»No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt kaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit.»
»Vasta nyt? En tiedä ennenkään hullusti tehneeni!»
»He, et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin», sanoi Matti kääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken päästä hän jo kuului kuorsaavan.
Mutta miten oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askelilla astuskeli metsäpolkua pitkin? Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta kuin lentävä lintunen, ja rohkeasti hän asteli kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin palaavan Kustun kanssa. Kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen hän siinä katseli keväisen kuusimetsän kauneutta, niin heleän vihreältä ei se ennen hohtanut — ja mikäpä siinä, että linnutkin tänään paljoa iloisemmasti visertelivät — ne oikein kilpailivat toinen toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului Liisun korviin. Mutta nytpä jo kajahti Metsässä koiran haukunta; varmaan se oli Vahti, joka jäniksiä ajoi takaa. Olipa niinkin, sillä samassa tuli Jaakko jo näkyviin. Kustu oli jäänyt kartanoon. Kiiruusti riensivät nuoret toinen toisellensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan heidät jätämme onnestansa juttelemaan — eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden rakastavan täydellistä onnea.
8. HÄÄPÄIVÄ.
Kirveen kalske oli jo lakannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon uutisasunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli kauniilla orailla. Jaakko oli hikipäässä koko kesän tehnyt työtä torpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa olleet. Kartanoa patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi päiväksi nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä. Nyt ei kuitenkaan Niittymäessä työtä tehty, vaikka olikin arkipäivä, sillä tänään Jaakko oli häitänsä viettämässä.
Mäkelässä tuvan katto ja seinät olivat koristetut katinlieoilla ja pihlajanoksilla, joista punaiset marjat riippuivat. Mutta porstuakamarissa istui Liisu morsiuspuvussaan, kauniina kuin kevätkukkanen, ja kylläpä Jaakkokin itseänsä näyttää kehtasi: hänellä oli sorja vartalo ja oivan, rehellisen miehen kasvot, jotka olivat työssä ahavoittuneet. Viulu-Mikko kulki edes takaisin viulu kädessänsä ja näytti oikein onnelliselta tänään. Usein hän kurkisti paperiin, jonka hän otti taskustaan, ja hymyili sitte itseksensä. Mäkelän, muori puuhaili, ja muotonsa oli tavallista tyynempi kun hän kurkisti porstuakamariin, sanoen:
»Mene, Jaakko, katsomaan, joko rovastia näkyy, jotta Mikko tietäisi olla pihalla soittamassa.»
Jaakko meni, ja näki pihalle jouduttuaan rovastin jo lähenevän kääseissään. Mutta tulivatpa sieltä vielä toisetkin kääsit. Jaakko tarkasteli niitä vähän aikaa, vaan juoksi sitte sisälle, iloisesti huutaen:
»Mikko, menkää pian soittamaan, rovasti tulee ja kartanon patruuna myöskin.»
Mikko riensi heti pihalle viuluansa vinguttamaan, ja nyt oli ilo ylinnä Mäkelän halvassa majassa, kun patruuna tuli entisen palvelijansa onneen osaa ottamaan.
Torpan harvalukuiset häävieraat olivat nyt kaikki koossa viheriäiseksi koristetussa häätuvassa. Vanha rovasti meni paikallensa vihkituolin yläpuolelle ja toiset vieraat ympäri huonetta. Morsiusparia vain odotettiin; — mutta jopa se nyt tulikin. Ei ollut Liisu mikään sulotar, mutta kenpä ei mieltymyksellä olisi katsellut tuota raittiinkaunista morsianta, kun hän sorean sulhonsa rinnalla asettui vihkituolin eteen? Rovasti luki vihkisanat juhlallisesti, ja kun morsiuspari polvillensa laski, levitettiin suuri silkkihuivi teltaksi heidän päänsä ylitse. Tuota silkkihuivia neljä telttapoikaa ja telttatyttöä piti niin korkealla, kuin suinkin saattoivat, sillä jos se olisi koskenut morsiamen kruunuun, ei se hyvää olisi ennustanut.
Vihkimisen jälkeen rovasti puhui ensin muutamia kauniita sanoja nuorelle pariskunnalle, ja sen jälkeen sukulaiset menivät heille onnea toivottamaan. Sitte läksi patruuna morsiusparin luokse ja antoi heille kättä, sanoen:
»Sydämmestäni toivon teille onnea! Ken on uskollinen rakkaudessa, sille kyllä Jumala lainaa rikkautta.» Ja kääntyen sulhasen puoleen hän lausui vielä: »Tässä annan sinulle vähäisen muistolahjan entiseltä leikkitoveriltasi; ehkä se on sinulle hyvänä apuna, kun jatkat työtä uutisasunnossasi. Näinhän voin nyt auttaa sinua, joka ennen aina autoit minua, kun löimme leikkiä toverien kanssa.»
Kaste kimmeltää kevätaamuna ruohostossa ja lehdikoissa, kaunistaen luontoa, kun se on pukeutunut häävaatteisiinsa, ja niinpä kaunistivat nuorta pariskuntaa kiitollisuuden kastehelmet, jotka vierivät heidän poskillensa.
Kun Jaakko avasi tuon pienen käärön, jonka patruuna hänelle antoi, ja näki siinä kolme sadan markan seteliä, silloin ei hän saanut suuhunsa sanoja, millä olisi kiitollisuuttaan osottanut; kyyneleet vain vierivät hänen silmistänsä — hänellehän patruunan antama lahja oli jo koko rikkaus! Kuiske kävi tuvassa suusta suuhun, että patruuna oli antanut Jaakolle kolmesataa markkaa, ja siitä kyllä olisi puhetta kestänyt. Mutta muori tuli kutsumaan vieraita päivälliselle, ja nyt kaikki läksivät toiseen tupaan, jossa kukkuralliset ruokavadit olivat asetettuina pitkille pöydille. Näitä tyhjentämään muori hyväntahtoisesti vieraitansa kehoitti, ja siinäpä hän vaivat näki. Muutamia hän veteli käsikynästä, toisia tuuppaeli selkään — aina kehoittaen menemään eteenpäin — eihän kukaan tahtonut ilman noita ystävällisiä tuuppauksia olla ensimmäinen ruokapöydän ääressä. Kylläpä päivälliset kestivätkin, sillä jos muutamista astioista ruoka aleni, niin toisia täysinäisiä tuotiin sijaan.
Päivällisten jälkeen pyysi Viulu-Mikko Mäkelän isäntää ja emäntää sekä nuorta pariskuntaa seuraamaan itseänsä porstuan peräkamariin. Täällä hän nyt otti paperin taskustansa, sanoen:
»Tässä on laillisesti vahvistettu kirjoitus, jossa olen määrännyt Jaakon ja Liisun perillisikseni. Te saatte kuoltuani kaiken omaisuuteni, ja sitä on nyt minulla rahaa lainassa kaksi tuhatta ja sata markkaa sekä kotona 25 markkaa 45 penniä ja vielä sitte kaikenlaista irtainta tavaraa vähäisen.»
»Näetkös, muoriseni, hm, siinä käy patruunan puhe toteen: Kyllä Jumala lainaa rikkautta —»
»Kyllä näen, että kaikki käy, kuten on sallittu», vastasi muori. »Kiittäkää, lapset, Mikkoa, joka tulevista päivistänne on noin runsaasti huolta pitänyt.»
Jaakko ja Liisu puristivat Mikon kättä ja kiittivät vielä hänen antamistansa hyvistä neuvoista.
»Kyllä nyt jo tarpeeksi olette kiittäneet», sanoi Mikko, »tämän tein, jotta muistaisitte minua ja Anna-Liisaani! Mutta menkäämme häätupaan, sillä tietysti siellä jo morsianta kaivataan.»
He läksivät nyt kaikki. Tuvassa sytytettiin paraikaa kynttilöitä, sillä päivällinen oli kestänyt niin kauan, että jo varsin hämärsi. Kahvia tarjottiin vieraille; mutta kun sitä oli juotu, katsoi patruuna kelloansa ja sanoi sitte:
»Mikko, ottakaa viulunne, niin saanhan polskaa tanssia morsiamen kanssa.»
Mikko otti viulunsa, sovitti sen leukansa alle ja rupesi soittamaan iloista polskaa. Patruuna pyöritti morsianta, ja nyt alkoi iloinen tanssi. Samassa tuli muorikin näkyviin, ja patruuna huudahti:
»No, muori hyvä, tanssitaan nyt oikea ristipolska. Tulkaa vain, ovathan nämä vanhimman lapsenne häät, kyllä vielä jaksatte pyöritellä. Jaakko, tule sinäkin — no niin, nyt meitä on neljä.»
»Hei! Eipä tässä enää viulun ääni yksin riitäkkään», sanoi Mikko, »tarvitseehan minun laulaakin.» Ja nyt hän rupesi rallittamaan:
Tuii — tuli tuli tuli tui tuli tullaa, tui tui tuuli tui tuli tui. Tui tuli tallaa tuli tuli tullaa, tui tui tuulii tui tuli tei. Tuii — j. n. e.
Mikon laulu herätti yleistä mieltymystä, ja kaikki, sekä nuoret että vanhat, iloiten pyörivät lattialla.
Polskan tanssittuaan sanoi patruuna:
»Nyt on minun jo aika lähteä. Kustu, mene valjastamaan hevosta. Sinä pääset takaisin tänne, kun olet saattanut minut kotiin.» Sitte hän lausui Mäkelän väelle: »Hauska on minun ollut täällä teidän parissanne, kun olen nähnyt iloa ja tyytyväisyyttä kaikin puolin. Jääkää hyvästi!» Ja käteltyään heitä hän läksi pois.
Kohta patruunan mentyä rupesi myöskin rovasti lähtöä tekemään. Muoria hyvästi jättäessään hän sanoi:
»No muori, te näytätte nyt tyytyväiseltä; se on oikein! Kyllä sitä olen toivonutkin, sillä Jaakko on kelpo poika.»
»Niin on, rovasti hyvä! Kylläpä minun olisi pitänyt tietämänkin, että meidän Liisu valita ymmärsi, mutta erehtyyhän sitä vanhanakin.»
Rovasti hymyili, vastaten: »Oikein sanoitte!» ja sitte hän jätti hyvästi kaikki häävieraat. Mutta myöhään yöllä, kun tähdet jo valaisivat synkkää syystaivasta, kuului vielä Mikon viulun ääni Mäkelän häätuvasta.
9. NIITTYMÄEN ASUKKAAT.
Jo kaksi vuotta oli Jaakko Niittymäessä itsellensä kuokkinut ja kaivanut viljelysmaita, ja Liisu oli aina ollut hänen ahkerana työkumppaninansa. Viulu-Mikko asui nyt tämän nuoren perheen luona ja viihtyi hyvin. Ukon päivät kuluivat hupaisesti, kun hän leikki pienen poika-lylleröisen kanssa, joka lattialla konttasi. Välistä hän nosti pikku Jaakon olallensa, välistä taas toussutti häntä polvillansa, ja pienokainen siitä hyvästä pisti kaikki kymmenen sormeansa Mikon vahvaan tukkaan, josta sitte veti voimiensa takaa. Näin Mikko nytkin leikitteli pienen Jaakon kanssa, koska lapsen äiti oli leipomisen toimessa. Oli helluntaiaatto, ja Liisu odotti vieraita pyhiksi, nimittäin Mäkelän väkeä, ja leipoi näitä rakkaita vieraitansa varten rieviä kaakkuja; munajuuston hän myöskin paistoi.
Pian päivä kului Liisun toimiessa, mutta kaikki hän oli saanut hyvin menestymään. Jaakko tuli kotiin metsästä, tuoden muutamia vihtoja kainalossaan, sillä helluntai-lauantaina aina »uusi vihta vihdotaan.»
Liisu seisoi portailla, pienokainen sylissä, ja sanoi: »Olipa hyvä, että toit vihtoja, sillä nyt on sauna valmis.»
Saunasta tultuaan kaikki pukivat puhtaat vaatteet yllensä ja istuivat sitte odottamaan Mäkelän väkeä. Pikku Jaakko, joka kylvystä oli väsynyt, nukkui kätkyessään puhtaana ja punaposkisena. Liisu oli juuri lakannut tuutimasta pienokaistansa ja pani paraikaa nauhalla palmikkoansa kiinni, kun Jaakko sanoi: »Jo Mäkelästä tullaan»; ja nyt he riensivät pihalle. Jaakko riisui hevosen, mutta Liisu otti vastaan, mitä muori ja Manta hänelle lahjoittivat, sillä rattailta nostettiin ehtimiseen pyttyjä ja myttyjä. Vihdoin he kuitenkin kaikin pääsivät tupaan ja asettuivat istumaan. Mikko näytti muorille kätkyessä makaavaa pienokaista, sanoen:
»Katsos, muori, tänne, ethän ole nähnyt lasta sitte ristiäisten! Eivätkö ole pojan posket pulleat ja kauniit, häh?»
»Onpa hän kyllä terveen ja raittiin näköinen», vastasi muori. »Mutta, Liisu hyvä, tuossa on myttynen, johon olen käärinyt sinulle punaisen peiton. Nähdessäni lapsen tuossa, se muistui mieleeni, sillä lupasinhan jo ristiäisissä, että sen sinulle lahjoittaisin. Minä sain sen kotiin juuri vähän ennen kuin tänne läksimme.»
Liisu kiitti sydämmestänsä äitiänsä. Tämä lahja tuotti hänelle paljon iloa, sillä olihan se ikäänkuin todistuksena siitä, että äiti nyt tyytyi vävyynsä. Pantuansa kaikki saadut lahjat paikoillensa, meni Liisu asettamaan ruokaa pöydälle; ja olipa hänellä oikein valkoista juhlapuuroa, josta ei suinkaan maitoa puuttunut. Illallisen jälkeen Liisu valmisti kaikille vuoteet, ja äidillensä hän pani uuden punaisen peiton. Vähän aikaa vielä juteltiin niitä näitä, mutta sitte Jaakko istui pöydän ääreen, luki raamatusta kappaleen ja sanoi sen tehtyänsä:
»Kyllä nyt jo olemme väsyneet, ja aika siis on levolle mennä.»
Matti vastasi haukotellen:
»Kylläpä olemmekin, mennään vain maata.»
Pian olivat Niittymäessä kaikki unen helmoissa ja ulkona myöskin hiljaista, tyventä; ainoastaan laulurastaan yksinäinen raksutus kuului metsästä.
Helluntaiaamuna Liisu nousi varahin lypsämään, mutta juuri kun hän oli saanut maidon, ruokahuoneeseen ja sihvilän läpi lasketuksi astioihin, tuli muori häntä hakemaan, sanoen:
»Riensin lehmiäsi katsomaan, nähdäkseni ne, ennenkuin metsään menevät, sillä iltapuolella on meidän kotiin lähteminen.»
»Ja minä kun toivoin saavani teitä pitää huomeniltaan asti! Mutta tulkaa
nyt katsomaan, niin saatte nähdä, että Punike on yhtä lihava kuin
Mäkelästä lähteissään, ja Reipas vahvistuu ja koristuu aina vieläkin.
Katsokaa, täällä kopissa on minulla kaksi suurta porsasta.»
Nyt Liisu avasi oven siihen pieneen koppeloon, jossa porsaat makasivat pahnoissa.
»No näetkös hylkyjä, kuinka lihavia! Ovatko ne kartanon lajia?»
»Ovat; Jaakko ne sieltä toi kerran, kun hän kävi Kustua tervehtimässä.»
Liisu painoi taas oven kiinni, ja nyt he menivät katsomaan lehmiä, joita muori mielihyvällä silmäili, sillä tiesipä hän kylläkin arvostella noita lihavia elukoita. Liisu laski lehmät metsään ja meni sitte juottamaan vasikoita, jotka haassa kirmasivat.
»Kylläpä näyttää siltä, kuin kaikki olisi täällä hyvin päin sekä tuvassa että tarhassa», sanoi muori.
»Äiti rakas, minulla on niin hyvä oltava, etten kenenkään kanssa onneani vaihettaisi! Jospa tietäisitte, kuinka hyvä Jaakko on, ja niin ahkera — no saattepa nähdä, kun peltojamme katselette, kuinka paljo niitäkin on tullut lisää. Syksyllä hän kuokki suuren maan, jossa nyt kasvaa kaunista perunaa. Mutta saahan Jaakko itse mennä peltojansa teille näyttämään iltapuolella, ja menkäämme nyt sisälle, sillä minun täytyy toimittaa vähän einettä pöydälle, ennenkuin kirkkoon mennään.»
Kun tupaan tulivat, oli väki jo kaikki liikkeellä, ja Manta puki paraikaa pikku Jaakon ylle uutta nuttua, jonka hän oli pojalle tuonut. Sitte poikaa vietiin sylistä syliin ja kiitettiin uusia vaatteita niin, että pieni Jaakko jo itsekin rupesi tarkastelemaan mekkoansa, arvellen siinä olevan jotakin katsottavaa. Muorin muoto oli tavallista leppeämpi, kun hän otti pojan syliinsä, sanoen:
»Tule lapseni muorin syliin; minä sinua tänään huvittelen, sillä kuka tietää, koska taas saanen sinua nähdä?»
Kirkolle läksivät sitte kaikki muut paitsi Mäkelän Matti ja muori sekä
Liisu ja pikku Jaakko, joka hyvin viihtyi muorilla koko kirkonajan.
Kun kirkkoväki tuli kotiin, oli Kustu heidän muassaan. Kello oli jo kolme, ja siis ruvettiin heti päivälliselle.
»Eipä kukaan ole uutisiakaan vielä puhunut», sanoi Kustu, »mutta täytyyhän minun puhua, ennenkuin Keppi-Maija ennättää, sillä kohta hän on täällä; me ajoimme hänen sivutsensa.»
»Mikä uutinen se on?» kysyi muori.
»Jussila ja Mikkolan Miina kuulutettiin tänään.»
Jaakko loi silmänsä Liisuun; hetkisen he katsoivat toisiinsa, mutta sitte Liisu sanoi:
»Sepä hyvä, että Jussila saa äidin lapsillensa.»
»Tuolla Maija jo tulee!» huudahti Kustu.
»Eipä häntä täällä nyt olisi tarvittu», virkkoi muori. Samassa tuli Maija sisälle, ja sanoen hyvää päivää hän istahti penkille levähtämään, mutta Liisu käski häntä pöydän ääreen ruoalle.
Päivällisen jälkeen miehet menivät peltoja katselemaan ja Maija rupesi nyt kertomaan, että Jussila tänään kuulutettiin sekä että jo parin viikon päästä Mikkolassa häitä vietetään.
»Mikkolan emäntä sanoi», virkkoi Maija, »täältä Niittymäestäkin häihin käskettävän. Minä sitä itsekseni oikein ihmettelin, että käskevät.»
»Kutsuvathan halustakin», vastasi muori, »meidän Liisuahan Mikkolan
Miina siitä saa kiittää, että hän nyt emännäksi Jussilaan pääsee.»
»No niin, kyllä niin», myönsi Maija. Lieneekö hän tästä puheesta saanut jotakin onkeensa, koska ei hän enää kauan viipynyt Niittymäessä, vaan meni taas pois jatkamaan matkaansa.
»Ettekö, äiti, nyt tahdo tulla peltoja katsomaan?» sanoi Liisu, »kyllä
Manta Jaakkoa hoitaa sillä aikaa.»
»Kyllä minä ne jo näin aamulla sen verran, että tiedän teillä täällä olevan kaikkea, mitä tarvitsette, ja nyt katselen halukkaammin lastanne. Kun omani kaikki ovat aikahisena, on tuo pienokainen minulle äärettömän rakas.»
Miehet tulivat nyt sisälle. Liisu oli keittänyt kahvia, ja siis ruvettiin juomaan tuota makuisaa nestettä, joka on niin välttämättömän tarpeellista silloin, kun perheen kesken tahdotaan oikein nauttia kotielämän suloa.
Ovi oli auki, ja ulkoa tuli kesäinen tuoksu sisälle. Pääskynen istui viirin päässä livertäen; kauniin metsäjärven pinta oli aivan tyyni, ja vanhan muorin sydän kävi niin kumman pehmeäksi. Täällä tuntui hänestä kaikki kodikkaalta — tyveneltä — ja hän lausui:
»Niin, nyt menee Jussila naimisiin, mutta en enää ollenkaan ajattele, että siellä sopisi Liisun olla emäntänä. Kyllä patruuna totta puhui, kun hääpäivänä sanoi: 'Olkaatte uskolliset rakkaudessa, kyllä Jumala antaa rikkautta.' Täällä on Liisulla kaikkea, mitä hän tarvitsee, ja Jaakko, sinä olet hyvä, kelpo mies!»
Jaakko meni muorin tykö ja tarttui hänen käteensä, lausuen:
»Kiitoksia, muori, noista sanoistanne, ne vain onnestani puuttuivat. Nyt minusta tuntuu, ikäänkuin rauhan enkeli kulkisi tuvassani.» Liisulle hän lisäsi vielä: »Kyllä tiedän, ettet sinä koskaan Jussilan rikkautta ole kaivannut; kun työstä väsyneinä kotiin tulimme, lauloit vain ja olit tyytyväinen.»
Viulu-Mikko katsoi viuluansa, joka seinässä riippui, ja sanoi:
»Tuossa on viuluni kauan saanut levätä, mutta tämän päivän kunniaksi otetaan se alas»; ja Mikko rupesi soittamaan kaikenlaisia kansanlauluja.
Näin kului ilta pian loppuun Niittymäessä, ja vieraat läksivät pois. Jaakko ja Liisu menivät heitä saattamaan vähän matkaa, ja kun takaisin palasivat, näkyivät laskevan ilta-auringon viimeiset säteet metsän lävitse. Kuusien latvoista kuului hiljainen humina, talvikit levittivät, tuoksuansa metsään, ja tuossa oli heidän oma kotinsa, jossa kaikki oli aivan heidän omaansa; se viittasi niin ystävällisesti heitä herttaiseen suojaansa. Kun sinne tulivat, sanoi Jaakko:
»Oi Liisu, onpa tämä kotimme sentään hyvin hauska! Laula tuo laulusi, joka ennenkin aina oa minua ilahuttanut, tänään sitä halusta kuuntelisin.» Liisu lauloi:
Oi kuinka ompi herttainen tää oma koti pienoinen! Ken täällä kultaa kaipaapi, kun parempi on lempesi? En tiedä koko mailmassa mä tavaraa niin kallista.»
Mikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikäänkuin ajatuksissaan hän toisti Liisun viimeiset sanat: »En tiedä koko mailmassa mä tavaraa niin kallista!» — Hänen ajatuksensa lensivät kauas menneisiin aikoihin. — —
Näin onnellisina elivät Niittymäen asukkaat. Viulu-Mikko, joka aina asui heidän luonansa, näki vielä monta helluntai-aurinkoa nousevan ja laskevan, vaan vihdoin hän sai, kuten toivoi hautansa Anna-Liisan viereen.
Mäkelässä on Manta emäntänä. Hän on saanut hyvän miehen, ja vanhukset ovat jättäneet kaikki toimet nuorille. — Niin käy, polvet katoavat, — toiset tulevat sijaan — useimmista ei näy muuta jälkeä, kuin vähäinen hautakumpu, jossa ruoho kesällä rehevästi kasvaa.
HAAPAKALLIO.
1. PAPPILA.
Hämeenmaassa kartanot useasti ovat rakennetut järvien rannoille, ja se onkin luonnollista, koska tämä osa Suomea juuri on »maa tuhatjärvinen.» K—n pitäjän pappila on myös rakennettu lähelle K—veden rantaa. Pappilan asuntohuoneitten akkunoista on näköala erittäin kaunis, sillä suuren puutarhan vanhojen puitten välistä näkyy sieltä ja täältä K—veden lahti. Asuntorivin toisella puolella on piha, ja siitä on vain muutama askele maantielle, joka kulkee vähäisen koivumetsän lävitse. Tässä kauniissa seudussa kasvoi rovasti Honkasen seitsemäntoistavuotias tytär Maaria niin vapaana kuin kukka koivun juurella tuolla metsässä.
Maarian äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessansa. Yksi vanhempi sisar ja veli oli hänellä elossa; mutta Eeva, joka oli viisitoista vuotta häntä vanhempi, oli jo monta vuotta ollut naituna Tuomelan kartanoon Tyrvään pitäjässä. Vaan Aatu veli oli kahdenkolmattavuotinen, iloinen kuin lintu ja tavallisesti Maarian kumppanina. Vanha rovasti, joka paljon rakasti lapsiansa, oli itse opettanut Maaria tytärtänsä. Kun ilma oli kaunis ja raitis, sai hän juoksennella ulkona, mutta kun se oli pilvinen, luki hän ahkeraan isänsä kamarissa.
Maarian sisar Eeva oli nyt lastensa kanssa pappilassa. Lapset leikitsivät puutarhassa, ja Eeva istui Maarian kanssa lehtimajassa katsellen pienoisia.
»Maaria, sinä olet täällä niin yksin», sanoi Eeva. »Huomenna, kun lähden kotiin, täytyy sinun tulla kanssani Tuomelaan. Täällä vain kasvat ilman äidillistä ohjausta.»
»En tahdo jättää vanhaa isääni yksin», sanoi Maaria, »mutta muutamaksi viikoksi tulen mielellänikin».
»Isä kyllä antaa sinun tulla vähän maailmaa katselemaan», vakuutti Eeva, »ja vanha Leena talon toimet pitää yhtä hyvin kuin sinä».
»Eivät ole Tyrvään kuohuvat kosket niin suloiset kuin Hämeen saariset järvet», vastasi Maaria, »enkä usko, että aikani kuluisi siellä kauemmin. Taas jos äidillistä ohjetta tarvitsen, juoksen vain koivumetsän lävitse Koivumäelle. Siellä majurin rouva on kuin äiti minulle ja Hanna kuin sisar. Sielläpä välistä minulta kuluu päiväkin».
»Entä Hemmi», kysyi Eeva vähän nauraen, »onko hän mielestäsi kuin veli?»
Maaria ei ennättänyt vastata, sillä lapset huusivat: »Tulee vieraita, Koivumäen herrasväki!» ja samassa näkyikin jo Aatu tulevan Hemmin ja Hannan kanssa puutarhaan. Eeva ja Maaria läksivät iloisesti heitä vastaan. Nyt tuli myös rovastin kanssa majuri rouvineen puutarhaan, ja kaikki päättivät viettää illan siellä, koska ilma oli lämmin ja tyyni.
»Noh, Maaria kukkani», sanoi majuri, »sinäpä aina päivästä päivään tulet koreammaksi. Olet kohta yhtä muhkea kuin Tuomelan patrunessa, jos vain joudut saamaan itsellesi kartanon.»
»Kotini on minulle hyvä kartano, ja isäni suojassa on herttaista olla», vakuutti Maaria, »en tiedä mitään parempata.»
»Hm, niin tytöt aina sanovat, mutta toista ajattelevat», vastasi majuri.
Nyt tuotiin kahvia. Sen juotua nuoret läksivät pallonheittoon, ja seuran vanhempi puoli istui lehtimajassa katsellen nuorten iloa. Eevan vanhimmat lapset saivat myös olla pallonheitossa, mutta pienemmät leikitsivät sannassa ja katselivat, miten koreat pallot kilpailivat pääskyjen kanssa ilmassa.
Pian oli ilta kulunut, ja vieraat sanoivat jäähyväiset. Majuri ja hänen rouvansa läksivät hevosella pois, mutta Hemmin ja Hannan oli jalkaisin meneminen. Hemmi haki sisartansa, mutta rovasti sanoi hänen jo menneen Maarian kanssa. Kuultuansa sen Hemmi jätti hyvästi ja kiirehti heidän jälkeensä Aatun kanssa.
Hanna ja Maaria olivat vähän matkaa joutuneet edelle. Jo kuului illan hiljaisuudessa haapain suhina Haapakalliolta. Tämä kallio oli muutaman askeleen päässä maantiestä ja melkein puolimatkassa pappilasta Koivumäelle. Siihen asti nuoret useasti saattoivat toisiansa, ja sinne nytkin Hanna ja Maaria poikkesivat. He päättivät jutella siellä siksi, kunnes veljet sinne joutuisivat.
Kauan eivät jutelleet, ennenkuin Maaria sanoi: »Eivätkö veljemme tule jo? Kuulen äänen. Se on Aatu, joka laulaa.»
Tytöt kuuntelivat. Aatu lauloi raikkaalla ja selvällä äänellänsä Oksasen kaunista laulua: »Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa» j. n. e. Hanna ja Maaria juoksivat kilpaa veljiänsä vastaan. Maarian posket hehkuivat, hän oli iloinen ja innostunut. Hemmi ei saanut silmiänsä neitosesta. Hän sanoi Aatulle: »Miksi lauloit Savonmaasta? Mikä on suloisempi kuin Hämeenmaa?»
»Laulan, niinkuin laulun sanat kuuluvat», vastasi Aatu, »ne ovat ihanat, ei niitä sovi parantaa. Olisin kenties paraiten sinun mielestäsi onnistunut, jos olisin laulanut: 'Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Maaria.'
Hemmi naurahti vähän. Hän oli Aatun lapsuudenystävä eikä piitannut mitään Aatun pienestä pilasta.
»Aatu on aina vallaton», sanoi Maaria, »älä pahastu, Hemmi, hänen puheestansa. Huomenna taidan lähteä pois Eevan kanssa Tuomelaan; senpätähden erittäinkin täytyy meidän nyt hyvässä sovussa eritä».
»Tuomelaan, — vai lähdet sinä Tuomelaan! Mutta älä unohda lapsuudenystäviäsi, Maaria!»
»Mitä vielä», sanoi Maaria. »Vaikka kaikki muu unohtuisi maailmassa, niin lapsuuden ystävät eivät unohdu. Voi kuinka rakkaat ovat kaikki nämät puut minulle ja tuo Haapakalliokin ja puro, joka sen sivutse juosta lirisee.»
Hemmi juoksi ottamaan muutamia lemmenkukkia puron rannalta ja antoi ne Maarialle, sanoen: »Jää hyvästi ja ota nämät muistoksi». Maaria kiitti ja pisti ne neulalla rintaansa. Nuoret erosivat ja läksivät kukin kotiinsa.
Hemmi ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestänsä ei Maaria näyttänyt erittäin iloiselta muistokukkia ottaessansa. Sen hän kertoi sisarellensakin, mutta Hanna sanoi: »Ei ole Maaria lapsi enää. Eikö nuoren tytön pidäkkin tunteitansa salata?»
»En tiedä», vastasi Hemmi. »Toivoisin Maarian olevan pienen tytön vielä.
Silloin hän tuli aina ilolla vastaani ja taputteli poskiani.»
»Ole huoletta! Maaria kyllä pitää sinua rakkaana», vakuutti Hanna.
Hemmi pudisti päätänsä, mutta tuli kuitenkin tyytyväisempänä kotiin keskusteltuaan sisarensa kanssa.
* * * * *
Aatun ja Maarian kotia tullessa sanoi Eeva: »Ah, lemmenkukkia! Ne ovat varmaankin Hemmin antamia.»
»Niin ovat», vastasi Maaria, »ne kukat ovat aina olleet lemmikkejäni.
Hemmi sen tiesi ja antoi ne sen vuoksi minulle».
»Ja Maaria oli iloinen», vakuutti Aatu. »Etkö ymmärrä, Eeva, että hän on varsin mielistynyt Hemmiin.»
»Aina sinä olet paha», sanoi Maaria. »Hemmi on minulle rakas lapsuudenystävä, mutta rakastunut häneen en ole. Jos hän menee taikka tulee, en ole siitä liioin surullinen enkä iloinen.»
»Saammepa nähdä», oli Aatun vastaus.
2. ORPO.
Tyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui korpraali Teräsen leski kolmentoistavuotisen tyttärensä kanssa. He olivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli heikko ja kivulloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut puutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelutyössä.
Riika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan äitivainajalla ollut kasvattina, kunnes joutui naimisiin Teräsen kanssa. Riika oli nuorena ollut ihana ja miellyttävä tyttö. Siihen aikaan, jolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan velivainaja, luutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin rakastunut, mutta se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan, ja kun luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimisiin Teräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut kaikki aina tekemään emäntänsä käskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta kaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän taipui patrunessan tahtoon; ja kun luutnantti saapui taas kotiin ja kyseli Riikaa, sanoi patrunessa: »Riika on naimisiin joutunut. Hän on saanut rehellisen miehen, joka on hänen vertaisensa.» Silloin oli luutnantti vaalistunut ja sanonut: »Oi äiti, minun vertaisekseni hänet kasvatitte; miksi minulta hänet ryöstitte?» Eikä siitä asti ollut luutnantilla tervettä päivää, ja pian hän makasi vaaleana ja kylmänä. Hänen vanha äitinsä seurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa hän sanoi: »Mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten erottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos vain ovat samalla sivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska olen erottanut kaksi rakastavaista sydäntä; se on minulle paljon maksanut.»
Nyt he makaavat, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut, mutta Riika asuu tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, — hän, joka kentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi.
Nyt oli syyskuun alku. Ilta oli pimeä, eikä yhtään kynttilää ollut
Riikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkea, jolla
Riika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut
Tuomelassa pellavia lihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa
raskasta työtä. Väsyneenä hän vaipui vuoteellensa ja nukahti.
Kekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi kekälettä, ja valkea loisti taas kirkkaammin. Hän otti kaksi kirjaa ja luki tulen loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti heräsi unestansa ja sanoi: »Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä luet. — Mitä on kaikki lukeminen auttanut minua?» puhui hän itseksensä. »Mitä luet, lapsi?» sanoi hän Niinille.
»Lännetärtä ja Runebergin runoelmia», vastasi Niini.
»Niin, niin!» sanoi Riika. »Runebergin runoelmat — ne antoi *hän* minulle. Se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. — Miksi opetin lapseni ruotsia lukemaan? Sinä olet suomalainen tyttö, lue suomalaista raamattuasi, lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, kun kärsimme täällä maailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä olet köyhä lapsi ja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla».
»Olen mielelläni lukenut pientä raamattuani», — vastasi Niini, — »mutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoessani Lännetärtä, jonka sain Tuomelan Helmiltä, sattui eteeni erittäin kaunis runoelma Mustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi meidän kauniilla suomenkielellämme. Tahdon teille, äiti, lukea ensi värsyn.» — Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen käännöksessänsä:
»Etelässä kaunis Spanja, Spanja on mun kotimaa; siellä lehevä kastanja Ebron rannall' humuaa; mandelkukat punertavat, hedelmöitsee viinipuu; siellä ruusut kaunihimmat, siellä kirkkahampi kuu».
»Niin, niin!» sanoi Riika. »Siellä ruusut ovat kaunihimmat, siellä — siellä — sinä minun sydämmeni ainoa rakastettu täällä maailmassa, ehkä pian näemme toisemme —»
»Äiti, hyvä äiti, miksi olette välistä niin kummallinen?» kysyi Niini.
»Mikä teitä vaivaa? En ymmärrä puhettanne.»
»Sinä olet lapsi, Niini, etkä ymmärrä, vaikka äitisi sinulle kertoisi kaikki kärsimisensä maailmassa ja kaikki ilonsa. Mutta nyt joudu levolle, lapsi, äitisi ei voi hyvin ja iltayön lepo on ruumiille paras.»
Niini meni levolle, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta. Hänen ajatuksensa lentelivät kauas ahtaasta mökistä. Hän ajatteli kaunista Espanjaa, josta hän oli lukenut, ja muisti samassa myös kiitettyä K—n pitäjää Hämeenmaassa, josta hän oli kuullut Tuomelan lasten paljon puhuvan. Hän ajatteli: »Voi jospa kerran pääsisin sinne, noille Hämeen korkeille kunnaille! Siellä laulaisin, jotta laaksot kajahtelisivat!» Näin ajatteli Niini ja oli onnellinen ajatuksissansa. Hän istahti vuoteellensa, ja mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa. Mutta mikä loiste näkyi tuolta mökin akkunasta? Niini sen jo arvasi. Se tuli ravustajien pärevalkeista. Niitä aina syysöisin näkyy Meskalan kosken ympärillä. Niini katseli rapuvalkeita ja kuunteli sirkkaa, joka lauleli takankolossa. Moni ison kartanon lapsi olisi kamalana pitänyt sirkan sirinää, mutta Niinille se oli vanha tuttu. Se oli hänen kumppaninansa yksinäisyydessä, se oli hänen lapsuutensa ystävä.
Niinin katsellessa pärevalkeita ne lähenivät ja joutuivat ohitse, mutta tuossa taas tuli joukko rannalle, päresoitot kädessä. Niini tunsi nuot ravustajat, ne olivat Tuomelan lapset. Mutta kukapa tuo vieras nuori tyttö oli, joka kuului heidän seuraansa? Niini muisti kuulleensa, että Tuomelan patrunessa oli tullut kotiin ja tuonut nuoren sisarensa kanssansa, ja hän päätti vieraan neitosen patrunessan sisareksi.
Valkeat katosivat vihdoin, ja Niini läksi levolle ja nukkui. Aamulla oli kello viisi, kun hän heräsi äitinsä vaikeroimiseen ja kysyi: »Oletteko, äiti, sairastunut?»
»Olen», vastasi Riika. »Rinnassani on kova polte. Jos vain tulisi päivä, lähettäisin sinut Tuomelaan lääkettä hakemaan itselleni.»
Niini hyppäsi vuoteeltansa ja puki pikaisesti yllensä, sanoen: »Äiti, minä menen oitis Tuomelaan.»
»Ei, lapseni», sanoi Riika, »patrunessa ei vielä ole ylhäällä».
Kun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämmensä tykytti. Kiiruusti hän astui, tavan takaa pyyhkiellen esiliinallaan silmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. »Voi jospa olisin päässyt tuolla hevosella!» ajatteli Niini, mutta se oli jo mennyt. Niini rupesi juoksemaan, ja pian hän oli joutunut kartanoon. Hän meni kyökkiin, ja tuossapa oli sama neito, jota hän eilen oli katsellut rapuvalkean loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut, patrunessan sisar Maaria.
Maaria kuori rapuja kyökissä Niinin tullessa. Tyttö pyysi saada patrunessaa puhutella.
»Nuotkin ovat aina pyytämässä», ärjäsi kyökkipiika. »Ei nyt kukaan joudu patrunessaa kutsumaan, täällä on vieraita. Tule toiste.»
»Äitini on sairas», valitti Niini, »pyytäkää häntä pian, pian».
»Aina se on sairas», mutisi kyökkipiika. Mutta Maaria, joka näki tytön tuskan, lausui lempeällä äänellänsä: »Minä menen toimittamaan sinulle apua, lähde vain kotiin. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.»
Niini kertoi nyt, miten kova polte oli hänen äitinsä rinnassa, ja itkien meni hän sitte kotiin.
Vieras, joka oli Tuomelassa, oli piirilääkäri Aarni Vakanen. Tohtori Vakanen oli etevimpiä miehiä. Hän oli virassansa muita taitavampi ja teki työnsä suurella tarkkuudella. Hän oli myös parhaassa iässänsä, ja hänen suora luonteensa miellytti kaikkia, mutta vielä ei kukaan neitonen ollut häntä sitonut kultakahleihinsa.
Tohtori Vakanen puhui paraikaa patruunan ja Eevan kanssa, kun Maaria tuli sisälle.
»Orpanani, tohtori Vakanen, ja vaimoni sisar», sanoi patruuna.
Tohtori tarkasteli vähän Maariaa, mutta pian hän oli unohtanut koko tämän kukoistavan tytön.
Maaria kääntyi Eevaan, sanoen: »Teräsen tyttö oli täällä ja sanoi äidillänsä olevan kovan poltteen rinnassa. Mitä apua olisi hänelle hankittava?»
Tohtori kuuli Maarian puheen ja kysyi: »Missä hän asuu? Kyllä minä menen häntä katsomaan.» — Saatuansa tiedon hän jätti hyvästi ja läksi kiiruusti ajamaan sinne. Eeva käski kyökkipiian mennä Niiniä auttamaan Riikan hoitamisessa.
Ei kauan viipynyt, ennenkuin tohtori tuli Tuomelaan takaisin. Hän pudisti päätänsä ja sanoi: — »Teräsen leski ei kauan elä. Mutta, Eeva hyvä, eikö ole mitään parempaa hoitajaa kuin tuo suurisuinen piika, jonka sinne lähetit?»
Eeva tuumaili, mutta ei muistanut ketään sopivaa. Silloin Maaria sanoi:
»Kyllä minä menen häntä hoitamaan.»
»Mene vain», lausui Eeva, »kyllä se on hyvä, että Riika parka saa jonkun ymmärtäväisen ihmisen kanssa puhua; hänellä ei ole sopivaa puhekumppania vertaistensa seassa».
Tohtori katsoi epäillen Maariaan ja sanoi sitte: »Joka paraiten loistaa tanssisalissa, se on usein kehnoin hoitaja sairashuoneessa.»
Maarian posket punastuivat. Häntä harmittivat nuot tohtorin sanat, ja hän vastasi: »Paremman hoitajan puutteessa pidän kumminkin päätökseni ja lähden Niiniä auttamaan.» Ja Maaria läksi. Hän tuli Riikan mökkiin, jossa Niini istui äitinsä vuoteen ääressä itkien. Maaria pani kätensä hänen olallensa ja kuiskasi hiljaa: »Niini hyvä, minä tulen auttamaan sinua äitisi hoitamisessa. Maija saa mennä kotiin.» Maija meni, ja Maaria jäi lohduttamaan tyttöä.
Niini itki katkerasti ja sanoi: »Äitini, rakas äitini, mihinkä joudun, jos kuolette?»
»Jumala on orpoin isä», vastasi Maaria.
Riika katsoi kummastellen tuota kaunista neitosta ja lausui: »Niin nuori ja sentään jo niin vahva luottamus Jumalaan. Oletteko papin tytär?»
»Olen», vastasi Maaria.
»Niin se on», vakuutti Riika, »Jumala on orpoin isä; ja muista, lapseni, häneen turvata!»
»Miksi hän ottaa minulta äitini?» valitti Niini.
»Älä pyydä, mato, joka maassa matelet, hänen salaisia neuvojansa tutkistella», sanoi Riika, »vaan ota tyytyväisyydellä vastaan sekä murheet että ilot. Kaikki ne ovat meidän hyödyksemme.»
Näin kuluivat illat ja päivät mökissä. Maaria ja Niini hoitivat sairasta kaikella huolella, ja kun Riikalla oli paremmat hetket, antoi hän viisaita neuvojansa lapselleen. Neljä päivää oli Maaria ollut sairashuoneessa, kun Vakanen taas tuli rantamökkiin. Täällä oli kaikki käynyt hyvässä järjestyksessä, jonka Vakanenkin huomasi; mutta hän ei siitä mitään muuta maininnut, kuin että sairasta piti niin hoidettaman kuin tähänkin asti.
Vakasen mentyä Maaria jäi ihmettelemään tuota miestä, joka hänestä ei mitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki kilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut.
Riikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi istumaan. Samassa hän yskähti, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa. Hän makasi nyt vaaleana vuoteellansa ja sanoi vähän aikaa levähdettyänsä: »Lapseni, jo jätän sinut ilman maallista turvaa. Ja muista myös, että puhdas maine on köyhän paras ja ainoa tavara. Jää hyvästi, pieni Niiniseni! — Minä tulen pian — pian — siellä on ilo loppumatta, lakkaamatta.» Ja huoneessa, jossa vastikään oli kuulunut sairaan tyytyväinen ääni, kuului nyt ainoastaan sirkan laulu ja orvon hiljainen itku. Riikan kärsimiset olivat loppuneet.
3. HUUTOKAUPPA.
Syyskuu oli keskivälissä. Lehdet koivikoissa olivat kellastuneet. Kirkon kellot kajahtelivat surullisesti pyhäaamuna. — Kenen kellot soivat? Ketä haudataan? — kyseli kansa, joka kuljeskeli kirkolle. — Teräsen Riikaa haudataan, — kuului vastaus. — Tuolla tulee saattoväki. — Ja siellä näkyikin vähäinen joukko mustiin vaatteisiin puettuja ihmisiä. Ne olivat kaikki Tuomelaan kuuluvia.
Niinin posket olivat kalpeat, ja hänen mustat silmänsä näyttivät vielä tavallista mustemmilta. Hän oli itkenyt paljon, mutta nyt hän ei saanut kyynelettä silmiinsä. Hän oli murtumaisillansa, sillä mustalla mullalla peitettiin kaikki, mitä hän oli maailmassa rakastanut, hänen äitinsä.
Ihmiset, jotka katselivat lasta, sanoivat: »Tuo Teräsen joukko ei ikinä ollut vertaistensa kaltainen, ja kummapa tuo tyttö nytkin on, kun ei edes äitiänsä itke.»
»Kyllä minä ne tunnen», lausui eräs leveä lihava akka, »ne ovat kovanlaatuisia. Muistaakseni olen kuullut heidän olevan mustalaissukua, ja niin se onkin, kylläpä sen näkee tuosta tytöstäkin, joka on niin musta kuin kekäle. Ja äitikin noitui Tuomelan patruunan velivainajan niin, että jo olisi päässyt luutnantin kanssa naimisiin, ellei vanha patrunessa olisi siitä loppua tehnyt ja naittanut Riikaa Teräselle. Teränen oli silloin vain vankka työmies, vaikka sittemmin meni sotaväkeen. Mutta luutnantti kuoli sulasta rakkaudesta.» Nyt kulki akan juttu suusta suuhun ja korvasta korvaan, sekä tosi että valhe yhteen sekoitettuna; mutta valhe Riikan noitumisesta ja mustalaissukulaisuudesta oli erittäinkin halullista kuulijoille.
Hautajaisten jälkeen Niini meni Tuomelaan. Patrunessa oli luvannut, että
Niini saisi heillä olla siksi, kunnes hänelle koti hankittaisiin.
Nyt oli maanantai. Niini istui Tuomelan lasten kamarissa katsellen Meskalan kosken kuohua ja äitivainajansa pientä mökkiä rannalla. Voi, kuinka rakas oli hänelle ollut tuo pieni köyhä koti Nyt ei hänellä ollut kotia enää. Tyttö arveli huutokaupalle joutuvansa, ja minkäkaltaisen kodin hän sitte oli saava, se oli tietämätöntä. Hän itki katkerasti, mutta samassa hän kuuli salista puhetta. Se oli patruunan ja tohtorin ääni. Patruuna sanoi Niinin olleen huutokaupalla ja Niemen Marttiinin vähimmällä maksulla ottaneen hänet. »Olisin minä tyttöraukalle paremman kodin suonut», lisäsi patruuna vielä.
»Ohoh», sanoi tohtori, »tuopa on kummaa! Täytyykö meidän maassa vielä ihmisten lasten olla huutokaupalla?»
»Niinpä se on», vastasi patruuna. »Kun kerran vaivaisten kassasta maksu tulee, niin pitää lapsen sille menemän, joka hänen vähimmästä maksusta ottaa vastaan.»
»Olisin minä pitäjän miehiä», vakuutti tohtori, »niin se ei tapahtuisi, vaan minä panisin lapsen tunnettuun hyvään kotiin ja maksaisin köyhäinkassasta kohtuullisen maksun. Kyllä niitä aina löytyy, jos ei yksi, niin toinen, jotka määrätystä rahasta ottavat lapsen kasvattaaksensa, emmekä myös vallan ole kelvollisten kasvattajien puutteessa; mutta huutokauppa on vain totuttu paha tapa.»
Niinin sydän sykki kummasti. Hän oli tuomittu rikkaalle Marttiinille, jonka rouva ja lapset olivat tunnetut kovin pahoiksi. Se oli kova tuomio, mutta tuo tohtorin puolustus, sepä oli kuin lääke haavalle. Olihan joku maailmassa, joka olisi tahtonut lievittää orvon elämää.
Yksi oli vielä huoneessa, joka kuunteli tohtorin puhetta. Se oli Maaria, joka oli tullut Niiniä lohduttamaan. Nyt tuli patruuna ja sanoi Niinin pian pääsevän uuteen kotiinsa, sillä Niemen Marttiinin herrasväki oli luvannut tulla Tuomelaan ja sitte illalla viedä Niinin kanssansa.
Niini rupesi taas katkerasti itkemään, mutta Maaria sanoi: »Älä itke, Niini, koeta vain aina tehdä emäntäsi tahto, niin kentiesi ei sinulla ole yhtään hätää.»
Kauan ei Maaria joutunut lohduttamaan Niiniä, ennenkuin komeat vaunut ajoivat pihaan. Niemen Marttiini siinä oli perheinensä.
Marttiini itse oli ennen ollut kauppiaana pienessä merikaupungissa, jossa hän tervan myynnistä oli tullut rikkaaksi. Hän ei muusta tietänyt kuin rahasta. Rahan mukaan hän ihmisetkin punnitsi. Mitä oli kaikki oppi ja taito — tyhjiä lörpötyksiä vain, jos eivät tuoneet suuria voittoja taskuun. Virkamiehistä ei hän pitänyt mitään; eihän niillä tavallisesti ollut paljo kolikoita. Pöyhkeänä hän kulki kuin tyhmä kalkkuna, ja perheensä oli samaa laatua. Hänellä oli vaimo ja kolme tytärtä, joista kaksi jo oli naimaijässä, ja kaksi poikaa, joista toinen oli alaikäinen. Hänen nuorin tyttärensä Ruusa oli tuleva Niinin hoitolapseksi. Siinä oli koko perhe, josta nyt näemme Tuomelassa kaikki muut paitsi kaksi nuorinta lasta.
Marttiinin rouva istui leveänä sohvassa katsellen mielihyvällä tyttäriänsä. Vanhin, Emilia, olikin komea muodoltansa, mutta tyhmä ja ylpeä kuin vanhemmat. Toinen tytär, Hilda, oli taitava pianonsoitossa ja tahtoikin sillä loistaa. Nytkin hän seisoi pianon ääressä nuottikirjoja tarkastellen, mutta sieltä ehtimiseen silmänsä lentelivät ympäri, ikäänkuin hän olisi odottanut jotain. Jopa hän viimein kysyikin, eikö tohtori Vakanen ollut Tuomelassa, ja kun Eeva sanoi hänen paraikaa olevan heillä, näytti hän tyytyväiseltä. Tuo lihava rouvakin tuli heti puheliaammaksi ja sanoi:
»On se toki onni, että piirissämme on niin taitava tohtori kuin Vakanen. Monta monituista kertaa hän minutkin on parantanut, kun olen tullut kipeäksi harmista noitten pahain piikain tähden. Ennen olin myös joka päivä pelossa, että mieheni, joka on ylen lihava, voisi saada halvauksen, mutta kyllä nyt saa olla hyvässä turvassa, kun on tuo viisas tohtori meillä. Se vain on paha, että hän ei ole nainut vielä. Meidän Emilian olisi jo kauan tarvinnut häntä puhutella, mutta hän on niin jo, ettei hän voi naimattoman tohtorin kanssa puhua.»
»Onko Emilia kipeä?» kysyi Eeva. »Eipä hän siltä näytä.»
»On», vastasi rouva. »Jo kauan hän on sairastanut sydämmentykytystä. Mutta johtui mieleeni, mitä äskettäin kuulin, että patrunessalla on sisar täällä.» Rouva ei ehtinyt sanoa enempää, ennenkuin kaksi ovea aukeni; toisesta herrat tulivat sisälle ja toisesta Maaria.
Emilian ja Hildan silmät pyörivät. Heillä oli paljo katseltavaa. Tuollapa oli nyt tohtori, joka olisi ollut hyvä saalis, sillä hänellä oli suuri palkka; olisipa kyllä kelvannut olla tohtorinnana. Tuo ihana tyttö taas, joka heitä tervehti, niin suloisesti katsellen suurilla sinisilmillänsä, hänkin välttämättömästi vaati heidän huomiotansa. Marttiinin Lassikin seisoi kuin korpikuusi eikä muistanut tervehtiä, vaan jäi katselemaan Maariaa. Tohtorikin näkyi ihastuksella silmäilevän häntä ja sanoi vähän hymyillen: »En ole teitä vielä nähnyt tänä päivänä.» Maaria kumarsi vähän ja kääntyi heti pois, ajatellen itseksensä: »En voi hänen kanssansa puhua; kumma, miten häntä pelkään», ja iloinen Maaria tuli oikein vakavaksi nyt kuten aina, milloin tohtori oli seurassa.
Tervehdittyänsä Maaria kääntyi Hildan luo, joka nojaten pianoa vastaan tarkasteli nuottikirjoja, ja kysyi: »Soitatteko pianoa?»
»Soitan», vastasi Hilda. »Enkä muuta halua tehdäkkään kuin aina soittaa, se on työni aamusta iltaan.»
»Kyllä soitto on ihanaa, kun sillä itseänsä huvittaa moninaisten töittensä jälkeen», sanoi Maaria, »mutta aivan yksipuolista olisi mielestäni tehdä sitä aamusta iltaan asti».
Hilda, joka halusta tahtoi tohtoria juttelemaan kanssansa, vastasi: »Ei suinkaan. Tohtori, tulkaa minua puolustamaan! Eikö ole tosi, että yhtä työtä saattaa tehdä aina aamusta iltaan; niinpä tohtorikin parantaa sairaita päivät pitkät.»
Tohtori Vakasen suu kävi vähän ilvenauruun, kun Hilda häntä vertaili itseensä, ja hän sanoi: »Se on minun ammattini. Jokainen, jonka on onnistunut valita itsellensä sopiva ammatti, tekee työnsä halulla, sillä silloin hän tietää olevansa pieni ase maansa hyödyksi. Varmaan tekin opetatte muille tuota ihanaa soittotaitoa, muutoin työnne olisi aivan yksipuolista ja itsekästä, jos sitä tekisitte vain oman itsenne huviksi eikä kenenkään hyödyksi.»
»Minäkö muita opettaisin? En suinkaan», vastasi Hilda. »Kuka sitä tekisi, jonka siihen ei pakkoa ole?»
»Eihän sitä muut tee kuin köyhät», sanoi Marttiinin rouva, »melkein kaikki koulunopettajatkin, näette, ovat köyhiä».
»Ja kuitenkin», vakuutti tohtori, »uhraa moni varallinenkin nuorukainen halulla rahansa saadaksensa opettajavirkaan tarvittavaa oppia ja taitoa. Hän tietää olevansa ase, eikä vähinkään, kansansa hyödyksi, ja sepä tieto täyttää hänen sydämmensä tyytyväisyydellä ja antaa hänelle voimaa hänen raskaaseen työhönsä».
Maaria katseli ihastuksella tohtoria. Hän ajatteli: »On tuo mies todellakin jalo ja järkevä. Hän ei olekkaan ylpeä, niinkuin luulin.»
Nyt tuli Eeva ja sanoi: »Minä tahdon katkaista riitanne ja pyydän Hildaa soittamaan meille vähäisen, ja ehkä Emilia laulaa.»
»Aivan kernaasti tahdon soittaa», vastasi Hilda, ja tohtoriin katsahtain hän lisäsi: »jos vain sillä voin huvittaa muita kuin ainoastaan itseäni».
Tohtori ei ollut enää kuulevinansa, hän vain puhui Marttiinin kanssa laivoista ja kaupasta.
Maaria toi uusia nuottivihkoja. Siinä heillä oli monta kaunista suomalaista ja ruotsalaista laulua valittavana, mutta Emilia sanoi: »En ole tottunut laulamaan paljon muita kuin saksalaisia lauluja.» Koska niitä ei täällä löytynyt, täytyi heidän kumminkin tyytyä erääseen ruotsalaiseen lauluun, joka olikin erittäin kaunis.
Lassi, joka Maariaa oli puhutellut melkein koko laulun ajan, kyseli nyt häneltä: »Ettekö te soita? Vai laulatteko?»
Maaria vastasi sekä laulavansa että soittavansa, mutta kanteletta eikä pianoa, ja nyt kaikki pyysivät häntä soittamaan. Maaria meni ottamaan kanteleensa ja rupesi laulamaan Runebergin runoelmaa Talonpojan pojasta.
Kun Maaria oli laulunsa lopettanut, olivat kaikki salissa ääneti, ikäänkuin olisivat pelänneet puheen häiritsevän niitä suloisia tunteita, joita ihana soitto ja laulu oli tuottanut heidän sydämmiinsä. Tohtori katkaisi viimein äänettömyyden, kysyen Maarialta, kuka tämän laulun oli ruotsista suomentanut.
»Niini Teränen», sanoi Maaria.
»Niini Teränen! Vai se!» huusi Marttiinin rouva kummastellen. Tohtori sanoi lisäksi: »Onpa oikein vahinko, että se lapsi ei saa mitään kasvatusta.»
»On», lausui Maaria; »hänellä on erinomainen tiedonhalu».
»Niinpä sen sanotaan olevan turhamainen», sanoi Marttiinin rouva. »Mitä hän tuommoisella taidolla tekee? Paras tytölle olisi, että häntä pidettäisiin kovassa työssä, niin hän kelpaisi ihmisille ja saisi maailmassa vaatetta ja ruokaa.»
»Vaate ja ruoka on hyvä asia, mutta ne eivät ole kaikki tässä maailmassa», virkkoi tohtori. »Olisi ainakin suotava, että se, jolla on kykyä ja halua kaikenlaisiin taitoihin, saisi opilla halunsa tyydyttää.»
Heidän niitä ja näitä jutellessansa oli jo ilta kulunut, ja vieraat läksivät pois, vieden kalpean Niinin kanssansa. Iso Vahti haukkui vielä muutaman haukunnan, ja Marttiinin komeat vaunut eivät enää näkyneet.
Vierasten mentyä sanoi patruuna tohtorille: »Ei sillä tavalla pidä rikkaita naisia kohdella, kuin sinä teet.»
»Kuinka niin?» kysyi tohtori.
»Noh, ainapa sinä mutisit vastaan, jos isä, äiti taikka tyttäret puhuivat. Näkyi selvään, että sinua ei miellytä kauppamiehet eikä heidän perheensä.»
»Ei suinkaan, sinä olet väärässä. Minä kyllä annan joka säädylle arvonsa. Ei ole virkamies porvaria parempi, kaikki olemme yhtä tarpeelliset ja yhtä arvokkaat, kun vain kukin teemme työmme kunnollisesti; mutta nuo pöyhkeät ihmiset, jotka rahalla kaikki punnitsevat, olkoot ne vaikka missä säädyssä taikka ammatissa, ovat aina naurettavia.»
Se oli tohtorin viimeinen ilta Tuomelassa tällä kertaa. Jo seuraavana päivänä hän jätti jäähyväiset ja lähti kotiinsa ajamaan.
Suitset makasivat höllänä hevosen selässä, ja Vakanen tuumaili itseksensä yhtä ja toista. Hän hieroi silmiänsä, ikäänkuin olisi sillä saanut ajatukset selvenemään, mutta turhaan — punaiset posket ja siniset silmät pyörivät aina hänen edessänsä. Vihdoin hän tuli perille. Kotinsa tuntui hänestä tyhjältä, hän oli väsynyt eikä viitsinyt olla ylhäällä, vaan pani maata, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Kauan hän käänteli itseänsä, ennenkuin vihdoin nukkui uneksien sinisistä silmistä, kanteleesta ja suloisesta laulusta.
4. ODOTTAMATON KOHTAUS.
Kesäaurinko paistoi taas kirkkaasti. K—veden aallot loiskivat hiljaisesti pappilan rantaan. Vieno länsituuli tuuditteli vanhojen puitten latvoja pappilan puutarhassa, jossa Maaria käveli poimien sireenikukkia.
Maaria oli viipynyt Tuomelassa enemmän, kuin ensin oli aikonut. Hän oli saanut esteitä, jotka hänen kotiinlähtöänsä viivyttivät. Niini Teränen oli siihen ollut aiheena.
Niini oli joutunut pahaan paikkaan, niinkuin Tuomelan patruuna pelkäsikin. Marttiinin nuorempi poika varsinkin oli paha ja ilkeä hänelle. Hän oli huomannut Niinin useasti lukevan niitä muutamia kirjoja, jotka hän oli perinyt äidiltänsä, ja niistä erittäinkin rakastavan Runebergin runoelmia. Poika oli ottanut kirjan ja uhannut heittää sen pesään. Niini istui juuri pieni Ruusa sylissä, kun hän näki kirjansa vaarassa, tuon kirjan, jonka hänen äitinsä oli saanut ystävältänsä ja jota hän aina oli suuressa arvossa pitänyt.
Niini huusi kerran kovasti ja hyppäsi ylös pelastaaksensa kirjaansa; mutta mikä tapahtuikaan? Pieni Ruusa putosi sylistä, ja jalka niveltyi. Nyt tuli Niinille pahat ajat. Hän oli syyllinen, se oli tosi ja hän sen itsekin tunsi, mutta siitä häntä myös piestiin ilman armoa. Hänen rakas kirjansa oli joutunut tulen omaksi, ja pieni Ruusa, ainoa, joka hänelle oli rakas tässä perheessä, vaikeroitsi hänen tähtensä. Tuo ilkeä poika, joka oli kaiken alkusyy, pääsi rangaistuksesta vapaaksi, niinkuin ei mitään olisi tehnyt.
Tohtori Vakanen, joka noudettiin Niemen kartanoon, oli pian lapsen jalan sijallensa laittanut, mutta pahempi oli Niinin. Hän oli pelästyksestä ja kovasta pieksemisestä niin runneltu, että joutui sairaaksi. Tohtori Vakasen, joka oli tunnollinen ihmisystävä eikä tehnyt eroa rikkaan ja köyhän välillä, kävi sääli Niini rukkaa. Hän kuuli kyllä Marttiinin perheen puhuvan sitä ja tätä »kelvottomasta Niinistä, joka ei viitsinyt lasta hoitaa, vaan luki tuiki turhamaisia kirjoja»; mutta Vakanen kysyi Niiniltä itseltään, miten tämä onnettomuus oli tullut, ja Niini puhui kaikki niin, kuin tosi oli. Niemeltä tohtori läksi Tuomelaan, jossa hän kertoi, miten kurjassa tilassa Niini oli, ja sanoi Maarialle: »Eikö olisi mahdollista, että kävisitte häntä katsomassa? Niemellä ei hänelle paljon hoitoa anneta, mutta se olisi lapselle sangen tarpeen.»
Maaria hymyili ja lupasi sen tehdä halusta, koska lapsi oli hänelle rakas.
Tohtori sanoi vielä: »Kun ensi kertoja seurassanne vietin, mittasin teitä väärällä mitalla. Antakaa se minulle anteeksi.»
»Sen olen jo aikoja sitte tehnyt», vastasi Maaria, mutta hän ei uskaltanut katsoa tohtoriin, vaan riensi pois huoneesta ja läksi Niemelle. Siellä hän kävi nyt joka päivä, siksi kuin Niini parani. Mutta vielä oli yksi onnettomuus tapahtuva.
Emilia oli ollut Tuomelassa. Siellä tytöt olivat vaihetelleet sormuksiansa, eikä Emilia pois lähteissään huomannut, että hänen sormuksistansa yksi oli unohtunut Maarian sormeen. Illalla levolle mennessään hän laski sormuksensa pöydällä olevalle neula-astialle. Aamulla puettuansa vaatteet yllensä otti Emilia sormuksensa — mutta kumma — yksi oli poissa. Missä se oli? Niini oli ollut kamarissa. — »Hän sen varmaankin on vienyt», — ajatteli Emilia ja käski Niinin hakea sitä; mutta kun se ei löytynyt, sanoi hän: »Sinä kelvoton sen varmaankin olet varastanut.»
Kauhistuksella Niini kuunteli näitä syytöksiä ja vastasi: »Varastanut en ole, ja Jumala varjelkoon minua sitä ikänä tekemästä.» Hän oli vaalistunut, ja siitä tuli Emilia vielä enemmän vakuutetuksi, että tyttö oli syyllinen.
Illalla oli Niini tavallisuuden mukaan nukuttanut Ruusan, mutta kun maata pantiin, ei löytynyt Niiniä mistään. Marttiini ja hänen perheensä luulivat tytön karanneen, varastettu kalu mukanaan, ja lähettivät palvelijansa häntä hakemaan. Palvelija ei hakenutkaan, kun toivoi vain Niinin pääsevän karkuun; hänenkin tuli sääli tyttö rukkaa. Tultuansa maantietä pitkin Tuomelaan hän meni väentupaan ja kertoi siellä, että Niini oli karannut, kun häntä oli syytetty kultasormuksen varastamisesta. Kyökki-Maija juoksi oitis uutisia juttelemaan herrasväelleenkin. Kuultuansa Maijan puheen muisti Maaria heti sormuksen, jonka Emilia oli unohtanut hänen sormeensa, ja lähetti sen palvelijan mukana Niemelle. Kun palvelija toi sormuksen Emilialle ja sanoi, missä se oli ollut, punastui Emilia, sillä nyt hän muisti unohtaneensa sen Tuomelaan. Vähän silloin pisti hänen omaatuntoansa. — Maaria viipyi vielä jonkun aikaa Tuomelassa, hän toivoi saavansa tietoja Niinistä, jonka yhteyteen kohtalo hänet niin useasti oli vienyt; mutta Niini oli poissa, hänestä ei mitään kuulunut.
Kaikkein näiden asiain tähden tuli Maarian lähtö viivytetyksi. Mutta nyt hän oli kotona, ihanassa, rakkaassa kodissaan. Hän poimi kukkia ja ajatteli, miten aika oli vierinyt, sitte kun hän kotoa läksi. Syksyn tuulet olivat raivonneet, talvi luonut kinoksiansa ja kevätaurinko ne säteillänsä sulattanut, ja nyt oli taas lämmin, ihana kesä; tuo aika, jonka hän oli poissa ollut, vaikka pitkäkin, tuntui hänestä kuitenkin varsin lyhyeltä. Hän ajatteli itseänsä — hänkin oli mielestään muuttunut. Hän oli iloinen ja suruton kuin lapsi, kodista lähteissänsä, mutta nyt hän tiesi mitä oli kaipaus; kaikki ei ollut enää niin täydellistä kuin ennen. Syvällä hänen sydämmessään oli tallennettuna kuva, jonka jalo ja vakava muoto häntä ihastutti. — Hänen näin ajatellessaan oli koppa, johon hän kukkia poimi, tullut täyteen, ja hän läksi pois puutarhasta Koivumäelle päin.
Maaria oli kaunis kuin kukkanen kesällä, kulkeissansa kukkakoppa käsivarrella, lyhyt takki olalla ja päässä valkoinen hattu, jonka punaisia nauhoja länsituuli heilutteli. Kun hän oli joutunut Haapakallion lähelle, tuli Hanna häntä vastaan. Iloisesti tervehdittyänsä tytöt riensivät yhdessä Haapakalliolle. Heillä oli aikomus koristaa kallion kahvipaikka kukkasilla, sillä he odottivat tänä päivänä veljiänsä kotiin yliopistosta. Nyt he sitoilivat kukista kiehkuroita pöydän koristeeksi ja asettivat siihen myös kiiltävät kahvikupit.
Tytöt eivät vielä saaneet koristuksiansa valmiiksi, ennenkuin jo kuulivat pikaisesti astuvien jalkojen äänen, ja samassa nuoret ylioppilaat syleilivät kumpikin sisartansa.
Hemmi ja Aatu näkivät ihastuksella, miten Haapakallio oli koristettu heidän tähtensä, ja miten sisaret olivat paljon vaivaa nähneet sitä tehdessään. Nyt he istuivat mielihyvällä kahvipöydän ääreen ja rupesivat uutisia juttelemaan Helsingistä. Hupaista olikin tytöille kuulla yhtä ja toista tuolta komeasta pääkaupungista.
* * * * *
Parin virstan päässä Haapakalliolta kulki eräs kalpean näköinen tyttö. Hän oli hoikka ja vähäläntäinen kooltansa, mutta hänen erin viisaasta muodostansa näki hänen kumminkin olevan noin viidentoistavuotisen. Hänen hiuksensa olivat syysyötä mustemmat, ja hänen suurista mustista silmistänsä näkyi, että kärsimiset tälle lapselle eivät enää olleet outoja. Hän pyyhkieli aina tavan takaa kyyneleitä silmistänsä, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän rupesi kauniilla äänellä laulamaan:
»Tuoll' pilvet rientää turvatta nyt tuulen huvina, ja ilman maatta, kodotta mik' ompi elämä?»
Vähän matkaa hänen edellänsä kulki positiivinsoittaja. Tämä, kun kuuli tytön laulun, kummasteli hänen kaunista ääntänsä ja seisahtui odottamaan. Puhuttuansa tytön kanssa ja kuultuansa hänen mierontietä kuljeskelevan, hän kehoitti häntä mukaansa soiton vaihteeksi laulamaan. Soittaja lupasi siitä rahasta, minkä hän ansaitsisi, antaa tytölle osan.
»Saapa tuotakin koettaa», sanoi tyttö huoaten. Sitte he kulkivat edellensä, kunnes kuului haapain suhina Haapakalliolta ja näkyi iloisia nuoria.
»Menkäämme tuonne soittamaan», sanoi positiivinsoittaja. Muutaman askeleen päähän kalliosta he nyt seisahtuivat, ja Niini, joka seisoi selin kallioon, lauloi:
»Etelässä kaunis Spanja, Spanja on mun kotimaa, siellä lehevä kastanja Ebron rannall' humuaa; mandelkukat punertavat, hedelmöitsee viinipuu; siellä ruusut kaunihimmat, siellä kirkkahampi kuu.
Rinnassani huokaukset poijes vaatii minua; jätän kaikki huvitukset, jos vain pääsen kotia. Kotimaani ompi Spanja; riennän kotikunnaille, missä lehevä kastanja varjon antaa haudalle.»
Maaria, joka tytön laulaessa oli ajatellut: »Missä olen tuon äänen ennen kuullut?» — tuli nyt tytön luo ja huusi samassa: »Niini!» — »Maaria!» sanoi tyttö, ja hänen silmänsä näyttivät erinomaisen iloisilta. Mutta pian katosi ilo hänen muodostaan. Hän muisti kultasormusta ja ajatteli: »Ehkä Maariakin luulee minua syylliseksi.» Maaria sen huomasi ja arvasi syyn, jonka tähden puhuikin heti Niinille, miten sormuksen laita oli. Niiniltä putosi ikäänkuin taakka sydämmeltä. Hän oli taas ihmistenkin edessä puhdas ja viaton.
Positiivinsoittajan hän jätti ja seurasi Maariaa ja hänen kumppaneitansa, joille Maaria muutamilla sanoilla koetti selittää Niinin elämänvaiheet.
Niini nyt kertoi myös itse, miten hän läksi karkuun. Hän juoksi koko yön, sanoi hän, tietämättä, mihin meni. Sen hän vain tiesi, että pois, kauas pois hänen piti menemän. Sitte vasta, kun hänen tuli vilu ja nälkä, huomasi hän pahasta pahaan joutuneensa. Hänen täytyi kerjätä, »ja raskas on mieron tietä kulkea», lausui hän. »Kun kesäpuoli rupesi tulemaan», jatkoi Niini, »oli minulla vähän parempi olo. Silloin sain hiukan työtäkin monessa paikassa, ja nyt viimein parin virstan päässä täältä tapasin tuon positiivinsoittajan, jota hänen pyynnöstään aioin seurata ja laulamisella ansaita leipäni. Mutta onneni johdatti tänne askeleeni, ja nyt rukoilen teitä pitämään minut luonanne. Älkää panko minua tuonne outoon maailmaan!»
»Kyllä saat kodin täällä», sanoi Maaria, »mennään vain isäni kanssa tuumailemaan, mitä tehtäisiin».
Maarian sydämmessä syntyi päätös. Hän tahtoi tehdä Niinin niin onnelliseksi, kuin mahdollista olisi. Hän tahtoi olla ase *sen* kädessä, joka ihmisten onnet jakaa. Hartaasti hän pyysi isältänsä saada pitää Niiniä luonansa. Hemmi ja Aatu olivat luvanneet antaa Niinille opetusta; isän lupa vain vielä puuttui.
Rovasti tuumaili. Häntä ei oikein miellyttänyt tuo asia; hän piti sitä vain nuorten hullutuksena. Mutta vihdoin, kun Maaria puhui, miten oli havainnut Niinillä olevan erinomaiset lahjat, sanoi hän: »No, jääköön sitte tänne teidän oppilaaksenne.»
Maaria saattoi Niinin vähäiseen kamariin, sanoen: »Nyt, Niini, saat oppia ja taitoa niin paljon kuin haluat. Minä tiedän sinun sitä kaivanneen; ja kun sinulla vain on aikaa, tulet kanssani juttelemaan.»
»Oi, tämmöistä onnea en ole saattanut uneksiakkaan», lausui Niini. »Sitte kun äitini mullalla peitettiin, ei ole minulla iloista päivää ollut, ennenkuin tänään, kun teidät näin. Oi, nähneekö äitini nyt, miten köyhä tyttönsä on onnellinen? Jumala siunatkoon teitä! Te olette minun onneni enkeli.»
»Älä siitä puhu», vastasi Maaria, »ja jää hyvästi, sillä nyt sinun täytyy levätä».
Niini istui kamarissa olevan vuoteensa reunalle, ja harras kiitos nousi hänen sydämmestänsä Luojalle, joka hänen askeleensa tänne oli johdattanut. Hän otti vielä pienen raamattunsa ja luki siitä vähäisen. Sitte hän meni levolle; hän oli väsynyt sekä matkastansa että mielenliikutuksista. Ja seuraavana päivänä alkoi hänen koulunkäyntinsä.