»Oletko jo syönyt päivällistä?» kysyin minä huolestuneena.
»Aikoja sitten», vastasi hän. Niin ei nähtävästi ollut laita.
Hän jäi istumaan vuoteeni viereen jutellen kaikenlaista. Palvelustyttö tuli ilmoittamaan Bimalle, että hänen päivällisensä oli valmis ja jo jäähtymässä, mutta hän ei näyttänyt tuota kuulevankaan. »Mitä, etkö ole vielä aterioinut? Mitä ihmettä? On jo kovin myöhä.» Bara Rani lähti vieden Biman mukanaan.
Minä voin arvata, että nuo kuusituhatta rupiaa ja yhtä suuri varastettu summa olivat jonkinlaisessa yhteydessä toistensa kanssa. En kumminkaan ole utelias tietämään, millainen tuo yhteys on. En tiedustele sitä milloinkaan.
Sallimus hahmottelee elämäämme suurin piirtein — sen tarkoituksena on, että me itse sitä viimeistelemme, muovaamme sen lopulliseen muotoon omaa makuamme noudattaen. Minä olen aina pyrkinyt Luojan säätämiä linjoja noudatellen ilmaisemaan elämäni muovaamisessa jotakin suurta aatetta. Tuohon pyrkimykseen olen kuluttanut koko ikäni. Yksin Hän, joka katsoo sydämeemme, tietää, kuinka vakaasti olen suistellut himojani ja alinomaa tukahduttanut itsekkyyttäni.
Vaikeus on siinä, ettei elämämme kuulu yksin meille. Me emme kykene sitä hyvin muovaamaan ilman ympäristömme avunantoa. Senvuoksi olin aina uneksinut saavani Bimalan auttajakseni. Minä rakastin häntä koko sielullani, ja siksi uskoin varmasti unelmani toteutumiseen.
Sitten minä huomasin, etten kuulukaan niihin ihmisiin, jotka voivat vaivattomasti houkutella ympäristöänsä sellaiseen muovaustyöhön. Minä olen saanut elämän kipinän, mutta en kykene sinkoamaan sitä eteenpäin. Ne, joille olen antanut kaikkeni, ovat sen ottaneet, mutta minut itseni he ovat hyljänneet.
Koettelemukseni on ankara. Kun kipeimmin kaipaan avunantajaa, jätetään minut oman itseni varaan. Sittenkin minä jälleen lupaan kestää tämänkin koettelemuksen. Niinpä tahdon vaeltaa yksin ohdakkeista polkua aina elämäni matkan loppuun saakka…
Olen alkanut ajatella, että minussa on kaiken aikaa piillyt taipumus tyrannimaisuuteen. Tavallaan väkivaltainen oli haluni valaa Bimalan ja itseni välinen suhde kiinteään, selvään, ehdottomaan muotoon. Ihmisen elämä ei ole tarkoitettu jäykkään kaavaan valettavaksi. Ja jos yritämme muovata hyvää ikäänkuin se olisi pelkkää ainetta, niin se kostaa meille kamalasti kadottamalla elämänsä.
Vasta nyt on minulle selvinnyt, että asteittainen vieroittajamme on ollut juuri väkivaltaisuuteni. Bimalan elämä, joka ei päässyt kohoamaan luonnolliseen korkeuteensa minun sitä painostaessani, korvasi häviönsä uurtamalla rantapengermäänsä. Hänen täytyi varastaa nuo kuusituhatta rupiaa, koska hän ei voinut olla avomielinen, koska tunsi, että minä eräissä asioissa en mitenkään suostunut häntä ymmärtämään.
Minunlaiseni ihmiset, joita jokin aate pitää valloissaan, sointuvat ainoastaan niihin, jotka voivat taipua sopeuttamaan mielipiteensä meidän vakaumuksiimme. Ne, jotka eivät sitä voi, tulevat kanssamme toimeen vain meitä pettelemällä. Meidän vääjäämätön itsepintaisuutemme se ajaa teeskentelemättömimmätkin väärille teille. Yrittäessämme muovata itsellemme auttajaa me tärvelemme naisen.
Kunpa voisin alkaa uudelleen alusta! Niin, silloin minä kulkisin yksinkertaisuuden tietä. En yrittäisi kahlehtia elämänkumppaniani aatteilla, vaan soittelisin rakkauteni hilpeätä huilua ja kysyisin: »Rakastatko minua? jos rakastat, niin kasva vain, uskollisena itsellesi, rakkautesi valossa! Toteutukoon voitokkaana Jumalan suunnitelma, joka sinussa on, ja joutukoot minun suunnitelmani häpeään!»
Mutta voiko suuri parantaja Luontokaan lääkitä sitä haavaa, jonka viimeaikaiset kasautuneet väärinkäsitykset ovat meidän väliseen suhteeseemme iskeneet? Se, suojaava harso, jonka peitossa Luonnon hiljaiset voimat vaikuttavat, on repeytynyt. Haavat on sidottava — emmekö voi sitoa haavaamme rakkaudellamme ja eikö voi koittaa se päivä, jolloin naarmu on häipynyt näkymättömiin? Eikö ole liian myöhäistä? Me olemme menettäneet ylen paljon aikaa väärinkäsityksiin, olemme tarvinneet koko ajan tähän asti oppiaksemme vihdoin ymmärtämään — kuinka pitkän ajan tarvitsemmekaan korjataksemme asian? Ja jos haava tosiaankin paranee — voiko sen aiheuttama hävitys tulla koskaan korvatuksi?
Ovelta kuului hiljainen rasahdus. Kääntyessäni katsomaan näin Bimalan pujahtavan ovesta ulos. Hän oli nähtävästi odottanut kynnyksellä, epäröinyt, astuisiko sisään vai ei, ja oli vihdoin päättänyt kääntyä takaisin. Minä hypähdin seisaalleni, kiiruhdin ovelle ja huusin: »Bima!»
Hän pysähtyi, mutta ei kääntynyt. Minä menin hänen luoksensa, tartuin hänen käteensä ja vein hänet takaisin huoneeseemme. Hän heittäytyi pielukselle ja nyyhki nyyhkimistään. Minä en virkkanut mitään, istuin vain hänen vieressään pidellen hänen kättänsä.
Kun kiivas tuskan purkaus oli ohi, hän nousi istualleen. Minä aioin sulkea hänet syliini, mutta hän työnsi käteni takaisin ja polvistui eteeni kunnioittavasti koskettaen otsallaan jalkojani kerran toisensa jälkeen. Minä vedin nopeasti jalkani pois, mutta hän kietoi käsivartensa niiden ympäri ja sanoi nyyhkyttäen: »Ei, ei, ei, sinä et saa vetää pois jalkojasi! Salli minun sinua palvella!»
Minä annoin hänen tehdä mielensä mukaan. Ei ollut minun asiani häntä estää, ei ollut asiani tuntea omantunnonvaivoja, sillä enhän minä ollut hänen palvelemansa jumala.
Bimalan kertomus
XXIII
Lähdetään, lähdetään! Nyt on tullut aika kohottaa purjeet ja matkata sinne, missä rakkauden virta yhtyy hartaan kunnioituksen mereen. Sen puhtaaseen sineen painuu ja katoaa virran raskas muta.
Minä en pelkää enää mitään — en itseäni enkä ketään muuta. Olen kulkenut tulen läpi. Kaikki syttyvä on palanut poroksi; se, mikä on jäänyt jäljelle, on kuolematonta. Minä olen laskenut olemukseni uhrina hänen jalkojensa eteen, joka on upottanut kaikki syntini kärsimyksensä syvyyteen.
Tänä iltana me matkustamme Kalkuttaan. Sisäinen levottomuuteni on minua tähän asti estänyt tavaroitani järjestämästä. Nyt minä ne järjestän ja kerään matkakirstuihin.
Hetkisen kuluttua minä huomasin mieheni tulleen minua auttamaan.
»Se ei käy päinsä», sanoin minä. »Etkö olekin luvannut nukkua?»
»Lienenpä luvannut», vastasi hän, »mutta uni ei ole luvannut tulla, enkä minä löydä sitä mistään.»
»Ei, ei», toistin minä, »tämä ei käy laatuun. Paneuduhan edes hetkiseksi makuulle!»
»Mutta miten sinä selviydyt tästä kaikesta?»
»Aivan helposti.»
»Sinä voit kerskua tulevasi toimeen ilman minua, minä sitävastoin — toden tunnustaakseni — en. Unikin kieltäytyi tulemasta luokseni, kun lepäsin yksin tuolla huoneessani.» Samassa hän kävi jälleen toimeen.
Sitten tuli keskeytys: saapui palvelija ilmoittamaan, että Sandip Babu anoi päästä puheille. Minä en uskaltanut kysyä, ketä hän halusi puhutella. Taivaan valo tuntui äkkiä väistyvän mimoosan lehtien tavoin.
»Tule, Bima!» virkkoi mieheni. »Mennään kuulemaan, mitä Sandipilla on meille kerrottavaa. Koska hän on palannut, vaikka jo sanoi jäähyväiset, täytyy hänellä olla jotakin erikoista sanottavaa.»
Minä lähdin mukaan vain sen vuoksi, että olisi ollut vieläkin vaikeampi jäädä. Sandip katseli erästä seinällä riippuvaa kuvaa. Meidän astuessamme huoneeseen hän sanoi: »Te varmaan ihmettelette, miksi mies on tullut takaisin. Mutta tiedättehän, ettei henki ole manattu, ennenkuin kaikki juhlalliset menot on suoritettu.» Samassa hän veti taskustaan käärön, asetti sen pöydälle ja avasi sen. Siinä olivat kultarahat.
»Älä ymmärrä minua väärin, Nikhil», sanoi hän. »Et saa kuvitella, että minä olen esimerkkisi vaikutuksesta äkkiä muuttunut kunnialliseksi. Minä en ole niitä miehiä, jotka tutisten ja katuen palaavat jättämään takaisin vääryydellä saatuja rahoja. Mutta…»
Hän vaikeni. Hetkisen kuluttua hän kääntyi Nikhilin puoleen, mutta hänen sanansa kohdistuivat minuun: »Niin, kuningatar, katumus on vihdoinkin löytänyt tien minun tähän saakka rauhalliseen omaantuntooni. Koska minun on joka yö, ensimmäisen unen ohimentyä, taisteltava sitä vastaan, en voi pitää sitä pelkkänä houreena. Sitä ei pääse pakoon, en minäkään, ennenkuin sen velka on maksettu. Sen hengen käsiin minä niinmuodoin lasken, mitä tässä tuon takaisin. Jumalatar, teiltä ainoalta koko maailmassa minä en voi viedä mitään. Te ette päästä minua menemään, ennenkuin olen ihan tyhjä. Ottakaa tämäkin takaisin!»
Hän veti viittansa alta korulippaan, laski sen pöydälle ja lähti pois nopein askelin.
»Kuulehan, Sandip!» huusi mieheni hänen jälkeensä.
»Minulla ei ole aikaa, Nikhil», sanoi Sandip pysähtyen ovelle. »Minulle on kerrottu, että muhamettilaiset pitävät minua verrattomana kalleutena ja vainoavat minua ryöstääkseen minut ja kuopatakseen minut kalmistoonsa. Mutta minä tunnen, että minun on vielä elettävä. Pohjoisen junan lähtöön on kaksikymmentäviisi minuuttia. Senvuoksi minun täytyy lopettaa. Voimmehan jatkaa keskustelua seuraavassa sopivassa tilaisuudessa. Jos tahdot kuulla neuvoni, älä sinäkään viivyttele, vaan lähde matkaan! Minä tervehdin sinua, kuningattareni, verta vuotavien sydänten kuningatar, hävityksen haltijatar!»
Hän syöksyi ulos. Minä seisoin liikahtamatta. En ollut milloinkaan niin kirkkaasti käsittänyt, kuinka arvottomat, mitättömät nämä kultakolikot ja jalokivet ovat. Vast'ikään minä vielä innokkaasti harkitsin, mitä otan mukaani ja miten kalleuteni kätken. Nyt minusta tuntuu siltä, ettei tarvitse ottaa mitään mukaani. Tärkeintä on, että lähtee matkaan niin pian kuin suinkin.
Mieheni nousi, tuli luokseni ja tarttui käteeni. »On jo myöhä», sanoi hän, »meillä ei ole enää paljon aikaa matkavalmistelujemme lopettamiseen.»
Samassa syöksähti Tšandranath Babu huoneeseen. Nähdessään meidät molemmat hän ensin hätkähti, mutta virkkoi sitten:
»Anteeksi, maammoseni, että häiritsen! Nikhil, muhamettilaiset ovat hurjistuneet. He työstävät Hariš Kundun rahastoa. Se ei vielä kovin haittaisi. Mutta sietämätöntä on, että he tekevät väkivaltaa talon naisille.»
»Minä tulen», sanoi mieheni.
»Mitä sinä voit siellä tehdä?» pyysin minä pitäen kiinni hänen kädestänsä. »Hyvä herra», käännyin minä hänen opettajaansa puhuttelemaan, ettekö pyydä häntä olemaan menemättä?»
»Maammoseni», vastasi hän, »nyt ei ole mitään tärkeämpää tekemistä.»
»Älä ole huolissasi, Bima!» virkkoi mieheni lähtiessään.
Astuessani ikkunan luo näin hänen ratsastavan pois ilman minkäänlaista asetta.
Kohta senjälkeen syöksyi sisään Bara Rani. »Mitä oletkaan tehnyt, rakas
Tšota?» huusi hän. »Kuinka voit päästää hänet menemään?»
»Kutsu heti Devan!» [suuren bengalilaisen talon alkuasukaspalvelija, joka välittää yhteyttä alkuasukkaiden kanssa] sanoi hän eräälle palvelijalle.
Ranit eivät muuten milloinkaan näyttäydy Devanille, mutta Bara Rani ei nyt ollenkaan ajatellut ulkonaista muodollisuuksien noudattamista.
»Lähetä heti hänen ylhäisyytensä jälkeen ratsastava lähetti, joka tuo hänet takaisin», sanoi hän kohta Devanin saavuttua.
»Me kaikki pyytämällä pyysimme häntä jäämään kotiin», sanoi Devan, »mutta hän ei suostunut kääntymään takaisin.»
»Käske sanoa hänelle, että Bara Rani on sairas, että hän makaa kuoleman kielissä!» huusi kälyni epätoivoisena.
Devanin lähdettyä hän kääntyi raivoissaan minun puoleeni: »Sinä noita, sinä hirviö, miksi et itse kuollut, miksi lähetit hänet kuolemaan!»
Alkoi hämärtää. Aurinko laski kukkivan sadžnapuun höyhenlehväin taakse. Minä näen vielä nytkin tuon auringonlaskun kaikki vienoimmatkin vivahdukset. Laskevan auringonkiekon kummallekin puolelle kasaantuneet pilvijoukot saivat sen näyttämään valtavan suurelta linnulta, joka levitteli tulenkarvaisia siipiänsä. Näytti siltä, kuin tämä kohtalokas päivä olisi varustautunut lentämään yli yön valtameren.
Pimeni pimenemistään. Kaukainen hälinä paisui äänekkäämmäksi ja väistyi jälleen pimeään, niinkuin etäällä taivaanrannalla palavan kylän liekit leimahtavat ja jälleen katoavat.
Temppelistämme kaikui iltakellojen soitto. Minä tiesin Bara Ranin nyt istuvan siellä, kädet liitettyinä yhteen, hiljaa rukoillen. Minä en voinut väistyä askeltakaan ikkunan luota.
Tiet, tuonnempana oleva kylä ja vielä etäisemmät puurivit häipyivät yhä hämärämmiksi. Puistomme lampi silmäili kohti taivasta himmeän kiiltävänä kuin sokean silmä. Vasemmalla puolella näytti torni kurottavan kaulaansa ikäänkuin tähystääkseen jotakin kaukaista tapahtumaa.
Yön äänet pukeutuvat kaikenlaisiin valhevaatteisiin. Oksa naksahtaa, ja me luulemme vainotun pakenevan henkensä edestä. Ovi paukahtaa kiinni, ja meistä tuntuu siltä, kuin maailman sydän pelosta hytkähtäisi.
Yht'äkkiä liekehtii tulia etäisten puitten varjossa. Kohta ne taas häviävät. Toisinaan kuuluu kavionkapsetta, mutta ne ovatkin vain palatsinportista ratsastavia miehiämme.
Minusta tuntui koko ajan siltä, että koko tämä hälinä hälvenisi, jos vain voisin kuolla. Niin kauan kuin elän, vaikuttavat syntini yhä avarammalla alueella kylväen turmiota joka taholle. Mieleeni muistui lippaassani lepäävä pistooli. Mutta jalkani eivät ottaneet kuljettaakseen minua pois ikkunan luota, joten en päässyt siihen käsiksi. Enkö odotellut kohtaloani?
Yövartijan malmirumpu julisti juhlallisesti yhdennentoista tunnin alkua. Pian senjälkeen sukelsi etäältä esiin kokonainen ryhmä valoja, ja suuri ihmisjoukko eteni pimeitä teitä pitkin kuin jättiläismäinen matelija kohti palatsin porttia.
Devan syöksyi portille. Samassa ajoi pihalle ratsastaja täyttä laukkaa.
»Miten on laita, Džata?» kysyi Devan.
»Huonosti», kuului vastaus.
Minä kuulin nuo sanat selvästi ikkunaani. Mutta senjälkeen kuiskuteltiin jotakin, mitä en voinut erottaa.
Sitten saapui kantotuoli ja sen jäljessä paarit. Lääkäri asteli paarien kupeella.
»Mitä arvelette, tohtori?» kysyi Devan.
»En voi vielä sanoa», vastasi tohtori. »Pää on haavoittunut vaarallisesti.»
»Entä Amulja Babu?»
»Hän on saanut kuulan sydämeensä. Hän on mennyt mies.»