»Minä olen myöntänyt heille vielä päivän ajan. Ylihuomenna he lähtevät.»
»Vielä eräs asia. Ota Bimala mukaasi Kalkuttaan. Hän saa täällä liian ahtaan käsityksen ulkomaailmasta, hän ei kykene näkemään henkilöitä ja asioita oikeissa mittasuhteissaan. Näytä hänelle maailma — ihmiset ja heidän työnsä — suo hänelle avara näköala!»
»Niin olen aikonutkin tehdä.»
»Älä jätä sitä tuonnemmaksi. Usko minua, Nikhil, kaikkien maailman rotujen on yksissä voimin rakennettava ihmisyyden historiaa. Niin kauan kuin he vielä myyvät omantuntonsa politiikan vuoksi ja korottavat oman maansa epäjumalakseen, se ei onnistu. Minä tiedän, ettei Eurooppa itse asiassa myönnä tätä oikeaksi, mutta tässä kohden sillä ei ole mitään oikeutta esiintyä meidän oppi-isänämme. Ihmiset, jotka kuolevat totuuden puolesta, saavuttavat kuolemattomuuden, ja jos kokonainen kansa voi kuolla totuuden puolesta, niin se tulee kuolemattomaksi ihmisyyden historiassa. Tulkoon tämän totuuden tunto eläväksi täällä Intiassa, huolimatta siitä, että paholaisen pilkkanauru tärisyttää taivasta! Mikä hirmuinen synninrutto onkaan vieraista maista tuotu maahamme…»
Koko päivä kului tutkimuksen aiheuttamassa levottomuudessa. Olin ihan uupunut mennessäni illalla levolle. En ollut vielä lähettänyt kälyni rahoja, ajattelin sen tehdä seuraavana aamuna. Keskellä yötä minä heräsin. Huone oli pimeä. Olin kuulevinani huokauksia. Joku oli vast'ikään lakannut itkemästä. Katkera nyyhkytys kaikui kuin tuulen huokailu sadeyössä. Minusta tuntui siltä, että huuto kaikui minun huoneessani. Mutta minä olin yksin. Bimalan vuode oli jo muutamia päiviä ollut toisessa, viereisessä huoneessa. Minä nousin, Ehdin ulos ja löysin hänet ulkoparvekkeelta, missä hän makasi pitkänään, kasvot paljasta permantoa vasten.
Se, mitä näin ja tunsin, ei ole sanoin kuvailtavissa. Sen tietää ainoastaan Hän, joka asuu kaikkeuden sisimmässä ja tuntee maailman kaikki tuskat omassa sydämessään. Taivas on mykkä, tähdet vaikenevat, yö on hiljainen, ja kaiken tämän äänettömyyden keskeltä kajahtaa unettoman epätoivoinen huuto!
Me annamme sellaiselle kärsimykselle nimiä, hyviä tai pahoja, kirjoista oppimiemme luokittelujen mukaan, mutta onko tällä raadellusta sydämestä kohoavalla ja pohjattomaan pimeyteen hukkuvalla kuolemantuskalla mitään nimeä? Kun tuona yönä vaikenevien tähtien alla katselin maassa makaavaa, vavahdutti mieltäni syvän kunnioituksen tunne, ja minä sanoin itselleni: »Mikä olen minä häntä tuomitsemaan?» Oi elämä, oi kuolema, oi ikuisen olemassaolon Jumala, minä taivutan vaieten pääni sen salaisuuden edessä, joka sinussa on.
Hetkisen minä epäröin, kääntyäkö takaisin. En voinut. Minä polvistuin Bimalan viereen ja kosketin kädelläni hänen päätänsä. Ensi kosketuksella tuntui, kuin hänen koko ruumiinsa olisi jäykistynyt, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jäykkyys katosi ja kyynelet tulvahtivat esiin. Minä silittelin sormin hellästi hänen otsaansa. Yht’äkkiä hänen kätensä tarttuivat jalkoihini, jotka hän puristi rintaansa vasten niin lujasti, että ajattelin hänen sydämensä murtuvan.
Bimalan kertomus
XVIII
Amuljan piti tänä aamuna palata Kalkuttasta. Olin käskenyt palvelijoita heti ilmoittamaan hänen saapumisestaan, mutta minulla ei ollut missään lepoa. Vihdoin lähdin ulos odottaakseni häntä oleskeluhuoneessa Lähettäessäni hänet myymään jalokiviäni olin varmaan ajatellut vain itseäni. Mieleeni ei ollut johtunut, että sellainen nuori poika voi arvokkaita koruja myydessään herättää epäilyksiä. Me naiset olemme niin avuttomia, että vaaran uhatessa pakostakin heti siirrämme vaaran rasituksen toisten kannettavaksi. Kun joudumme tuhon omiksi, niin vedämme ympäristömme mukanamme.
Minä olin ylpeästi sanonut pelastavani Amuljan, — ikäänkuin hukkuva kykenisi toisia pelastamaan!
Sen sijaan, että olisin hänet pelastanut, olen lähettänyt hänet tuhoutumaan. Rakas veljeni, minä olen ollut sinulle sellainen sisar, että kuolema varmaan hymyili sinä veljienpäivänä, jolloin minä sinua siunasin, — minä, jota oman rikokseni taakka painaa maahan.
Minä tunnen tänään, että paha ahdistaa ihmistä toisinaan niinkuin tauti. Jokin siemen pirahtaa jonnekin, ja jo samana yönä saapuu kuolema.
Miksi ei sellaisia sairaita eristetä muista ihmisistä? Minä olen kokenut omassa itsessäni, kuinka kauhea tartunta on, — ikäänkuin valtava tulisoihtu, joka mielii sytyttää koko maailman.
Kello löi yhdeksän. Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että Amulja oli vaarassa, että hän oli joutunut poliisin käsiin. Poliisilaitoksessa vallitsee varmaan suuri kiihtymys. Kenen ovat jalokivet? Kuinka hän on ne saanut? Ja vihdoin on minun vastattava avoimesti, kaiken kansan kuullen, noihin kysymyksiin.
Mitä minä vastaan? Vihdoin on tullut sinun päiväsi, Bara Rani, sinun, jota olen kauan halveksinut. Sinä nautit kostosta, kun ihmiset halveksien minua katselevat- Hyvä Jumala, pelasta minut vain tämä kerta, niin minä heitän kaiken ylpeyteni kälyn jalkojen eteen.
En voinut kestää kauempaa. Menin suoraa päätä Bara Ranin luo. Hän oli kuistikolla, betelinlehtiä maustamassa, Thako mukanaan. Thakon nähdessäni minä säpsähdin, mutta hillitsin itseni samassa, kumarsin syvään vanhemmalle kälylleni ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa.
»Siunatkoon, Tšota Rani», huudahti hän, »mikä sinua vaivaakaan? Mistä tämä odottamaton kunnioitus?»
»Tänään on syntymäpäiväni, sisko», sanoin minä. »Olen sinua usein loukannut. Anna minulle siunauksesi, etten sitä enää koskaan tee. Tahtoni on heikko.» Minä kumarsin vielä kerran ja lähdin nopeasti pois, mutta hän huusi minut takaisin.
»Sinä et ole minulle koskaan sanonut, että tänään on syntymäpäiväsi, rakas Tšota! Tulehan tänään iltapäivällä luokseni teetä juomaan. Tulethan?»
Hyvä Jumala, salli tämän päivän todella olla syntymäpäiväni! Enkö voi syntyä uudelleen? Puhdista minut, Jumala, puhdista minut ja ole vielä kärsivällinen!
Minä menin takaisin oleskeluhuoneeseen ja lapasin siellä Sandipin. Inhontunne tuntui myrkyttävän vertani. Kasvoja, jotka näin aamunvalaistuksessa edessäni, ei valaissut neron tenhoisa hohde.
»Lähtekää pois huoneesta!» huudahdin minä.
Sandip hymyili. »Koska Amulja ei ole täällä», huomautti hän, »arvelen tulleen minun vuoroni jutella kanssanne kahden kesken.»
Rikoksestani alkoi koitua kosto. Kuinka voinkaan ottaa häneltä pois oikeuden, jonka olin itse hänelle antanut. »Tahdon olla yksin», toistin minä.
»Kuningatar», sanoi hän. »Toisen henkilön läsnäolo ei estä teitä olemasta yksin. Älkää erehtykö pitämään minua yhtenä joukosta. Minä, Sandip, olen aina yksin, vaikka ympärilläni parveilisi tuhansia.»
»Olkaa hyvä, tulkaa toinen kerta. Tänä aamuna…»
»Te odotatte Amuljaa?»
Minä käännyin suuttuneena pois ja aioin lähteä huoneesta, kun Sandip veti viittansa laskoksista korulippaani ja heitti sen marmoripöydälle. Minä hämmästyin kovin. »Eikö Amulja olekaan matkustanut?»
»Matkustanut? Minne?»
»Kalkuttaan.»
»Ei», hykersi Sandip.
Minun siunaukseni siis oli vaikuttanut, kaikesta huolimatta. Hän oli pelastettu. Kohdatkoon nyt Jumalan rangaistus minua, varasta, kunhan Amulja on pelastettu!
Kasvojeni ilmeessä tapahtunut muutos ärsytti Sandipia. »Niin hyvillä mielin, kuningatar!» ivaili hän. »Ovatko nämä jalokivet niin suuriarvoiset? Kuinka siis voittokaan päättää uhrata ne jumalattarelle? Olettehan ne oikeastaan jo uhrannut. Aiotteko nyt ottaa lahjanne takaisin?»
Ylpeys ei kuole hevillä; vielä viimeisellä hetkellä se kohottaa kyntensä. Minusta tuntui siltä, että minun oli osoitettava, kuinka yhdentekevä asia korujen menettäminen minulle oli. »Jos niitä himoitsette», sanoin minä, »niin voitte ne ottaa.»
»Minun himoni tavoittelee nyt Bengalin koko rikkautta», vastasi Sandip. »Onko olemassa väkevämpää mahtia kuin himo? Sitä käyttävät ratsunaan tämän maailman mahtavat niinkuin Indra Airavatnorsua. Nämä jalokivet kuuluvat niinmuodoin minulle?»
Sandip otti lippaan ja piilotti sen jälleen viittansa alle. Samassa syöksyi huoneeseen Amulja. Hänen silmiensä alla oli tummat syvänteet, huulet olivat kuivat, hiukset epäjärjestyksessä; näytti siltä, kuin hänen nuoruutensa kukoistus olisi lakastunut yhdessä ainoassa päivässä. Sydäntäni vihlaisi, kun näin hänet »Minun lippaani!» huudahti hän syöksyen suoraa päätä Sandipia kohti, minuun katsahtamattakaan. »Oletteko ottanut korulippaan matkalaukustani?»
»Sinun lippaasi?» kysyi Sandip ivallisesti.
»Matkalaukku oli minun!»
Sandip nauroi. »Omasi ja toisen oman erottaminen näyttää käyvän hieman hankalaksi, Amulja», huudahti hän. »Sinusta näyttää sittenkin tulevan hurskas saarnamies.»
Amulja vaipui tuoliin ja peitti käsin kasvonsa. Minä astuin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen päälaelleen. »Mikä sinua vaivaa, Amulja?» kysyin minä.
Hän hypähti seisoalleen. »Rani-sisko», huudahti hän, »minä tahdoin kovin mielelläni itse tuoda jalokivet teille takaisin. Sen tiesi Sandip Babu, ja nyt hän on ennättänyt edelleni.»
»Minä en välitä jalokivistä™», sanoin minä. »Ottakoon ne! Se ei haittaa.»
»Ottakoon? Kuka?» kysyi poika ihmeissään.
»Jalokivet ovat minun», virkkoi Sandip. »Kuningattareni on lahjoittanut ne minulle valtamerkiksi.»
»Ei, ei, ei!» huusi Amulja kiihkeästi. »Ei missään tapauksessa, Rani-sisko! Minä olen tuonut ne teille takaisin. Te ette saa antaa niitä kenellekään muulle.»
»Minä otan lahjasi vastaan, pieni veljeni», sanoin minä. »Mutta salli sen, joka niitä tavoittelee, tyydyttää himonsa.»
Amulja katseli Sandip Babua hehkuvin silmin kuin petoeläin saalistansa. »Kuulkaahan, Sandip Babu», murisi hän, »te tiedätte, ettei minua säikähdytä hirsipuukaan. Jos rohkenette ottaa jalokivilippaan…»
Sandip yritti nauraa ivallisesti. »Pitäisihän sinun tietää, Amulja», sanoi hän, »ettet sinä ole mies minua peloittamaan.»
»Kuningatar», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen, »minä en ole tullut tänne ottamaan teiltä näitä koruja, vaan antamaan ne teille. Olisitte tehnyt väärin, jos olisitte ottanut lahjani Amuljan kädestä. Sitä estääkseni minä tahdoin ensin saada ne selvästi haltuuni. Nyt minä lahjoitan nämä jalokiveni teille. Kas tässä! Punokaa te tuon poikasen kanssa mitä juonia tahansa. Minun täytyy lähteä. Teillä on kaikkina näinä päivinä ollut kahdenkeskiset neuvottelunne, joista minulle ei annettu tietoa. Jos nyt sattuu jotakin erinomaista, niin älkää syyttäkö minua!»
»Amulja», jatkoi hän, »minä olen lähettänyt matkalaukkusi ja tavarasi asuntoosi. En tahdo enää säilyttää huoneessani sellaista, mikä kuuluu sinulle.» Tuon sanottuaan Sandip syöksyi pois huoneesta.
XIX
»Minulla ei ole ollut lepoa eikä rauhaa, Amulja, senjälkeen kuin lähetin sinut myymään korujani»; sanoin minä.
»Miksi ei, Rani-sisko?»
»Minä pelkäsin sinulle koituvan siitä vaikeuksia — olisivat voineet luulla sinua varkaaksi. Olisin mieluummin ollut ilman noita kuuttatuhatta rupiaa. Nyt sinun pitää vielä tehdä jotakin mielikseni: lähteä kohta kotiin äitisi luo.»
Amulja veti esiin pienen käärön ja sanoi: »Mutta sisar, minä olen hankkinut ne kuusituhatta rupiaa.»
»Mistä?»
»Minä tein voitavani saadakseni kultaa», jatkoi hän minun kysymykseeni vastaamatta, »mutta se ei minulle onnistunut. Niinpä minun täytyi tuoda seteleitä.»
»Sano minulle totuus, Amulja: mistä olet nuo rahat saanut?»
»Sitä en sano.»
Silmissäni pimeni.
»Mitä kauheata oletkaan tehnyt, Amulja?» huudahdin minä. »Oletko…»
»Minä tiedän, että sanotte minun hankkineen rahat väärällä tavalla. Olkoon niin, minä myönnän sen. Mutta minä olen maksanut täyden hinnan rikoksestani. Senvuoksi rahat ovat nyt minun.»
Minä en tahtonut tietää enempää. Veri tuntui hyytyvän suonissani.
»Vie ne pois, Amulja», rukoilin minä. »Vie ne takaisin sinne, mistä olet ne ottanut.»
»Se olisi tosiaankin kovin vaikeata!»
»Se ei ole vaikeata, hyvä veli. Se hetki, jolloin ensi kerran tulit luokseni, oli kohtalokas. Ei edes Sandip ole voinut tehdä sinulle niin paljon pahaa kuin minä.»
Sandipin nimi sai hänet säpsähtämään.
»Sandip!» huusi hän. »Teiltä yksin minä olen oppinut, millainen mies hän on. Tiedättekö, sisar, hän ei ole käyttänyt kolikkoakaan niistä rahoista, jotka hän teiltä otti. Teidän luotanne lähdettyänsä hän vetäytyi huoneeseensa ja ahmi katseillaan kultaa, jonka oli levittänyt eteensä lattialle. 'Nämä eivät ole kultarahoja’, huudahti hän, 'vaan mahdin jumalallisen lootuksen terälehtiä; ne ovat kristalleiksi muuttuneita sointuja huiluista, jotka helisevät rikkauden paratiisissa! Minä en raski niitä vaihtaa, sillä ne näyttävät pyrkivän olemuksensa täydellisyyteen, kauneuden kaulaa koristamaan. Amulja, poikaseni, älä katsele niitä ruumiillisin silmin; ne ovat kuin Lakšmin hymyily, Indran puolison lumoava sädeseppele. Ei, ei, minä en voi niitä antaa tuolle tuhmalle tilanhaltijalle. Olen varma siitä, Amulja, että hän on meille valehdellut. Poliisi ei olekaan venheen upottajan jäljillä. Tilanhoitaja vain tahtoo ansaita rahoja. Meidän täytyy yrittää saada kirjeet häneltä takaisin.’ — Minä kysyin Sandipilta, kuinka tuo oli tehtävä. Hän käski käyttämään uhkausta tai väkivaltaa. Minä tarjouduin niin tekemään, jos hän luovuttaa rahat takaisin. Siitä voidaan sopia myöhemmin, sanoi hän. Minä en halua kiusata teitä, sisar, yksityiskohtaisesti kertomalla, kuinka sain miehen siinä määrin peloitetuksi, että hän luovutti kirjeet, jotka sitten poltin — se on pitkä juttu. Vielä samana iltana minä tulin Sandipin luo ja sanoin: 'Nyt meidän ei tarvitse pelätä. Antakaa rahat minulle; minä jätän ne huomenna sisarelleni, armolliselle rouvalle'. Hän huusi: 'Mitä hullutuksia! Kalliin sisaresi sari pimittää sinulta pian koko isänmaan. Sano Bande Mataram ja manaa pois paha henki!' — Te tunnette Sandipin lumousvoiman, Rani-sisko. Rahat jäivät hänelle. Minä vietin koko yön järven uimalaiturilla hymisten Bande Mataram'ia — Kun sitten annoitte minulle myytäviksi jalokivenne, menin jälleen Sandipin luo. Hän oli ilmeisesti minulle vihoissaan, mutta yritti olla sitä osoittamatta. 'Jos ne vielä löydät jostakin laatikosta, saat ne ottaa', sanoi hän heittäen minulle avaimensa. Niitä ei näkynyt missään. 'Sanokaa minulle, missä ne ovat', pyysin minä. 'Kunhan olet parantunut hupsuudestasi, ei ennen', vastasi hän. — Huomattuani, ettei hän ollut suostutettavissa, minun täytyi miettiä muita keinoja. Minä yritin saada häneltä kultarahat tarjoamalla kuusituhatta rupiaa seteleinä. 'Sinä saat ne', virkkoi hän ja meni makuuhuoneeseensa jättäen minut odottamaan. Siellä hän mursi matkalaukkuni lukon, otti teidän korulippaanne ja lähti toisesta, ovesta suoraan luoksenne. Hän ei tahtonut antaa minun sitä tuoda ja nyt hän julkeaa sanoa sitä lahjaksensa. Kuinka voisinkaan sanoa, mitä hän on minulta ryöstänyt! Minä en anna hänelle milloinkaan anteeksi. — Mutta varmaa on, sisko, että hänen mahtinsa minuun nähden on lopullisesti murtunut. Ja sen olette saanut aikaan te, sisar!»
»Rakas veljeni», sanoin minä, »jos niin on laita, en ole elänyt suotta. Mutta meillä on vielä paljon tekemistä, Amulja. Ei riitä se, että taika on murrettu. Sen tahrat on pestävä pois. Älä viivyttele, mene heti viemään rahat sinne, mistä olet ne ottanut. Etkö voi sitä tehdä, rakas veli?»
»Teidän siunauksenne tekee kaikki mahdolliseksi, Rani-sisko!»
»Muista, ettei ole kysymyksessä ainoastaan sinun rikoksesi sovittaminen, vaan myöskin minun. Minä olen nainen; minulta on ulkomaailma suljettu, muuten olisin lähtenyt itse. Ankarin rangaistukseni on se, että minun täytyy sälyttää sinun kannettavaksesi syntini taakka.»
»Älkää puhuko niin, sisar! Tie, jota kuljin, ei ollut teidän tienne. Sen vaarat ja vaikeudet houkuttelivat minua. Nyt, kun teidän tienne minua kutsuu, se saa olla tuhat kertaa vaikeampi ja vaarallisempi; teidän siunauksenne on auttava minua onnistumaan. Te siis käskette minua viemään nämä rahat sinne, mistä olen ne ottanut?»
»Käsky ei ole minun, se tulee korkeammalta.»
»Siitä en tiedä mitään. Minulle riittää, kun se tulee teidän huuliltanne. Sisar, tehän kutsuitte minut tänne aterialle. Sitä en tahdo menettää. Teidän tulee antaa minulle prasad [kunnioitetun henkilön kosketuksen pyhittämä ruoka], ennenkuin lähden. Sitten minä suoritan tehtäväni, jos mahdollista, jo ennen iltaa.»
Silmiini tulvahtivat kyynelet, kun yritin hymyillen sanoa: »Niin tapahtukoon.»
YHDESTOISTA LUKU
Bimalan kertomus
XX
Amuljan lähdettyä rohkeuteni lannistui. Millaiseen vaaralliseen seikkailuun olinkaan lähettänyt äidin ainoan pojan? Hyvä Jumala, miksi pitikään syntini sovituksen ulottua niin laajalle? Enkö voinut sovittaa rikostani yksin, vetämättä monia muita kerallani kärsimään? Älä salli tämän viattoman lapsen joutua vihasi uhriksi!
Minä kutsuin häntä takaisin: »Amulja!» Ääneni kaikui heikkona; hän ei sitä kuullut.
Minä menin ovelle ja huusin vielä kerran; »Amulja!»
Hän oli jo poissa.
»Kuka siellä?»
»Palvelijanne, armollinen rouva!»
»Mene sanomaan Amulja Babuile, että minä haluan häntä puhutella.»
En tiedä, mitä oikeastaan tapahtui — Amuljan nimi kenties oli miehelle outo — mutta hän palasi aivan kohta, Sandip mukanaan.
»Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lähetitte minut pois», sanoi hän sisään astuessaan, »minä aavistin, että kutsutte minut takaisin. Kuun vetovoiman vaikutusta ovat molemmat: luode ja vuoksi. Olin niin varma asiasta, että jäin käytävään odottamaan. Nähdessäni palvelijan tulevan huoneestanne sanoin hänelle: 'Minä tulen, minä tulen heti!' — ennenkuin hän ehti virkkaa sanaakaan. Voitte uskoa, että tuo takamaalainen oli ihmeissään! Hän tuijotti minuun suu auki, ikäänkuin olisi luullut minun osaavan noitua. — Kaikki maailman taistelut, kuningatar», jatkoi Sandip juttuansa, »ovat todellisuudessa hypnoottisten voimien kamppailua. Loitsu vasten loitsua — äänettömiä aseita, jotka osuvat näkymättömiinkin maalitauluihin. Teistä olen vihdoinkin löytänyt vertaiseni vastustajan. Minä tiedän, että viinenne on täysi, te taitava soturikuningatar! Te yksin olette kyennyt lähettämään Sandipin pois ja kutsumaan hänet takaisin, omaa herttaista tahtoanne noudatellen. Nyt makaa riista jalkainne edessä. Mitä aiotte sille nyt tehdä? Odottaako sitä coup de grãce, vai suljetteko sen häkkiin? Joka tapauksessa minä varoitan teitä, kuningatar: te tulette huomaamaan, että otuksen surmaaminen on yhtä “vaikea tehtävä kuin sen kahlehtiminenkin. Missään tapauksessa teidän ei pidä tuhlata aikaa taika-aseittenne käyttelemiseen.»
Sandip varmaan aavisti häviön lähestyvän ja jaaritteli senvuoksi taukoamatta, aikaa voittaakseen, vastausta odottamatta. Hän tiesi varmaan, että olin lähettänyt palvelijan hakemaan Amuljaa, jonka nimen mies epäilemättä oli maininnut. Siitä huolimatta hän oli tahallaan käyttänyt tuota temppua. Hän tahtoi estää minua sanomasta, että olin aikonut puhutella Amuljaa enkä häntä. Hänen sotajuonensa oli kuitenkin tehoton; se ilmaisi vain hänen heikkouttansa. Minä päätin olla väistymättä jalan leveyttäkään voittamaltani alueelta.
»Sandip Babu», sanoin minä, »minua ihmetyttää, että voitte pitää loppumattomia puheita ollenkaan takertumatta. Opetteletteko te ne ennakolta ulkoa?»
Sandipin kasvoihin syöksähti veri.
»Olen kuullut», jatkoin minä, »että ammattipuhujillamme on kirja täynnä kaikenlaisia valmiita puheita, joita he voivat sovittaa mihin tilaisuuteen tahansa. Onko teilläkin sellainen kirja?»
Sandip kirskui vastauksensa hampaittensa lomitse. »Luoja on lahjoittanut teille naisille keimailukyvyn suuren lahjan ja sitäpaitsi on teillä apunanne muotiompelija ja jalokivikauppias; mutta älkää luulko, että me miehet olemme ihan avuttomat…»
»Teidän olisi parempi vielä kerran silmäillä kirjaanne, Sandip Babu. Te sekoitatte kaikki asiat. Niin käy, kun yrittää opetella kaikki ulkoa.»
»Mitä!» huudahti Sandip menettäen kokonaan malttinsa. »Tekö häpäisette minua tuolla tavoin! Te, jonka tunnen perinpohjin! Mitä…» Hän ei saanut enempää sanotuksi.
Sandip, tuo mahtava loitsija, on kerrassaan avuton, kun hänen loitsunsa osoittautuu tehottomaksi. Kuningas on äkkiä muuttunut moukaksi. Kuinka ilahduttavaa onkaan nähdä hänet avuttomana! Mitä loukkaavammaksi hänen karkeutensa kävi, sitä väkevämpänä kuohui minussa tuo ilo. Hänen kiemurtelunsa, joiden avulla hän tapasi kietoa minut pauloihinsa, eivät enää vaikuta, — minä olen vapaa. Olen pelastettu, pelastettu! Loukkaa minua, häpäise minua, näyttäydy todellisessa hahmossasi, mutta säästä minut valheellisista ylistyslauluistasi!
Samassa astui huoneeseen mieheni. Sandip ei ollut kyllin joustava heti tointuakseen. Mieheni silmäili häntä hetkisen ihmeissään. Jos tämä olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin, olisin hävennyt. Nyt sitävastoin oli mieleni hyvä — mitä hyvänsä mieheni ajattelikin. Tahdoin antaa heikontuneelle vastustajalleni ratkaisevan iskun.
Nähdessään meidät molemmat sanattomina ja neuvottomina mieheni hieman epäröi. Sitten hän istuutui. »Sandip», sanoi hän, »minä etsin sinua ja kuulin sinun olevan täällä.»
»Epäilemättä minä olen täällä», virkkoi Sandip painokkaasti. »Kuningattaremme kutsutti minut luoksensa tänä aamuna. Ja minä, kuuliainen palvelija, jätin kaikki muut askareet totellakseni hänen kutsuansa.»
»Minä matkustan huomenna Kalkuttaan. Sinä lähdet mukaani.»
»Miksi, jos sallit kysyä? Luuletko minun kuuluvan saattueeseesi?»
»Jos sinua miellyttää, voimme sanoa, että sinä matkustat Kalkuttaan ja minä seuraan sinua.»
»Minulla ei ole siellä mitään tekemistä.»
»Sitä suurempi syy matkustaa. Täällä sinulla on liian paljon tekemistä.»
»Minä en aio liikahtaakaan.»
»Niin ollen minun on pakko siirtää sinut.»
»Väkivalloinko?»
»Niin.»
»Hyvä, minä lähden. Mutta maailmaa eivät muodosta vain Kalkutta ja sinun tiluksesi. Kartalla on muitakin paikkakuntia.»
»Sinun tähänastisen käyttäytymisesi nojalla olisi melkein voinut uskoa, ettei maailmassa ole muuta paikkaa kuin minun tilukseni.»
Sandip nousi. »Sattuu toisinaan», sanoi hän, »että yksi ainoa paikkakunta merkitsee ihmiselle koko maailmaa. Minun maailmani oli tämä huone, ja senvuoksi olin kuin kiinnikasvanut.»
Sitten hän kääntyi minun puoleeni. »Minun sanojani ei ymmärrä kukaan muu kuin te, kuningattareni — kenties ette tekään. Minä tervehdin teitä. Jumaloivin sydämin minä jätän teidät. Tunnussanani on toinen teidät nähtyäni. Se ei enää kuulu Bande Mataram, Terve, Äiti, vaan Terve, Rakastettuni, Terve, Tenhottareni! Äiti suojaa meitä, rakastettu syöksee meidät turmioon, — mutta se turmio on suloinen. Sinua minun on kiittäminen siitä, että karkelevan kuoleman nilkkatiukujen helinä nyt soi korvissani. Sinä olet luonut minun, palvelijasi, mieleen uuden kuvan isänmaastamme, Bengalistamme, 'vienojen tuulten, kirkkaitten vetten ja makeain hedelmäin maasta' [kansallislaulusta Bande Mataram]. Sinä et tunne sääliä, rakastettuni. Sinä olet tullut luokseni, myrkkymalja kädessäsi, ja minä tyhjennän sen viimeiseen pisaraan, kuollakseni tuskaisen kuoleman tai elääkseni kuoleman riemuitsevana voittajana.»
»Niin», jatkoi hän, »äidin päivä on mennyt. Oi rakkaani, rakastettuni, mitä merkitseekään minulle sinun rinnallasi totuus ja oikeus ja taivaskaan. Kaikki velvollisuudet ovat minulle pelkkää varjoa; kaikki säännöt ja lait ovat särkeneet salpansa. Oi rakkaani, rakastettuni, minä voisin sytyttää tuleen koko maailman säästäen vain tämän tanteren, jota pieni jalkasi polkee, ja sitten tahtoisin hurjan riemun vallassa tanssia yli tuhkain… Kuinka lempeitä ihmiset ovatkaan! Kuinka hyviä! He tahtoisivat tehdä hyvää kaikille — ikäänkuin tämä kaikki olisi todellista! Ei, ei! Maailmassa ei ole muuta todellista kuin tämä minun aito rakkauteni. Minä kumarran sinua. Antaumukseni on tehnyt minut julmaksi, harras palvontani on sytyttänyt minuun hävityksen lieskan. Minä en ole oikeamielinen. Minulla ei ole mitään uskoa, minä uskon vain häneen, jonka olemus on minulle kirkastunut yli kaiken muun maailmassa.»
Ihmeellistä! Tosiaankin ihmeellistä. Muutamia hetkiä sitten minä olin halveksinut tuota miestä sydämeni pohjasta. Mutta se, mitä olin luullut tummuneeksi tuhkaksi, heräsi nyt jälleen hehkumaan. Hänessä eli aito tuli, aivan varmasti. Ah, miksi loikaan Jumala ihmisen niin ristiriitaiseksi? Tahtoiko hän vain osoittaa jumalallista kätevyyttänsä? Muutamia hetkiä sitten minä olin ajatellut, että Sandip, jota olin kerran pitänyt sankarina, olikin vain kehno teatterisankari. Mutta niinkään ei ollut laita. Teatterin korurihkamankin alla voi toisinaan piillä todellinen sankari.
Sandip on karkea, aistillinen ja valheellinen, ja hänen sieluansa peittää moninkertainen aineen verho. Mutta sittenkin on meidän myöntäminen, että hänen syvimmässään piilee paljon sellaista, mitä me emme ymmärrä emmekä kykene ymmärtämään — kuten itsessämmekin. Ihminen on ihmeellinen. Mitä suurta salaperäistä tarkoitusta hän täyttää, sen tietää yksin Hirmuinen [Rudra, »Hirmuinen», Šivan alkuperäinen nimi] — me vain valitamme sen taakan alla. Šiva on kaaoksen herra. Hän on pelkkää iloa. Hän on rikkova meidän kahleemme.
Minä tunnen yhä uudelleen, että minussa on kaksi eri olentoa. Toinen niistä säikähtää Sandipia hänen ilmestyessään kaaoksen hirmuisessa hahmossa, toista se näky sitävastoin suloisesti houkuttelee. Hukkuva alus vetää kaikki ympärilläuiskentelijat mukanansa syvyyteen. Sandip on sellainen hävittävä mahti. Hänen suunnaton houkutusvoimansa valtaa meidät, ennenkuin pelko ehtii meitä varoittaa, ja niin me joudumme silmänräpäyksessä kauas päivän valkeudesta, kauas kaikesta hyvästä, ilmasta ja vapaudesta, kaikesta, mikä on ollut meille rakasta ja kallista — alas turmion syvyyksiin.
Sandip on tullut sanantuojana kaukaisesta turmion valtakunnasta, ja kun hän loitsuja hymisten kulkee halki maan, kokoontuvat hänen ympärilleen kaikki pojat ja nuorukaiset. Maan lootussydämessä asuva äiti valittaa ääneen, sillä he ovat murtautuneet hänen varastohuoneeseensa viettääkseen siellä juominkejansa. Kuolemattomuuden juomaa varten kasvaneen viinisadon he kumoavat maan tomuun, hänen kunnianarvoiset astiansa he särkevät. Minä tunnen hänen tuskansa, mutta siitä huolimatta tarttuu huumaus minuunkin.
Totuus itse on lähettänyt meille tämän kiusauksen koetellakseen uskollisuuttamme. Päihtymys pukee ylleen taivaallisen vaatetuksen ja karkeloi pyhiinvaeltajien edellä sanoen: »Te narrit, te vaellatte kieltäymyksen hedelmätöntä tietä.
Se on pitkä, ja aika kuluu hitaasti sitä kulkiessa. Senvuoksi on ukonvaajan sinkooja lähettänyt minut luoksenne. Kuulkaa minua! Minä, kauneus, intohimo, huudan teitä luokseni — minun syleilyssäni te löydätte täyttymyksenne.
Hetken vaiti oltuaan Sandip kääntyi jälleen puoleeni. »Jumalatar, on tullut hetki, jolloin minun täytyy lähteä luotasi. Tapahtukoon niin. Sinun läheisyytesi on tehnyt tehtävänsä. Jos viivyttelisin kauemmin, niin vaikutus häviäisi vähin erin. Me kadotamme kaikki tahtoessamme kyltymättömän himomme vallassa muuttaa jokapäiväiseksi senkin, mikä on korkeinta maailmassa. Se, mikä on hetkessä ikuista, käy laimeaksi, jos levitämme sen ajan pinnalle. Me olimme tuhoamaisillamme ikuisen tuokiomme, kun sinun kohotettu ukonvaajasi tuli avuksemme. Sinä itse pelastit oman palvontasi puhtauden ja samalla palvojasi. Minun lähtöni kruunaa sinun palvontasi. Jumalattareni, minä, minäkin annan sinulle vapauden. Mainen temppelini ei enää kelvannut sinun suojaksesi — se oli joka hetki luhistumaisillaan. Minä lähden nyt palvelemaan suurempaa kuvaasi suuremmassa temppelissä. Vasta kun olen kaukana sinusta, olet todella minun. Täällä minä olen vain nauttinut suosiotasi; siellä, kaukana, tulee armosi osakseni.»
Jalokivilippaani oli yhä vielä pöydällä. Minä otin sen ja sanoin: »Uhratkaa nämä jalokivet sille jumaluudelle, jota minä palvelen; uhratkaa ne minun nimessäni!»
Mieheni oli vaiti. Sandip lähti.
XXI
Olin juuri alkanut leipoa joitakin kakkuja Amuljaa varten, kun Bara Rani ilmestyi näkymölle. »Siunatkoon», huudahti hän, »ovatko asiat jo niin hullusti, että sinun täytyy itse leipoa kakkuja syntymäpäiväksesi?»
»Eikö ole ketään muuta, jolle niitä voin leipoa?» kysyin minä.
»Sellaisena päivänä ei sinun pitäisi kestitä meitä, vaan meidän sinua. Minä olin juuri aikeissa valmistaa sinulle jotakin herkkua, kun kuulin kamalan uutisen, joka sai minut ihan suunniltani. Viiden-kuudensadan miehen suuruinen rosvojoukkio kuuluu murtautuneen erääseen rahastoomme ja vieneen sieltä mukanansa kuusituhatta rupiaa. Heidän arvellaan lähiaikoina käyvän talossamme ryöstämässä.»
Minä tunsin mieleni melkoisesti keventyvän. Rahat siis olivat sentään omia rahojamme. Olisin mieluimmin kohta kutsunut Amuljan sanoakseni hänelle, että hän voi antaa setelit miehelleni ja jättää selitykset minun asiakseni.
»Sinä olet tosiaankin ihmeellinen olento!» huudahti kälyni nähdessään vaihtuvan ilmeeni. »Etkö ollenkaan pelkää?»
»Minä en sitä usko», sanoin minä. »Miksi he taloamme ryöstäisivät?»
»Sinä et sitä usko! Kuka sitten olisi uskonut heidän hyökkäävän rahastoomme?»
Minä en vastannut mitään, kumarruin vain kakkujeni yli, joita täytin hienonnetuilla kookospähkinöillä.
»Niin, täytyypä tästä lähteä», sanoi Bara Rani katseltuaan minua pitkään. »Minun täytyy jutella Nikhil-veljeni kanssa ja pitää huolta siitä, että rahani lähetetään Kalkuttaan, ennenkuin on liian myöhäistä.»
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä heitin kakkuni sikseen ja syöksyin pukuhuoneeseeni sulkien sen sisäpuolelta. Mieheni nuttu, jonka taskussa avaimet olivat, riippui vielä siellä — niin muistamaton hän oli. Minä irroitin renkaasta rautaisen kassakaapin avaimen ja piilotin sen vaatteisiini.
Oveen koputettiin. »Minä olen pukeutumassa», huusin minä. Sitten kuulin Bara Ranin sanovan: »Aivan äsken näin hänet vielä kakkuja leipomassa, ja nyt hän on jo itseänsä koristelemassa. Mitä hän tämän jälkeen keksinee? Luultavasti on jälleen kysymyksessä jokin Bande Mataram kokous. Kuulehan, sinä ryövärien kuningatar», huusi hän minulle, »lasketko siellä saalistasi?»
Heidän mentyänsä minä avasin kassakaapin. En tiedä, miksi sen tein; kenties toivoin salaa, että kaikki oli ollut pelkkää unta. Mitäpä, jos laatikon avattuani löytäisin kultakääröt paikaltansa? Mutta ei, se oli tyhjä, niin tyhjä kuin pettämäni luottamus.
Minun täytyi pukeutua näön vuoksi uudelleen. Minä järjestin tukkani toisin, aivan suotta. Kun tulin ulos, ivaili kälyni: »Kuinka monta kertaa sinä tänään pukeudut?»
»Tänään on syntymäpäiväni», vastasin minä.
»Sinulle kelpaa mikä tekosyy tahansa», jatkoi hän. »Minä olen tuntenut paljon turhamaisia ihmisiä, mutta sinä viet voiton kaikista.»
Olin juuri aikeissa lähettää kutsumaan Amuljaa, kun eräs palvelija toi minulle pienen kirjelapun. Se oli Amuljalta.
»Sisar», kirjoitti hän, »te kutsuitte minut luoksenne tänä iltana, mutta minusta näytti paremmalta olla viivyttelemättä. Minä suoritan ensin antamanne tehtävän ja tulen sitten prasadilleni, kenties verrattain myöhään.»
Mihin hän aikoikaan lähteä rahoja takaisin viemään? Mihin uusiin vaaroihin poika parka syöksyikään? Kurja nainen, sinä voit vain lähettää hänet menemään kuin nuolen, mutta et kykene kutsumaan häntä takaisin, jos et osaa maaliin.
Minun olisi pitänyt heti tunnustaa olevani ryöstön toimeenpanija. Mutta me naiset elämme ympäristömme luottamuksesta — se on meidän koko maailmamme. Jos käy ilmi, että olemme tuon luottamuksen pettäneet, niin olemme menettäneet sijamme maailmassamme. Meidän on silloin seisottava särkemämme raunioilla, ja terävät särmät haavoittavat meitä alinomaa. Rikkominen on helppoa, mutta sovittaminen ylen vaikeata, varsinkin naiselle.
Muutamiin aikoihin en ole enää voinut luontevasti lähestyä miestäni. Kuinka voinkaan nyt mennä yht'äkkiä hänelle kertomaan tämän kauhean uutisen? Hän tuli tänään myöhään aterialle — kello oli lähes kaksi. Hän oli hajamielinen eikä juuri koskenutkaan ruokaan. Minä en voinut edes kehoittaa häntä ottamaan lisää. Täytyi kääntää kasvoni toisaalle ja pyyhkiä pois kyyneleeni.
Minun teki kovin mieli sanoa hänelle: »Tulehan huoneeseemme ja lepää hetkinen; sinä näytät kovin väsyneeltä.» Olin juuri aikeissa avata suuni, kun palvelija kiiruhti ilmoittamaan, että poliisitarkastaja oli tuonut Pantšun palatsiin. Mieheni kasvot kävivät entistä synkemmiksi, ja hän lähti huoneesta kesken ateriaansa.
Kohta senjälkeen ilmestyi Bara Rani. »Miksi et ilmoittanut minulle Nikhilin tännetulosta?» valitti hän. »Hän saapui niin myöhään, että ajattelin ehtiväni sillä välin kylpeä. Kuinka ihmeessä hän suoriutui niin pian ateriastansa?»
»Oliko sinulla jotakin asiaa hänelle?»
»Mitä se merkitsee, että te molemmat lähdette huomenna Kalkuttaan? Saatte uskoa, etten minä jää yksin tänne. Minua säikähdyttäisi täällä jokainen risahdus, nyt, kun kaikenlaiset rosvot täällä elämöivät. Onko ihan päätetty asia, että matkustatte huomenna?»
»On», vastasin minä, vaikka vasta nyt asiasta kuulin ja sitäpaitsi pakostakin ajattelin, että siihen mennessä voi sattua sellaista, mikä teki ihan yhdentekeväksi, matkustimmeko vai emme. En kyennyt ollenkaan kuvittelemaan, millaiseksi elämämme sitten muodostuisi; kaikki näytti minusta hämyiseltä ja aavemaiselta.
Muutaman tunnin kuluessa täytyi salatun kohtaloni käydä ilmi. Eikö ollut ketään, joka voi pidättää näiden tuntien kiitävää kulkua, jotta minulle jäisi aikaa korjata asiain tilaa, mikäli siihen kykenin? Aika, jonka paha siemen makaa maan peitossa, on pitkä — niin pitkä, että kerrassaan unohtaa sen versomisvaaran. Mutta näkyviin ehdittyänsä se kasvaa niin nopeasti, ettei ole aikaa sitä peittää, ei nutunliepeellä, ei ruumiillaan, eipä elämälläänkään.
Minä koetan olla sitä ajattelematta, koetan pysytellä tylsänä ja toimettomana, kunnes kaikki sortuu. Sortukoon — parin päivän kuluttua on kaikki ohi: paljastus, pilkka, sääli, kyselyt, selittelyt, kaikki.
Minä en voi unohtaa Amuljan kasvoja; ne olivat kauniit, antaumuksen kirkastamat. Hän ei odottanut epätoivoisena kohtalon tuhoavaa iskua, vaan syöksyi rohkeasti päin vaaraa. Minä kunnioitan häntä kurjuudessani. Hän on minun nuori lunastajani. Hän otti ikäänkuin leikillään syntini taakan kannettavaksensa. Hän tahtoi minut pelastaa alistumalla rangaistukseen, jonka olisi pitänyt kohdata minua. Mutta kuinka minä voin kestää Jumalani peloittavan armon?
Lapseni, rakas lapseni, minä kumarran sinua. Pieni veljeni, minä kumarran sinua. Sinä olet puhdas, sinä olet kaunis, minä kumarran sinua. Jospa tulisit syliini, seuraavan syntymäsi jälkeen, minun omana lapsenani — sitä minä rukoilen.
XII
Huhuja alkoi kierrellä kaikkialla. Poliisimiehet olivat alinomaa liikkeellä.. Palvelijamme olivat kovin kiihdyksissään.
Khema, palvelijattareni, tuli luokseni ja sanoi: »Armollinen rouva, ottakaa Jumalan nimessä minun kultaiset kaulavitjani ja rannerenkaani ja pankaa ne talteen kassakaappiinne!» Kenelle olisinkaan selittänyt itse kutoneeni koko tämän vaikeuksien verkon ja joutuneeni nyt itsekin sen vangiksi? Minun täytyi näytellä suopean suojelijan osaa ja ottaa haltuuni Kheman korut ja Thakon säästörahat. Maitoeukkokin toi huoneeseeni kirstun, joka sisälsi Benaresista ostetun sarin ja vähän muutakin arvokkaaksi katsottua irtaimistoa. »Minä sain nämä teidän häittenne aikana», selitti hän.
Kun kassakaappini huomenna avataan heidän läsnäollessaan — Kheman, Thakon, maitoeukon ja muiden… Minä en tahdo sitä ajatellakaan! Yritän mieluummin kuvitella, kuinka on oleva laita, kun tämä magh-kuun kolmas päivä vuoden kuluttua palaa. Ovatko kotoisen elämäni haavat silloin yhtä verekset kuin nyt?…
Amulja kirjoittaa tulevansa vasta myöhemmin illalla. En voi istua toimetonna, ajatuksiani hautoen. Ryhdyn jälleen leipomaan pari kakkua häntä varten. Minä olen jo leiponut koko joukon, mutta minun täytyy vielä jatkaa työtäni. Kuka ne syö? Minä ja’an ne palvelijoille. Minun täytyy se tehdä vielä tänä iltana. Tänä iltana loppuu armonaikani. Huomenna en enää voi tehdä mitä tahdon.
Minä jatkoin leipomista uupumatta. Aika ajoin minusta tuntui siltä, että kuului melua yläkerrasta, huoneistamme. Oliko mieheni kenties kaivannut kassakaapin avainta ja oliko Bara Rani kutsunut kaikki palvelijat auttamaan etsinnässä? Ei, minä en saa välittää tuosta hälinästä; on parasta sulkea ovi.
Olin juuri aikeissa niin tehdä, kun Thako syöksyi huohottaen sisään:
»Armollinen rouva, armollinen rouva!»
»Mene matkaasi!» tiuskaisin minä. »Jätä minut rauhaan!»
»Bara Rani lähetti teitä kutsumaan», jatkoi tyttö. »Hänen veljenpoikansa on tuonut Kalkuttasta ihmeellisen koneen. Se puhuu niinkuin ihminen. Tulkaahan kuuntelemaan!»
En tiennyt, pitikö nauraa vai itkeä. Täytyikö tosiaankin ilmestyä näkymölle gramofonin tällaisella hetkellä kaiuttelemaan teatterilaulujensa nenä-ääniä! Millainen kauhistuttava esine onkaan ihmistä matkiva kone!
Illan varjot alkoivat laskeutua. Minä tiesin Amuljan ilmoittautuvan heti palattuaan, mutta en voinut enää odottaa. Kutsuin palvelijan ja sanoin: »Mene sanomaan Amulja Babulle, että minä pyydän häntä tulemaan heti tänne!» Mies saapui hetkisen kuluttua takaisin ilmoittaen, ettei Amulja ollut vieläkään kotona — hän oli ollut jo kauan poissa.
»Poissa!» Tuo sana kaikui korvaani valituksen tavoin tihenevässä pimeydessä. Amulja poissa! Oliko hän siis tullut kuin painuvan päivän säde kadotakseen iäksi? Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaarat välkähtelivät esiin ajatuksissani. Minä se olin lähettänyt hänet kuolemaan. Jos hän oli käynyt pelottomasti sitä päin, niin se vain osoitti hänen sielunsuuruuttaan. Mutta miten voisinkaan tästä lähtien elää yksinäni, ilman häntä?
Minulla ei ollut Amuljalta muuta muistoesinettä kuin pistooli, hänen veljenlahjansa. Se tuntui minusta Sallimuksen viittaukselta. Jumalani oli nuorukaisen hahmossa antanut minulle mahdollisuuden pestä pois tuon rikoksen, joka oli myrkyttänyt elämäni juuria myöten — oli antanut sen ja oli kadonnut. Millainen vapahtavan armon runsaus piilikään tässä rakkauden lahjassa!
Minä avasin laatikon, otin pistoolin esille ja kohotin sen nöyrän kunnioittavasti ohimolleni. Samassa soivat talomme temppelin malmirummut. Minä heittäydyin pitkäkseni rukoilemaan.
Illalla minä kestitsin koko talon väkeä leivoksillani. »Oletpa valmistanut oivallisen syntymäpäiväjuhlan, vieläpä ihan yksin!» huudahti kälyni. »Mutta sinun pitää jättää meillekin jotakin tekemistä.» Samassa hän viritti gramofoninsa ja antoi kalkuttalaisten laulajattarien kimakkain äänten kaikua. Tuntui siltä, kuin olisi ollut' tallissa, hirnuvien varsojen keskellä.
Juhla-aterian päätyttyä oli jo verrattain myöhä. Minun teki äkkiä mieli lopettaa syntymäpäiväjuhlani koskettamalla kunnioittavasti mieheni jalkoja. Menin makuuhuoneeseen ja näin hänen sikeästi nukkuvan. Päivä oli ollut hänelle vaikea, rasittava. Minä kohotin ihan, ihan hiljaa moskiittiverkon kulmaa ja laskin pääni hänen jalkojensa viereen. Hiukseni varmaan koskettivat häntä, sillä hän liikahdutti unessa jalkojaan ja työnsi pääni pois.
Minä lähdin ulos ja istuuduin lännenpuoliselle kuistikolle. Etäällä näkyi silkkiäispuu, joka oli kadottanut kaikki lehtensä ja seisoi siinä karuna kuin luuranko. Kasvavan kuun sirppi oli painumassa sen taakse. Yht'äkkiä minusta tuntui siltä, että taivaan tähdetkin pelkäsivät minua, että koko öinen maailma katseli minua karsaasti. Miksi? Siksi, että olin yksin.
Luomakunnassa ei ole lohduttomampaa olentoa kuin ihminen, joka on yksin. Sekään, jonka omaiset ovat kaikki kuolleet, toinen toisensa jälkeen, ei ole yksin - hänelle tulee seuraa haudan tuolta puolen. Toisin on laita sen, jonka omaiset ovat vielä elossa, mutta etäällä, saavuttamattomissa, sen, joka on kirvonnut erilleen täyden kodin värikkäästä piiristä. Hänet nähdessään tähtien kaikkeuskin tuntuu säikkyvän hänen pimeyttänsä.
Minä en ole siellä, missä olen. Olen etäällä niistä, jotka asuvat ympärilläni. Minä elän ja liikun äärettömän eronkuilun reunalla, epävakaisena kuin kastepisara lootuksen lehdellä.
Miksi ihmiset eivät muuttuessaan muutu kokonaan? Katsoessani sydämeeni näen siellä kaikki mitä ennenkin - tällä kertaa vain ankaran sekasorron vallassa. Hyvässä järjestyksessä olleet asiat ovat nyt ihan sekaisin. Helmet, jotka oli liitetty kaulanauhaksi, ovat vierineet maan tomuun. Ja sydämeni murtuu.
Tahtoisin kuolla. Ja kumminkin on sydämessäni kaikki yhä elossa: kuolemakaan ei ole minulle kaiken loppu, se näyttää tuovan mukanansa sitäkin suurempia katumuksen tuskia. Se mikä on lopetettava, on lopetettava tässä elämässä — muuta keinoa ei ole.
Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, Jumalani! Kaiken sen, minkä olet antanut minulle elämän rikkaudeksi, olen minä itse tehnyt itselleni taakaksi. En voi sitä enää kantaa, en voi sitä heittää pois. Oi Herra, anna vielä kerran helistä niiden suloisten huilunäänien, joita soittelit minulle muinoin, aamutaivaani rusottavalla rannalla seisten — ja salli kaikkien vaikeuksieni helposti selvitä! Ainoastaan sinun huilusi sävelet voivat ehjentää särkyneen ja puhdistaa tahraantuneen. Luo minun kotini uudelleen soitannollasi! Muuta pelastuskeinoa en tiedä.
Minä heittäydyin pitkäkseni permantoon ja nyyhkin ääneen. Minä rukoilin armoa — vähän armoa jostakin ja joltakin, pakopaikkaa, jonkinlaista anteeksiannon merkkiä, toivoa, joka voisi johtaa johonkin päätökseen. »Herra», vannoin minä itsekseni, »minä makaan tässä odottaen, yhä odottaen, koskematta ruokaan ja juomaan, kunnes kohotat siunaavan kätesi minun ylitseni.»
Samassa kuulin askelia. Kukapa tietää, eivätkö jumalat näyttäydy kuolevaisille? En uskaltanut kohottaa kasvojani, sillä pelkäsin lumouksen siitä särkyvän. Tule, ah, tule ja salli jalkasi koskettaa päätäni! Tule, Herra, ja laske jalkasi sykkivälle sydämelleni ja salli minun samassa kuolla!
Hän tuli ja istuutui luokseni. Kuka? Mieheni. Tuntiessani hänen läsnäolonsa minä olin mennä tainnoksiin. Sitten puhkesi sydämeni koko tuska hillittömäksi kyyneltulvaksi. Minä puristin hänen jalkojansa rintaani vasten — oi, miksi ei niiden jälki voinut jäädä lähtemättömäksi!
Hän silitteli hellästi hiuksiani. Nyt minä voin ottaa kantaakseni julkisen nöyryytyksen ja laskea sen sovitusuhrina Jumalani jalkojen eteen.
Mutta sydäntäni rasittaa se ajatus, että yhdeksän vuotta sitten häissäni helisseet ja minua tähän taloon tervetulleeksi laulaneet huilut ovat iäkseni mykistyneet. Mikä rangaistus voisikaan olla kyllin ankara kohottaakseen minut jälleen morsiameksi koristettuna morsiusistuimelleni? Kuinka monta vuotta, kuinka monta ikäkautta, kuinka monta maailmanikää täytyykään kulua, ennenkuin löydän tien siihen paikkaan, missä olin yhdeksän vuotta sitten?
Jumala voi luoda uusia olioita, mutta kykeneekö hänkään luomaan uudelleen sitä, mikä on hävitetty?
KAHDESTOISTA LUKU
Nikhilin kertomus
XV
Tänään me matkustamme Kalkuttaan. Meidän ilomme ja surumme painavat meitä kovin, jos niitä yhä vain kasaamme. Niiden säilytteleminen on yhtä väärää kuin niiden kerääminen. Talon haltijana minä olen epäluonnollisessa asemassa — todellisuudessa minä olen elämän tien vaeltaja. Senvuoksi todellinen Huoneenhaltija, ihmisen sielu, joutuu kärsimään joka askelella, ja vihdoin sitä uhkaa kuoleman äärimmäinen onnettomuus.
Meidän yhdessäolomme, rakkaani, oli vain matkaa varten, joka nyt on suoritettu; se oli hyvä niin kauan kuin noudatimme samaa suuntaa, mutta muuttuu esteeksi, jos yritämme sitä kauemmin ylläpitää. Nyt me karistamme pois kahleemme. Me olemme lähteneet toisia päämääriä tavoittelemaan, ja on tästä lähin riittävä, jos luomme toisiimme silmäyksen tai kosketamme ohimennen toistemme kättä. Entä sitten? Sitten me saavumme suurelle maailman tielle, kaikkeuselämän loputtomaan virtaan.
Kuinka vähän sinä voitkaan minulta riistää, rakkaani! Minä voin milloin tahansa kuulla huilun helisevän, kuulen sen sävelten virtaavan ilmoille meitä erottavasta kuilusta. Jumalallinen, ikuinen lähde ei ehdy. Jumalatar vain toisinaan särkee maljamme ja hymyilee nähdessään meidän kovin murehtivan sellaista mitätöntä häviötä. Minä en aio pysähtyä poimimaan sirpaleita. Tahdon kulkea eteenpäin, vaikka janoavin sydämin.
Bara Rani tuli minulta kysymään: »Mitä tämä merkitsee? Miksi lähetät kirjojasi pois kirstumäärin?»
»Se merkitsee, etten ole vielä lakannut niistä pitämästä», vastasin minä.
»Toivonpa, että voit yhä vielä rakastaa muutakin kuin kirjoja! Etkö siis aio ollenkaan palata kotiin?»
»Minä käyn täällä silloin tällöin, mutta en asetu enää tänne vankina asumaan.»
»Todellako? Tulehan minun huoneeseeni, niin saat nähdä, kuinka paljon minulla on sellaista, mistä en raski erota.» Samassa hän tarttui minua käteen ja lähti menemään.
Kälyni huoneessa minä näin lukemattomia matka-arkkuja ja nyyttejä lähtövalmiina. Käly avasi erään arkun ja sanoi: »Näetkö, veli, tässä minulla on kaikki panin [betelpippurin lehdistä, betelpähkinän kappaleista ja mausteista kokoonpantu valmiste] valmistamiseen tarvittavat kojeet. Tässä pullossa on höystettyä katetšujauhetta. Pienissä tinarasioissa on erilaisia mausteita. Pelikorttejani ja tammilautaani en myöskään ole unohtanut. Jos teillä molemmilla on liian paljon tekemistä, löydän varmaan toisia ystäviä, jotka suostuvat pelaamaan kanssani. Muistatko tämän kamman? Se oli niitä swadeši-kampoja, jotka toit minulle…»
»Mutta mitä tämä kaikki merkitsee, Rani-sisko? Miksi olet ahtanut kaikki nämä tavarat arkkuihisi?»
»Luuletko, etten minä lähde mukaanne?»
»Mitä ajatteletkaan!»
»Älä pelkää! Minä en aio enää sinua mielistellä enkä riidellä Tšota Ranin kanssa. Täytyyhän kuitenkin kerran kuolla, ja on yhtä hyvä käydä pyhän Gangesin rannalla, ennenkuin on liian myöhäistä. Kamalaa on ajatella muuttuvansa tuhkaksi kehnolla polttopaikallanne, vaivaisen viikunapuun alla — senvuoksi en olekaan voinut vielä suostua kuolemaan, vaan olen kiusannut teitä näin kauan.»
Kotini puhui minulle vihdoin omalla, oikealla äänellänsä. Bara Rani oli tullut taloomme minun ollessani vasta kuusivuotias. Me olemme leikkineet yhdessä uneliaina ehtoopäivinä kattopengermän kulmauksessa. Minä olen heitellyt hänelle puun latvasta viheliäisiä mangohedelmiä, jotka hän leikkeli ohuiksi viipaleiksi ja mausti sinapilla, suolalla ja erinäisillä yrteillä. Minun tehtäväni oli noutaa varastohuoneesta kaikki ne kielletyt aineet, joita hän tarvitsi nukkensa hääjuhlaa varten, sillä isoäitini rikoslaissa oli poikkeuksia ainoastaan minua varten. Minut hän valitsi aina lähettilääksi, kun oli veljeltäni jotakin pyydettävä, sillä veikko ei voinut vastustaa minun tunkeilevaisuuttani. Muistan varsin hyvin, kuinka siihen aikaan kärsin lääkärin ankaroista määräyksistä, joiden mukaan minun oli kuumeen sattuessa nautittava vain lämmintä vettä ja kardemummalimonadia, ja kuinka kälyni ei voinut kylmänä katsella puutteenalaista tilaani, vaan toi minulle salaa herkkupaloja. Millaiset nuhteet hän saikaan eräänä päivänä kiinni joutuessaan!
Kun sitten kasvoimme suuremmiksi, olivat meitä toisiimme liittävät ilot ja surut laadultaan vakavampia. Kuinka osasimmekaan kiistellä! Toisinaan herätti aineellisten edunharrastusten ristiriita epäilyksiä ja kateellisuutta, järkyttäen siten ystävyyttämme, ja kun Tšota Rani tuli väliimme, näytti siltä, etteivät järkytyksen aiheuttamat vauriot olleet lainkaan korjattavissa. Mutta aina kävi ilmi, että piilevät, parantavat voimat olivat pinnan haavoja tehoisammat.
Niin on lapsuudesta saakka kasvanut välillemme sydämellinen kiintymys, jonka taajat lehvät levittäytyvät yli tämän suuren talon jokaisen huoneen, jokaisen kuistin ja pengermän. Nähdessäni Bara Ranin valmistautuvan siirtymään pois talostamme, koko omaisuutensa mukanaan, tunsin kuinka kaikki meitä yhdistävät siteet tuskallisesti värisivät.
Minä tiesin varsin hyvin, miksi hän oli päättänyt lähteä pois, vieraaseen ympäristöön, katkaista kaikki jokapäiväisen tottumuksen siteet ja jättää talon, josta hän ei ollut poistunut päiväksikään yhdeksänvuotiaana sinne ensi kerran tultuansa. Ja kumminkaan hän ei tahtonut tuota oikeata syytä ilmaista, vaan salasi sen mieluummin toisten, mitättömien tekosyiden varjoon.
Minä olin ainoa hänen elossaoleva sukulaisensa, ja onneton, lapseton leski parka vaali tätä suhdetta kaikella sillä hellyydellä, mikä hänen sydämeensä oli kertynyt. Vasta nyt, seisoessani hänen matka-arkkujensa ja nyyttiensä keskellä, minä tunsin, kuinka syvästi häneen oli vaikuttanut suunniteltu eromme.
Minä huomasin nyt, etteivät hänen ja Bimalan väliset, raha-asioita koskevat pienet riitaisuudet johtuneet mistään rumasta ahneudesta, vaan siitä tunnosta, että tuo toinen nainen, joka oli tullut Herra tiesi mistä, höllensi hänen ja hänen ainoan sukulaisensa välisiä siteitä asettumalla omine vaatimuksineen heidän väliinsä. Hän oli tuntenut itsensä alinomaa loukatuksi, mutta hänellä ei ollut oikeutta valittaa.
Entä Bimala? Hänkin tunsi, etteivät Bara Ranin minuun kohdistuvat vaatimukset perustuneet yksin sukulaisuuteemme, vaan syvempiin syihin, ja hän oli mustasukkainen lapsuuteen asti ulottuvan suhteemme vuoksi.
Nyt koputti sydämeni kiivaasti rintani ovea. Minä painuin istumaan matka-arkun kannelle ja sanoin: »Kuinka onnellinen olisinkaan, Bara Pani jos tulisi takaisin se aika, jolloin ensi kerran tapasimme toisemme tässä vanhassa talossamme!»
»Ei, rakas veli», vastasi hän huoaten, »minä en tahtoisi elää elämääni uudelleen — en naisena! Loppukoon se, mitä minulla on ollut kestettävänä, tämän olemassaolon päättyessä! Minä en voisi sitä toista kertaa kestää.»
Minä sanoin hänelle: »Vapaus, johon pääsemme kärsimyksen tietä, on kärsimystä suurempi.»
»Teidän miesten laita voi niin olla. Vapaus on teitä varten. Me naiset tahdomme kahlehtia toisia, tai vielä mieluummin: tahtoisimme joutua toisten kahlehtimiksi. Ei, ei, veljeni, sinä et pääse milloinkaan meidän verkoistamme. Jos sinun välttämättä täytyy levittää siipesi ja lentää pois, niin sinun täytyy ottaa meidät mukaasi; me kieltäydymme jäämästä tänne. Senvuoksi olen kerännyt näin suuren määrän matkatavaroita. Teitä miehiä ei sovi laskea menemään ihan keveässä lastissa.»
»Minä tunnen sanojesi painon», sanoin minä nauraen, »ja jos me miehet emme valita teidän hartioillemme sälyttämiä taakkoja liian raskaiksi, tapahtuu se senvuoksi, että te naiset palkitsette meitä auliisti kaikkien taakkojemme kantamisesta.»
»Te kannatte niitä», sanoi hän, »koska ne ovat kokoonpannut monista pienistä asioista. Joka kerta, kun aiotte jonkin niistä torjua, se esittää puolustuksekseen oman keveytensä. Niin me masennamme teidät maan tasalle ylen keveillä kannettavilla… Milloin lähdemme?»
»Juna lähtee tänä iltana kello puoli kaksitoista. Aikaa on yllin kyllin.»
»Kuulehan, ole nyt hyvä ja kuuntele kerrankin, mitä sanon! Lepää kunnollisesti tänään iltapäivällä. Tiedäthän, ettet voi junassa ollenkaan nukkua. Sinä olet niin uupunut, että voit joka hetki lysähtää kokoon. Tulehan nyt ja kylve sitä ennen!»
Kun menimme huoneeseeni, tuli Khema, palvelustyttö, luokseni, hypisteli ylen hämillään huntuansa ja virkkoi hiljaisin, anteeksianovin äänin, että poliisitarkastaja oli tullut puhuttelemaan hänen ylhäisyyttänsä, eräs vanki mukanaan.
»Onko hänen ylhäisyytensä varas tai ryöväri», kiivastui Bara Rani, »vai minkätähden poliisi on alinomaa hänen kintereillään? Mene sanomaan poliisitarkastajalle, että hänen ylhäisyytensä on kylpemässä!»
»Annahan kun katson, mistä on kysymys», pyysin minä. »Asia voi olla hyvinkin tärkeä.»
»Ei, ei», väitti kälyni vastaan. »Tšota Ranimme on eilen illalla leiponut valtavan määrän kakkuja. Minä lähetän muutamia poliisitarkastajalle, jotta hän pysyy rauhallisena, kunnes sinä ehdit valmiiksi.» Samassa hän työnsi minut huoneeseeni ja sulki oven jälkeeni.
Minulla ei ollut voimia vastustella sellaista pakkovaltaa — se on tässä maailmassa ylen harvinainen. Kulutelkoon tarkastaja aikaansa kakkuja syömällä. Mitäpä siitä, vaikka virkatoimi jääkin hieman lepäämään.
Poliisi oli viime päivinä ollut innokkaassa työssä: vanginnut milloin toisen, milloin toisen henkilön. Joka päivä tuotiin virkahuoneeseeni jokin syytön — huoneessaolijain suureksi huviksi. Minä otaksuin heidän jälleen tuoneen sellaisen onnettoman uhrin. Mutta miksi piti poliisitarkastajan yksin nauttia leivoksia? Se ei käynyt laatuun. Minä kolkutin ovea ankarasti.
»Jos olet järkesi menettänyt, niin valele nopeasti päätäsi kylmällä vedellä — se vilvoittaa sinua», virkkoi kälyni käytävästä.
»Lähetä leivoksia kahdelle», huusin minä. »Se, jonka he ovat varkaana tänne tuoneet, ansaitsee kenties suuremmalla syyllä kestitsemistä. Käske antaa hänelle aimo annos!»
Minä kiiruhdin kylpemään. Ulos tullessani näin Bimalan istumassa permannolla [paljaalla lattialla istuminen on murheen ja mielleyhtymän nojalla myöskin murtumuksen, katumuksen ilmaus] oven ulkopuolella. Voiko tuo olla minun entinen ylpeä, hemmoiteltu Bimalani?
Mitä suosiota hän nyt aikoikaan anella istuessaan siinä oveni edessä? Minä olin säpsähtänyt ja pysähtynyt paikoilleni. Hän nousi seisaalleen ja sanoi hiljaa, katse maahan luotuna: »Haluaisin puhua kanssasi.»
»Tulehan sisään», sanoin minä.
»Mutta sinulla oli jotakin erikoista toimitettavaa?»
»Oli, mutta se ei haittaa. Tahdon kuulla…»
»Ei, toimita se ensin! Puhutaan sitten, kun olet syönyt päivällistä.»
Minä menin huoneeseeni, missä poliisitarkastaja oli syönyt lautasensa ihan tyhjäksi. Hänen seuralaisensa askarteli vielä leivosten kiimpussa.
»Kas vaan!» huudahdin minä ihmeissäni. »Sinäkö, Amulja?»
»Niin, minä», vastasi Amulja, suu täynnä herkkua. »Tämä oli oikea juhla-ateria. Ja ellette pane pahaksenne, niin otan lopun mukaani.» Samassa hän jo latoi leivoksia taskuliinaansa.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyin minä, kummastuneena silmäillen poliisitarkastajaa.
Mies nauroi. »Varkaasta emme ole saaneet vieläkään parempaa selkoa», sanoi hän, »varkauden salaisuus käy vain yhä syvemmäksi.» Samalla hän veti esiin käärön, joka avattuna osoittautui seteleitä sisältäväksi. »Kas tässä, teidän ylhäisyytenne, tässä ovat teidän kuusituhatta rupiaanne!»
»Mistä ne on löydetty?»
»Amulja Babun hallusta. Hän saapui eilen illalla Tšaknan toimiston johtajan luo ja sanoi rahojen löytyneen. Johtaja nähtävästi säikähti rahojen löytymistä vielä enemmän kuin niiden ryöstämistä. Hän pelkäsi voitavan epäillä, että hän oli setelit kätkenyt ja nyt keksinyt tällaisen akkain jutun, koska pelkäsi asian tulevan ilmi. Hän pyysi Amuljaa hieman odottamaan, sanoi lähtevänsä hakemaan virvokkeita ja tuli suoraa päätä virastoon. Minä lähdin heti matkaan, otin Amuljan mukaani ja olen koko aamun turhaan yrittänyt saada häneltä jotakin tietää. Hän ei sano, mistä on rahat saanut. Minä varoitin häntä huomauttamalla, että hän jää lukkojen taakse, kunnes suostuu sanomaan. Siinä tapauksessa, arveli hän, täytyisi hänen valehdella. Hyvä, sanoin minä, tee niin! Hän kertoi löytäneensä rahat pensaasta. Minä huomautin hänelle, ettei ole niinkään helppo valehdella. Mistä pensaasta ja mistä paikasta? Miksi olit siellä? — Kaikkiin noihin kysymyksiin oli hänen vastattava. 'Olkaa huoletta', sanoi hän, 'minulla on riittävästi aikaa vastausten keksimiseen'.»
»Mutta niiksi ahdistelettekaan Amulja Babua, kunnianarvoista nuorta miestä?»
»Minä en ollenkaan halua häntä ahdistella», virkkoi poliisitarkastaja. »Hän on hyvän perheen lapsia, vieläpä koulutoverini, Nibaran Babun, poika. Minä kerron teidän ylhäisyydellenne, kuinka asian laita epäilemättä on. Amulja tuntee varkaan, mutta tahtoo häntä suojella kääntämällä epäluulot itseensä. Sellaisia temppuja hän harrastaa. Kuulehan, nuori mies», jatkoi hän Amuljan puoleen kääntyen, »minäkin olin kerran kahdeksantoista vuoden ikäinen ja Ripon College’in ylioppilas. Olin silloin vähältä joutua vankilaan, kun yritin puolustaa erästä ajuria poliisimiestä vastaan. Hädin tuskin siitä pelastuin.» Sitten hän jälleen kääntyi sanomaan minulle: »Teidän ylhäisyytenne, todellinen varas nyt nähtävästi pääsee pakoon, mutta luulenpa tietäväni, kuka tämän asian takana piilee.»
»Kuka?» kysyin minä.
»Se johtaja, vartijan, Kasimin, kanssa.»
Kun poliisitarkastaja vihdoin oli poistunut, sitä ennen laveasti selostettuaan otaksumaansa, sanoin minä Amuljalle: »Jos sanot minulle, kuka rahat on varastanut, niin lupaan sinulle, ettei kukaan joudu kärsimään.»
»Minä olen ne varastanut», sanoi hän.
»Mutta miten se on mahdollista? Miten olikaan sen aseistetun miesjoukon laita?…»
»Se olin minä, minä yksin!»
Amulja kertoi minulle todellakin merkillisen tarinan. Johtaja oli vast'ikään syönyt illallisensa ja seisoi parhaillaan kuistikolla suutansa huuhtelemassa. Oli jokseenkin pimeä. Amuljalla oli kummassakin taskussa revolveri, toinen tyhjillä patruunoilla, toinen kovilla panoksilla ladattu. Kasvoillaan hänellä oli naamio. Yht'äkkiä hän valaisi salalyhdyllä johtajan kasvoja ja laukaisi ilmaan. Mies meni tainnoksiin. Pari lepovuorolla olevaa vartijaa juoksi paikalle, mutta kun Amulja laukaisi heitäkin kohti tyhjän laukauksen, he pötkivät kiireen kaupalla pakoon ja piiloon. Sitten tuli vahtivuorolla oleva Kasim, kädessään valtava ryhmysauva. Tällä kertaa Amulja tähtäsi kuulan hänen sääreensä, ja Kasim, joka tunsi haavoittuneensa, lysähti heti maahan. Sitten Amulja pakotti vapisevan, sillä välin tajuihinsa vironneen johtajan avaamaan kassakaapin ja luovuttamaan hänelle kuusituhatta rupiaa. Vihdoin hän otti hevosen, ajoi nelisti sillä pari mailia, laski sitten ratsun menemään ja palasi kaikessa rauhassa käymäjalassa takaisin.
»Kuinka tulitkaan tuohon ryhtyneeksi, Amulja?» kysyin minä.
»Minulla oli erittäin pätevä syy, teidän ylhäisyytenne», vastasi hän.
»Mutta miksi sitten yritit luovuttaa rahat takaisin?»
»Kutsukaa hänet, jonka käskystä sen tein! Hänen läsnäollessaan minä tunnustan kaikki.»
»Kuka se ’hän' on?»
»Minun sisareni, Tšota Rani!»
Minä lähetin kutsumaan Bimalaa. Hän tuli empien, paljain jaloin, pää kiedottuna valkoiseen huiviin. En ollut milloinkaan nähnyt Bimaani sellaisena. Näytti siltä, kuin hän olisi kietonut ympärilleen aamun valkeuden.
Amulja heittäytyi hänen eteensä ja kosketti kunnioittavasti hänen jalkojansa. Noustessaan hän virkkoi: »Käskynne on täytetty, sisar. Rahat on luovutettu takaisin.»
»Sinä olet pelastanut minut, pieni veljeni», virkkoi Bima.
»Minulla on alinomaa ollut teidän kuvanne mielessäni ja minä en ole lausunut ainoatakaan valheen sanaa», jatkoi Amulja. »Tunnussanan Bande Mataram minä olen heittänyt iäksi menemään. Olen saanut jo palkkanikin, prasadinne , kohta kun saavuin palatsiin.»
Bima ei voinut käsittää hänen viimeksi lausumiaan sanoja ja katseli häntä ihan ihmeissään. Amulja veti esiin liinansa, avasi sen ja näytti hänelle leivokset. »En syönyt niitä kaikkia», sanoi hän. »Säilytin nämä nauttiakseni ne sitten, kun te itse asetatte ne eteeni.»
Minä huomasin olevani ihan tarpeeton ja lähdin pois huoneesta. Minä voin saarnata mielin määrin — mietin minä itsekseni — ja vaivaini palkaksi poltettiin minun kuvani. Minun ei ollut vielä onnistunut ohjata ainoatakaan sielua pois kadotuksen tieltä. Se, jolla on oikeat lahjat, voi tuon tehdä pelkällä viittauksella. Minun sanoissani ei ole sellaista voimaa. Minä en ole liekki, vaan musta, sammunut kekäle. Minä' en kykene sytyttämään yhtäkään lamppua. Elämäni todistaa sen: kaikki lamppuni ovat jääneet sytyttämättä.
XVI
Minä palasin hitaasti sisäsuojiin. Bara Ranin huone nähtävästi veti minua jälleen puoleensa. Minussa eli vastustamaton halu saada tuntea, että tämä elämäni oli kyennyt koskettamaan jonkin toisen elämänsoittimen kieltä, joka vastasi minulle täyteläisin, lämpimin äänin. Olemassaoloansa ei voi täysin tuntea, jos etsii sitä vain omasta itsestänsä — sen täyttymys on löydettävä ulkopuolelta.
Kun tulin kälyni huoneen ovelle, astui hän ulos ja sanoi: »Minä pelkäsin sinun viipyvän kauan tänäkin iltana. Olen sentään käskenyt valmistaa sinulle illallista kohta kun kuulin sinun tulevan. Se tuodaan heti.»
»Minä haen sillävälin kaapistani rahasi, jotta ne ovat valmiina», sanoin minä.
Kun kuljimme huoneeseeni, kysyi kälyni, oliko poliisitarkastaja tuonut mitään tietoa ryöstöstä. Minua ei oikein haluttanut ryhtyä yksityiskohtaisesti kertomaan, kuinka rahat oli tuotu takaisin. Vastasin siis vältellen: »He touhuavat kovin sen asian vuoksi.»
Tultuani pukuhuoneeseeni ja vedettyäni esille avainkimppuni minä huomasin, että renkaasta puuttui kassakaapin avain. Kuinka typerän hajamielinen minä olinkaan! Vielä tänä aamuna olin avannut suuren määrän arkkuja ja lipastoja ollenkaan huomaamatta, että tuo avain oli poissa.
»Mihin onkaan avaimesi joutunut?» kysyi kälyni.
Minä en osannut sitä hänelle sanoa, kaivelin vain edelleenkin taskujani. Minä etsin yhä uudelleen samoista paikoista. Meille molemmille selvisi, etten ollut avainta huomaamattani kätkenyt. Joku oli varmaan ottanut avaimen renkaasta. Mutta kuka? Kuka muu olikaan voinut käydä tässä huoneessa?
»Älä ole huolissasi», sanoi kälyni. »Syö ensin päivällistä. Sen on varmaan ottanut haltuunsa Tšota Rani huomatessaan kuinka hajamieliseksi olet käynyt.»
Mieleni oli kumminkin sangen rauhaton. Bima ei ollut koskaan ennen ottanut avaimiani minulle asiasta mainitsematta. Hän ei ollut nyt läsnä päivällistä syödessäni: hän kestitsi Amuljaa omassa huoneessaan. Kälyni aikoi kutsua hänet, mutta minä pyysin jättämään sen tekemättä.
Olin vast'ikään päässyt aterialta, kun Bima astui huoneeseen. Olisin mieluummin ollut avaimesta puhumatta Bara Ranin läsnäollessa, mutta viimeksimainittu kysyi heti Biman nähtyään: »Tiedätkö, rakkaani, missä kassakaapin avain on?»
»Se en minulla», kuului vastaus.
»Enkö sitä sanonut!» huudahti kälyni riemuissaan. »Tšota Ranimme ei ole ollenkaan välittävinään ryöväyksistä, mutta ryhtyy kumminkin kaikessa hiljaisuudessa varokeinoihin.»
Biman kasvojenilme ei aavistuttanut hyvää. »Älkää nyt välittäkö avaimesta», sanoin minä. »Minä otan rahat kaapista tänä iltana.»
»Niin asia siirtyy taaskin tuonnemmaksi», virkkoi Bara Rani. »Miksi et ota rahoja nyt heti, muistaissasi, ja lähetä rahastoon?»
»Minä olen ne jo ottanut», sanoi Bima.
Minä säpsähdin.
»Missä ne sitten ovat?» kysyi kälyni.
»Minä olen ne käyttänyt.»
»Kuulehan tuota! Mihin ihmeessä oletkaan käyttänyt niin paljon rahaa?»
Bima ei vastannut. Minä en kysynyt enempää. Bara Rani näytti aikovan huomauttaa vielä jotakin, mutta hillitsi itsensä. »No, silloinhan on kaikki oikein», virkkoi hän vihdoin minuun katsahtaen. »Minä tein aivan samoin mieheni pikkurahoille. Minä tiesin varsin hyvin, ettei ollut syytä jättää niitä hänen haltuunsa — hänen lukemattomat loiseläjänsä olisivat kuitenkin ne häneltä vieneet. Sinussa on samaa vikaa, rakas veli! Kuinka monta keinoa teillä miehillä onkaan, kun tahdotte päästä rahoistanne! Me voimme ne teille pelastaa vain varastamalla ne itsellemme. Tulehan nyt! Sinun täytyy nukkua!»
Bara Rani vei minut huoneeseeni, mutta minä tuskin tiesin, minne astelin. Saatettuaan minut vuoteeseeni hän istuutui viereeni ja virkkoi hymyillen Bimalalle: »Anna minulle yksi pan leipomiasi, Tšota kulta! Mitä — eikö sinulla enää ole? Oletpa sinä oiva emäntä! Lähetä sitten hakemaan minun huoneestani!»