneihin silmiin lohdutuksen valoa.

Jätämme Petrean sukulaisineen, jotka matkallaan vanhempiensa luokse ja pitäjäänsä saapuivat majataloon parhaasen aikaan pelastamaan häntä sangen tuskallisesta tilasta. Olemme nyt ihan varmat siitä, että assessori saa kiireellistä apua, että Saara saa sekä viiniä että Louisen rohtonestettä, että Petrean sydän rauhoittuu ja hänen pukunsa tulee järjestetyksi ja tahdomme varmuutemme nojalla kertoa seuraavat kappaleet Louisen kirjeestä, minkä hän seuraavana päivänä lähetti kotiin vanhemmillensa.

«Olen melkein vakuutettu siitä, että huolellinen hoito, sopiva ruoka ja ennen kaikkea ystävällinen käytös vielä voivat saada Saaran terveeksi. Mutta nyt hän on niin heikko, että meidän on mahdotonta ajatellakaan matkustamista muutaman päivän perästä. Ja kaikissa tapauksissa epäilen suuresti saammeko hänet mukaamme ellette, isä, itse tule häntä noutamaan. Hän sanoo «ei tahtovansa tulla taakaksi kotiimme». Oi! Nyt oikein ilolla avautukoon hänelle koti ja sydän! Hän on niin muuttunut! Ja hänen pikku tyttönsä on – oikea enkeli!

Assessorin olisi kyllä tärkeä jalkansa tähden päästä kaupunkiin, mutta hän ei tahdo jättää Saaraa, joka niin hyvin tarvitsee hänen apuansa. Palvelija on ihan vaaratta. Petrea on mainio huolimatta kaikista ponnistuksistaan ja seikkailuistaan. Hän ynnä Jacobi rohkaisevat kaikkien meidän mielet. Asioiden näin ollen, emme voi määrätä tulopäiväämme. Mutta jos Saara toipuu, niinkuin nyt näyttää, niin Jacobi lähtee luultavasti huomenna täältä poikien kanssa. Tulee liian kalliiksi heidän kaikkien olla täällä ravintolassa. Jumala antakoon meidän kaikkien pian kokoontua rakkaasen kotiimme.»

Tunti sen perästä kun yllä oleva kirje oli saapunut, lähti laamanni matkaan niin joutuisasti kuin olisi hänen henkensä ollut kysymyksessä. Hän matkustaa kotoa ravintolaan; me sitävastoin aiomme nyt ravintolasta