NELJÄS LUKU.
Hämeenlinnasta Poriin päin kulkevan valtatien vieressä Ronkan synkällä kankaalla istui eräänä kevätaamuna keski-ikäinen vaimo ja poika, joka oli noin neljäntoista vuoden vanha. Poika oli erinomaisen kaunis. Hänen keltaiset kiharansa ja suloiset sinisilmänsä olivat erittäin ihanat. Kun tarkemmin katseli vaimoa, niin huomasi, että hänkin kerran oli kukoistanut ihanimpana kukkana, mutta maailman myrskyistä liika varhain surkastunut. Hänen silmäinsä loiste oli vielä kaunis, kun hän ihastuksella katsellen vieressä istuvaa poikaa sanoi: »Oi rakas poikani, ei ole enää pitkä matka Eurajoen kartanoon. Ei aurinko toista kertaa laske, ennenkuin olet nähnyt veljesi.»
»Voi äiti, lähtekäämme nyt jo pian, että joudumme eteenpäin.»
»Älä kiirehdi! Olen kovin väsyksissä ja tahdon ensin lukea Mannin kirjeen», vastasi Leena, sillä se oli hän.
Leena palasi nyt Junnon kanssa Helsingistä kotiseuduillensa. Helsingissä hän oli tullut hyvin toimeen pyykinpesijänä ja sillä saanut kokoon sen, minkä he elatukseksensa tarvitsivat. Vielä oli hänellä säästössäkin niin paljo rahaa, että saattoi ruveta kulkemaan tätä pitkää matkaa. Nyt oli kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun Leena erosi Mannista. Useasti hän oli kirjeitä saanut, mutta ne eivät estäneet häntä kaipauksella muistelemasta poikaansa, jonka tähden hän nyt olikin lähtenyt matkalle, saadaksensa syliinsä sulkea oman rakkaan lapsensa. Hän oli jo joutunut matkansa loppupuolelle, mutta oli väsyksissä, eikä jaksanut mennä edemmäksi levähtämättä. Tässä nyt istuessansa hän otti Mannin kirjeen povestansa ja luki:
Ȁiti rakas!
Ettepä usko, kuinka tulin iloiseksi saatuani teiltä kirjeen, josta näin, että olette olleet tervennä ja tulette hyvin toimeen. Hupaista oli myöskin kuulla Junnon saaneen oppia kirjoittamaan.
Voi äiti, jos vielä saisin äidin sekä Junnon nähdä, sittepä vasta iloinen olisin. Setä ja Täti Palmu ovat niin hyviä minulle, juuri kuin olisin heidän oma poikansa, ja Tyyne on oikein hyvä sisar, mutta sentäänkin aina toivon hartaasti näkeväni äitini ja Junnon.
Onko Junno jo hyvin pitkä? Minä olen kasvanut niin pitkäksi, että äiti ei tuntisi minua, ja tietääkö äiti, että myös Maissi jo on tullut hyvin pitkäksi. Hänellä on kauniit keltakiharaiset hiukset, juuri semmoiset, kuin minä vielä muistan Junnolla olleen. Aina välimmiten Maissi vieläkin saa tulla Tyynen kumppaniksi, kun ei vain vieraita ole. Ei hän enää saa opiskella meidän kanssamme niinkuin ennen, sillä Täti ei pidä sitä sopivana, kun Tyyne on tullut isommaksi, mutta aina Enoni tykönä ollessani minä opetan Maissille, mitä itse olen oppinut. Ei äiti usko, kuinka Maissi on kiltti.
Tulevana syksynä opettaja menee meiltä pois ja silloin toivon pääseväni ylimmälle luokalle kouluun. Sitte luen niin, että pääsen virkamieheksi ja saan äidin sekä Junnon tyköni, ja silloin pitää äidin saaman kaikki, mitä äiti tahtoo. Voi, jospa se aika pian kuluisi!
Äiti voi hyvin ja tervehtää Junnoa äidin omalta
Mannilta.»
Luettuansa kirjeen lausui Leena: »Jumalan kiitos! Lapseni sydän näkyy olevan yhtä hellä ja viaton kuin ennen.»
»Kuinka iloiseksi Manni mahtanee tulla, kun tulemme kartanoon hänen sitä aavistamattansa», sanoi Junno, mutta samassa katsahti hän taivasta kohti ja huudahti äidillensä: »Voi kuinka taivas menee pilveen!»
»Niin näkyy», vastasi Leena, »varmaankin tulee myrskyilma. Nyt meidän täytyy kiiruhtaa, että joutuisimme kestikievariin ennen sadetta. Sieltä otamme kyytihevosen, sillä minä olen säästänyt rahani niin, että nyt loppupuolella tietä, kun olemme väsyksissä, saamme kyydillä kulkea edes muutaman penikuorman. Minun täytyy juuri katsoa, mitä minulla vielä on kukkarossani.» Samassa hän kaatoi rahat kämmenellensä aikoen niitä laskea, mutta Junno sanoi:
»Tulkaa nyt pian, äiti, täällä on kovin ikävä. Kuulkaa, miten harakat nauravat ja korpit huutavat.» Mutta ennenkuin Leena joutui pistämään rahojansa kukkaroon, tuli kaksi miestä Porin puolelta ajaen aika kyytiä. Nähtyänsä Leenan ja Junnon pidätti ajaja hevosensa. Hän näytti olevan noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen vilkkaat silmänsä kääntyivät vuorottain Junnoon ja rahakukkaroon, jota Leena ei vielä ehtinyt tallentaa. Hypäten alas rattailta hän sanoi:
»Hoh, hoh! Etpä sinäkään tuolla kauniilla ja ulkokullatulla muodollasi kauan säilynyt kartanossa. Joko sinunkin teki mielesi kielletyn puun hedelmää?»
»Mitäs puhut, mies?» kysyi Junno. »Minä en ymmärrä mitä tarkoitat, enkä tiedä, oletko viisas vai hullu.»
»Oletpa oppinut teeskentelemään, vai etkö muista enää, miten Kalle kartanosta ajettiin? Kyllä minä opetan muistamaan», sanoi Kalle, sillä se oli hän. Kalle luuli Junnossa näkevänsä Mannin, sillä veljekset olivat hyvin yhdennäköiset, ja aikoi lyödä poikaa, mutta samassa aurinko pilkoitti pilvien välistä laskien säteensä Junnon keltaisille kiharoille, ja rosvon käsi vaipui alas. Muisto pienestä keltahiuksisesta tytöstä, joka Eurajoen kartanossa kurkoitti hänelle kätösensä hyvästijätöksi, pidätti hänen kätensä, ja hän mutisi itseksensä: »Kumma, on juuri kuin Maissin kiharat. Muistin pojalla olleen mustat hiukset.» Sitte hän kääntyi Leenaan, sanoen: »Anna tänne, akka, kukkarosi, niin saat rauhassa mennä tuon penikan kanssa.»
»Rosvo, voitko ottaa köyhältä vaimolta hänen viimeiset rahansa?» lausui Leena. »Etkö muista äitiäsi? Eikö tuntuisi kovalta, jos häneltä otettaisiin hänen suurella vaivalla kootut, viimeiset rahansa?»
»Äiti! Hah, hah, hah, siitä en mitään tiedä. Joutuun, akka, anna tänne rahat, taikka minä opetan sinua saarnaamaan.»
Leena otti kukkaron käteensä vielä epäillen, antaisiko sen rosvolle vai eikö, mutta samassa Kalle sieppasi sen Leenan kädestä, hyppäsi rattaille ja ajoi huimaisten hevostansa kiiruusti pois.
Leena oli niin pelästyksissä, että oikein vapisi, mutta koetti kuitenkin poikansa kanssa eteenpäin pyrkiä. Junnon silmät iskivät tulta. Hän puristi heikkoa nyrkkiänsä, sanoen: »Äiti, kun minun nyrkkini kerran vahvistuu, niin koetan hakea tuota rosvoa, ja silloin on hän tunteva, olenko voimia vailla.»
»Lapsi, aina sinä olet kiivas! Koeta poistaa koston pyyntö sydämmestäsi, semmoinen halu ei meitä auta, sillä se on syntinen. Jätä kosto Jumalan haltuun, hän tietää, milloin hän kostaa ja milloin anteeksi antaa. Sinä olet helläsydämminen ja hyvä lapsi, mutta pelkään, Junnoseni, että kiivautesi on sinut kerran turmioon vievä.»
»Kyllä koetan, äiti hyvä, vihaani hillitä, mutta jos hän tulisi eteeni pian taas, en usko että voisin. Tuommoinen peto, joka vielä oli tuntevinansa minut!»
»Minä arvelen, että hän tarkoitti Mannia, koska kuulin hänen mutisevan itseksensä: 'Kumma! On juuri kuin Maissin kiharat, vaikka minä muistin hänellä olleen mustat hiukset.' Kartanossa varmaankin saamme paremman tiedon tuosta miehestä, mutta — koskapa sinne tulemme? Nyt ei ole rahaa, että saisimme kyytihevosen. Kerjäten täytyy meidän hakea ruokamme, väsyksissä olen myös, aivan uupumaisillani, ja ilma näkyy tulevan aina pahemmaksi.»
»Niin tulee. Katsokaa, äiti, tuolla jo sataa.» Samassa ennätti heidät kova raesade, joka vähän ajan päästä muuttui vedeksi. Läpimärkinä he joutuivat viimein kankaalta pois, ja Leena sanoi:
»Tuolla näkyy kartano, pyrkikäämme sinne. Herrasväet ovat useasti hyviä auttamaan köyhiä. Ehkä saamme siellä levähtää ja vaatteitamme kuivata.» Kiiruhtaen kulkivat he nyt eteenpäin siksi, kunnes tuli vastaan eräs mies, jolta Leena kysyi:
»Mikä on tuon kartanon nimi?»
»Se on Pöyhkeälä», vastasi mies, »ja siellä asuu eversti Pöyhkönen.» Vastauksen saatuaan Leena läksi taas eteenpäin ja joutui vihdoin kartanoon. Hän meni kyökkiin, kertoi siellä onnettomuutensa ja sanoi olevansa läpimärkänä sekä niin väsyksissä, että ei jaksanut mennä eteenpäin. Yksi piioista meni sisälle ja tuli samassa takaisin. Everstinna itse seurasi häntä ja sanoi, kääntyen Leenaan:
»Ei ole meillä yösijaa teille. Menkää tuonne kylään, se ei ole kaukana.»
»Eikö olisi mitään ruoan apua meille, hyvä everstinna?» kysyi Leena. »Meiltä kaikki varastettiin tuolla kankaalla, niin että nyt täytyy elää ihmisten armolla siksi, kuin tulemme matkamme päähän.»
»Yhdellä on yhdenlainen juttu, toisella toinen, se on vallan tavallista tuommoisilla», mutisi everstinna, »mutta anna hänelle, Mari, toki leipäpalanen. Minä en ikänä saata kieltää, vaan aina noille köyhille tulee jotakin annetuksi.» Leena otti leipäpalan surullisella, vaan kiitollisella mielellä vastaan, mutta Junnon silmät näyttivät synkiltä, ja heidän tultuansa ulos, sanoi hän katsellen Pöyhkeälän komeaa huoneriviä: »Hoh, hoh, tuolla rikkaassa komeassa talossa ei ollut köyhille mitään leposijaa, ja äitini sanoi, että herrasväki on köyhille hyvä. Mutta tulkaa, äiti, mennään pienimpään mökkiin tuolla kylässä, niin siellä varmaankin saamme yösijan, sillä he tietävät paremmin, kuinka tarpeellinen lepo on meille.»
»Junnoni, sinä olet vähän vielä nähnyt. Tällä kertaa on kyllä niin kuin sanot, mutta paljon löytyy niitäkin, jotka auttavat köyhiä, vaikka valitettavasti vielä on niitäkin paljo, jotka eivät ollenkaan tunne köyhäin ihmisten elämää eivätkä sen vuoksi myöskään tunne heidän puutoksiansa. Vaan muista, lapsi, sanaani: älä vihaa rikkaita äläkä köyhiä, molemmissa on jaloja ihmisiä, niinkuin molemmissa on huonojakin. Mutta tuossapa on mökki. Voi, jospa pääsisimme sinne, minun tulee jo vilu näissä märissä vaatteissa.»
Mökin ovessa tuli akka heitä vastaan, ja Leena pyysi häneltä yösijaa, kertoen samalla, miten heidän oli kankaalla käynyt, sekä että heillä ei ollut mitään, millä yösijan maksaisivat.
»Voi hyvänen aika, kuinka olette märät! Tulkaa sisälle», sanoi akka. »Onpa minulla täällä risuja, tehdään valkea, että saatte vaatteitanne kuivata. Minä annan vaatetta, mitä täältä löytyy.» Sitte hän laittoi heille maitokeitosta, haki kylästä olkia vuoteeksi ja käski heidän mennä lepäämään. »Olkaa täällä vain huomennakin vielä», sanoi akka. »Tuo kaunis poika, joka näkyy olevan hyvin väsyksissä, tarvitsee kyllä levähtää yhden päivän. Minua on käsketty Pöyhkeälän puutarhaan työhön huomenna, niin kylläpä teille on täällä tilaa, vaikka mökkini on ahdaskin.»
»Täällä on varsin hyvä, Jumala siunatkoon hyvää antajaa monenkertaisesti!» sanoi Leena ja laski vuoteelle raskaan päänsä. Muutama hetki kului vielä, ja kaikki mökissä makasivat syyässä unessa. Mutta kauan ei Leena nukkunut, ennenkuin taas heräsi. Hänen oli kovin vilu, vaikka mökki oli lämmin. Hitaasti kului yö, joka tunti oli Leenalle pitkä, mutta hän ei tahtonut herättää Junnoa, joka makasi suruttomana makeassa unessa. Aamu tuli vihdoinkin, ja nyt oli Leenan palava. Hänen päätänsä ja koko ruumistansa poltti. Ja Junno raukka, hän istui vuoteen ääressä itkien.
Mökin akka, jota tavallisesti kutsuttiin Mökki-Priitaksi, läksi
Pöyhkeälään työhön ja lupasi illalla tulla matkustavaisia katsomaan.
Ilta tuli ja vielä toinen, mutta Leena huononi vain, vaikka Priitakin
haki lääkityksiä, mitä maalla parahinta on.
»Nyt saat hyvän ryypyn järnestestamenttia», sanoi Priita muutamana päivänä, kun taas oli eräältä emännältä saanut noita »hyviä lääkityksiä.» »Jos ei se auta, niin ei mikään auta», vakuutti hän vielä, mutta Leenan polte aina vain yltyi.
Priita oli taas poissa Pöyhkeälässä eräänä päivänä, jolloin Leena oli kovin huono. Leena houraili ja sanoi tulevansa terveeksi, jos vain saisi maitoa juoda. Junno, joka luuli äitinsä olevan tajuissansa, läksi maitoa hakemaan Pöyhkeälästä. Emännöitsijä, joka Junnon tullessa oli kyökissä, vastasi: »Emme nyt voi sinulle maitoa antaa.»
»Mutta äitini ei tule terveeksi muutoin.»
»Etkö kuule? En voi nyt antaa maitoa, tuossa on sinulle leivänpala, mene nyt pois.»
»Ei, ei, teidän pitää antaa, äitini muutoin kuolee. Teillä on suuri talo, teillä on kyllä maitoa, antakaa pian!»
»Menetkö kohta täältä, kelvoton!» ärjäsi emännöitsijä.
Junno aikoi jo toivotonna lähteä pois, mutta näki samassa pöydällä korttelinmitan, jossa oli maitoa. Siepaten mitan käteensä ja hypäten ovesta ulos hän sanoi: »Tuon vien vain äidilleni», mutta piika juoksi hänen jälkeensä. Juuri kuin Junno oli portissa menemäisillänsä, tuli eversti Pöyhkönen häntä vastaan ja kuuli piian huutavan: »Poika varasti maitokorttelin.»
Everstillä oli piiska kädessä, ja sillä hän huimasi poikaa käteen, niin että kortteli putosi maahan. »Tällä kertaa pääset näin vähällä, mutta älä vain toiste tule varastamaan», sanoi eversti ja meni oikoisena taaksensa katselematta komeaan kartanoonsa, tuntematta, että tuon köyhän pojan sydän oli särkymäisillänsä.
Junno kiirehti kipeän äitinsä luo. Leena näkyi pojan sisälle tullessa lepäävän rauhassa. Junno katseli äitinsä levollista muotoa, ja hänenkin aaltoileva sydämmensä tyyntyi. Hän rupesi mietiskelemään, oliko oikein, että hän väkisin tahtoi ottaa maitokorttelin kartanosta. »Ei se ollut oikein, olisin varastanut», ajatteli Junno. »Niin juuri varaskin tekee: mitä ei hän muuten saa, sen hän ottaa väkisin. Ja kuinka olisin sitte äidilleni voinut antaa varastettua juomaa? Ei, ei. En ikinä enää tahdo niin tehdä!» Junnon näin mietiskellessä heräsi hänen äitinsä unen horroksista ja sanoi: »Poikaseni, jos kerran näet veljesi, niin sano hänelle nukkuvan äitinsä viimeinen tervehdys ja viimeinen neuvo: ettei hän ikinä unohtaisi Jumalan sanaa ja että hän kaikella muotoa oppisi tuntemaan köyhää kansaa. Jos hän joskus maailmassa saa alusväkeä, niin pitäköön huolta niistä, niinkuin isä lapsistansa. Oi Junnoseni, minun sydänkäpyseni! Jää hyvästi! Tuolla, tuolla ylhäällä näen kerran kaksoisveljekset yhdistettyinä.»
— — — — — — — — — — — — — — —
»Täält lähden iloll' rauhassa,
ehk' kuolen, elän sinussa!»
Nämät olivat Leenan viimeiset sanat. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja hän nukkui kuin uneen, jättäen poikansa orvoksi itkemään.
VIIDES LUKU.
Aurinko loisti lämpimästi kesäkuun 22. päivänä. Nästin kankaalla valtatiellä, joka Turusta Raumalle päin kulkee, näemme kyytihevosen, joka vaahtoisena kesän helteessä eteenpäin juoksee. Rattailla istuu nuorukainen, joka näkyy olevan noin seitsemän- taikka kahdeksantoistavuotinen. Hän on sorea ja kaunis kuin kankahalla kasvanut honka. Hänen mustat hiuksensa ovat kauniissa kiharoissa, ja mustat silmänsä säihkyvät, kun hän vähän malttamattomasti sanoo kyytipojalle: »Oih, eikö tuo Laitilan aukeus jo tule? Kuinka kauan tätä kangasta kestää?»
»Ei tämä pitkä ole», vastasi kyytimies huolettomasti.
Tämän vastauksen saatuansa nuorukainen alkoi lauleskella:
Suomi sulo, sorja, kaunis!
Oi, kun totta sanoo saan:
Suomi on mun kotimaan'!
Laulu kuului somalta kyytimiehen korviin, ja heittäen silmäyksen nuorukaiseen, joka oli laulanut, näki hän, että muutama kyynel hänen mustista silmistänsä vieri kädessä oleville kanerville, ja kysyi: »Mitäpä herra noilla kukkasilla tekee?»
»Vien ne kotiini. Valkoiset kanervat ovat harvinaiset, ja muutoinkin ovat kaikki kanervat minulle rakkaita. Ne muistuttavat minua ensimmäisen lapsuuteni kodista, sillä niitä kasvaa paljon Salon torpan ympärillä.»
»Onko herra torpan poika?»
»Olen. Mutta nyt minä olen kasvattipoikana patruuna Palmulla Eurajoella. Isäni kuoli jo aikoja sitte, häntä tuskin muistan enää, ja äitini meni veljeni kanssa Helsinkiin. Nyt on jo kolme vuotta siitä, kuin olen heistä tietoa saanut. Vaikka olen kirjoittanut, ei ole vastausta tullut. Nykyään kävin pääkaupungissamme, mutta en sieltäkään muuta tietoa saanut, kuin että hän oli pois muuttanut, mihinkä lienee mennyt.»
»Eikö herra nyt tule Turusta?» kysyi kyytimies.
»Tulen», vastasi nuori matkustaja, »mutta minä tulin ensin höyrylaivalla
Helsingistä Turkuun.»
»Vai niin», sanoi kyytimies.
Vaipuen ajatuksiinsa katseli nuorukainen taas kanerviansa siksi, että kyytimies huudahti: »Jo näkyy Laitilan kirkontorni!»
Nuorukainen, jonka lukija jo arvannee Manniksi, katsoi ylös ja näki Laitilan kylän edessänsä. Omenapuut, joita täällä kylässä on melkein joka mökin edustalla, olivat nyt täydessä kukoistuksessansa ja levittivät lemuansa. Joka talon pihassa huuhdottiin pöytiä ja lavitsoita; kaikki piti olla puhdasta kesän juhlaksi, juhannukseksi. Manni ajoi kestikievarin pihaan, hyppäsi rattailta ja meni tupaan huutamaan kyytimiehiä, jotka istuivat siellä huolettomina, lakit päässä ja lakinnauhassa sekä valmuja että keltakukkia. Mannin huutaessa kyytihevosta joutuivat kaikki miehet liikkeelle. Pian oli hevonen valjastettu, ja Manni läksi eteenpäin iloisella mielellä. Hän oli lukiosta päästyään käynyt Helsingissä ylioppilastutkintoansa suorittamassa ja sitte ollut muutaman viikon erään hyvän ystävänsä luona, mutta jo mieli hehkui kotiin päin. Hevonen ei juossut niin pian, kuin Manni olisi tahtonut. Hän jätti ohjakset kyytipojan haltuun ja alkoi katsella ympärillänsä olevaa maailmaa, joka juuri oli täydessä kesän ihanuudessa. Tuolla hän näki tuomen vaahtasevan, täällä taas pihlajan täydessä kukassa. Leivonen viserteli kiitosvirsiänsä ilmassa, ja peipponen lauloi sulosäveleitään metsässä. Hän näki sekä kartanon että mökin lasten leikittelevän ulkona, kaikki iloisina ja onnellisina.
Vaan jättäkäämme Manni hänen matkallensa ja käykäämme Eurajoen kartanon asukkaita katsomassa.
Patruuna sekä patrunessa ovat vanhentuneet, ja pikku Tyyne, joka nyt on nähnyt 17 kesää, on kasvanut soreaksi neidoksi. Hänen käytöksensä on uljas, se täyttää kaikki, mitä korkeasukuiselta vaaditaan. Tänä päivänä näemme hänen useasti käyvän edestakaisin eräässä kamarissa, johon ovi vie eteishuoneesta. Mitäpä hänellä siellä on toimitettavaa? Välistä on joku ryppy oikaistavana valkoisessa päällyspeitossa, väliin taas eivät ikkunaverhojen laskokset ole oikein hyvin onnistuneet, täytyy niitäkin paremmin järjestää. »Voih», sanoi hän itseksensä, »tuolla kirjahyllyllä on vielä tomua, jota Lotta neitsyt ei ole pois pyyhkinyt.» Kaikesta hän ottaa tarkan vaarin, mitä tuohon kamariin kuuluu, sillä se on hänen kasvattiveljensä huone, ja tänä iltana hän odottaa Mannia kotiin.
Hän katseli kamaria, ja kaikki oli nyt hyvässä järjestyksessä, ainoastaan kukkamaljakot puuttuivat pöydältä. »Kylvön Maissi ne parahiten laittaa», ajatteli hän ja läksi nyt puutarhurin luo, jolta hän kysyi: »Missä on Maissi?»
»Tyttö istuu ompelemassa joen rannalla», vastasi Kylvö.
Tyyne meni rannalle. Siellä istui Maissi suuren lehevän vaahteran suojassa ommellen. Hänellä oli siniset pumpuliset vaatteet, ja pitkät keltaiset hiukset kiertyivät kauniissa kiharoissa hänen valkoiselle kaulallensa. Tyyne katseli häntä vähän aikaa ihastuksella, sillä Maissi oli hänen mielestänsä kaunein neito, mitä hän oli nähnyt. Tyyne ei tietänyt, että hän itse oli yhtä kaunis, vaikka vallan toista laatua sekä luonteen että muodon puolesta. Maissi oli hempeä ja hento kuin ruoko, joka vaatii turvaa, mihin nojautuisi, mutta Tyynen ylevässä muodossa huomasi heti sen lujan luonteen, joka maailman myrskyissäkin voi seisoa maallisetta turvatta, Lieneekö juuri ollut tämä erilaisuus, joka heidät ystäviksi teki, vaikka Tyyne oli korkeasukuinen ja Maissi ainoastaan puutarhurin tytär. Kentiesi oli vielä toinenkin syy: olihan Maissi kasvattiveljen orpana.
Katseltuaan Maissia Tyyne sanoi: »Varmaankin sinun on hupainen olla tuolla kedolla ompelemassa, mutta tule nyt sentään auttamaan minua että saisin oikein somasti sidotuita kukkia näihin kukkamaljakkoihin. Sitte on Mannin kamarissa kaikki valmiina siksi, kuin hän tulee.» Vieno ruso nousi Maissin poskille, mutta pian se katosi taas. Hän meni Tyynen kanssa ja poimi ihanimmat kukat puutarhasta. Sitte hän sovitteli ne kukka-astiaan, vaan tänä päivänä eivät kukat tahtoneet oikein somasti siihen soveltua. Maissi vain käänteli ja väänteli niitä. Noh tulivatpa toki vihdoin kuntoon ja Mannin pöydälle. Tyyne katseli akkunasta, toivoen näkevänsä kaivatun veljensä tulon, mutta häntä ei vielä kuulunut. Patruuna, joka kamarinsa auki olevasta ovesta näki, miten hartaasti Tyyne odotteli veljeänsä, sanoi hymyellen vaimollensa: »Jos Tyynen ystävyys kasvattiveljeänsä kohtaan kasvaa noin vuodesta vuoteen, niin muuttuu se kerran täydeksi rakkaudeksi, eikä se olisikaan hulluinta, sillä Manni on kelpo poika ja toivon hänestä tulevan oivan papin.»
»Pelkään hänen jo liika paljon pitävän veljestänsä», vastasi patrunessa. »Mannin sydän on aivan vapaa, tieto ja oppi ovat koko hänen maailmansa ja niin pitää olemankin, mutta kerran hän varmaankin näkee kukan, jonka hän omaksensa tahtoisi, eikä kukkanen kentiesi olekkaan Tyyne.»
»Semmoista en minä ajattelekkaan. Tyyne on kaunis, saa myös hyvät myötäjäiset, ja ystävät he ovat olleet lapsuudesta. Jos Manni, niinkuin toivon, mieheksi tulee, ja Tyynen sydän silloin vielä on vapaa, niin siunaan molemmat lapsikseni, eikä Manni silloin saa vähintä onnea osaksensa!»
»Ystäväni», lausui patrunessa, »rakkaus vaatii rakkautta, muusta ei se lukua laske. Älkäämme päättäkö heidän onnestansa eikä tulevista ajoistansa, ne eivät ole meidän kädessämme.»
Tyyne, joka turhaan veljensä kamarissa oli kauan katsonut maantielle päin, nähdäksensä Mannin tuloa, päätti nyt, koska ei kaivattua kuulunut, mennä Maissin kanssa vähän matkaa maantielle häntä vastaanottamaan. Ilta oli joutunut, auringon helle oli leppoisempi, ja ihaellen nauttivat tytöt kesäillan ihanuutta. Mutta samassa kuului ratasten jyrinä. Rattaat lähenivät — ja totta todellakin! — siinä nyt istui Manni viipottaen neitosille lakkiansa, jossa oli pieni kultalyyry. Siitäpä näkyi, että hän oli suorittanut ylioppilastutkintonsa.
»No nytpä olet ylioppilas!» huusi Tyyne. »Voi kuinka olemme sinua odottaneet! Pelkäsin jo, että olisit jäänyt pois meidän juhannusilostamme.»
»En suinkaan. Kukapa sitten olisi kanssanne kukkasriukua laittanut? Mutta älkäämme täällä viipykö, tulkaa rattaille, niin riennämme kotiin, setä ja täti jo varmaankin minua odottavat.» Manni ajoi aika vauhtia kartanon pihaan.
Patruuna ja patrunessa ottivat kasvattipoikansa vastaan niin hartaasti, kuin jos hän olisi ollut heidän oma lapsensa, mutta Manni täyttikin kaikki heidän toiveensa. Ylioppilastutkintonsakin hän oli nyt kunnialla suorittanut, josta kasvattivanhempain oli syytä iloita.
Kun Manni oli kaikki pääkaupungin uutiset jutellut, mitä patruuna oli utelias kuulemaan, puhui hän surullisella äänellä: »Äidistäni ja veljestäni en muuta tietoa saanut, kuin että he ovat muuttaneet pois Helsingistä. Missä nyt lienevät?» Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, mutta hän ei tahtonut niitä näyttää, vaan läksi viemään kapineitansa kamariinsa. Nähdessänsä siellä kukkasia pöydällänsä hän sanoi: »Tyyne ja Maissi varmaankin ovat nuo ihanat kukat tänne tuoneet. Oi miten hupaista taas on olla täällä kotona! Mutta mihinkä joutuivat kanervaiseni, jotka muassani toin?»
»Tässä ne ovat», vastasi Maissi. »Ne putosivat pihalle rattailta hypätessäsi.»
Manni otti kukat, ja hänen silmänsä lepäsivät ihastuksella hetken tytön kasvoilla. Sitten hän pani kanervat maljakkoon, sanoen: »Menkäämme puutarhaan; tällaisena kauniina kesäaikana kaikki elolliset olennot nauttivat kesän ihanuutta.»
Vastapäätä Mannin kamaria toisella puolen eteishuonetta olivat patruunan huoneet. Ovet olivat auki, ja Manni huusi: »Setä ja täti! Tulkaa nyt kanssamme ulos, teillekin ulkoilma varmaan tekee hyvää.»
»Kyllä tulemme, poikani», vastasi patrunessa, ja he menivät kaikki ulos puutarhaan, jossa vanha Kylvö ahkerasti leikkeli nuoria puunvesoja.
»Hyvää iltaa, eno, kuinka voitte?» lausui Manni. Kylvö katsoi ylös työstänsä ja huomattuaan Mannin lakissa lyyryn hän vastasi vähän tavallista syvempään kumarrettuansa: »Hyvin vain, mutta näenpä, että työsi on menestynyt, koska olet ylioppilas. Hm, kyllä jo ansaitsisit minulta herran nimen, mutta se nimitys kävisi vähän kankeaksi, kun olen tottunut vaimoni sisaren poikaa aina sinuttelemaan. Saat sen vuoksi tyytyä vanhaan nimitykseen.»
»Sehän nimitys, enoni, onkin paras», sanoi Manni.
Vähän aikaa puistossa käveltyänsä menivät patruuna sekä patrunessa sisälle, mutta nuoret jäivät vielä puutarhaan. He istuivat keinulavitsalle joen rannalle. Metsästä kuului paimentorvien ääni, ja käki kukkui yksitoikkoista kukuntaansa. »Oi kuinka kaunis on kesä!» sanoi Manni. »Kaikille on se hupainen aika. Kotimatkallani minä näin tänään lapsia mökkien edustalla paitasillaan, nauttimassa päivän lämpimyyttä. He leikittelivät posliini- ja saviastiain palasilla. Kartanon lapsia näin kartanojen edustalla hienoissa vaatteissa leikitellen somilla leikkikaluillansa. Kaikki iloitsivat kesän kauneudesta, mutta kuitenkin oli heidän ilollansa erotus. Kuulkaahan! Mökin lapsi pudotti kivelle rikkeimen astian palan, ja se meni kahtia; hän nauroi ja sanoi taputellen ilosta pieniä käsiänsä: 'Nyt on minulla kaksi palaa.' Kartanon lapsi pudotti myös leikkikalunsa, pienen tarjottimen, jolla oli hienoja posliinikuppeja. Hän aikoi juuri tarjota kumppanillensa niistä, vaan kompastui, ja nytpä hänen somat kuppinsa menivät rikki, eivätkä palat häntä enää voineet huvittaa, vaan hän meni itkien pois. Silloin minä ajattelin: ken vähään tyytyy, on onnellinen.»
Kauan he olisivat kentiesi vielä jutelleet puutarhassa, mutta Kylvö tuli sanomaan, että patrunessa tahtoi tytärtänsä ja Mannia sisälle. He menivät heti, ja Maissi läksi isänsä kanssa puutarhurin vähäiseen asuntoon.
Toisena päivänä oli kartanon nuorilla paljon tointa kukkasriu'sta, jonka piti valmistuman illaksi, mutta nyt se olikin valmistumaisillaan, ja Manni sanoi: »Hupaista olisi, jos kartanon alustalaiset kutsuttaisiin tänne riu'un ympäri tanssimaan, ja jos he sitte saisivat illallisen täällä pihalla.» Samassa tuli patruuna katsomaan kukkasriukua, ja Manni laski kätensä hänen olallensa, sanoen: »Setä hyvä, lupasitte antaa minulle ylioppilaaksi päästyäni jonkun mieleiseni lahjan, kun teiltä sitä pyytäisin, ja nytpä tiedän mitä hartahimmin haluaisin.»
»No, jos voin pyyntösi täyttää, niin saat, mitä tahdot», vastasi patruuna. Manni pyysi, että alustalaiset pääsisivät kartanoon tanssimaan kukkasriu'un ympärille ja että saisivat illallisen.
Patruuna hymyili, sanoen: »Sinäpä pyydät muille lahjaa, mutta mene vaan toimittamaan, että kaikki kutsutaan, joille sanan saat. Minä lupaan sinulle, että joka juhannusilta, niin kauan kuin elän, pitää ruokapöydät oleman valmistettuna alustalaisilleni.»
Ilta tuli, ja Manni oli onnellinen, kun näki köyhän kansan iloitsevan. Hän oli tyytyväisempi levolle mennessään, kuin jos olisi jonkun kiiltävän ja kalliin lahjan saanut.
KUUDES LUKU.
»Kesä kaunis, ihana kesä, kuinka olet lyhyt!», ajatteli Maissi katsellessaan avoimen akkunan ääressä, miten puutarhassa jo siellä täällä näkyi kellastuneita lehtiä. Kauan hän istui siinä ajatuksissansa, mutta isänsä kysymys: »Maissi, mitä siellä nyt uneksit?» herätti hänet haaveistansa, ja hän vastasi: »Ajattelin vain katsellessani noita kellastuneita puita, että tämä kesä oli erin lyhyt. Jo muutaman päivän päästä Mannikin lähtee pois.»
»Hm, kyllä vuodenajat pian kuluvat, kun murheetonna ja terveenä olla saa», sanoi Kylvö ja meni laulun nuottia hyräillen kamariinsa, ajatellen itseksensä: »Tämä ei kelpaa. Ei kelpaa, että täällä työtä teen. Kyyhkyseni sydän on vaarassa, pienestä kipinästä saattaa tulla ilmi valkea. Kyllä olen huomannut, miten kukkani punastuu joka kerta, kun Manni lähestyy — mutta toiselle kukalle on se aurinko luotu loistamaan. — Hm, nyt on se päätös varma minussa, että lähden täältä Pöyhkeälään.» Nyt hän huusi: »Maissi, muistatko, että eversti Pöyhkönen sanomalehdissä ilmoitti tahtovansa puutarhuria. Eilen sain everstiltä kirjeen, jossa hän sanoo kuulleensa minua mainittavan taitavaksi puutarhuriksi. Hän on luvannut minulle suuren palkan, semmoisen, jota ei meidän patruunan kannata antaa tästä puutarhasta, ja minä olen nyt päättänyt muuttaa Pöyhkeälään.»
»Voi, isäni, täältä on kovin ikävä lähteä pois.»
»Kyllä onkin, mutta, lapseni, ei ole meillä suuria varoja, niin että voisimme hylätä isomman palkan.»
Maissi ei puhunut enää mitään, vaan silitteli surullisena kissaa, joka makasi akkunalla päivän paisteessa. Mutta vilahdukselta katsottuaan ulospäin punastui hän — samassa kuului jalan ääni porstuasta, ja Manni astui sisälle.
»Noh, mistä sinä tulet pitkissä saappaissa ja sauva kädessä?» kysyi
Kylvö.
»Olen ollut metsätorpissa katselemassa ja kuulemassa, miten toimeen tulevat.»
»Vai niin», sanoi Kylvö. »Kyllä on hyvä, että patruuna saa tiedon heidän elämästänsä. Koko aluskunta tuleekin paljoa paremmin toimeen nyt, kuin kymmenen vuotta takaperin, ja siitäpä on tullut kartanollekin hyötyä. Torpparien juhdat ovat hyvässä voimassa, ja niin tulevat kartanonkin maat paremmin viljellyiksi.»
»Kuinka Salon torpassa voitiin?» kysyi Maissi.
»Varsin hyvin. Menneenä vuonna, jolloin oli huono vuodentulo, ei setä ottanut mitään veroa heiltä. Nyt tänä vuonna he maksoivat veronsa ja vähän menneenvuotistakin. Mutta vetäen suuren ristin velkapaperille, sanoi setä: Pyyhitään nyt pois vanha velka, kyllä hyvin tarvitsette mitä veron maksettuanne torppaan jää.'»
»Hm, kumma, miten hän on muuttunut sitte kuin äitisi täältä läksi.»
»Niin, eno, ihminen ei pysykkään paikoillansa, ja setäni, hän menee aina eteenpäin. Hyvä vain, ken osaisi käydä hänen jälkiänsä.»
»Hyvä on patruuna minullekin ollut», sanoi Maissi. »Kuinka paljo maailman ihanuudesta olisikaan jäänyt minulta tuntematta, jos ei hän olisi antanut minun opiskella Tyynen kanssa. Ajatellessani kaikkea hyvää, jota olen saanut nauttia, tuntuu täältä lähteminen kovin ikävältä.»
»Mihinkä sinä lähtisit?»
»Olen päättänyt ruveta puutarhuriksi eversti Pöyhköselle», vastasi Kylvö. »Kyllähän minä asiasta jo puhuin patruunalle, mutta siiloin ei päätökseni vielä ollut oikein varma.»
»Sepä oli ikävä sanoma. Tyyne varmaankin on Maissia paljon kaipaava; mutta nyt olen täällä ollut jo kauan, täytyy mennä laittamaan kapineitani kuntoon, sillä huomenna minun on Helsinkiin lähteminen. Hyvästi nyt vähäksi ajaksi.»
Manni meni. Maissi katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja lausui sitte lämpimästi: »Tuo Manni on oikein onnen lapsi. Kaikki häntä siunaavat ja sanovat, että torpan pojan kanssa tuli onni ja siunaus kartanoon ja sen alueelle.»
Kylvö ei puhunut mitään, vaan meni vastausta kirjoittamaan eversti
Pöyhköselle.
Toisena päivänä oli Manni jo aikaiselta valmis lähtemään. Patrunessa oli varustanut hänet hyvällä eväspussilla, ja kartanon hevonen, joka oli vievä Mannin ensi kestikievariin, kaapi malttamattomasti maata, niin että tomu tuoksui. Manni oli täydessä matkapuvussa, rinnalla matkalaukku, jonka Tyyne oli ommellut. Ainoastaan nuo ikävät hyvästijättösanat olivat vielä sanomatta, mutta vihdoin tulivat nekin sanotuksi. Tyynen mustista silmistä vieri kyyneleitä, hän kaipaili sanomattomasti kasvattiveljeänsä, mutta he lupasivat kirjoittaa toisillensa, ja se oli kumminkin vähentävä kaipausta. Manni juoksi vielä hyvästi sanomassa enollensa ja Maissille. »Kun tulen jouluksi kotiin», sanoi hän, »poikkean Pöyhkeälään teitä katsomaan.» Maissi hymyili. Niin hento kuin hän olikin, omisti hän kyllin voimaa pidättääkseen kyyneleensä. Hetken kuluttua oli Manni jo lähtenyt näkyvistä.
Patruuna istui taas keinutuolissansa, puhaltaen savupilviä, patrunessa kutoi sukkaa, ja Tyyne luki ääneensä Castrénin matkamuistelmia.
Puutarhassa Kylvö sitoi nuoria vesoja keppeihin kiinni, jotta olisivat turvassa syksyn tuulilta, mutta joen rannalla istui Maissi laulellen:
»Sua muistan syksysäällä rajutuulen raivotessa, puista lehtein lentäessä, muistan, koska kuutamolla kuvauupi taivo kirkas jäisen järven iljanteissa; milloin mua muistat — milloin?
Sua muistan kaikin ai'oin, päivän puoleen pyrkiessä sekä maille kulkiessa. Muistan täällä, muistan tuolla tähtitarhan tuolla puolla; — milloin mua muistat — milloin?»
Pöyhkeälän puutarhassa oli nuorukainen, joka otsansa hiessä kaivoi multaa lapiollansa; hänen ympärillänsä maassa oli joukko istutettavia puita. Nuorukaisen posket, jotka tavallisesti olivat kalpeat, punottivat nyt, ja hänen keltaiset hiuksensa hohtivat kuin kulta. Eversti Pöyhkönen tuli käytävää pitkin oikoisena ja yhtä ylpeän ja vaativan muotoisena kuin tavallisesti. Hän katseli nuorukaista, ilmeensä kävi vähän lempeämmäksi, ja hän sanoi: »Noh, työsi näkyy joutuvan eteenpäin, mutta nyt sinun täytyy mennä kyytiin, sillä tänä päivänä on minun vuoroni lähettää mies ja hevonen hollikyytiin.»
»Voi, mutta nämät kalliit ja kauniit puut lakastuvat ja menevät varmaankin hukkaan, jos jäävät istuttamatta», vastasi nuorukainen. Vaan katsottuansa ylös hän pelästyi nähdessään everstin otsassa kaksi syvää ryppyä, jotka eivät hyvää merkinneet, ja hän heitti kohta lapionsa pois, sanoen: »Kyllä olen valmis, herra eversti.» Nuorukainen oli paraan keinon keksinyt, sillä everstin viha lauhtui heti, kun hän huomasi itseänsä pidettävän tarpeellisessa arvossa. Siitä ei hän lukua pitänyt, tapahtuiko se pelosta vai rakkaudesta, vaan sanoi:
»Tuo vastaus olisi sinun heti pitänyt tietämän antaa, kun olet jo monta vuotta talossa ollut, ja muista toiste, kun itse sinulle käskyni annan, että olet valmis sanaakaan sanomatta sitä täyttämään.»
Nuorukainen meni kiireesti hevosta asettamaan ja ajoi kestikievariin. Sinne tultuansa hän vei hevosen talliin ja antoi sille heinätukon. Sitte hän istui pihalla olevalle pölkylle eikä keskustellut muitten kyytimiesten kanssa, vaan alkoi mietiskellä itseksensä: »En tahtoisi olla rikas», ajatteli hän, »sillä paljon he saavat kärsiä, aina heidän ylpeytensä loukkaantuu. En myöskään tahtoisi olla vallan köyhä, köyhähän on useasti rikkaan orja. Paras onni on sillä, jolla on oma pesä, niinkuin linnuilla metsässä, ja jokapäiväinen leipä.» Kauan ei nuorukainen istunut, ennenkuin porokellon ääni herätti hänet mietteistä, ja samassa ajoi ylioppilas pihaan. Se oli Manni, joka nyt matkusti Helsinkiin.
»Tuokaa hevonen», huusi Manni, vaan samassa hän näki nuorukaisen, joka istui pölkyllä. Manni säikähti vähäsen, sillä nuorukainen oli kovin Maissin näköinen, posket vaan olivat kalpeammat. Nuorukainen katseli myös Mannia tarkasti, sydämmensä sykki kummasti; hän oli mielestänsä nähnyt tuon herran ennen, mutta missä? Hän oli outo ja kuitenkin tuttu. Nuorukaisella oli oma peilikuvansa edessänsä, hiukset vain olivat erilaiset. Hän olisi katsellut Mannia kentiesi vielä kauan, mutta kestikievari sanoi hänelle: »Pane Pöyhkeälän hevonen kyytiin, niillä toisilla hevosilla on jo ajettu paljo.» Hevonen oli pian valjastettu, ja kyytimies ajoi kestikievarista.
Manni kysyi nuorukaiselta, oliko hän Pöyhkeälästä. »Olen», vastasi hän. »Minä olin vielä lapsi, kun tulin kerjäten tänne. Äitini kuoli tuolla kylässä eräässä mökissä, ja mökin asukas, joka oli kristitty ihminen, toimitti hänet hautaan. Minut hän toimitti Pöyhkeälän puutarhaan työtä tekemään, ja sepä olikin kyllä hyvä minulle, jolla ei ollut niinkään paljoa kuin taivaan linnuilla.»
»Mitä sillä tarkoitat, että sanoit 'kristitty ihminen'? Eihän meillä pakanoita olekkaan.»
»Paljo on niitä vielä, jotka sydämmessään ovat pakanoita. Semmoiset ovat nuo ylpeät rikkaat, jotka köyhälle sairaalle, joka yösijaa pyytää, ärjäsevät: 'Mene pois, ei minulla ole sinulle huonetta.'»
»Sinä puhut kovia sanoja rikkaista. Muutamista ne ehkä sopivat, mutta älä kaikkia tuomitse. Minä tiedän sinulle antaa toisenlaisen esimerkin, sillä minä olin köyhä poika, kun tulin äitini ja veljeni kanssa kerjäten isoon kartanoon, ja sinne tultuani pääsin kasvattipojaksi. Eivätkä isä ja äiti voi parempia olla, kuin patruuna ja patrunessa Palmu ovat minulle olleet.»
»Onko herra Eurajoelta?»
»Olen», vastasi Manni, mutta hän ei huomannut, kuinka kyytimies vapisi, ennenkuin näki ohjasten putoavan hänen kädestänsä. Silloin hän sanoi: »Mikä sinua vaivaa?»
Nuorukainen ei vastausta antanut, vaan kysyi: »Herra, näettekö mökkiä tuolla vainiolla? Katsokaa sitä tarkoin. Siellä kuoli äitini siunaten rikkaita ja köyhiä, siunaten minua ja kaksoisveljeäni!»
»Nuorukainen!» huusi Manni. »Kuka olet? Junno? Maissin kuva! Kun en tuota heti arvannut! Olen löytänyt veljeni, — mutta äiti, sinä olet poissa!»
Kaksoisveljekset olivat nyt mökin kohdalla. He hyppäsivät rattailta ja menivät mökkiin.
»Priita», lausui Junno, »veljeni tahtoo nähdä mökin, jossa äitini kuoli, ja sen hyvän vaimon, joka vähillä varoillansa koetti hänen viimeisiä hetkiänsä huojentaa.»
»Hyvänen aika! Onko tämä ylioppilas Leenan poika?» kysyi Priita kummastellen, mutta veljekset syleilivät toisiansa itkien sekä ilon että murheen kyyneleitä.
Junno kertoi nyt Mannille elämänsä äitinsä kuolemaan asti ja sanoi lopuksi: »Äitini viimeinen tervehdys sinulle oli, että aina muistaisit Jumalan sanan ja pitäisit huolta köyhästä kansasta.»
»Sen tahdon tehdä», vastasi Manni vakavasti.
Kauan eivät veljekset mökissä joutaneet viipyä, vaan läksivät taas matkalle. Ronkan kankaalla Junno näytti Mannille paikan, missä äitinsä kanssa istui, kun rosvo heidät ryösti.
»Voi, jospa äitini ei olisi matkalle lähtenyt, niin olisi hän kenties vielä elossa», sanoi Manni. »Mutta», lisäsi hän, »miksi et sinä äitini kuoltua tullut Eurajoelle, kun tiesit, missä minun kotini oli?»
»Minä sain työtä ja ruokaa Pöyhkeälässä ja olin lapsi, — ei ollut silloin hyvä lähteä yksin kerjäten viiden penikulman pitkää matkaa. Tultuani vanhemmaksi pelkäsin veljeni tuolla suuressa kartanossa tulleen ylpeäksi ja ajattelin: 'kentiesi ei hän minua enää tuntisikaan.' Luulin rikkaitten tehneen sydämmesi ylpeäksi. Mielestäni ei minulla ollut muuta rakastettavaa maailmassa, paitsi äitini hauta ja vanha Priita tuolla mökissä.»
»Junno, älä kanna nurjaa mieltä rikkaita vastaan. Etkö nyt näe, miten olet luulossasi erehtynyt?»
»Kyllä koetan mieleni muuttaa», vastasi Junno.
Pian täytyi veljesten erota toisistansa, sillä he tulivat jo Lauttakylään, josta Junnon oli takaisin palajaminen. Vähän aikaa he vielä istuivat kestikievarin vierashuoneessa juttelemassa, jolloin Manni kertoi Kylvöstä ja Maissista, että Kylvö syksyllä oli tuleva Pöyhkeälään puutarhuriksi. Sitte veljekset sanoivat hartaat jäähyväiset toisillensa ja läksivät taas kumpikin eri haarallensa koettelemaan tuntemattomia elämänvaiheitansa.
SEITSEMÄS LUKU.
Eräänä syysiltana istui Porin kaupungissa muutamassa krouvissa neljä miestä. Heillä oli olutpulloja ja laseja pöydällä. Yksi heistä, joka näkyi isännän virkaa tekevän, sanoi: »Juokaamme nyt läksiäisiäni! Toiste, kun tulen pariinne, olen Pöyhkeälän everstin palvelija, ja silloin juomme kentiesi everstin parasta viiniä yhdessä.»
»Niin, Kalle on hyvä kaappaamaan itsellensä», virkkoi yksi tovereista.
»Kyllä onkin», vakuutti toinen. »Muistan, kun kerran olimme yhdessä A—n asioilla K—n pitäjässä, silloin kaappasi hän myös itsellensä matkustavaiselta rahakukkaron niin näpsästi, että ei tarvinnut yhtään näpähdystä antaa akalle, jolta kukkaron otti. Kauppamiehen asiat hän toimitti hyvin ja sai rehellisen miehen kiitokset.»
»Paljon viisaus tekee», lausui kolmas. »Muistan minäkin sitä, kun Kalle tuli Eurajoen kartanosta tänne. Hän kulki edestakaisin kaupungissa kerjäten, siksi että ensin pääsi juoksupojaksi erääseen ravintolaan, ja nyt hän on jo herransa talossa ollut parhaana passarina suurissa kesteissä.»
»Saatpa nähdä, että vielä itsekin tulen herraksi», sanoi Kalle.
»Eteenpäin, eteenpäinhän sitä aina täytyy mennä.»
»Ohoh! Älä pöyhistele, vaikka tuletkin eversti Pöyhkösen palvelijaksi», sanoi taas kolmas kumppani. »Entä jos joutuisit vielä pahaan pulaan. Kuinka sitte herraksi tulemisen kävisi?»
»Kuka minun pahaan pulaan veisi? Sinäkö? Katso vain itse eteesi!» ja nyt rupesivat kaikki ärjäsemään tuolle, joka oli Kallelle vastaan puhunut, niin että hän näki parhaaksi pötkiä tiehensä. Toiset jäivät vielä tyhjentämään olutpullojansa.
* * * * *
Pöyhkeälän puutarhaan oli rakennettu vähäinen huonerivi, johon Kylvö nyt oli saanut asuntonsa. Kokemäenjoki virtaili sen vieressä, vaan virran hiljainen kohina hämmentyi tuuleen, joka vinkuen raivosi puitten lehdettömissä oksissa. Kylvön huoneessa paloi kirkas tuli pesässä ja levitti lämpimän valonsa kamariin. Pesän edessä makasivat kissa ja valkoinen villakoira hyvässä sovussa lämmitellen kylkiänsä, mutta Kylvö ja Maissi istuivat kuunnellen Junnoa, joka kertoili heille elämänvaiheitansa.
»Paljon olet poika raukka nuorella iälläsi saanut kärsiä. Kuulimme jo kyllä yhtä ja toista Eurajoen kartanossa Mannin kirjeestä, jonka patruuna Helsingistä sai, mutta siitä ei kaikesta niin selvää saanut, kuin nyt sinun omasta suustasi. Hyvä vain, että sydämmesi on säilynyt puhtaana kaikissa vastoinkäymisissä, vaikka olit vielä oppimaton lapsi, kun orvoksi jäit.»
»Enoni, minä olin jo neljäntoista vuoden vanha poika. Olin siihen asti Helsingissä saanut oppia eräältä herralta, ja minulla oli äiti, joka Jumalan sanasta ne viisaat neuvot otti, jotka hän minulle antoi, eivätkä hyvän äidin opetukset ikänä unohdu. Monta kertaa, kun olen vääryyttä saanut kärsiä, on kova viha raivonnut sydämmessäni lähimmäisiäni kohtaan, ja heille olisin suonut mitä pahinta, mutta silloin on suloisena sävelenä kaikunut äitini varoitus: 'Poikani, muista, ettet vihaa kanna sydämmessäsi, vaan anna anteeksi, sillä viha on synti', — ja sydämmessäni riehuvat aallot ovat tyyntyneet, olen sortamiset unohtanut.»
»Mutta nyt, Junno, saat olla isäni luona, saat aina olla hänen apunansa puutarhassa», sanoi Maissi. Junno hymyili ja katseli Maissia ikäänkuin jotain korkeampaa olentoa, sillä neito, vaikka juuri puhjennut kukoistava kukka, oli hänen rakkaan äitivainajansa näköinen.
Valo pesässä oli heidän jutellessaan jo loppunut, ja Maissi sytytti tulen kynttilään. Juuri hänen sitä sytyttäessään aukeni ovi, ja hyviin vaatteisiin puettu mies astui sisälle.
»Hyvää iltaa!» sanoi mies. »Missä saisin kohdata everstiä?»
»Kyllä hän on tuolla kartanossa; mutta kuka olette?» kysyi Kylvö.
»Nimeni on Kaarlo Näpsä; olen tuleva everstin palvelijaksi.»
»Junno, mene näyttämään Näpsälle, missä eversti asuu!»
Kalle säpsähti vähän, nähdessään Junnon, jonka hän nyt vasta huomasi.
Tultuaan ulos hän sanoi itseksensä: »Manni!»
»Tunnetteko veljeäni, koska hänen nimeänsä mainitsitte?»
»Veljeänne? En, mutta eikö teitä juuri nimitetty Manniksi?»
»Ei. Se on veljeni nimi, minä olen Junno.»
»Hm, kuulin väärin. Teillä on veli?»
»On. Hän on Eurajoella patruuna Palmun kasvattipoikana.»
»Kutka olivat nuo tuolla sisällä?»
»Puutarhuri Kylvö tyttärinensä.»
»Ah! Pieni Maissi onkin jo neiti.»
»Tunnetteko häntä?»
»En, en suinkaan, mutta hän on näette, hyvin ihana, ja niistä aina paljo puhutaan. Minäkin jo vuosia sitten olen kuullut puhuttavan puutarhuri Kylvön pienestä ihanasta tytöstä, mutta nyt on hän jo, näen minä, herrassäätyinen neiti.»
»Tuossa on everstin huone», sanoi Junno, ja meni, jättäen Näpsän, takaisin kamariinsa, joka oli Kylvön huonerivissä. Maailma tuntui Junnosta ylen suloiselta nyt, jolloin hän aina sai, kun hänellä vain oli aikaa, mennä Kylvön tykö juttelemaan. Tuulen vinkunakin kuului vain soitannon säveleiltä. Hän oli onnellinen, ja sydämmensä katkerat tunteet olivat kaikki poissa. Hänellä oli seinässä viulu, jota joutohetkinänsä soitti; nyt hän otti sen ja alkoi soittaa kaunista polskaa. Hän ei huomannut, että Maissi tuli sisälle. Neito seisahti vähän kuuntelemaan, mutta sanoi sitte:
»Junno, tänne tulee matkustavaisia, koska kello kuuluu; he ovat varmaankin kartanon vieraita, jotka ovat ajaneet erehdyksessä tänne puutarhaa pitkin. Mene nyt näyttämään heille oikeaa tietä.» Junno meni, mutta matkustavaiset olivat jo portaitten edessä, ja heleä ääni reestä kuului sanovan: »Äitini, nyt loppui tie. Ei suinkaan tuo ole Pöyhkeälän kartano?»
»Tämä on puutarhurin asunto, olette ajaneet vähäisen väärään, mutta käännetään tässä», sanoi Junno. Ottaen ohjat käteensä hän istui kuskipenkille ja ajoi kartanon pihaan; sitte hän läksi jälleen pois, mutta matkustavaiset menivät sisälle. Everstinna tuli itse katsomaan, kutka vieraat olivat, ja sanoi nähtyänsä heidät:
»Ah! Milja Pohjantähti! Sepä oli oikein erinomaisen hupaista, että kerran tänne tulit — ja pikku Salli, kuinka hän on kasvanut!»
Salli, joka oli saanut vaatteet päältänsä, syleili everstinnaa iloisesti lausuen: »Täti, pikkuinen tulee isoksi, kymmenvuotias on tullut kuudentoistavuotiaaksi.»
»Niin, sinä olit kymmenvuotias, kun viimeksi sinut näin. Pian ne vuodet kuluvat. Mutta astukaamme nyt sisälle»; ja aukaistuaan oven vei everstinna vieraat komeaan saliinsa, jossa eversti kohteliaasti tervehdittyänsä kehoitti heitä istumaan pehmeään sohvaan. Vähän aikaa juteltuaan niitä ja näitä pääkaupungista jäsen läheisyydestä (paronitar Pohjantähti asui lähellä Helsinkiä) menivät vieraat everstinnan kutsusta iltaselle. Illallispöydällä oli monenlaisia herkkuja tarjona ja tee kiehui kiiltävässä teekyökissä. Iltaselta päästyä paronitar meni pian levolle, sillä hän oli väsynyt matkastansa.
Aamulla vietiin vieraille seltterivettä juotavaksi, ja kello puoli kymmenen, kun everstinna oli valmiiksi puettu, kokoontuivat kaikki saliin kahvipöydän ympärille, toivottaen hyvää huomenta toisillensa.
»Oi kuinka hupaista on, kun kerran saa jutella vertaistensa kanssa!» sanoi everstinna. »Täällä maalla täytyy olla vallan sekalaisessa seurassa. Tänä päivänä aion pyytää tänne vieraita, mutta pelkään, että teidän tulee kovin ikävä, sillä saatatteko ajatella — täällä ei ole yhtään vapaasukuista. Mutta minä en kutsu heitä kahville, niinkuin täällä maalla tapana on, vaan pyydän heitä tulemaan teelle, niin ei aika käy kuitenkaan kovin pitkäksi.»
Paronitar lausui hymyillen: »Varmaankin vain puhut pilapuheita. Minä luulen ajan varsin hupaisesti kuluvan tuttaviesi seurassa.»
»Voi äiti, minun sininen hameeni ei ole valmis», sanoi Salli, »olisin halusta tahtonut sen uudistaa, mutta kuinka joudun sen valmiiksi ompelemaan illaksi?»
»Kyllä minä neuvon tiedän», virkkoi everstinna. »Meidän puutarhurillamme on tytär, joka on hyvä ompelemaan. Käsketään häntä tänne sinun avuksesi.»
»Sepä, täti kultani, olisi hyvä», vastasi Salli, ja everstinna lähetti käskemään Maissia.
Tuokion ajan kuluttua Maissi tuli sisälle. Hän oli mustissa vaatteissa, joissa hänen ihonsa näytti vielä tavallista valkeammalta, ja pitkät keltaiset kiharat putoilivat hänen hartioillensa; hän näytti ylen somalta ja siistiltä. Vierasten silmissä oli kummastus hyvin selvä. He eivät odottaneet ompelijassa näkevänsä tuommoista kaunotarta, ja kun everstinna sanoi Maissille: »Tahtoisimme teitä vähän auttamaan neiti Pohjantähteä ompelemisessa», niin lausui Salli: »Antakaa anteeksi, neiti Kylvö, että teitä vaivaan, vaikka olemme ventovieraat toisillemme; sitä en suinkaan olisi rohjennut tehdä tätini käskyttä.»
»No, tuopa ei ole mikään arveluttava asia, halusta teille vähäisen avun teen», vastasi Maissi. Pian olivat tytöt täydessä työssä ja Salli oli vallan ihastunut Maissiin. Hän kysyi, missä Maissi oli koulussa ollut, ja kuultuansa, että hän oli opiskellut patruuna Palmun tyttären kanssa, sekä että Maissin orpana, joka oli ylioppilas, myös oli hänelle paljon oppia antanut, kysyi hän vielä: »Mikä orpananne nimi on?»
»Manni Salo», vastasi Maissi.
»Salo! Vai on hän teidän orpananne! Nikku Saari, joka on meidän rovastin poika, on paljon puhunut Salosta. He ovat olleet lukiokumppanit, ja nyt ovat yliopistossa taas yhdessä.» Ei monta hetkeä kulunut, ennenkuin Sallin vaatteet olivat valmiit, mutta sillä aikaa tulivat neitoset hyviksi tuttaviksi.
Maissi ei joutunut viipymään enää Sallin luona, vaan sanoi hyvästi ja meni pois.
Iltapuolella, kun Salli oli vieraita varten pukenut yllensä, sanoi hän everstinnalle: »Täti, eikö Maissi tule tänne?»
»Sallitko hänen tulla seuraasi?» kysyi everstinna.
»Miksi en? Oikein halusta toivoisin hänen pian tulevan tänne.»
»Mutta mitä sanot sinä, Milja?» kysyi everstinna.
»Soisin kernaasti, että tyttäreni saisi olla tuon suloisen ja hempeän tytön seurassa», vastasi paronitar.
»Jos niin on, lähetän häntä käskemään.»
»Minä juoksen itse hänen tykönsä», sanoi Salli.
»Noh Salli! Kuinka se sopisi, että vapaasukuinen neito kävisi kutsumassa puutarhurin tytärtä», sanoi eversti Pöyhkönen.
»Miksi ei?» kysyi Salli naurahtaen. »Luuletteko, setä, vapaasukuisuuteni joutuvan Maissille ja minun muuttuvan puutarhurin tytöksi? Älkää pelätkö! Emme elä enää satujen ajassa, jolloin pahat noidat tuommoisia ihmeitä tekivät.» Tämän sanottuansa hän juoksi, naurahtaen itseksensä noille ylpeille ihmisille, puutarhurin asuntoon. Hän kuuli kaunista soittoa ja meni sinne, mistä soitto kuului. Aukaistuaan Kylvön oven hän näki ensiksi Junnon, joka istui viulu kädessä; valo kynttilästä lankesi hänen keltaisille kiharoillensa. Salli katseli kummastuen hänen kauniita huolenalaisia kasvojansa, mutta sitte hän kääntyi Maissiin, sanoen: »Neiti Kylvö, tulkaa kanssani everstille. Sinne tulee vieraita tänä iltana, ja ne ovat kaikki minulle tuntemattomia. Olisi hyvin hupaista, jos saisin illan viettää seurassanne.»
»Kiitoksia, kyllä tulen halusta», vastasi Maissi. Hän puki nyt vain toiset vaatteet yllensä, ja sitte neidot läksivät iloisina kartanoon. Näpsä seisoi pihalla, liikkumatta katsellen Maissia, mutta tyttöjen ohitse mennessä hän sanoi itseksensä: »Muotonsa on yhtä suloinen nyt, kuin hänen lapsena ollessaankin, vaikka minulle ei hän enää ikänä kurkota käsiänsä. Mutta», — lisäsi hän vielä, ja suunsa vääntyi pahaan hymyyn, »sinua neitoseni ei kukaan saa niin kauan, kuin tämä käsi on vapaana.» Sen sanottuansa hän aikoi lähteä pois, mutta käsi laskeutui hänen olallensa; se oli Junnon. Hän oli tullut ulos ja kuullut Näpsän puheen. Kalle pelästyi, jotta oli varsin hämmennyksiin joutumallansa, vaan samassa hän keksi hyvän keinon ja sanoi nyt huolettomasti: »Mitä tahdot, Junno?»
»Tahdon kysyä: kuka oikeastaan olet? Mielestäni olen ennen nähnyt sinut.
Miksi uhkasit äsken noin kamalasti? Kuinka sinä tunnet Maissin?»
»Mitäs nyt horiset? Olenhan eversti Pöyhkösen palvelija enkä Maissi neidestä ole mitään puhunut. Ajattelin vain erästä porilaista sulotarta, jota hänen lapsuudestansa olen armastellut. Hän ei minusta enää huoli, mutta ajattelin itsekseni, että, häntä ei muittenkaan pidä saaman.» Nyt hän läksi kartanon huoneisiin palvelijan virkaa täyttämään, mutta hänen sydämmeensä nousi viha Junnoa kohtaan, ja hän ajatteli: »Kun ei vain toinen veli nyt taas minua pahaan pulaan veisi. Täytyy hänet laittaa tieltä pois.»
Junno meni vähäiseen kamariinsa veistelemään kirjahyllyä, jota hän kerran oli kuullut Maissin itsellensä toivovan. Eilen vielä tuntui maailma Junnosta suloiselta, mutta tänä päivänä hän oli surullinen. Nyt, kun tuon ison kartanon seinät erottivat hänet Maissista, tunsi hän paremmin, että hän ei ollut orpanansa vertainen.
KAHDEKSAS LUKU.
Talvi oli kulunut, aurinko paistoi taas lämpimästi. Puissa lehdet olivat puhkeamaisillansa, sillä toukokuu oli loppupuolella. Pajukerttu viserteli puun oksalla kesän tulosta. Sen kuuli Maissikin, joka istui kamarissansa kangaspuitten penkillä. Sukkula lepäsi hänen kädessänsä, ja hän katseli puutarhaan, jossa isänsä Junnon kanssa teki työtä. Maissin ajatukset lensivät kauas — aina Helsinkiin; sitte muisteli hän paronitarta ja Sallia, sekä miten hyviä he olivat olleet hänelle. Paronitar oli viipynyt monta viikkoa Pöyhkeälässä, ja Maissi oli koko ajan saanut olla Sallin kumppanina; olivatpa vielä luvanneet ottaa Maissin luoksensa jolloinkin. Mutta heräten muistoistansa hän näki Junnon, joka hienoista meriruovoista väänteli aitauksia kukkasille, ja Maissi ajatteli: »Junno raukka, hän elää aivan muitten ilosta. Kun hän isälleni taikka minulle voi tehdä jotakin miellyttävää, silloin on hän oikein onnellinen.» Sukkula putosi Maissin kädestä, hän otti sen ylös ja alkoi taas kiiruusti kutoa, sillä kankaan hän tahtoi valmiiksi sekä kangaspuut huoneesta pois siksi, kun Manni Helsingistä tulisi. Pikaisesti sukkula riensi edestakaisin, ja taajempaan sykki Maissin sydän hänen ajatellessaan Mannin tuloa. Kankaan kutominen ei estänyt hänen ajatuksiansa lentämästä, mihin hartahimmin pyrkivät. Hän muisti nyt varsin selvästi, mitä Manni oli hänelle puhunut, ja tahtoi niitä puheita tarkastella. Manni oli sanonut, että viimeinen joulu Eurajoen kartanossa ei enää ollut niin hupainen kuin ennen, sillä kaikki he olivat kaivanneet Maissia, — »kaikki» — niin hän sanoi. Sanoipa vielä kaipauksella muistaneensa niitä hetkiä, jolloin kävi enonsa tykönä orpanaa opettamassa. Näin ajatteli Maissi, mutta nyt hän tuli häirityksi, sillä everstinnan neitsyt oli häntä pyytämässä peittoa ompelemaan everstinnalle. Maissi lupasi tulla, mutta vähän hän oli mielipahoillansa, kun täytyi jättää kangaspuut; mielestänsä ei hänen kuitenkaan sopinut kieltääkkään. Hän siis jätti kutomisensa ja meni ulos puutarhaan, jossa Junno aina vielä väänteli aitauksiansa. Näpsä seisoi katselemassa Junnon työtä. Maissista näytti orpanansa työ aivan somalta, jonka vuoksi hän sanoikin Junnolle: »Kaikki sinulta hyvin onnistuu. En olisi uskonut sinun noin somia aitauksia kuvailukseni mukaan osaavan valmistaa, kun et niitä itse ole nähnyt.»
Junno vastasi ainoastaan tyytyväisellä katsannolla, ja Maissi meni kartanoon huomaamatta Kallen pilkallista hymyä ja kateellista muotoa.
Maissin sisälle tultua pyysi everstinna häntä tulemaan vinttikamariin kanssansa. Täällä oli hänellä kehykset, joissa peitto oli ommeltava. Everstinna näytti Maissille, missä pumpulit, vuori ja päällinen olivat. Sen tehtyänsä hän meni pois, jättäen Maissin yksin työtänsä tekemään. Päivä joutui pian, ja Maissi päätti levätä yön kartanon vinttikamarissa, jotta hän sitte voisi aikaisin taas ryhtyä työhönsä.
Maissi vaipui illalla makeaan uneen, niinkuin se ainakin, joka ahkeralla työllä on päivänsä hyvin päättänyt. Mutta kauan ei hän nukkunut, ennenkuin uneksi, että hän oli maannut puolipäivään asti, aurinko paistoi korkealla taivaalla, ja everstinna ja koko talon väki huusivat: »Maissi, nouse peittoa ompelemaan!» Tähän huutoon hän heräsi unestansa ja näki kammottavan valon. Koko huone oli ikäänkuin valkean sisällä, ja väkijoukko huusi pihalla. Siinä huudot, joita hän kuuli unissansa ja jotka hänet herättivät. Maissi näki heti tulen olevan irti. Hän heitti vaatetta yllensä ja kiiruhti ulos. Vähän matkaa vintille hän meni, mutta palasi, nähtyään portaitten sivulla riehuvan valkean, takaisin kamariin, hakkasi akkunat rikki ja huusi apua. Samassa näki hänet Junno, joka vaatetettuna Kylvön nahkaiseen sadepukuun koetti voimiensa takaa valkeaa sammuttaa. Huomattuaan Maissin hän huusi:
»Minä tulen!» ja Junno teki, mitä ei kukaan muista olisi uskaltanut tehdä. Hän riensi Maissin apuun, vaikka valkea riehui hänen ympärillänsä. Portailla eversti otti häneen kiinni sanoen tuskallisesti:
»Tule pian auttamaan! Kultani ja hopeani on vaarassa.»
»Eversti, ihmisen henki on vaarassa. Maissi tuolla vinttikamarissa on vaarassa.»
»Mieletön! Sinne et enää voi mennä, se on myöhäistä. Tule, sanon minä!» huusi eversti ankarasti.
»Pois tieltä!» kiljasi Junno, »mene itse pelastamaan jumaloitasi», ja riensi kuin lennossa portaita myöden vinttikamariin. Maissi oli niin pelästyksissä, että ei saanut sanaa suustansa, vaan vaipui kurottaen käsiänsä Junnolle, tainnoksiin. Kiiruusti sieppasi Junno ison huivin, joka oli istuimella, kastoi sen kamarissa olevaan vesiastiaan ja kääri sen Maissin kasvojen ympärille. Tämän kaiken hän teki muutamassa silmänräpäyksessä. Sitte hän riensi taas kalliin taakkansa kanssa nopeasti alas ja oli sanomattoman iloinen, kun tunsi kartanon seinät takanansa ja maan jalkainsa alla. Mutta aika olikin jo täpärällä, sillä Maissin vaatteisiin oli valkea syttynyt. Sen Junno nyt pian sammutti ja vei sitte Maissin Kylvön huoneeseen, johon isä tuli lastansa virvoittamaan. Ukon silmistä virtaili kyyneleet, kun näki rakkaan lapsensa jälleen aukaisevan silmänsä.
»Isäni, missä on Junno?» oli Maissin ensimmäinen kysymys, »että saisin kiittää häntä, joka henkeni pelasti. Oi,» sanoi hän orpanansa nähdessään, »iäti olen sinulle kiitollisuuden velassa.» Velka oli suoritettu, sillä Junno oli ylen iloinen Maissin kiitoksesta. Maissin tähden olisi hän halulla uskaltanut mitä vaarallisinta. Junno, kun nyt tiesi orpanansa olevan vaaratta, riensi taas ulos valkeaa sammuttamaan, mutta siellä ei enää mitään ollut tehtävänä, sillä rämähtäen vaipui koko Pöyhkeälän huonerivi yhteen kokoon. Junnon katsellessa tuota komeaa kartanoa, joka suurena kekäleläjänä makasi hänen edessänsä, tuli Näpsä huohottaen hänen tykönsä sanoen: »Hoh, hoh, kuinka olen väsynyt!»
»Noh, missä olet juossut?»
»Minä? En ole missään juossut, mutta kantanut olen, niin että olen varsin väsyksissä.»
»Näin mielestäni sinun tulevan kylästä päin.»
»En suinkaan. Täällä olen pyörinyt vain. Kovin surkeaa on nähdä», lisäsi hän, »tuommoisen kartanon noin pian muuttuvan tuhaksi.»
»Niinpä käy, noin mitättömäksi täytyi Pöyhkeälän kartanonkin mennä. Sen sisällä oli kultaa ja hopeaa kyllin, mutta ei köyhälle kattoa», sanoi Junno.
Hän oli tuskin ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin eversti, joka oli
Junnon puhuessa paikalle tullut, huimasi häntä korvalle karjaisten:
»Mitä uskallat sanoa, mieletön?»
»Mitä nähnyt olen», vastasi Junno ja lisäsi vielä: »Herra eversti! Toisen kerran löitte minua, vaan harvoin kaksi kolmannetta.» Sitte hän meni pois taaksensa katselematta. Eversti ei puhunut mitään, vaan puri huuliansa vihasta.
* * * * *
Pöyhkeälän kartanossa oli tuli päässyt irti eräästä vaatehuoneesta, jossa neitsyet olivat illalla käyneet palavin kynttilöin. Eversti huomasi valkean ja kiiruhti kamariinsa ottamaan kultaansa ja hopeaansa. Kalleimmat tavarat olivat pienessä lukitussa arkussa. Hän aukaisi kaappinsa, jossa niitä säilytettiin, mutta nyt hän muisti, että väki oli herätettävä, sillä yksin ei hän mitään aikaan saanut, ja riensi makuuhuoneeseensa vetämään soittokellon nuorasta. Hän juoksi ympäri huutaen: »Valkea on irti!» — mutta tulen valo oli jo herättänyt koko talon väen; he olivat jo täydessä työssä. Eversti pyrki takaisin kamariinsa, mutta valkea riehui jo sielläkin. Nyt hän riensi tuskissansa ulos. Silloin hän näki Junnon ja tahtoi häntä pelastamaan tavaroitansa, mutta Junno ei niistä huolinut, niinkuin näimme, vaan riensi pelastamaan kalliimpaa tavaraa — ihmisen henkeä.
Sillä aikaa oli Kalle ollut hyvin näpsä kaappaamaan everstin kalliita tavaroita, mutta everstinkö hyötyä varten — se on eri asia.
Kun Näpsä näki valkean olevan irti, päätti hän heti rientää everstin kamariin, jossa tiesi kalleimpien tavarain olevan kätkettynä. Hän päätti murtaa kaapin oven, sillä olipa hän kaluja vaarasta pelastamassa, jos olisi joku sisälle tullut. Vaan jos niin onnistuisi, ettei tulisi kukaan, silloin olivat kalut hänen, ja hän oli tuleva rikkaaksi, kukatiesi mikä onni häntä vielä odotti. Näpsällä olikin onni pahassa aikeessansa, sillä hän tuli everstin kamariin, juuri kun eversti oli sieltä mennyt; kaapin ovi oli, niinkuin tiedämme, auki. Näpsä sieppasi vähäisen arkun sieltä ja riensi sitä kätkemään kamariinsa. Sitte hän meni taas valkean apuun ja joutui sinne juuri silloin, kun Junno oli jättänyt everstin vallan toivottomaksi. Huomattuaan Näpsän sanoi eversti: »Tuo Junno kelvoton ei minua totellut, mutta Näpsä, mene sinä pelastamaan minun kultani ja hopeani, niin saat hyvän maksun.»
Näpsä katseli vähän pelolla valkean liekkiä, vaan meni kuitenkin, sillä pelkuri hän ei ollut. Pian hän tuli takaisin, kätensä olivat vähän palaneetkin, mutta hän toi everstille, joka oli häntä odottamassa, kaikki muut kalliit tavarat paitsi arkun. — »Sitä ei siellä ollut», vakuutti Näpsä. Eversti näki, että Kalle hänelle antoi kaikki, mitä huoneesta toi, — mutta mihinkä oli arkku joutunut? — Juuri heidän tätä ajatellessansa tuli Junno, Maissi sylissä. Näpsä näki, mikä autuus loisti Junnon silmistä, kun oli onnellisesti saanut orpanansa pelastetuksi, ja kateus hänen sydämmessänsä synnytti sinne ilkeän päätöksen. Hän sanoi everstille: »Täällä ei enää ole mitään tekemistä. Sallitteko, että nyt menen käsiäni voitelemaan?»
»Mene vain», oli everstin vastaus. Kalle kiiruhti kamariinsa, lukitsi ovensa ja aukaisi tiirikalla arkun lukon. Sieltä hän otti nyt, mitä parahinta oli, kätki ne ja riensi yön hämärässä Junnon kamariin arkku muassansa. Kalle pujahutti arkun hänen piironkinsa laatikkoon, väänsi sen lukkoon, pudotti avaimet piirongin taakse ja läksi taas kamariinsa; sieltä hän otti omat varastetut kalunsa ja riensi kylään erään pahassa huudossa, olevan kahvinmyyjän luo. Akka oli jo ennaltaan Näpsän tuttava; monta pussillista hän oli Kallen kädestä ottanut vastaan. Tälle Kalle nyt jätti tavaransa talteen ja riensi taas Pöyhkeälään. Siltä matkalta hän tuli Junnon luo, ja silloin eversti heidän keskustelunsa kuuli, antaen Junnolle korvapuustin.
Junnon mentyä pois sanoi Näpsä everstille: »Onko herra eversti mitään ajatellut arkusta? Kentiesi on joku käynyt huoneessa sitä pelastamassa ennen minua —»
»Mitä tarkoitat? Puhu selvästi.»
»Hm — luulisin parhaaksi, että eversti antaisi nyt kiiruusti hakea joka komeron omassa talossa, esimerkiksi tuolla puutarhurin huoneissa. Olen kauan pahaa aavistanut, vaikka — en tahdo mitään enää sanoa, mutta — raha paljon auttaa. Sillä kentiesi pääsee herraksikin, herrana ehkä saa siistin neidonkin omaksensa, olletikkin kun hän on orpana.»
»Ahaa, nyt ymmärrän. Nyt on selvä, miksi Junno riensi Maissin apuun.»
Eversti läksi väkensä luokse, sanoen: »Yksi arkku täynnä kalliita tavaroita on kadonnut. Nyt pitää joka hengen talteet haettaman alkaen puutarhuristani vähimpään käskyläiseeni asti; silloin ei ketään ole solvaistu.»
Kaikki olivat päätökseen tyytyväiset, ja nyt alkoi hakeminen puutarhurin huoneessa. Sitte mentiin hänen apulaisensa kamariin, mutta Junno ei löytänyt avaimiansa. Eversti ja Näpsä vaihtelivat silmäyksiä. »Tuopa näyttää pahalta», virkkoi eversti.
»Se paha on pian nähty», sanoi Junno, jonka kuuma veri alkoi kiehua. Hän otti kirveen ja hakkasi piironkinsa laatikkoa, jotta se rämähtäen rikkui; ja mitä hän näki? — arkku oli laatikossa. Kirves putosi hänen kädestänsä, hän kalpeni ja lausui: »Mistä olen vihamiehen saanut, joka tuon kurjan työn on tehnyt? Kenen sydän on ollut niin musta, että ei säälinyt viatonta?»
»Älä teeskentele!» huusi eversti.
Kylvö meni Junnon luo, sanoen: »Poikani, älä epäile, viattomuus tulee ennen taikka myöhemmin ilmi. Mutta katsokaa! Rasia on tiirikalla aukaistu, onko siinä kaikki tallella?» Nyt vasta eversti huomasi, että kaikki kalleimmat tavarat olivat poissa, ja hän kysyi Junnolta, missä ne olivat.
»Varmaankin siellä», vastasi Junno, »mihin varas on ne pannut. Vaan hän on luultavasti liika viisas ilmoittamaan itseänsä.»
Eversti huimasi Junnoa kepillänsä, karjaisten: »Kyllä sinut vielä saan totta puhumaan.»
»Harvoin kaksi kolmannetta, sanoin äskettäin; nyt on eversti kolmannen kerran minua lyönyt, vaan kerran vielä saatte tietää sen syyttömästi tehneenne.»
»Näpsä, joudu tuomaan tänne kruununmiehiä», käski eversti.
Näpsä läksi, mutta hänen sydämmensä oli levoton. Ensi kerran hän tunsi tunnossansa kovan vaivan. Paha aavistus täytti hänen sydämmensä. »Kumma», ajatteli hän itseksensä, »miten kamalaa on nähdä viattoman kärsivän pahoista töistäni. Hm, en ole vielä täysi peto. Mutta nytpä johtuu mieleeni sopiva seikka. Minun täytyy koettaa vapahtaa Junno vankeudesta. Hän lähtee karkuun ulkomaille ja on sillä tavoin tieltäni poissa. Ihmiset ovat silloin vielä varmemmat siitä, että hän on varastanut, ja jättävät asian siksensä.» Näin ajatellen hän ajoi eteenpäin.
Pöyhkeälässä istui Junno surullisena. Hän kysyi orpanaltansa: »Luuletko, Maissi, minua syylliseksi?» Kuultuansa, että Maissi ei ollenkaan sitä uskonut, oli hän tyytyväisempi, mutta nyt kalpeni hän taas, sillä kruununmiehet astuivat sisälle. Saatuansa selvän tiedon rikoksesta miehet Junno raukan panivat rautoihin ja veivät pois.
Syvän murheen jätti Junno jälkeensä puutarhurin asuntoon. Yksi ainoa päivä oli nämät suuret muutokset Pöyhkeälässä tehnyt. Eversti ja everstinna asuivat nyt vain väen huonerivissä yhdessä salissa, jossa tavallisesti talvella pidettiin kukkasia. Heidän oli aikomus viipyä Pöyhkeälässä muutama päivä, jotta saisivat kaikki tavaransa järjestykseen, mutta päättivät sitte muuttaa Porin kaupunkiin asumaan siksi, kuin uusi rakennus tehtäisiin Pöyhkeälään.