YHDEKSÄS LUKU.
Oli toukokuun alkupuoli, ja meri aaltoili taas vapaana jääpeitteestään. Huoneitten seinuksilla näkyi jo muutamia nokkosruohon ja koiranputken alkuja, ja leivonen ilmassa viserteli, ilmoittaen että kevät oli tullut. Ihmisiä kuljeskeli edestakaisin kaupungin kaduilla, ja Hilja oli myöskin ulkoilmaa nauttimassa muutamain ystäväinsä seurassa, mutta riensi nyt kotiin, koska päivä oli jo puolessa, ja Hiljalla oli vielä yhtä ja toista valmistettavana illaksi, sillä hän oli kutsuttu pitoihin Anna K—n vanhempien luo.
Illalla Hilja meni kamariinsa, aukaisi vaatekaappinsa ja tuumasi, mikä puku hänelle nyt olisi sopivin. Hän valitsi kauan aikaa, sillä näistä vaatteista oli toinen toistansa somempi, ja otti sitte sen vaaleansinisen silkkipuvun, jota hän silloin sovitteli yllensä, kun Paavo niin äkkiarvaamatta sisälle tuli; se oli vielä uudistamatta. Pikaisesti hän pukeutui ja sitoi mustiin kiharoihinsa valkoisen kukkakiehkuran.
Kenraalinnan täytyi olla kotona, sillä hän ei voinut hyvin, ja Hiljan oli sen vuoksi yksin meneminen. Hän oli juuri valmis lähtemään ja aikoi mennä hyvästi sanomaan tädillensä, kun eteishuoneesta kuului kellon helisyttäminen. Hän meni nyt itse ovea aukaisemaan, ja Paavo tuli sisälle. Hilja punastui ja hämmästyi, niin että tuskin saattoi hyvää päivää sanoa. Hän häpesi Paavoa, sillä nytpä tuo onneton silkkipuku taas oli hänen yllään. Paavo loi heti silmänsä Hiljan vaatetukseen. Hilja huomasi sen ja luuli nuhteita saavansa, mutta siinä hän erehtyi, sillä Paavo sanoi vain:
»Sinä olet näemmä pitoihin menossa, mutta en pyydäkkään sinua viivyttää, sillä minä tahdoin vain tulla hyvästi sanomaan, koska ylihuomenna aion lähteä ulkomaille.»
»Ulkomaille!» huudahti Hilja.
»Niin, minä lähden vuodeksi ja kukatiesi pariksikin.»
»No tule toki kamariini hetkiseksi», sanoi Hilja. »Enhän ollenkaan osannut tätä ajatella. Ja miksi näin kauan olet meiltä poissa ollut?»
Vakavasti katsellen Hiljaa, lausui Paavo: »Minulla on ollut, niin paljo työtä, etten olisi helposti joutunutkaan, enkä luullut, että sinä minua kaipaisit; senpä vuoksi oli mielestäni paras pysyä työssäni.» Tämän sanottuaan katseli hän muutamia kirjoja, jotka olivat vähäisellä kirjahyllyllä, ja hänen käteensä sattui tulemaan se kirja, jonka hän oli Hiljalle syntymäpäivälahjaksi antanut. Kirjan kannella oli vähän tomua, jonka Paavo pyyhkäisi pois. Tätä tehdessään katseli hän taas Hiljaan, mutta ei puhunut mitään. Hilja punastui, sillä hän tiesi, että kirja oli monta aikaa ollut viljelemättä. Hän oli maailman touhussa sen unhottanut ja luuli nyt tästä nuhteen näkevänsä Paavon silmissä, vaikkei se kuulunutkaan sanoissa, sillä lempeät olivat Paavon sanat, kun hän kirjasen pois laski, lausuen:
»Hilja, älä pahastu, vaikka sinua joskus olen moittinut, sillä sen vuoksi, että sinä olet minulle — että olen sinun ystäväsi, senpä tähden sen tein.»
Paavo aikoi sanoa: sen vuoksi, että sinä olet minulle rakas; mutta hän pidätti sanansa, sillä hän tahtoi vielä nähdä, oliko Hiljalla ne ominaisuudet, joita hän vaati sillä olevan, jonka omaksensa pyytäisi.
Hilja ojensi kätensä Paavolle, sanoen: »Ystävyytesi on minulle kallisarvoinen, ja minä tiedän kyllä, että sitä paljonkin kaipaan sinun poissa ollessasi.»
Vähän aikaa oli Paavo ääneti, hänen sydämmessään liikkui sotaisia ajatuksia, mutta vihdoin hän lausui: »Nyt täytyy minun jo mennä pois, että sinäkin pääset, kuhun aiot. Sano kenraalinnalle paljon terveisiä, koska en häntä nyt voi tavata — ja hyvästi, Hilja, muista minua!» Tämän lausuttuaan hän riensi pois, ikäänkuin hän olisi pelännyt enemmän sanovansa.
Hilja oli nyt yksin. Hänen sydämmessään tuntui tyhjyys ja ikävyys. Hän kulki lattian poikki, katsahtaen samassa sivulle päin, ja näki peilissä kuvansa; silloin seisahtui hän, sanoen itseksensä: »Oh, tuota turhamaista naista! Eipä Paavokaan sinua rakasta; jos hän sen tekisi, olisi hän rakkautensa varmaankin nyt ilmoittanut, kun hän pois läksi, — ystävänänsä hän vain minua pitää. Noh, samaten olkoon hän vain ystävä minulle! Kuinka saattaisi Paavo minusta mitään pitää — olenko minä kalliin Suomen vaatimaton hempeä neito? En, en. Pois nuo turhat koristukset!» Hilja meni ja riisui kiiruusti pois kalliit vaatteensa, pukeutui sitte valkoisiin hohtovaatteisiin ja oli nyt valmis lähtemään. Ensin hän meni kuitenkin kenraalinnaa katsomaan ja sanomaan Paavon jäähyväisiä.
Mielihyvällä kenraalinna katseli Hiljaa ja toivotti hänelle hupaista iltaa. Hilja sanoi hyvästi ja läksi pois.
Hänen sydämmessään vallitsivat nyt hänen hyvät hengettärensä, mutta maailman kohinassa semmoiset pian pois karkoitetaan. —
Hilja tuli nyt Anna K—n loistavaan kotiin, jossa jo tanssittiin paraikaa. Hän riisui päällysvaatteet yltänsä ja kuuli silloin eteishuoneen viereisestä kamarista, miten eräs neito sanoi Anna K—lle: »Oletko huomannut, kuinka paroni on ollut vakava tänäpäivänä? Onkohan kumminkin totta, mitä puhutaan, että hän on rakastunut Hiljaan? Hän on monelta kysynyt, tietävätkö, miksi ei Hilja ole täällä.»
»Paroni? Hän on kohtelias kaikille, mutta älä luulekkaan, että hän piparkakunleipojan tyttärestä huolii. Kyllä paroni saa muitakin. — Hilja on koko nätti tyttö mutta —» enempää ei Hilja kuullut, sillä häntä inhotti olla kuuntelijana, jonka vuoksi hän kiirehti tanssisaliin. Annan äiti siellä otti hänet vastaan, ja kohta riensi Annakin häntä simahuulin tervehtimään.
Katrillin sävel alkoi soida. Soreana, loistavana meni paroni lattian poikki Hiljan luokse ja pyysi häntä kanssaan katrilliin. »Miksi näin myöhään tulitte?» hän kysyi. »Me olemme kaikin teitä kaivanneet.»
»Minun entinen opettajani oli minulle hyvästi jättämässä, ja sepä minua viivytti», vastasi Hilja. »Hän lähtee ylihuomenna ulkomaille.»
»Ah Paavo, tuo suomikiihkoinen ylenintoinen kirjatoukka» —
»Että suomalainen myös on suomenmielinen, siinä ei ole mitään moitittavaa. Jos toisin olisi, sitä vasta sopisi moittia.»
»Ahaa, oppilas on oppia ottanut», ajatteli paroni, »noh annetaanpa myötätuulen puhaltaa» — ja nyt vastasi hän Hiljalle: »Sepä juuri on minunkin ajatukseni. Ei Paavossa ole moitittavaa, enkä tiedä kuinka sanani kuuluivat, mutta minä olen häntä aina pitänyt suuressa arvossa juuri senvuoksi, että hänen sydämmessänsä asuu palava isänmaanrakkaus. Tämä asia on meitä juuri tutustuttanutkin toisiimme. Mutta vähän ylenintoinen hän on ja aina kirjoissaan ikäänkuin toukka. No, sehän on kaikki kiitettävää, sillä kyllä tuo liiallinen intoisuus vielä jäähtyy, ja ellei sitä edes jollakulla olisi, eipä eteenpäin jouduttaisikaan.»
Näin koetti paroni Hiljan mielen mukaan puhua ja onnistuikin. Kun tanssi oli loppunut, istui paroni vielä juttelemaan Hiljan kanssa, ja ensi kerran koetti nyt Hilja puheellansa paronia huvittaa, sillä hän näki, että Annan silmät heitä seurasivat, ja Hiljan mieleen muistui se hetki, jona hän pienenä tyttösenä kouluun tuli, ja Anna häntä halveksien kohteli. Hän muisti myös ne sanat, jotka hän äsken oli sattumalta kuullut Annan lausuvan, ja ajatteli: »Entä jos leipojan tyttö paronin voittaa.»
Kauan ei Hilja kuitenkaan yksin saanut paronin kanssa jutella, sillä Anna lähestyi heitä. Hänellä oli nyt yhtä ja toista sanottavaa Hiljalle, ja samassa hän sai paroninkin kanssa puhetta alkuun. Silloin Hilja jätti heidät ja meni juttelemaan muutamien neitosten kanssa, jotka eivät olleet ylhäistä säätyä, mutta jotka muuten olivat suloiset ja sivistyneet. Vähän aikaa hän oli näitten kanssa puhellut, kun Anna, jonka paroni juuri oli yksin jättänyt, tuli Hiljan luokse ja vei hänet muista vähän erilleen sanoen:
»Tule, ystäväni, tuonne ylipuolelle salia, siellähän istuvat kaikki vapaasukuiset, ja niiden joukkoon minä sinutkin luen, koska olet kenraalinnan kasvatti; ja ystäväni, kun vapaasukuisten parissa olet, silloin sinua suuremmassa arvossa pidetään.»
»Minun arvoni seuraa minua, kuhunka menen ja kussa olen. Minä en tahdo teidän siipeinne varjoa, eikä minun tarvitse teiltä loistoa itselleni lainata.»
»Ohhoh, sinun sanoistasi saattaisi luulla, että olisi yhdentekevä, mimmoisten ihmisten seurassa olisit.»
»Niinpä onkin, sillä varmaan ei teidän paremmin kuin meidänkään seuraan oteta mitään epäkunniallisia ihmisiä», vastasi Hilja.
»Ei suinkaan. Kuinka se olisi mahdollista?» sanoi Anna.
»Niin minäkin luulen», virkkoi Hilja, »ja kun vain kunniallisten ja sivistyneitten ihmisten seurassa olen, on mielestäni yhdentekevä, ovatko he vapaasukuisia vai ei.»
»Mutta vapaasukuiset ovat kuitenkin suuremmassa arvossa pidettävät», sanoi Anna ja korotti päätään.
»Ei yhtään», vastasi Hilja. »Suuremmassa kunniassa pidettävät ovat ne, jotka sielunsa ominaisuuksien puolesta ovat jaloimmat, sillä he ovat saaneet vapaasukuisuutensa itse Jumalalta ja ovat vapaat kaikista ulkonaisista turhuuksista ja vähäpätöisyyksistä.»
»Hilja hyvä», lausui Anna, »minäpä ymmärrän nyt kyllä, että sinä, joka olet köyhän, alhaisen äidin lapsi, tahdot tuolla puheellasi kunnioittaa äitiäsi, joka varmaankin on ylevä ja rehellinen ihminen, ja että niin teet, se onkin oikein kaunista. Senpä vuoksi en minäkään tahdo sinua vastustaa, vaikka minun puolellani kyllä on oikeus.» Näin lausuttuaan hän meni pois, eikä Hilja ennättänyt enää mitään vastata, mutta hänen sydämessään sotivat hyvät ja pahat hengettäret. Annan ylpeys oli saattanut Hiljankin ylpeyden liikkeelle, ja vaaralliseen aikaan, sillä Annan mentyä tuli paroni taas Hiljan luokse, ja Hilja ajatteli:
»Vaikka en Annan enkä hänen ylhäisten ystäväinsä siipein varjossa ole, hakee paroni kuitenkin seuraani. Hän on varmaan ylevä sekä nimensä että luonteensa puolesta.» Hilja parka! Hän ei ollut ihmistuntija — ja mikä vielä pahempi — hän ei tuntenut itseänsä, ja nyt se olisi ollut kyllä tarpeellista, sillä paroni ei kauan istunut Hiljan sivulla, ennenkuin hän Hiljalle ilmoitti rakkautensa ja pyysi häntä omaksensa. Tätä pyyntöä olisivat tanssisalin kaikki kaunottaret kadehtineet Hiljalta, sillä niin yleensä oli tämä loistava, kaunis paroni heidän lemmikkinsä. Senpä paronikin kyllä arvasi, ja kun Hilja ei tahtonut heti vastausta antaa, hämmästyi hän vähän, sillä sitä hän ei odottanut.
Hilja meni vähän aikaisemmin kotiin kuin muut vieraat, sillä nytpä hänellä oli tärkeä asia tuumattavana ja päätettävänä. Hyvästijättäessään hän sanoi sen vuoksi aikaisemmin lähtevänsä, että kenraalinna oli kipeä, mutta paronille hän kuiskasi: »Parin päivän päästä tahdon lähettää teille vastauksen.»
Kun Hilja tuli kotiin, oli kenraalinna vielä valveilla, ja Hilja meni hänen kamariinsa. Kenraalinna oli nyt vähän terveempi ja sanoi:
»Noh, pianpa tulit kotiin. Ei sinun, rakas Hiljaseni, noin olisi tarvinnut kiiruhtaa, sillä ei minulla täällä mitään hätää ollut. Minä voin nyt koko hyvin, ja vanha täti minua kyllä olisi hoitanut, jos pahoinkin olisin voinut.»
»Täti hyvä, tulin minä teidänkin vuoksenne, mutta tulinpa toisenkin asian vuoksi. — Täti, paroni on minua omaksensa pyytänyt.»
»Hilja, mitä sanot? Oi, sitä olen kauan toivonut! Minun tyttäreni, sinä tuotat minulle paljon iloa. Että paronin, tämän uljaan miehen, saan kasvattityttäreni puolisoksi, sepä tuottaa minullekin kunniaa.»
»Mutta täti — en tiedä varmaan rakastanko häntä. Tanssisalissakin, jossa hänestä aina enemmän kuin muutoin olen pitänyt, tuli kuitenkin mieleeni, että minä kukatiesi en häntä rakastakkaan. Minä sanoin sen vuoksi, että vasta parin päivän päästä annan hänelle varman vastauksen.»
»Oi Hiljaseni, sinä olet kyllä niinkuin muutkin häntä ihaillut, mutta hän on niin ylhäinen, että sinä, joka aina olet ollut nöyrä ja vaatimaton luonnostasi, tuskin olet ajatellut, että hän sinua omaksensa pyytäisi. Vaan kun tämä nyt kuitenkin on tapahtunut, ja muutos on elämällesi tuleva, olet sinä vähän levoton.»
»Levoton! Niin olenkin, toden sanoitte. Sydämmeni on sangen rauhaton, sillä, täti — minun mielessäni on nyt toinen kuva, enkä tiedä rakastanko sitä vai ystävyydenkö vuoksi häntä vain muistan. Tämä toinen on Paavo.»
»Paavo on kelpo mies, mutta mitä hän on paronin rinnalla! Että häntä muistat, ei ihmettäkään ole, sillä hän on aina ollut ystäväsi, mutta älä sekoita rakkautta ja ystävyyttä. Mene nyt ja nuku rauhassa; minä toivon, että jo huomenna annat paronille vastauksen.»
Hilja meni, mutta unta ei hän saanut koko yönä, hän vain väänteli ja käänteli itseänsä. Kun aamu tuli ja vanha täti heräsi, meni Hilja hänenkin kanssaan puhumaan, sillä hän ajatteli saavansa huojennusta sydämmellensä. Mutta vanha täti sanoi ainoastaan: »Hilja rakas, tutki tarkoin sydäntäsi, ennenkuin on myöhäistä, äläkä vain anna ylpeyden rakkauttasi voittaa.»
Hilja ei tullut lohdutetuksi. Alman luoksi olisi hän vielä voinut mennä, mutta kyllä hän Alman mielen jo edeltäpäin tiesi. Päivä kului, ja Hilja ajatteli: »Entä jos en paronista huolisikaan», mutta silloin oli paronin kuva niin loistavana ja kauniina hänen muistossaan, että hän taas ajatteli: »Tämä olisi kiittämätöntä kasvatusäitiänikin kohtaan.» Samassa hän katsoi kadulle ja näki Annan, joka meni muutamain ylhäisten naisten seurassa kenraalinnan talon sivuitse. Anna nyökähytti vähän päätään Hiljalle ohitse mennessään, ja Hilja katsoi hänen jälkeensä, sanoen itseksensä:
»Hoh, ole vain ylpeä, ei se minua haittaa — kohta olen ylhäisempi sinua. Mutta silloin näytänkin, etten ulkonaiselle ylhäisyydelle mitään arvoa anna.» Näin ajateltuaan meni hän vastausta paronille kirjoittamaan; ja muutaman päivän päästä tiesivät kenraalinnan kaikki tuttavat, että paroni ja Hilja olivat kihloissa. Ylpeys oli saanut voiton.
KYMMENES LUKU.
Lähes vuosi oli jo kulunut siitä, kun Hilja paronille kihlattiin, ja nyt oli hän kolme kuukautta ollut naimisissa. Kenraalinna oli pitänyt loistavat häät, ja morsian oli niin ihana, että tuskin kukaan oli hänen kaltaistaan nähnyt. Pitoja pidettiin nuoren parin kunniaksi, sillä heidän tuttavansa koettivat toinen toistansa loistavammalla tavalla kestittää paronia ja hänen rouvaansa. Vieraita tuli ja vieraisiin mentiin, ja ompelijat saivat valmistaa komeita pukuja, sillä paroni vaati, että Hiljan piti uljaissa vaatteissa oleman.
Hilja eli nyt ainaisessa tohussa. Jollei hän kemuissa ollut, ajeli hän paronin kanssa komeassa reessä, jota veti kaksi kiiltävää, mustaa hevosta. Niin he ajoivat eräänäkin päivänä, kun heitä vastaan tuli köyhä mierontietä kulkeva vaimo, lapsi sylissä; hän veti kelkkaa, jossa istui vielä kaksi lasta huonoihin repaleihin käärittynä. Hilja, joka reessä istui päästä päähän puettuna kahisevaan silkkiin, katseli surkutellen näitä kerjäläisiä, ja kun ne olivat menneet ohitse, sanoi hän paronille: »Oi, Herman, näitkö noita vaivaisia? Oikein on paha ollakseni, kun ajattelen, kuinka paljon turhuutta meillä jo ainoastaan tässä reessä on, eikä noilla pienillä raukoilla ole lämpimiä repaleitakaan.»
»Niinpä on tässä maailmassa lahjat epätasaisesti jaettu», vastasi paroni.
»Mutta ylellisyyttä on meidän kuitenkin velvollisuus välttää. Tämä minun kallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa.»
»Sinun opettajasi ylenintoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut, mutta minä toivon sen kyllä vähitellen katoavan.»
Hilja ei puhunut mitään, mutta hänen mielensä kävi levottomaksi. Hyvä siemen iti sydämmessä, maailman rikkaruoho ei saanut sitä varsin tukahutetuksi.
Kotiin tultuaan hän meni kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen olonsa tässä kodissa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän, joka olisi voinut antaa hänen sydämmellensä lohdutusta ja hänen mielellensä johdatusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt, että paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä, pitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle puhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa Hilja otti muutamia kirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon antama rukouskirja. Hilja aukaisi sen, ja siitä putosi paperi, jossa oli Paavon kirjoittamat sanat: »Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus.» Tämän luettuansa rupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, mutta sanoi sitte itseksensä: »Mitä minä itken? Oi, miksi on minun näin ikävä? Minä tahdon lukea. Oi Jumala, anna minun saada neuvoa sanastasi.» Hilja katseli kirjaansa ja luki:
Mailmallisten joukossa etsit turhaan onneasi, sillä mailman tohussa unohtuupi Jumalasi; ja ken ei muista Herraansa, hän kadottaapi onnensa.
»Niin — maailman tohussa olen unhottanut Jumalani — minä en ole rukouskirjaanikaan lukenut. Oi Jumala, ylpeys on varmaankin sydämmessäni asunut, mutta karkoita se pois ja ota minut taas lapseksesi.» Hilja käänteli kirjan lehtiä ja luki taas:
Jos unhottaisi rakkaansa äiti joskus poikansa, ei kuitenkaan Jumala sinua koskaan unhota.
Hilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen sydämmessään. Jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista, että Hilja turvasi häneen, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä samassa tuli kenraalinnan palvelustyttö Hiljan tykö, tuoden sanoman, että kenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti tuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille sitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan luokse. Paroni oli heti valmis.
Hiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvattiäitiinsä, ja paronin askeleita joudutti — tavaran pyyntö. »Nytpä varmaankin saan nähdä, mitä hän meille on testamentissaan määrännyt», ajatteli tämä tuhlaajamies.
Kenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen kamariinsa. Hänellä oli kova polte ruumiissansa. Mutta nähtyänsä paronin ja Hiljan hän kurkotti heille kätensä, sanoen:
»Herman hyvä! Minä tiedän, että Hiljalla on hyvä turva, kun sinä olet hänen turvanansa. Sinulla on tavaraa kyllä, mutta minä olen jo aikaa kuitenkin tehnyt testamenttini ja olen teille määrännyt kaiken omaisuuteni. Sen olettekin ansainneet, sillä Hilja on aina tehnyt minulle iloa, enkä ketään niin halusta olisi vävykseni ottanut kuin sinut. Sinä aikana, jona likeisimmässä tuttavuudessa olemme olleet, olet sinä aina osottanut minulle nöyryyttä ja kohteliaisuutta; kiitos sinulle siitä!»
Paroni pyyhkieli kyyneleitä, joita hän pusersi silmiinsä. Tohtorilta, joka myöskin istui huoneessa, hän kysyi:
»Mitä tästä kivusta luulette?»
Tohtori ei puhunut mitään, hän pudisti vain päätään.
Kun yö tuli, valvoivat sekä paroni että Hilja, mutta päivän koittaessa oli kenraalinna nukkunut pois maailman sekä todellisista että petollisista ystävistä.
Kovan murheen tuotti kenraalinnan kuolema Hiljalle, mutta sepä oli kuitenkin onni, että vanha täti nyt oli hänen luonansa, sillä täti toimitti peijaiset ja kaikki mitä Hiljan toimitettavana olisi ollut, niin että Hilja parka pääsi niistä murheista. Hän tunsikin aina suuren lohdutuksen siitä, että täti oli hänen luonaan. Sen vuoksi hän, kun peijaiset olivat ohitse ja kaikki perintöasiat selvällä kannalla, sanoi paronille: »Onpa onni, että täti nyt on meillä.»
»Hm, niin, minun mielestäni sentään olisi sopivampaa, että joku vieras olisi talouttamme hoitamassa, sillä — kun hän on sinun tätisi, muistuttaa se aina — — aina — että sinä olet — että ei kenraalinna ollut sinun äitisi.»
»Herman, mitä sanotkaan? Senhän kyllä kaikki tietävät — enkä tahtoisikaan sitä salata. Minulla on kunniallinen ja rehellinen äiti, joka on yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mutta Herman, saatatko sinä halveksia äitiäni sen vuoksi, että hän on köyhä? Ei, ei, se ei ole mahdollista!»
»Nyt joudun pahaan pulaan», ajatteli paroni, »mutta minä keksin keinon» — ja kääntyen Hiljaan hän lausui suloisimmalla hymyilyllänsä: »Oma Hiljaseni! Kenraalinna oli minulle niin rakas, että aina tahtoisin muistella häntä sinun äitinäsi, eikä se olekkaan ihmettä, sillä hänpä minulle kasvatti suloisen vaimoni. Mutta jos tahdot, että tätisi olisi täällä, menen itse häntä pyytämään jäämään meille.»
»Kiitos, Herman,» lausui Hilja iloisesti, ja paroni meni tädin tykö, jolle hän lausui:
»Minun vaimoni soisi, että te nyt kenraalinnan kuoltua olisitte meillä talouttamme hoitamassa, sillä meidän on nyt tänne muuttaminen, ja minäkin sen soisin, koska teitä kyllä tarvitsemme — mutta sillä ehdolla, että aina muistatte alhaista säätyänne — muistatte olevanne ainoastaan taloutemme hoitajana — ymmärrättekö?»
»Kyllä, aivan hyvin», vastasi täti, »ja Hiljan vuoksi tahdon jäädä.»
»Ainoastaan hänen vuoksensa», mumisi paroni, »hm — myöskin noilla on heidän ylpeytensä.»
Vanhan tädin seura oli nyt hyvin tarpeellinen Hiljalle, sillä muuten hän olisi useasti saanut olla yksin, varsinkin illoin, koska paronin elämä melkein siitä asti, kuin kenraalinna kuoli, oli varsin muuttunut. Aina hänellä oli asioita kaupungissa toimitettavana, ja niitä eneni enenemistään niin, että hän useinkin tuli kotiin vasta päivän koittaessa. Ja mitä ajatteli tästä Hilja? — Hänen päänaluksensa oli usein kyynelistä kastunut, mutta — aika joutuu joutumistansa surun ja murheenkin päivinä, ja niin viikot vierivät nytkin eteenpäin. Talvi oli jo mennyt ja kaunis kevät tullut. Hilja muutti maakartanoonsa kesäksi, ja täti läksi hänen kanssaan. Koko luonto oli ihanimmillansa, pellot viheriöitsivät ja lahden rannalla nuori ruovikko aaltoili tuulessa. Kartanon lähellä oli kaunis koivisto, johon oli tehty lehtimaja; tänne asettivat täti ja Hilja kahvipöydän, sillä Hilja odotti paronia kaupungista maalle.
Odottaessaan Hilja otti kirjan käteensä ja rupesi sitä lukemaan, mutta pian painui kirja kiinni, ja hän katseli luontoa, joka viehättävän kauniina oli hänen silmäinsä edessä. Käen kukunta kuului meren saaristossa, ja Hiljan mieleen muistui se aika, jolloin hän lapsena Naantalissa oli Niilon seurassa käynyt salmen rannalla kuuntelemassa tuota yksitoikkoista, mutta kuitenkin miellyttävää ääntä. Hän muisti äitiänsä, josta ei hän moneen aikaan ollut mitään tietoja saanut. Juuri hänen tätä ajatellessaan näkyivät maantiellä vaunut, joita paronin mustat hevoset vetivät.
»Herman tulee!» huusi Hilja ja meni tulijaa vastaan ottamaan.
Tervehdittyänsä miestään Hilja vei hänen lehtimajaan, ja paroni sanoi:
»Olipa oikein hupaista tulla tänne maalle! Täällä on ilma paljon raittiimpi kuin kaupungissa. Mutta jopa olin unohtamaisillani, että minulla on sinulle kirje, joka tänään postissa tuli.»
Hilja otti kirjeen, se oli Niilolta. Hän luki, vaaleni ja sanoi sitte paronille: »Kuules, mitä Niilo kirjoittaa:
'Sisar rakas!
Äitimme on kovin sairas. Minä olen nyt hänen luonaan, mutta hänen hartahin toivonsa on, että myöskin sinä tulisit tänne. Hän hourailee sinusta, ja kun hänellä joskus on selkeitä hetkiä, puhuu hän aina sinusta. Tohtori sanoi, että jos sinä tulisit, saattaisi äiti kentiesi tulla paremmaksi. Tämä on ainoa keino, jota vielä sopisi koettaa. Tule, Hilja hyvä, mutta pian, sillä aika joutuu, joka hetki on tärkeä! Minä olen valvonut yöt päivät, mutta nyt täytyy minun jo täältä lähteä, sillä siellä, missä minulla on virkani, vaaditaan jo läsnäoloani, ja minun on siis sanottava viimeiset jäähyväiseni rakkaalle äidille. Oi Hilja! Nytkin hän huutaa pikku Hiljaansa ja luulee sinun olevan suuressa vaarassa. Tule, tule pian!»
Hiljan luettua kirjeen, huudahti paroni: »Tämä on mahdotonta!»
»Herman, mitä sanot! Miksi olisi tämä mahdotonta? Eikö minun ole velvollisuuteni mennä kuolevaa äitiäni katsomaan, koska hän sitä hartaasti toivoo? Mitä saattaisin halukkaammin tehdä, kuin tämän toivon täyttää?»
»Esimerkiksi noudattaa minun mieltäni — sen pitäisi olla sinulle tärkeämpää, ja minun tahtoni on, että sinä jäät kotiin.»
»Minä tahdon hartaasti täyttää sinun tahtosi kaikessa, joka ei sodi omaatuntoani vastaan, mutta tässä — Herman! Sydämmessäni tunnen, että nyt olen velvollinen tekemään sinua vastaan, koska ei sinulla ole mitään syytä estää lähtöäni.»
»Sinä et syytäni ymmärrä, ja minä tahdon säästää sinua sitä kuulemasta.»
»Minä tahdon sen tietää, sillä muutoin ei minua mikään estä äitini tykö menemästä.»
»Noh, älä pahastu sitte, kun minä nyt sanon, että minun vaimoni ei sovi olla piparkakunleipojan hoitajana. Jos olisin tietänyt tahtovasi siksi, silloin et ikänä olisi vaimonani ollut. Kenraalinna, Simssin kasvattitytär on minun vaimoni, vaan ei leipojan tyttö. Kaikki täällä sanoisivat, että paronitar on äitiänsä, leipojaa hoitamassa; ymmärrätkö nyt, että se on varsin sopimatonta.»
Paronin puhuessa oli Hilja tullut kalpeaksi kuin lumi, ja nyt hän lausui: »Oh, te vapaasukuiset! Kovin te olette turhuuden ja ylpeyden kahleissa!» Sitte hän meni sisälle huoneisiinsa eikä enää maininnut mitään koko matkastansa.
Paroni ja täti menivät myöskin sisälle, ja paroni luuli Hiljan nyt rupeavan itkemään ja rukoilemaan häntä. Mutta siinä hän pettyi, sillä Hilja oli varsin vaiti. Hänen mustat silmänsä kiilsivät vain erinomaisen loistavina, ja hän teki kaikki toimituksensa niinkuin ennenkin, vaikka hän oli niin kalpea, että olisi saattanut luulla hänen pyörtyvän. Välistä hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta iltapuolella hän näytti jo varsin tyytyväiseltä.
Paroni katseli tarkastellen Hiljaa. Hän huomasi, että Hiljassa oli muutos tapahtunut, ja ajatteli: »Hän on viisas nainen; kyllä kaikki hyvin käy, kun hän vain vähän tottuu meidän oloihimme.»
Illalla paroni taas läksi kaupunkiin, ja hänen lähdettyänsä tuli vanha täti Hiljan luoksi, sanoen: »Hilja parka, sinä et onnellinen ole.»
»Täti, mitä kylvää, sitä niittää. Ylpeys on minut tähän tilaan saattanut, sen nyt hyvin tunnen, enkä tahdo valittaa, vaan koetan, niin paljon kuin on mahdollista, elämäni nykyiseen tilaan tyytyä.»
Hilja luki illalla rukouksensa tädin huoneessa ja meni, sanottuansa sydämmelliset yöhyväiset, kamariinsa. Aamulla, kun täti heräsi, toi palvelustyttö hänelle pienen kirjeen Hiljalta. Täti aukaisi kirjeen ja luki:
»Oma tätini! Minun sydämmeni vaatii, että menen äitini luo. Kun kirjeen saatte, olen jo kaukana. Kamarini pöydällä on miehelleni kirje, jota pyydän teitä hänelle viemään. Kysykää häneltä, mihinkä hänen mielestään olisi paras sanoa minun lähteneeni. Tätä pyytää teidän murheellinen
Hiljanne.»
Täti puki kiiruusti vaatteet yllensä ja käski asettaa itsellensä hevosen, sillä hänen täytyi lähteä kaupunkiin. Pian hevonen olikin valjaissa. Täti otti Hiljan kirjeen paronille mukaansa ja läksi Helsinkiin.
Paronilla oli ollut vieraita, joiden kanssa hän koko yön oli korttia lyönyt, ja hän oli vasta muutaman tunnin nukkunut, kun kuuli oveensa naputettavan.
»Kuka siellä?» kysyi paroni.
»Vanha täti», vastasi täti. »Minulla on tärkeä asia puhuttavana.»
»Tulkaa sisälle», sanoi paroni, mutta mumisi samalla itseksensä: »Pitäisipä hänen ymmärtämän, ettei minua sovi unestani herättää. Mitäpä asiaa hänellä nyt ollee? Arvattavasti ei juuri mitään, joka mainitsemista ansaitsee.»
Täti tuli sisälle, antoi paronille Hiljan kirjeen ja kertoi sitte, että Hilja yöllä oli lähtenyt Naantaliin. Muuta hän ei joutunut sanomaan, ennenkuin paroni kiljasi:
»Naantaliin! Kuinka uskalsitte antaa hänen sinne lähteä, vaikka minä kielsin?»
»Paroni hyvä, minä en hänen lähdöstään mitään tietänyt, ennenkuin aamulla, jolloin tämän kirjeen sain.» Täti jätti nyt kirjeensä paronille, ja paroni luki ensiksi tädin kirjeen ja sitte omansa, joka kuului:
»Herman hyvä!
Sinä kielsit minua lähtemästä äitiäni katsomaan, ja minun oli velvollisuus tehdä sinun mielesi mukaan, koska olen sinuun sidottu, mutta minun on myöskin velvollisuus noudattaa kuolevan äitini viimeistä pyyntöä — ja mitä tehdä — — kuinka saattaisin molemmat velvollisuudet täyttää? Tätä ajattelin koko päivän, kunnes vihdoin tulin selville. Nyt tiedän, mitä teen. Minä lähden Naantaliin, mutta siellä ei kukaan saa tietää, että paronitar on äitinsä luona. Yöt päivät olen häntä hoitava, mutta kun joku vieras tulee, kätkeydyn äitini huoneessa olevaan pimeään vaatekomeroon. Tämän tahdon sinun vuoksesi tehdä, ja sano sinä tuttavillesi, että olen lähtenyt Tukholmaan sukulaisiemme luo. Kun äitini minua ei enää tarvitse, lähdenkin sinne, ettet joudu vallan perättömiä puhumaan. Anna, Herman rakas, anteeksi minulle, että vastoin mieltäsi teen, ja minä lupaan, vaikka mitä kärsisin, ettei kukaan saa tietoa siitä, että olen Naantalissa. Mutta — Herman! Herman, ajattele toki, että meidän kaikkien pitäisi pyrkimän yhden Isän lapsiksi.» — — Tähän asti paroni luki tädin kuullen, mutta hänen äänensä rupesi värähtämään, ja hän luki lopun hiljaa. Sitte hän mietti kauan itseksensä ja sanoi vihdoin:
»Noh, koska tämä nyt näin on tapahtunut, saahan niin olla, mutta sekä kotiväelle että vieraille on paras sanoa paronittaren lähteneen Tukholmaan — ymmärrättekö?»
»Kyllä», oli tädin vastaus.
»Muuta ei ole minulla nyt sanottavaa», lausui paroni, »te saatte taas lähteä maalle toimituksiinne.» Täti meni, ja paroni jäi yksin. Hän luki nyt vielä Hiljan kirjeen ja sanoi sitte itseksensä: »Hän on yhtä hyväsydämminen kuin hän on kaunis. Hm, kumma, — — entä jos todellakin olisin häneen rakastunut — rakastunut — ha, ha, haa — oikeinpa oiva rakastaja, joka on hänen perinnöstään jo tuhlannut monta tuhatta!»
Paroni puki vitkallisesti vaatteet yllensä, otti sitte sanomalehden käteensä ja silmäili sitä, mutta se ei häntä huvittanut. Pitkä oli hänen päivänsä. Vaan illan tultua hän istui tavallisuuden mukaan taas eräässä ravintolassa lyöden korttia, ja niissä oli nyt koko hänen halunsa ja mielensä; ne paremmat tunteet, jotka äsken hämärästi liikkuivat hänen sydämmessään, olivat jo kaikki taas tukehuksissa.
YHDESTOISTA LUKU.
Ukkonen jyristeli, tavan takaa salamoitsi ja vettä satoi, niin että virtana juoksi Naantalin katuja pitkin. Juuri tässä kovassa myrskyilmassa tuli eräs nainen kyydillä ajaen kaupungin tullista sisälle. Hän seisautti hevosensa, astui maahan rattailta ja maksoi kyytimiehensä; sitte hän otti vähäisen matkalaukun ja kantoi sitä toisella kädellään, ja toisessa oli hänellä sateenvarjo, joka oli likomärkä. Niin varustettuna hän poikkesi erääseen taloon ja kiipesi sitte portaita myöden talon ylikertaan. Hän naputti ovea, ja sisältä kuului ääni, joka sanoi:
»Kuka nyt tämmöisessä rankkailmassa liikkeellä on?» Ovi aukeni, ja kun tulija astui sisälle, sanoi hän:
»Hyvää iltaa, vanha Tiina! Ettekö minua tunne?»
»En, vai kuinka? No olette maarin Hilja — paronitar — no Jumalan kiitos! Nythän äitinne saa levon ja lohdutuksen.»
»Onko äitini kovin huono?» kysyi Hilja kiiruusti.
»Huono kyllä», sanoi Tiina, »ja hän on teitä kovasti odottanut, sitte erittäinkin, kuin Niilo maisterin täytyi pois lähteä.»
»Vai on veljeni jo lähtenyt pois! Voi, etten häntä saanut tavata! Tiina hyvä, minä olen kovin märkä, antakaa minulle kuivia vaatteita siksi kuin omani kuivavat, että minä pian saisin mennä äitiäni syleilemään.»
»Aivan halusta», vastasi Tiina ja toi nyt Hiljalle vaatteita, joista muutamat olivat Hiljan äidin, toiset Tiinan omia. Paroni varmaankin olisi pyörtynyt, jos hän olisi nähnyt Hiljan tässä vaatetuksessa.
Tiina oli Hiljan äidin vanha ystävä; hän oli nähnyt Niilon ja Hiljan kasvavan ja piti heitäkin rakkaana. Hän oli nyt jo muutaman vuoden asunut yhdessä lesken kanssa, ja tälle vanhalle luotettavalle ystävälle Hilja nyt sanoi:
»Tiina hyvä, te ette saa kenellekään ilmoittaa, että minä olen täällä. Jos joku vieras tulee, täytyy minun rientää tuohon pimeään vaatekomeroon. Te varmaankin tämän kummana pidätte, ja niinpä se onkin, mutta — älkää kysykö, miksi näin teen, sillä minä en kysymykseenne kuitenkaan vastausta antaisi. Sen vain sanon, että jollen niin tekisi, en myöskään voisi olla täällä.»
»Jos näin on asiain laita, niin kyllä vanha Tiina vaiti osaa olla», vastasi Tiina.
Hilja riensi nyt äitinsä luo, joka makasi levottomassa unessa. Hän näki kivusta riutuneen äitinsä ja vaipui itkien polvillensa hänen vuoteensa ääreen. Samassa leski huudahti:
»Minun Hiljani! Auttakaa, auttakaa! Käärme pistää häntä sydämmeen — juuri sydämmeen sen myrkkyhammas puree. Voi, kun en pääse apuun!»
Sairas aukaisi silmänsä ja tirkisteli huoneessa olevia. Hän aikoi nousta istualle, mutta voimat puuttuivat, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. Hilja laski kätensä sairaan otsalle, lausuen:
»Äiti, rakas äitini! Tässä on sinun Hiljasi; tunnetko minua vielä?»
»Hilja! Oi kiitos, Jumalani, joka annoit minun vielä tämänkin lapseni nähdä! Jumala siunatkoon sinun ylhäistä ja hyvää miestäsi, joka antoi sinun tulla köyhää äitiäsi katsomaan, ja Jumala häntä palkitkoon. Oi, oikeinpa olen iloinen siitä, että sinut tässä nyt vaaratta näen. Hyi tuota kamalaa untani! Minä näin mielessäni, että käärme sinun sydäntäsi myrkytti.»
»Äiti, sinun lapsesi on ollut vaarassa; ylpeyden ja turhuuden myrkky oli sydämmeeni jo tunkenut, mutta silloin muistui mieleeni äitini, hyvä köyhä äitini, joka hyvästijättäissäni sanoi: 'Älä ikänä sellaista iloa hae, jossa Jumala unohtuu.' Minä kuulin nämät sanat korvissani, mutta unohdin ne taas, vaan tavan takaa kuulin tämän kuiskeen, ja sydämmeni kävi levottomaksi. Oli minulla vielä toinenkin, joka minua neuvoi — hän, joka tuli minun opettajakseni toisessa kodissani. Nyt vihdoinkin on sydämmeni saanut levon. Älä enää, äiti, pelkää, että vaaraan joudun; minä tiedän, kusta avun löydän, mutta — minun on kovia täytynyt kokea, ja vaivainen hän, joka niin tekee kuin minä.»
Leski laski laihat käsivartensa Hiljan kaulan ympäri, lausuen: »Lapseni, sinä et ole onnellinen; heitä sydämmesi murhe äitisi helmaan, sillä jo piankin se voisi olla myöhäistä. Sydämmeni sykkii vielä, mutta kohta se jo kukatiesi on kylmänä.»
Hilja kertoi kaikki murheensa äidilleen ja tunsi suuren huojennuksen.
Yöt päivät hän nyt hoiti Tiinan kanssa äitiänsä, ja hänen poskensa tulivat aina kalpeammiksi. Ulkoilmaa nauttimassa ei hän uskaltanut käydä paitsi yöllä, kun kaupungissa ihmiset nukkuivat; mutta silloin hän meni niittypolkua pitkin kirkonmäelle eli Nunnamäelle, joksi sitä myöskin nimitetään.
Eräänä yönä, jona leski oli saanut nukkua ja Tiina valvoi meni Hilja hiipien ovesta ulos ja riensi taas Nunnamäelle. Siellä istahti hän mäen notkolle. Meri oli tyyni kuin peili, ja laulurastaan ääni kuului saaristosta. Vähäinen vene näkyi merellä; siinä souti kaksi poikaa. Vene läheni rantaa, ja pojat tulivat maalle lähellä sitä paikkaa, missä Hilja istui. Hilja näki heidät, kun he hänen sivutsensa kulkivat, mutta hän ei vähääkään liikahtanut. Pojat katsoivat Hiljaa; hän oli mustissa vaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin lumi; ja peläten tuota kalpeata olentoa he läksivät juoksemaan kotiinsa, minkä vain ennättivät. Kotiin tultuansa kertoivat lapset äidillensä, että he Nunnamäellä olivat nähneet kummituksen. »Jos uskotte taikka ette», sanoi toinen poika, »on toden totta, että me näimme naisen mustaan pukuun puettuna; hänen kasvonsa olivat valkeat kuin haudasta nousseen. Hän istui kökötti kivellä liikahtamatta; mustat silmät vain kummasti kiilustivat.»
Poikien äiti, joka jo tuokion ajan oli maannut, nousi nyt vuoteeltansa, lausuen:
»Minäpä myöskin menen katsomaan, onkohan se siellä vieläkin. Kukaties se on jonkun pyhän nunnan henki, joka ei ole saanut haudassansa lepoa, vaan käyskentelee katsomassa tätä syntistä maailmaa. Täälläpä onkin muutamien vuosien kuluessa kaikki varsin muuttunut; pyhällä mäellä nyt kulkevat pöyhkeät röökinät ja krikastavat nuorten herrain parissa juuri kuin taitamattomat harakat, eikä yhtään muisteta, mitä vanhaan aikaan opittiin, että kirkon ympärystä on pyhä paikka.»
Tämän lausuttuaan riensi akka Nunnamäelle päin, vaan poikkesi kuitenkin ensin naapuriakan luo uutista kertomaan ja pyytämään häntä kanssaan, koska yksin lähteminen tuntui vähän kammottavalta.
Jonkun aikaa naapurissa oltuaan meni akka kumppaninsa seurassa kummitusta katsomaan, ja tiellä kertoilivat molemmat, mitä aaveita äiti ja äidinäiti entisaikoina olivat nähneet, ja niitä juttujapa johtuikin muistoon varsin paljo. Jutellessaan akat jo ennättivät Nunnamäelle, mutta turhaan he hakivat sieltä nunnaa, sillä mäellä ei näkynyt enää muuta kuin muutama sinne istutettu nuori puu, joka tuulessa huojui. Tyhjäntoimittajina täytyi akkain kotiinsa jälleen palata. Vaan jopa muutaman päivän perästä taas toisaalta kuului huhuja, että keskiyön aikana oli nähty mustiin puettu nainen Nunnamäellä; ja kun Tiina eräänä päivänä meni kaivolle vettä ammentamaan, tuli hänen luoksensa vanha akka, joka hänellekin kertoi tuon kaupungissa kulkevan jutun ja lisäsi vielä, että eräs ukko, joka ei juttua uskonut, oli sanonut: »Minä menen tulevana yönä vahtiin Nunnamäelle, ja jos nainen on ihminen, niinkuin luulen, niin kyllä minä hänelle aika kyydin annan, koska hän täällä käy ihmisiä pelottelemassa.»
Tiina arvasi heti, että nunna ei ollut kukaan muu kuin Hilja. Hän riensi sen vuoksi vesisankoinensa ylikertaan, ja puhui, tavattuansa Hiljan, mikä huhu kaupungissa oli noussut, sekä varoitti Hiljaa menemästä Nunnamäelle. Varoitus oli kuitenkin tarpeeton, koska Hilja ei olisikaan voinut mennä kotoa pois, sillä jo seuraavana yönä kuolema korjasi hänen rakkaan äitinsä.
Lesken kuoltua Hilja läksi Tukholmaan, eikä kukaan aavistanut, että hän oli äitiänsä ollut hoitamassa. Mutta kauan puhuivat Naantalin akat, että nunna oli istunut Nunnamäellä, koska ei hän saanut ihmisiltä rauhaa haudassansa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Syyskuu oli loppupuolella, tuuli vinkueli ja ravisteli kellastuneita lehtiä puitten oksilta maahan, ja sadepisarat rapisivat vasten paronin maakartanon ikkunoita.
Hiljan huoneessa paloi valkea pöydällä olevassa lampussa, ja Hilja istui pöydän ääressä. Hän muisteli äitivainajatansa, joka nyt oli jo vähän kolmatta vuotta ollut maan povessa, ja ajatteli itseksensä: »Äiti käski minun kärsivällisyydellä koettaa saada mieheni mieltä kääntymään pois maailman huonoista menoista, ja tätäpä olenkin koettanut, vaan turhaan — — mutta en tahdo valittaa — onpa minulla kumminkin yksi, joka minua hellii, jolle elämäni on kallisarvoinen.»
Näin ajateltuaan hän meni erääseen kamariin, jossa pieni poika lylleröinen tallusteli. Poika oli muutaman kuukauden toisella vuodella ja asteli juuri ensimmäisiä, horjuvia askeleitansa. »Tuleppa tänne, Tommiseni!» sanoi Hilja, ja poika koetti kiiruhtaa äitinsä luokse. Hilja otti lapsen syliinsä ja rupesi juttelemaan hänen kanssansa, mutta samassa tuli paroni sisälle ja huudahti kiivaasti:
»Merkillistä, että sinä saatat lapselle puhua tuota raakaa suomenkieltä! Eikö siinä ole kyllä, että hänen täytyy sitä koulussa oppia, jos hän elää — — noh, se ei nyt olekaan varsin luonnotonta, sillä kyllähän sitä joskus tarvitsee, — mutta että sinä hänelle, pikku paronille, saatat puhua semmoista kieltä, jota joka talonpoika puhuu, se ei sovi. Etkö ymmärrä, että sitä kieltä hän oppii, jota äiti hänelle puhuu.»
Hilja katseli nöyrästi, vaan vakavasti paronia ja lausui: »Herman! Hartaasti olen toivonut hänen suomea oppivan ja sitä varten olen hänelle tätä kieltä puhunut. Sinun sukusi, Herman, on Suomen jaloimpia, sinunhan siis pitäisi oleman etupäässä kaikkia jaloja pyrinnöitä edistämässä, ja näistä pyrinnöistähän kansalliset ovat suuriarvoisimpia. Miksi siis olet sitä vastaan, että poikamme oppii maamme kieltä? Minä en voi olla hänelle sitä puhumatta, sillä omatuntoni minua siitä soimaisi.»
»Noh, jos puhutkin, älä sitä kuitenkaan minun tai muitten sivistyneitten kuullen puhu», varoitti paroni ja meni pois, paiskaten oven kiinni.
Hilja jäi taas poikansa kanssa yksin huoneeseen. Tuuli vinkueli ulkona, ja Hilja istui alakuloisena miettien elämäänsä. Hän ajatteli itseksensä: »Melkein aina täytyy neidon noudattaa tärkeimmissä asioissa muitten mieltä. Silloin kumminkin, kun hän sydämmensä ystävän valitsee, valitsee hän oman mielensä mukaan. Mutta voi, useinpa hän tässä valitsemisessaan pettyy!»
Pikku Tommi katseli äitiänsä ja äänteli vähäisen, mutta koska Hilja yhä vain istui mietteissään, nykäisi lapsi äitinsä hameesta ja rupesi narisemaan. Tämäpä auttoikin, sillä Hilja otti lapsen syliinsä ja hyväili pientä lemmittyänsä. Hän istahti keinutuoliin ja rupesi pojallensa puhumaan, sanoen: »Istu, kiltti, sylissäni ja kuuntele, kun äiti laulaa:
Oma kiltti poikaseni!
Nuku äitis helmassa,
siinä olet turvassa.
Siinä surutonna olet
niinkuin kukka lehdossa,
pieni lintu pesässä.
Minun sydänkäpyseni!
Nuku unta makeaa,
uni voimat vahvistaa.
Mailman kiistatanterella
usein myrskyt raivoaa,
vastatuulet puhaltaa.
Kukatiesi kohtaavat ae
sinuakin, lapseni,
oma pienokaiseni.
Vahvistu, mun poikaseni!
Nuku, sydänkäpyni!
Vielä valvoo äitisi.
Hiljan laulaessa pikku Tommin silmät vaipuivatkin kiinni, ja Hilja katseli mielihyvällä nukkuvaa lastaan. Mutta hetkisen vain sai hän näin rauhassa istua, sillä palvelija tuli sisälle, ilmoittaen, että ulkona oli eräs herra, joka maantiellä oli pimeässä ajanut kivelle kumoon ja loukannut itsensä niin, ettei hän nyt voinut edemmäksi mennä, vaan pyysi päästä paronin kartanoon siksi, että hän vähän toipuisi.
Hilja nousi heti istualta, laski nukkuvan lapsensa kätkyeen ja riensi sitte paronin luo kertomaan, mikä onnettomuus matkustavaiselle oli tullut.
Paroni käski palvelijan kysyä kyytimieheltä, mikä mies matkustavainen oli, ja saatuansa tiedon, että tämä oli tohtori, käski hän heti piian mennä vuodetta hankkimaan tohtorille toiseen vierashuoneeseen.
Vieras tohtori talutettiin nyt sisälle, mutta juuri huoneeseen ehtiessään hän pyörtyi. Palvelijat riensivät apuun, ja tohtori kannettiin hänelle hankittuun vuoteeseen. Hilja toi lääkkeitä, joita ensi hädässä piti käytettämän, mutta lähestyessään sairasta kalpeni hän, hänen kätensä vapisi ja hän huudahti hiljaa: »Oi Jumala! Paavo!»
Paavo oli tullut ulkomailta ja aikoi lähteä erääseen pitäjään, jossa hänen sisarensa asui, mutta silloin sattui matkalla onnettomuus, ja nyt hän oli Hiljan, entisen rakastettunsa, kartanossa.
Kun Hilja tointui hämmästyksestään, toimitti hän heti, että mentiin kaupungista lääkäriä noutamaan, ja pyysi sitte tätiä kylmällä vedellä hautomaan sairaan päätä, mutta riensi itse lapsensa kätkyen viereen. Siinä hän istui kalpeana, kädet ristissä, lausuen: »Oi Herra minun Vapahtajani, vahvista voimani!»
Paavo virkosi pian, mutta hän oli saanut päähänsä reiän, josta oli paljo verta vuotanut, ja hän oli sen vuoksi kovin väsynyt. Tainnoksistaan herättyänsä hän katseli ympärillensä ja näytti, tädin nähtyänsä, ikäänkuin vähän kummastuneelta, mutta tarttui sitte kipeään päähänsä. Hän näkyi huomaavan, missä oli, ja sanoi heikolla äänellä: »Täti, missä on Hilja?» Vastausta odottamatta hän painoi taas silmänsä kiinni.
Tohtori tuli kaupungista ja meni nyt paronin kanssa Paavon tykö. Hän tarkasteli sairasta ja sanoi sitte: »En luule tässä mitään vaaraa olevan, vaikka sairas luultavasti useita päiviä tulee olemaan vuoteen omana.»
Paroni huusi Hiljaa, sanoen: »Tule kuulemaan, mitä tohtori Paavolle määrää, sillä minulla on asioita kaupunkiin ja aion nyt lähteä sinne tohtorin seurassa.»
Hilja tuli, kuunteli tarkasti tohtorin määräyksiä ja meni ne kuultuansa jälleen pois. Kohta hänen mentyänsä aukaisi Paavo taas silmänsä. Tohtori koetti puhua hänen kanssaan, mutta Paavon puhe oli sekanaista, hän houraili. Tohtori antoi vielä muutamia tärkeitä määräyksiä ja läksi sitte paronin seurassa pois.
Täti istui sairashuoneessa, ja Hilja meni hänen tykönsä, sanoen: »Ehkä teidän tulee väsymys, menkää lepäämään, kyllä minä tulen valvomaan ja otan toisen sisäneitsyen kanssani. Ehkä sitte aamupuoleen taas paremmin jaksatte valvoa.»
Hiljan puhuessa Paavo heräsi; hän katseli huoneeseen ja huudahti iloisesti, havaittuansa Hiljan:
»Hilja!» vaan samassa hän sanoi taas: »Et sinä olekkaan Hilja. Kuinka kehtaat sinä, Pariisin muotinukke, pitää minun Hiljani silmiä?»
Hilja hiipi Paavon luokse, sanoen: »Etkö minua tunne?» Paavo katseli tuimilla silmäyksillä Hiljaa ja huudahti taas:
»Mene pois, sinä muotinukke, ja anna minulle minun Hiljani ääni ja silmät.»
Hilja ei voinut olla huoneessa, vaan meni pois siksi, että Paavo taas ennätti vaipua unen horroksiin.
Paronin tahdosta täytyi Hiljan aina käydä komeissa ja viimeisen muodin mukaan valmistetuissa vaatteissa, vaikka ne kyllä olivat hänelle rasituksena.
Pari päivää oli Paavo hyvin huonossa tilassa, mutta sitte hän sai nukkua levolliseen ja virvoittavaan uneen. Hilja ja täti istuivat huoneessa, kun hän unestansa heräsi. Hän katseli kamarissa olevia ja sanoi sitte: »Ah, nyt muistan, miten olen tänne joutunut. Teillä on ollut paljo vaivaa minusta! Kuinka kauan olen täällä ollut?»
»Nyt kolmatta päivää», vastasi täti. »Te olette ollut varsin houreessa, mutta nyt kyllä voimat jälleen pian entiselleen palajavat.»
»Hilja, missä on Hilja?» kysyi Paavo.
Hilja, joka huoneessa istui vähän syrjempänä, tuli nyt Paavon luoksi, ja
Paavo lausui:
»Hilja, oletko minua muistanut poissa ollessani? Oi jos olisit, jos tahtoisit —» Muuta ei Paavo ennättänyt puhua, sillä Hilja, joka seisoi kalpeana ja vapisevana kuin haavanlehti, sai kuitenkin voimia niin paljon, että hän Paavon puheen voi keskeyttää vastauksella:
»Minä sekä paroni, minun mieheni, olemme molemmat muistaneet sinua kiitollisuudella kaikesta siitä, jota minulle opetit.»
Paavo ei enää mitään puhunut. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja niin hän makasi pitkät hetket sanaakaan sanomatta.
Viikon päivät oli Paavo paronin kartanossa, mutta matkusti sitte pois, vaikka hänen voimansa vielä olivat jotenkin heikot. Hilja tunsi Paavon lähdettyä ikäänkuin taakan putoavan sydämmeltänsä, ja hän saattoi taas lempeästi hymyten liverrellä pienen poikasensa kanssa.
KOLMASTOISTA LUKU.
Kylmä oli talvinen yö helmikuun keskivälissä. Härmäisinä seisoivat puut Kaisaniemen puistossa. Kuu paistoi kirkkaasti, ja sen valo laskeutui vuoteelle, jossa lepäsi pieni poikanen. Tämä lapsi oli paronin pikku Tommi. Hilja istui vuoteen vieressä itkien, sillä hänen rakas lapsensa oli kipeänä. Koko pitkän yön hän istui lastansa katsellen; mutta kun päivä vähän hämärsi, tuli täti hänen luoksensa, sanoen:
»Mene nyt vähäisen levähtämään. Sinun voimasi loppuvat, kun tässä aina istut; kyllä minä lasta katson, ja jos hänessä joku muutos tapahtuu, kyllä sitte heti sinut herätän.»
Hilja läksi lepäämään, mutta kauan ei hän voinut nukkua. Hän meni taas lapsensa vuoteen äärelle ja lausui tädille:
»Oi täti, jos voisin rukoilla, silloin saisin vähän huojennusta, mutta minä en nyt saata sanoa: 'Tapahtukoon sinun tahtosi' — enkä uskalla toisinkaan rukoilla. Mutta täti, te ette ole heikko äiti niinkuin minä, rukoilkaa minun puolestani!»
Täti teki niinkuin Hilja pyysi; hän rukoili: »Oi Herra, jos ei tämä ole pyhää tahtoasi vastaan, niin anna poikasen elää vanhempainsa iloksi ja turvaksi ja sinulle kunniaksi; vaan, Herra, tapahtukoon sinun tahtosi!»
Pieni Tommi vaikeroitsi koko pitkän päivän, mutta illalla lakkasi vaikeroiminen, ja hänen voimansa näkyivät vähenemistään vähenevän. Paroni tuli sisälle. Hän kysyi, kuinka lapsen laita oli, ja sanoi aikovansa lähteä tuttaviensa luo.
»Herman, älä mene tänä iltana», sanoi Hilja. »Tohtori ei anna meille mitään toivetta lapsen parantumisesta, ja — ja minä pelkään, että tämä on viimeinen ilta, jona lapsemme näemme elossa.»
»Sinä jumaloitset lastasi ja luulet sen vuoksi häntä heikommaksi, kuin hän onkaan. Näethän sen, että lapsi nyt on paljon parempi, hänpä nyt on varsin vaiti.»
»Oi Herman, minä pyydän, minä rukoilen sinua, tämä ainoa ilta vain ole kotona!»
»Oi, älä minua nyt vaivaa; täällähän tulisin teidän seurassanne aivan ämmämäiseksi. Saat nähdä, että lapsella ei ole mitään hätää. Hyvästi nyt.»
Paroni meni ulos. Hän lähestyi ravintolaa, jossa hänen kumppaninsa istuivat. Levottomasti sykki hänen sydämmensä, ja hän ajatteli itseksensä: »Entäs jos poikani sentään kuolisi tänä yönä — mutta tuskin — mitäpä hän nyt juuri kuolisi, sillä olihan hän parempi.» Paroni meni edemmäksi ja tuli jo ravintolan portaitten eteen, mutta nyt hän oli vielä levottomampi ja päätti jo palata takaisin; vaan samassa hän katsahti ylöspäin ravintolan akkunoihin ja näki erään kumppaneistansa, joka noikkasi hänelle. Nyt ei hän enää kehdannut takaisin palata, vaan meni ravintolaan kumppaniensa luo. Mutta kortit eivät sinä iltana paronia huvittaneet. Aina välimmiten hän tunsi tunnossaan vaivan, ja huonosti onnistui kortinlyönti.
Tavallista aikaisemmin paroni meni pois ravintolasta, ja hänen levottomuutensa enentyi, kun hän kotiansa läheni. Hän tuli kamariinsa ketään tapaamatta ja riensi sieltä Hiljan huoneeseen. Täällä kohtasi häntä näky, joka sai miehen kalpenemaan.
Vähäisellä vuoteella lepäsi pieni Tommi; kuolon enkeli oli jo suudellut hänen huuliansa. Kuu laski hopeisen valonsa kuolleen lapsen kasvoille. Hilja istui vuoteen ääressä kalpeana kuin vahakuva, ja kyyneleettömät olivat hänen mustat silmänsä.
Paroni läheni Hiljaa, lausuen: »Myöhään taisin tulla. Onko hän jo kuollut?»
»Kuollut!» vastasi Hilja kolkosti, vaan lausui sitte: »Herra antoi,
Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi.»
Näin lausuttuansa rupesi hän katkerasti itkemään, ja kyyneleet huojensivat hänen surevaa sydäntänsä.
Hilja parka! Häntä kovasti koeteltiin, ja surkea oli häntä nähdä silloin, kuin lapsi laskettiin pieneen, kukkasilla seppelöityyn arkkuunsa.
Paroni piti suuret peijaiset pojallensa, ja kun lapsi hautaan pantiin, näytti hänkin vähän liikutetulta. Mutta Hilja oli niin surullisen ja heikon näköinen, että vieraat sanoivat: »Kyllä hänkin pian haudassa kotinsa saa.»
Näin oli ihmisten tuumat, mutta toisin kävikin. Ainoastaan pari kuukautta tämän jälkeen oli paroni kutsuttu pitoihin, ja sieltä tuotiin Hiljalle sanoma, että hän oli saanut halvauksen. Hän eli vain muutaman hetken sen jälkeen, kuin hän kotiin oli saatettu.
Näin sai Hilja kärsiä katkerimmat murheet, jonka vuoksi hän sanoikin tädillensä: »Lapsena luulin, että ylhäisillä rikkailla ihmisillä ei mitään murhetta olisi. Lapsella on lapsen mieli — sitte olen paljon kokea saanut, ja 'kokenut paljon tietää, mutta vaivainen hän, joka kaikki kokee.'»
Tämmöinen oli Hiljan onni hänen jouduttuansa maailman mahtavien kukkuloille, ja tähän nyt kertomukseni loppukoon. —
* * * * *
Ilta oli tullut tädin kertoellessa, vaan olisin halusta vielä tahtonut kuulla yhtä ja toista, jonka vuoksi häneltä kysyin: »Mihin Hilja paronin kuoltua joutui, ja miten Niilon kävi?»
»Kysymykseesi, Elsaseni, voin kohta vastata», sanoi täti. »Paronin kuoltua meni hänen omaisuudestansa kaikki muu velkoihin, paitsi hänen maakartanonsa, ja siellä elää nyt Hilja, auttaen monta köyhää perhettä. Hänen veljellänsä on oma pappila; hän on oiva pappi, ja Alma on hänen onnellinen vaimonsa. Hänen tykönänsä oleskelee Hilja usein.»
»Kiitos kertomuksestanne», sanoi rouva P., »mutta nyt saamme näihin tietoihimme tyytyä, sillä aika on jo mennä kotiin.»
»On kyllä», sanoi täti; »tuollahan toisetkin kylpyvieraat palaavat
Luonnonmaan saaresta.»
Me kokoilimme nyt kapineemme koppaseen ja läksimme sitte pois. Kotiin mennessämme muistin onnetonta Hiljaa ja päätin vakavasti, etten suinkaan ikänä naimisiin menisi. Olinhan minä jo seitsemäntoista vuotinen, ja täytyihän sillä iällä päätösten jo lujina pysyä. Tiellä muistin vielä, että minulla on orpana, joka minusta paljon pitää, ja joka on niin suloinen, etten ole toista semmoista nähnyt, — mutta vain orpanan rakkaus meidän välillämme pitää oleman, ei rahtuakaan enempää — niin minä päätin.
Ilta-auringon viimeiset säteet laskivat loisteensa meidän portaillemme, kun kotiin tulimme. Paronitar istui portailla; hänellä oli kädessä iso kukkakimppu, jonka hän antoi Tommille. Tässä me nyt erosimme ja yöhyväiset lausuttuamme menimme kukin huoneeseemme.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kesä oli jo loppupuolella, ja vainioilla näkyi kuhilaita. Meressä rupesi vesi kylmenemään, ja kylpijät ajattelivat kukin kotiin palaamistansa.
Minä istuin vähäisessä kamarissani ja tuumailin myöskin poislähtöäni, ajatellen: »Kenenkähän eno nyt lähettää minua täältä noutamaan.» Juuri tätä ajatellessani tuli paronitar huoneeseeni, sanoen:
»Hyvää päivää, Elsani! Tiedätkö, me olemme nyt päättäneet jo huomenna täältä lähteä, ja illalla menemme salmen rannalle jäähyväisiä sanomaan. Haluttaisiko sinua tulla meidän kanssamme sinne?»
»Haluttaa kyllä», vastasin minä, »kiitoksia vain kutsustanne.»
»Minä menen nyt kylpemään», sanoi paronitar, »sillä kello on jo puoli neljä; hyvästi siis — puoli seitsemältä lähdemme salmen rannalle.»
Paronitar meni, ja minä istuin akkunan ääreen katselemaan ihmisiä, jotka kulkivat kadulla. Aioin juuri lähteä pois, kun näin vaunut ja hevoset, jotka tunsin enoni omiksi; ne tulivat pihaan ja minä riensin vastaan. Nytpä vasta iloiseksi tulin, kun näin enoni hyppäävän vaunuista alas. Minä huusin: »Oi, voi, olipa oikein hupaista, että eno itse tuli minua noutamaan!»
»Hiljaa, hiljaa, Elsa», lausui eno. »Onko sinun ikävä ollut, koska noin ilakoitset minua nähdessäsi?»
»Ei ole ollut juuri ikäväkään, mutta kyllä kotona sentään on hauskempi», vastasin minä.
»No Jumalan kiitos», sanoi eno. »Sinulla on sitte ollut hyötyä kylpyajastasi, sillä muodostasi näen, että olet reipastunut, ja koska koti on paras, huomaan, ettei sydämmesi ole turhuuksiin kiinnitetty.»
»Ei ollenkaan, sillä tiedättekö, eno, minulla on ollut täällä niin hyviä, viisaita ystäviä, etten ole voinut heidän seurassansa turhamaiseksi tulla.»
Emäntäni katkaisi puheeni, sillä hän tuli meitä pyytämään sisälle kahvia juomaan. Me menimme, ja kahvin juotuamme läksi eno talliin hevosiansa katsomaan, mutta minä jäin kapineitani kokoon panemaan, sillä toisena päivänä meidän oli pois lähteminen.
Kun eno taas tuli sisälle, olin jo kapsäkkini täyteen tupannut ja pyysin nyt enoani tulemaan kanssani kylpyvieraitten seurasaliin. Enoni lupasi tulla, sillä häntä halutti nähdä kylpylaitostakin. Me menimme, ja minä oikein ylpeilin, kun sain kulkea enoni rinnalla.
Eno oli nyt kolmenkymmenenseitsemän vuohen vanha, juuri parhaassa miehuuden iässä, ja hänen jalo muotonsa veti heti ihmisten huomion puoleensa. Jouduttuamme käytävälle, joka on kylpyvierasten seurasalin edustalla, kuulin, kuinka ihmiset kuiskailivat: »Kuka on tuo sorea herra, joka Elsan rinnalla kulkee?» mutta tähän eivät vastausta saaneet. Me menimme saliin, ja eno katseli ensin huonetta vähän, mutta istahti sitte erään pöydän viereen ja rupesi pöydällä olevaa sanomalehteä lukemaan. Minä istuin akkunan ääressä olevalle tuolille ja katselin käytävällä kulkevia ihmisiä. Juuri sen akkunan ulkopuolelle, jonka ääressä istuin, oli käytävälle asetettu lavitsa, ja siihen nyt istahti paljo nuoria neitosia, jotka lipersivät keskenänsä. Hetken perästä tuli paronitar myös käytävälle. Hän oli kylpemästä päästyänsä ollut Tommin kanssa kävelemässä ja meni nyt istumaan samalle lavitsalle kuin neitosetkin. Tommilla oli kukkakimppu kädessä, ja hän kyseli kukkasten nimiä tädiltänsä. Paronitar sanoi lapselle niiden nimet, ja tavallisuuden mukaan kävi heidän puheensa suomeksi.
Tämä puhe kuului saliin, jossa eno ja minä istuimme. Paronittaren puhuessa eno laski pois sanomalehtensä. Hän istui niin, ettei hänen sopinut nähdä paronitarta eikä Tommia, mutta sanat hän kuuli varsin hyvin. Hän kuuli myös, kuinka eräs neiti C. sanoi: »Tuota suomea en minä ollenkaan osaa puhua.»
Siihen vastasi toinen: »Pitäisipä sinun sitä osaaman; sinähän olet paljon ollut maalla setäsi kartanossa, jossa kaikki palvelusväkikin on suomalaista.»
»Niin», sanoi neiti C, »kyllä sitä olisinkin oppinut, jos olisin tahtonut, ja kyllä sitä niin paljon osaan kuin tahdonkin — niin paljon että juuri toimeen tulen, sillä minä en enempää tahdokkaan tuommoista rumaa kieltä puhua. Ruotsista minä pidän, ja Ruotsissa on minulla vielä paljo sukulaisiakin, enkä tahdo kuulua niihin, jotka puhuvat suomea ja näin unhottavat, että Ruotsista ovat kaiken sivistyksen saaneet.»
Enoni punastui harmista, kuunnellessaan neidin puhetta, ja sanoi: »Jollen olisi täällä niin outo, että minun tarvitsisi itseni esitellä noille raukoille, menisin kyllä heille vastaamaan.»
Toinen oli myöskin, johon tuo puhe vaikutti, ja se oli paronitar. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, ja hänen kalpeille poskillensa nousi hohtavat ruusut, enkä unohda, kuinka ihana hän oli, kun hän lausui:
»Tule, Tommi, tänne, minä tahdon kertoa sinulle sadun. Kuuntele tarkasti, lapsi:
Oli ennen kaksi perhettä, joilla oli eri kieli. Toinen näistä perheistä oli sivistynyt, mutta toinen vielä raakalainen. Perheen lapset tulivat kuitenkin tutuiksi keskenänsä, ja raakalaisesta perheestä sai kaksi poikaakin olla oppia saamassa sivistyneessä perheessä. Molemmat pojat lukivat innolla kirjoja, joissa puhuttiin sivistyneen perheen esi-isien suuresta opista ja taidosta, ja kun he itse olivat oppia saaneet, sanoi vanhempi:
'Minä en enää viihdy täällä raakalaisessa kodissani. En, sivistyneitten joukkoon tahdon mennä, siellä sivistyneitten kielellä oppia ottaa ja oppia antaa. Tule, veikkoni, Ja tee samaten!'
'Veli! Hylkäisitkö äitisi?' kysyi nuorempi.
'Äitini on raakalainen', vastasi vanhempi, häneltä en ole oppia saanut enkä hänen kieltänsä tahdo puhua. Niitä tahdon työlläni kunnioittaa, joilta oppia sain.'
'Oi veljeni', lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä perhettä, jolta sivistystä olen saanut; mutta äitiäni, jonka lapsi olen, ja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Äitini kieltä minä koetan sivistyttää, sillä silloin voin myös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia. Me, jotka olemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet — me olemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitimme lapsista ja heidän jälkeläisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä, silloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen sivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin, veljeni, on ajatukseni, ja näin olen tekevä niin kauan kuin veri suonissani juoksee, ja toivon, että Jumala on työlleni siunauksen antava!'
'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi.»
Suomalaisuutta halveksivaan neitiin kääntyen lisäsi paronitar: »Neiti, te joka tässä äsken suomalaisuutta harrastavia moititte — onko teille selvä, kumpi näistä lapsista teki oikein?»
Neiti punastui ja rupesi kumppaniensa kanssa säpisemään ranskankieltä sekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi mennä. Eno, joka tarkasti oli kuunnellut koko ajan, kun paronitar satuansa kertoi, läheni nyt akkunaa, sanoen: »Kuka on se nainen, joka noin suoraan lausui, mitä Suomea rakastavan sydän ajattelee?»
Minä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja näki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. »Hilja», huudahti eno ja istui sitte pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja kysyin:
»Tunteeko eno paronittaren?»
»Tunnen», vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi jäi ikäänkuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden salissa, ja minä kerroin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja vanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat. Eno pyyhkieli salaa muutamia kyyneleitä silmistänsä, mutta minä näin sen kuitenkin ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli. En kysynyt sentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata. Minä mainitsin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä että hän oli kutsunut minua puoli seitsemän ajaksi salmen rannalle.
Eno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: »Kello on jo kuusi; ollaan täällä niin kauan, että he ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun kanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska jo olen hänelle vanhastaan tuttu.»
Kello seitsemän läksimme kotiin, ja silloin olivat täti ja paronitar jo menneet. Me lähdimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme tädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä kalliolla. Kalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen päälle laskettu teekupit, sokerit sekä leivät, ja kiiltävä teekeittiö seisoi kalliolla suhisten ja poristen.
Paronitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa tulevan, vaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: »Paavo», mutta samassa, ikäänkuin hämmästyen omaa ääntänsä, hän punastui ja tuli kainosti enoa tervehtimään.
Enoni sanoi: »Minun teki mieleni tulla sisarenityttären seurassa tänne luoksenne, ja toivon, ettei Hilja eikä täti siitä pahastu.»
»Ei suinkaan», vastasi Hilja. »Tämäpä oli yhtä hupaista kuin odottamatontakin.»
»Nyt tahdon myös kiittää Hiljaa», sanoi eno, »siitä kauniista sadusta, jonka kerroit. Minä olin kylpyvierasten seurasalissa, satua kertoessasi, ja kuuntelin sitä ihastuksella, mutta kun sitte menin katsomaan, kuka puhuja oli, ja näin, että sinä se olit, ajattelin sanojasi, jotka kerran minulle lausuit: 'Älä pelkää, Paavo; siemenet on syvään kylvetty, ei niitä kanat pois rapsi'».
Hilja hymyili, lausuen: »Hyvät ja hyvin kylvetyt siemenet itävät heikossakin maassa.» Sitte hän meni kuppeihin kaatamaan teetä, jota me kaikin rupesimme juomaan. Juodessani kuiskasin tädille:
»Paavo ja Hilja. Nyt, täti, minä tiedän, kutka Paavo ja Hilja ovat, joista täti kertomuksessansa puhui.» Täti naurahti ja nyökkäsi päätään.
Ilta oli ihana. Kalastajat palasivat Turusta, jonkavuoksi merellä näkyi paljo veneitä purjehtivan. Eno lähestyi Hiljaa, sanoen: »Kumma, että monien vuosien perästä toisemme tapaamme juuri täällä, jossa sinä lapsena olet kasvanut. Muistatko vielä, kuinka sinä tulit iloiseksi, kun minä sinulle vanamoita toin, ja sanoit, että ne ja kanervat olivat sinun lapsuutesi tuttuja. Vanamot ovat jo lakastuneet, mutta kanervilla on nyt juuri hohtavin kukoistusaika. Tule kanssani hakemaan niitä.»
Hilja meni, mutta tuli muutaman hetken kuluttua enoni parissa takaisin, pitäen kädessään koko joukon kanervia. Enolla oli myöskin kukkasia, mutta ne hän antoi Tommille, sanoen: »Vai olet sinä Niilo Tammisen poika! Tulkoon sinusta kerran semmoinen mies, kuin isäsi on.»
Enoni oli koko illan kovin iloinen; en muista, että häntä ennen niin iloisena olisin nähnyt. Hän ei ollenkaan kiiruhtanut pois, vaikka meidän piti aamulla aikaisin lähtemän, mutta vanha täti muistutti, että aika oli jo mennä kotiin. Me kokoilimme kaikki kapineet ja läksimme. Enolla ja Hiljalla oli kovin paljo puhumista keskenänsä, mutta he kulkivat meidän edellämme, niin etten kuullut, mitä he puhuivat. Kun olimme tulleet kotiin ja hyvästi sanoneet toisillemme, pyysi eno tätiä ja Hiljaa tulemaan aamukahville meille. He lupasivat tulla, ja nyt menimme kukin asuntoomme.
Koko yön Hiljan elämänvaiheet olivat mielessäni, niin etten tahtonut unta saada, mutta vihdoin kuitenkin nukuin ja heräsin vasta myöhään aamulla, kun eno koputti ovelle, huudahtaen:
»Nouseppa nyt jo, Elsa! Kohta jo vieraamme tulevat.» Minä kiiruhdin vuoteeltani ja puin pikaisesti vaatteet ylleni. Kun huone oli siivottu, juoksin kutsumaan vieraitamme. He tulivat, ja nyt juotiin kahvia ja puhuttiin niitä ja näitä. Muutaman hetken päästä eno ilmoitti, että hän eilen illalla oli kihlannut Hiljan, nuoruutensa rakastetun. Onnellisilta he nyt näyttivät, mutta kauan eivät saaneet yhdessä olla, sillä lähdönaika oli käsissä, ja hevoset, jotka jo olivat valjaissa, kävivät malttamattomiksi.
Rouva P. sai myöskin tiedon enoni kihlauksesta, ja onnea toivotettuansa hän sanoi iloisesti: »Onpa kumminkin yksi pari taas tänä kesänä Naantalissa joutunut kihloihin.»
Sydämmelliset jäähyväiset sanottuamme toisillemme, lähdimme kukin
Naantalista, ja tähän nyt loppui kylpyaikani.