* * * * *
Joulun aikaan olivat enoni ja Hiljan häät; ne eivät suuret olleet. Vuosi on siitä nyt jo kulunut. Heidän onnensa on niin täydellinen, kuin täällä maailmassa saattaa olla, sillä heillä on »yksi mieli, yksi kieli», ja sydämmen hartaudella he tekevät työtä rakkaan isänmaansa hyödyksi, vahvasti toivoen, että Herra heidän työllensä on siunauksen antava.
Minä asun aina vieläkin heidän luonansa, ja nähtyäni, kuinka onnelliset he ovat, olen varsin mieltä muuttanut, niin etten enää naimista pelkää. Jos orpanani tulee tänne jouluksi, ja niinkuin hän jo puoleksi puhui, minua omaksensa pyytää, niin — mitäpä silloin vastaan? Enpä hänelle vain rukkasia anna!
MÄKELÄN LIISU.
1. KOSIJA.
Vähäisellä mäen töyräällä kauniin metsäjärven rannalla oli Mäkelän torppa. Se oli rakennuksiltaan uhkea, sillä siinähän oli kaksi tupaa vastakkaisin ja porstuan perässä kamari. Ulkohuoneet olivat myöskin tarpeenmukaiset.
Etelä-Suomen kunnaat ja kukkulat viheriöitsivät, ja jopa voikukatkin olivat puhjenneet kedon kaunistukseksi rannan äyräälle, johon Liisu, torpan vanhin tyttö, nyt levitteli pyykittyjä pellavalankojaan. Tuota punaposkista, lempeäsilmäistä tyttöä kaikki rakastivat hänen hyvän luonteensa vuoksi. Liisun vanhemmat olivat varakkaita, vaikka heillä oli ollut kuusi lasta; niistä eli ainoastaan neljä, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Mutta palatkaamme Liisuun, joka juuri on saanut lankavyyhtensä kedolle levitetyksi. Mitä hän ajattelee tuossa mielihyvällä katsellessaan lankoja, jotka ahkeralla työllään on kokoon saanut? — Mitä ajattelee tyttö, kun hän valmistaa vaatetta, jota vasta omassa kodissaan on pitävä? — Liisu nuot langat oli itseänsä varten kehrännyt, sillä olipa hän jo pari vuotta ollut kartanon Jaakon kihloissa. Tämä palveli nuorta kartanon omistajaa, patruuna Pohjosta. Patruunan lapsuuden aikana oli Jaakko kartanossa juoksupoikana; sittemmin hän kävi muuallakin onneansa koettamassa, mutta kun nuori patruuna vanhempainsa kuoltua tuli tilan omistajaksi, rupesi Jaakko taas kartanossa palvelemaan, ja täällä hän Mäkelän Liisun tuttavuuteen tuli, sillä torppa oli kartanon aluetta. Liisun vanhemmat, varsinkin äiti, eivät tahtoneet Jaakkoa tyttärensä sulhaseksi, koska hän oli vain köyhä renkimies; mutta vihdoin muori kuitenkin, vaikka vastahakoisesti, antoi ruveta kapioita valmistamaan.
Oli lauantai-iltapuoli, ja Liisun täytyi rientää äyräältä pois ehtooaskareillensa. Hän rupesi pihaa lakaisemaan ja aikoi sen tehtyänsä panna nuoria kuusenoksia portaitten eteen, mutta lihava juottoporsas yhä esteli, se kun juoksi hänen perässään, ravistellen hänen hameensa liepeitä. Liisu torjui porsasta pois, mutta se aina vain seurasi häntä, ja samassa vieras ääni huusi:
»Kas vain! Kylläpä näkyy, että hyvin hoidettu elukka ruokkijansa tuntee.»
Liisu katsahti sinne päin, josta ääni kuului, ja sanoi punastuen: »Ka,
Jussilan isäntä!»
»Niin oikein, minä palaan kaupungista, mutta poikkesin tänne katsomaan, kuinka Mäkelässä voidaan.» Hän antoi hevosellensa heiniä, otti niistä tukkosen, pyyhkäisi sillä hien hevosensa selästä ja virkkoi: »Saathan, Liinaharjaseni, tässä vähän huoata.»
»Käykää sisälle», sanoi liisu ja saattoi isäntää tupaan, jossa Mäkelän muori juuri oli lakannut villoja kehräämästä ja paraikaa laski rukkinsa tuvan äärimmäiseen nurkkaan. Vieraan tullessa koira muristen hyppäsi penkin alta, jopa haukahtikin. Kissa pelästyksissään pystytti selkäkarvojansa ja riensi akkunalle. Mutta muori, nähtyänsä vieraan, meni iloisesti vastaan, sanoen:
»No kah! Itse Jussilan isäntä! Terveeksi! Huuti, Valpas, lakkaatko haukkumasta! Mikko siellä, älä akkunasta ulos syökse! Tässä juuri ajattelin: kukahan tänne tulee, koska Mikko ehtimiseen silmiänsä pesee. Istukaa, isäntä hyvä, kohta Matti ja pojatkin metsästä palaavat.»
»Kuinkas täällä naapurissa muori on voinut?» kysyi Jussila.
»Hm, eipä tämä voiminenkaan juuri hyvänpuolista ole, mutta kun lapset jo aikaihmisiksi rupeavat tulemaan, niin saavathan he tehdä, mitä eivät vanhemmat jaksa. Pojat auttavat isää, ja Liisu kyllä tekee kaikki, mitä vaimoväen työhön kuuluu; eikä Mantakaan enää hukansyöpä ole.»
Jussila vilkaisi mielihyvällä Liisuun, silitteli parempaan kuntoon päälaella olevia harvoja hapsiaan ja pani paitansa kaulusta suorempaan. Hän oli leskimies, ja tuo kukoistava, toimekas tyttö olisi hänen mielestänsä sopinut rusthollin emännäksi. Nyt hän koetti päästä puheen alkuun Liisun kanssa, mutta muori pakisi niin paljon, ettei ukon aikeista tahtonut mitään syntyä. Jo miehetkin kotiin tulivat, ja muori sanoi:
»Katsos, Liisu, onko kahvipannu takassa vielä kuumana. Tuon kahvin nojalla tässä pystyssä pysyn, se aina vähäsen virkistyttää voimia.»
Liisu meni kahvia kuppeihin kaatamaan ja tarjosi sitten tuota makuisaa nestettä kaikille. Tytön muuten iloinen muoto näytti nyt vähän alakuloiselta. Hän toimiskeli levotonna, ikäänkuin pääskynen, joka myrskyilman uhkaillessa sinne tänne lentelee. Kahvin juotuansa miehet rupesivat tupakkaa polttamaan, ja pian vahvat savupilvet nousivat tuvan kattoon asti.
»Mitenkä nyt Jussilassa voidaan?» kysyi Matti. »Eihän teiltä ole mitään kuulunut. Noh, tämä meidän ja teidän välinen matka ei olekkaan aivan lyhyt, vaikka kuitenkin olette lähin naapurimme.»
»Hm, eipä meillä voiminen niin hyvä juuri ole, kun ei työt eikä toimet käy, kuten pitäisi, — emännän ohjaava käsi olisi ainakin tarpeen.» Sitä sanoessaan hän katsahti taas Liisuun. Senpä nyt muori huomasi ja kiiruhti sanomaan:
»Tiettyhän se on, että semmoisessa rusthollissa emäntä tarvitaan. Kumma kyllä, että kaksi vuotta leskimiehenä oltuanne vielä naimatonna olette, sillä tottahan kumppanin kanssa elämä hauskemmasti kuluu kuin yksin ollessa.»
»Hm, vanhan askeleet ja tuumat eivät ole niin nopeat kuin nuorten. Katsellut olen, ajatuksissani valittuni valinnut, mutta — kentiesi hän ei minusta huolisi, koska hän vielä on varsin nuori ja hehkuvaposkinen.» Näin sanottuaan Jussila loi Liisuun silmäyksen, josta selvään huomasi, ketä hän valitullansa tarkoitti, mutta Liisu puikahti punastuen ovesta ulos, ja muori virkkoi:
»Mikä vanha te vielä olette! Hohho! Ja tottahan sitä huonompaankin rustholliin kelpaisi emännäksi mennä.»
»Kylläpä vain», virkkoi Matti, »jollei sattumus olisi epäsuosiollinen, niin että valittunne jo olisi toisen morsian.»
Nytpä muori hätääntyi; hän nyppäsi miestänsä takin liepeestä, kuiskaten: »Älä millään muotoa, Matti hyvä, mitään puhu; ajatteleppas, kokonainen rustholli!» Tähän ei Matti ennättänyt vastata, sillä Jussila sanoi:
»Kerran tuo kumminkin täytyy selville saada, enkä minä puhemiestä huoli. Sanonpa siis suoraan, mitä jo kauan olen aikonut: minä olen Liisua katsellut siinä toivossa, että hänet saisin vaimokseni. Kyllähän minulle on kaupattu rikkaampia, mutta eipä ne ole muuten mieleisiäni.»
»Noh, älkää nyt pilkkaa puhuko», virkkoi muori iloissaan.
»Totta puhun enkä mitään pilkkaa», vastasi Jussila. »Minulla on kyllin tavaraa, siitä ei puutetta, mutta kelpo emännän tarvitsen, ja senhän nyt toivoisin saavani Liisusta.»
»No niin, vaikka en ole kaukainen kehuja, niin uskallanpa sanoa, että kyllä kehtaan meidän Liisuamme töittensä ja tapojensa vuoksi pannakkin vaikka rustholliin emännäksi. Köyhä hän on — eipä sentään köyhimpiä, vaan kyllähän torpan tilat tiedetään, ettei niitä suuriin taloihin verrata sovi. Mutta koska ette tavarasta huolikkaan, niin olkoon tuo Liisulle onneksi, ja ottakaa tyttäremme vaimoksenne.»
»Hei, muoriseni, pian sinä asiasta päätöksen teet», virkkoi nyt Matti, »mutta täytyyhän siinä kuitenkin kysyä tytönkin mieltä.»
»Kyllä minä hänen puolestaan vastaan», pakisi muori. »Tyttö on vähän mielihyvällä katsellut erästä poikanulikkaa, mutta jo alusta asti olen heidän ystävyyttään vastustellut, eikä siitä asiasta mitään tule. Anna sinä, Matti, minun ottaa asiat haltuuni, niin kyllä kaikki hyvin käy.»
»Tässä asiassa vastatkoon tyttö itse», väitti Matti ja huusi, tuvan ovea raottaen: »Liisu, tule lapseni tänne!»
Liisu tuli ja asettui isänsä turviin, kuten pelästynyt kyyhky, ja muori lausui: »Kuules nyt, Liisu, kummoinen onni sinulle on suotu, kun itse Jussilan rusthollari tahtoo sinua vaimoksensa.»
»Niin, sinua vartenpa nyt olen tänne tullut», sanoi Jussila. »Jos suostut kauppaan, tuon heti kihlat esille, eivätkä ne tyhjänpäiväiset olekkaan.» Ja nyt sulhasmies aukaisi käärön toisensa perästä. »Tässä silkit, tässä kultavitjat, tässä sormukset, tässä —»
»Älkää vaivatko itseänne suotta», lausui Liisu vakavasti. »Tosin tämä olisi minulle suuri kunnia, semmoinen, jota moni minulta kadehtisi, mutta — pieni on torpan tytön vaatearkku, ei sinne kahden kihlat mahdu.»
»Viedään entiset pois ja lasketaan uudet uhkeammat sijaan», sanoi
Jussila.
»Arkkuni lukko on hyvä, kyllä sen takana tallella pysyy, mitä sinne kerran on pantu», vastasi Liisu ja läksi ulos ovesta. Mutta äiti huudahti perään:
»Semmoiset kihlat! Kyllä ne pian pois saadaan. Älä nyt, Liisuseni, onneasi hylkää!» Liisu meni menojaan, ja Matti lausui:
»Olisinhan minäkin, naapuri hyvä, tyttöni teille suonut, mutta tehköön hän tässä asiassa miten itse tahtoo; se on minun mielestäni paras.»
»Vai on! Tarvitseehan meidän neuvoa lastamme, joka ei itse parastaan ymmärrä. Olkaa vain huoleti, Jussila, kyllä vielä kaikki hyvinpäin kääntyy.»
Jussila jätti kihlat muorin haltuun, sanoen: »Noh, siinä toivossa, että vielä kaikki käypi, kuten sanotte, jätän kihlat tänne toistaiseksi. Puhukaa, Mäkelä hyvä, tekin sananen minun parhaakseni.» Matti lupasi, ja Jussila läksi ulos. Ukko kiipesi kääseihin, löi Liinaharjaa selkään ja ajoi matkoihinsa.
2. KIRKKOMATKA.
Ihmisiä tulvaili pyhäaamuna kirkolle, muutamat heilutellen komeissa kääseissä, toiset kulkein keppinsä nojalla. Kaikki vain pyrkivät samaan suuntaan. Mutta kukapa tuo, joka häkkirattaissa juuri ajoi kaikkein ohitse? Sepä oli Mäkelän muori. Pojat istuivat myöskin rattailla, mutta muori itse ohjia piteli, ja heijoo! nopeasti Musta juoksikin; jo ennätettiin kirkolle. Muori hyppäsi rattailta, sanoen:
»Kustu, anna tuo vaatepakka minulle ja pumpulikäärö myöskin. Katso, ettet pudota lankakeriä etkä munakoppaa — se on käärön sisällä. So, saappa tänne nyt nuo kaikki. Kallu, pidä huolta Mustasta! Minä kiiruhdan pappilaan.»
Pojat tekivät, kuten äiti käski, ja nyt muori kiirehti astumaan kirkon lähellä olevaan pappilaan. Sinne tultuansa hän astui kyökkiin, josta häntä kutsuttiin ruustinnan kamariin. Muori meni kuin menikin, ja terveiset lausuttuansa hän antoi munakopan ruustinnalle, sanoen:
»Toin vähän tuoreita munia ruustinnalle, kun oli tänne muutoinkin asioita.»
Ruustinna kiitti tuliaisista ja käski muoria istumaan.
»Kiitoksia! On sitä istuakkin saanut, rattailla kun tulimme», vastasi muori, mutta istui sentään samassa tarjotulle tuolille ja kysyi: »Ovatko röökinät kotona? Minä otin mukaani peitonaineita ja pyytäisin röökinöitä meidän Liisulle morsiuspeittoa ompelemaan.»
»Kyllä he ovat kotona», vastasi ruustinna ja huusi tyttäriään, joista toinen heti tuli muoria tervehtimään ja lupasi peiton kauniiksi pistellä. Mutta nähtyään peittovaatteen, joka oli mustapohjaista, punaisilla kukilla hienosti pilkutettua karttuunia, sanoi neito:
»Noh, miksikä tuommoista mustanväristä vaatetta olette Liisun morsiuspeitoksi ostaneet?»
»Onhan ihmisellä usein murhettakin», vastasi muori, »ja silloin on musta hyvä olemassa.»
»Ei peitolla ikänä tarvitse murehtia», väitti neiti.
»Onpa siinä punaisia kukkiakin, joten se sopii ilossa ja surussa. Mutta» — lisäsi hän ikäänkuin itseksensä — »jos Liisu rusthollarin ottaa, laitan hänelle punaisen peiton ja teen tästä itselleni häävaatteet — vaan Jaakolle — hänelle on tämä liiankin hyvää.»
»Kenenkä kanssa tyttärenne naimisiin menee?» kysyi ruustinna, kun huomasi muorin puheesta, ettei siitä oikein varmaa tietoa ollut.
»No niin, ruustinna hyvä, kylläpä tuon pitäisi olla varma asia, koska Jussilan rusthollari tytärtäni on vaimokseen pyytänyt, mutta tyttö hupsu, joka, vaikka sen itse sanon, on hyvinkin viisas muissa asioissa, on kumminkin nyt tässä niin tyhmä, että tahtoisi ottaa renkinulikan, jolla ei ole ikään mitään muuta kuin vaatteet yllänsä tuommoinen tyttö hupsu, sanon vieläkin — mutta kaikilla vain pitää olla heikot puolensa — niin, niin se on», ja nyt muorin suru nousi korkeimmillensa ja hän purskahti itkemään. Rovasti tuli samassa sisälle, ja meni, nähtyään tunnetun vieraan itkevänä, sääliväisesti häntä tervehtimään ja kysyi:
»Mikähän Mäkelän muorille on tapahtunut?»
Muori kertoi nyt rovastille, mitä jo ennen oli ruustinnalle puhunut, ja lisäsi siihen: »Liisu on rovastin rippilapsia, ja minä tiedän, että rovastin sanat ovat hänelle suuremman arvoiset kuin muitten. Senpä vuoksi pyytäisin, että rovasti neuvoisi häntä luopumaan tuosta entisestä tyhmästä naimistuumastaan, kun hänelle näin selvä onni on tarjona.»
»Tuommoisiin asioihin on vieraan vähän sopimaton sekaantua», vastasi rovasti. »Paras on, että ne, jotka naimisiin menevät, keskenään liittonsa tekevät. Ainoastaan silloin, kun selvästi näemme lapsemme syöksevän itsensä onnettomuuteen, olemme velvolliset estämään, jos hyvillä neuvoilla sen voimme tehdä.»
»No niin, sitäpä minäkin juuri tarkoitan, että rovasti hyvillä neuvoilla estäisi häntä menemästä kartanon Jaakolle.»
»Onko tämä nuorukainen tunnettu hurjaksi ja huonoksi elämässään?» kysyi rovasti. »Onko hän juomari?»
»He ei, kyllä hän on siivo poika — eihän nyt meidän Liisu hurjasta olisi huolinutkaan — mutta varsin tyhjä nuorukainen; tottahan rusthollin emäntänä paremman onnen saisi.»
»Jos nuorten rakkaus on vakava, niin kyllä Jumalalla on rikkautta, jota hän jakaa kaikille sen mukaan, kuin hän parhaaksi näkee. Ei yksin maalliset tavarat ihmisen sydäntä voi onnelliseksi saattaa, ja älköön siis kukaan vaatiko lastaan naimisiin ilman hänen vapaata tahtoaan, se on minun neuvoni. Mutta nyt, muori hyvä, minun täytyy rientää kirkkoon; jääkää hyvästi ja muistakaa sanani. Viekää kotiväelle paljon terveisiä!»
»Kiitoksia», vastasi muori; ja ollen vähän nopolla nokin, hän sanoi:
»Luulin minä täältä saavani apua, mutta turhaa, näemmä, se olikin.»
Rovasti läksi virkansa toimiin kirkkoon, mutta muori jäi vaivojansa valittamaan ruustinnalle, joka, ystävällisesti muoria kuunnellen, tarjosi hänelle kahvia sydämmen lohdutukseksi.
»Voi hyvänen aika, otanko vielä?» — sanoi muori mielissään, kun kolmatta kuppia tarjottiin.
»Totta kaiketi», vastasi ruustinna, »mitäs liikaa tuo nyt sitten olisi, olettehan pitkän matkan tullut, kyllä sen verran jaksatte juoda.»
Muori, joka muisti yhtä kyytiä juoneensa seitsemän kuppia, — sehän oli hänen pannunsa mitta, — otti halustakin kolmannen kuppinsa, vastaten:
»No, kyllähän sen jaksan, mutta tämä on nyt jo liikaa hyvyyttä, ja röökinä on kaatanut kupin niin täyteen, että tassikin on puolellaan, vähempikin jo olisi riittänyt. Mutta tässä nyt vain kestailen enkä muista, että jo on kirkkoonkin rientäminen»; ja nyt oli kahvi tuota hätää juotu. Vaan kuppia pois pannessansa huomasi muori tarkalla silmällään, että pappilan nuorella neitosella oli uudet vaatteet yllä, ja tarttuen neidin hameeseen, hän kysyi: »Onko tämä ostovaatetta vai kotokutoista?»
»Kotona se on kudottu», vastasi neiti.
»No olipa hyvä, että osuin näkemään», virkkoi muori, »tuommoista minäkin laitan meidän Liisulle, mutta turkinpunaisen sijaan panen keltaista, sitä painetta saatan itse tehdä nuorista koivunlehdistä. Itselleni panen valkoisen sijaan markansinistä ja raidaksi keltaista; niin teen kuin teenkin.»
»Mutta eihän se ollenkaan tule tällaista», intti neiti.
»Tulee kyllä, käynhän raidoissa perässä», vakuutti muori ja pyysi nyt vähäistä mallitilkkua, jonka saatuaan hän sanoi sydämmelliset jäähyväiset ja läksi kirkolle.
3. HAJAPILVIÄ.
Mäkelässä oli kaikki hiljaista, äänetöntä, sillä olihan kirkonaika. Torpan ukko, viikon töistä väsyneenä, veteli unta sängyssä, ja kodassa tapaamme Liisun keittämässä velliä. Hänen pyöreät kasvonsa hehkuivat valkean loistosta tulipunaisina, ja tuo puna, vaikkei ruusun kaltaista, soveltui kauniisti hänen ahvettuneisiin kasvoihinsa. Mutta tytön silmät eivät nyt, kuten tavallisesti, kirkkaina loistaneet; niitä sumensivat viljavat kyyneleet, jotka virtana vierivät hänen poskillensa. Tyttö rukka koetti tavan takaa pyyhkiellä silmiänsä vyöliinallaan, mutta eipä vain kyynel tulva tauonnut. Hän sekoitti sentään ahkeraan velliä, jotta se ei pohjaan palaisi, eikä huomannut, että kotaan astui nuori mies. Tämä kursailematta sieppasi tytön syliinsä, ja nytpä Liisun silmät ilosta loistivat, vaikka kyynelhelmet vielä poskilla kiiltelivät. Vähän hämillään hän oli tuosta odottamattomasta syleilystä ja sanoi siis:
»No Jaakko paha, älähän nyt toki noin vallaton ole — mitä, jos nyt vellini pohjaan palaa.»
»Entäpä sitten, en suinkaan minä vellistä välitä, nyt kun sinun luonasi olen — mutta Liisu, mikähän sinun on? Kyyneleitä on poskillasi — mitä sinulle on tapahtunut?»
»Eipä vielä mitään, mutta — — mutta —»
»No mutta, — mitä sitte? Sinä mutkailet etkä ole suora kuten ennen — mitä tuo nyt tietää?»
»Hyvänen aika, kuinka nyt oletkin kiivas! Enhän minä vielä joutunut muuta kuin puheen alkuun, kun jo puutut sanoihini. Minä aioin vain kertoa, että Jussila kävi täällä eilen, ja äitini tahtoo pakottaa minua menemään hänelle emännäksi, mutta sitä en tee —»
»Entä isäsi, mitä hän sanoo?»
»Hän on minun puolellani.»
»No mitä siis itket? Isälläsi tässä suurempi valta on.»
»Niin, mutta äiti saa tavallisesti kaikki kääntymään oman tahtonsa mukaan.»
»Ja siis sinunkin — no niin — köyhä olen tosiaankin rusthollarin kilpailijaksi — enkä tahdo olla onneasi estämässä, kyllä poistun tieltäsi. — Hyvästi!»
»No mutta Jaakko! Mitä tuo nyt on?»
»Ei sinun tarvitse enää itkeä sitä, ettet rustholliin pääse. Kyllä minä menen matkoihini.»
»Mutta Jaakko, et saa mennä. Sanoinhan, etten ota Jussilaa, ja sitä itken, että siitä nyt syntyy eripuraisuus kotiimme. — Kun sinä tulet kotivävyksi, katselee äiti sinua aina nurjalla mielellä.»
»Ja kaiken tuon tähden menisit nyt halukkaammin Jussilan emännäksi — kyllä ymmärrän —»
»Jos sen tekisin, kukapa estäisi minua menemästä? Ilolla sekä isäni että äitini siihen suostuisivat. Mutta minua ei kukaan voi pakottaa menemään Jussilan vaimoksi eikä kenenkään muun omaksi kuin sinun. Sinun kanssasi olisin onnellinen vaikka metsän korvessakin; ollessani sinun lähelläsi, tuntuisi kaikki työ huokealta, vaikka se kuinkakin raskasta olisi. Jollet usko minun totta puhuvani, niin lähde sitte. Kylläpä minulla on voimia tallentaa rakkauteni jonnekin sydämmeni soppeen, en sitä sinulle tyrkytä; mutta vastedes saat nähdä, että väärin olet minua tuominnut.»
Näin vastaten Liisu käänsi selkänsä Jaakolle ja rupesi taas velliä sekoittamaan. Hänen mielensä oli syvästi loukattu, ja kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä, mutta tyttö raukka koetti kaikin voimin estää niitä tulvailemasta.
Jaakko ei mennytkään, vaan viipyi yhä ja sanoi hetken päästä:
»Liisu hyvä, suo minulle anteeksi! Mieleni oli niin toivoton, etten huomannutkaan sanojeni katkeruutta, minä kun ajattelin sitä loistavaa kohtaloa, joka sinulle oli tarjona, — ja itseäni, — minua, jolla ei ole muuta kuin rakkauteni sinuun ja nämät kaksi vahvaa kättä, mutta — niitä en tosiaan ole säästävä. Kaikki mitä voin, tahdon hyväksesi tehdä. Kotivävyksi en myöskään aio, ja tulinpa juuri sinulle kertomaan, miten olen tuumannut ruveta raivaamaan itselleni torppaa. Olen saanut maata patruunalta, joka aina on ollut kovin hyvä minulle.»
»Sehän vasta olisi hupaista! Me tekisimme yhdessä työtä, ja minulla olisi lehmä ja porsas ja lampaita, sinulla hevonen, — ja vähän kaikenlaista, mitä tarvitsemme, saisin kodistani.»
»Oi Liisu, oikeinpa suloista on nähdä sinua noin iloisena! Niinpä olin minäkin tänne tullessani — olihan minulla jo koko rikkaus tuossa aiotussa uutisasunnossa, joka vain mielikuvituksessani häälyi, kosk'ei minulla siilien vielä ollut edes nurkkakiveä. Siksihän tuo sinun puheesi Jussilasta supistutti haaveksitun rikkauteni niin mitättömäksi, että se minusta näytti ainoastaan tuulentupaselta, joka tyhjään raukeaa! Nyt on taas kaikki toisin, nyt tehdään torppa eikä mitään tuulentupaa. Pyydän patruunaa antamaan minulle palveluksestani eron, jotta syksyyn voisin valmistaa meille asumuksen.»
»Asumuksen, joka on varsin meidän omamme! Sehän on paljon hauskempaa, kuin jos minun olisi ollut kotiin jääminen.»
»Entäs Jussilaan — eiköhän sentään sinne olisi hupainen mentävä? — häh?»
»No Jaakko, suutunhan minä, jos vain kerrankin tuommoisia puhut.»
»Älähän toki, tahdoin sinua vain vähän kiusata, mutta se oli viimeinen kerta.»
»Niin ehkä, jos lisäät: 'tällä erällä', — mutta vastedes?»
»Vastedes — no niin — sehän on taas sen ajan murhe.»
Näin nämät nuoret olisivat livertäneet kentiesi kuinka kauan, ellei kartanon Vahti, joka Jaakkoa oli seurannut, olisi ruvennut haukkumaan. Vahdin haukunta herätti heidät rakkaista tulevaisuuden unelmista, ja Liisu, joka oli valkean hävittänyt padan alta, jotta ei velli pohjaan palaisi, huudahti nyt:
»Kirkosta tullaan, eikä velli vielä ole valmista; mitäpä äiti sanoo? —
Lähde nyt jo pois!»
Jaakko kiireimmiten syleili Liisuansa, ja nyt oli kaikki veitikkamaisuus poissa hänen silmistänsä, kun hän lausui:
»Liisu, pysy vakavana päätöksessäsi — ole minulle uskollinen!»
»Totisesti uskollinen! Siihen saat luottaa!» oli Liisun vastaus.
Jaakko meni, mutta ei vielä kirkkoväki kotiin ennättänytkään, vaikka ratasten jyrinä kuului. Liisu suurusti ruoan ja kohensi sitten valkeaa, jotta velli pikemmin rupeisi kiehumaan, mutta eipä ruoka valmistunut, ennenkuin muori kotaan puikahti. Liisu nyt ei kuitenkaan saanut toria, muori vaan kertoi, miten hyvänä häntä oli pappilassa pidetty, sekä lisäsi sitten:
»Röökinä lupasi peiton ommella, ja vieläpä punaisenkin laittaa, jos
Jussilaan emännäksi menet.»
»Mitä hyvää heillä siitä olisi, että Jussilalle menisin, — miksikä he minulle punaisen peiton antaisivat?»
»No heh ei, sinäkös nyt kummia mietit, minähän aineen antaisin, mutta pappilassa ommeltaisiin.»
»Sen kyllä tekevät, vaikka Jaakollekin menen, kuten menenkin.»
»Siitä asiasta saamme vielä jutella. Eihän tuo niin aivan varmaa lienekkään, — mutta toimita tupaan ruoka, jotta päivälliselle pääsemme.»
Näin sanoen muori läksi kodasta pois, ja Liisu meni myöskin, hänen kun tuli asettaa tuvan ruokapöydälle heidän yksinkertainen päivällisensä.
Muori, joka kirkosta palattuaan tavallisesti päivällistä syödessä tiesi perheellensä jutella paljon uutisia, oli nyt varsin vaiti, jonka vuoksi isäntäkin kummastellen lausui:
»No, eikö nyt pitäjässä ole mitään tapahtunut, koskei sinulla, muoriseni, ole uutisia?»
»Ikäänkuin olisinkin joku uutisten kerääjä. En minä niistä ikänä ole huolinut, vaikka joskus sattumalta jotain kuulee —»
»Niin, niin, muoriseni, sattumalta tietysti — etkö kuullut mitään sattumalta?»
»En, en mitään.»
»Kuulin minä», sanoi Kustu, »että kartanon Miinan ja Nikkilän Juhon naimiskauppa on mennyt myttyyn, siitä ei tule mitään.»
»No mikähän siihen on syynä?» kysyi Liisu ihmetellen.
»Mikäs muu kuin nuoruus ja hulluus», sanoi muori.
»No, no, akkaseni! Ei kaikki nuoret eroa tahdokkaan tehdä, eikä se aina hulluutta ole, jos erot tehdäänkin.»
»He ei, siinäpä Miina juuri viisaasti menetteli, että eron teki. Juho näet humalapäissään oli joutunut tappeluun ja saa nyt juopuneen sakot ja muut, — mutta niin käypi, kun nuoruuden hulluudessa kiinnittää itsensä tuommoisiin hulivileihin. Mitäs niistä nuorista on tähän aikaan, jolloin sitä viinaa niin viljavasti tulvailee! Sen vain tiedän, että onnellinen se, joka tasaantuneen miehen omaksensa saa — nuoret ne ovat tänään tämmöisiä, huomenna tuommoisia, mutta vanhanpuoleinen hän paikkansa pitää.»
Tämän sanottuaan muori siunasi sekä nousi ruoalta, ja muut kaikki tekivät samoin.
4. VIULU-MIKKO.
Verkalleen kulki Jaakko Mäkelästä kartanoon päin vievää metsäpolkua pitkin. Hän näytti kovin alakuloiselta — lienee tuo ollut ilmankin syy, sillä sehän kävi yhä raskaammaksi. Mustia pilviä kokoontui taivaalle, etäältä kuului hiljainen ukkosen jyrinä, ja yhä yltyi humina tuuheassa kuusimetsässä, mutta Jaakko ei taajempaan astunut, hän oli niin syviin mietteisiin vaipuneena, ettei huomannut uhkaavaa ilmaa, ennenkuin ripeä sateenkuuro hänet ennätti. Jaakko meni kuusikkoon sateen suojaan ja rupesi, siinä seisoessaan, miettimään tulevaista elämäänsä; sehän näytti aivan synkältä. Liisu kyllä oli luvannut olla uskollinen, — mutta olihan tuo suuri rustholli hyvin viettelevä, sepä aivan luonnollista — niin luuli Jaakko. Vaan Liisulle olisi koko maailman rikkaus ollut mitätöntä, ellei hän sitä olisi saanut valittunsa kanssa nauttia.
Sateen suojassa ollessaan kuuli Jaakko rakkikoiran haukunnan ja näki samassa ukon, joka vielä kepeillä askelilla astua kepsutteli märkää niittypolkua pitkin. Ukko kapusi aidan ylitse, ja tultuaan metsään, riensi hänkin saman tuuhean kuusen turviin, missä Jaakko piti suojaa. Ukko oli ihan märkä, sillä hän oli takkinsa kietonut kalleimman tavaransa, viulunsa, ympärille.
»No mihinkä Mikko nyt on menossa tämmöisessä sateessa?» kysyi Jaakko.
»Aion mennä Niemen kylään, mutta poikkesin ensin kartanoon, tavatakseni sinua — sillä tahdonpa tarjota itseäni soittajaksi, jahka häitä pidät. Sinä olet kelpo poika ja Liisu on oiva tyttö, oikein hyväsydämminen — ja niin kaunis — eikö ole? häh? Hänelläpä on niin punaiset posket ja huulet, että hän tosiaankin hohtaa kuin puolukka metsässä.»
»Niinpä kyllä» — vastasi Jaakko ja lisäsi ikäänkuin itseksensä, mutta kuitenkin niin ääntevästi, että Mikko sen kuuli: »Soisinpa hänen vähemmin hohtavan, ettei pistäisi kaikkien vanhojen leskirusthollarien silmiin. En voi enää olla onnellinen.»
»No mitäpä nyt tuumaat — älä vain ole mustasukkainen! Ole sinä huoleti, Viulu-Mikko on paljon nähnyt maailmassa — erottaa kullan hopeasta; tyttö ei myy rakkauttansa rikkauteen, ennen sinä mustasukkaisuudesta jätät hänen. Luota tyttöön! Sen neuvon minä annan, ja sitte tulen varmaan sinun ja Liisun häihin soittamaan tätä rakasta viuluani.» Näin sanoen Mikko painoi viuluansa rintaansa vasten ja lisäsi: »Olin minäkin ennen yhtä rakastunut ja rakastettu kuin sinä, mutta mustasukkaisuuteni turmeli onneni — nyt ei ole minulla enää muuta rakastettavaa kuin tämä — — viuluni.»
»Mistä tiedätte, kuinka rakastettu olen? Varma kuitenkin on, etten ole onnellinen. Aina kun ajattelen tuota vähäistä kotia, joka äskettäin mielessäni kuvasteli ylen herttaisena, muuttuu sydämmeni synkäksi — minä ajattelen, että Liisu tupaani halveksii, hän kun rusthollin emännäksi olisi päässyt. Täällä kuusen alla seisoessani tuli mieleeni, että paras ehkä olisi, jos ottaisin kartanon Miinan vaimokseni. Hän on kaunis, iloinen tyttö, eikä suinkaan minun kotiani halpana pitäisi — mutta luulenpa, etten saa Liisua mielestäni — en milloinkaan.»
»Jopa joutavia juttelet — sanoinhan, että sinä mustasukkaisuudesta saatat itsesi onnettomaksi. Miina on tehnyt eron juoposta sulhasestaan ja ottaa kyllä halusta toisen paremman, mutta Liisu sinua rakastaa, ja katso ettet suotta sitä rakkautta hylkää, sillä totinen rakkaus onnen tuo. Ota, poika, vaari vakaasta neuvostani.»
Jaakko oli vaiti vähän aikaa, mutta sanoi sitte: »Kyllä käsitän neuvonne hyväksi ja halusta sitä seuraankin — mutta Mikko, kertokaa elämästänne minulle vähäisen; olen yhtä ja toista kuullut siitä puhuttavan, vaan en koskaan ole oikein selvää saanut elämänvaiheistanne.»
»Hm — noh, vaikka vain — Liisun tähden sen teen, olkoon se sinulle opiksi ja varoitukseksi.
Liisulla oli täti — hän oli morsiameni. Tyttösi on aivan tätinsä näköinen, vaikka Anna-Liisan posket eivät olleet yhtä punaiset, sillä hän ei enää ollut ensimmäisen nuoruutensa kukoistuksessa. Mutta hänen silmänsä, — olisit vain nähnyt, kuinka ihanasti ne loistivat! Kaikki pitivätkin häntä ylen hyvänä, mutta tuostapa tulin minä luulevaiseksi. Kerran eräänä pyhäiltana kävin hänen kodissansa. Viulu oli muassani, minä rupesin soittamaan, sillä Anna-Liisa kuunteli halusta viuluni ääntä. Tuvassa oli koko joukko kylän nuorisoa ja niiden seassa eräs Timo niminen torpanpoika, joka minun mielestäni useammin, kuin tarpeellista oli, katseli Anna-Liisaa. Minä painoin viuluani vasten leukaani, poljin jalkaa ja soitin kuin vimmattu. Kiihkoni tarttui kuulijoihini, sillä he eivät enää malttaneet istua, vaan rupesivat tanssimaan; ainoastaan Anna-Liisaa ei tanssi huvittanut, ei, vaikka tuo mainittu poikakin häntä tahtoi polskaan, niin istuipa hän sittekin paikoillaan. Tuokos oikein oli minulle mieluista! Mutta iloni ei kauan kestänyt. Timo istui aivan Anna-Liisan viereen ja näytti mieltyneeltä kuten ainakin; mutta Anna-Liisan silmät olivat haaveelliset, hän kuunteli soittoa ja ajatteli minua, niin että tuskin huomasikaan vieressä istuvan pojan puhetta — sen sittemmin ymmärsin aivan hyvin, vaikka silloinen mielentilani toisin selitti noitten silmien suloisuuden. Minä ajattelin: tyhmäpä olen, kun uskon tuota naista, joka, päästäksensä Timon kanssa juttelemaan, jäi tanssista pois. Mielikuvitukseni kiihtyi yhä, mutta minä soitin — soitin niin etten ymmärtänyt lakatakkaan, ennenkuin Anna-Liisa, lempeästi katsoen minuun, tuli luokseni, sanoen: 'Mikko, etkö jo väsy soittamasta?' Siihen vastasin: 'Jospa väsynkin, niin mikäpä sitte?' Hän katsoi kummastuen minuun eikä puhunut sen enempää, vaan meni taas lavitsalle istumaan — mutta nyt minä lakkasin soittamasta ja pyyhkien hien otsastani menin haarikasta olutta juomaan; sitte läksin pois. Ovessa vilkaisin hätimmiten Anna-Liisaan. Hän oli kalpea, ja hänen ihanat silmänsä — oi Jaakko — kiven ne olisivat sulattaneet, mutta eivät minua — niin oli mustasukkaisuus minut valloittanut.
Kuluipa muutamia päiviä — sydämmeni rupesi pehmenemään, ja minä ajattelin: 'Entä jos olisin erehtynyt' — ja läksin kuin läksinkin tyttöni kotiin. Sattuipa niin, että tapasin hänet yksin tuvassa kehräämässä. Tuo suloinen olento tuli heti vastaani, ja tarjoten kättään minulle, lausui hän surunsekaisella äänellä: 'Kyllä tiesin sinun tulevan, sillä olen hartaasti rukoillut Jumalaa sinun sydäntäsi pehmittämään. Sano, rakas Mikko, miksi minulle suutuit? Oi, sinä et usko, kuinka äärettömän paljon surua olet minulle tuottanut!' Minä kerroin mitä jo tiedät, ja hän vakuutti totisesti, ettei hän milloinkaan mieltyisi Timoon, vaan että minä iäti olisin hänelle rakkahin. Minä uskoin hänen sanansa, ja nyt olimme taas onnelliset. Mutta eipä se onni kauan kestänyt. Anna-Liisan sisar oli jo silloin naimisissa ja emäntänä Mäkelässä, kun minä eräänä päivänä kuljin juuri tätä samaa Mäkelään päin vievää polkua pitkin. Minä kiiruhdin eteenpäin — Oi Jaakko! Se oli onneton matka — mutta loppuun, loppuun täytyy kertoa, koska kerran olen alkanut — niin — meninpä tietäni ja näin etäällä edessäni kaksi ihmistä, jotka seisoivat polulla, keskenään jutellen. Minä luulin ne tuntevani, ja varmuudekseni kiiruhdin lähemmäksi, — ne olivat — Timo ja Anna-Liisa. Päätäni pyörrytti, enkä muuta uskonut, kuin että nuot molemmat olivat salaisessa liitossa toistensa kanssa — ja kiiruusti riensin heidän sivuitsensa, mutta samassa myöskin ärjäsin: 'Uskoton! Jää hyvästi — en tahdo olla sinun pilkkanasi!' Sitte riensin Niemen kylään vievälle polulle, enkä korviinikaan ottanut Anna-Liisan rukoilevaa ääntä, kun hän huusi: 'Mikko, oi Mikko, kuule minua, kuule vielä kerran!' mutta minä olin silloin kuuro!
Viikkoja kului — minä en mennyt Anna-Liisaa 'en kuulemaan enkä kurkistamaan' — mutta arvaappas, mikä ilkeä päätös vielä päähäni pälkähti! Minä tunsin erään nuoren tytön, joka paljon kulki kylää ja oli hyvin valmis lyömään nippiä ja näppiä nuorten paarissa — kieli oli hänellä myöskin hyvin sukkela, ja nytpä ajattelin: Riikan kanssa rupean seurustelemaan — Anna-Liisan kiusaksi — saapa hän nähdä, etten häntä yhtään kaipaa — en yhtään — häntä en ollenkaan rakasta! Näin luulottelin itseäni — — näin saatoin itseni harhailemaan, etten enää tuntenut oman sydämmeni tunteita. Minä kuljin nyt Riikan seurassa — tansseissa olimme yhdessä ja nuukareina joka häissä, ja minä luulin olevani onnellinen; mutta voi — mitenkä olisin saattanut olla onnellinen Riikan parissa, kun minulla kerran oli ollut semmoinen morsian kuin Anna-Liisa!
Eräänä pyhänä olin kirkossa, ja siellä istui Anna-Liisa. Hänen poskensa olivat käyneet kalpeata kalpeammiksi, ihonsa oli aivan läpihohtava, ja silmät — niin, semmoisia en ole ennemmin enkä sittemmin nähnyt. Hän katsahti minuun kerran, mutta sitä katsetta en unohda, se oli puhtaan omantunnon katsanto, ja siinä kaikki hänen kärsimyksensä kuvastuivat. Minä en suurempaa rangaistusta tarvinnut, saadakseni selvän siitä, että harhatietä kuljin. Riikan seura ei minua enää miellyttänyt, sillä häntä en millään muotoa voinut rakastaa, eikä hän erittäin pahaksensa pannut, vaikka häntä väistin. Anna-Liisa oli nyt yöt päivät mielessäni. Minä oleskelin hänen kotinsa metsissä, mutta hänen luoksensa en uskaltanut mennä. Kerran sain sattumalta tietää, että hänen oli aikomus lähteä Mäkelään. Minä kiiruhdin tälle samalle polulle, ja kuten tuomittu odottaa tuomiotansa, josta hänen elämänsä taikka kuolemansa riippuu, niin odotin minä sitä hetkeä, jona hänet olin tapaava — minä odotin — ja hän tuli. — — — Suo minun levähtää, ennenkuin jatkan.»
Mikko pyyhki otsaansa paitansa hihaan, oli vähän aikaa ääneti ja jatkoi sitte taas:
»Oli kesäinen päivä, semmoinen, jona ei tuulen henkeä tunne, jolloin luonto ikäänkuin kuuntelee sen turvissa asuvien lintusten ääntä. Minä kuulin Anna-Liisan kepeän astunnan ja riensin häntä vastaan. Hän vavahti vähäisen nähdessänsä minut, mutta sanoi sitte: 'Olipa hyvä, että tapasin, sinun täytyy kuunnella mitä sinulle kerron, sen oikeuden itselleni vaadin.'
'Oi Anna-Liisa! Minä sinua kuuntelen sekä nyt että aina vastedeskin', vastasin minä ja tartuin hänen käteensä, mutta hän irroitti itsensä minusta, lausuen: 'Ei; mitään liikanaista, kuuntele vain: Sinä olit minulle niin rakas, ettei maailmassa ollut minulla mitään niin kallista, ja kuitenkin minut uskottomaksi julistit. Silloin, kun täällä metsässä minut tapasit, olin Mäkelään menossa, kuten nytkin. Timo tuli minua vastaan ja aikoi palata kanssani, mutta minä päätin tehdä lopun tuosta seuraamisesta ja sanoin: Timo, minä olen Mikon kihlattu morsian, älä minua seuraa, — samana hetkenä sinä tulit. — Nyt tiedät, kuinka syytön olen ollut, ja niin totta kuin minulla on Luoja, ovat nämät sanani todet.'
'Minä olen jo aikaa sen tuntenut, että olit syytön. Oi rakas Anna-Liisa! Voitko antaa minulle anteeksi? Etpä usko, kuinka minäkin olen kärsinyt! Vaan mitäpä tuosta puhun, omahan oli syyni, minä olin kovin luulevainen ja suutuksissani päätin seurustella Riikan kanssa, jotta sinäkin muka tulisit tuntemaan tuota hirveää tuskaa, jota minä kärsin. Älä usko, että häntä milloinkaan rakastin. Minä en voi sinutta elää; ollaan taas ystävät kuten ennenkin.'
'Ystävät, — niin, ollaan aina ystävät, muuksi en ikänä voi tulla. Oi Mikko, sinua minä pidin arvoisampana kaikkea, mitä maailmassa löytyy. Kun sinua kuuntelin viulua soitellessasi, ajattelin: onpa onni minua seurannut, koska noin ylevän miehen rakkauden olen voittanut. Itse olin mielestäni aivan vähäpätöinen, mutta se juuri oli ihanaa, että vähäpätöisenä sain kulkea mahtavan rinnalla, olihan silloin heikommalla turva ja suoja tiedossa. Mutta nyt — Mikko, Mikko! Elämäni onnen sinä minulta veit! Kun näin sinut tavan takaa Riikan seurassa, silloin kyllä ymmärsin, että hetkessä ei sydämmesi saattanut muuttua. Minä tiesin, että kerran olit takaisin palaava, mutta samassa tunsin myös, että meidän välimme iäksi päiväksi oli muuttunut — sinä olet sama, vaan kuitenkin toinen. Tällä hetkellä, vaikka lähelläni seisot, ja vaikka näen rakkauden loistavan silmistäsi, tuntuu minusta siitä huolimatta, ikäänkuin erämaassa yksin vaeltaisin, sillä sen vahvan puun sijasta, jonka olin tuekseni valinnut, näen nyt ainoastaan horjuvan ruovon.' Suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa, ja hän antoi minulle kätensä jäähyväisiksi.
Oi Jaakko, sinä et ymmärrä, mimmoinen tuskani oli. Minä rukoilin häntä uudestaan omakseni tulemaan, mutta hän vastasi vain: 'Sydämmeni on särkynyt, sitä en enää voi kenellekään antaa. Älä etsi minua, sillä sinua nähdessäni haavojani pahemmin kivistää. Vielä kerran jää hyvästi. Ystävyyteni sinua seuraa. Kun sydämmeni on terve, sitte kutsun sinut luokseni.
Näin me nyt erkanimme. Minun toivoni kiintyi hänen viimeisiin sanoihinsa; en silloin ymmärtänyt niitten oikeaa merkitystä. Ajat kuluivat, minä en nähnyt Anna-Liisaa — en mennyt häntä etsimään, sillä hänen viimeistä pyyntöänsä minä pidin niin pyhänä, että sitä tahdoin noudattaa, vaikka se kyllä katkeralta tuntui. Kerran kuitenkin, eräänä iltana, kun ikäväni valloitti minut, niin etten tästä rakkaasta viulustanikaan huojennusta saanut, läksin kohti Anna-Liisan kotia. Sinne tultuani hiivin pimeässä hänen akkunansa luokse, saadakseni näkymättömänä häntä katsella. Hän istui kehräämässä ja lauloi — Anna-Liisalla oli kaunis ääni, mutta nyt se soi ylen surulliselta. Sanat kuuluivat näin:
»Oi lumi tuiskuile, tee hauta minulle! Tää sydän polttava jo etsii lepoa.
Kun hautaan lasketaan,
mua, lumi, peitä vaan
ja unhotettua
niin helmaas tallenna.
Oi lumi, jäiseksi sä laita hautani, ett' lemmenliekkini siell' ijäks' sammuisi.»
Näin hän lauloi — mutta minä hiivin taas pois yhtä hiljaa kuin olin tullutkin. Muutamia viikkoja myöhemmin minua kutsuttiin hänen luoksensa. Anna-Liisa makasi kalpeana vuoteellaan; vaan kun häntä lähenin, katsoi hän minuun suloisesti hymyillen ja lausui: 'Tule lähemmäksi! Sinussa näen taas tuon vahvan puun, ja sydämmeni on aivan terve. Minä pääsen nyt pois elämän taisteluista ja sinua muistan — tuolla tähtein tuolla puolla — siellä ei mikään meitä erota!' — —
Niin, hän lähti, tuo hempeä olento — ja minä — minä odotan aikaa, jolloin pääsen hänen luoksensa. Siksi soitan viuluani — ja kun näen nurjuutta nuorten rakastavien välillä, kiiruhdan heti heitä sovittamaan. Nyt ymmärtänet, miten minuun koski, kun näin, ettei sinun ja Liisun, hänen sisarensatyttären, väli ollut semmoinen, kuin sen tuli olla.»
»Kiitoksia, Mikko! Kylläpä tämä kertomuksenne on hyvä varoitus minulle, sillä kuka tiesi mikä päähäni pälkähtäisi, kun synkälle mielelle joudun, — niinkuin äskenkin, jolloin minua kovin rasitti, että Jussila kilpailijakseni tuppasi.»
»Ole huoleti vain ja laita tupasi syksyyn valmiiksi! Sitte tanssitaan
Mäkelässä semmoinen polska, että vielä muorikin tanssista hikoilee.
Mutta nyt hyvästi! Ilma on jo selkenemässä, täytyy rientää pois.»
»Kyllä täytyykin», sanoi Jaakko, ja kumpikin meni eri haarallensa.
5. ISÄNTÄ JA PALVELIJA.
Oli maanantai, kun patruuna Pohjonen istui aukaistun akkunan ääressä, juoden aamukahviansa. Tavan takaa hän laski kupin kädestään; hänen koko mielensä oli niin kiintynyt luontoon, joka ihanuuttaan levitteli hänen silmiensä eteen, että tuo yleensä rakastettu ruskea nestekin joutui unohduksiin. Nuori rouva tuli ja laski kätensä miehensä olalle, sanoen: »Mitä, ystäväni, mietiskelet?»
»Katselen vain luontoa ja ajattelen: olenpa onnen lapsi, koska minulla on suloinen vaimo, herttaiset lapset ja oma kartano näin ihanassa seudussa!»
»Ja onpa sinulla vielä suurin rikkaus: onneensa tyytyväinen sydän! Kyllä nureksiva ihminen aina puutteita löytää, vaikka Luoja hänelle armostansa lahjoja jakaa — mutta ainoastaan hän on rikas, joka kohtaloonsa tyytyy.»
»Kyllä kiittämätön olisinkin, jollen tyytyisi! Tunnenpa itseni niin onnelliseksi tällä haavaa, etten suinkaan hentoisi apua anovalta mitään kieltää, jos vain suinkin hänen toivonsa voisin täyttää.»
»Kumma, että tuommoinen miete juuri johtui mieleesi.»
»Hm — niinpä ne ajatukset lentävät. Mutta arvaappas, mikä nyt päähäni pisti?»
»No mikä?»
»Että lähtisimme katsomaan apilaniittyjä. Ilma on niin kaunis, ettei nyt sovi täällä sisällä loikoilla tämmöisenä päivänä.»
»Mutta sinne on pitkä matka —»
»Ei huolita kävellä, vaan pannaan Valko valjaisiin ja lähdetään sitte.
Oletko tunnin päästä valmis?»
»Olen kyllä; minä menen kohta katsomaan, että pienokaisilla on mitä tarvitsevat poissa ollessamme, ja sitte puen päälleni.» Näin sanoen rouva kiirehti toimiinsa.
Patruuna soitti kelloa pari kertaa, ja hetken perästä Jaakko tuli sisälle, kysyen mitä patruuna tahtoi.
»Tunnin päästä pitää Valkon olla valjaissa, sillä minä aion lähteä apilaniitylle.»
»Kyllä», vastasi Jaakko, mutta jäi vielä seisomaan ovelle. Hän väänteli ja käänteli lakkiaan, ikäänkuin olisi siitä puheen alkua hakenut. Patruunakin sen huomasi ja kysyi:
»Onko sinulla mitään sanottavaa? Puhu vain suusi puhtaaksi.»
»Kyllä tarvitsisi, mutta pelkään patruunan suuttuvan.»
»Mitä tuo tuommoinen olisi, josta et uskalla puhua isännälle, entiselle leikkitoverillesi?»
»Niin, kyllähän patruuna aina on ollut hyvä minulle, mutta —»
»No, 'mutta' — jätä nyt pois 'mutta' ja puhu asiasi.»
»Patruuna lupasi Niittymäen minulle torpan maaksi, sitte kun tahtoisin rakentaa kodin itselleni. Nyt minä haluan omaa asuntoa, sillä syksyllä aion naimisiin mennä. Mutta senpä vuoksi pyytäisin, että patruuna, jos suinkin mahdollista olisi, antaisi minulle eron palveluksestani, jotta saisin hankkia tupasen itselleni ja viljelysmaata vähän viljemmältä.»
»Kylläpä kummia pyydätkin, mutta en minä kuitenkaan suutu, sillä sopiihan sinun pyytää, minun kieltää, ja siitä sitte on päästy. Nyt tulee juuri kiirein työnaika; mitenkä siis voisin laskea sinut pois?»
»Kyllä minä luulen saavani Mäkelän Kustun sijaani, ja häneen patruuna varmaankin tyytyisi, sillä Kustu on hyväntapainen ja sukkela kaikissa töissään; ehkä puheissaan liiankin sukkela ja rohkea.»
»Tuo kuuluu hyvältä; aivan semmoisen pojan minä tahtoisinkin sitte, kun sinua en enää saa pitää. Mutta syksyllähän sinun vasta sopii erota ja tulevana vuonna naida — eikö niin?»
»Ei, sillä onpa niitä minua mahtavampia, jotka tahtovat väkisin viedä morsiameni.»
»Ai! Onko niin? No anna hänen mennä, jos hän vain katsoo ihmisen ulkonaista mahtavutta.»
»Eipä katsokkaan, mutta sitä enemmän hänen äitinsä sitä katsoo, ja senpä vuoksi tahtoisin ottaa tytön pois kaikista noista kiusauksista ja rettelöistä, joita hänellä siellä kotona on. Kyllä Mäkelän muori jo oli päättänyt ottaa minut kotivävyksi, mutta sitte kun Liisua pyydettiin Jussilan emännäksi, ei muori minua enää oikein kärsi, ja siksipä tahtoisin, jota pikemmin sitä parempi, oman kodin itsellemme.»
Patruuna käveli miettien lattialla, laski sormensa nenälleen ja sytytteli tuon tuostakin sikariansa, joka ehtimiseen sammui. Vihdoin hän puhkesi puhumaan, lausuen:
»No kukapa saattaisi kieltää tuommoista pyyntöä, josta ihmisen elämän onni riippuu! Jos poika, josta puhuit, on semmoinen, joksi häntä olet kuvaillut, olet vapaa menemään, vaikka tietysti paljon sinua kaipaan. Kun asuntoasi rakennat, saat metsästäni ottaa hirsiä, ja elikä voin sinulle joksikin päiväksi antaa nurkkamiehiäkin. Mutta älä tuota asuntoasi aivan pieneksi laita; vaikka et nyt ensin sisustaisikaan muuta kuin yhden huoneen, ovat ne kuitenkin tulevan ajan varalle rakennettuina.»
»Tuhansia kiitoksia, patruuna hyvä!» sanoi Jaakko, pyyhkäisten äkkiä kätensä nurjalla puolella jotakin silmistänsä.
»Ei kiittämistä mitään. Sinä olet rehellisesti minua palvellut ja ansaitset rehellisen palkan. Mutta lähde nyt hevosta valjastamaan ja toimita tuo poika jonakin päivänä puheilleni.»
»Kyllä minä», vastasi Jaakko ja läksi ulos.
Rouva tuli samassa sisälle valmiiksi puettuna, ja patruuna kertoi hänelle Jaakon tuumat sekä lisäsi:
»Olen varsin kahdella päällä eräästä asiasta. Minä nimittäin tahtoisin antaa Jaakolle muistoksi suuremman rahalahjan, mutta en ole oikein varma, milloin se parhaiten sopisi. Nyt se huojentaisi hänen vaivaansa, kun hän asuntoansa rakentaa, mutta tekee sekin hyvää, että ihminen oppii luottamaan omiin voimiinsa.»
»Anna lahjasi vasta toiste, se on minun neuvoni. Silloin he oikein sen arvon käsittävät, kun vaivalla ja ahkeruudella ovat kodin itsellensä hankkineet.»
»No, hyvinpä meidän tuumamme yhteen sopivat; jätetään siis tämä asia toistaiseksi. — Mutta tuossapa Valko jo on portaitten edessä; lähdetään nyt.»
Näin sanoen sieppasi patruuna lakin päähänsä, ja sitte he läksivät ajamaan apilaniityille.
6. SUORA PUHE AINA PARAS.
Vanha akka kulki keppinsä nojalla Mäkelää kohti. Tultuansa torpan pihalle, katseli hän etsiskellen ympärillensä; mutta kun ei näkynyt muuta elävää olentoa kuin kaakottava kana, astuskeli akka portaita ylös ja laski kaksiperäisen pussin olaitaan porstuan nurkkaan ja meni sitte tupaan, missä Mäkelän muori istui villoja kehräämässä. Akka kumarsi, sanoen:
»Hyvää päivää! Ohho kuinka olenkin väsynyt.»
»Istukaa. Mistä kaukaa Maija tulee?»
»Niemen kylästä. Hohho, hyvältä tämä istuminen tuntuukin väsyneille raajoilleni. Oletteko ihan yksin kotosalla, kosk'ei tuolla ulkonakaan ketään näkynyt?»
»Matti ja pojat ovat ulkotöissään, Liisu ja Manta askaroivat kodassa; meillä oli tässä leipominen aamulla, ja tytöillä on sen vuoksi vähän yhtä ja toista toimitettavana.»
»No minäpä kuulin uutisia Niemen kytässä. Siellä sanottiin, että Liisu tulee Jussilan emännäksi, ja että Jaakko nai kartanon Miinan, joka on tehnyt eron sulhasestaan.»
»Vai niin — paljon tiedättekin. — Kyllä Jaakko Liisusta kiinni pitää, kuten hämähäkki verkostaan, vaikka hän tietää, että Liisulla on Jussilan kihlat.»
Liisu, joka juuri tuli sisälle, kun hänen äitinsä mainitsi Jussilan kihloista, katseli arasti ympärilleen; mutta nähtyään vanhan Maijan, otti hän kädessänsä olevista pehmeistä leivistä yhden ja antoi sen Maijalle, sanoen:
»Tässä, Maija, on teille lämmintä leipää.»
»Kiitoksia! Kokonainen leipä! Sinä Liisu olet kelpo tyttö. Ohoo sentään, kuinka hyvän käy hyvin tässä maailmassa, — vaan jota mahtavammaksi ihminen pääsee, sitä enemmän on panettelijoita, varsinkin kun torpan tyttö korotetaan rusthollarin emännäksi. Mutta yhden hyvän neuvon annan, jota sinun on muistossa pitäminen, kun suureen taloon tulet: Anna lahjoja aina ja runsaasti, niin kyllä sinua kiitetään.»
»Vai niin; kyllä Maija maailman tuntee — mutta säästäkää nuo neuvonne toiselle, sillä minun majani tulee olemaan pieni uudistorppa, jossa saan monta vuotta kuokkia ja kaivaa, ennenkuin vähäisiäkään lahjoja muille riittää.»
»No mitäs nyt pilkkaa lasket — kyllähän minä tiedän, mitä jo kaikki tietävät, että sinä Jussilan emännäksi menet ja että Jaakko kartanon Miinan nai.»
»Turhia puheita vain», väitti Liisu. »Minä en koskaan ole Jussilan emäntänä —»
»Mene päivällistä toimittamaan, miehet tulevat jo kohta kotiin», sanoi Mäkelän muori, sillä hän hätääntyi, kun Liisu kulkevalle akalle, joka tiesi pitäjän kaikki tapahtuneet ja tapahtumattomat uutiset, noin suoraan vakuutti, ettei hän huolisi Jussilasta — saattaisihan tämä vielä joutua Jussilan korviin.
Liisu meni ulos päivällistä toimittamaan. Hänen mielensä oli kovin raskas, eikä hän tietänyt oikein, mikä häntä vaivasi, — joku uusi, katkerampi tunne kuin entinen. Se ei ollut hänen itsekkään äitinsä vaatimus, — ei, tämä tunne oli niin katkera, että se vei kaikki hänen voimansa — ja kotaan tultuansa hän sanoi Mantalle:
»Vie sinä ruokaa pöytään, päätäni kivistää, minä menen tuonne järven rannalle, siellä on vilpoisempi.»
Sen sanottuaan Liisu riensi kuusistoon ja sieltä kapeata metsäpolkua pitkin järven rannalle. Täällä hän laski kätensä sykkivälle sydämmellensä ja heltyi itkemään. »Oi, mikä minua vaivaa?» — sanoi hän itseksensä. Mutta samassa kaikuivat hänen korvissaan Maijan sanat: »Jaakko nai kartanon Miinan» — ja nytpä hän ymmärsi, mikä niin raskaalta tuntui. Turhaa puhetta tämä tietysti oli, mutta kammottavan aaveen kaltaisena nuo sanat yhä olivat hänen mielessään, ja hän sanoi itseksensä: »Voi, onko rakkaus aina tällainen? Juuri kun luulee olevansa onnellisin maan päällä, tulee taas tuskia ja huolia, joita ei ennen aavistanutkaan. Oi kunpa saisin rauhani takaisin! Jos olisi sydämmeni tuon tyynen järven kaltainen!» — ja hän rupesi laulamaan:
Ah ihana on ilta ja metsä vilpoinen, on tyyni järven pinta, jo nukkuu tuulonen.
Vaan sydämmeni, miksi
sä olet rauhatoin?
Kun luontokin on tyyni,
miks' sykit, riehut noin?
Ah, sydämmein on lempi niin saanut sykkimään; oi tullos rauhan henki jo mua viihtämään!
Laulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä ja rukoili Jumalalta rauhaa sydämmellensä. Samassa hän tunsi, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen poskiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti — siis oli Jaakkokin lähellä — ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän tuli rientäen tyttönsä luokse.
»Oikeinpa Vahti minua ohjasi. Se ei tahtonut mennä Mäkelään, vaan nuuski tätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä aavistin heti, että sinut täältä löytäisin. Tiedätkö, Liisuseni! Saan kohta ruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni kartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa — etkä ollenkaan ihastu! Mikä sinua vaivaa?»
»Ei mikään. Tahdoin vain kysyä — Jaakko, pidätkö minua vielä rakkaimpana kaikkea?»
»Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? En semmoista ole sinussa ennen havainnut.»
»Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikenlaisia huhuja; sanovathan, että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan. En sitä ole uskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennenkuin sinulta suoraan kysyin.»
Jaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo tuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä ja siis tuulen tuoma, tuulen viemä — punastui hän varsin, mutta vastasi kuitenkin vakavasti:
»Minä en yhtäkään tyttöä rakasta, paitsi sinua. En koskaan! Ole vakuutettu siitä.»
»Kyllä», vastasi Liisu, mutta Jaakon punastuminen oli niin kummallinen, ettei tyttö iloiseksi muuttunut. Jaakko myöskin oli alakuloinen, eivätkä jutut nuorten välillä oikein sujuneet. Vihdoin hän kysyi:
»Onko Viulu-Mikko käynyt täällä?»
»Ei», vastasi Liisu.
»Mistä hiidestä ne tuon jutun ovat saaneet, sen on Maija varmaankin kokoon pannut omasta päästään», sanoi Jaakko ja rupesi sitte suoraan kertomaan, mitä hän Mikolle oli puhunut, lisäten: »Nyt sen tiedät, oikean asianlaidan, suutu nyt minulle sitte, jos voit; ymmärräthän sinä, että minä vain, kun pelkäsin sinun kotiani halveksivan, tuskissani jotakin puhuin.»
»Kiitoksia, Jaakko, siitä, että puhuit kaikki suoraan. Punastumisesi jätti mieleeni jonkunlaisen epäilyksen, mutta nyt on välimme taas ihan selvä.»
»No, tyttöseni, mennään nyt kotiin kuulustelemaan, mitä Kustu sanoo.» Ja kiiruhtaen he läksivät Mäkelään, jossa väki juuri aikoi ruveta päivälliselle. Keppi-Maija oli mennyt matkoihinsa, mutta Viulu-Mikko, hyvänsuopa vieras, oli tullut sijaan.
Mäkelän muori katsoi vähän harmistuneena tulijoihin ja tuskin vastasikaan, kun Jaakko hyvää päivää mainitsi. Mutta Jaakko ei ollut tätä huomaavinaankaan, vaan lausui rohkeasti:
»Minä aion ottaa eron palveluksestani, jotta saisin talveksi varustettua itselleni oman kodin. Patruunan metsästä saan hirsiä, sen mitä tarvitsen, ja lupasipa vielä nurkkamiehiäkin joksikin päivää, mutta sillä ehdolla vain pääsen kartanosta, että laitan sinne toisen sijaisekseni, ja siksi olen ehdotellut Kustua, koska välistä olen kuullut hänen haluavan palvelukseen.»
»No sinne minä menenkin», vastasi Kustu.
»Etpä menekkään. Kyllä täällä kotonakin; on sinulle sijaa — joutaahan Jaakko palvella vuotensa loppuun, kyllä kartanossa leipää tietysti riittää, mutta uudistorpassa sitä tuskin lienee nätimmästä tärkimpään.»
»Jos ensin onkin vähän, niin koetetaan sitä lisätä vuosien kuluessa. Kyllä minä torpan rakennan — ja hyvän rakennankin kuten patruuna neuvoi.»
»Mutta älä meidän Liisua varten, kyllä hänellä on parempi koti katsottuna. Minä en anna tytärtäni pettuleipää syömään.»»
»He — muori — mitäs nyt! Älä noin jyrkästi kiellä», — sanoi Matti mutta muori läksi ulos ovesta eikä tahtonut kuulla mitään. Silloin Viulu-Mikko, talon vanha ystävä, seurasi muorin jälkiä ja tapasi hänet luhdissa.
»Muori hyvä», lausui Mikko, »älä pitkitä nuorten kihlausta. Kihlausten usein käy siten, että 'kun ne pitkistyvät, niin ne mutkistuvat', ja vihdoin tulee mistä kaiketi loppu.»
»Sitä juuri toivon ja vaadinkin.»
»Kuules — muista minun ja Anna-Liisan kärsimisiä! Älä erota rakastavia — se kuolemalla kostetaan. Vaikka en ole aikonut mitään puhua, niin sanonpa Jaakon ja Liisun onneksi, että köyhyyteen ei sinun tarvitse lastasi jättää, kyllä heille on tavarat katsottuna, mutta antaa heidän vain vähällä alkaa. Laske Kustu palvelukseen, se on minun neuvoni.»
Mikko oli iskenyt parhaaseen paikkaan. Muisto Anna-Liisa vainajasta pehmitti muorin sydämmen — ja kukatiesi vielä tuo Mikon viimeinenkin viittaus tehokkaasti siihen vaikutti.
»Hm — kummallista», sanoi muori ikäänkuin itseksensä ja lausui sitte Mikolle: »Menköön vain Kustu kartanoon onneansa koettamaan; mutta kerran minun vielä täytyy tyttöäni puhutella, ennenkuin kihlat pois lähetän. Tällä kertaa kuitenkaan ei enempää tästä asiasta lausuta, tule nyt päivälliselle.»
Vakaana muori lähti tupaan ja sanoi sinne tultuansa:
»Kustu saa lähteä Jaakon kanssa kartanoon. Jos kelpaat patruunalle, niin otat pestin.»
Liisun katse kirkastui, kuten taivas aamuruskon noustessa, ja kiitollinen silmäys lensi Viulu-Mikkoa kohti, sillä sen hän heti huomasi, että sieltä apu oli tullut.
Enempää ei asiasta puhuttu, ja kohta päivällisen jälkeen Kustu lähti
Jaakon kanssa kartanoon, ja Viulu-Mikko meni myöskin pois.
7. RAKKAUS KAIKKI VOITTAA.
Patruuna Pohjosen rouva istui kartanon kuistilla, leikkien lastensa kanssa, ja näki samassa Jaakon, joka lähestyi nuoren kumppaninsa seurassa. Lakki kourassa ja syvästi kumartaen Jaakko kysyi:
»Saako patruunaa puhutella?»
»Onni, juokse katsomaan, onko isä valveilla», sanoi rouva. Hetken perästä poika palasi huutaen:
»Isä käski Jaakkoa puheillensa.»
Jaakko läksi saattamaan palvelijaksi pyrkivää Kustua patruunan huoneeseen.
»No, sinä aiot minun palvelijakseni?» kysyi patruuna.
»Niin kyllä, jos kelpaan», vastasi Kustu.
»Osaatko totella? Se on ensimmäinen ehto.»
»Kyllä! Ja vielä vähän muutakin.»
»Vai niin», sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita, veitikkamaisia silmiä. »Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja palvelijani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona tarvitse.»
Hymyillen vastasi Kustu:
»Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän korsi, ja kun viikatteellani sivallan — hei! silloin heinä jo maassa makaa.»
»Saatko laitumelta hevosen pian kiinni, vai nahjustatko kauan niitä hakemassa?» kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan kanssa.
»Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni.»
»No, jos nyt olet vähänkin sinne päin, kuin olet sanonut, niin kyllä minulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan.»
»Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset pikentin käsiksi», virkkoi Kustu vielä; »semmoisiksi ne ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka täällä vähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä sopivat vaikka klasee-hansikkoihin.»
»Pidetään varalla, etteivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on sinulle nyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana antaa. Mutta mitä sitte palkaksi vaadit?»
»Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihin kelpaan», vastasi Kustu ihan nöyrästi.
Patruuna taputti poikaa olalle, lausuen:
»No hyvä! Toivon että molemmin puolin tulemme tyytyväisiksi. Nyt, Jaakko, olet, kuten sanoin, vapaa palveluksestani, ja tässä saat koko vuosipalkkasi.»
»Patruuna hyvä, sehän on varsin liikaa.»
»No, no, älä puhu mitään, uutisasukkaalle on se kyllä tarpeen, ja olithan sinä aina ennenmuinoin minulle avulias ja hyvä leikkitoveri.»
Jaakko ei mitään vastannut; mutta kun patruuna hänelle hyvästijätöksi antoi kätensä, puristi Jaakko sitä oikein vankasti. Sitte he aikoivat mennä, mutta patruuna sanoi vielä:
»Ennen lähtöäsi täytyy sinun Kustulle neuvoa kaikki, mitä hänen tavallisesti tulee tehdä, jotta hän tietäisi olla mielikseni samoin kuin sinäkin.»
»Aivan kernaastikin», vastasi Jaakko ja läksi sitte ulos nuoren kumppaninsa kanssa.
»Kyllä nyt jo kaikki hyvin käy», sanoi Kustu pihalle päästyään. »Minä olen kovin iloinen siitä, että jollakin tavoin voin edistää meidän Liisun onnea. Sisar parkani vallan kalpenee joka kerta, kun äiti Jussilasta puhuu, ja harmipa olisikin, jos kaunis, hyvä sisareni työnnettäisiin tuolle vanhalle kaljupäälle. Mutta arvaatko sinä, Jaakko, millä Viulu-Mikko äitini mielen sai kääntymään noin äkkipäätä?»
»En, sitä itsekin ihmettelin, mutta kyllä kai siitä vielä selko tulee.»
»Kysyä ei uskalla —»
»Ei suinkaan enkä siitä välitäkkään, kun tytön vain saan; mutta enpä ole oikein varma, ennenkuin kuulutuksessa ollaan.»
Näin tuumaten Jaakko meni ohjaamaan nuorta toveriaan talon töihin.
* * * * *
Jaakon ja Kustun mentyä Mäkelästä muori istui rukkinsa ääreen ja kehräsi siinä, ikäänkuin jos kaikki olisi käynyt varsin tavallista rataansa. Hänen puhelias kielensä nyt kumminkin oli vaiti, hän näytti miettivältä, eikä kukaan muorin mietteitä tahtonut häiritä. Matti pisti tupakkaa piippuunsa, istahti sängyn laidalle, veti nysästään muutaman vahvan savun ja laski sitte huokoolle. Kallu toimieli ulkona, ja Manta meiskasi portaitten vieressä juottoporsaan kanssa, mutta Liisu istui penkillä akkunan ääressä katsellen ulos kesän vihantaan maailmaan. Ilma näytti kauniilta, raittiilta, mutta Liisun mieli oli haikea. Ukkosen ilman tullessa on luonto tyyni, mutta ilma raskas, ja jotakin sentapaista, jotakin uhkaavaa Liisukin tunsi sydämmessään, kun hän ääneti istui äitinsä kanssa tuvassa. Täällä oli tukehuttavaa, vaan ulkona raitista; sinne siis täytyi rientää. Liisu istahti keinulavitsalle tuuhean pihlajapuun suojaan. Hänen lempeät silmänsä katselivat järven tyyntä pintaa, mutta ajatukset lentelivät pois hänen nykyisistä tukaloista oloistaan, kuvaillen mitä suloisimmasti tuota vähäistä uutisasuntoa, jonka hänen sulhonsa aikoi rakentaa. Eipä hän kauan saanut näissä viehättävissä unelmissaan viipyä, ennenkuin äidin kutsuva ääni kuului:
»Liisuseni, tuleppa tänne, olisihan minulla kahdenkesken sinulle vähän puhuttavaa.»
Liisu meni tupaan, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa — ja vaiti hän istui kuuntelemaan, mitä jo ennaltaan arvasi äitinsä puhuvan.
»Minä lupasin Jussilan kihlat tallentaa siksi, että sinä ne ottaisit vastaan. Sillä, lapseni», sanoi nyt muori hyvin leppeästi, »olethan sinä viisas tyttö, ja kun oikein maltillisesti asiaa ajattelet, niin ymmärräthän, että vanha paikkansa pitää, ja aina sinulla hänessä on parempi turva kuin tämänaikaisissa nuorukaisissa.»
»Oi äitini, älkää suotta itseänne vaivatko tuommoisella puheella. Ei ole vanhan ilo siellä, missä nuoren, eikä nuoren siellä, kussa vanhan; jos häntä seuraisin, olisin kuin häkissä lintu.»
Muori otti nyt kihlat esille: »Katsoppas näitä kaikkia, mitä sinulle, torpan tyttärelle on tarjona! Eiköhän toki minun tyttäreni ymmärrä ottaa, mitä vain kerran hänelle tarjotaan.»
»Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta — valju on sulho kullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu — ja siis kaikki nuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle torpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä, ja kun Jumala työmme siunaa, on meillä siitä iloa paljon enemmän kuin rikkaalla kaikista tavaroistaan.» Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen rukoilevin silmin äitiänsä: »Oi äiti, viekää pois nuo kihlat! Ne minua oikein inhottavat. Älkää rakastako tavaraa enemmän kuin — —»
Liisu ei sanottavaansa saanut loppuun lausutuksi, ennenkuin muori hämmästyksissään huudahti:
»No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu! Jumalaa rukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika tuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on.»
»Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt voin iloiten mennä Jaakkoa vastaan, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt olette minulle toista vertaa rakkaampi kuin äsken, jolloin luulin teidän enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!»
»Hm — parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi tässä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään iloasi.»
Liisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan hän rupesi itseksensä puhumaan:
»Kuka noita tämänaikuisia nuoria ymmärtää — laskea polvillensa! Oikein komeliantin temppuja tuommoiset! — Oih, oih! — suutelot vielä — sitte olisi kaikki ihan täydellistä!»
Matti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällisunestaan, kuuli muorin puhuvan ja kysyi:
»Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? Mitä ihmeitä?»
»Minä vain ihmettelen tämänaikuisten nuorten tapoja ja mieliä. Liisulle tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska se nyt on maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin, että polvilleen lankesi. Hupsun tapoja — mutta hyvä lapsi hän on. Oikein nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikävä tuota tyttö raiskaa tulee, se on aivan varma.»