KUUDES LUKU
Nikhilin kertomus
VIII
Muutamia päiviä myöhemmin opettajani toi Pantšun luokseni. Hänen zamindarinsa oli määrännyt hänen suoritettavakseen sadan rupian sakon ja uhannut ajaa hänet menemään.
»Mitä hän on rikkonut?» kysyin minä.
»Hän on myynyt ulkomaisia kankaita», kuului vastaus. »Hän on pyytänyt Hariš Kundulta, zamindariltansa, lupaa saada myydä lainarahoilla ostamansa varasto ja on luvannut olla koskaan enää kaupittelematta vieraita tuotteita, mutta zamindar ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan ja vaati jyrkästi, että ulkomaiset kankaat oli paikalla poltettava, jos hän mieli päästä vapaalle jalalle. Epätoivoinen Pantšu puhkesi uhmailemaan: 'Sitä minä en voi tehdä, minulla ei ole siihen varoja! Te olette rikas, miksi ette osta tavaroitani ja polta niitä sitten?’ Mutta tuo sai vain Hariš Kundun raivostumaan. Hän huusi: 'Tuolle lurjukselle pitää opettaa ihmistapoja, antakaa hänelle kelpo löylytys!’ Niin joutui Pantšu sakkojen lisäksi vielä törkeän kohtelun alaiseksi.»
»Miten kävi kankaan?»
»Koko määrä poltettiin.»
»Keitä muita siellä oli?»
»Koko joukko henkilöitä, jotka kaikki huusivat Bande Mataram.
Sandipkin oli siellä. Hän otti käteensä hieman tuhkaa ja huudahti:
'Veljet! Tämä on ensimmäinen rovio, joka on kylässänne poltettu
ulkomaisten tuotteiden hautajaisjuhlissa. Tämä on pyhää tuhkaa.
Sirotelkaa sitä yllenne swadeši-valamme merkiksi!'»
»Pantšu», sanoin minä hänen puoleensa kääntyen, »sinun pitää nostaa kanne.»
»Kukaan ei todista minun puolestani», vastasi Pantšu.
»Eikö kukaan todista? — Sandip! Sandip!»
Sandip tuli huoneestansa. »Mikä asiana?» kysyi hän.
»Etkö ota todistaaksesi, että tältä mieheltä on poltettu kangasta?»
Sandip hymyili. »Luonnollisesti minä tulen esiintymään todistajana asiassa», sanoi hän. »Mutta vastakkaisella puolella.»
»Mitä tarkoitatkaan?» huudahdin minä. »Todistajana jommallakummalla puolella! Etkö tahdo todistaa totuuden puolesta?»
»Onko se, mitä tapahtuu, ainoa totuus?»
»Mitä muita totuuksia voisikaan olla olemassa?»
»Se, mitä pitäisi tapahtua! Totuutta rakentaessamme me tarvitsemme koko joukon valhetta. Ne, jotka ovat maailmassa raivanneet itselleen tien, ovat luoneet totuuden, mutta eivät ole sitä sokeasti noudattaneet.»
»Niinmuodoin »'
»Niinmuodoin minä teen sen, mitä te nimitätte 'väärän todistuksen antamiseksi', sen, mitä ovat tehneet maailmanvaltojen perustajat, uusien yhteiskunnallisten järjestelmäin ja uskonnollisten järjestöjen luojat. Ne, jotka tahtovat hallita, eivät arkaile valhetta; totuuden kahleet ovat niitä varten, jotka joutuvat heidän valtansa alaisiksi. Etkö ole lukenut historiaa? Etkö tiedä, että niissä suunnattomissa kattiloissa, joissa suuret poliittiset tapahtumat kiehuvat, valheet muodostavat tärkeimmän aineksen?»
»Poliittiset keitokset epäilemättä valmistetaan enimmäkseen sillä tavoin, mutta…»
»Tiedänhän sen! Sinä luonnollisesti et tahdo ottaa osaa sellaiseen keittämiseen. Sinä tahdot mieluummin kuulua niihin, joiden täytyy tuo keitetty sekasotku niellä. He jakavat Bengalin ja sanovat sen tapahtuvan teidän hyväksenne. He estävät kansallisen kasvatuksen ja nimittävät menettelyänsä sivistystason kohottamiseksi. Mutta te pysytte yhä kelpo poikina, jotka itkeä tillittävät nurkassaan. Meidän, ilkeiden miesten asiana on yrittää rakentaa vilpillisyydestä luja varustus.»
»Näistä asioista ei kannata kiistellä, Nikhil», keskeytti opettajani. »Kuinka voisivatkaan henkilöt, jotka eivät tunne totuutta omassa olemuksessaan, oivaltaa ihmisen korkeimpana päämääränä olevan totuuden ilmituomisen — eikä alinomaisen aineellisen kokoamisen?»
Sandip nauroi: »Oikein, hyvä herra!» huudahti hän. »Tuo puhe soveltuu varsin hyvin koulumestarille. Sellaista viisautta minä olen lukenut kirjoista, mutta todellisessa elämässä olen nähnyt ihmisten tärkeimpänä toimena olevan aineellisten arvojen keräämisen. Ne, jotka ovat siinä taidossa mestareita, esittävät liiketoiminnassaan suurimpia valheita, piirtävät poliittisiin pääkirjoihinsa vääriä laskuja leveäkärkisimmillä kynillänsä, julkaisevat joka päivä valheiden täyttämiä sanomalehtiä ja lähettävät maailmalle saamamiehiä, jotka levittävät valheen kylvöä niinkuin kärpäset rutonaiheita. Minä olen näiden suurten johtajien nöyrä seuraaja. Kuuluessani kongressipuolueeseen en milloinkaan arkaillut sekoittaa kymmeneen sadasosaan totuutta yhdeksänkymmentä sadasosaa vilppiä. Ja vaikka nyt olenkin luopunut siitä puolueesta, en kumminkaan ole unhottanut sitä perustavaa totuutta, ettei ihmisen päämääränä ole totuus, vaan menestys.»
»Todellinen menestys», korjasi opettajani.
»Olkoonpa niin», vastasi Sandip, »mutta todellisen menestyksen hedelmä kypsyy ainoastaan vilpin viljellyssä pellossa. Totuus kasvaa itsestään, kuten rikkaruoho ja ohdakkeet, ja vain madot voivat siitä toivoa itsellensä hedelmiä!» Tuon sanottuaan Sandip riensi pois huoneesta.
Opettajani katsahti minuun hymyillen. »Tiedätkö Nikhil», sanoi hän, »minä luulen, ettei Sandip ole uskonnoton — mutta hänen uskontonsa on totuuden nurja puoli, niinkuin pimeä kuu on sittenkin kuu, vaikka sen valo on väärällä puolella.»
»Siksipä juuri», myönsin minä, »olenkin hänestä aina pitänyt, vaikka emme ole koskaan voineet olla yhtä mieltä. Minä en voi nytkään häntä tuomita, vaikka hän on minua syvästi loukannut ja voi loukata vielä enemmänkin.»
»Se on alkanut minulle selvitä», sanoi opettajani. »Minä olen kauan ihmetellyt, kuinka voit yhä häntä sietää. Olenpa toisinaan epäillyt sinua heikoksikin. Mutta nyt minä huomaan, että vaikka te ette soinnukaan yhteen, teissä kumminkin on sama rytmi.»
»Kohtalo näyttää kirjoittaneen Kadotetun paratiisin minun osakseni silosäkein, joten minä en tarvitse mitään soinnullista ystävää!» huomautin minä laajentaen hänen käyttämäänsä kuvaa.
»Mutta kuinka käy Pantšun?» kysyi opettajani.
»Te sanotte Hariš Kundun aikovan ajaa hänet pois isiensä tilalta.
Mitäpä, jos minä ostaisin tiluksen ja vuokraisin sen sitten Pantšulle?»
»Entä sakkorahat?»
»Kuinka zamindar voi niitä vaatia, jos hän on minun vuokraajani?»
»Entä poltettu kangas?»
»Minä korvaan sen hänelle. Tahdonpa nähdä, uskaltaako joku estää vuokraajaani harjoittamasta kauppaa miten hyväksi näkee.»
»Minä pelkään, armollinen herra», virkkoi Pantšu arasti, »että teidän rikkaiden kiistellessä keskenänne poliisi ja lain korppikotkat kerääntyvät iloisina ympärillenne ja kansanjoukko naureskelee huville, mutta kun henki tulee kysymykseen, olen minä raukka yksin vaarassa!»
»Kuinka niin? Mitä sinulle voisi tapahtua?»
»He polttavat poroksi taloni, lapset ja kaikki!»
»Lapsistasi minä kyllä pidän huolen», virkkoi opettajani. »Sinä voit harjoittaa millaista kauppaa haluat. He eivät sinuun koske.»
Jo samana päivänä minä ostin Pantšun tiluksen, joka kaikkia ‘muodollisuuksia noudattaen siirtyi minun haltuuni. Sitten alkoivat vaikeudet.
Pantšu oli perinyt vuokratilan isoisältänsä ainoana elossa olevana perillisenä. Sen tiesivät kaikki. Mutta nyt sukelsi jostakin esille eräs täti matkalaukkuineen ja nyytteineen, rukousnauhoineen ja orpoine veljentyttärineen. Hän pesiytyi Pantšulaan ja vaati itselleen elinkorkoa.
Pantšu oli kuin ukkosen iskemä. »Tätini on kuollut aikoja sitten», väitti hän vastaan.
Hänelle vastattiin, että hän ajatteli setänsä ensimmäistä vaimoa, mutta että mainittu setä oli kiireen kaupalla mennyt uusiin naimisiin.
»Mutta setänihän kuoli ennen tätiä», huudahti Pantšu, jolle asia kävi yhä käsittämättömämmäksi. »Kuinka hänellä oli aikaa mennä toisiin naimisiin?»
Epäilemättä oli Pantšulla syytä kysyä. Mutta hänelle huomautettiin, ettei kukaan ollut väittänyt toisen avioliiton solminnan tapahtuneen vasta ensimmäisen vaimon kuoltua; setä oli ottanut itselleen toisen vaimon ensimmäisen vielä eläessä. Koska uudelle tulokkaalle oli epämieluista ajatella joutuvansa elämään toisena vaimona, oli hän jäänyt miehensä kuolemaan saakka isänsä kotiin, kääntynyt sitten uskovaiseksi ja vetäytynyt pyhään Brindabaniin, josta nyt saapui tänne. Nämä tosiasiat olivat sekä eräiden Hariš Kundun virkailijoiden että muutamien hänen vuokramiestensä tiedossa. Ja jos zamindar harjoittaisi riittävää painostusta, löytyisi varmaan sellaisiakin todistajia, jotka olivat ottaneet osaa heidän hääjuhlaansa!
IX
Eräänä päivänä iltapuolella, kun satuin olemaan kiinni työssäni, tuotiin minulle sana, että Bimala oli kutsunut minut luoksensa. Minä säpsähdin.
»Kuka se minua kutsuikaan?» kysyin sanantuojalta.
»Armollinen rouva.»
»Bara Raniko?»
»Ei, armollinen herra, Tšota Rani.»
Tšota Rani! Minusta tuntui siltä, että oli kulunut sata vuotta siitä, kun hän viimeksi oli minua kutsunut. Minä jätin kaikki muut odottamaan ja lähdin sisähuoneisiin. Astuessani huoneeseemme minä jälleen hämmästyin nähdessäni siellä Bimalan ilmeisesti pukeutuneena minua varten. Huone, johon alinomainen laiminlyönti oli viime aikoina luonut jonkinlaista hajamielisyyden leimaa, oli tänä ehtoopäivänä saanut jossakin määrin takaisin vanhan, järjestyneen ilmeensä. Minä seisoin ääneti ja katselin kysyvästi Bimalaa.
Hän punastui hieman, ja hänen oikean kätensä sormet leikkivät hetkisen vasemman ranteen renkailla. Sitten hän äkkiä virkkoi: »Kuulehan! Onko oikein, että meidän myymälämme ovat koko Bengalissa ainoat, joissa suvaitaan ulkomaisia tuotteita?»
»Mitä meidän siis olisi tekeminen?» kysyin minä.
»Käske korjata ne pois!»
»Mutta tavarat eivät kuulu minulle?»
»Eikö kauppapaikka ole sinun?»
»Pikemmin niiden, jotka sitä tarvitsevat kaupan tekoa varten.»
»Tehkööt kauppaa intialaisilla tuotteilla!»
»Mikään ei olisi minulle mieluisampaa. Mutta jos he eivät sitä tee?»
»Mitä joutavia! Kuinka he uskaltaisivat käyttäytyä hävyttömästi?
Olethan sinä…»
»Minulla on tänään vielä paljon toimitettavaa, joten en voi ryhtyä enempiin selittelyihin. Mutta minun täytyy kieltäytyä käyttämästä pakkovaltaa.»
»Ethän tekisi sitä itsekkäässä tarkoituksessa, vaan isänmaan hyväksi.»
»Pakkovalta isänmaan hyväksi on pakkovaltaa isänmaata vastaan. Mutta minä pelkään, ettet sitä milloinkaan ymmärrä.» Tuon sanottuani minä lähdin.
Maailma näytti äkkiä minulle kirkastuvan. Oli kuin olisin tuntenut vereni soutelun, kuin maa olisi vapautunut aineellisuutensa painosta ja sen jokapäiväinen tehtävä, elämän ylläpitäminen, ei enää olisi ollut sille rasitukseksi: se leijui ihmeellisessä voimantunnossa halki avaruuden, rukousnauhanansa päivien ja öiden kirjava sarja. Mikä ääretön työ, ja samalla: mikä rajaton vapauden tarmo! Kukaan ei sitä pysähdytä, ei, kukaan ei voi sitä koskaan pysähdyttää! Olemukseni syvyyksistä kohosi riemu korkealle kuin vesisuihku, kohosi taivaita tapailemaan.
Olen myöhemmin usein miettinyt, mitä tuo tunteen hyöky oikeastaan tarkoitti. Aluksi en keksinyt mitään tyydyttävää vastausta. Mutta sitten selvisi, että kahle, joka oli minun mieltäni kalvanut öin päivin, oli nyt katkennut. Minä huomasin ihmeekseni, että mieltäni sumentava verho oli hävinnyt. Minä voin katsella kaikkea, mikä koski Bimalaa, sellaisenaan, ikäänkuin olisin nähnyt sen valokuvattuna. Hän oli ilmeisesti, pukeutunut erikoisen miellyttävästi imarrellakseen toivomansa määräyksen minusta irti. Tätä ennen en ollut milloinkaan pitänyt Bimalan koruja erillisinä, itsenäisinä olioina. Tänä päivänä näytti hänen taidokas englantilainen hiuslaitteensakin pelkältä ulkonaiselta koristukselta. Se, mihin ennen oli sisältynyt hänen persoonallisuutensa salaperäistä tenhoa, oli nyt aikeissa myydä itsensä liian huokeasta.
Kun astuin makuuhuoneesta, särkyneestä häkistä, kultaiseen päivänpaisteeseen, sattui katseeni bauhiniakujanteeseen, joka näytti luovan taivaalle rusottavaa hohdetta. Puiden alla jutteli äänekkäästi joukko kottaraisia. Kauempana niityllä näkyi tyhjät rattaat ja härkäpari. Toinen juhta pureksi ruohoa, toinen oli paneutunut makuulle ja sulki silmänsä pelkästä mukavuudesta, variksen nokkiessa hyönteisiä sen selästä.
Minusta tuntui siltä, kuin olisin päässyt lähemmäksi maaemon sydäntä nähdessäni hänet koruttomana arkisessa elämässään. Hänen lämmin hengityksensä leyhyi kasvoihini bauhinian kukista, ja sanomattoman sointuisa ylistyslaulu näytti kohoavan ilmoille tuosta maailmasta, missä kaikkien nauttima vapaus tulee minunkin osakseni.
Me miehet olemme vaeltavia ritareita: me etsimme sitä vapautta, johon ihanteemme meitä kutsuvat. Se, joka kutoo meille hulmuilevan, johtavan lipun, on oikea nainen meitä varten. Siltä, joka kutoo ympärillemme loihtuisen verkon vangiten meidät kotiimme, on meidän temmattava pois naamio nähdäksemme hänet sellaisena kuin hän todellisuudessa on. Meidän on varottava pukemasta häntä omien kaipaustemme ja kuvitelmiemme tenhoisaan verhoon ja sallimasta hänen johtaa meitä harhaan oikealta tieltämme.
Tänään minä tiedän, että voitto on oleva minun. Minä olen saapunut yksinkertaisuuden portille, tyydyn katselemaan asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Olen voittanut omakseni vapauden ja suon toisille heidän vapautensa. Työssä on oleva pelastukseni.
Minä tiedän, että sydäntäni on aika ajoin kirvelevä, mutta nyt, kun ymmärrän sen kivun todellisen laadun, voin jättää sen huomioonottamatta. Mitäpä se merkitseekään nyt, kun tiedän sen koskevan vain itseäni? Koko ihmiskunnalle kuuluva kärsimys on oleva minun kruununi.
Pelasta minut, totuus! Älä salli minun milloinkaan enää tavoitella harhaluulojen olematonta onnenmaata! Jos minun on vaellettava yksin, salli minun ainakin kulkea sinun tietäsi! Salli totuuden rummunlyöntien johtaa minut voittoon!
Sandipin kertomus
VII
Bimala kutsui minut samana päivänä puheillensa, mutta ei voinut aluksi saada lausutuksi sanaakaan; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Minä huomasin heti, ettei hän ollut saanut Nikhiliä taipumaan. Hän oli uskonut varmasti onnistuvansa, mutta minä en ollut voinut suhtautua asiaan yhtä luottavasti. Nainen tuntee miehen varsin hyvin hänen heikoilta puoliltansa, mutta on kerrassaan kykenemätön mittaamaan hänen voimaansa. Todellisuudessa mies on naiselle yhtä suuri salaisuus kuin nainen miehelle. Ellei niin olisi laita, olisi sukupuolten ero pelkkää luonnon tarmon tuhlausta!
Miten onkaan ylpeyden laita! Pahinta ei ollut se, että tärkeä asia oli jäänyt toteuttamatta, vaan se, että pyyntöön, jonka esittäminen oli hänelle ollut ylen vaikea, ei ollut suostuttu. Millaisen värien ja liikkeiden, vihjeiden ja harhojen runsauden sisältävätkään mielikuvat »minä» ja »minun» naisen tajunnassa! Siinäpä onkin naisen kauneus — hän on paljoa persoonallisempi kuin mies. Tehdessään ihmisen Luoja menetteli kuin koulumestari: hänellä oli reppu täynnä käskyjä ja periaatteita; mutta naista luodessaan hän luopui opettavasta arvokkuudestansa ja paneutui taiteilijaksi, joka turvautuu yksinomaan siveltäneensä ja värilautaseensa.
Seisoessaan siinä ääneti, posket kuumina ja silmät kyynelissä kuin ukkospilvi, joka sadetta täynnä ja salamoilla ladattuna vyöryy taivaanrannalta, Bimala näytti niin vastustamattoman kauniilta, että minun täytyi astua hänen luoksensa ja tarttua hänen käteensä. Se vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Bima», sanoin minä, »me olemme toverukset, sillä meillä on yhteinen päämäärä. Istutaan ja jutellaan asiasta.»
Minä talutin hänet istumaan. Hän ei vastustellut. Mutta mitä ihmettä! Samassa silmänräpäyksessä intohimoni selittämättömällä tavalla herpautui — niinkuin Padma-virta, rientäessään valtaisena eteenpäin, äkkiä väistyy uurtamastansa rannasta jonkin pienen pinnanalaisen esteen vaikutuksesta. Kun puristin Bimalan kättä, soivat kaikki hermoni kuin viritetyt kielet, mutta kohta koko soitanto vaikeni.
Mikä oli esteenä? Ei mikään määrätty asia, vaan monet toisiinsa kietoutuneet seikat — ei mikään selvästi havaittava seikka, vaan tuo selittämätön estymisen tunto. Se minulle joka tapauksessa on selvinnyt, etten voi mennä vannomaan, mikä oikeastaan olen. Juuri sen vuoksi, että olen itselleni arvoitus, tunnen ankaraa houkutusta tutkimaan itseäni. Kunhan kerran saan täyden selon itsestäni, niin heitän sen menemään — ja saavutan onnenautuuden!
Istuutuessaan Bimala kävi kalmankalpeaksi. Hänkin varmaan tunsi, minkä vaaran oli vast'ikään välttänyt. Pyrstötähti oli ehtinyt ohi, mutta sen hehkuva lieve oli hänet hämmentänyt. Auttaakseni häntä toipumaan minä sanoin; »Esteitä tietenkin on olemassa, mutta me voitamme ne emmekä masennu. Eikö niin, kuningattareni?»
Bimala yskähti yrittäen sanoa jotakin, mutta sai soperretuksi vain heikon myönnön.
»Sommitellaanpa tässä toimintasuunnitelma!» jatkoin minä vetäen taskustani paperia ja lyijykynän.
Minä aloin kirjoittaa luetteloa kalkuttalaisista puoluelaisistamme merkiten heille jokaiselle oman tehtävänsä. Bimala keskeytti askarrukseni, ennenkuin olin ehtinyt saada sen valmiiksi, ja virkkoi väsyneesti: »Jättäkää tuo nyt; minä tulen tänä iltana uudelleen.» Sitten hän riensi pois huoneesta. Oli ilmeistä, ettei hän kyennyt keskittämään tarkkaavaisuuttansa mihinkään. Hänen täytyi saada olla hetkinen yksinään — kenties paneutua vuoteeseensa ja itkeä kyllikseen!
Hänen mentyänsä leimahti intohimoni korkeampaan lieskaan, niinkuin pilvi auringon laskiessa. Minä tunsin menettäneeni kaikkein. otollisimman tuokion. Millainen surkea pelkuri olinkaan ollut! Hän oli varmaan lähtenyt luotani halveksien arkamaista epäröintiäni — ja hän oli oikeassa!
Näiden mietteiden yhä kirvellessä mieltäni tuli eräs palvelija ilmoittamaan Amuljan, erään puolueeseemme kuuluvan nuorukaisen, pyrkivän puheilleni. Minun melkein teki mieli antaa hänen lähteä pois tyhjin toimin, mutta hän astui sisään, ennenkuin ehdin asian ratkaisemaan. Sitten me aloimme jutella eri paikkakunnilta saapuneista, kankaita, sokeria ja suolaa koskevista uutisista — ja pian oli ilma puhdas kaikista huumaavista tuoksuista. Minusta tuntui siltä, kuin olisin unesta herännyt. Minä hypähdin seisaalleni valmiina taisteluun, — Bande Mataram!
Uutisia oli monenlaisia. Useimmat niistä kauppiaista, jotka olivat Hariš Kundun vuokramiehiä, olivat siirtyneet meidän puolellemme. Monet Nikhilin palveluksessa olevat henkilöt olivat hekin meidän puolellamme ohjaillen asioita meidän eduksemme. Marvarin kauppiaat tarjoutuivat maksamaan sakkoa, kunhan heidän sallittaisiin myydä loppuun nykyiset varastonsa. Vain eräät muhamettilaiset kauppiaat niskoittelivat vielä.
Eräs heistä oli ostanut pari saksalaista hartiahuivia omaisiansa varten. Kylämme pojat riistivät ne häneltä ja polttivat poroksi. Siitä oli syntynyt ikävyyksiä. Me tarjosimme hänelle korvaukseksi intialaisia villakankaita. Mutta missä oli huokeita intialaisia villateoksia ostettavissa? Emmehän voineet hänelle hankkia kashmirhuiveja hävitettyjen sijaan! Hän tuli valittamaan Nikhilille, joka neuvoi häntä kääntymään oikeuden puoleen. Nikhilin miehet luonnollisesti pitivät huolta siitä, ettei tutkimuksista tullut mitään; lainvalvojakin oli meidän puolellamme.
Seikka näet on tämä: jos meidän on joka kerta korvattava poltetut ulkomaiset kankaat intialaisilla ja lisäksi selviydyttävä oikeusjutusta, niin mistä otamme tarvittavat rahat? Ja kaikkein tärkein asia: ulkomaisten tuotteiden tuhoaminen lisää niiden kysyntää ja on niinmuodoin muukalaisille eduksi. Heille käy niinkuin onnelliselle kauppiaalle, jonka kristallikruunun pohatta särki, koska hänen teki kovin mieli kuulla murskaantuvan lasin helinää.
Toinen kysymys on, voimmeko jyrkästi toteuttaa ulkomaisten flanelli- ja merinokudelmain boikottausta, vai onko meidän tehtävä poikkeus niiden hyväksi, koska halpoja kirjavia intialaisia villakankaita ei ole olemassa.
»Kuulehan», sanoin minä, »mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, olen sitä mieltä, ettemme tulevaisuudessa suinkaan lahjoittele intialaisia kankaita niille, joilta on takavarikoitu vieraita tuotteita. Rangaistuksen tulee kohdata heitä eikä meitä. Jos he nostavat kanteen meitä vastaan, niin meidän on kostettava polttamalla heidän varastohuoneensa. Mitä säikytkään, Amulja? Asia ei huvita minua sen vuoksi, että siitä syntyy iso ilotulitus. Ota huomioon, että kysymyksessä on sota. Jos pelkäät aiheuttaa kärsimystä, niin mene etsimään itsellesi lemmeniloja; meidän työhömme et kelpaa!»
Toisen pulman minä ratkaisin päättämällä, ettei vieraita tuotteita ollut missään tapauksessa suvaittava. Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin nuo hilpeän värikkäät ulkomaiset huivit olivat ihan tuntemattomat, tuli maalaisväkemme aivan hyvin toimeen käyttämällä yksinkertaisia puuvillahuivejansa. Ne eivät kenties näytä niin upeilta, mutta nykyaikana ei sovi ajatella elämän koreutta.
Useimmat laivurit oli saatu kieltäytymään kuljettamasta ulkomaisia tavaroita, mutta ensimmäinen laivuri, Mirdžan, oli yhä vastahakoinen.
»Ettekö voisi upottaa hänen alustansa?» kysyin minä täkäläiseltä toimitsijaltamme.
»Mikään ei ole helpompaa, armollinen herra», vastasi hän. »Mutta miten käy, jos minut vaaditaan asiasta tilille?»
»Miksi menettelisittekään niin kömpelösti, että teidät voidaan vaatia tilille? Mutta jos niin käy, niin minä otan asian vastatakseni.»
Mirdžanin venhe lepäsi laituriin kiinnitettynä. Venheessä ei ollut ketään, sillä toimitsijamme oli järjestänyt jonkinlaiset iltahuvit, joihin oli käsketty kaikki. Pimeän tultua oli venheeseen ajettu soraa, sitten oli sen pohja puhkaistu ja kiinnitysköysi irroitettu. Se oli uponnut keskelle virtaa.
Mirdžan ymmärsi asian. Hän tuli itkien luokseni ja pyysi armoa. »Minä olen ollut väärässä, armollinen herra» aloitti hän.
»Mistä johtuu, että sen vasta nyt yht'äkkiä älyät?» kysyin minä ivallisesti.
Hän ei vastannut suoraan. »Venhe oli kahdentuhannen rupian arvoinen», sanoi hän sitten. »Minä huomaan nyt erehdykseni, ja jos saan tämän kerran anteeksi, en enää milloinkaan…» Samassa hän heittäytyi maahan jalkojeni eteen.
Minä käskin hänen tulla kymmenen päivän kuluttua uudelleen. Jos voisimme nyt heti maksaa hänelle nuo kaksituhatta rupiaa, olisi hän ruumiineen ja sieluneen meidän. Hän on sellainen mies, joka voisi tehdä asiallemme arvaamattomia palveluksia, jos voittaisimme hänet puolellemme. Me emme pääse koskaan kunnolla edistymään, ellemme saa käytettäväksemme riittäviä varoja.
Kun Bimala illalla saapui oleskeluhuoneeseen, nousin minä tervehtimään ja sanoin: »Valtiatar! Kaikki on valmiina, menestys odottaa meitä, »mutta me tarvitsemme rahaa.»
»Rahaa? Kuinka paljon?»
»Ei kovin paljoa, mutta välttämättä, tavalla tai toisella!»
»Mutta kuinka paljon?»
»Tällä hetkellä riittää viisikymmentätuhatta rupiaa.»
Bimala säpsähti summan kuullessaan, mutta yritti salata sitä. Kuinka hän voisi myöntää joutuneensa jälleen häviölle?
»Valtiatar!» sanoin minä. »Te yksin voitte tehdä mahdottoman mahdolliseksi. Olette jo sen tehnytkin. Jospa voisin teille osoittaa aikaansaannoksenne suuruuden, niin tietäisitte sen. Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Nyt me tarvitsemme rahaa.»
»Te saatte sitä», sanoi hän.
Minä huomasin, että hän aikoi myydä jalokivensä, ja sanoin senvuoksi:
»Jalokivenne on talletettava vastaisen varalle. Ei voi koskaan tietää,
milloin niitä tarvitaan.» Bimalan ääneti tuijottaessa minä jatkoin:
»Nyt tarvittavat rahat on saatava puolisonne kukkarosta.»
Bimala säikähti entistä enemmän. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän kysyi:
»Mutta miten saan häneltä rahoja?»
»Eivätkö hänen rahansa kuulu yhtä hyvin teille?»
»Ei, ei!» virkkoi hän tuntien ylpeytensä jälleen loukkaantuvan.
»Siinä tapauksessa», huudahdin minä, »ne eivät kuulu hänellekään, vaan hänen isänmaallensa, jollei hän ole niitä hädän hetkenä antanut!»
»Kuinka minun siis on meneteltävä?» kysyi hän jälleen.
»Teidän täytyy onnistua ja te onnistutte. Tiedätte itse parhaiten, millä tavoin. Teidän on hankittava rahat sitä jumalatarta varten, jolle kaikki oikeudenmukaisesti kuuluu. Bande Mataram! Siinä taikasana, joka avaa hänen rautaisen rahasäiliönsä oven, murtaa hänen teräskammionsa seinän ja saattaa häpeämään niiden sydämet, jotka eivät sen kutsuvaa huutoa tottele. Sanokaa Bande Mataram, kuningattareni!»
»Bande Mataram!»
SEITSEMÄS LUKU
Sandipin kertomus
VIII
Me olemme miehiä, olemme kuninkaita ja meidän tulee saada veromme. Niin kauan kuin olemme maan päällä eläneet, olemme maata ryöstäneet, ja mitä enemmän olemme vaatineet, sitä enemmän se on meille suonut. Aikojen alusta saakka me miehet olemme poimineet hedelmiä, kaataneet puita, kyntäneet maankamaraa, surmanneet metsän, ilman ja veden riistaa. Meren syvyyksistä, maan uumenista, vieläpä kuoleman kidastakin olemme temmanneet kaikki, mitä temmattavissa oli; mitään luonnon aarreholvin lukkoa emme ole säikähtäneet emmekä jättäneet murtamatta.
Maan ainoana ilona on oikeain miesten vaatimusten tyydyttäminen. Ne loppumattomat uhrit, joita se on heille kantanut, ovat tehneet sen itsensä kauniiksi ja täydelliseksi, sillä ilman niitä se olisi erämaa, ei tuntisi itseänsä, sen sydämen ovet eivät olisi milloinkaan auenneet, sen jalokivet ja helmet eivät olisi koskaan kohonneet päivän valkeuteen.
Samoin olemme me miehet vaatimustemme voimalla kehitelleet ilmi kaikki naisten piilevät mahdollisuudet. Mikäli he ovat oppineet yhä täydellisemmin meille antautumaan, sikäli he ovat kohonneet kohti oikeata suuruuttansa. He ovat löytäneet todellisen rikkautensa, koska heidän oli tuotava kaikki onnensa jalokivet ja kärsimyksensä helmet meidän kuninkaalliseen aarreaittaamme. Niinpä miehet antavat ottaessaan, ja naisille merkitsee menettäminen todellisuudessa voittoa.
Bimalalta minä olen epäilemättä vaatinut paljon! Aluksi minä epäröin, sillä miehen mieli tahtoo aiheettomasti taistella itseänsä vastaan. Minä pelkäsin asettaneeni hänelle liian vaikean tehtävän. Ensi hetkenä aioin kutsua hänet takaisin ja sanoa, etten tahtonut tuhota hänen elämäänsä sälyttämällä näitä huolia hänen hartioillensa. Minä unohdin silmänräpäyksen ajaksi, ettei mies saa säästellä naista, jos tahtoo tehdä hänen elämänsä hedelmälliseksi, että hänen tehtävänänsä on häiritä naisen olemuksen rauhaa ja passiivisuutta ja tuottaa koko maailmalle siunausta syöksemällä hänet kärsimyksen mittaamattomiin syvyyksiin! Senvuoksi miehen käsi on väkevä ja hänen otteensa luja.
Bimala oli kaikesta sydämestänsä toivonut, että minä, Sandip, vaatisin häneltä suurta uhrausta — kutsuisin hänet kuolemaan. Kuinkapa hän olisi voinut muuten olla onnellinen? Eikö hän ollut odottanut kaikkina näinä autioina vuosina tilaisuutta saada itkeä sydämensä kyllyydestä — niin väsynyt hän oli levollisen onnensa yksitoikkoisuuteen. Senvuoksi peittyi heti meidän kohdatessamme hänen sydämensä taivas pilviin, jotka uhkasivat tuoda pelontuskaa ja kärsimystä hänen elämäänsä. Jos häntä säälittelen ja yritän kärsimyksiltä varjella, niin miksi olenkaan mieheksi syntynyt?
Epäröintini varsinaisena syynä on se, että pyyntöni koskee rahaa. Se vivahtaa kerjäämiseen, sillä raha on miehen eikä naisen asia. Siitä syystä minun täytyi mainita suuri summa. Pari tuhatta olisi tuntunut pieneltä näpistelyltä. Viisikymmentätuhatta luo asiaan romanttisen ryöstön leimaa.
Jospa olisinkin rikas. Ylen monien toivelmaini on täytynyt raueta ennen täyttymistänsä vain siitä syystä, että minulta puuttui rahoja. Se ei sovi minulle! Jos kohtalo olisi ollut vain väärämielinen, niin sen voisi vielä sietää — mutta tuollainen mauttomuus on anteeksiantamaton. Ei ole ainoastaan masentavaa, että minunlaiseni mies ei tiedä, mihin ryhtyä saadakseen vuokransa maksetuksi, tai että hänen on huolellisesti keräiltävä kokoon ropoja toisen luokan rautatielippua varten — se on samalla alentavaa.
Yhtä selvää on, että Nikhilin isänperintö on hänelle turhaa ylellisyyttä. Hänelle köyhyys olisi sopinut sangen hyvin. Hän olisi iloiten alistunut kiskomaan köyhyydenkin iestä tuon kalliin opettajansa keralla.
Olisinpa iloinen, jos voisin kerrankin tuhlata viisikymmentätuhatta rupiaa isänmaani palveluksessa ja ihan mieleni mukaan. Minä olen synnynnäinen ruhtinas, ja kaunein unelmani on saada kerran, vaikkapa yhden ainoan päivän ajaksi, irtautua köyhyyden valhepuvusta ja esiintyä oikeassa hahmossani.
Epäilen kumminkin kovin, onnistuuko Bimalan milloinkaan saada noita viittäkymmentätuhatta rupiaa. On luultavaa, että summa lopulta kutistuu pariin tuhanteen. Olkoonpa menneeksi. Viisas tyytyy puoleen leipään tai pieneen palaseenkin, ennenkuin jää ihan osattomaksi.
Minun täytyy tuonnempana palata näihin henkilökohtaisiin mietelmiin. Tullaan ilmoittamaan, että minua heti tarvitaan. On sattunut jokin selkkaus…
Näyttää siltä, että poliisi on saanut vihiä miehestä, joka upotti Mirdžanin venheen. Hän on vanha syntinen. He ovat hänen jäljillään, mutta luulisinpä, että hän on kyllin viekas välttääkseen turhaa lavertelua. Ei kumminkaan voi koskaan tietää. Nikhil on noussut takajaloilleen, ja hänen tilanhoitajansa tuskin kykenee menettelemään miten tahtoo.
»Jos joudun ikävyyksiin, armollinen herra», sanoi tilanhoitaja kohdatessamme, »niin minun täytyy vetää teidät mukaan.»
»Mihin silmukkaan aiotte saada minut takertumaan?» kysyin minä.
»Hallussani on eräs lähettämänne tiedonanto ja useita Amulja Babun kirjeitä.»
En ollut aavistanut, että »kiireelliseksi» merkitty kirje, johon minun oli pitänyt heti vastata, oli ollut kiireellinen ainoastaan siitä syystä! Minä opin vähitellen koko joukon asioita.
Nyt on lahjottava poliisi ja maksettava Mirdžanille vaikenemisrahat.
Tämän isänmaallisen yrityksen kulungeista painuu epäilemättä suuri osa
Nikhilin tilanhoitajan taskuihin. Minun on nyt kuitenkin ummistettava
silmäni, sillä hän huutaa Bande Mataram yhtä äänekkäästi kuin minä!
Tällainen työ täytyy aina suorittaa vuotavin astioin: toinen puoli virtaa aina puhkeamista ulos. Meissä kaikissa piilee siveellisten arvostelmain varasto: minä olin jo närkästyä tilanhoitajan menettelyn johdosta ja aioin kirjoittaa päiväkirjaani maanmiesteni epäluotettavuutta koskevan mielenpurkauksen. Mutta jos Jumala on olemassa, on minun kiitollisena tunnustaminen, että hän on antanut minulle terävän ymmärryksen, joka kirkastaa minulle sekä oman mieleni että ulkomaailman asiat. Minä voin pettää toisia, itseäni en. Siksi ei närkästykseni voinut jäädä pysyväiseksi.
Se, mikä on totta, ei ole hyvää eikä pahaa, vaan yksinkertaisesti totta. Tiedettä. Järvi on vain veden jäännös, joka ei ole imeytynyt maahan. Bande Mataram-liikkeen pohjalla, kuten kaikkienkin maallisten asiain alla, on liejukerros, jonka imukyky on otettava lukuun. Tilanhoitaja tempaa itselleen mitä tarvitsee, ja samoin teen minä. Nämä pienet tarpeet muodostavat osan suuren asian vaatielmista — hevosta on syötettävä ja rattaita rasvattava, jos tahtoo päästä kunnollisesti etenemään.
Asian ydin on siinä, että meidän täytyy saada rahoja, vieläpä aivan heti. Meidän on otettava, mistä helpoimmin saamme, sillä meidän ei käy odotteleminen. Minä tiedän, että voimme siten menettää suuremman voiton: tänään saadut 5,000 rupiaa kenties estävät saamasta 50,000 huomenna. Ei auta, täytyy uskaltaa. Kuinka usein olenkaan sanonut Nikhilille, että ne, jotka vaeltavat kieltäymyksen polkua, eivät ollenkaan tiedä, mitä uhraus merkitsee. Meidän ahnaiden ihmisten on uhrattava ahnauttamme joka askelella!
Suurimpien syntien joukossa kuuluu himo niille, jotka ovat todellisia miehiä. Harhaluulot, jotka ovat raihnaita raukkoja varten, ovat heille vain esteeksi. Harhaluulot kietovat heitä menneisyyden ja tulevaisuuden verkkoihin, mutta heidän nykyistä liikuntaansa ne häiritsevät hiton tavalla. Ne, jotka alinomaan jännittyneinä kuuntelevat etäältä kaikuvaa huutoa, joten nykyhetken kutsu jää kuulematta, muistuttavat Sakuntalaa, joka unohtui muistelemaan rakastajaansa. Odottamatta saapuu vieras, singoten kirouksen, joka riistää häneltä hänen kaipauksensa esineen.
[Kuninkaan, hänen rakastajansa, palattua valtakuntaansa — sitä ennen luvattuaan lähettää häntä hakemaan — Sakuntala oli vaipunut muisteloihinsa siinä määrin, ettei kuullut vierailemaan saapuvan erakon huutoa. Erakko kirosi hänet sanoen hänen rakkautensa esineen hänet kerrassaan unohtavan.]
Äskettäin minä pusersin Bimalan kättä, ja tuo kosketus, jonka väreet tuntuvat olemuksessani, kuohuttaa yhä hänen mieltänsä. Toisto ei saa tylsentää sen läpitunkevaa vaikutusta, koska se, mikä nyt on musiikkia, silloin painuisi pelkäksi ymmärryksenomaiseksi tajunnan tosiasiaksi. Hänen mielessään ei nykyjään ole sijaa kysymykselle »miksi?» Niinpä en saa riistää Bimalalta, joka kuuluu harhaluuloja tarvitseviin olentoihin, hänen täyttä osuuttansa.
Minulla puolestani on niin paljon muuta tekemistä, että täytyy toistaiseksi tyytyä vain intohimon maljan vaahdon maistelemiseen. Oi sinua, himojen ihmistä! Taltuta halusi ja harjoita sormiasi soittelemaan harhaluulojen harppua, kunnes saat siitä houkutelluksi ilmi kaikkein kiehtovimmat sävelet! Vielä ei ole aika tyhjentää maljaa sakkaan asti.
IX
Työmme edistyy ripeästi. Mutta vaikka olemme huutaneet itsemme käheiksi julistaen muhamettilaiset veljiksemme, on meidän kuitenkin ollut pakko oivaltaa, ettemme milloinkaan onnistu taivuttamaan heitä kokonaan puolellemme. Senvuoksi meidän täytyy heitä kerrassaan sortaa, saada heidät tajuamaan, että herroina ja käskijöinä olemme me. Nyt he näyttävät hampaitansa, mutta vielä he tanssivatkin kuin kesyt karhut meidän pillimme mukaan.
»Jos yhtyneen Intian aate on oikea», väitti Nikhil vastaan, »niin muhamettilaisilla täytyy välttämättä olla siinä sijansa.»
»Epäilemättä», vastasin minä, »mutta meidän tulee tietää, missä heidän sijansa on, ja pitää huolta siitä, että he pysyvät alallansa, koska he muuten alinomaa meitä häiritsevät.»
»Tahdotte siis aiheuttaa häiriötä ehkäistäksenne häiriötä?»
»Entä miten sinä menettelisit?»
»On olemassa eräs tunnettu keino riitain välttämiseksi», virkkoi Nikhil merkitsevästi.»
Minä tiedän, että Nikhilin puheet, kuten kelpo ihmisten kertomukset, aina päättyvät moraaliseen väittämään. Omituista on se, että hän yhä itse uskoo moraalisiin käskyihinsä, vaikka tuntee ne erittäin hyvin. Hän on parantumaton koulupoika. Hänen ainoa ansionsa on vilpittömyys. Pahinta on, etteivät hänenlaisensa henkilöt myönnä kuolemaakaan lopulliseksi, vaan suuntaavat aina katseensa johonkin seuraavaan.
Minä olen kauan hautonut erästä suunnitelmaa, jonka toteuttaminen, jos se kävisi päinsä, saisi koko maan hehkumaan innostusta. Me emme kykene milloinkaan herättämään maanmiehissämme todellista isänmaallista tunnetta, ellemme voi osoittaa heille kotimaatamme havainnollisena kuvana. Meidän tulee tehdä siitä jumalatar. Toverini käsittivät kohta asian. »Kunpa keksisimme sopivan kuvan!» huudahtivat he. »Ei maksa vaivaa ryhtyä keksimään», huomautin minä. »Meidän on omaksuttava jokin yleisesti tunnustettu kuva ja tehtävä siitä maamme vertauskuva, jota kohti kansakunnan tunteet virtailevat tottumuksen syviä uomia pitkin.»
Nikhilin luonnollisesti täytyi väitellä sitäkin vastaan. »Asiassa, jota pidämme oikeana», sanoi hän minulle hiljattain, »emme saa turvautua harhakuvitelmiin.»
»Harhakuvitelmat ovat välttämättömiä pienille sieluille», sanoin minä, »ja useimmat ihmiset epäilemättä kuuluvat siihen luokkaan. Senvuoksi kohotetaan kaikissa maissa jumaluuksia kansan harhakuvitelmien ylläpitämiseksi, sillä ihmiset tuntevat liiankin hyvin heikkoutensa.»
»Ei», vastasi hän, »Jumala on tarpeen, jotta harhakuvitelmat, häviäisivät. Ne jumaluudet, jotka niitä tukevat, ovat vääriä jumalia.»
»Mitäpä siitä? Hätätilassa meidän täytyy huutaa avuksemme vääriäkin jumalia, jos voimme siten estää asiaamme joutumasta kärsimään. Harhaluulomme ovat vielä kyllin eloisat, mutta me emme, ikävä kyllä, osaa niitä käytellä tarkoitustemme hyväksi. Katsokaa bramiineja! Vaikka me kohtelemme heitä kuin puolijumalia ja väsymättä koskettelemme hartaasti kunnioittaen heidän jalkojansa, on heidän mahtinsa sittenkin häviämässä. — Aina on oleva suuri joukko ihmisiä, jotka luonnostaan ryömivät ja joita voi tekoihin yllyttää vain toisten ihmisten jalka, suudeltava tai potkaiseva! Mikä vahinko, ettemme voi käyttää bramiineja, joita olemme pitkät vuosisadat säilytelleet varushuoneissamme, vieläpä täysin terävinä ja käyttökelpoisina, — ettemme voi usuttaa heitä tuon roskaväen kimppuun nyt, kun se olisi meille ylen tärkeätä!»
Tuota kaikkea on mahdoton saada Nikhilin päähän mahtumaan. Hän suosii ennakkoluuloisesti ja yksinomaisesti totuutta — ikäänkuin ehdoton totuus olisi olemassa! Kuinka usein olenkaan yrittänyt hänelle selittää, että missä valhe on todella olemassa, siinä on valhe varsinainen totuus. Aikaisemmin tuo ymmärrettiin meidän maassamme, ja ihmiset olivat riittävän rohkeita selittääkseen valheen olevan totuutta niille, joiden ymmärrys on heikko. Niille, jotka voivat todella uskoa, että heidän kotimaansa on jumalatar, korvaa kotimaan kuva totuutta. Luontomme ja perintätapamme estävät meitä käsittämästä kotimaatamme sellaisena kuin se todellisuudessa on mutta me voimme helposti oppia uskomaan sen kuvaan. Se, joka tahtoo todella jotakin vaikuttaa, ei saa unohtaa tätä tosiasiaa.
Nikhil tuosta vain ärtyi. »Te ette jaksa kulkea tietä, joka johtaa totuuden saavuttamiseen», huudahti hän, »ja odotatte senvuoksi jonkin ihmeellisen lahjan pilvistä putoavan! Vuosisatoja olette laiminlyöneet isänmaanne palvelemisen, ja nyt osaatte vain tehdä siitä kuvan ja ojentaa kätenne odottamaan ilmaiseksi saatuja lahjoja.»
»Me tahdomme toteuttaa mahdottomia», sanoin minä. »Siitä syystä on kotimaastamme välttämättä tehtävä jumala.»
»Sinä tarkoitat, että teiltä puuttuu rohkeutta todellisiin tehtäviin», virkkoi Nikhil. »Siihen, mikä jo on olemassa, ei pidä koskea, mutta siitä huolimatta te odotatte yliluonnollista tulosta.»
»Kuulehan, Nikhil», sanoin minä vihdoin, ihan epätoivoisena. »Kaikki, mitä sanot, kelpaa moraaliseksi opetukseksi. Noilla aatteilla on ollut tehtävänsä, ne ovat olleet maitoa lapsille ja imeväisille eräällä inhimillisen kehityksen asteella, mutta se tehtävä on ohi nyt, kun meillä jo on hampaat. — Emmekö näe omin silmin, kuinka ympärillämme versoo satoa, jonka kylvämistä emme ole ajatelleetkaan? Kenen voimasta? Maamme jumaluuden, joka siinä itseänsä ilmaisee. Aikamme luovan neron asia on kuvata tuo jumaluus. Nero ei kiistele, se luo. Minä voin valaa muotoon sen, mitä kansani kuvittelee. — Minä tahdon julistaa kaikkialla, että jumalatar on- suonut minun nähdä suuren unen. Minä sanon bramiineille, että hän on määrännyt heidät papeiksensa ja että hänen oikean palvonnan laiminlyöminen on ollut syynä heidän mahtinsa madaltumiseen. Sanotko minun valehtelevan? Ei, vastaan minä, — minä en valehtele, vaan ilmaisen totuuden, sen totuuden, jota kotimaamme on jo kauan odottanut minun huuliltani. Kunhan saisin tilaisuutta viestini ilmoittamiseen, niin ihmettelisitpä varmaan sen vaikutusta.»
»Minä pelkään, että elinaikani on rajoitettu ja ettei tulos, josta puhut, ole lopullinen», virkkoi Nikhil. »Se aiheuttaa jälkivaikutuksia, joiden ei tarvitse välittömästi ilmetä.»
»Minä pyrin vain sellaiseen tulokseen, joka kelpaa nykyhetkelle», sanoin minä.
»Minä pyrin sellaiseen tulokseen, joka kelpaa kaikille ajoille», vastasi Nikhil.
Nikhil on varmaan saanut osansa Bengalin kauneinta lahjaa, mielikuvitusta, mutta hän on sallinut sen peittyä vierasmaisen tunnollisuuden varjoon, missä se on melkein tukahtunut. Ajatelkaamme vain Durgan palvontaa, jonka Bengali on kehittänyt erinomaisen korkealle. Se on maamme suurimpia aikaansaannoksia. Voinpa vannoa, että Durga on poliittinen jumaluus ja merkitsi alkujaan isänmaallisuuden šaktia niinä aikoina, jolloin Bengali rukoili vapautusta muhamettilaisten vallasta. Onko minkään muun Intian provinssin onnistunut luoda tavoittelemalleen ihanteelle niin ihmeellistä näkyvää kuvaa?
Nikhilin vastaus osoitti erinomaisen selvään, kuinka täydellisesti hän on kadottanut mielikuvituksen jumalallisen lahjan. »Muhamettilaisvallan aikana», sanoi hän, »toivoivat kapinaan nousseet kansat menestystä aseista, joihin olivat itse tarttuneet. Bengalilainen tyytyi laskemaan aseet jumalattarensa käteen ja hymisemään hänelle rukouksia, ja koska hänen maansa ei sattunutkaan olemaan jumalatar, jäivät hänen ainoaksi voitoksensa uhrivuohien ja -puhvelien irtileikatut päät. Jos etsimme maamme parasta kulkemalla oikeuden tietä, niin Hän, joka on maatamme suurempi ja voimallisempi, suo meille todellista menestystä.»
Ikävä seikka on se, että Nikhilin sanat kaikuvat paperista luettuina erittäin kauniilta. Mutta minun sanani eivät olekaan tarkoitetut paperille piirrettäviksi, vaan kansamme sydämeen kaiverrettaviksi. Oppinut jättää meille maanviljelystä koskevan tutkimuksensa kirjaksi painettuna, mutta maamies piirtää auransa kärjellä syvän vaon itse maankamaraan.
X
Seuraavan kerran Bimalan nähdessäni minä kohta käytin ylevää puhetapaa. »Onko meidän onnistunut», aloitin minä, »sydämestämme uskoa siihen jumalaan, jota olemme odottaneet jo miljoonia vuosia, kunnes hän vihdoin on meille ilmestynyt näkyvässä hahmossa? — Kuinka usein olenkaan teille sanonut», jatkoin sitten, »etten olisi milloinkaan käsittänyt isänmaatani yhdeksi ja jakamattomaksi, ellen olisi nähnyt teitä. En vielä tiedä, ymmärrättekö minut oikein. Jumalat ovat näkymättömiä vain taivaassansa — maan päällä he näyttäytyvät kuolevaisille.»
Bimala loi minuun omituisen katseen ja vastasi vakavasti: »Minä ymmärrän, Sandip.» Hän nimitti minua ensi kerran pelkällä nimelläni.
»Krišna, jonka Ardžuna tunsi vain vaunujensa ohjaajana», jatkoin minä, »ilmestyi hänelle eräänä päivänä jumalallisessa hahmossansa, ja sinä päivänä Ardžuna näki totuuden. Minä olen nähnyt oman maani teidän jumalallisessa hahmossanne. Ganges ja Brahmaputra kiertelevät kultavitjoina kaulaanne; tumman virran kaukaisilla rannoilla häämöttävä metsänranta on minulle näkynyt teidän tummina ripsinänne; Sarinne läikehtivä väike hohtelee silmiini viheriän, aaltoilevan viljapellon valo- ja varjoleikistä, ja polttava kesän helle, jossa taivas lepää hiljaa huohottaen kuin erämaan janoinen jalopeura, on teidän armoton hehkunne. — Koska jumalatar on ilmaissut läsnäolonsa julistajalleen niin ihmeellisin muodoin, on minun asiani saarnata hänen palvelustansa koko maassa, joka on siten heräävä uuteen elämään. 'Kuvasi kerran loistaa kaikissa temppeleissä.’ [Säe Bankin Tšatterdžin sepittämästä kansallislaulusta Bande Mataram.] Sitä ei kansamme ole vielä täysin tajunnut. Senvuoksi tahtoisin sille puhua teidän nimessänne ja tarjota sen palvottavaksi kuvan, johon kaikkien täytyy uskoa. Suo minulle se lahja, se voima, oi jumalattareni!»
Bimalan silmäluomet sulkeutuivat; hän istui siinä edessäni kuin kivikuva. Jos olisin jatkanut, niin hän olisi vaipunut haltiotilaan. Minun vaiettuani hän avasi silmänsä ja sopersi kuin huumaantuneena ja jäykin katsein: »Voi sinua, joka vaellat turmion tietä! Kuka voi asettaa esteen askelillesi. Minä näen, ettei kukaan hillitse sinun himojasi. Kuninkaat laskevat kruununsa sinun jalkojesi eteen, rikkaat rientävät avaamaan aarteitansa käytettäväksesi, ne, joilla ei ole mitään muuta, pyytävät saada uhrata henkensä sinun puolestasi. Minun kuninkaani, minun jumalani! Minä en tiedä, mitä sinä minussa näet, mutta minä olen tuntenut sinun rajattoman suuruutesi sydämessäni. Mikä olenkaan minä sinun edessäsi? Kuinka hirmuinen onkaan sinun hävittävä voimasi! Minä en todella elä, ellet sinä minua tuhoa. En voi sitä enää kestää, sydämeni on pakahtumassa!»
Bimala liukui istuimeltaan, kiersi kätensä jalkojeni ympärille ja alkoi hillittömästi nyyhkyttää.
Tämä on todellista hypnotismia — lumousvoimaa, joka voittaa maailman! Siihen ei tarvita mitään välineitä — vain vastustamatonta, häikäisevää mieleennostatusta. Kuka sanookaan. »Totuus on voittava»? [Upanišadien lause.] Ei, harha se on lopulta voittava. Bengalilainen on sen tajunnut keksiessään kymmenkätisen, jalopeuran selässä istuvan jumalattarensa kuvan ja levittäessään sen palvelusta maassansa. Nyt tulee Bengalin luoda uusi kuva lumotakseen ja valloittaakseen maailman. Bande Mataram!
Minä nostin Bimalan hellävaroen takaisin istuimelleen ja jatkoin heti, vastavaikutusta peläten: »Kuningattareni! Jumalallinen Äiti on määrännyt tehtäväkseni hänen palveluksensa levittämisen maassamme. Mutta minä olen köyhä!»
Bimala oli yhä kiihdyksissä. Hänen silmissään hehkui tumma palo, ja hänen äänensä kaikui himmeältä hänen vastatessaan: »Tekö köyhä? Eikö kaikki, mitä omistamme, ole teidän? Mitä minä teen jalokivilippaillani? Ottakaa kaikki kultani ja kalleuteni! Minä en niitä tarvitse!»
Bimala oli jo kerran ennen tarjonnut minulle korujansa. Minun tapani ei yleensä ole säikkyä rajoja, mutta tässä tunsin, että minun oli pakko niin tehdä. Minä tiedän, miksi epäröin. Miehen sopii lahjoittaa naiselle koruja, mutta hän loukkaa arvoansa, jos suostuu niitä ottamaan naiselta.
[Bengalin naisten koruihin liittyy kokonainen tunteiden maailma. Ne eivät ainoastaan ilmaise lahjoittajan rakkautta ja kunnioitusta; niiden kantaminen edustaa vertauskuvallisesti kaikkea sitä, mitä naisessa pidetään suuriarvoisimpana: alinomaista huolehtimista miehen hyvinvoinnista ja kaikkien taloudenhoidosta johtuvien aineellisten ja henkisten velvollisuuksien menestyksellistä suorittamista. Puolison kuollessa ja taloutta koskevan vastuun siirtyessä toisiin käsiin leski luopuu kaikista koruistansa osoittaen siten jättävänsä kaikki maalliset harrastukset. Muulloin on koruista luopuminen aina äärimmäisen hädän merkki ja vetoo niinmuodoin mitä voimakkaimmin jokaisen bengalilaisen ritarilliseen myötätuntoon.]
Minun on kuitenkin unohdettava itseni. Minäkö ne otan? Nehän kuuluvat jumalalliselle Äidille, jonka jalkojen eteen ne uhrina lasketaan. Siitä on tuleva suurenmoinen uhrijuhla, jollaista maamme ei ole vielä milloinkaan nähnyt. Siitä pitää tulla historiamme rajapyykki. Se on oleva ylin testamenttiin kansakunnallemme. Tietämättömät ihmiset palvovat jumalia. Minä, Sandip, luon niitä.
Tämä kaikki on kumminkin vielä kaukaisen tulevaisuuden asia. Kuinka voimme auttaa polttavan nykyhetken hätää? Vähintään kolmetuhatta on välttämättä tarpeen — viisituhatta riittäisi hyvin. Mutta miten ihmeessä voisinkaan puhua rahasta nyt, korkealentoisen keskustelumme jälkeen? Ja kuitenkin on jokainen hetki kallis!
Minä torjuin kaiken epäröinnin, hypähdin seisaalleni ja huudahdin:
»Kuningatar! Kukkaromme on tyhjä, työmme pysähtymässä!»
Bimala säpsähti. Minä huomasin hänen ajattelevan mahdotonta viidenkymmenentuhannen rupian, summaa. Millainen rasitus olikaan asunut hänen sydämessään, kuinka hän olikaan kamppaillut sen painon alla kenties pitkiä, unettomia öitäkin! Mitäpä hänellä oli muuta rakkaudelleen uhrattavaa? Voimatta laskea sydäntänsä uhriksi jalkojeni eteen hän tahtoo tehdä tuon rahasumman, joka on hänelle toivottoman suuri, vangittujen tunteittensa kannattajaksi. Kun ajattelen, mitä hänen on täytynyt kärsiä, tunnen mielessäni pistävää tuskaa, sillä hän on nyt kokonaan minun. Vaikein työ on tehty: kasvi on temmattu juurineen irti maaperästänsä. Nyt se vain tarvitsee huolellista hoitoa ja ravintoa.
»Kuningatar!» sanoin minä. »Tällä hetkellä me emme vielä välttämättä tarvitse viittäkymmentätuhatta rupiaa. Laskujeni mukaan riittää toistaiseksi viisi, kenties vain kolmekin tuhatta.»
Bimala ilahtui. »Minä hankin teille viisituhatta», virkkoi hän, ikäänkuin olisi tahtonut puhjeta riemulauluun — Vaišnava-lyriikan Radhikan lauluun:
»Rakastajaani varten minä sidon hiuksiini kukan, jonka vertaista ei ole missään maailmassa!»
Sävel on sama, laulu on sama: minä tuon sinulle viisituhatta! Tämän kukan minä sidon hiuksiini!
Huilun pidättyväisyys se sellaisia säveleitä luo. Ei ole hyvä olla liian kiihkeä, muuten voi soitannon sijaan kaikua kysymyksiä: »Miksi?»' »Mihin niin paljo» tarvitsette?» »Mistä minä sellaisen summan otan?» — kaikki sanoja; jotka eivät soinnu Radhikan lauluun! Olen siis oikeassa väittäessäni harhan yksin olevan todellista — se on itse huilu; totuus on vain sen ontelo. Nikhil on viime aikoina saanut kokea tuota tyhjyyttä — sen huomaa hänen kasvojenilmeestänsä, joka rasittaa minuakin. Nikhilin tapana oli kehuskella, että hänen harrastuksensa koskevat totuutta; minä taas vannoin, etten milloinkaan luovu harhani hellimisestä. Kumpikin on saanut mitä halusi. Miksi siis valittaisimme?
En tahtonut temmata Bimalaa idealismin ohentuneesta ilmakehästä, vaan keskeytin pitemmät, viittätuhatta rupiaa koskevat puheet. Palasin demoneja-hävittävään jumalattareen ja hänen palvelukseensa. Milloin juhla pidettäisiin ja missä? Nikhilin alueella sijaitsevassa Ruimarissa vietetään vuosittain suuret messut, joihin kokoontuu satojatuhansia pyhiinvaeltajia. Se tarjoaisi suurenmoisen tilaisuuden jumalattaremme palvonnan juhlalliselle aloittamiselle!
Bimala hehkui innostusta. Nyt ei ollut kysymyksessä ulkomaisten kankaitten eikä varastohuoneiden polttaminen, joten Nikhililläkään ei voisi olla mitään sanottavaa, — arveli hän. Minua hymyilytti. Kuinka vähän tietävätkään toisistaan nuo ihmiset, jotka ovat kokonaista yhdeksän vuotta öin päivin eläneet toistensa seurassa! He tietävät kenties jotakin kotoisesta elämästänsä, mutta kun tulevat kysymykseen ulkoisen elämän seikat, ovat he kerrassaan neuvottomat. He ovat eläneet siinä hyvässä uskossa, että heidän kotinsa ja ulkomaailman välillä vallitsee täydellinen sopusointu. Nyt heidän on onnettomuudekseen pakko havaita, että on liian myöhäistä korvata vuosikausia jatkunutta laiminlyöntiä yrittämällä niitä toisiinsa soinnuttaa.
Mutta mitäpä se haittaa? Huomatkoot ne, jotka ovat virheen tehneet, maailmaa vastaan törmätessään erehdyksensä. Mitäpä minä heidän vaivoistaan välittäisin? Tällä hetkellä minusta tuntuu ikävystyttävältä, että Bimala yhä edelleen leijailee ilmapallon tavoin ihanteellisissa korkeuksissa. On parempi, että järjestän heti käsillä Olevan asian.
Kun Bimala nousi lähteäkseen pois, huomautin minä ihan kuin ohimennen:
»Niin, ja mitä rahasummaan tulee…?»
Bimala pysähtyi, kääntyi katsomaan taaksensa ja sanoi: »Kuun lopulla, kun saamme henkilökohtaiset erämme…»
»Pelkään sen olevan liian myöhäistä.»
»Milloin sen siis tarvitsette?»
»Huomenna.»
»Te saatte sen huomenna.»
KAHDEKSAS LUKU
Nikhilin kertomus
X
Paikallislehdet ovat alkaneet julkaista minua vastaan tähdättyjä artikkeleita ja kirjeitä. Pilakuvain ja häväistyskirjoitusten vuoro kuuluu myös tulevan. Iva ja huumori rehoittavat minun kustannuksellani, ja siten levitetyille valheille nauraa koko maa ihan katketakseen. He tietävät olevansa etuoikeutettuja heittämään lokaa, ja sävyisä ohikulkija joutuu saamaan siitä osansa.
He sanovat, että kaikki tiluksillani asujat, ylhäisimmistä alhaisimpiin asti, ovat swadeši liikkeen suosijoita, vaikka eivät uskalla sitä julkisesti tunnustaa, koska pelkäävät minua. Ne harvat, jotka ovat olleet riittävän urhoollisia minua uhmatakseen, ovat muka saaneet tuta ankaraa vainoa. Minun sanotaan olevan salaisessa liitossa poliisin ja hallintoviranomaisten kanssa, ja ankarain ponnistusteni, joiden tarkoituksena on liittää perittyyn arvonimeeni uusi ulkomainen, arvellaan johtavan tulokseen.
Toisaalta ovat lehdet täynnä isänmaan uskollisten ja kuuliaisten poikain, zamindarien Kundun ja Tšakravartin ylistystä. Kunhan maassamme olisi muutamia heidänlaisiansa kelpo patriootteja, arvelevat he, niin saisivat Manchesterin tehtaat piankin soittaa omaa hautausvirttänsä, säveleenä Bande Mataram.
Sitten tulee veripunaisella väriliuoksella kirjoitetussa kirjeessä luettelo kaikista niistä petollisista zamindareista, joiden varastohuoneet on poltettu, koska he eivät ole suostuneet kannattamaan suurta asiaa. Pyhä tuli — sanotaan kirjeessä — on sytytetty täyttämään pyhitettyä tehtäväänsä: puhdistamaan maata. Muitakin voimia on työssä, pitämässä huolta siitä, etteivät henkilöt, jotka eivät ole isänmaan oikeita poikia, edelleen rehentele sen sylissä. Allekirjoituksena on ilmeinen salanimi.
Minä huomasin, että asian takana olivat ylioppilaamme. Minä kutsuin muutamia heistä luokseni ja näytin heille kirjeen.
Eräs heistä kertoi vakavin ilmein, että he olivat kuulleet useiden päättäväisten patrioottien liittyneen yhteen poistaakseen häikäilemättä kaikki esteet swadeši-liikkeen tieltä.
»Jos yksikin maanmiehistämme joutuu noiden julkeiden desperadojen uhriksi», sanoin minä, »niin se on suuri tappio isänmaallemme!»
»Me emme ymmärrä teitä, teidän ylhäisyytenne», virkkoi eräs historiaa opiskeleva ylioppilas.
»Isänmaamme», yritin minä heille selittää, »on pelkkä pelko vienyt ihan kuoleman oville — pelko, joka kohdistuu jumaliin samoinkuin poliisiinkin — ja jos te nyt rakennatte vapauden varjolla uuden hirmukuvan, nimitittepä sitä miten tahansa, jos aiotte masentaa isänmaanne avoimella väkivallalla, luottaen sen heikkouteen, niin ei kukaan todellinen isänmaanystävä voi olla teidän puolellanne.»
»Onko siis olemassa sellainen maa, jossa hallitusta ei totella yksinomaan pelon vuoksi?» kysyi historian opiskelija.
»Maassa vallitsevaa vapautta», vastasin minä, »voidaan mitata vallitsevan pelon nojalla. Missä pelon valta rajoittuu niihin, joiden tekee mieli ryöstää ja hävittää, siellä voi hallitus kerskata vapauttaneensa ihmisen toisen ihmisen väkivaltaisuudesta. Mutta jos pelon on järjestettävä ihmisten pukeutumista, heidän kaupantekoansa ja aterioimistansa, niin ihmisen tahdonvapaus jätetään huomioonottamatta ja hävitetään ihmisyys juurinensa.»
»Eikö muissakin maissa harjoiteta sellaista yksilölliseen tahtoon kohdistuvaa pakotusta?» kysyi historian opiskelija edelleen.
»Kukapa sitä kieltäisi?» huudahdin minä. »Mutta kaikissa niissä maissa on ihminen tuhonnut ihmisyytensä siinä määrin, että on saattanut orjuuden kukoistamaan.»
»Eikö se pikemmin todista, että orjuuden suosiminen kuuluu ihmisluontoon, että se on ihmisluonnon perustavia tosiasioita?» kysäisi eräs vanhempi ylioppilas.
»Sandip Babu selitti asian oivallisesti», virkkoi kolmas. »Hän mainitsi esimerkkinä naapurinne, zamindar Hariš Kundun. Hänen tiluksiltaan ette voisi löytää raettakaan ulkomaista suolaa. Mistä se johtuu? Siitä, että hän on aina käytellyt rautaista kättä. Niille, jotka ovat luonnostaan orjia, on ankaran käskijän puute kaikkein suurin onnettomuus.»
»Hyvä herra», puuttui eräs nuori ylioppilas puheisiin, »ettekö ole kuullut erään toisen läheisyydessä asuvan zamindarin, Tšakravartin, niskoittelevasta vuokramiehestä, jota ahdistettiin lain nojalla, kunnes hän joutui ihan puille paljaille? Vihdoin, kun ei enää ollut mitään muuta neuvoa, hän lähti kaupitsemaan vaimonsa hopeisia koruja, mutta kukaan ei uskaltanut niitä ostaa. Sitten tarjosi Tšakravartin tilanhoitaja hänelle viisi rupiaa kaikista yhteensä. Niiden arvo oli neljättäkymmentä rupiaa, mutta hänen täytyi suostua välttääkseen nälkäkuolemaa. Otettuaan häneltä käärön tilanhoitaja sanoi kylmästi, että nuo viisi rupiaa merkitään hänen vuokratilinsä hyväksi! Saatuamme sen kuulla emme tahtoneet enää olla missään tekemisissä Tšakravartin enempää kuin hänen tilanhoitajansakaan kanssa, mutta Sandip Babu sanoi meille, että jos tahdomme siten työntää syrjään kaikki todella elävät ihmiset, niin saamme lopulta hakea polttopaikoilta kuolleitten ruumiita ajamaan asiaamme! Elävät ihmiset, huomautti hän, tietävät, mitä tahtovat ja tietävät miten aikeet ovat toteutettavissa — he ovat syntyneet käskijöiksi. Niiden, joilla ei ole omaa tahtoa, täytyy alistua sellaisten henkilöiden tahtoon tai joutua sen murskattaviksi. Sandip Babu asetti heidät — Kundun ja Tšakravartin — teidän vastakohdaksenne, armollinen herra. Kaikista hyvistä aikeistanne huolimatta, sanoi hän, ette te milloinkaan onnistu istuttamaan swadešia alueillenne.»
»Minun tekeekin mieleni istuttaa jotakin parempaa», vastasin. »Ei kuolleita pölkkyjä, vaan eläviä puita, ja ne tarvitsevat aikaa kasvaakseen.»
»Pelkäänpä kovin, armollinen herra», huomautti historian opiskelija ivallisesti, »että teiltä jäävät saamatta puut samoinkuin pölkytkin. Sandip Babu opettaa aivan oikein, että on käytävä arkailematta käsiksi, jos aikoo jotakin saada. Tämän oppimiseen meiltä kuluu aikaa, sillä se sotii kaikkea sitä vastaan, mitä meille on koulussa opetettu. Olen nähnyt omin silmin, kuinka eräs Hariš Kundun vuokramaksujen kerääjä pakotti erään vuokramiehen myymään nuoren vaimonsa, kun hän ei muuten voinut maksaa. Ostajia oli yllin kyllin, ja zamindarin vaatimus tuli täytetyksi. Vakuutan teille, armollinen herra, ettei miehen epätoivo antanut minulle pitkiin aikoihin yön lepoa! Mutta sanoipa tunteeni mitä tahansa, se oli minulle joka tapauksessa selvää, että mies, joka osaa ottaa tarvitsemansa rahat, vaikkapa myymällä velkamiehensä vaimon, on parempi mies kuin minä. Minä myönnän, etten siihen kykenisi — olen raukka, silmiini kohoavat kyynelet. Jos isänmaamme on pelastettavissa, niin sen pelastavat nuo Kundut ja Tšakravartit ja heidän apulaisensa!»
Minua tuo loukkasi sanomattomasti. »Jos kertomanne on totta», huudahdin minä, »niin havaitsen selvästi, että elämäni ylimpänä tehtävänä täytyy olla isänmaani pelastaminen noiden samaisten Kundujen ja Tšakravartien ja heidän apulaistensa tuottamasta turmiosta. Orjuutus, joka on tunkenut luihimme ja ytimiimme, ilmenee tuollaisissa tapauksissa kammottavana hirmuvaltana. Te olette tottuneet pelon vuoksi alistumaan pakkovaltaan siinä määrin, että olette alkaneet pitää toisten sortamista jonkinlaisena pyhänä sakramenttina. Minä tahdon taistella tuota heikkoutta, tuota kaameata julmuutta vastaan.»
Nämä asiat, jotka ovat tavalliselle ihmiselle ilmiselvät, hämmentyvät uskomattomasti korkeasti oppineitten nuorukaistemme päissä, sillä heidän historiallisten viisastelujensa tarkoituksena tuntuu olevan yksinomaan totuuden vääristeleminen!
XI
Naishenkilö, joka väittää itseänsä Pantšun tädiksi, tuottaa minulle suurta vaivaa. Käy vaikeaksi väittää hänen valittelevan, sillä jos usein onkin hankalaa, jopa mahdotontakin löytää todellisen tapahtuman todistajia, niin toisaalta voi aina keksiä lukemattomia todisteita ihan perättömälle asialle. Tämän pelisiirron tarkoituksena nähtävästi on saada peruutetuksi kauppa, jonka nojalla Pantšun vuokratila siirtyi minun haltuuni.
Kun en osannut keksiä mitään muuta keinoa, ajattelin antaa Pantšulle alueiltani vakinaisen vuokra-alueen ja rakennuttaa hänelle siihen asumuksen. Mutta opettajani ei siihen suostunut. Hän arveli, ettei minun pitänyt niin helposti taipua vihamiesten ilkeämielisiin juoniin, ja tarjoutui ottamaan itse asian ajaaksensa.
»Tekö, mestari?» huudahdin minä kovin hämmästyneenä.
»Minä», vakuutti hän.
En voinut ollenkaan käsittää, mitä opettajani kykenisi tekemään noiden lain varjolla tapahtuvien juonien torjumiseksi. Sinä iltana hän ei tullut tavalliseen aikaan luokseni. Tiedusteltuani häntä sain kuulla hänen palvelijaltansa, että hän oli ottanut käsilaukkuunsa joitakin pieniä esineitä ja vuodevaatteita ja lähtenyt matkalle sanoen palaavansa muutaman päivän kuluttua. Minä ajattelin hänen kenties lähteneen Pantšun sedän kylään todistajia etsiskelemään. Yritys näytti minusta ihan toivottomalta…
Päivän aikaan minä unohdan itseni tehdessäni työtä. Mutta myohäissyksyn illan hiljalleen joutuessa himmenevät taivaan värit, ja mieleni valtaa samanlainen ikävyyden hämäryys. Tässä maailmassa on paljon ihmisiä, joiden sielut asuvat kivirakennuksissa — heidän ei tarvitse välittää ulkopuolella olevasta maailmasta. Mutta minun sieluni elää puitten alla luonnon helmassa, se ottaa välittömästi vastaan vapaiden tuulien tuomia viestejä, ja sen syvimmässä kaikuvat valon ja pimeyden välisen sävelasteikon kaikki soinnut.
Niin kauan kuin päivä on kirkas ja elämä lukemattomine tehtävineen kiehuu ympärilläni, ei minulta tunnu mitään puuttuvan. Mutta kun taivaan värit kalpenevat ja sen ikkunoita peittävät uutimet, sanoo sydämeni minulle, että ilta laskeutuu minunkin ympärilleni kuin esirippu ilmoittaen hetkeä, jolloin yksi ainoa täyttää pimeyden. Maa, taivas ja vesi sitä julistavat, ja minun on pakko ymmärtää sen tarkoitus. Kun siis pimeys yhä syvenee niinkuin rakastetun tummien silmien katse, niin koko olemukseni sanoo minulle, ettei työ yksin voi olla elämän tarkoitus, ettei työ saa olla ihmiselle kaikki kaikessa, koska ihminen ei ole pelkkä orja — ei edes totuuden ja hyvyyden orja.
Nikhil, Nikhil, mihin onkaan joutunut se minuutesi, joka päivätyön päätyttyä karisti tähtien alla yltänsä kaikki kahleet sukeltaakseen öisen pimeyden äärettömiin syvyyksiin? Kuinka kauhistuttavan yksinäinen onkaan ihminen, jolta elämän kirjavissa kohtaloissa puuttuu seuralainen!
Hiljattain eräänä iltana, päivän ja yön jo toisiansa tapaillessa, minulla ei ollut mitään tekemistä eikä haluakaan mihinkään, ja opettajanikin oli yhä poissa. Sydämeni oli kuin ajelehtiva venhe, joka etsii ankkuripaikkaa, ja niin minä astelin puutarhan sisäosiin päin. Minä pidän kovin päivänkukista ja minulla on niitä kaikenlaisia pitkissä riveissä puutarhanmuurin kupeella. Kun ne kukkivat, näyttää siltä, kuin olisi viheriä aalto pärskähtänyt sateenkaarenhohtoiseksi vaahdoksi. Minä en ollut pitkään aikaan käynyt tässä osassa puistoa, ja se ajatus, että saisin jälleen nähdä päivänkukkani, täytti minut iloisella odotuksella.
Täysikuu oli vast'ikään kohonnut yli muurin, jonka seinusta oli syvässä varjossa. Tuntui siltä, kuin kuu olisi hiipinyt varpaisillaan takaapäin ja peittänyt käsillään pimeyden silmät. Lähestyessäni päivänkukkapengermää näin sen edustalla ruohikossa makaavan ihmishahmon. Sydämeni hytkähti. Makaaja nousi äkkiä istumaan kuullessaan askeleeni.
Mitä nyt oli tehtävä? Ajattelin, pitäisikö ehkä äkkiä peräytyä. Bimala puolestaan nähtävästi harkitsi, miten pääsisi minua pakoon. Mutta peräytyminen oli yhtä vaikeata kuin paikoilleen jääminen. Ennenkuin ehdin mitään päättää, Bimala nousi, kietoi sarin päänsä ympärille ja lähti sisäsuojiin.
Tuo lyhyt tuokio oli riittänyt minulle osoittamaan Bimalan koko onnettomuuden. Oman elämäni valitus vaikeni heti. Minä huudahdin: »Bimala!»
Hän säpsähti ja hiljensi askeleitansa, mutta ei kääntynyt. Minä kiersin hänen eteensä. Hänen kasvonsa olivat varjossa, kuutamo valaisi minua. Hän oli luonut katseensa alas ja puristanut kätensä lujasti yhteen.
»Bimala», sanoin minä, »miksi yrittäisinkään pidättää sinua tässä suljetussa häkissä? Tiedänhän minä, että sinä tällä tavoin menehdyt huoleen ja ikävään.»
Hän seisoi paikallaan kohottamatta katsettaan ja sanaakaan virkkamatta.
»Minä tiedän», jatkoin minä, »että jos yrittäisin sinua väkivalloin pidättää, niin koko elämäni muuttuisi pelkäksi rautakahleeksi. Mitäpä iloa minulla siitä olisi?»
Hän oli yhä vaiti.
»Senvuoksi sanon sinulle avoimesti, Bimala», lopetin minä puheeni, »että olet vapaa. Mitä lienenkin sinulle ollut tai yrittänyt olla, — kahlehtia sinua en tahdo.» Samassa minä lähdin ulompiin suojiin.
Ei, se ei ollut mikään jalomielisyyden puuska enempää kuin välinpitämättömyyden ilmauskaan. Olin vain oivaltanut, etten itse milloinkaan vapaudu, ellen anna toisille heidän vapauttansa. Jos olisin yrittänyt pitää Bimalaa kukkaskiehkurana kaulallani, niin sydäntäni olisi rasittanut ankara paino. Enkö ole hartaasti rukoillut näin: jos onni ei ole minua varten, niin menköön; jos kärsimys on välttämätön osani, niin tulkoon, kunhan minun ei tarvitse elää orjuudessa. Jos pitää väkivaltaisesti kiinni valheesta, ikäänkuin se olisi totuus, niin tukehduttaa itsensä. Kunpa säästyisin sellaisesta tuhosta!
Huoneeseeni astuessani näin opettajani siellä minua odottamassa. Kiihtyneet tunteeni kuohuivat yhä vielä. »Vapaus, mestari», aloitin minä heti, tervehtimättä ja mitään kysymättä, »vapaus on ihmisen suurin aarre. Sen veroista ei ole mikään muu — ei mikään!»
Hämmästyen tuota purkausta opettajani katsoi minua vaiti ollen.
»Lukemalla ei voi mitään ymmärtää», jatkoin minä. »Me luemme pyhistä kirjoista, että himomme ovat kahleita, jotka sitovat meitä samoinkuin muitakin. Mutta sellaiset sanat ovat sinänsä tyhjiä. Vasta kun päästämme linnun pois häkistä, käsitämme, millaisen vapauden lintu on meille valmistanut. Kaikki se, mitä suljemme häkkiin, sitoo meitä himon kahleella, joka on rautaista kahletta lujempi. Uskohan minua, mestari: tuota eivät ihmiset milloinkaan käsitä. He yrittävät aina korjata jotakin ulkopuolella olevaa. Mutta korjausta kaipaavat vain omat himot eikä mikään muu, ei mikään muu!»
»Me luulemme vallitsevamme itseämme, kun olemme saaneet haltuumme halumme esineen», sanoi hän, »mutta todellisuudessa me vallitsemme itseämme vasta silloin, kun kykenemme heittämään himomme esineen pois mielestämme.»