YHDEKSÄS LUKU.
Kalpeana Junno istui vankeudessansa. Näpsä oli ollut häntä saattamassa, mutta hänen oli nyt pois lähteminen. Hän meni vielä vain hyvästi jättämään Junnoa. »Älä nyt ole ylen surullinen, Junno raukka», sanoi hän, »ehkä kyllä kaikki hyvin selviää», ja lisäsi vielä, antaen kättä Junnolle: »Sinulle soisin mitä parahinta.» Niin sanoessaan hän pudotti Junnon käteen vähäisen käärön, jota ei kukaan huomannut, sillä vanki istui pimeässä loukossa. Näpsä läksi pois, ja Junno pisti käärön taskuunsa. Hän istui loukossansa ajatellen: »Mitähän tuossa lienee?» Junno odotti, kunnes kaikki huoneesta olivat menneet pois. Silloin hän otti käärön ja aukaisi sen. Viila putosi hänen käteensä; paperi, johon se oli käärittynä, oli kirje Näpsältä. Hän sanoi aina pitäneensä kovin paljon Junnosta ja pyysi nyt ystävyyden nimessä Junnoa viilalla kahleita rikkomaan, jotta sitte voisi lähteä karkuun ulkomaille. Junno heitti kirjeen kädestänsä sanoen itseksensä: »Minä lähtisin kuin pahantekijä, kuin varas, karkuun — sitä en tee — en!» — mutta taas hän otti kirjeen ja alkoi lukea: »Minä tiedän, että karkaaminen ei sinua haluta, ylevä sydämmesi sotii sitä vastaan; mutta ajattele, että jos käy niin, kuin nyt on luultava, saat raippavitsoja ja joudutpa vielä konttaamaan kirkon lattialle; et ole silloinkaan ihmisten silmissä syytön. Ajattele myös, mitä veljesi ja orpanasi saavat kärsiä. Sen ison kiven taakse, joka on tästä vähän matkan päässä, jätän kukkaron, jossa on vähäisen rahaa sinulle matkallesi. Vielä kerran sanon: parempi on lähteä kuin tänne jäädä ihmisten syljettäväksi.»
»Saattaa niin olla. Voi kuinka pahoin tein, kun jo vähän uskoin Näpsän päähän tuon ilkeän työn, ja hän toivoo ainoastaan hyvää minulle», ajatteli Junno ja ryhtyi nyt täyttä voimaansa viilaamaan. Samassa tuli vanginvartija sisälle tuoden Junnolle ruokaa, vaan Junno sanoi: »Ei minun ole nälkä, olen vain kovin väsynyt», ja alkoi nojautuen seinää vastaan katkerasti itkeä. Vanginvartijan tuli häntä sääli, ja hän lausui: »Jätän sinut nyt rauhaan, ehkä saat nukkua vähän.»
Vartijan mentyä rupesi Junno taas viilaamaan. Raudat eivät olleetkaan vahvat, ja Junno näki, että hän piankin olisi vapaa kahleistansa, mutta — mikä vapaus oli tämä? Hänen oli jättäminen kaikki, mitä maailmassa rakasti, isän ja äidin hauta, veli, setä sekä orpana — ja katkerinta kaikesta — hänen täytyi jättää kotimaansa. »Isä ja äiti unohtuu», ajatteli hän, »aika vie murheen muassansa, jättäen suloisen muiston sydämmeen. Ystävä saattaa unohtaa ystävänsä, sulho lemmittynsä, vaan syntymämaa ei ikinä unohdu niin, ettei sitä aina kovin kaipaisi.» Näin ajatellessaan oli Junno jo viilannut kahleensa poikki. Hiljaa hän otti ne päältänsä ja katsoi ulos akkunasta, vaan siellä ei ketään näkynyt. Helposti hän nyt irroitti akkunan puolikkaan ja hiipi sitte hiljaa ulos. Hän katsoi vielä ympärillensä, olisiko hänellä mitään vaaraa, mutta ei ketään näkynyt, ei liikahdusta kuulunut, kaikki ihmiset makasivat sydänyön makeassa unessa. Nyt hän pakeni niin nopeasti kuin suinkin ennätti, siksi että joutui sinne, mihin Näpsä oli luvannut kukkaron jättää. Sitte hän riensi taas eteenpäin, kunnes Parmasta Merstolaan palaava kyytipoika hänet saavutti. Tältä hän pyysi päästäksensä rattaille. Siihen kyytimies kernaasti suostui, olletikkin koska Junno lupasi hyvät juomarahat antaa. Pian he joutuivat Merstolaan, josta Junno otti kyytihevosen ja ajoi sieltä aika vauhtia pois. Jo kello kolmen aikaan hän oli Porin kaupungissa. Siellä hän näki joen rannalla veneitä ja miehiä. Hän pyysi nyt eräältä mieheltä, joka oli juuri Reposaareen lähtemäisillänsä, päästä hänen kanssansa sinne. Tähän mies suostui. Heillä oli myötätuuli, joten he pian purjehtivat tämän matkan. Kello kuuden aikana he olivat jo Reposaaren rannassa. Tultuaan sinne Junno maksoi miehelle, mitä hän vaati, ja istui sitte rannalla olevalle kivelle. Hän katseli meren aaltoja, jotka ikäänkuin syleilivät rantaa, ja huudahti: »Oi maa, suloinen Suomi, minä tahtoisin, jos taitaisin, sua syleillä niin, kuin nuo aallot syleilevät meren rantaa; vaan minulla ei ole maata, ei kotoa», ja hän alkoi laulaa:
»Lepääpä lintunenkin omassa pesässään, vaan mull' ei maailmassa oo kotoa missäkään.»
Hänen laulaessansa kulki eräs pulska merimies sivuitse. Mies löi häntä olalle, sanoen: »Mitä sinä täällä sureskelet? Eivätkö sinun kultaiset kiharasi ole miellyttäneet morsiantasi? Entäpäs tätä! Ota aalto lemmikiksi ja laiva kodiksesi. Ei nuoren miehen sovi aikaansa viettää suremisella. Täällä on englantilainen laiva, johon olen hyyryn ottanut, siellä tarvittaisiin vielä yksi mies. Tule veikkoseni! Siellä saat hyvän palkan.»
»Vaikka vain», vastasi Junno. »Oppimaton olen siihen työhön, mutta eiköhän tuohonkin opi.»
»Tulet totta todellakin! Sepä olisi hupaista! Nyt ei minun tarvitse olla ainoana Suomen miehenä englantilaisessa laivassa. Tuleppa nyt, niin vien sinut katteinin tykö, hän on tuolla ravintolassa.» Junno meni kumppaninsa kanssa. Merimies puhui nyt katteinille Junnon mielivän merelle, ja katteini otti halulla tuon sorean ja kauniin pojan merimieheksi.
Junno otti hyyryn laivaan, kirjoitti pienen kirjeen enollensa ja pyysi ravintolan neitsyttä toimittamaan sen Porin postikonttoriin; ja ennenkuin päivä joutui puolelle, oli hän jo kaukana kotirannoiltansa meren kuohuvilla aalloilla.
* * * * *
Kun Näpsä oli tullut kotiin Junnoa saattamasta, meni hän rauhattomana levolle. Hän ei saanut unta silmiinsä, vaan odotti levottomasti aamun tuloa, sillä silloinpa toivoi hän saavansa tiedon, oliko Junno karannut. Yö tuntui Näpsästä pitkältä, mutta aamu tuli toki vihdoin, niinkuin myös tieto vangin karkaamisesta. Jo aikaisin aamulla saapui vanginvartija vaahtoisella hevosella Pöyhkeälään tuoden sanoman Junnon karkuun menemisestä. Hän sanoi käyneensä viiden aikaan vankia katsomassa, mutta, »kovinpa hämmästyin», lausui hän, »kun ainoastaan poikki viilatut kahleet olivat jäljellä ja vanki tipotiessään. Arvelimme parhaaksi häntä ajaa takaa Poriin päin, ehkä hän ei vielä ole kauas joutunut.»
»Tuiki turhaa on häntä hakea», vastasi eversti. »Hän kulkee metsiä ja saloja, ei hänen jälkiänsä niin löydetä, mutta paras on heti lähteä vallesmannin tykö ja käskeä hänen antaa kuulutuksia kirkkoihin, että otettaisiin vanki kiinni. Mies, jolla on semmoinen muoto kuin Junnolla, on pian tunnettu.»
Vanginvartija päätti tehdä, niinkuin eversti käski, ja riensi sitte matkoihinsa.
Kylvö ja Maissi olivat kovin suruissansa kuultuaan Junnon karanneen.
Heidän mielestänsä Junno nyt näytti enemmän syylliseltä.
»Voi Manni raukka», lausui Maissi, »jonka täytyy saada näin surullisia uutisia, kun hän meille tulee.» Hänen tätä juuri sanoessansa ajoi Manni pihaan. Kylvö ja Maissi menivät häntä vastaan.
»Voi mitä täällä on tapahtunut!» sanoi Manni. »Jumalan kiitos, että näen teidän vaaratta pääsneen tulipalosta.»
»Kyllä sopiikin Jumalalle olla kiitollinen», vastasi Maissi, »ja lähinnä häntä saamme kiittää Junnoa, joka henkensä kaupalla pelasti minut.» Ja nyt kertoi Maissi koko vaaransa Mannille, »mutta Junno raukkaa», lisäsi hän, »on kova onni kohdannut.»
»Mitä sanot? Onko valkea hänelle vahinkoa tehnyt? Missä hän on?» kysyi
Manni kiivaasti.
»Junno on polkemassa teitä tuntemattomia», vastasi Kylvö ja kertoi nyt, miten Junno oli joutunut kovaan onnettomuuteen.
»Junno on karannut», valitti Manni. »Sitä en olisi uskonut. Ken puhdassydämmisenä tahtoisi karkuun mennä?» Hänen tätä lausuessaan tuli Näpsä, tuoden Kylvölle kirjettä, joka juuri oli tullut everstin postilaukussa. Kylvö aukaisi kuoren, ja mikä kumma! Kirje oli Junnolta ja kuului näin:
»Eno hyvä!
Haikealla mielellä ja raskaalla sydämmellä käyn nyt teille tietoa antamaan, että olen lähtenyt pois vankeudesta, sillä koska näin, kuinka mahdotonta minulle olisi ollut pääseminen noista ilkeistä syytöksistä, päätin karkaamisella itseni vapauttaa, koska en tahtonut jäädä ihmisten syljettäväksi. Kuinka se laatuun kävi, en nyt jouda pitemmältä kertomaan, tahdon vain sanoa, että turhaa olisi minua hakea, sillä tämän kirjeen saadessanne olen jo kaukana meren aaltoja purjehtimassa englantilaisella laivalla. Takaisin en palaja, ennenkuin viattomuuteni on ilmi tullut, — vaan tapahtuuko se ikinä? Kuulenko enää kotimaani honkien huminata ja paimentorvien kaunista ääntä? — Mutta aika joutuu. Sanokaa hartahimmat tervehdykset Mannille sekä Maissille ja älkää minua pahoin tuomitko, pyytää
Junno.»
»Veli parka!» lausui Manni, kun kirje oli luettu. »Aina sinua kovat onnet kohtaavat. Viaton hän on, siitä olen vakuutettu ja sen hänelle tahtoisin kirjoittaa, mutta se olisi turhaa. Missäpä kirjeeni hänen saavuttaisi?»
Kylvö vei nyt Junnon kirjeen everstille, joka oli kovin harmissaan siitä, että vanki oli laivaan päässyt.
Manni ei tällä kertaa kauan viipynyt Pöyhkeälässä, sillä hänen mielensä kävi siellä haikeaksi. Jo päivän päästä läksi hän taas matkalle Eurajoen kartanoon päin.
KYMMENES LUKU.
Vuodet vierivät edellensä. Nyt oli jo neljä vuotta kulunut siitä, kuin Junno läksi ulkomaille, ja kerran vain oli häneltä kirje tullut. Siinä oli hän sanonut kaiken hänelle hyvin menestyvän ja nykyään pääsneensä perämieheksi. »Katteini on minua pitänyt kuin omaa poikaansa», kirjoitti hän, »vaan kotimaankaipaukseni on niin suuri, että voimani ja terveyteni ovat riutuneet.» —
Pöyhkeälässä oli jo taas kaikki entisellään, paitsi että Näpsä oli muuttanut Porin kaupunkiin. Eversti ja everstinna asuivat uudessa komeassa huonerivissänsä. Kylvö veisteli asunnossansa kukkahasioita ja keppejä kesäksi, ja Maissi, puutarhurin kaunein kukka, istui sykkivin sydämmin ommellen kamarissansa. Välimmiten hän katsahti toiselle puolen huonetta, jossa Manni kirjoitti pöydän ääressä.
Manni oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja aikoi joulun jälkeen taas lähteä Helsinkiin lukemaan papiksi. Nyt hän oli kotimatkalla, mutta oli taas tavallisuuden mukaan poikennut Pöyhkeälään. Hän tahtoi viipyä Kylvöllä muutaman päivän ja päätti saarnata pyhänä kirkossa. Nyt hän kirjoitti saarnaansa, joka kohta olikin valmis. Työnsä päätettyään Manni pyysi Maissia tulemaan kanssansa äitinsä haudalle. Mielellänsä Maissi lähti hänen kanssansa. Vakavina kulkivat molemmat, kunnes tulivat haudalle. Täällä alkoivat kyyneleet vieriä Maissin poskille, ja Manni lausui syvästi huoaten: »Junno raukka, missä hän lienee?»
»Häntä muistin minäkin juuri», sanoi Maissi ja lisäsi vielä: »Voi kuinka surkeaa, kun hänen täytyy syyttömästi kärsiä noin paljo.» Samassa he kuulivat yskähdyksen ja nyt näkivät myös akan, joka loi lunta lapiollansa.
»Tuo on Kahvi-Maija», sanoi Maissi. »Hän on hyvin ilkeännäköinen, ei hän ikinä katso suoraan ihmistä silmiin.»
Akka tuli heitä lähemmäksi, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotain sanottavaa, mutta sanat muuttuivat aina yskäksi. Vihdoin, kun hän taas tuli heitä kohti ja jälleen kääntyi takaisin, meni Manni hänen luoksensa, kysyen: »Onko teillä minulle tai orpanalleni mitään asiaa?»
Kahvi-Maija yskähti ja vastasi: »Aioin vain kysyä, onko hauta, jonka vieressä seisotte, Pöyhkeälän Junnon äidin hauta?»
»On», vastasi Manni, »mutta miksi täällä tietä luotte?»
»Lukkari on minun palkannut tätä tekemään», vastasi Kahvi-Maija.
Manni ei sen enempää puhunut akalle, vaan läksi taas pois orpanansa kanssa Pöyhkeälään.
Kylvö istui ja luki kynttilän valossa, kun Manni ja Maissi kotiin tulivat. Tyttärensä sisälle tultua hän sanoi: »Maissi, laita iltanen pöydälle, sillä Mannin täytyy päästä aikaisin levolle, niin jaksaa hän huomenna saarnata, että kirkon seinät kajahtavat.» Pian kului ilta, ja kun kello oli yhdeksän, niin puutarhurin asunnossa jo kaikki makasivat syvässä unessa.
Pyhäaamuna kirkonkellojen soidessa kulki kansa kirkolle; kaikki pyrkivät sinne, vaikka ehkä kyllä erinkaltaisella mielellä. Kahvi-Maija näkyi myös joukossa, hän, joka tavallisesti myyskenteli kahvia kirkonajatkin.
Mannin saarnatessa oli väki kirkossa hiljaa, ainoastaan joku yskähdys kuului silloin tällöin. Manni puhui joulun tulosta, kuinka kaikki maallisesti valmistautuivat sitä ottamaan vastaan. Hän pyysi kaikkia myös hengellisesti valmistamaan itseänsä Vapahtajan tuloksi. »Puhdistakaa sydämmenne», puhui hän, »niin hyvin nuoret kuin vanhat. Ja sinä synnin velalla rasitettu ihminen, puhdista sinäkin sydämmesi, ennenkuin menet kynttilääsi sytyttämään! Sinä, joka olet unohtanut Vapahtajasi, muista, että kerran sinäkin nöyränä omistit hänen, kun ensi kerran notkistit polvesi alttarin juurelle. Joudu tunnustamaan syntivelkasi, vielä on armon aikaa. Puhdista sydämmesi, sytytä kynttiläsi ja ole valmis ottamaan Vapahtajaasi vastaan.»
Kun kirkonmenot olivat loppuneet, meni kansa tyytyväisenä kotiin; heillä oli ollut hyvä pappi. Manni oli onnellinen, hän oli saanut saarnata sydämmensä kyllyydestä, ja hän uneksi nyt tulevaisuudesta, kuinka hän kerran olisi kansan opettaja. Silloin olisi hänellä myös oma koti, vähäinen pappila, ja kukapa olisi sen vähäisen kodin sydän? — Näin ajatellessansa hän loi silmänsä Maissiin. Hetkisen vain kohtelivat heidän silmäyksensä toisiansa, ja he aavistivat molemmat, mitä ei suu vielä uskaltanut puhua. Kentiesi Manni vielä kauan olisi uneksinut, jollei akka, joka juuri tuli sisälle, olisi häntä häirinnyt. Se oli Kahvi-Maija. Hän pyysi Mannia kahdenkesken puhutella. Manni meni hänen kanssansa Maissin kamariin. Sinne tultuansa sanoi Maija: »Herra maisteri! Minä tahdon tulla syntivelkaani tunnustamaan; jo kauan on se rasittanut omaatuntoani. Monesti olen aikonut tunnustaa pahat tekoni, mutta olen pelännyt maallista häpeää. Eilenkin, kun näin teidät kirkkotarhassa, aioin tunnustukseni tehdä, mutta en rohjennut. Kuulkaa nyt: Veljenne on syytön. Näpsä tuon ilkeän työn teki, josta Junnoa syytettiin. Hän laski arkun veljenne piirongin laatikkoon, ja ne kalliit tavarat, jotka olivat arkusta poissa, tallensi hän minun tyköni, mutta nyt on jo osa rahaksi vaihetettu.»
»Miksi hän tahtoi Junnon päähän varkautensa?» kysyi Manni.
»Pääsyy ehkä oli, että hän sillä tavoin luuli paremmin pääsevänsä kaikesta huomiosta, mutta hänellä oli toinenkin syy. Hän luuli veljenne kautta tulevan ilmi, kuka hän oikeastaan oli. Hän pelkäsi Junnon tuntevan, että Näpsä ja rosvo, joka äitinne ryösti, oli sama mies; ja tiedättekö: Kalle, joka Eurajoen kartanosta ajettiin pois varkauden tähden, on tämä sama Näpsä.»
»Siinä on kylläksi yhdelle ihmiselle ansioluetteloa», lausui Manni. »Mutta teidän täytyy nyt mennä nimismiehelle kertomaan tämä asia. Varastetun kalun tallentajalla on sama edesvastuu kuin varastajallakin, mutta älkää pelätkö, tämä maallinen rangaistus ei kauan kestä. Rientäkää vakavilla askelilla eteenpäin, niinkuin olette alkanut. Silloin saatte kalliin tavaran omaksenne, semmoisen, jota turhaan muuten hakisitte, nimittäin omantunnon rauhan.»
Akka lupasi sen tehdä ja läksi pois.
Kun Manni taas tuli Kylvön ja Maissin luo, oli hän kovin kalpea, niin että Maissikin heti sen huomasi ja kysyi: »Voitko pahoin?»
»Enpä oikein hyvinkään», vastasi Manni, »vaikka minulla on iloitsemisen syytä», ja nyt kertoi hän Kahvi-Maijan ilmoituksen.
Pari päivää tämän jälkeen tuli nimismieheltä tieto Pöyhkeälään sekä
Näpsän että Kahvi-Maijan kiinni panemisesta; tätä tietoa oli Manni juuri
odottanut, mutta sen nyt saatuansa ei ollut hänellä enää aikaa viipyä
Kylvöllä, vaan hän sanoi sydämmelliset jäähyväiset ja matkusti pois
Pöyhkeälästä.
* * * * *
Eurajoen kartanossa olivat jo joulukynttilät sytytetyt, mutta Mannia ei vielä kuulunut. Patruuna kulki huoneesta huoneeseen. Hän oli levoton ja sanoi: »Eihän poikamme vain liene kipeänä, kun ei jo tule kotiin. Oudolta tuo näyttää, mutta odotetaan kumminkin vielä, ennenkuin alamme juhlamme.»
Tyyne katseli myös akkunasta ulos ääneti: aavistus nousi hänen sydämmeensä. Hän meni kamariinsa, ja katkerat kyyneleet vuotivat hänen silmistänsä. Patrunessa, joka tuli hakemaan tytärtänsä, löysi hänet näin itkevänä ja lausui lempeällä äänellänsä, laskien pehmeän kätensä Tyynen olalle: »Lapseni, sinulla on ollut vähäinen vastoinkäyminen; minä arvaan, mistä murheesi tuli. Olisit toivonut Mannin kiiruummin rientävän tykösi.» Tyyne nojasi kauniin päänsä äitinsä rintaa vastaan, sanoen:
»Minä aavistan, missä hän on viipynyt; onhan se vallan luonnollista, sillä Maissi on ylen ihana ja hempeä. Mutta, äitini, minä itken, se huojentaa sydäntäni.»
»Itke, lapseni, mutta muista, että monta toivetta meiltä elämässämme haihtuu kuin saippuakellot ilmaan, ja meidän tulee kuitenkin jalosti pyrkiä eteenpäin. Hänen näin puhuessansa kuului porokellon ääni. »Nyt hän tulee», huusi Tyyne, »ja silmäni ovat punaiset itkusta. Minun täytyy pestä ne, ettei hän mitään huomaa.» Näin sanottuansa hän meni pyyhkimään silmiänsä raikkaalla vedellä, ja patrunessa riensi Mannia ottamaan vastaan.
Manni oli jo patruunan kanssa salissa, kun patrunessa tuli häntä tervehtimään, sanoen: »No terve tultuasi! Kauan olet antanut meidän odottaa. Luulin jo saavamme viettää joulujuhlamme ilman sinua.»
»Kyllä vähällä pitikin», vastasi Manni ja kertoi nyt, miten oli saanut tiedon Junnon viattomuudesta, sekä viipyneensä Pöyhkeälässä siksi, kuin sai kuulla Näpsän kiinni pannuksi. Tyyne tuli myös tervehtimään Mannia, ja kuultuansa, miksi kasvattiveljensä oli viipynyt, oli hän taas tyytyväinen ja saattoi iloisella mielellä viettää joulujuhlaansa.
Kolmantena joulupäivänä oli kutsut maanviljelijä paroni S—n luona. Tämä paroni oli nuori rehellisenluonteinen mies; hänen käytöksensä oli jalo ja miellyttävä. Hänellä oli kartano, jonka viljavat maat olivat kuuluisat; emäntä vain puuttui vielä kartanosta. Nyt kuiskattiin joka haaralta, että paroni oh mieltynyt Tyyneen, ja että kemut olivat aivan Tyynen tähden.
Ilta tuli, jolloin oli lähteminen paroni S—lle. Patruuna Palmu ja patrunessa ajoivat toisella hevosella, Manni Tyynen kanssa toisella. Kuu paistoi kirkkaana, tuhansia tähtiä tuikkaili taivaalla, ja härmäiset puut seisoivat somina valkoisessa viitassansa. Tyyne katseli luonnon kauneutta, ja kaikki oli hänen mielestänsä ylen ihanata. Hän oli niin onnellinen, kun istui Mannin sivulla, että olisi toivonut matkan kestävän hyvin kauan, mutta nytpä he olivat jo matkansa päässä, sillä tuossapa oli S—n kartano. Manni auttoi Tyyneä pois reestä, ja sitte he läksivät sisälle. Saatuansa päällysvaatteet yltänsä he menivät saliin, jossa paroni otti heidät vastaan. Hän saattoi patrunessan sohvaan istumaan, ja Tyyne meni muitten naisten joukkoon, loistaen parvessa ylinnä. Hänellä oli valkoiset vaatteet ja mustissa hiuksissansa purppurainen nauha, jossa kiiltävät helmet kimaltelivat. Tässä puvussa hän näytti ylen sorealta ja kauniilta.
Paroni S. kulki huoneissansa kohteliaasti puhutellen kaikkia vieraitansa, mutta hänen silmänsä katsahtivat useasti yhdelle suunnalle — sinne missä Tyyne istui.
Palvelijat kävivät edestakaisin salissa tarjoten virvokkeita, ja kun ensimmäiset herkut olivat nautitut, kuului viulujen soitto. Nuoret herrat kokoontuivat vähitellen salin keskelle, ja vetäen hansikkaat paremmin käteensä he katsoivat neitosten parista itsellensä sopivan kumppanin, jota sitte menivät pyytämään kanssansa tanssiin.
Paroni meni nyt suoraan lattian toiselle puolelle, sinne missä Tyyne istui, ja samassa pyörähti tuo sorea pari keveästi ympäri salin, ja toiset seurasivat heidän esimerkkiänsä. Toisen kerran näemme taas Tyynen pyörähtelevän lattialla, vaan nyt Mannin kanssa. Hän näyttää onnelliselta, nyt olisi hän tanssinut vaikka kuinka kauan.
Rouva P. ja rouva T., jotka aina paljon tiesivät maailman asioita, puhuivat juuri keskenänsä näistä kahdesta. »Näetkö», kysyi rouva P., »kuinka ihastuneelta Tyyne näyttää? Saapa nähdä että 'kotokissa hiiren vie'. Sanoppa minua valehtelijaksi, jollei tuo kaunis maisteri Salo saa häntä vielä omaksensa ja patruunan koko rikkautta myötäjäisiksi; paroni saa rukkaset, että häilähtää vain.»
»Äläpä sano», virkkoi rouva T—, »Tyyne on vartonut vain paronin kosintaa eikä ole muista huolinutkaan. Minun tyttäreni kuuli juuri pappilan Sannilta, että Palmun emännöitsijä-mamselli oli puhunut hänelle Tyynen sanoneen, että hän ei ikinä ota muuta kuin vapaasäätyisen miehen; ja saatpa nähdä, että tuota pikaa saamme häät.»
Niin kuiskailivat rouvat, mutta Manni seisoi kynnyksellä, nojaten oveen. Hän katseli Tyyneä ja ajatteli: »Tosiaan hän on kaunis, niinkuin ruusu, joka kukkasten joukossa kauneimpana loistaa, mutta — hempeämpi ruusua on kuitenkin kaino lemmenkukka puron rannalla, ja hempeämpi Tyyneä on Maissi tuolla Kokemäenjoen rannalla.» Patruuna herätti Mannin hänen ajatuksistansa, sanoen: »Lähtekäämme nyt jo kotiin, ilta on joutunut.» Mutta samassa tuli paroni ja pyysi heitä viipymään vähäisen, sillä viimeinen katrilli oli vielä tanssittava. Nyt hän viittoi viulunsoittajille, että alkaisivat soittaa, ja seisoi kohta, Tyyne sivullansa, katrillia alkamassa. Sillä ajalla, kuin toinen puoli katrillin tanssijoista pyörähteli lattialla, istui paroni jutellen Tyynen kanssa, kunnes oli heidän vuoronsa mennä tanssimaan. Mitä he juttelivat, sitä ei kukaan kuullut, eivät nuo kaikkitietävät rouvatkaan, mutta tavallisuutta pikemmin katrilli loppui. Paroni näytti vakavalta, eikä toivo enää loistanut hänen silmistänsä, niinkuin tanssin alussa.
Paronin vieraat sanoivat jäähyväiset ja läksivät kukin pois. Kotiin tultuansa sanoi Manni Tyynelle: »Minä pelkään paronin saaneen sinulta rukkaset, sillä hän oli varsin muuttunut viimeisen katrillin tanssittuansa. Hän on jalo mies, oikein sinun vertaisesi, Tyyne; olisin suonut sinut hänelle.»
»Minä en häntä rakasta enkä sen vuoksi tahdo häntä ottaa», vastasi
Tyyne.
»Et suinkaan ilman rakkautta, mutta en ymmärrä, miksi et häntä rakastaisi. Hän on korkeasukuinen, kaunis ja kaikin tavoin ylevä mies. Jokaisen neidon pitäisi tämänlaiseen mieheen rakastuman, jos vain sydämmensä vielä on vapaa.»
Tyyne punastui ensin, vaan pian katosivat ruusut hänen poskiltansa. »Manni olisi suonut minut paronille, ilman että se hänen sydäntänsä vähääkään olisi haitannut; Manni ei minua rakasta», ajatteli hän ja sanoi nyt: »Manni, älkäämme enää puhuko paronista, sillä minulle on se ikävää.»
Samassa tuli patruuna sisälle saliin, jossa Manni ja Tyyne istuivat. Hän hymyili nähdessänsä heidän ystävällisesti juttelevan keskenänsä ja meni mitään sanomatta huoneen lävitse. Mutta Tyyne toivotti Mannille hyvää yötä ja läksi isänsä jälkeen.
»Tyttöni», sanoi patruuna, »kuulin äidiltäsi, että olet hylännyt paronin. No, noh, älä punastu, en minä tuosta huoli. Seuraa sinä omaa mieltäsi. Torpan poika saattaa olla yhtä hyvä kuin vapaasukuinenkin, sillä ainoastaan tieto ja taito ja sydämmen ylevyys miehen jalostuttavat.»
Tyyne ei puhunut mitään, hän vain taputteli isäänsä ja läksi sitte kamariinsa ajatellen: »Isäni on aina vain siinä uskossa, että Manni rakastaa minua, enkä minä henno ilmoittaa hänelle tämän toivon olevan turhaa —»
Tyynen mentyä jäi Manni vielä hetkeksi istumaan saliin. Hän sanoi itseksensä: »Olisiko mahdollista, että Tyynelle olen veljeä rakkaampi? Kuinka kumma, etten ole sitä ennen huomannut! Voi toki, että niin täytyy olla.» Hän meni kamariinsa, ja yö joutui puolelle, ennenkuin uni tuli vapahtamaan häntä noista sotaisista ajatuksista, jotka eivät selvälle saaneet, oliko hän kiitollisuudesta velvollinen rakkautensa uhraamaan.
YHDESTOISTA LUKU.
Toista vuotta on kulunut siitä, kun Manni tuli kandidaatiksi. Hän oli nyt suorittanut viimeisen tutkintonsa yliopistossa ja kulki iloisena Mikonkadun varrella olevaa asuntoansa kohti, vaan tässä hän tapasi kumppaninsa Nikku Saaren, joka sanoi: »Veikkoni, oletko pian valmis matkustamaan Helsingistä? Minä aion heti lähteä.»
»En joudu vielä tänä päivänä», vastasi Manni, »sillä minun on kirjoittaminen veljelleni. Jo viime kesänä kirjoitin hänelle, että hän on syyttömäksi julistettu, vaan häntä ei kuitenkaan ole kuulunut. Nykyään sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei ole täältä mitään tietoja hänelle tullut. Nyt olen päättänyt päällekirjoituksen panna hänen katteininsa rouvalle Englantiin, ehkä kirje silloin löytää omistajansa. Vaan tuleppa nyt sisälle asuntooni, niin saamme jutella.» Ystävät menivät, ja Nikku sanoi sisälle tultuansa Mannille:
»Sinun täytyy tulla meille, ennenkuin jätät Helsingin. Muista, että olemme olleet kumppanit ja hyvät ystävät aina siitä kuin lukioon tulimme, ja nyt olemme vielä yhdessä suorittaneet viimeisen tutkintomme yliopistossa. Mutta täältä lähdettyämme
»Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.»
»Kiitos, Nikku, eihän kotisi ole täältä Helsingistä kaukana, ja halusta tulen, vaikka olisi matka pitempikin.»
»Vielä on toinenkin asia, jonka tähden sinun nyt erittäinkin täytyy meille tulla, sillä parin päivän päästä vietetään minun kihlajaiseni.»
»Sinun? Miksi et siitä ennen ole kertonut?»
»Sen vuoksi, että vasta toissapäivänä sain varman tiedon siitä. Katsoppas, yhden askeleen olen sinua edemmäksi joutunut, vaan kun sinä tulet meille ja näet kaikki kaunottaret pitäjässämme, niin kentiesi ei sinunkaan sydämmesi syki aina yhtä yksitoikkoisesti.»
»En huoli niistä enempätä kuin tämän kaupunginkaan neitosista.»
»Varo vain! Minä näin kotonani käydessäni niin ihanan neitosen, että heti olisin häneen mielistynyt, jos vain minulla vielä olisi sydämmeni tallella ollut, mutta se oli jo mennyt matkoihinsa.»
»Pitkiä puheita pidät, mutta et muista sanoa morsiamesi nimeä.»
»Sitä et saakkaan tietää, ennenkuin tulet kihlajaisiin. Mutta nyt, näemmä, ihmiset jo rientävät asemalle; kohta juna lähtee. Hyvästi nyt, veikkoni, ja terve tultua sitte kotiini!»
Nikku meni, ja Manni rupesi kirjoittamaan Junnolle. Sitte oli hänellä vielä yhtä ja toista tehtävänä Helsingissä, mutta toisena päivänä hän läksi Nikun kotiin, jossa hänet otettiin sydämmellisesti vastaan.
Rovasti pyysi heti Mannia kutsumaan itseänsä sedäksi ja ruustinna tädiksi. Manni tunsi itsensä niin tutuksi täällä, kuin jos olisi kotonansa ollut, ja rovastin kanssa hän oli pian vilkkaassa puheessa. Mutta Nikku keskeytti heidät, sanoen: »Tule, Manni, katsomaan kotoani ulkopuoleltakin.» Tähän oli Manni heti valmis, ja nyt ystävät menivät ulos.
Pappila oli kauniin järven rannalla, ja toisella puolen salmea pilkoitti koivikossa valkoiseksi maalattu talo. Osottaen sormellansa tätä taloa kohti sanoi Nikku Mannille: »Katso, tuossa valkoisessa talossa on minun onneni. Siellä Niemelässä asuu Salli Pohjantähti.»
»Salli Pohjantähti! Sen nimen olen kuullut jolloinkin. Hupaista olisi häntä nähdä.»
»Huomenna jo näet hänet», sanoi Nikku. »Toista hänen vertaistansa ei löydykkään, jos ei juuri hänen ystävänsä, tuo ihana neito, josta Helsingissä sinulle puhuin.»
Manni ja Nikku kävelivät ulkona jutellen ja nauttien kesäilman kauneutta, kunnes tultiin kutsumaan heitä illalliselle; vaan illalla, kun olivat hyvää yötä toivottaneet rovastille ja ruustinnalle, kesti heillä vielä juttua aina puoliyöhön asti.
Aamulla heidän herättyään paistoi aurinko jo korkealla taivaalla. Nikku iloitsi siitä, että päivä oli kirkas, sillä: »Niemelässä», sanoi hän, »on vähän huoneita, mutta kauniilla ilmalla sopii vierasten istua ulkonakin Niemelän kauniissa puistossa.»
Nikku läksi aamupäivällä Niemelään, mutta Manni meni sinne rovastin ja ruustinnan kanssa kuuden aikaan iltapuolella. He läksivät veneellä ja pian olivatkin vähäisen lahden poikki soutaneet. Rannalla oli Nikku heitä vastassa. Hän sanoi Niemelässä olevan jo paljon vieraita, ja Mannille hän kuiskasi: »Varo vain sydäntäsi! Pelkään, ettei ole rahtuakaan sinulla tallella, kun jätät Niemelän.»
»En olekkaan vaarassa, siitä vaikka vetoa pitäisin», vastasi Manni.
»Noh pidetäänpä vain», sanoi Nikku, »ja päätetään, että minä, jos voitan, saan häissänne lukea vihkisanat, vaan jos toisin käy, tulet sinä Sallin ja minun häihini meitä vihkimään. Eikö niin?»
»Olkoon vain niin», vastasi Manni hymyillen.
He menivät nyt sisälle, ja Nikku saattoi Mannin paronittaren luo, esitellen hänet. Sitte hän vei ystävänsä morsiamensa tykö ja sanoi: »Tässä, Salli, näet parhaan ystäväni.»
»Minä olen jo kauan tuntenut teidät», lausui Salli. »Aivan sellaiseksi, kuin olette, olen mielessäni kuvaillut teitä, sillä sulhoni on niin eloisasti kertonut teistä minulle.» Sallin puhuessa aukeni ovi, ja neitonen tuli salin viereisestä kamarista sisälle. Salli katsoi hymyillen sulhoonsa ja sanoi sitte Mannille: »Katsokaa, maisteri, vähäisen ympärillenne! Näettekö seurassamme täällä yhtään tuttavaa?»
Manni loi silmänsä ympäri salia ja huudahti hiljaa: »Maissi!» ja meni tervehtimään orpanatansa, joka punastuen tuli häntä vastaan. Maissi oli ihanampi kuin koskaan ennen. Hänellä oli valkoiset vaatteet, ja kiehkura sinisistä lemmikeistä oli sidottu hänen hiuksiinsa, mutta hänen keltaiset kiharansa riippuivat tavallisuuden mukaan kiiltävinä ja pehmeinä hänen olallensa.
Manni puhui kauan orpanansa kanssa, ja kun hän vihdoin jälleen palasi ystävänsä luokse, kuiskasi Nikku hänelle: »Kumpi meistä vedon voittaa?» Manni hymyili vain eikä vastannut mitään.
Illan ajalla hajosi enin osa nuorisosta puutarhaan. Useimmat olivat piirisillä ruohostossa. Manni ja Maissikin pyörähtelivät mukana, mutta vähän aikaa tanssittuansa he menivät Nikun ja Sallin kanssa keinulavitsalle. Sulho ja morsian eivät saaneet kauan istua, sillä yksi ja toinen tuli heitä hakemaan piiritanssiin, ja pian olivat Manni ja Maissi yksin lavitsalla. Manni sanoi nyt: »Tämä päivä on ollut erittäin hupainen minulle, sillä minä olen nähnyt parhaan ystäväni onnen ja vieläpä sain nähdä sinutkin; sitä en olisi aavistanutkaan. Sano, Maissi, miksi punastuit täällä ensin nähdessäsi minut? Oliko se ilosta?»
»Mitä kysytkään? Enkö olisi ollut iloinen nähdessäni orpanani, ja erittäin nyt, kun olin aivan vieraassa seurassa.»
»Ymmärsinkö väärin punastumisesi, Maissi? Sano, ainoastaan sukulaisuudenko vuoksi sinä iloiseksi tulit minua nähdessäsi?»
Maissi ei ennättänyt vastata, sillä Nikku tuli juosten Mannin tykö ja toi hänelle kirjeen, jonka päällekirjoituksen alle oli kirjoitettu: »Tärkeätä.» Manni aukaisi kirjeen, luki ja sanoi sitte: »Kirje on Eurajoelta, tädiltäni. Setäni on sairastunut, ja tätini sanoo kirjeessänsä, että kiiruhtaisin kotiin, sillä setäni kentiesi ei enää kauan elä, ja hän tahtoisi ennen kuolemaansa tavata minua.»
»Täytyykö sinun nyt heti jättää meidät?» kysyi Nikku.
»Täytyy kyllä, vaikka hupaista olisi ollut täällä vielä viipyä, jollen olisi näitä sanomia saanut.» Manni ojensi nyt hyvästijätöksi Maissille kätensä kysyen:
»Viivytkö kauan täällä?»
»En», vastasi Maissi, »minä olen jo pian aikonut lähteä kotiin.»
»Kun vain kotoani pääsen», kuiskasi Manni, »tulen Pöyhkeälään, jos nyt tahdot antaa minulle yhden muistokukan kiehkurastasi.» Maissi taittoi kukkasen ja antoi sen orpanallensa. Manni tallensi sen ja kiiruhti jäähyväisiä sanomaan.
Nikku saattoi Mannin pappilaan ja palasi sieltä takaisin Niemelään, mutta Manni ajoi täyttä laukkaa Eurajoelle päin. Hän ajoi yöt ja päivät, kunnes joutui Eurajoen kartanoon. Ensi kerran hän tuli kotiinsa, niin ettei kukaan ollut häntä vastassa. Hän tuli eteishuoneeseen, otti vaatteet päältänsä ja aukaisi sitte varovasti salin oven. Siellä istui Tyyne itkien, nojaten kaunista päätänsä käsiänsä vastaan. Nähtyänsä Mannin hän lausui: »Ah, Manni! Olipa onni, että tulit. Isäni on sinua odottanut malttamattomuudella. Hän elää vielä, mutta ei jaksa enää puhuakkaan oikein selvästi, ja tohtori sanoo, että isä sairastaa viimeistä tautiansa.»
»Menkäämme häntä katsomaan», sanoi Manni.
He menivät sairaan huoneeseen. Patruuna hengitti raskaasti vuoteellansa,
silmänsä olivat kiinni; hän ei nähnyt, että Manni tuli huoneeseen, mutta
Manni kuuli, kuinka hän hiljaa sanoi itseksensä: »Aika rientää loppuun.
Voi jospa Manni tulisi!»
Manni lähestyi hänen vuodettansa sanoen: »Setäni, tässä olen.»
Patruuna aukaisi silmänsä, ja vieno hymy näkyi hänen huulillansa. Hän otti Mannin käsiin kiinni, lausuen: »Vieläpä saan nähdä rakkaan muotosi. Minun poikani! Sinä olet aina — — minulle — iloa tehnyt.» Sitte hän sanoi vielä: »Tyyne, rakas lapseni, tule tänne», ja tarttuen tyttärensä käteen kiinni hän puhui: »Lapseni, te olette olleet rakkaat kasvinkumppanit, ja olkaa tästedes turvana toisillenne elämänne loppuun asti.» Hän ei enää nähnyt, että joka veripisara oli poissa Mannin poskilta, hän ei tuntenut, kuinka Tyynen käsi vapisi, vaan lausui lempeästi katsellen heitä: »Jumala teille antakoon siunauksensa!» — Sitte hän sanoi jäähyväiset puolisollensa ja, nukkui kuin uneen.
Suuresti kaivattiin patruunaa kartanon alueella, vaan vielä enemmän itse kartanossa; mutta Mannilla ja Tyynellä oli paitsi kaipausta vielä toinenkin murhe, joka rasitti heitä, ja tämän murheen tuotti heille patruunan viimeinen pyyntö. He tiesivät nyt hänen hartaimman toivonsa olleen, että he olisivat rakastaneet toisiansa, ja tämä hänen viimeinen toivonsa oli pyhänä pidettävä. Ensimmäiset päivät kuluivat kuitenkin, vaikka hitaastikin, kaikenlaisessa touhussa, siksi kuin hautajaiset olivat ohitse, mutta sitte oli sekä Mannin että Tyynen ikävämpi. He kaipailivat sanomattomasti patruunaa, mutta eivät kumpikaan puhuneet kaipauksestansa; he olivat vieraammat toisillensa kuin koskaan ennen. Tämä tuntui Tyynestä katkeralta, ja hän ajatteli itseksensä: »Vielä vähän aikaa koetan taistella sydämmeni kanssa, mutta sitte täytyy muutoksen tapahtua.» Niin ajatteli Mannikin, mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tehdä. Hän oli mielestänsä velvollinen täyttämään kasvatti-isänsä viimeisen toivon, ja se tuntui kovin raskaalta.
Hän istui eräänä iltana joen rannalla tätä miettien ja päätti kirjoittaa Maissille syyn, miksi hän ei Pöyhkeälään tullut, vaikka lupasi. — Laulurastaan moniääninen viserteleminen kuului metsästä, ja Manni kuunteli sitä ajatellen itseksensä: »Sinä, lintunen, olet onnellinen, kun saat vapaana metsässä lauleskella. Voi, kun raukesi toivoni tyhjään! Nyt vasta tunnen, kuinka kallis vapaus on.»
Hänen näin ajatellessansa laskeutui pehmeä valkoinen käsi hänen olallensa, ja Tyynen lempeä ääni sanoi: »Veljeni, kasvinkumppanini, etkö tahdo uskoa minulle murhettasi? Puhu suoraan sydämmesi ajatukset niinkuin ennen — vaan ei — älä puhu, minä tahdon ne sinulle sanoa. — Kuule! Lintunen häkissä kaipailee vapautta; veljeni sitä kaipailee — vaan niin ei pidä oleman. Lennä, lennä lintusena tuon hempeän kukan luokse, joka kasvaa Kokemäenjoen rannalla, ja vie se pesääsi. Ota Maissi omaksesi, ja minä tahdon hääpäivänä myrtin sitoa hänen päähänsä. Etkö silloin ole onnellinen?»
»Tyyne! Toisin oli isämme tahto.»
»Hän tahtoi ainoastaan perustaa onnemme, ja näin hänen tarkoituksensa parhaiten tulee täytetyksi. Kun sinä lähdet pois täältä, koetan astua jälkiäsi niin, että pidän huolta köyhistä alustalaisistani. Sinulta voitan täyden veljellisen rakkauden, ja silloin olen onnellinen!»
»Tyyne, sinä tunsit minut paremmin kuin luulin, mutta nyt vasta minä tunnen oikein jalon sisareni.»
Tyyne riensi pois rannalta. Hän meni äitinsä luokse ja kertoi vapisevalla äänellä, mitä hän Mannin kanssa oli päättänyt. Patrunessa lausui: »Tyttäreni, sitä sinulta odotin; nyt olet minun oma ylevä Tyyneni.» Mutta Tyynen voimat olivat loppuneet, ja hän meni kamariinsa katkerasti itkemään.
Manni ei enää kauan viipynyt Eurajoen kartanossa, sillä hänen oli lähteminen Turkuun papintutkintoansa suorittamaan. Hän päätti kuitenkin ensin lähteä Pöyhkeälään.
* * * * *
Pöyhkeälässä Maissi istui kamarissaan katsellen kädessään olevaa kuivettunutta lemmikkikiehkuraa. Isänsä huusi häntä, mutta Maissi ei kuullut muuta kuin varpusten livertelemisen katon räystäältä. Silloin Kylvö huusi toisen kerran: »Maissi, kuuletko?»
»Mitä, isäni, tahdotte?» kysyi Maissi.
»Että menisit sitelemään kukkasia keppeihin.»
Maissi meni heti, mutta Kylvö mutisi itseksensä: »Hm — tyttöni pää on vallan pyörällä, ei hän kuule ja tuskin hän enää näkeekään. Hm, kelpo poika tuo Manni, mutta mitä hän täällä Maissia käy kurkistelemassa.» Näin ajatteli Kylvö, vaan Maissi kulki puutarhassa sidellen kukkasia ja ajatteli sitoessansa: »Missä viipyy Manni? Hän lupasi pian tulla, mutta nyt on jo viikkojakin kulunut, ja näinpä laulaa suuri runoilijamme:
»Lempivää mi pidättävi paula? Sorsana hän soutaa järven poikki, yli vuorten kotkan siivin kiitää, palajaa jo ennen puolta päivää, kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi.»
Juuri hänen näin ajatellessansa kuului jalan ääni, ja Manni seisoi hänen vieressänsä, sanoen: »Kauemmin viivyin, kuin luulin, sillä setäni nukkui viimeiseen uneensa, ja sentähden sain monta estettä, joista toiste tahdon jutella; mutta niin pian kuin pääsin, tulin, sillä sydämmeni vaati minua tänne. Maissi! Siitä asti, kuin ymmärsin, mitä rakkaus on, ymmärsin myös, että sinä olet sydämmeni lemmitty, ja nyt pyydän varman vastauksen siitä, mitä tuo kaino muistokukka ainoastaan antoi minun aavistaa!»
Mitä Maissi kuiskaten vastasi, sen kuuli Manni ja oli onnellinen. Lintu, joka istui oksalla, kuuli myös kuiskeen ja lauloi sen kullallensa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Vuosi oli kulunut siitä, kun viimein näimme Maissin, ja nyt hän istuu Tyynen kanssa Eurajoen rannalla ystävällisesti jutellen, juuri siinä, missä Manni vuosi takaperin sai Tyyneltä sydämmensä vapauden. Tyyne on pyytänyt äidiltänsä, että Maissin häät pidettäisiin Eurajoen kartanossa, johon hänen äitinsä myös on suostunut.
Manni on nyt pappina. Hän on saanut erään kappalaisviran, mutta on vielä Eurajoen rovastin apulaisena. Hän on vuokrannut itsellensä kirkon läheltä huoneet, joissa hän nyt asuu siksi, kunnes saa kappalaisvirkansa ottaa vastaan.
Kylvö on taas Eurajoen kartanossa ja asuu siellä entisessä asunnossansa. Hän ikävöitsi aina tätä entistä kotiansa. Nyt erittäinkin, kun Maissi oli naimisiin joutuva, ei hän enää viihtynyt olemaan Pöyhkeälässä.
Tyyne ja Maissi istuivat rannalla, niinkuin jo mainitsimme, mutta samassa heidän keskustelunsa keskeytti iloinen ääni, joka huudahti: »Hyvää päivää, nuori morsian!»
Maissi katsoi sivullensa ja lausui iloisesti: »Salli Pohjantähti!»
»Salli Saari tästä puoleen», oikaisi Salli, sillä hänen häänsä olivat äskettäin olleet. Manni oli vihkisanat lukenut ystävällensä ja Sallille, mutta Maissi ei joutanut tulla häihin. Hänellä oli ollut paljo laitettavaa itsellensä, sillä huomenna jo oli hänen hääpäivänsä.
Paljo ei ollut vieraita pyydetty Maissin häihin, mutta Nikku Saari, Mannin paras ystävä, oli kuitenkin rouvinensa kutsuttu. Hän oli myöskin vihkivä Mannin ja Maissin.
Tyyne meni nyt Sallin ja Maissin kanssa sisälle. Täällä olivat patrunessa sekä Manni ja Nikku heitä vastassa. Patrunessa pyysi heitä kaikkia saliin istumaan, ja pian he olivat vilkkaassa puheessa. Nikku kysyi Mannilta, oliko hän kuullut Junnosta mitään.
»En ole», vastasi Manni. »Minä pelkään, että veljeni ei enää elossa ole, koska ei hänestä mitään kuulu. Nyt on jo kuusi vuotta kulunut, sitte kuin hän läksi ulkomaille, ja kolmatta vuotta siitä, kun hänelle kirjoitin hänen viattomaksi julistamisestansa.»
»Entä Näpsä? Missä hän nyt on?» kysyi Nikku.
»Näpsä on aina vain vanhaa työtänsä harjoittanut. Viimeiseksi on hän täällä Eurajoella varastanut, josta hän nyt huomenna on rangaistuksensa kärsivä ja viedään sitte pois vankeuteen.»
»Junnoa minun oikein tulee sääli», lausui Salli. »Muistan aina, kuinka ihanalta ja lempeältä hän näytti, kun hän eräänä iltana istui Maissin kotona soittaen viuluansa.»
Heidän niitä ja näitä jutellessaan kului ilta. Yö joutui, ja hääpäivän aamu koitti kirkkaana. Kaikki näyttivät tänään ylen onnellisilta. Tyyne yhdisti kauniita myrtinoksia Maissille kruunuksi, ja iltapuolella hän sitoi sen Maissin päähän. Tyyne näytti tavallista kalpeammalta morsianta pukiessaan, mutta kuitenkin loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä, sillä hän oli kovan taistelun voittanut, ehkä kovemman kuin moni tappotanterella. Hän oli taistellut oman itsensä kanssa ja kauniin voiton saanut.
Morsiuspari oli kirkossa vihittävä, ja valmiiksi valjastetut hevoset kaapivat pihalla malttamattomuudella maata, odottaessansa hääjoukkoa, jota niitten oli kirkkoon vieminen.
Maissi oli nyt valmiiksi puettu. Hän näytti hyvin ihanalta valkoisissa vaatteissansa. Tyyne vei hänet Mannin luo, sanoen: »Veljeni, nyt olen pukenut morsiamesi, niinkuin lupasin. Olkaa aina onnelliset!» Sitte läksi vähäinen hääjoukko kirkolle.
* * * * *
Reposaaren satamassa oli vastikään ulkomailta tullut englantilainen laiva. Laivan perämies sanoi sydämmelliset jäähyväiset katteinillensa sekä merimiehille. Toinen otti nyt hänen sijansa, ja perämies astui laivasta maalle. Hän istui rannalla olevalle kivelle, ajatellen itseksensä: »Kuusi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein tällä kivellä istuin. Silloin oli vielä ruumiini raitis, mutta sydämmeni kipeä. Nyt olen surkastunut, ja voimani ovat riutuneet, mutta sydämmeni on terve, sillä minulla on taas vapaus ja kotimaa. Oi onnea sanomatonta!»
Sitte hän nousi istualta ja meni vähäiseen höyrylaivaan, joka juuri oli lähtevä Porin kaupunkiin. Kolme kertaa kuului vihellys, ja laiva läksi suhisten Poriin päin. Pikaisesti kului matka, mutta Junnosta (sillä hän se oli) tuntui se pitkältä, kun hän halasi kiireesti päästä kotiseuduillensa.
Tultuansa Porin rantaan hän riensi kestikievariin, otti sieltä kyytihevosen ja ajoi aika vauhtia Eurajoelle päin. Jouduttuansa Luvian ja Irjanteen väliseen metsään antoi hän hevosensa kävellä. Paimenet, jotka kulkivat tien vieressä, soittivat torviansa, ja Junno tahtoi heitä kuunnella; hänen mieleensä muistuivat muinaiset ajat, lapsuuden suruttomat päivät. Hän kuuli myös metsän humun, kirkkaat kyyneleet virtailivat hänen silmistänsä, ja hän huudahti: »Oi suloinen Suomi, mun syntymämaani! Vielä kerran sain kuulla metsäsi sointuisaa huminata.» Nyt hän huimasi hevostansa ja ajoi taas edellensä. Irjanteen kestikievarissa hän vain muutti hevosen ja ajoi sitte eteenpäin aina lakkaamatta siksi, että joutui Eurajoen pappilan tienhaaran ohitse. Täällä hän näki joukon väkeä kokoontuvan kirkolle. Eräs akka, joka kulki maantiellä, näkyi myös sinne pyrkivän, ja Junno pidätti hevosensa kysyen akalta: »Miksi tänä päivänä ihmisiä kirkolle rientää?»
»Siellä vihitään meidän nuori pappimme, maisteri Salo, ja puutarhuri
Kylvön ihana neiti.»
»Vai niin», vastasi Junno ja ajoi myös kirkolle, ajatellen sydämmessänsä: »Maissi on veljeni oma. Mannia on aina onnetar suosiellut. Yhtä köyhinä läksimme ulos maailmaan, mutta hymyillen on hän saanut kulkea eteenpäin, kun minulla ainoastaan katkerat kyyneleet ovat huojennuksena olleet matkallani. En tahdo kuitenkaan hänen onneansa kadehtia — en, pois se! Hän on ylevä, ja siunaus seuraa häntä. Hän on täyttävä äitimme toivon, sillä varmaankin hän pitää huolta köyhästä kansastamme.»
Junno oli mietiskellessään joutunut kirkolle. Hän hyppäsi nyt rattailta alas, käski kyytimiehen odottaa ja läksi kirkkoon, jossa hän sekaantui väkijoukkoon. Siellä oli morsiuspari polvillansa alttarin juurella. He olivat ylen onnelliset ja unohtivat kaikki ympärillänsä. Rakkautensa olivat he nyt valalla vahvistaneet Kaikkivaltiaan edessä, jolta juuri siunausta anoivat. Manni ja Maissi eivät aavistaneet, että väkijoukossa oli mies, joka kalpeana ja särjetyin sydämmin rukoili heille Jumalalta onnea ja siunausta.
Morsiuspari meni nyt pois kirkosta, ja väkijoukko seurasi heitä, vaan heidän kirkosta tullessaan vietiin vanki kruunun kyydillä hääjoukon sivutse. Vanginkuljettaja seisatti hevosensa, ja vanki katsoi morsiusparia hetkisen vain, sitte painoi hän päänsä alas, mutta morsiuspari ei häntä huomannut, he näkivät ainoastaan toisensa ja ajoivat saattueen seurassa pois; vaan väkijoukko seisattui katsomaan vankia, kysyen, kuka hän oli.
Vanki nousi seisomaan rattaille, sanoen: »Kysytte, kuka olen. Minä olen Pöyhkeälän entinen palvelija, joka itselleni tahdoin rahaa koota millä tavalla hyvänsä, saadakseni tyydyttää turhamielisyyteni himoja. Katsokaa nyt, minkäkaltaiseen tilaan pahat teot ihmisen saattavat. Älkää, nuorukaiset, seuratko jälkiäni, sillä pahoja tekojanne saatte katua, jos ei ennen, niin kumminkin silloin, kun iäksi jätätte hyvästi kaikki viheriäiset nurmet, järvet, metsät ja sinertävän taivaan, silloin, kun vankihuoneen pimeät, kolkot seinät teidät iäiseksi sulkevat syliinsä.» Ja valittaen hän lausui vielä: »Oi, jospa kerran olisin saanut anteeksi anoa siltä, jonka täytyi minun tähteni paeta kotimaastansa.»
Junno, joka vankia nähdessään heti oli tuntenut Näpsän, tuli nyt hänen luoksensa, sanoen: »Toivosi on täytetty, tässä olen. Minulla on nyt vapaus ja kotimaa sekä omantunnon rauha; ne ovat ne kolme kallista tavaraa, jotka saattavat omistajallensa onnen, ja kuinka saattaisi onnellinen vihaa kantaa onnetonta ihmistä kohtaan. Ole vain rauhassa minun puolestani, ja muista anteeksi anoa Häneltä, joka pahat teot kostaa, mutta joka myöskin katuvaiselle anteeksi antaa.» Sen sanottuaan hän meni pois vangin tyköä, hyppäsi rattaille ja ajoi taas Eurajoen kartanoa kohti. Vanginkuljettaja ajoi myöskin pois, mutta heidän jälkiänsä jäi kansa kummastellen katselemaan. Heitä ihmetytti, että Junno noin sattumalta joutui tulemaan kaukaisilta mailta juuri silloin, kun vanki sydämmestänsä halusi häneltä anteeksi anoa, ja he sanoivat keskenänsä: »Totta tässäkin on ollut Kaikkitietävän viisaus johdattajana.»
Junno ajoi verkalleen; mielensä oli kovin liikutettu. Hän tuumaili itseksensä, mitenkä hänen parhaiten kävisi ilmoittaa itsensä omaisillensa, ja oli nyt sopivan keinon keksinyt. Vähän matkaa kartanosta, erään torpan kohdalla, hän pidätti hevosensa ja lähetti kyytimiehen torppaan kysymään, saisiko hän jättää kapineensa sinne päiväksi, sillä hänen oli aikomus lähteä tästä jalkaisin häätaloon.
Torpan emäntä myöntyi hänen pyyntöönsä, ja Junno vei omaisuutensa torppaan, maksoi kyytimiehensä ja läksi sitte viulu kädessänsä kartanoa kohti. Tultuansa häätaloon hän näki paljon vieraita portailla; niitten joukossa oli myös Salli. Junno tunsi hänet heti, mutta Salli ei Junnoa tuntenut. Kuusi vuotta oli hänen muotonsa varsin muuttanut; pitkä parta erittäinkin teki hänet tuntemattomaksi. Junno katsoi Salliin, sanoen: »Olisiko mahdollista, että saisin astua sisälle soittamaan morsiusparin kunniaksi?»
Salli meni sisälle ja tuli vähän päästä taas takaisin, tuoden vastauksen, että viuluniekka saa mennä sisälle.
Junno meni saliin. Hän oli matkoillansa paljon edistynyt soitannossa, ja oivallisesti soivat nyt valssin vilkkaat säveleet; mutta salissa ei kukaan tanssinut, vaan kaikki olivat hiljaa kuuntelemassa ihanaa soitantoa. Nyt tulivat myös Manni ja Maissi sisälle. He olivat onnellisina kuulleet soiton, istuessansa salin viereisessä huoneessa, ja nyt he tahtoivat myös nähdä soittajan. Junno ei enää säveltä saanut viulustansa, sillä hänen kätensä alkoi vapista. Hän katsoi alaspäin ja oli viuluansa virittävinään, mutta alkoi sitte soittaa erästä polskaa, jonka hän itse oli sepittänyt, ja joka aina ennen oli Maissia miellyttänyt. Polskan säveleet kuuluivat salissa, mutta samassa katosivat myös ruusut morsiamen poskilta. Hän katsoi vielä kerran tarkasti soittajaan ja huudahti: »Junno! Niin eivät muut soita. Junno on tullut!»
»Kaksoisveljeni!» lausui ihastuksella Manni. »Totta todellakin olet kotiin tullut! Kummapa oli, etten heti sinua tuntenut, mutta sen teki tuo pitkä partasi.»
»Ja kuusi raskasta vuotta, jotka eivät myöskään ole kulkeneet jälkiä jättämättä», lausui Junno ja syleili nyt syvästi liikutettuna omaisiansa. Sitte hän istui kertomaan heille, miten Näpsän kirje oli vaikuttanut hänessä karkaamispäätöksen ja kuinka hänen onnistui päästä englantilaiseen laivaan, jonka katteini häntä sitte aina suosieli. »Minulla olisi pitänyt olla kylläkin hyvä oltava», sanoi hän, »mutta suomalaiselle on turve, jossa hän on kasvanut, rakas, ja sitä minäkin kaipailin. En kuitenkaan saattanut kotimaahani tulla, sillä vasta vuosi takaperin sain Mannin kirjeen, jossa hän ilmoitti vapauteni, ja silloin olin niin kaukana, että nyt vasta, vuoden kuluttua, tänne olen ennättänyt.»
»Etkö ole viimeistä kirjettäni saanut, jossa kihlauksestani kirjoitin?» kysyi Manni.
»En. Siitä en mitään tiennyt», vastasi Junno, »vallan sattumalta jouduin nyt häihinne. Minä olin myös kirkossa väkijoukossa, kun teidät vihittiin. Kirkosta tultuani näin Näpsän, joka vietiin vankeuteen.»
»Kumma», sanoi Kylvö, »että samana päivänä kohtasit ne, jotka ovat sinulle rakkaimmat, ja sen, joka kavaluudellansa on tehnyt itsensä vihamieheksesi.»
»Enoni, minä en hänessä nähnyt vihamiestä, vaan onnettoman ihmisen, joka iäiseksi suljetaan pois maamme ihanuutta nauttimasta, ja minun tuli häntä sääli.»
»Se oli oikein, veljeni», sanoi Manni. »Nyt toivon, että kovat kärsimisesi ovat loppuneet. Minulla on oma koti ja sen pitää myöskin oleman sinun kotisi; siellä saamme yhdessä elää, sillä en usko, että enää merelle mielit.»
»En suinkaan», vastasi Junno.
Hääpäivä oli loppunut, ja Manni lausui sydämmelliset kiitokset kasvattiäidillensä sekä Tyynelle. Vieraat sanoivat jäähyväiset ja läksivät pois. Nikku ei myöskään joutanut viipyä, sillä hän oli luvannut olla Sallin kanssa päivän Pöyhkeälässä, ja pyhäksi täytyi hänen ehtiä kotiinsa.
Viimeiseksi sanoivat myös Manni ja Maissi sekä Junno hartaat jäähyväiset ja menivät onnellisina omaan kotiinsa.
* * * * *
Soreana kulkee Tyyne Eurajoen kartanossa. Hänen poskiensa hehkuvat ruusut ovat vaalehtuneet, vaan hänen silmistänsä loistaa ylevyys niinkuin ennen, ja hellällä huolella hän täyttää äitinsä pienimmätkin toivot, eivätkä köyhät häneltä turhaan apua ano.
Tyytyväisenä asuu Junno Mannin ja Maissin kodissa. Eräänä kauniina kesäiltana, jolloin Manni istui veljensä kamarissa jutellen muinaisista ja nykyisistä ajoista, sanoi Junno: »Minulla on nyt kaikki mitä tarvitsen. Tavaraa on minulla tarpeeksi, minulla on koti, jossa saan olla teidän kanssanne — teidän, jotka minulle olette rakkahimmat olleet, sitte kuin äitini kuoli; sillä, veljeni — sinä et yksin Maissia lempinyt, minäkin häntä rakastin, vaan niinkuin kasvi rakastaa päivän valoa, jota ilman se lakastuu, surkastuu ja kuolee pois. Niin, veljeni, on minunkin laitani: minä olin onnellinen niin kauan, kuin sain elää hänen lähellänsä, mutta nyt olen riutunut, ja kesän viimeisen kukan lakastuessa olen jo poissa, ja kun puut pudottavat viimeiset kellastuneet lehtensä, putoavat ne haudalleni. Vaan kaksoisveljeni, sinä joka olet paremman onnen osan täällä maailmassa saanut, sinä et suinkaan pahastu, jos pyydän, että Maissilta sen vähän hoidon saan, minkä vielä tarvitsen.»
»Junnoseni, sen sinulle halusta suon. Mitä ikinä voimme tehdä iloksesi, sen halulla teemme.»
»Minulla on kaikki, mitä haluan, kun saan nukkua omaisteni, rakastettuini suojassa ja saan hautani kotimaassani.»
Mökki-Priitalle Junno lähetti tuhannen markkaa päällekirjoituksella:
»Vähäinen kiitollisuuden todistus Leenan pojalta.»
»Hyvänen aika tuota Junnoa!» sanoi Priita saadessansa lahjan. »Enhän minä mitään hyvää tehnyt. Kuinka olisin saattanut olla heitä auttamatta siinä kurjassa tilassa, jossa olivat.»
* * * * *
Onnellisena vietti Junno veljensä ja Maissin seurassa kesän lämpimät ihanat päivät, vaan syksyn tultua kävi hänen ennustuksensa toteen, sillä syyskuun viimeisenä päivänä hän makasi lakastuneena vuoteella. Maissi hoiti häntä. Aurinko oli laskemaisillansa, ja Junno pyysi Maissia aukaisemaan akkunan. Sitte hän sanoi: »Kuulkaa syntymämaani honkain huminata ja paimentorvien ääntä. Kuulkaa, jo lehdet putoavat. Minä menen pois, ennenkuin tähdet syttyvät taivahalla — Isäni! Äitini! Siskoseni! Jo tulen» — — — —
* * * * *
Nuori honkanen humisee nyt Junnon haudalla; sen ovat Manni ja Maissi siihen istuttaneet, sillä Junno oli niin eläissänsä määrännyt. He ottivat sen Salosta, kaksoisveljesten ensimmäisestä kodista.
MUISTOJA NAANTALISTA
eli
VANHAN TÄDIN KERTOMUS.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Minä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta sisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomiksi jäimme. Useasti kyllä näin äitini ja sisarteni itkusilmissä tuumailevan keskenänsä, mutta kun kysyin: »Mitä itket, äiti kulta?» silloin hän hymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen surunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas tyytyväinen.
Isäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään perintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja kun armovuodet olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli äitini saanut toimeen meille uuden vähäisen kodin, joten saimme asua oman katon alla.
Vaikka äidilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas, sillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen sydän. Sisareni hän opetti tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki tulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin varakkaammissa taloissa. Mutta minua, joka olin nuorin ja kehnoin, säästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana niin heikko ja pieni, että olisi voinut luulla minua kahdeksanvuotiseksi. Useasti äitini sanoi: »Mitenkä sinä, Elsaseni, maailmassa toimeen tulet, kun olet noin heikko ja pieni?» mutta kun enoni, joka usein meillä oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: »Älä murehdi! Elsa ja minä olemme hyvät ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut äidin silmäin alla, pääsee hän minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan, että Elsasta saan hyvän vanhain päivieni hoitajan. Eikö niin, Elsa?»
Minä hyväilin enoani oikein herttaisesti ja lupasin aina olla hänelle kuuliainen, mutta äitini sanoi: »Älä vielä, veliseni, puhu vanhoista päivistäsi; ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kun mieheksi tulit. Kyllä sinä vielä naimisiin joudut. Jollet yhtä saanut, niin on toinen ja kolmas jäljellä.»
»Ei, sisareni, niin ei ole minun laitani», vakuutti eno, »unelmani raukesivat kuin unelmat — mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun virkani ja taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni; silloin toivon, että aikani kyllä kuluu. Vanhoista muistoista ei puhuta, sillä kipeältä tuntuu, kun haavaan koskee.»
Minä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta hän ei sallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella uteliaisuudella kysyin äidiltäni: »Mitä muistoja ne ovat, joista ei eno anna puhua?» vastasi äiti: »Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan hyvä ja kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista muistoista, sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit.»
Tästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista. Joka ilta maata pantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä kaikkea tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesivät, mutta josta ei minulle sopinut puhua. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui uteliaisuutenikin. Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen siitä, että oli saanut minut enoni turviin. Enoni olikin hyvä minulle, ja aikani kului oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä hyvin harvoin oli vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.
Enollani oli kaunis puutarha, jossa hän itse teki työtä ahkeraan, sillä hän piti paljon kaikista kasveista, ja siinä puutarhassa minäkin yhdessä hänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä enoni mailla ja talvisaikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni tahtoi kaikin tavoin voimiani vahvistaa. Hän oli lääkäri ja tiesi, mikä terveyttäni paraiten hyödytti.
Minä olin ollut neljä vuotta enoni luona ja olin kuusitoistavuotias, kun hän eräänä päivänä tuli minun tyköni, sanoen: »Kuules, Elsa! Kylpeminen olisi sinulle hyvin hyödyllistä, ja minä olen nyt päättänyt viedä sinut Naantaliin kylpemään, koska minunkin täytyy mennä Turkuun. Kirjoita nyt sisarillesi, että tulevat tänne, niin saavat yhdessä sinun kanssasi valmistaa sinulle, mitä kylpymatkallesi tarvitset.»
Tämä olikin mielestäni varsin hupaista, koska usein olin toivonut pääseväni Naantaliin, josta olin kuullut paljon puhuttavan. Sisareni tulivat minua auttamaan, joten piankin valmistuin lähtemään, ja parin viikon kuluttua olimme matkalla.
Päivän kuljettuamme omalla hevosella, jouduimme jo matkamme päähän.
Mutta minäpä hämmästyin nähdessäni tuon »Armonlaakson», tuon kuuluisan
Naantalin kaupungin, sillä silmissäni se näytti enemmän jonkun suurehkon
kirkonkylän kuin kaupungin näköiseltä.
Me ajoimme leskirouva P:n taloon. Tämä rouva oli enoni tuttu, ja eno oli jo ennen pyytänyt saada jättää minut hänen turviinsa. Rouva P. otti meidät ystävällisesti vastaan, ja minä sain pienen siistin kamarin asuakseni.
Enoni ei joutunut kauan viipymään Naantalissa, vaan kun minä olin saanut kaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään, sanoen:
»Nyt, Elsa, jäät ensi kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän olemaan omassa vallassasi kuin tähän asti. Täällä on monenlaisia ihmisiä, paljon näet ehkä turhuuttakin, mutta varo, ettei sinun mieli tee kaikkea, mitä silmäsi näkee», ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: »Turhuus on vienyt monen nuoren onnettomuuteen.»
Näin puhuttuaan enoni läksi pois, ja minä jäin huoneeseeni. Ikävä oli minun nyt yksin jäätyäni, ja ilma tuntui raskaalta ja tukehuttavalta, jonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja annoin iltatuulen virkistyttää itseäni. Tuokion aikaa istuttuani näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin, vetäen raskaita vaunuja perässään; ne lähenivät ja poikkesivat pihaan. »Nuot matkustavaiset varmaankin ovat kaukaa», ajattelin minä, sillä kapsäkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin juuri, keitä nämät vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli kutsumaan minua iltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin paronitar S:n ja hänen veljensäpojan. Olin kovin väsynyt, jonka vuoksi ei minun tehnyt mieli iltaselle mennä; minä sentähden vain kiitin emäntääni kutsusta, sanoen, ettei minua haluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin maata ja olin pian unen helmoissa.
Aamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivaalla, ja minä luulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti puin päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja kaunis. Minä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei korkealle mäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin sieltä olevan lavean näköalan.
Vähän aikaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin pieniä lapsia, jotka riipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: »Mikä tämän vuoren nimi on, ja mihinkä tämä tie menee?»
»Vuoren nimi on Kuparikallio», vastasivat lapset »ja tämä tie vie salmen rantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli Luonnonmaan saarelle.»
Tämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin hyvin kaunis näköala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria, kukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen tässä oltuani päätin mennä salmelle asti. Polku vei vähäisen männistön läpi. Lintuset lauloivat männistössä, ja minä niitä kuunnellessani kuljin niin ajatuksissani, etten huomannutkaan olevani matkani päässä, ennenkuin näin kaksi naista edessäni; he istuivat jyrkän äyrään syrjällä. Nähtävästi nämätkin olivat tulleet tänne ihailemaan luonnon kauneutta, sillä he istuivat siinä aivan vaiti katsellen merta, joka olikin hyvin ihana, sillä se oli varsin tyyni. Kaukana näkyi veneitä purjehtivan; niissä oli merensaarelaisia, jotka palasivat Turusta kauppaa tekemästä, ja juuri edessämme oli salmi, joka erotti ihanan Luonnonmaan saaren mannermaasta.
Toinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaapäinen nainen, mutta toinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saattoi arvata, että hän jo oli jättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan kolmenkymmenen vuoden paikkeilla, mutta hän oli vielä viehättävän kaunis. Hänen ihonsa oli hohtavan valkoinen, eikä yhtään punaa rusottanut hänen poskillaan; hänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät, ja hänen suuret mustat silmänsä katselivat ikäänkuin uneksien aavaan luontoon. Hänen sorea vartalonsa oli puettu mustiin vaatteisiin, jonka vuoksi hänen valkoinen ihonsa vielä paremmin silmiin pisti. Minä istahdin kivelle kappaleen matkaa heistä, mutta kaunis näköala ei enää yksistään vetänyt huomiotani puoleensa, sillä aina enentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja hänen vanhaa kumppaniansa. Hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen nuoremmalle:
»Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle.»
He menivät nyt molemmat, ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin, he vasta huomasivat minut. Sanaakaan sanomatta he menivät eteenpäin, mutta minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte menin minäkin pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin kaipasi minua.
Kotia tultuani tapasin heti emäntäni, joka kutsui minua eineelle. Minä menin, ja sisälle tultuani hämmästyin suuresti, kun näin samat naiset, jotka tapasin salmen äyräällä. Rouva P. esitteli meidät toisillemme, sanoen: »Neiti Lehtonen, neiti Tuovi ja paronitar S.» Mutta vanha neiti tuli heti minun luokseni, ystävällisesti lausuen:
»Minä olen aina tottunut tädin nimeen, ja koska me nyt täällä syömme yhdessä jokapäiväistä leipäämme, niin soisin, että neiti Lehtonenkin minua tädiksi mainitsisi.» Minä olin varsin kiitollinen, ja pian vanha täti ja minä tulimme hyviksi tutuiksi. Paronitar ei monta sanaa kanssani vaihettanut, mutta hänen veljensä poika, pikku Tommi, jutteli sensijaan varsin halusta kanssani. Minä olin nyt joka päivä tädin ja paronittaren seurassa, ja aina enemmän miellytti minua paronittaren lempeä, suloinen olento. Enimmiten hän jutteli pikku Tommin kanssa, ja heidän puheistaan kuulin, että hän aina koetti lapsen sydämmeen isänmaallisia tunteita istuttaa. Harvoin hänen huulillansa hymyilyä näin, mutta kerran kuitenkin hänen mustat silmänsä loistivat ilosta, kun hän tädillensä sanoi: »Katsokaa, kuinka Tommi nytkin on minun poikavainajani näköinen».
Paronitar oli leski, ja hänellä oli ollut pieni poika, joka hänen suureksi murheeksensa kuoli parin vuoden vanhana; tätä lastansa hän muisti kaipauksella vieläkin.