Sandipin kertomus
I
Kyvytön sanoo: »Mitä osakseni on tullut, on minun.» Heikko ihminen on samaa mieltä. Mutta koko maailma opettaa: »Todella minulle kuuluvaa on vain se, mitä kykenen itselleni anastamaan.» Isänmaani ei ole minun vain sen vuoksi, että se on syntymämaani. Se muuttuu omakseni vasta silloin, kun kykenen sen väkivalloin itselleni voittamaan.
Jokaisella ihmisellä on luonnollinen oikeus omistamiseen, ja siitä syystä oli saaliinhimo luonnollinen taipumus. Luonnon viisaus ei tahdo meidän tyytyväisinä kieltäytyvän. Mitä mieleni himoitsee, se on ympäristöni minulle annettava. Tämä on ainoa oikea suhde sisäisen ja ulkoisen maailmamme välillä. Siveelliset ihanteet jääkööt niille kurjille, verettömille olennoille, joiden himo on nääntynyt nälkään ja joiden käsi on liian heikko tarttumaan kiinni. Ne, jotka himoitsevat koko sielullaan ja iloitsevat koko sydämellään, ne, jotka eivät milloinkaan epäröi eivätkä häikäile, ne ovat Sallimuksen suosikkeja. Heille luonto levittää runsaimmat ja kauneimmat aarteensa. He uivat virtojen poikki, hyppäävät yli muurien, murtavat ovia saavuttaakseen sen, mikä heistä näyttää ottamisen arvoiselta. Sellainen ottaminen ilahduttaa, sillä taistelu tekee halun esineen arvokkaaksi.
Luonto antautuu, mutta vain ryöstäjälle. Sitä ilahduttaa väkivaltainen himo, väkivaltainen ryöstö. Siksipä se ei laskekaan seppeltänsä askeetin laihalle, kuivalle kaulalle. Morsiusmarssin sävelet raikuvat. Minä en saa päästää häähetkeä menemään ohi. Senvuoksi on sydämeni täynnä kiivasta halua. Sillä kuka on sulhanen? Minä, minä. Morsian kuuluu sille, joka tulee oikeaan aikaan, tuohus kädessänsä. Luonnon hääsaliin saapuu sulhanen odottamatta ja kutsumatta.
Pitäisikö minun hävetä? Ei, minä en häpee milloinkaan! Minä vaadin itselleni kaikkea, mitä tarvitsen, enkä aina kuluta aikaani pyytämiseen, kun sen otan. Ne, jotka oman arkuutensa vuoksi jäävät osaansa vaille, koristavat häviötänsä vaatimattomuuden nimellä. Maailma, johon synnymme, on todellisuuden maailma. Kun ihminen poistuu todellisuuden markkinoilta tyhjin käsin ja tyhjin vatsoin, täyttäen pussinsa pelkillä kauniilta kajahtelevilla sanoilla, niin minun on vaikea ymmärtää, miksi hän on ollenkaan tullut tähän ankaraan maailmaan. Ovatko sellaiset henkilöt uskonnollisten nautiskelijain palveluksessa, laulamassa vienoin sävelin hurskaita tekstejä heidän huvitarhassaan, jossa kuvitellut kukat versovat? Minä en pidä sellaisista sävelistä enkä saa sellaisista kukista riittävää ravintoa.
Himoitessani jotakin minä himoitsen todellisesti, ehdottomasti. Tahtoisin sitä vatvoa käsin ja jaloin, tahtoisin voidella itseni sillä kiireestä kantapäähän, tahtoisin kerrassaan täyttää itseni sillä. Ne henkilöt, jotka moraalinen paasto on riuduttanut, kunnes ovat muuttuneet kuiviksi ja kalpeiksi kuin nälkiintyneet syöpäläiset kauan kylmillä olleessa vuoteessa, voivat minun puolestani soitella säriseviä huilujansa; niiden ääni, ei kuulu milloinkaan minun korviini.
En tahtoisi teeskennellä, sillä se olisi pelkuruutta. Mutta ellen voi ryhtyä teeskentelemään, kun teeskentely on tarpeen, olen myöskin pelkurimainen. Te rakennatte muureja ahneuksissanne, minä särjen ne ahneuteni vuoksi. Te käyttelette voimaanne; minä käytän taitoani. Ne ovat elämän todelliset mahdit. Niihin nojautuvat kuningas- ja keisarivallat ja kaikki ihmisten suuret yritykset.
Avatarat [Avatara: ihmisen tai eläimen hahmossa maailmaan syntyvä jumalallisen olennon ruumiillistuma], jotka laskeutuvat paratiisistaan esittääkseen meille pyhiä lorujansa — ne saarnaavat tyhjiä sanoja. Senvuoksi täytyy heidän koko viisautensa, heidän saavuttamastaan menestyksestä huolimatta, lopulta väistyä raihnaisten raukkojen piilopaikkoihin. Voimakkaat, maailman valtiaat, niitä halveksivat. Niillä, jotka ovat uskaltaneet tämän oivaltaa, on ollut menestystä. Ne kehnot raukat, joita oma luonto vetää yhtäälle ja nuo avatarat toisaalle, astuvat toisen jalkansa todellisuuden venheeseen, toisen epätodellisuuden alukseen joutuen siten mitä surkeimpaan asemaan, kun eivät voi pysytellä paikoillaan eivätkä pääse eteenpäin.
On olemassa paljon ihmisiä, jotka näyttävät syntyneen vain sitä varten, että vaivaisivat itseänsä kuoleman ajatuksella. Kenties on sellaisessa elämää alati uhkaavassa kuolemassa auringonlaskua muistuttavaa kauneutta, joka heitä lumoaa. Nikhil elää sellaista elämää, jos sitä sopii elämäksi nimittää. Useita vuosia sitten minä kiistelin hänen kanssaan kauan tästä seikasta.
»On totta», sanoi hän, »että voimme saavuttaa jotakin ainoastaan voiman avulla. Mutta mitä merkitsee voima? Ja mitä saavuttaminen? Se voima, johon minä uskon, on kieltäymyksen voima.»
»Sinua siis houkuttelee vararikon kunnia?» huudahdin minä.
»Yhtä ankarasti kuin kananpoikasta kuorensa särkeminen», vastasi hän. »Kuori on epäilemättä todellinen, mutta se vaihdetaan sittenkin valoon ja ilmaan, jotka eivät ole koskettavissa. Sinä kai sanot sitä huonoksi vaihdoksi?.»
Kun Nikhil alkaa esittää vertauksia, ei ole toivoakaan saada häntä käsittämään, että hän käsittelee pelkkiä sanoja eikä todellisuutta. Minun puolestani hänen vertauksensa voivat olla hyvinkin onnistuneita. Me olemme lihansyöjiä, meillä on kynnet ja hampaat, me ajamme takaa, iskemme kiinni ja raatelemme. Me emme tyydy illalla märehtimään ruohoa, jonka olemme aamulla syöneet. Missään tapauksessa emme salli teidän, vertaustenvatvojain, estää meitä pääsemästä ruokapaikallemme. Jos niin teette, niin me ryöstämme tai varastamme, sillä meidän täytyy elää.
Ihmiset varmaan sanovat minun esittävän uutta elämänkatsomusta, koska tämän maailman eläjillä on tapana puhua toisin, vaikka todellisuudessa aina toimivatkin sen mukaisesti. Senvuoksi he eivät käsitä, niinkuin minä, että se on ainoa käyttökelpoinen moraaliperiaate. Minä tiedän varmaan, ettei ajatukseni ole tyhjä teoria, sillä sitä on koeteltu käytännöllisessä elämässä. Olen huomannut, että katsantotapani aina saa kannattajikseen naisten sydämet, naisten, jotka ovat tämän todellisen maailman olentoja eivätkä harhaile miesten tavalla pilvimaailmoissa aatteilla täytettyjen ilmapallojen kantamina.
Naiset huomaavat minun kasvoissani, olemuksessani, ryhdissäni ja puheessani pakottavan intohimon — ei sellaista intohimoa, jonka on riuduttanut lihankurituksen kuume, ei sellaista, joka kääntyy alinomaa epäillen ja arvellen katsomaan taaksensa, vaan täysiverisen intohimon. Se vyöryy eteenpäin kuin tulvavesi huutaen julki ehdottoman vaatimuksensa. Naiset tuntevat syvimmässä sydämessään, että tämä kesytön intohimo on maailman elämänveri, joka tunnustaa ainoastaan oman lakinsa ja on senvuoksi voitokas. Siitä syystä he ovat usein antautuneet minun tulva-aaltoni vietäviksi kysymättä, johtiko se elämään vai kuolemaan. Tämä naisia voittava voima on väkevien miesten voima, se voima, jonka alle todellisuus alistuu.
Ne, jotka kuvittelevat tuonpuolisen maailman haluttavammaksi, suuntaavat halunsa maasta taivaan pilviin. Aikanaan on käyvä ilmi, kuinka korkealle heidän suihkukaivonsa vesi kohoaa ja kuinka kauan sitä riittää. Mutta tämä on varmaa: naiset eivät ole luodut noita verettömiä olentoja, ihanteellisuusmielisiä lootuksensyöjiä varten.
»Valintataipumus!» Sopivissa tilaisuuksissa minä olen usein sanonut, että Jumala on luonut määrätyt henkilöt toisilleen kuuluviksi ja että heidän yhtymisensä on ainoa oikea, paljoa parempi kuin mikään lain pohjalle rakennettu liitto. Seikka näet on se, että vaikka ihminen haluaakin noudattaa luontoa, hän ei kumminkaan ole tyytyväinen, ellei voi peittyä jonkin korean lauseparren taakse — ja siitä johtuu, että maailma on valhetta tulvillansa.
»Valintataipumus!» Miksi olisi niitä vain yksi? Voihan taipumus kohdistua tuhansiin. Minä en ole milloinkaan luvannut luonnolle, että luopuisin lukemattomista viehtymyksistäni yhden ainoan vuoksi. Tähänastisessa elämässäni minä olen keksinyt niitä paljon, mutta silti ei ole tie suljettu seuraavalta,' jonka jo selvästi näen. Hän on samoin keksinyt minuun kohdistuvan valintataipumuksensa.
Entä sitten?
Ellen voita, olen pelkuri.
KOLMAS LUKU
Bimalan kertomus
VI
Mihin lieneekään häveliäisyyteni joutunut? Minulla ei ollut yhtään aikaa ajatella itseäni. Minä kulutin päiväni ja yöni humussa ja hälinässä kiertäen itseäni kuin tuulenpyörre. Siinä ei ollut harkinnan enemmän kuin hienotunteisuudenkaan sijaa.
Eräänä päivänä käly huomautti miehelleni: »Näihin asti ovat meidän talossamme itkeneet naiset. Nyt on miesten vuoro.»
»Meidän on pidettävä huolta siitä, että heillä on siihen tilaisuutta», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen. »Minä huomaan sinun olevan valmiina tekemään voitavasi, Tšota Rani! [Bimala oli nuoremman veljen vaimona Tšota Rani eli nuorempi armollinen rouva.] Sinkoa nuolesi suoraan heidän sydämeensä.»
Hän tarkasteli minua terävästi kiireestä kantapäähän. Häneltä ei jäänyt huomaamatta yksikään vivahdus siitä väriloistosta, jota pukuni, käytökseni ja puheeni uhosivat. Minua hävettää nyt siitä puhua, mutta silloin ei mielessäni ollut jälkeäkään häpeäntunteesta. Minussa oli tapahtumassa jotakin, mutta en tiennyt itsekään mitä. Minulla oli tapana pukeutua ylen koreaksi, mutta tein sen pikemmin vaistomaisesti kuin määrätyssä tarkoituksessa. Epäilemättä minä tiesin, miten parhaiten miellytin Sandip Babua, mutta siihen en tarvinnut mitään aavistuskykyä, sillä hän puhui asiasta avoimesti kaikkien kuullen.
Eräänä päivänä hän sanoi miehelleni: »Tiedätkö, Nikhil, kun. ensi kerran näin mehiläisemomme, istui hän tuossa ylen vakaana, kultapäärmeiseen sariinsa puettuna. Hänen silmänsä tuijottivat kysyvästi avaruuteen eksyneiden tähtien tavoin, ikäänkuin hän olisi iäisen kauan oleskellut pimeyden rajoilla tähystellen jotakin tuntematonta. Hänet nähdessäni minä tunsin väriseväni. Minusta tuntui siltä, kuin hänen sarinsa kultapäärme olisi ollut hänen oma sisäinen tulensa, joka liekehti hänen ympärillänsä. Siinä on se liekki, jota me tarvitsemme, näkyvä tuli! Kuulkaahan, mehiläisemo, teidän pitäisi tosiaankin osoittaa meille suosiotanne pukeutumalla vielä kerran eläväksi liekiksi.»
Siihen saakka minä olin ollut kuin pieni puro kylän laidassa. Minussa oli toinen rytmi ja minä puhuin toisin kuin nyt. Mutta sitten tuli vuoksivesi mereltä, ja rintani aaltoili; rannat väistyivät, ja meren kuohujen rummuniskut yllyttivät minua hurjaan rientoon. Minä en ymmärtänyt verenääntä. Missä oli entinen minäni? Mistä virtasikaan minuun tuo loiston runsaus? Sandipin ahnaat silmät paloivat kuin uhrilamput minun alttarilippaani edessä. Hänen jokainen katseensa julisti, että minä olen kauneuden ja voiman ihme, ja hänen ylistyksensä kaikuun, lausuttuun tai lausumattomaan, hukkuivat kaikki muut maailmani äänet. Oliko Luoja luonut minut uudestaan, ihmettelin minä. Tahtoiko hän nyt korvata minulle sen, että oli ollut niin kauan minusta välittämättä? Minä, joka olin ennen ollut vähäpätöinen, olin yht'äkkiä muuttunut kauniiksi. Minä, joka en ollut ennen mitään merkinnyt, tunsin nyt olevani Bengalin kruunu ja kauniste.
Sandip Babu näet ei ollut vain yksi monien joukosta. Hänessä yhtyivät miljoonat isänmaani henget. Kun hän nimitti minua pesämme mehiläisemoksi, osoittivat kaikki muut kansallisen työn suorittajat minulle riemuiten kunnioitustansa. Niinpä ei kälyni äänekäs ivailu enää minuun koskenut. Suhteeni koko maailmaan oli muuttunut. Sandip Babu teki minulle selväksi, kuinka koko maa tarvitsi minua. Minun ei ollut silloin ollenkaan vaikea tuota uskoa, koska tunsin kykeneväni tekemään mitä tahansa. Minut täytti jumalainen voima. Se oli minulle ennentuntematonta, jotakin minua itseäni korkeampaa. Minulla ei ollut aikaa ryhtyä ottamaan selkoa sen olemuksesta. Se tuntui kuuluvan minuun ja kuitenkin olevan minua ylevämpi. Se käsitti koko Bengalin.
Sandip Babu tapasi kysyä minulta neuvoa pienimmissäkin kansallista asiaa koskevissa seikoissa. Aluksi minä tunsin itseni sangen noloksi ja epäröin vastata, mutta se este oli pian voitettu. Mitä ehdotinkaan, aina näytti neuvoni häntä hämmästyttävän. Hän tuli kerrassaan haltioihinsakin ja sanoi: »Me miehet osaamme ainoastaan ajatella. Te naiset käsitätte ilman ajattelun apua. Nainen on syntynyt Jumalan mielikuvituksesta. Mies oli Jumalan takomalla taottava valmiiseen muotoon.»
Sandip Babu sai usein maan kaikista osista kirjeitä, jotka hän näytti minulle kuullakseen mielipiteeni. Toisinaan me olimme eri mieltä. Mutta minä en halunnut ryhtyä väittelemään. Sitten hän parin päivän kuluttua kutsutti minut — ikäänkuin hänelle olisi jotakin yht'äkkiä kirkastunut — ja sanoi: »Minä erehdyin. Teidän huomautuksenne oli oikea.» Usein hän tunnusti minulle, että oli minun neuvostani poiketessaan aina pilannut asian. Niin minä johduin vähitellen siihen vakaumukseen, että kaikkien tapahtumien takana oli Sandip Babu ja että Sandip Babua itseänsä opasti naisen yksinkertainen ymmärrys. Suuren vastuunalaisuuden ylväs tunne täytti olemukseni.
Miehelläni ei ollut neuvotteluissamme osaa eikä arpaa. Sandip Babu kohteli häntä kuin nuorempaa veljeä, josta voi ihmisenä hyvinkin pitää, mutta jonka neuvoa ei voi käyttää hyväkseen. Hänellä oli tapana leppoisasti hymyillen puhua mieheni lapsellisesta kokemattomuudesta ja sanoa hänen merkillisissä teorioissaan ja mahdottomissa aatteissaan olevan huumorin leimaa, joka teki ne sitäkin rakastettavammiksi. Näytti siltä, kuin juuri tämä Nikhiliin kohdistuva kiintymys olisi estänyt Sandip Babua rasittamasta miestäni kansallisen asian taakalla.
Luonnolla on lääkevarastossaan paljon huumausaineita, joita se käyttelee elämänsuhteita kavalasti katkottaessa, joten kukaan ei huomaa leikkausta, ennenkuin herää näkemään sen suuruuden. Veitsen parhaillaan leikatessa elämäni sisintä sidettä mieleni oli niin huumautunut, etten ollenkaan huomannut, millainen julmuus oli tapahtumassa. Sellainen lienee naisen luonto. Intohimon herättyä hän muuttuu tunnottomaksi kaikkea sen ulkopuolella olevaa kohtaan. Me naiset olemme virran kaltaiset: niin kauan kuin pysymme uomassamme, me ravitsemme kaikella, mitä meillä on; kun tulvimme yli äyräittemme, niin hävitämme koko olemuksellamme.
Sandipin kertomus
II
Jokin asia on ilmeisesti epäkunnossa. Sain hiljattain hieman vihiä.
Minun saavuttuani oli Nikhilin huone muuttunut jonkinlaiseksi kaksoisolioksi. Se oli puolittain naisten huone, puolittain miesten: Bimala tuli sinne naisten suojista, ja minä voin päästä sinne toiselta puolelta. Jos olisimme toimineet hitaammin ja käytelleet hieman pidättyvämmin etuoikeuksiamme, olisimme tuskin herättäneet pahennusta. Mutta me menettelimme niin rajusti, ettemme tulleet ollenkaan ajatelleeksi seurauksia.
Kun Bima tulee Nikhilin huoneeseen, huomaan minä sen jollakin tavalla omassa huoneessani. Kuuluu nilkkarenkaiden helinää ja muita pieniä ääniä; ovi sulkeutuu kenties vähän kiivaammin kuin olisi tarpeellista; kirjakaapin ovi on hieman paisunut ja narahtaa äkkiä avattaessa. Astuessani sisään näen Biman seisomassa selin oveen ja uutterasti etsimässä jotakin kirjaa hyllyistä. Kun tarjoudun auttamaan häntä tässä vaikeassa tehtävässä, hän säpsähtää ja kieltää, ja sitten me johdumme luontevasti juttelemaan muista asioista.
Hiljattain, eräänä pahaenteisenä torstai-iltapäivänä [torstai on hindulaisen almanakan onnettomuuksien päivä], minä syöksyin huoneestani, kun kuulin nuo äänet. Käytävässä oli mies vartiopaikallansa. Minä kuljin eteenpäin häneen katsahtamattakaan, mutta kun lähestyin ovea, asettui hän tielleni ja sanoi: »Ei sinne, armollinen herra.»
»Ei sinne! Miksei!»
»Siellä on Rani Emo.»
»Hyvä. Sano Rani Emollesi, että Sandip Babu haluaa tavata hänet.»
»Se ei käy päinsä, armollinen herra. Se on vastoin määräyksiä.»
Minä närkästyin kovin. »Minä käsken sinua!» sanoin minä ääntäni koroittaen. »Mene ilmoittamaan minut!»
Mies hieman hämmästyi käskevää sävyäni. Minä olin sillävälin lähestynyt ovea. Olin jo astumassa sisään, kun hän lähti jälkeeni ja tarttui minua käsivarteen sanoen: »Ei, armollinen herra, te ette saa mennä sinne.»
Mitä! Palvelija uskalsi koskea minuun! Minä tempasin käteni vapaaksi ja annoin miehelle kaikuvan korvapuustin. Samassa tuli Bima huoneestansa ja näki, kuinka mies oli käymässä hävyttömäksi.
En unohda koskaan, miltä hän näytti seisoessaan siinä vihansa vallassa! Biman kauneus on minun itseni keksimä. Useimmat muut henkilöt eivät varmaankaan huomaisi hänessä mitään erikoista. He nimittäisivät tyhmyydessään hänen solakkaa vartaloansa »hinteläksi.» Minä puolestani ihailen juuri hänen joustavuuttansa: hän on kuin elämän lähde, joka kumpuaa suoraan Luojan sydämestä. Hänen ihonsa on tumma, mutta loistavan tumma kuin leikkaava, välkkyvä miekanterä.
»Nanku», komensi hän ovelta, ojentaen käskevästä kättänsä, »mene pois!»
»Älkää olko hänelle vihainen», sanoin minä. »Jos hän kerran on saanut sellaisen määräyksen, niin minun on mentävä.»
Biman ääni vielä vavahteli hänen vastatessaan:
»Te ette saa mennä. Tulkaa sisään!»
Tuo ei ollut mikään pyyntö, vaan käsky sekin! Minä seurasin häntä, istuuduin, otin pöydältä viuhkan ja aloin sillä itseäni leyhytellä. Bima piirteli lyijykynällä jotakin paperiliuskalle, huusi palvelijan ja antoi hänelle paperin sanoen: »Vie tämä armolliselle herralle.»
»Suokaa minulle anteeksi», sanoin minä. »En kyennyt hillitsemään itseäni, vaan löin palvelijaanne.»
»Teitte niinkuin pitikin», vastasi Bima.
»Mutta oikeastaan ei syy ollut hänen. Hän vain noudatti saamaansa määräystä.»
Samassa astui sisään Nikhil. Minä nousin nopeasti seisomaan ja asetuin ikkunan luo, selkä huoneeseen päin.
»Nanku, ovenvartija, on loukannut Sandip Babua», sanoi Bima Nikhilille.
Nikhil tuntui olevan niin vilpittömän hämmästynyt, että minun täytyi kääntyä häntä katsomaan. Tavattoman hyväkään mies ei kykene säilyttämään totuudenylpeyttänsä vaimonsa edessä — jos vaimo on oikeata lajia.
»Hän julkesi asettua Sandip Babun tielle hänen tullessaan tänne», jatkoi Bima. »Hän sanoi saaneensa määräyksen…»
»Määräyksen? Keneltä?» kysyi Nikhil.
»Mistäpä minä sen tietäisin?» huudahti Bima kärsimättömästi, silmissä katkeroitumisen kyynelet.
Nikhil kutsutti miehen ja kyseli häneltä asiaa. »Se ei ollut minun syyni», toisti Nanku äreästi. »Minä olin saanut määräyksen.»
»Keneltä?»
»Bara Rani Emolta.»
Me olimme kaikin hetkisen vaiti. Miehen mentyä Bima sanoi: »Nankun täytyy lähteä talosta!»
Nikhil oli yhä vaiti. Minä huomasin, ettei hänen oikeudentuntonsa tahtonut ehdotukseen myöntyä. Hänen omatuntonsa esitti vastaväitteitä loppumattomiin saakka. Mutta tällä kertaa ratkaisu oli erinomaisen vaikea. Bima ei ollut niitä naisia, jotka helposti jättävät asian sikseen. Hänen täytyi puolustaa asemaansa kälyänsä vastaan rankaisemalla palvelijaa. Ja kun Nikhil yhä oli vaiti, alkoivat Biman silmät säihkyä. Hän ei tietänyt, miten ilmaisisi miehensä mielen heikkouteen kohdistuvan halveksimisensa. Hetkisen kuluttua Nikhil lähti huoneesta sanaakaan virkkamatta.
Seuraavana päivänä ei Naukua näkynyt. Kysyessäni sain tietää, että hänet oli lähetetty eräälle toiselle tilalle ja ettei hän joutunut siirrosta kärsimään.
Minä voin vilahduksittain nähdä, millaista hävitystä siten syntynyt myrsky näkymön takana aiheutti. Täytyy sanoa, että Nikhil on merkillinen olento, ihan toisenlainen kuin ihmiset yleensä.
Tuloksena oli, että Bima alkoi tästä lähtien kutsua minut oleskeluhuoneeseen ilman mitään tekosyytä ja yrittämättä antaa asialle satunnaisuuden leimaa. Pelkkäin vihjailujen asteelta me nyt siirryimme arkailemattoman ajatusten ilmaisemisen kannalle. Korkeasukuisen perheen miniä elää tähtimaailmoissaan, niin etäällä tavallisista kuolevaisista, ettei ole mitään tietä Hänen luoksensa johtamassa. Millainen totuuden riemuvoitto olikaan, että vähitellen, mutta auttamattomasti, ratkesi toinen himmentävän tottumuksen harso toisensa jälkeen, kunnes luonto ilmeni todellisessa hahmossaan.
Totuuden voitto? Epäilemättä! Miehen ja naisen kesken vallitseva vetovoima on perustava tosiasia. Aineen maailma kokonaisuudessaan, tomuhiukkasesta alkaen, noudattaa sitä lakia. Siitä huolimatta yrittävät ihmiset sitä peittää sanojen verhoon ja tahtovat kotitekoisilla säädöksillään ja kielloillaan tehdä siitä jokapäiväisen käyttöesineen. Se on yhtä mieletöntä kuin jos tahtoisi sulattaa aurinkokunnan valmistaakseen siitä kellonvitjat vävypojalle. [Vävyllä on hindulaisperheessä erittäin tärkeä asema.]
Kun totuuden huuto kaikesta huolimatta herättää luonnon, niin millainen hammastenkiristys ja rintoihinlyöminen onkaan seurauksena! Mutta käykö myrskyn kanssa kiisteleminen? Se ei huoli vastata, ravistelee vain vastustajaansa.
Minulla on onni nähdä tuon totuuden vähitellen paljastuvan. Nuo värjyvät askeleet, nuo kasvojen käännähtämiset ovat minulle suloiset, ja suloiset ovat ne pienet petokset, jotka eivät kohdistu ainoastaan muihin, vaan myöskin Bimaan itseensä. Kun todellisuus käy epätodellisen kimppuun, niin sen paras ase on petos, sillä todellisuuden vihamiehet yrittävät sitä aina häväistä nimittämällä sitä karkeaksi, joten sen on välttämättä piilouduttava tai verhouduttava valhepukuun. Olosuhteet estävät sitä tunnustamasta: »Niin, minä olen karkea, koska olen tosi. Minä olen lihaa ja verta. Minä olen intohimoa. Minä olen nälkää, joka ei tunne häpeätä eikä armoa.»
Nyt on kaikki minulle selvää. Esirippu häilähtelee, ja minä näen sen lomitse ratkaisevan kohtauksen valmistelut. Pieni nauha, joka suikertaa hänen uhkeissa hiuksissaan, salaista kaipaustansa punastuen, on punaisen ukonpilven uhkaava kieleke. Jokaisesta hänen sarinsa laskoksesta uhoo minuun lämpöä, jokainen hänen pukunsa liikahdus puhuu minulle salaista kieltänsä, josta puvun kantajakaan kenties ei ole täysin tietoinen.
Bima ei ollut tietoinen todellisuudestansa, koska häpesi sitä. Ihmiset näet ovat antaneet todellisuudelle huonon nimen: he nimittävät sitä Saatanaksi. Niinpä sen täytyy luikertaa paratiisiin käärmeen hahmossa, kuiskia salaisuutensa miehen valitun seuralaisen korvaan ja tehdä hänet kapinalliseksi. Silloin on rauha mennyttä, kunnes vihdoin tulee kuolema.
Pieni hunajainen kuningatar-rukkani elää unen elämää. Hän ei tiedä, mitä tietä astelee. Ei ole hyvä herättää häntä ennen aikojansa. Minun on paras käyttäytyä ikäänkuin en minäkään mitään aavistaisi.
Hiljattain, päivällisaterian aikana, hän tuijotti minuun omituisesti, ollenkaan tajuamatta, mitä sellaiset silmäykset merkitsevät! Katseeni kohdatessa hänen katseensa hän kääntyi punastuen toisaanne. »Teitä hämmästyttää minun ruokahaluni», sanoin minä. »Minä voin salata kaiken, ahneuttani lukuunottamatta. Mutta miksi viitsitte punastua minun puolestani, vaikka minä en ole ollenkaan häpeissäni?»
Hän punastui sitäkin enemmän ja sopersi: »Ei, ei, minä vain…»
»Minä tiedän», keskeytin minä. »Naiset taipuvat pitämään ahnaista miehistä, sillä meidän ahnautemme tekee heille mahdolliseksi päästä voiton puolelle. Se armottelu, jota he ovat aina minulle osoittaneet, on tehnyt minut sitäkin hävyttömämmäksi. Minä en välitä mitään, vaikka katselettekin kaikkien näiden kauniiden palasten katoamista, en yhtään mitään. Minä nautin niistä jok’ainoasta.»
Äskettäin minä luin erästä englantilaista kirjaa, jossa sukupuoliasioita käsitellään rohkean realistiseen tapaan. Olin jättänyt sen oleskeluhuoneeseen. Kun seuraavana päivänä iltapuolella tulin huoneeseen jotakin hakemaan, istui siellä Bima minun kirjani kädessään. Kuullessaan askeleeni hän nopeasti heitti kirjan pois ja asetti sen päälle erään toisen kirjan — nidoksen rouva Hemansin runoja.
»En ole milloinkaan voinut käsittää», aloitin minä, »miksi naiset joutuvat niin hämilleen, kun heidät yllättää runoja lukemasta. Meillä miehillä — lakimiehillä, mekaanikoilla ja muilla — saattaisi olla syytä hävetä. Jos me haluamme lukea runoja, niin meidän tulee se tehdä yön pimeydessä, lukittujen ovien takana. Te naiset sitävastoin olette runouden sukua. Luoja itse on lyyrillinen runoilija, ja Hänen jalkojensa juuressa on Džajadevan täytynyt harjoittaa jumalallista taidettansa.»
[Džajadeva, kahdennellatoista vuosisadalla Bengalissa elänyt runoilija, Gitagovinda-nimisen lyyrillisen draamarunoelman kirjoittaja, kuvailee hehkuvin säkein Krišna- l. Višnu-jumalan ja Radha-nimisen paimentytön rakkautta. Višnu-uskonnon kannattajat selittävät runoelmaa vertauskuvallisena korkeana veisuna.]
Bima ei vastannut mitään, hymyili vain hämillään. Hän oli aikovinaan lähteä pois huoneesta. Minä pidätin hänet: »Ei, ei, lukekaahan edelleen! Minä vain otan erään kirjan, joka on minulta jäänyt tänne, ja lähden kohta tieheni.» Samassa otin kirjani pöydältä. »Onpa onni, ettei ole johtunut mieleenne kurkistaa tähän», jatkoin minä, »muuten olisitte varmaan mielinyt minua kurittaa.»
»Todellako? Miksi?» kysyi Bima.
»Siksi, ettei se ole mikään runokirja», vastasin minä. »Se sisältää pelkkiä tosiasioita ja esittää ne ihan koristelematta. Toivoisin Nikhilin lukevan sen.»
Bima kurtisti hieman kulmiansa hiljaa vastatessaan: »Miksi sitä toivotte?»
»Hän on mies, nähkääs, yksi meistä. Ainoa asia, mistä häntä moitin, on se, että hän katselee maailmaa eräänlaisen sumuverhon läpi. Ettekö ole huomannut, kuinka tämä luonteenpiirre saa hänet pitämään swadeši-liikettämme jonkinlaisena runoteoksena, jonka rytmi on säilytettävä joka askelella moitteettomana. Me murskaamme proosanuijallamme kaikki hartauden esineinä olevat rytmikuviot.»
»Missä yhteydessä ovat keskenään teidän kirjanne ja swadeši?
»Jos sen lukisitte, niin tietäisitte. Nikhil tahtoo aina meneteltävän valmiiden periaatteiden mukaan, swadešissa samoinkuin kaikessa muussakin. Senvuoksi hän hyökkäilee joka käänteessä inhimillistä luontoa vastaan alkaen sitä sättiä. Hän ei tahdo tajuta, että ihmisluonto on kaikkia kauniita lauseparsia vanhempi ja että se tulee elämään vielä silloin, kun lauseparret ovat jo ammoin unohtuneet.»
Bima oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten vakavasti: »Eikö ihmisluontoon kuulu pyrkimys kohoamaan itsensä yläpuolelle?»
Minun täytyi hymyillä hiljaa mielessäni. »Nuo eivät ole omia sanojasi», ajattelin minä. »Sinä olet ne oppinut Nikhililtä. Sinä itse olet terve ihmislapsi. Sinun lihasi ja veresi ovat kuulleet todellisuuden kutsun. Tiedänhän minä, että sinun kaikissa suonissasi on elämäntulen palo. Kuinka kauan he kykenevätkään pitämään sinua viileänä moraalisääntöjensä kylmillä kääreillä?»
»Heikot muodostavat enemmistön», sanoin minä ääneen. »He valavat alinomaa myrkkyänsä ihmisten korviin toistelemalla tuollaisia iskulauseita. Luonto ei ole suonut heille voimaa, ja nyt he yrittävät tuolla tavoin heikontaa toisia.»
»Me naiset olemme heikkoja», virkkoi Bimala. »Niinpä arvelenkin, että meidän on yhdyttävä heikkojen salaliittoon.»
»Te naiset heikkoja!» huudahdin minä nauraen. »Miehet ihannoivat teidän herkkyyttänne ja haurauttanne, ja te erehdytte senvuoksi pitämään itseänne heikkoina. Mutta juuri te naiset olettekin voimakkaat. Miehet pitävät suurta hälinää niin sanotusta vapaudestansa, mutta ne, jotka tuntevat sisäisen olemuksensa, tietävät, kuinka epävapaita he todellisuudessa ovat. He ovat omin käsin sepittäneet pyhät kirjat orjuuttaakseen niillä itseänsä; ihanteellisuudessaan he ovat tehneet naisista kultaiset kahleet ruumiinsa ja sielunsa ympärille. Ellei miehillä olisi erinomainen kyky kietoutua omiin verkkoihinsa, ei mikään voisi heitä orjuuttaa. Mutta te naiset, te olette tahtoneet käsittää todellisuuden ruumiillanne ja sielullanne. Te olette synnyttäneet todellisuuden. Te olette imettäneet todellisuutta rinnoillanne.»
Bima on naiseksi paljon lukenut, eikä ollut helppo saada häntä tunnustamaan väitteitäni päteviksi. »Jos olisi niin laita», huomautti hän, »niin naiset eivät viehättäisi miehiä.»
»Naiset huomaavat vaaran», vastasin minä. »He tietävät miesten rakastavan silmänlumetta ja antavat sitä heille täydet määrät käyttelemällä heidän omia lauseparsiansa. He tietävät paheeseen taipuvan miehen pitävän huumauksesta enemmän kuin ravinnosta ja tarjoutuvat hänelle huumausaineeksi. Naisen ei tarvitse teeskennellä, ellei hän tee sitä miehen vuoksi.»
»Miksi siis yritätte hävittää mielenharhaa?»
»Vapauden vuoksi. Tahtoisin nähdä isänmaani vapaana. Tahtoisin nähdä inhimilliset suhteet vapaina.»
III
Minä tiedän, ettei ole hyvä äkkiä herättää unissakävijää. Mutta minä olen luonnostani niin hillitön, ettei epäröivä käyntitapa minulle sovellu. Minä tiesin uskaltavani ylen paljon tuona päivänä. Minä tiesin, että sellaisten aatteiden ensimmäinen sysäys voi tuntua melkein sietämättömältä. Mutta kun on kysymys naisista, pääsee uskaliain aina voitolle.
Me olimme jo johtumassa hyvään alkuun, kun sisään astui Nikhilin vanha opettaja, Tšandranath Babu. Maailma ei olisi niinkään ikävä olopaikka, ellei olisi noita koulumestareita, jotka tekevät sen siinä määrin tympäiseväksi, että mieluimmin lähtisi tiehensä. Nikhilin kaltaiset ihmiset tahtovat aina tehdä maailmasta koulun. Ja puheenaolevana iltapäivänä tuo koulun ruumiillistuma astui huoneeseen juuri ratkaisevalla hetkellä.
Meissä kaikissa säilyy jossakin sydämemme sopukassa koulupojan luonto. Niinpä minäkin hieman säikähdin. Bima rukka se heti asettui koreasti paikalleen, etumaiseen penkkiin, kuten luokan paras tyttö ainakin. Hän näytti äkkiä muistavan, että oli suoritettava tutkinto.
On olemassa henkilöitä, jotka ikuisten vaihdemiesten tavoin väijyskelevät radan varrella valmiina ohjaamaan ajatustemme junan raiteelta toiselle.
Tšsandranath Babu oli tuskin ehtinyt huoneeseen, kun hän jo etsi jotakin aihetta voidakseen lähteä takaisin. »Anteeksi», mutisi hän, »minä…»
Ennenkuin hän ehti jatkaa, astui Bima nopeasti hänen luoksensa, kumarsi kunnioittavasti ja sanoi: »Älkää lähtekö, armollinen herra! Ettekö tahdo istua?» Bima näytti hukkuvalta, joka hakee kädelleen tukikohtaa — pieni pelkuri!
Kenties sittenkin erehdyin. Todennäköisesti sisältyi asiaan hieman naisellista kavaluutta. Hän kukaties tahtoi koroittaa arvoansa minun silmissäni. Mahdollista myös, että hän tahtoi sanoa minulle purevasti: »Älä ollenkaan luulottele saaneesi minut kokonaan valtoihisi. Tšandranath Babuun kohdistuva kunnioitukseni on vielä voimakkaampi.»
Hyvä, kunnioita häntä vain niin paljon kuin tahdot! Se miellyttää koulumestareita. Minä, joka en ole koulumestari, tulen hyvin toimeen ilman sellaisia tyhjiä kohteliaisuuksia.
Tšandranath Babu alkoi puhua swadešista. Minä ajattelin antaa hänen jatkaa yksinpuheluansa. On aina viisainta sallia vanhan miehen puhua, kunnes hän itsestään lakkaa. Siten hän johtuu luulemaan, että järjestelee maailmaa oikealle tolallensa, eikä ollenkaan aavista, kuinka kaukana hänen jaarittelustansa todellinen maailma on.
Mutta pahin vihamiehenikään ei voi syyttää minua liiallisesta kärsivällisyydestä. Kun Tšandranath Babu jatkoi: »Jos odotamme saavamme koota hedelmiä siitä, mihin emme ole kylväneet, niin…», täytyi minun puuttua puheeseen.
»Kuka sitten pyytää hedelmiä?» huusin minä. »Me noudatamme Gitan tekijää [Bhagavad Gita: uskonnollis-filosofinen opetusruno, joka kuuluu episodina suureen Mahabharata-eepokseen.] joka sanoo, että meidän on ajateltava vain tekojamme eikä tekojemme hedelmiä.»
»Mitä te sitten tahdotte?» kysyi Tšandranath Babu.
»Okaita!» huudahdin minä. »Niiden istuttamisessa ei ole suurta vaivaa.»
»Okaat eivät ole rasitukseksi ainoastaan muille», vastasi hän. »Ne osaavat pistää omaankin jalkaanne.»
»Tuo kaikki kelpaa kouluvihkoihin», vastasin minä. »Meille on tärkein asia oman sydämemme palo. Nyt me vain kylvämme okaita toisten jalkapohjia varten; tuonnempana, kun ne pistävät meitä itseämme, on kyllin aikaa katumiseen. Mutta miksi pelkäisimme sitäkään? Kun meidän kerran on kuoltava, ehdimme hyvinkin kylmentyä. Niin kauan kuin olemme tulella, me kiehumme ja kuohumme.»
Tšandranath Babu hymyili. »Kiehukaa mielin määrin», virkkoi hän, »mutta älkää erehtykö pitämään sitä työnä tai sankaruutena. Kansat jotka ovat saaneet maailmassa jotakin aikaan, eivät ole kuohahdelleet; ne ovat toimineet. Mutta kun ne, jotka ovat aina työtä pelänneet, kerran heräävät tajuamaan surkeata tilaansa, niin he yrittävät siitä vapautua väkivaltaisesti ja hutiloimalla.»
Minä olin juuri vyöttämässä kupeitani musertavaa hyökkäystä varten, kun
Nikhil palasi. Tšandranath Babu nousi ja virkkoi, Bimaan katsahtaen:
»Nyt minun täytyy lähteä, maammoseni, minulla on töitä suoritettavana.»
Hänen lähdettyänsä minä näytin Nikhilille kirjaa, joka oli kädessäni.
»Minä herroin vastikään Mehiläisemollemme tästä kirjasta», sanoin minä.
Yhdeksänkymmentäyhdeksän henkilöä sadasta voi pettää valheen avulla, mutta tämä ikinen koulumestarin kasvatti on helpommin peittävissä totuutta käyttelemällä. Hänen kanssaan on paras pelata avointa peliä, levittää korttinsa pöydälle.
Nikhil luki kirjan nimen, mutta ei virkkanut mitään. »Nämä kirjailijat», jatkoin minä, »lakaisevat pois kaikki ne koreat puheenparret, jotka ovat pölykerroksena peittäneet maailmaamme. Senvuoksi minä, kuten sanoin, tahtoisin sinun sen lukevan.»
»Minä olen sen lukenut», sanoi Nikhil.
»No, mitä siitä arvelet?»
»Ne, jotka saarnaavat yhtäläistä omistusoikeutta, eivät saa itse olla varkaita. Jos he ovat varkaita, niin heidän saarnansa on valhe. Sellaista kirjaa ei ymmärrä oikein se, jonka mielessä kytee intohimon palo.»
»Intohimo», vastasin minä, »intohimo se juuri onkin paras opastajamme. Se, joka suhtautuu epäluuloisesti intohimoon, tekee saman virheen kuin toinen, joka tahtoo temmata silmän päästänsä nähdäkseen paremmin.»
Nikhil alkoi ilmeisesti kiihtyä. »Intohimolla», sanoi hän, »on oikeutensa ainoastaan siinä tapauksessa, että tunnustamme pidättyväisyyden välttämättömyyden. Painamalla silmiämme vasten, mitä tahdomme nähdä, me vain tärvelemme ne, mutta emme näe mitään. Samoin on laita kiivaan intohimon, joka ei halua jättää mitään erottavaa välimatkaa itsensä ja kohteensa välille.»
»Johtuu yksinomaan älyllisestä teeskentelystänne», vastasin minä, »että te välttämättä tahdotte hekumoida moraalisessa arkatuntoisuudessa jättäen totuuden karun puolen kokonaan huomioonottamatta. Siten te vain hämmennätte ja himmennätte asioita, sen sijaan että ryhtyisitte toimimaan täysin voimin.»
»Ylenmääräinen voimankäyttö», vastasi Nikhil kärsimättömästi, »siinä, missä voima ei ole paikallaan, ei auta teitä toimissanne. Mutta miksi kiistelemmekään näistä asioista? Turha sanasota karistaa vain totuudesta pois sen raikkaan kukkeuden.»
Olisin mielelläni suonut Biman ottavan osaa keskusteluumme, mutta hän ei ollut toistaiseksi virkkanut sanaakaan. Olinko kenties käyttäytynyt liian rajusti, niin että hän nyt halusi epäilysten ahdistamana jälleen lähteä koulumestarinsa luo läksyjänsä oppimaan? Joka tapauksessa on sellainen järkytys välttämätön. On ennen kaikkea oivallettava, että kaikkein lujimmiksikin otaksutut perustukset voivat pettää.
»Minua ilahduttaa, että tulimme asiasta keskustelleeksi», sanoin minä Nikhilille, »sillä minä aioin juuri jättää tämän kirjan Mehiläisemollemme luettavaksi.»
»Miksipä ei?» virkkoi Nikhil. »Jos kerran minä olen voinut kirjan lukea, niin miksei sitä voisi tehdä Bimalakin? Tahdon vain huomauttaa, että eurooppalaiset ihmiset katselevat kaikkea tieteelliseltä näkökannalta. Mutta ihminen ei sisälly pelkkään fysiologiaan, ei biologiaan, ei psykologiaan eikä sosiologiaan. Älä missään tapauksessa unohda tätä! Ihminen on äärettömän paljon enemmän kuin ihmistä käsittelevä tiede. Sinä naurat minulle ja nimität minua koulumestarin oppipojaksi, mutta oletkin se itse. Sinä näet etsit ihmisen totuutta luonnontieteiden opettajilta etkä omasta sisäisestä olemuksestasi.»
»Miksi tämä kiihtymys?» pilkkailin minä.
»Siksi, että näen sinun tahtovan häväistä ihmistä ja alentaa hänen arvoansa.»
»Mistä ihmeestä sinä niin päättelet?»
»Vaikutelmistani, loukkaantuneista tunteistani. Sinä hyökkäät aina sen kimppuun, mikä ihmisessä on suurta, epäitsekästä ja kaunista.»
»Kuinka johdutkaan tuollaiseen mielettömään ajatukseen?»
Nikhil nousi äkkiä seisaalleen. »Minä sanon sinulle peittelemättä, Sandip», virkkoi hän, »että voit kuolettavasti haavoittaa ihmistä minussa voimatta häntä kumminkaan surmata. Senvuoksi minä olen valmis kestämään kaikki, tietoisesti, avosilmin.»
Samassa hän nopeasti lähti huoneesta.
Minä seisoin vielä hämmästyneenä katsellen hänen jälkeensä, kun pöydältä putoava kirja sai minut kääntymään toisaanne. Bima lähti miehensä jälkeen nopein, hermostunein askelin, kaartaen minua kaukaa.
Merkillinen olento, tuo Nikhil! Hän aavistaa kotiansa uhkaavan vaaran, mutta ei aja minua menemään! Minä tiedän, että hän odottaa Bimalan kehoitusta. Jos Bimala sanoo hänelle, että heidän liittonsa on ollut erehdys, niin hän taivuttaa päänsä ja myöntää tehneensä suuren virheen! Hänellä ei ole riittävää mielenlujuutta käsittääkseen, että erehdyksensä tunnustaminen on kaikkein suurin erehdys. Hän on tyypillinen esimerkki siitä, miten aatteet ihmistä heikentävät. En ole nähnyt toista hänenlaistansa — hän on tosiaankin merkillinen luonnontuote! Hän tuskin kelpaisi romaanin tai näytelmän henkilöksi, ja vielä vähemmän hän kelpaa todelliseen elämään.
Entä Bima? Pelkäänpä, että hänen unelmaelämänsä on nyt lopussa. Hän on vihdoinkin älynnyt sen virranjuoksun suunnan, joka kiidättää häntä eteenpäin. Nyt hänen täytyy joko kulkea eteenpäin tai peräytyä, täysin tietoisesti. Mutta luultavinta on, että hän pian astuu askelen eteenpäin ja sitten jälleen peräytyy saman verran. Se ei kumminkaan minua häiritse. Kun on kerran syttynyt tuleen, niin tuo vuorotteleva läheneminen ja pakeneminen vain kiihtää lieskaa. Pelko lietsoo hänen intohimonsa paloa.
Kenties on parempi, jos en puhu hänelle paljoa, vaan valitsen muutamia uudenaikaisia kirjoja hänen luettavakseen. Siten hän johtuu vähitellen siihen vakaumukseen, että on uudenaikaista tunnustaa ja kunnioittaa intohimoa ylimpänä todellisuutena — sen sijaan että sitä häpeisi ja ihastelisi pidättyväisyyttä. Jos hän voi turvautua johonkin sellaiseen sanaan kuin »uudenaikainen», niin hänen rohkeutensa kasvaa.
Olipa miten hyvänsä, minun on seurattava näytelmän kehitystä aina viidennen näytöksen loppuun asti. Minä en, ikävä kyllä, voi kerskua olevani pelkkä katselija, istumassa kuninkaallisessa aitiossa silloin tällöin käsiänsä taputtaen. Sydäntäni ahdistaa ja joka hermo värähtelee. Illalla, sammutettuani kynttiläni jo makuulla ollen, minä tunnen vienoja kosketuksia, näen nopeita katseita ja kuulen hiljaisia sanoja. Kaikki nuo tunnot parveilevat ympärilläni; pimeys tuntuu olevan niitä tulvillaan. Aamulla herätessäni minä värähtelen eloisaa ennakointia, tuntuu siltä, kuin soutaisi veri suonissani musiikin tahdissa…
Pöydällä oli kaksoiskehys ja siinä Biman kuva Nikhilin kuvan vieressä. Minä otin Biman kuvan pois. Eilen osoitin hänelle tyhjää puolta ja sanoin: »Ainoastaan itaruus tekee varkauden välttämättömäksi. Synnissä siis on kummallakin osansa, saiturilla samoinkuin varkaallakin. Ettekö ole samaa mieltä?»
Bima vain hieman hymyili ja sanoi: »Se ei ollut hyvä kuva.»
»Mitäpä tehdä?» sanoin minä. »Kuva pysyy aina kuvana. Minun täytyy olla siihen tyytyväinen, millainen se lieneekin.»
Bima otti jonkin kirjan ja alkoi sitä lehteillä. »Jos olette tyytymätön», sanoin minä, »niin minun täytynee koettaa täyttää tyhjä sija.»
Tänään niinä sen täytin. Tämä valokuvani on varhaisen nuoruuteni ajoilta. Silloin olivat kasvoni värikkäämmät kuin nyt ja raikkaampi oli mielenikin. Silloin minä vielä vaalin tätä ja tulevaista maailmaa koskevia haavelmia. Usko pettää ihmisiä, mutta sillä on eräs ansio: se luo heidän kasvoihinsa korkeaa hohdetta.
Kuvani on nyt Nikhilin kuvan vieressä. Mehän olemmekin vanhat ystävät!
NELJÄS LUKU
Nikhilin kertomus
III
Ajatukseni eivät ole milloinkaan erikoisesti askarrelleet omassa itsessäni. Mutta nykyjään minä yritän usein tarkastella itseäni ikäänkuin ulkoapäin — nähdäkseni itseni sellaisena kuin Bima minut näkee. Kuinka kolkon juhlallinen kuva ihmisestä syntyykään, kun hän aina suhtautuu asioihin liian vakavasti!
Epäilemättä on parempi nauraa maailmalle kuin kostuttaa sitä kyynelillänsä. Ainoastaan siten maailma pysyy pystyssä. Me voimme nauttia ravintoa ja lepoa vain sen vuoksi, että kykenemme karkoittamaan sekä kodistamme että maailmasta kaikkialla meitä väijyskelevät murheet. Jos suhtautuisimme niihin vakavasti, niin miten kävisikään ruokahalumme ja unemme?
Itseäni minä kumminkaan en voi niin helposti karkoittaa, ja siksi lepää suruni taakka raskaana maailmani sydämellä.
Miksi et astu kaikkeuden suurelle valtatielle ja tunne olevasi kaikkeuden osa? Mitä merkitsee sinulle Bima tässä suunnattomassa, äärettömiä aikoja kestävässä ihmiskunnan virrassa? Vaimosiko? Mitä on vaimo? Tyhjä nimi, jonka olet itse puhaltanut suureksi kuin saippuakuplan, hoitanut ja vaalinut huolellisesti yötä päivää, kunnes sen särkee ensimmäinen ulkoapäin tuleva neulanpisto.
Vaimoni — ja siis todella minun omani! Mutta jos hän sanoo: »Ei, minä en kuulu kenellekään muulle kuin itselleni» — onko minun silloin vastattava: »Kuinka se on mahdollista? Etkö ole minun omani?»
»Vaimoni!» — Eihän se riitä edes todisteeksi, vielä vähemmin asian oikeata luonnetta ilmaisemaan. Kokonaista ihmistä ei voi sulkea tuollaiseen nimeen.
Vaimoni! — Enkö minä ole vaalinut tässä pienessä maailmassa kaikkea sitä, mikä on minulle puhtainta ja rakkainta, sallimatta sen milloinkaan kirvota sydämestäni maan tomuun? Kuinka paljon harrasta kunnioitusta olenkaan suitsuttanut hänen alttarillensa, millainen kuuman tunteen musiikki onkaan hänelle soinut, millaisia kukkauhreja hän onkaan saanut minun kevätaikani ja syksyni sadosta! Kun hän nyt lähtee liukumaan pois, kuin leikkivän pojan paperivenhe likaista katuojaa pitkin — eikö minunkin…?
Minua vaivaa jälleen auttamaton mahtipontisuuteni! Miksi puhun »likaisesta katuojasta»? Mustasukkaisuudenpuuskan sanelemat herjaussanat eivät kykene muuttamaan tosiasioita. Ellei Bima ole minun, niin hän ei ole, eikä mikään kiukkuinen kiistely voi tehdä asiaa toiseksi. Jos sydämeni särkyy — niin särkyköön! Se ei vie vararikkoon maailmaa — eikä minuakaan, sillä ihminen on verrattomasti suurempi kuin kaikki ne oliot, jotka hän tässä elämässä kadottaa. Kyynelten valtamerellä on toinenkin rannikko — muuten ei kukaan olisi milloinkaan itkenyt.
Mutta sitten on otettava huomioon yhteiskunta… Sen huolen jätän yhteiskunnalle itselleen! Jos itken, itken itseni enkä yhteiskunnan vuoksi. Jos Bima sanoo, ettei hän ole omani, mitä välitän silloin siitä henkilöstä, jota yhteiskunta pitää vaimonani?
Kärsimys on välttämätön; mutta minun täytyy kaikin käytettävissäni olevin keinoin suojata itseäni eräältä itsekidutuksen muodolta: minä en saa ajatella elämäni menettävän arvoansa, vaikka kohtalo minua kolhisikin. Elämän koko arvo ei kulu ahtaan kotoisen maailman hankkimiseen; sen suureen pääomaan eivät vaikuta henkilökohtaisten ilojeni ja surujeni pienet voitot tai häviöt.
On tullut aika, jolloin minun täytyy riisua Bimalan yltä kaikki ne ihanteelliset helyt, joilla olen hänet koristanut. Johtui omasta heikkoudestani, että sellaista kuvankumartamista harjoitin. Olin liian ahnas. Tein Bimalasta enkelin lisätäkseni omaa nautintoani. Mutta Bimala on sellainen kuin on. On mieletöntä edellyttää hänen ryhtyvän näyttelemään enkelin osaa minun mielikseni. Luoja ei ole mitenkään velvollinen toimittamaan minulle enkeleitä siitä syystä, että minua houkuttelee oman kuvitteluni synnyttämä täydellisyyden ihanne.
Minun täytyy tunnustaa olleeni pelkkä sattuma Bimalan elämässä. Hänen luonnonlaatunsa on sellainen, että hän voi solmia oikean liiton kenties vain Sandipin laisen henkilön kanssa. Kumminkaan ei väärä vaatimattomuus saa johtaa minua pitämään hylkäämistä ansaittuna. Sandip on epäilemättä monessa suhteessa viehättävä — hänen etevät ominaisuutensa vaikuttivat aikoinaan voimakkaasti minuunkin — mutta sittenkin olen varma siitä, ettei hän ole minua suurempi. Jos voitonseppele nyt tulee hänen osaksensa ja minut syrjäytetään, niin se, joka hänelle seppeleen määrää, joutuu kerran vastaamaan menettelystänsä.
En sano tätä kerskaillen. Ilmeinen välttämättömyys pakottaa minua pitämään mielessäni koko todellisen arvoni, jotten joudu kerrassaan epätoivoon itseni vuoksi. Tulkoon siis näiden suunnattomien kärsimysten tuloksena osakseni ainakin yhden vapahduksen — itseluottamuksen puutteesta vapautumisen — ilo.
Minä olen oppinut erottamaan sen, mitä minulla todella on, siitä, mitä olen luullut omistavani. Tili on tehty, ja jäljellä on oma itseni — ei mikään ryysyihin verhottu raajarikkoinen minä, ei mikään sairas minä, jota täytyy erikoisen varovasti ruokkia, vaan ihmisen sielu, joka on kestänyt pahimmat tuskat, on ne kestänyt ja jäänyt elämään.
Opettajani kulki äsken huoneen läpi, laski kätensä olalleni ja sanoi:
»Menehän nukkumaan, Nikhil, on jo kovin myöhä.»
Niin, minun on käynyt ylen vaikeaksi mennä levolle, ennenkuin Bima jo sikeästi nukkuu. Päivisin me tapaamme toisemme, jopa juttelemmekin, mutta mitä sanoisinkaan, kun olemme kahden kesken, yön hiljaisuudessa? Silloin minä häpeen, ruumiillisesti ja henkisesti.
»Mistä johtuukaan, mestari, ettette ole vielä mennyt levolle?» kysyin minä vuorostani. Opettajani hymyili hieman ja virkkoi poistuessaan: »Minun nukkumisaikani on jo ohi. Olen tullut siihen ikään, jolloin valvotaan.»
Olin kirjoittanut tähän asti ja aioin nousta mennäkseni makuulle, kun näin edessäni olevasta ikkunasta, kuinka heinäkuun pilven paksu viitta hieman avautui ja sen lomitse tuikahti suuri tähti. Se tuntui sanovan minulle: »Unelmien maassa solmitaan siteitä ja unelmien maassa katkotaan siteitä, mutta minä olen täällä aina — hääyön iäti loistavana lamppuna.»
Yht’äkkiä täytti sydämeni se ajatus, että ikuinen Rakkaus vakaasti odottaa minua halki aikojen, aineellisten olioiden verhon takana. Monen elämän aikana olen nähnyt hänen kuvansa monissa kuvastimissa — särkyneissä, vääntyneissä, pölyttyneissä kuvastimissa. Ja aina kun olen yrittänyt saada kuvastimen ihan omakseni sulkien sen omaan kätkööni, on kuva hävinnyt näkymättömiin. Mutta mitäpä siitä. Mitä huolinkaan kuvastimesta tai kuvastakaan?
Rakkaani, sinun hymysi ei ole milloinkaan lakastuva, ja sinun punainen otsamerkkisi on loistava minulle uutena joka aamu!
»Millaista lapsellisen sukoilevaa itsepetosta!» ivailee jokin musta paholainen pimeästä loukostansa. »Tuollaisella tuhmalla jaarituksella viihdytellään lapsia lepoon!»
Voipa niin olla. Mutta on miljoonittain lapsia, jotka huutavat ja tarvitsevat viihdykettä. Käykö heidän suurta joukkoansa viihdyttäminen pelkällä valheella? Ei, ikuinen Rakkaus ei voi minua pettää, sillä hän on totuus!
Hän on totuus, senvuoksi olen hänet nähnyt ja näen yhä usein, erehtyessänikin, läpi tiheimmänkin kyynelharson. Minä olen nähnyt hänet elämän markkinatorilla, olen kadottanut hänet ja löytänyt jälleen, ja minä olen löytävä hänet vielä sittenkin, kun olen päässyt pois elämästä kuoleman halkeaman kautta.
Lopeta jo julma leikkisi! Jos minun ei olekaan onnistunut sinua löytää noudattelemalla jalkaisi tiehen jättämiä jälkiä ja ilmassa häilyvää hiustesi tuoksua, niin älä anna minun itkeä ikuisesti. Tuikkava tähti kehoittaa minua olemaan pelkäämättä. Sen, mikä on ikuista, täytyy olla aina olemassa.
Nyt menen katsomaan Bimalaani. Hän on varmaan ojentanut väsyneet jäsenensä vuoteeseen ja nukkuu, sisäisten taistelujensa uuvuttamana. Minä suutelen hänen otsaansa häntä herättämättä — se olkoon kukkasuhrini hänen alttarillensa. Uskonpa, että vaikka kuoltuani unhottaisinkin kaikki — kaikki erehdykseni ja kärsimykseni — tämän suutelon muisto väreilisi vaiheellani, sillä monen olemassaolon suudelmista punottu seppele on kerran kruunaava ikuisen rakkautemme esinettä.
Kellon ilmoitettua, että oli kulunut kaksi tuntia jälkeen puoliyön, tuli kälyni huoneeseeni. »Mitä teetkään, rakas veljeni?» huudahti hän. »Menehän Herran nimessä makuulle ja lakkaa kiusaamasta itseäsi! En voi sietää tuota kasvoissasi viipyvää tuskan ilmettä?» Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.
Minä en voinut lausua sanaakaan, kosketin vain kunnioittavasti hänen jalkojansa ja lähdin makuulle.
Bimalan kertomus
VII
Aluksi minä en epäillyt mitään, en pelännyt mitään, tunsin vain kuuluvani kokonaan isänmaalleni. Millaista sanomatonta iloa herättikään ehdoton antaumukseni! Nyt minulle selvisi, kuinka täydellinen uhrautuminen voi olla ihmisen korkein autuus.
Minä uskon, että tämä hurmio olisi vähitellen häipynyt ihan itsestään. Mutta Sandip Babu ei sitä tahtonut; minun piti oppia hänet perinpohjin tuntemaan. Hänen äänensä sointi oli kuin kosketus; jokainen hänen katseensa heittäytyi kerjäten jalkojeni eteen. Ja kaiken sen alla paloi intohimo, niin hurja, että se olisi tahtonut temmata minut irti juurineni ja laahata minut hiuksista mukanansa.
Minä en tahdo väistää totuutta. Minä tunsin yöt päivät hänen hillittömän himonsa. Turmioon syöksyminen tuntui minusta mielettömän houkuttelevalta. Kuinka häpeälliseltä se näyttökään, kuinka kauhistuttavalta, ja kumminkin kuinka suloiselta! Lisäksi tuli ankara uteliaisuuteni, joka ajoi minua yhä kauemmaksi. Minä en häntä paljoakaan tuntenut, hän ei varmaankaan voinut koskaan tulla omakseni, ja hänen nuoruutensa leimusi sadoin liekein — ah, kuinka salaperäinen olikaan hänen kuohuva, suunnaton, hillitön intohimonsa!
Aluksi minä tunsin Sandipia kohtaan harrasta kunnioitusta, mutta se hälveni nopeasti. Aloinpa pian suhtautua häneen ylenkatseellisestikin. Siitä huolimatta hän osasi mestarillisesti soitella tunteillani ja mielikuvillani. Mitäpä auttoi, vaikka vihasinkin itsessäni piilevää soittokonetta: sen täytyi sittenkin noudattaa hänen tahtoansa.
Minun täytyy tunnustaa, että minussa oli jotakin… kuinka sanoisinkaan?… sellaista, mikä saa minut toivomaan, että olisin silloin kuollut!
Tšandranath Babu tulee aina joutuessaan minun luokseni. Hän kykenee kohottamaan mieleni korkeuksiin, joista käsin voin silmänräpäyksessä nähdä koko elämäni, sen todelliset rajat ja ne pelkästään kuvitellut tiet, joiden piti johtaa minut pois omalta alueeltani.
Mutta mitä tämä kaikki hyödyttää? Haluanko tosiaankin vapautusta? Tulkoon kärsimys taloomme, surkastukoon ja mustukoon se, mikä minussa on parasta, mutta älköön tämä hurmio minusta haihtuko — tuo näyttää olevan ainoa rukoukseni.
Kun ennen naimisiinmenoani satuin näkemään, kuinka lankovainajani hurjana humalassa pieksi vaimoansa ja sitten surkeasti katuen, nyyhkyttäen ja ulvoen vannoi siitä lähtien jättävänsä väkijuomat koskematta, ja kumminkin jo samana iltana istui juomaan — niin tuo täytti mieleni inholla. Mutta minun nykyinen humalani on vieläkin peloittavampi. Minun ei tarvitse hankkia itselleni huumausainetta, se virtailee suonissani, ja minä en tiedä, miten sitä vastustaisin.
Täytyykö tämän olotilan jatkua aina kuolemaani asti? Toisinaan minä silmäilen itseäni säikähtyneenä ja ajattelen, että elämäni on painajaisuni, joka äkkiä hälvenee kaikkine valheinensa. Se on ihan irrallaan menneisyydestä. En voi käsittää, miten on voinut niin käydä.
Eräänä päivänä huomautti kälyni ivallisesti nauraen: »Kuinka ihmeen vieraanvarainen emäntämme onkaan! Hänen vieraansa ei halua millään ehdolla lähteä matkaansa. Vieraita tosin kävi talossa meidänkin aikanamme, mutta me emme kohdistaneet heihin niin rajatonta mielenkiintoa — meitä houkkioita askarruttivat liiaksi omat miehemme. Nikhil paran täytyy kärsiä siitä, että on syntynyt liian uudenaikaiseksi. Hänen olisi pitänyt saapua vieraana, jos tahtoi kauan talossa viipyä. Nyt näyttää siltä, kuin hänen olisi aika lähteä.»
Tuo iva ei minuun pystynyt, sillä minä tiesin, etteivät nämä naiset kyenneet käsittämään antaumukseni syytä. Minulla oli silloin ylläni haltioituneen uhrautumisen varustukset, joiden läpi tuollaiset nuolet eivät voineet minua haavoittaa.
VIII
Muutamiin aikoihin ei isänmaan asiasta ole enää ollenkaan puhuttu. Keskustelumme aiheena ovat nykyaikaiset sukupuolikysymykset ja muut senlaatuiset asiat, lisäksi hieman runoutta, vanhaa intialaista ja uudenaikaista englantilaista, ja kaiken pohjalla kaikuu syvä perussävel, jollaista en ole kuullut milloinkaan ennen, sävel, joka tuntuu soivan todellista miehuutta ja voimaa.
Olimme ehtineet niin pitkälle, ettemme yrittäneetkään asiaa peitellä. Ei ollut enää pienintäkään tekosyytä, joka olisi puolustanut Sandip Babun jatkuvaa oleskelua luonamme ja alinomaisia tuttavallisia keskustelujamme. Minä olin vihoissani itselleni, kälylleni, maailmassa vallitsevalle olojen järjestykselle, ja lupasin pyhästi olla lähtemättä ulompiin suojiin, vaikka siihen kuolisin.
Kahteen päivään en liikkunut huoneistani minnekään. Vasta nyt minulle selvisi, kuinka pitkälle asia oli kehittynyt. Elämä tuntui kerrassaan tympäisevältä. Kaikki, mihin tartuin, teki mieleni heti heittää pois. Minä tunsin odottavani — joka hermollani, kiireestä kantapäähän asti — odottavani jotakin, jotakin henkilöä; veressäni oli kirvelevä odotuksen tuntu.
Yritin askarruttaa itseäni ylimääräisillä töillä. Makuuhuoneen lattia oli puhdas, mutta minä vaadin sen pestäväksi nähteni vielä kerran. Vaatteeni olivat kaapeissa hyvässä järjestyksessä; minä vedin ne esille ja järjestin toisin. Iltapäivällä minulla ei ollut aikaa edes hiusteni asetteluun; minä sitaisin ne nopeasti löyhään solmuun, puuhailin ja kiusasin jokaista. Sitten aloin penkoa varastohuonetta. Varastot näyttivät minusta kovin kutistuneilta. Näpistelyä oli viime aikoina varmaan harjoitettu, mutta minä en uskaltanut vaatia ketään vastaamaan, sillä olihan lähellä ajatus: »Missä ovat silmäsi olleet näinä päivinä!»
Sanalla sanoen: minä käyttäydyin tuona päivänä kuin riivattu. Seuraavana päivänä yritin hieman lukea. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä luin, mutta äkkiä huomasin lähteneeni kirja kädessä ulompiin suojiin johtavaan käytävään ja seisovani ikkunan luona, vastapäätä pihan toisella laidalla olevan huonerivin kuistikkoa. Minusta tuntui siltä, kuin eräs noista huoneista olisi väistynyt vastarannalle ja lautta olisi lakannut kulkemasta. Minusta tuntui siltä, kuin olisin vain varhemman olemukseni haamu, tuomittu jäämään siihen, missä olin, kumminkaan todella siinä olematta, ikuisesti vain eteeni tuijotellen.
Siinä seisoessani näin Sandipin tulevan huoneestansa kuistikolle, sanomalehti kädessään. Saatoin huomata, että hän näytti tavattoman kiihtyneeltä. Piha ja kaidepuutkin näyttivät hiihtävän hänen kiukkuansa. Hän heitti lehden kädestään niin vihaisesti, kuin olisi tahtonut repiä rikki koko maailman.
Minä tunsin, etten voinut kauemmin pitää lupaustani. Olin lähtemässä
eteenpäin oleskeluhuoneeseen, kun kälyni samassa ilmestyi taakseni.
»Hyvä Jumala, tätä vielä puuttui!» huudahti hän vilahtaen jälleen pois.
Minulla ei ollut enää, rohkeutta kulkea kauemmaksi.
Kun palvelijattareni seuraavana aamuna tuli huutamaan: »Armollinen rouva, on aika avata varastohuone», heitin minä hänelle avaimet sanoen: »Pitäköön Harimati siitä huolen», ja asetuin ikkunan ääreen jatkamaan aloittamaani englantilaista koruompelusta.
Sitten toi palvelija kirjeen. »Sandip Babulta», sanoi hän. Mikä rajaton rohkeus! Mitä olikaan viestintuoja ajatellut? Sydämeni vavahti, kun avasin kirjettä, jossa ei ollut minkäänlaista osoitetta, ainoastaan sanat: Erittäin tärkeä kansallista liikettä koskeva asia. Sandip.
Minä heitin pois ompelukseni. Olin kohta jaloillani ja järjestin kuvastimen edessä nopeasti hiuksiani. Sariani en muuttanut, puin vain ylleni siihen sopivan viitan.
Minun täytyi kulkea erään kuistikon läpi, missä kälyni tapasi aamuisin istua betelpähkinöitä halkomassa. Hillitsin arkuuteni. »Mihin nyt, Tšota Rani?» huusi hän.
»Oleskeluhuoneeseen.»
»Näin aikaisin. Aamukohtaukseen, vai kuinka?»
Kun kuljin ohi mitään vastaamatta, alkoi hän hyräillä jälkeeni pisteliästä laulua.
IX
Astuessani oleskeluhuoneeseen näin Sandipin syventyneenä katselemaan Englannin Akademian kuvaluetteloa, selkä oveen päin. Hän piti itseänsä erinomaisena taiteentuntijana.
Eräänä päivänä sanoi mieheni hänelle: »Jos taiteilijat tarvitsevat opettajaa, niin he voivat olla huoletta niin kauan kuin sinä olet olemassa.» Mieheni tapana ei yleensä ole ollut puhua pisteliäästi, mutta viime aikoina hänessä on tapahtunut muutos: hän ei säästä Sandipia.
»Miksi otaksut, etteivät taiteilijat tarvitse opettajaa?» kysyi Sandip.
»Taide on luovaa työtä», vastasi mieheni. »Senvuoksi meidän on tyydyttävä nöyrästi oppimaan taidetta taiteilijan teoksista.»
Sandipia sellainen vaatimattomuus nauratti. Hän virkkoi: »Sinä arvelet, että nöyryys on pääoma, joka lisää varallisuuttasi, mitä enemmän sitä käytät. Minä puolestani olen vakuutettu siitä, että ne, joilta puuttuu ylpeyttä, ovat kuin vedessä häilyvä ruoko, jonka juuret eivät ole kiinni pohjassa.»
Heidän niin puhuessaan risteilivät mielessäni mitä vastakkaisimmat tunnot. Toisaalta minä kovin halusin mieheni väittelyssä voittavan ja Sandipin kopeuden joutuvan häpeään. Toisaalta taas juuri Sandipin taipumaton ylpeys veti minua puoleensa. Se loisti kuin kallis jalokivi, joka ei tunne arkuutta, vaan säteilee vasten auringon kasvoja.
Minä astuin huoneeseen, Sandipin täytyi kuulla askeleeni minun lähestyessäni, mutta hän ei ollut mitään kuulevinaan eikä irroittanut katsettaan kirjasta.
Minä pelkäsin hänen taidetta koskevia puheitansa, sillä se, mitä hän sanoo maalauksista, loukkaa usein hienotunteisuuttani, ja minun on sellaisissa tapauksissa kovin vaikea olla ilmaisematta epämieluista vaikutelmaani. Niinpä olinkin jo vähällä kääntyä takaisin, kun Sandip huokasi syvään ja kohotti katseensa. Hän oli hämmästyvinään ja huudahti: »Ah, tekö täällä!»
Hänen sanoissaan, äänessään ja silmissään oli ankara, hillitty moite, ikäänkuin hänen minuun kohdistuvat vaatimuksensa olisivat tehneet poissaoloni, vaikkapa vain pari päivää kestävänkin, suureksi vääryydeksi. Minä tiesin varsin hyvin, että sellainen mielenasenne oli loukkaus, mutta en, ikävä kyllä, kyennyt siitä suuttumaan.
Minä en vastannut mitään, mutta vaikka katseinkin toisaalle, en pääsyt tuntemasta hänen syyttävää katsettansa, joka suuntautui suoraan; kasvoihini tahtomatta ollenkaan väistyä. Toivoin hartaasti, että hän virkkaisi jotakin, jotta voisin saada suojaa hänen sanoistansa. En tiedä, kuinka kauan tätä kesti, mutta lopulta en voinut enää itseäni pidättää. »Mikä on se asia», kysyin minä, »josta tahdotte kanssani keskustella?»
Sandip oli jälleen hämmästyvinään ja sanoi: »Täytyykö aina olla jokin määrätty asia? Onko ystävyys sinänsä rikos? Voi teitä, kuningattareni, miksi arvioittekaan niin mitättömäksi sen, mikä on suurinta maailmassa! Onko palvova sydän torjuttava kartanolta kuin kulkukoira?»
Minä tunsin jälleen vavahtelevani. Tunsin ratkaisun lähestyvän, niin rajuna, ettei voinut ajatellakaan sen torjumista. Ilo ja pelko taistelivat ensimmäisestä sijasta. Olisivatko hartiani riittävän lujat kestääkseen sen iskun, vai heittäisikö se minut kumoon, kasvot maan tomuun?
Koko ruumiini vapisi. Hilliten itseäni ankaralla ponnistuksella minä toistin: »Te olette kutsunut minut isänmaan asiaa koskevan seikan vuoksi; ja minä olen jättänyt talousvelvollisuuteni kuullakseni mistä on kysymys.»
»Sitähän minä tässä yritän selittää», virkkoi hän käheästi naurahtaen. »Ettekö tiedä, että minä olen tullut teitä ihaillen palvomaan? Enkö ole sanonut, että näen teissä isänmaamme šakti? Ei ole kysymys vain maantieteellisestä isänmaastamme. Kukaan ei voi uhrata elämäänsä kartan vuoksi! Vasta kun näen teidät edessäni, käsitän isänmaani koko kauneuden. Kun te olette omin käsin minut voidellut, tunnen isänmaani siunauksen lepäävän päälaellani, ja jos kaadun taistelussa, tuo vakaumus sydämesssäni, niin en kaadu minkään kartan osoittaman maan tomuun, vaan rakkaiden käsien alleni levittämälle vaatteelle. Tiedättekö mitä vaatetta tarkoitan? Sitä mullanruskeata leveän veripunaisen päärmeen reunustamaa saria, joka teillä oli tuonoin yllänne. Voinko sitä milloinkaan unhottaa? Sellaiset näyt antavat voimaa elämään ja iloista uskallusta kuolemaan!»
Sandipin silmät säikkyivät tulta hänen puhuessaan, mutta minun oli mahdoton sanoa, paloiko niissä palvonnan vaiko intohimon tuli. Mieleeni muistui se päivä, jolloin kuulin hänen ensi kerran puhuvan enkä oikein tiennyt, oliko hän ihminen vai elävä tulenliekki.
En kyennyt lausumaan sanaakaan. Ei käy päinsä hakeutua ulkonaisen sopivaisuuden suojiin, kun yht'äkkiä leimahtaa lieska hävittäen välkähtävin miekoin ja raikuvin nauruin kaikki, mitä ahneus on kasannut. Pelkäsin kauheasti, että hän voisi unhottaa itsensä ja tarttua käteeni, sillä hän seisoi edessäni kuin värjyvä tulenliekki; hänen silmistänsä sinkosi minuun korventavia kipunoita.
»Aiotteko siis ikuisesti palvella mitättömiä talousvelvollisuuksia epäjumalananne», huudahti hän hetken vaiti oltuansa, »te, joilla on valta lähettää meidät elämään tai kuolemaan? Pitääkö teidän voimanne piiloutua eristettyihin asuinsuojiinne? Minä rukoilen teitä: karistakaa pois kaikki väärä häveliäisyys, naurakaa ympärillänne kuuluville kuiskeille! Heittäytykää jo tänään vapaan maailman syliin!»
Kun Sandip tuolla tavoin punoo taitavasti yhteen isänmaahan ja minuun kohdistuvat tunteensa, niin vereni todellakin kuohahtaa, ja epäröintiin luomat esteet horjahtelevat. Hänen taidetta ja sukupuolielämää koskevat puheensa, ne rajaviivat, joita hän vetää todellisen ja epätodellisen välille, olivat vain herättäneet minussa vastustuksen henkeä, joka esti minua asiallisesti vastaamasta. Mutta nyt se jälleen leimahti lieskaan, joka teki vastustelun mahdottomaksi. Minä tunsin kirkastuneen naisellisuuteni kohottavan itseni jumalattaren kaltaiseksi. Miksipä ei hänen loisteensa näkyisi otsallani sädehohteena? Miksi ei ääneni keksi sanaa, kuuluvaa huutoa, joka loitsusanojen tavoin sytyttäisi kansassani pyhän innon tulta?
Yht'äkkiä syöksyi palvelijattareni huoneeseen hiukset hajalla.
»Maksakaa minulle palkka ja päästäkää minut menemään», huusi hän.
»Milloinkaan eläissäni ei minua ole niin…» Seuraavat sanat hukkuivat
nyyhkytyksiin.
»Mitä on tapahtunut?»
Kävi ilmi, että Thako, kälyni palvelijatar, oli häntä karkeasti herjannut ilman minkäänlaista syytä. Khema oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei auttanut, vaikka sanoin ottavani asian aivan pian tutkiakseni.
Naisellisuuden lootuskukkain alla piilevä arkielämän lieju kohosi pinnalle. Minä riensin pois huoneesta, jottei Sandip saisi sitä kauemmin katsella.
X
Kälyni askarteli yhä pähkinäinsä kimpussa, hymyn häivä suupielessään, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään ikävää. Hän hyräili yhä samaa laulua.
»Miksi Thakosi on sillä tavoin nimitellyt Khema parkaa?» kysyin minä.
»Todellako? Kas sitä lunttua! Minä ajan hänet heti talosta. Mikä hävyttömyys sillä tavoin pilata sinun aamupäiväsi! Mutta eipä ole Khema letukallakaan tietoa ihmisten tavoista, kun hyökkää sinua häiritsemään kesken puuhiasi. Älä kumminkaan sinä, Tšota Rani, rasita itseäsi sellaisilla kotikiistoilla. Jätä ne minun huolekseni ja palaa ystäväsi luo!»
Kuinka äkkiä kääntyykään tuuli mielemme purjeissa. Se seikka, että olin lähtenyt’ kohtaamaan Sandipia, näytti naissuojissa vallitsevien lakien valossa niin kuulumattomalta asialta, etten tietänyt mitä vastata, vaan lähdin omaan huoneeseeni. Minä tiesin koko jutun olevan kälyni sommitelmaa: hän oli kiihoittanut palvelijattarensa tuohon kohtaukseen. Mutta minä tunsin liikkuvani niin epävarmalla pohjalla, etten uskaltanut yrittää vastaiskua.
Olin nähnyt aivan hiljattain, etten ollutkaan voinut säilyttää loppuun asti sitä jäykkää ylpeyttä, jonka nojalla olin vaatinut Nankua karkoitettavaksi. Jouduin yht'äkkiä hämilleni, kun Bara Rani tuli sanomaan: »Se on tosiaankin yksinomaan minun syyni, hyvä veli. Me olemme vanhanaikaista väkeä, ja minulle ei tahtonut Sandip Babusi käyttäytyminen olla oikein mieleistä, joten sanoin ovenvartijalle. mutta miten olisinkaan voinut aavistaa, että Tšota Ranimme piti sitä solvauksena? — Olisin pikemmin odottanut päinvastaista! Mutta minähän olen auttamattomasti yksinkertainen!»
Se, mikä ylevän kansallisen liikkeen kannalta näyttää ihanalta asialta, ilmenee alhaalta käsin nähtynä sameana ja mutaisena. Aluksi se harmittaa, sitten inhoittaa.
Minä sulkeuduin huoneeseeni, istuuduin ikkunan ääreen ja ajattelin, kuinka helppo olisi elää, kunhan voisi pysyä sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Kuinka yksinkertaisesti istuukaan kälyni tuolla kuistikolla pähkinöittensä parissa, ja kuinka saavuttamattoman kauas onkaan siirtynyt minun luonnollinen paikkani kotoisten velvollisuuksien piirissä! Miten tämä kaikki päättyneekään? kysyin minä itseltäni. Herännenkö tästä joskus kuin kuumehoureesta unohtaen kaikki, vai vedetäänkö minut sellaisiin syvyyksiin, joista ei tässä elämässä voi pelastua? Kuinka olenkaan työntänyt onnen luotani ja tärvellyt elämäni? Jokainen loukko tässä makuuhuoneessa, johon astuin ensi kerran morsiamena yhdeksän vuotta sitten, tuijottelee minua säikähtyneenä.