'Hän on kelvollisen ruoan puutteessa. Maito on hapanta; katso, ettei lapsi semmoista saa! Lämmitä vain sen verran, mitä hän kerralla tarvitsee, ja pidä puhtaana astiat.'
'Saako niitä palkollisia tekemään, mitä käskee — itse olen poissa monta tuntia. Minä olen perustanut ompeluyhdistyksen, jossa ommellaan vaateapua köyhille lapsille — annanpa vielä tyttökoulussa muutamia tunteja niissä aineissa, joita enimmän harrastan.'
'Jätä kaikki koulutunnit, pane toimeen ompeluseurat, mutta ompele sinä kotona, sillä lasten pienenä ollessa on äidin helma heille paras suoja.'
'Minä en ikinä voi uuvuttaa itseäni jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuuteen, vaan tahdon myös elää henkistä elämää.'
Maarian puhuessa oli Tuominen tullut kamariin. Hän katsoi surullisesti tyttäreen ja lausui:
'Voi lapsi parka, paljon olemme sinun kasvatuksessasi laiminlyöneet, koska emme ole opettaneet sinua ymmärtämään, että kodissa on naisella lavea työala. Jos oikein käsittäisit velvollisuutesi, tietäisit myöskin, että sinulla kodissasi on kylläksi vaihtelevaa työtä. Joka päivä saat tutkia niitä eri luonteita, joita huonekunnassasi löytyy, ja ajatella, miten heitä parahiten voisit saattaa onnellisiksi. Se on perheenemännän kallis ja vaikea tehtävä; mutta kun hän työssään onnistuu, ken on häntä onnellisempi? Hän on kodin sydän, johon kaikki turvaavat, sekä palkolliset että lapset; ainoastaan hänelle perheenisäntäkin ilonsa ja huolensa uskoo.'
Maaria puhui jotakin miehen ja vaimon samanlaisista oikeuksista, mutta samassa tuli hänen miehensä kotiin. Vuorio nähtävästi iloitsi appensa ja anoppinsa tulosta, puristi veljellisesti Ilmarin kättä, kysyi Toinilta, montako kananpoikasta hänellä oli, ja lausui sitte vaimollensa: 'Noh Maariaseni, ovatko vieraamme saaneet kahvia?'
'Ei vielä, nuo piiat ovat niin hitaat.'
'Toimita nyt, ystäväni, joutuun — oikeinpa se minullekin hyvältä maistuisi, sillä muistathan, ettei eine aamulla ennättänyt tulla valmiiksi, ennenkuin minun jo täytyi rientää virkani toimiin.'
Punastuen Maaria meni kyökkiin, ja muutaman hetken perästä tuotiin kahvia. Mutta päivällinen — se nyt ei milloinkaan tahtonut valmistua. Kun jo kolme kajahusta oli kuulunut seinäkellosta, silloin Vuorio levottomasti lattialla kävellen katseli tavan takaa ruokasaliin päin. Vihdoin pyydettiin päivälliselle. Siinä nyt oli pöydässä yhtä kutakin lajia, mutta ensiksikin kilohailit olivat ihan happamat. Maaria hätääntyi ja sanoi neitsyelle: 'Mitenkä tämmöisiä olet pöytään tuonut? Nämäthän ovat pahentuneita!'
'Käskipä rouva minua ottamaan kilohailia, eikä niitä parempia ollut. Kun kala-astia on pidetty lämpimässä kyökkikonttoorissa, niin ihmekö se, että ovat pahentuneet.'
'Vie nämät kohta pois äläkä enää toiste jätä kaloja lämpimään.'
'Ei niitä minun aikanani sinne ole pantu, entinen piika ne jo jätti', sanoi tyttö ja läksi kyökkiin.
'Oikein on harmillista, kun täällä saa noin huonoja palkollisia', valitti Maaria.
'Niin, meillä on siinä kohden ollut paljo vastahakoisuuksia', sanoi Vuorio. 'Tuo on jo kolmas tänä vuonna — mutta jättäkäämme tämä puhe huonoista palkollisista — se ei ole mitään hauskaa. Maaria hyvä, anna tänne vähän paistia — kastike on kovin karvasta!' —
Näin olivat melkein kaikki kalliit, hyvät ruoka-aineet pilatut; — mutta minä arvelen, että tarpeeksenne olette kuulleet tästä perheestä, ja luulenpa, että Vuorion sijassa Joose maisteri varmaankin olisi suonut vaimollansa olevan vähemmän kirjallista ja enemmän taloudellista oppia.»
»Hm. — Kentiesi. — Mutta kuinkapa heidän sitte lopullisesti kävi?
Lopussahan kiitos seisoo.»
»Niin kyllä», sanoi mummo, »mutta sanotaanpa myöskin, että alku työn kaunistaa — ja kun alussa kaikki menee kodissa nurin, niin silloin ei tule loppukaan oikein hyvä. Lohdutukseksenne toki saatan sanoa, että Liinan kävi paremmin. Hänen luonteensa oli taipuvaisempi kuin Maarian, ja hänen viisaat vanhempansa saivat hänet vähitellen ymmärtämään, että pianon ääressä istuminen ei ollut hänen suurimpia velvollisuuksiansa. Mutta monta kovaa sai Liina parka kokea ja monta kyyneltä vuodattaa, joista hän olisi päässyt, jos kodissa hänen olisi täytynyt seurata äitiänsä kyökkiin ja aittaan.»
»Miten Toinin kävi?» kysyi Aino. »Minä siitä tytöstä toivon paljon hyvää. Kertokaa hänestä vielä.»
»Toinista!» sanoi mummo, ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat, kun hän lausui: »Niin, mitenkä muuten kuin hyvin. Toini oli niitä hempeitä, herttaisia naisia, jotka harvoin itseänsä muistavat; muitten onni on heidän onnensa. Hänestä olisi koko kertomus kerrottavana, mutta ilta joutuu — tahdonpa vain mainita, että Tuominen, huomattuansa vanhempien tytärtensä kasvatuksen vaillinaiseksi, päätti kokonaan toisella tavalla kasvattaa Toinia. Tämä lapsi sai kyllä oppia paljon, mutta hänen tärkein opittavansa oli tutkiminen, millä tavalla hän voisi muita tehdä onnelliseksi. — Kuulkaa, nuoret tyttöset! Silloin vasta voitte oikein tyytyväiset olla, kun muitten onnelliseksi saattamista pidätte suurimpana onnenanne. Toini oli tuon tärkeän opittavansa hyvin oppinut. Minä näin hänet aina tyytyväisenä; perheensä onni säteili hänenkin silmistänsä. Kun hänen miehensä joskus oli raskaalla mielellä ja tahtoi olla itseksensä, silloin Toini meni soittamaan ja laulamaan lauluja, joitten hän tiesi ihastuttavan miestänsä — ja pianpa hänen onnistuikin poistaa rakastettunsa raskas mielentila. Tällä en suinkaan tahdo sanoa, että kaikkien miesten raskasmielisyyttä pitäisi samalla tavalla viihdyttää — en suinkaan! Jospa se kävisikin yhdellä tavalla, silloinhan tuo naisen tärkeä tehtävä olisi helposti opittu!»
»Entäs Toinin lapset?» kysyi Nummi. »Eivätkö ne ollenkaan huutaneet?»
»Kyllä maar», vastasi mummo, »vaan kun tohina lastenkamarissa nousi korkeammillensa, silloin Toini riensi joukkoon ja puhui kauniin sadun, jota lapset istuivat ääneti kuuntelemaan. Sadun kerrottuaan hän käski heitä kiltisti leikkimään, jotta saisivat vielä toistekin tarinan kuulla, ja pujahti sitte taas toimiinsa.
Nyt olkoon kertomukseni loppunut, sillä muuten teekyökissä vesi kiehuu kuiviin. — Kaada, Ilmaseni, toinen kupillinen teetä.»
Ilma teki kuten mummo käski, ja nyt tuli hetken äänettömyys, kun kaikki rupesivat teetä juomaan. Joose maisteri, joka ensiksi sai kuppinsa tyhjäksi, sanoi hymyillen mummolle: »Niin, nyt minä saan kiittää sekä teestä että kertomuksesta. Tahdonpa myöskin myöntää, että vanha on aina viisain, ja halusta kyllä ottaisin Toinin tapaisen naisen vaimokseni — mutta mistäpä semmoisen löydän?»
»Siitä saatte itse huolta pitää», vastasi mummo.
»Kyllä tuo kertomuksenne oli hyvä eksemppeli», vakuutti leski. »Minä olen myöskin aikonut kasvattaa meidän Sannia aivan toisella tavalla kuin vanhempia tyttäriäni; olen päättänyt noin eksperimenteerata — jotta saisin selväksi, mikä keino on parahin.»
»Hyvin kaunis ajatus tuo», sanoi Nummi, »aivan uusi oppi jälkimaailmalle, josta keksinnöstä se varmaankin on teitä kiittävä», — ja hän kuiskasi Jooselle: »Kyllä sinä vielä saat anopin rouva Hyöriinistä.»
»Ole huoleti», vastasi Joose ja nousi istualta, lausuen: »Ilta käy jo kosteaksi, ulkona viipyminen saattaa olla haitaksi mummon terveydelle, mennään nyt siis kotiin.»
»Niin kyllä», sanoi leski. »Sanni tyttöni, mennään mekin jo pois. Sanni on vähän arka kylmälle.» — Ja rouva Hyöriin jätti hyvästi ja läksi tyttönsä kanssa kotiin. Heidän lähdettyänsä Ilma kysyi:
»Miksikä mummo aina näin viettää juhannusaattoa?»
»Se on, lapseni, minun salaisuuteni», vastasi mummo.
»Minulla myöskin on salaisuus», sanoi Ilma, »mutta, mummo, sen nyt tahdon teille ilmoittaa. Juhannusaatto tulee aina olemaan minullekin erityinen merkkipäivä, sillä tiedättekö, orpanani Nummi ja minä olemme tänään menneet kihloihin.»
»Toivotan teille sydämmestäni onnea ja siunausta! Olen ennustanut Nummi herralle onnellista kotielämää, ja nyt olen varsin vakuutettu siitä, että meidän pikku Ilma teidän kotinne herttaiseksi luo, sillä Toinin tytär sen tehtävänsä kyllä ymmärtää —»
»Toini! Oliko Toini äitimme?» kysyi Ilma.
»Oli, vaikka minä tietysti hänen nimensä Toiniksi muutin. Hänen arvoansa ja hyvyyttänsä te kyllä kaikin olette saaneet kokea.»
»Ja me kun emme ollenkaan sitä aavistaneet!» — sanoi Aino. »Oi mummo, kertokaa vielä meille jotakin, kertokaa omasta elämästänne!»
»Niin, kertokaa, mummo kulta!» pyysi Ilma.
Mummo hymähti, vastaten: »Katsokaa jokea, joka tuolla juoksee eteenpäin — se juoksee tyynenä, vaan paikoin se kohisevana koskena vyöryää. Silloin on sen voima mahtavin — mutta silloin se myöskin on vaarallisin; se saattaa paljon hyödyttää, vaan saattaapa myöskin vahingoittaa, — jos sen voimia väärin käytetään. Te seuraatte joen juoksua vieläkin eteenpäin. Tuo hurmaava pyörre tyyntyy vähitellen — te näette sen taas tyynenä. Kosken kohina humisee vielä korvissanne, mutta viimein on se vain hämäränä muistona mielessänne. Tuollainen on useimmiten ihmiselämä, ja siinä myöskin mummon elämäkerta.»
»Kiitoksia, mummo hyvä, kertomuksestanne», sanoi Nummi. »Ehkä toiste, jos eletään, viette meitä tarkastamaan tuota joen juoksua.»
»Kentiesi — sanoinhan, että useimmiten ihmisten elämä on joen kaltainen — ehkä tiedän teille joskus jutella jonkun elämästä.»
Kokkovalkeat sammuivat vähitellen, nuoret sanoivat sydämmelliset jäähyväisensä vanhalle ystävälleen, ja niin loppui juhannusaatto mummon luona.
KÖYHÄINMAJASSA.
Erään pikkukaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka aukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa liikettä. Hän nojaili akkunalautaa vasten hyräillen:
»Suomi, armas synnyinmaamme
tuhatjärvinen —»
»Antakaa, hyvä herra, penni», huusi vähäinen poikanulikka surkealla äänellä.
»Älä teeskentele», sanoi ylioppilas. »Tuossa saat pennin, mutta jos olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä.» Poika meni, ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti nuorukaista, sanoen: »Hyvää päivää! Älkää noille rahoja tuhlatko, kyllä kerjäläisiä on niin kauan kuin on laiskureitakin. Tehkööt ihmiset työtä, niin ei heidän tarvitse kerjätä.»
»Se kyllä paljon kurjuutta estäisi», vastasi nuorukainen, »sillä valitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet aikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein käyttäneet tavaraansa. Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen syypää.»
»Hm—hm, niin kyllä», vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas rupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:
»Täällä kehdon, kodon saamme,
haudan rauhaisen —»
kun eräs sievännäköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua pitkin, seisattui akkunan eteen, sanoen: »Hyvää huomenta, Keto!»
»Huomenta, huomenta! Minne matka?»
»Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! Mitäs tuolla kuumuudessa venyskelet? Täällä ulkona aamuilmassa on virkistävää kävellä.»
»Maltas, heti olen valmis tulemaan.» Keto otti lakkinsa, riensi ulos kadulle ystävänsä, nuoren maalarin luokse, ja nyt molemmat läksivät kävelemään. »Mistä aiot kuviasi etsiä?» kysyi Keto.
»Köyhäinhuoneesta», vastasi maalari; »minä olen siellä jo käynyt ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja havainnut, että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä».
»No niin, tuo hyöty — sehän sitte vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä ja arvostella pensselisi tuotteita.»
»En tarkoita ainoastaan heidän ulkomuotoaan. Myöskin heidän sisällinen elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen.»
»Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin», sanoi Keto, »mutta koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vain kurjuudenkin majaa katsomaan.»
Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, missä joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken ikäisiä, ja kullekin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs yhdistys oli lahjoittanut lapsille vaatteita, joten he olivat ulkonäöltään jokseenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat hyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän ja kärsivällisennäköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä, aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha mummo erittäinkin veti nuorukaisten huomiota puoleensa. Hän suori höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan, hänen vaatteensa olivat siistit, ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka on ainoastaan sillä, ken tietää sekä ilon että surun päivien olevan Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaanotettavia. Lapset istuivat halusta hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi piirtämään vanhuksen kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen elämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin häneltä: »Mitenkä olette tänne joutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?»
»Kyllä on montakin, mutta he eivät ole erin hyvissä varoissa hekään», sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.
»Jollette pahastuisi», sanoi Keto, »pyytäisin teitä kertomaan jotakin elämänvaiheistanne. Olette suvainnut, että ystäväni maalaa kuvanne; suokaa nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne.»
»Hyvä, oppinut herra! Minun elämäkertani on aivan tavallinen», vastasi vanhus, »sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt — vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää. Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa, miten se on kulunut näihin asti, ja miten tänne jouduin:
Minäkin olin ennen nuori ja iloinen. Palveluspaikkoja en juuri muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan rintaani, — se annettiin oikein kirkossa juuri Mikonpäivänä, — ja rahaan oli kirjoitettu: 'uskollisesta palveluksesta'. — Tässä sen näette.» Muori otti kaulastansa nauhan, jossa tuo rakas muisto hänen isäntäväestään vielä kirkkaana riippui. »Kun sen sain», jatkoi hän, »oli minulla juhlahetki. Ette voi ymmärtää, mitä silloin tunsin — ehkä sentään — näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri tuli kotiin, kun oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka teilläkin nyt on — tottapa tuo on teille onnen tunteita tuottanut? — Mutta jatkanpa kertomustani. — Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär naimisiin eräälle papille, ja minä rupesin heidän palvelukseensa. Mutta pian jouduin itsekin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä ja pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala siunasi meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen, vaikka varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä tyytyneet siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät palvelukseen ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, — kun Matinpäivään päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut. Kova oli eronhetki, me kun olimme onnelliset olleet — mutta — hänet otti Jumala! Kaivata sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa — minun oma rakas Tuomoni — niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki oli hyvin; hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt. Vaan hänellekin oli luotu kumppani — poikani meni naimisiin — ja minä olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina ynseä minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani minulle osotti. Minä huomasin sen ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen, kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa', ja itse myöskin ikävöitsin takaisin entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis nuorimman poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja oli kovin iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin ensin kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas kylmäksi minulle ja heitteli tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä että minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti työtä, ja koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua sentään. Näin vuodet kuluivat. Mutta kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa takamailla ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi. Minä sairastin kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta jaloilleni; voimani vaan eivät enää tulleet entiselleen. Poikani perhe kasvoi, ja kuulinpa miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka haaralla, kun väkeä on liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta näytti synkältä, ja eräänä päivänä hän ilmoitti saaneensa minulle paikan *köyhäinhuoneessa*. — Se oli salamanisku se ja kovin kohtaus elämässäni, kun rakas poikani, oma Tuomoni, minut hylkäsi; vaan Jumala häntä siunatkoon ja varjelkoon, ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä minä sillä hetkellä kärsin. Se oli ainoa kerta, jolloin olin onneton, sillä minä soimasin itseäni siitä, että olin huonosti kasvattanut poikani. Rakkautta ei minulta puuttunut häntä kasvattaessani, mutta jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja silloin on ihminen onnettomin, kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee, ettei sitä katuenkaan voi parantaa.
Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan; mitäpä hyötyä teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja oppineet?»
»Ja te voitte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?» sanoi maalari.
»Herra hyvä», vastasi muori, »anteeksi antaminen on paljoa helpompaa kuin anteeksi pyytäminen».
»Muori, kuulkaa», sanoi maalari innokkaasti, »kun olen kuvanne maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten, että tahtoisin olla ynseä köyhille vanhemmilleni, niin katselen teidän kuvaanne. Se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne ja kuinka pitkälle itsekkäisyys voi mennä.»
»Ja onpa», lausui Keto, »meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös tulee rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se, joka tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne, muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin äitini hylkääjä!»
Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät köyhäinmajasta.
Muori ajatteli itsekseen: »Oppinut, näenmä, osaa kaikesta oppia ottaa.»
MITÄ KOSKI KOHISEE? MITÄ KUUSET KUISKAILEE?
Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö — hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen kiharoitaan. Siinä hän oleskeli aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna, kun kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät, läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen reunalle. Siihen hän istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka lukemaan. Hetkisen vain hän kirjaan silmäili, vaan laski sen sitte pois ja nousi matkimaan lintujen ääniä; mutta eipä sekään kauan häntä huvittanut, sillä nyt kuului kuusien latvoista hiljainen tuulen humina, ja heti Helmi vakavana taas istahti puun rungolle. Hän kuunteli tarkkaan, ja sormensa vaipuivat ristiin. Kesäisen luonnon ihana juhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmen sydämmen. Mutta äkkiä hän nousi istualta, huudahtaen: »En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta vaaditte! Mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette? Juoksenpa kosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan selkoa» — ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen kosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä laskien kätensä silmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin hän olisi taaskin istunut monet hetket, jollei eräs nuorukainen, joka tuli myllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: »Kuules, tyttö, missä kotisi on? Varmaankin olet näiltä paikoin, kosk'ei sinulla ole edes huivia päässä.»
»Tuolla kuusikossa on kotini», vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran edelle kotiin päin.
»Onko teillä lehmiä?» kysyi herra. »On kyllä.» »Saako äidiltäsi ostaa ruokaa?» »Saa kyllä.» »Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on kyllä?» »Kyllä», vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi juoksemaan kotiin.
»Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä», ajatteli nuorukainen. »Lieneekö heissä mitään hienompia tunteita?» — Täten miettien hän ennätti myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmen sanovan: »Tuolla tulee valkolakki.»
Nuorukainen oli ylioppilas ja luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia ja hyönteisiä etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ruokaa ostaaksensa. Myllärin vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen aterian, mutta sen tehtyänsä hän sanoi Helmelle: »Tuo kirjasi tänne, että luetan lukupätkäsi.»
»Kirjani jäi lähteelle», sanoi Helmi punastuen, »enkä vielä ole lukenutkaan.»
»No hyvänen aika tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule. Sillä ehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit.»
»Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti, ja minun täytyi niitä kuunnella, ja sitte unhotin koko kirjan, — mutta juoksenpa sitä noutamaan kotiin.» Näin sanoen Helmi puikahti ulos ovesta, ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoluku kävi huonosti, kun hän vain aina tahtoi oleskella luonnon ääniä kuuntelemassa. — »Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista. Kyllä hänellä on ikää, vaikka hän on vähäinen kooltaan ja niin äärettömän lapsellinen, että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa kuulevansa paljon, josta hän ei selvää saa. 'Mutta jahka tulen vanhemmaksi, kyllä kai sitte niitä ymmärrän' — sanoo tyttö.»
Äidin vielä puhuessa Helmi jo palasi kotiin, kirja kädessä. Ylioppilas kysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. »Ei ole», vastasi vaimo.
»Osaako Helmi sisälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?»
»Kyllä sisäluku hänen suustaan vierii, kuten pavut pussista — sehän nyt lukeekin latinaiset ja kaikki.»
»Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista. Tuleppas sitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat.»
Helmi tuli ujoksumatta. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski häntä lukemaan, kehoitettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan isänmaata. — Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan yht'äkkiä hän huudahti:
»Äiti, nyt minä tiedän, mitä koski kohisee ja mitä kuuset kuiskaavat! Voi äiti, ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä aivan samoja sydämmeni tuntee tuolla ulkona niitten kohinaa kuunnellessani, kuin nyt tätä lukiessani. Joka kerta kun tässä isänmaanrakkaudesta puhutaan, niin sydämmeni lämpenee; tuntuupa ikäänkuin kesäinen tuuli sinne virtailisi. Voi äiti, minäkin tahtoisin rakkautta osottaa isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin pieni, etten voi mitään!»
»Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta. Ensiksikin tulee sinun muistaa, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja siitä kaikki hyvyys tulee. Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle on työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen jäsen, ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi.»
»Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi», vakuutti Helmi, ja lupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän, vieläkin halusta lepohetkensä viettää, »*kuunnellen sen kuusen huminata, jonka juurella hänen on asuntonsa*».
Ylioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa »mökin lapsista» olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.
II
NÄYTELMIÄ
AINOA HETKI.
HENKILÖT:
HEIKKI, merimies.
MÄNNISTÖN EMÄNTÄ.
TIINA, Männistön maalla olevan Metsälammen torpan emäntä.
HANNA, Tiinan veljentytär.
ERÄS JUORUAKKA.
ERÄS MERIMIES.
Tapaus: Metsälammen torpan luona.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Metsäinen seutu; vähäinen lampi näkyy oikealla puolen, ja vasemmalla vilkuttaa honkain välistä Metsälammen torppa. Heikki tulee metsäpolkua pitkin lammen rannalle.
Ensimmäinen kohtaus.
HEIKKI.
Suomi sulo, sorja, kaunis!
Oi, kun totta sanoo saan:
Suomi on mun kotimaan'!
Niin, täällä nyt olen kotimaassani ja kotiseuduillani! Sydämmeni lämpenee nähdessäni näitä paikkoja, joissa lapsuuteni ajat olen viettänyt. Tuossahan on torppa, entinen kotini. Oi, selvästi nyt muistan sen kesän, jolloin orvoksi jäin, kun poltetauti Manalaan vei isäni ja äitini. Torppaan tuli uusi isäntä, ja hänellä oli ainoastaan yksi tytär, pieni Hanna. Minä orpo sain jäädä Hannan isän luo, mutta muutaman vuoden kuluttua Hannankin isä kuoli, ja silloin minä lähdin merille. Oh, sitte on jo vuosia kulunut — kahdentoistavuotias olin silloin, ja kaksitoista vuotta olen ollut poissa. Missä lienee nyt pieni Hanna? Olleeko jo naimisissa? Keitä nyt torpassa lienee? Entä jos lähden sinne. En mene kuitenkaan vielä. Olen kovin väsynyt, sillä neljä penikuormaa olen tänään kulkenut. (Hän katselee puitten varjossa olevaan vuoreen päin.) Tuonne vuoren pehmeille sammalille tahdon mennä lepäämään; siellä olen lapsena monta kertaa kuunnellut honkain huminaa. (Hän menee.)
Toinen kohtaus.
HANNA. Sitte TIINA.
HANNA (tulee kantaen pesusoikkoa ja laskee sen lammen rannalle, tuo sitte kiululla vettä kodasta, joka on puitten varjossa näkymättömänä, ja laulaa):[1]
[1] Laulun nuotti löytyy nuottivihosta: »Det sjungande Finland.»
»Voi, voi, kuin kullallein on niin pitkä matka!
Kappale on kangasta ja virstan verta vettä.
Kaukana mun kultan' on jo kauas taisi mennä.
Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä.»
Kaukana mun kultani on — tuommoista, hupsu, laulelen, juur' kuin minulla olisi kulta, vaikkei olekkaan — ja vaikken rakastakkaan. (Tiina tulee, kädessä ämpäri, jossa on pesuvaatteita.) Täti, enpä minä vain orpanieni siassa olisi naimisiin mennyt, heillä kun täällä kotona olisi ollut hyvä oltava. Kumma, että tuo kaunis Miinakin otti Mikkolan Matin, joka on varsin mustanmuotoinen ja niin vakava, että tuskin ikänä nauraa. (Molemmat rupeevat pyykkiä hieromaan.)
TIINA. Sinä puhut kuin lapsi, mutta tiedä, että minä en olekkaan kasvattanut tyttäriäni niin, että ulkomuotoon olisivat rakastuneet. He ajattelevat: Tavat miehen kaunistavat, vaan ei muoto.
HANNA. Rakkaus! Tuosta rakkauden voimasta aina puhutaan — mutta täti, mitä se rakkaus oikein on? Selvittäkää se nyt minulle.
TIINA. Ole vaiti, sinä pilkantekijä. Pahoinpa pelkään, että ennen pitkää olet rakastunut. Tuommoiset tyttöraiskat piankin ovat ilmi tulessa, mutta sen sanon, että älä ensimmäistä ota äläkä vielä toistakaan, mutta ota sitte kolmas, jos hän muuten on kelvollinen.
HANNA (hymyillen). Mutta jollen saisi kolmatta, niin jäisin ilman.
TIINA. Hoho, mitä vielä! Silloin kuin minä olin hehkeimmilläni, niinkuin sinä nyt, niin kyllä sulhasia oli tarjolla. Kolmannen otin, eikä ollut minulla ikänä katumisen syytä. Minä ja Mikko olimme aina hyvässä sovussa.
HANNA. Mutta Miina orpanani kertoi, että eräs akka kerran oli sanonut tädillä olleen sulhasen, joka oli merimies ja kaunis kuin enkeli, mutta hän oli sitte kuollut, ja täti oli häntä murehtinut niin, ettei enää tahtonut miestä ottaakkaan. Kuinka mones hän oli?
TIINA (juhlallisesti lausuen ikäänkuin itseksensä). Niin, hän — hän oli ensimmäinen. Se rakkaus oli kuin lemmenkukka, joka tuoksuvana, lumipuhtaana päivän kukoistaa, vaan vaipuu sitte kuolemaan.
HANNA. Mutta, täti, enpä minä vain ketään maailmassa niin rakastaisi, että tätini jättäisin. (Taputtaa Tiinaa.) En, täti hyvä! Jollette vain väsy minuun ja syökse minua pois maailmaan.
TIINA (pyyhkäisee salaa kyyneleen silmistänsä). Sinä tyttö hempukka, kuka sinua maailmaan hentoisi syöstä. Siellä olisit kuin oksalta varissut lehti, turvatonna, tuulten viskaamana.
HANNA. Turvatonna! Niin olisinkin. Mutta, täti, älkää nyt suotta käsiänne väsyttäkö vaatteitten huuhtomisella, kyllä minä yksinkin pesen.
TIINA. No, minä jätän ne sinulle. Minulla onkin kotona vähän tehtävää.
Täytyy laittaa pannukakku valmiiksi siksi, kuin Männistön emäntä tulee;
hän lähetti naapuritorpparin kautta sanan, että hän tänään tulee meille.
Mitä asiaa hänellä nyt lienee? — (Hän menee.)
Kolmas kohtaus.
HANNA. Sitte HEIKKI.
HANNA. Miksi olenkin näin yksinäiseksi luotu? Miksi? Mitä, raukkanen, kyselenkään? Kuka voi Luojan töitä tutkistella! (Hän jättää vaatteitten pesun ja lähenee lampea). Oi lampi välkkyvä, sinä metsän kaunis silmä! Sinäkin olet yksin täällä metsämaassa, ja sinun pintasi on aina levollinen, tyyni — niinpä on minunkin sydämmeni. Vaan jos olisin kasvanut maailman tohinassa, enkä niinkuin lampi, täällä metsän suojassa yksin, niin kentiesi ei sydämmeni silloin olisi saanut sykkiä niin levollisesti kuin nyt. Silloin olisi se ehkä ollut kuin nuo suuret järvet, joiden laineet välistä vaahtopäisinä, riehuvina aaltoilevat. Täti on hyvä minulle, mutta sentäänkin kaipailen samanikäistä ystävätä. Jospa Heikki, minun lapsuuteni leikkikumppani, vielä olisi täällä, mutta — hän on meren aaltoja purjehtimassa; lieneekö enää elossakaan? Vaan mitä minä kumppanista huolin — pianpa päivät kuluvat, viikotkin vierivät, ja jos välistä on ikävä, laulan sen pois. (Hän laulaa):[1]
[1] Lauletaan kuin: »Nyt kesän viime kukka.»
Kun kuljen yksinäni täss' lammen rannalla, niin täällä huvikseni mä tahdon laulella. Kun metsä sitten kaikaa ja mulle vastaapi, niin luulen, että laulaa mull' siellä kumppani.
Kun hongikossa tuolla puut kaikki humisee, mä luulen, että siellä ne mulle kuiskailee. Näin haaveksien kuljen ja tyydyn päivääni, ja onneni mä suljen ain', Herra, haltuusi.
(Hän menee taas pyykkiä huuhtomaan, ja Heikki nousee sammalvuoteeltaan. Puunoksa sattuu hänen hattuunsa, ja siitä vähäinen rapsahdus kuuluu. Hanna katsoo taaksensa). Mikä rapsahti? Kah, outo — merimies.
HEIKKI (itseksensä). Ah, tuo ihana tyttö on siis Hanna! (Ääneensä.)
Hyvää päivää, kaunis tyttöseni! Onko pyykinpesu kyllä hupaista työtä?
HANNA. Eipä erittäin ikävääkään. Mutta mistä kaukaa olet?
HEIKKI. Olen varsin läheltä ja kuitenkin aivan kaukaa.
HANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on minusta hyvin kummallista.
HEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (Erikseen.) Mutta minun täytyy vähän koetella hänen luonnettansa, minkä laatuinen hän on. (Ääneensä.) Oh, siitä on pitkiä aikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin kauniin neitosen! (Hän menee varsin lähelle Hannaa.)
HANNA. Edemmäksi kohta!
HEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis — saahan sinua katsella silmiin hieman. (Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen häntä silmiin.)
HANNA (huimasee kädellään Heikkiä korville). Saa, tuommoista saat, hävytön! (Aikoo juosta pois.)
HEIKKI. Hanna, Hanna! Älä mene.
HANNA (palajaa hiljakseen). Mitä? Hanna — Kuinka nimeni tiedät?
HEIKKI (vakavasti). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi on säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut poissa. Katso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi lapsuutesi ajoista?
HANNA. Heikki! Ethän vain ole Heikki?
HEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikkikumppani, ja nyt lyö kättä oikein hyvänsopuisesti ja anna anteeksi äskeinen rohkea käytökseni. Sen tein vain koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana.
HANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit.
Mutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotiin tullut?
HEIKKI. Toissapäivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että sydämmeni sykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymämaalleni! Mutta — sinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä saata ymmärtää.
HANNA (hätäisesti). Saatanpa kyllä, se sykki varmaankin niin, kuin minun sydämmeni nyt, kun sinut sain nähdä — (ujosti), niin, onhan — onhan — aina hupaista nähdä lapsuutensa leikkikumppaneita.
HEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka muistuttaisi entistä ystävätäsi?
HANNA. Sinun silmäsi ovat senlaatuiset kuin ennenkin. Välistä ne katsovat oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja rehellisesti, että niihin juuri täytyy uskoa. Mutta muuten on muotosi muuttunut. Sinä olet paljon kau — — (hypistelee esiliinaansa ja katselee ujosti alaspäin) niin, tahdoin vain sanoa, että en sinua olisi tuntenut, jollen olisi muuten arvannut, kuka olit. Mutta voi, tässä nyt puhun ja unohdan pyykkini. (Hän menee taas hieromaan vaatteita.)
HEIKKI. Hanna, tiedätkö, miksi nyt olen täällä?
HANNA (aina vain vaatteita hieroen). Varmaankin katsellaksesi näitä kotiseutujasi.
HEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo arvaa?
HANNA. En ollenkaan.
HEIKKI. No tahdonpa sen sinulle sanoa. Minä tulin tänne kuulustelemaan, mistä sinut löytäisin, sillä minä tahdoin nähdä, sopisiko hän, joka oli lapsena leikkikumppanini, nyt minulle morsiameksi. Hyvä onneni saattoi niin, että sain sinua katsella, kun tässä tätisi kanssa puhuit, ja ensi hetkellä huomasin, mitä nyt tahdon sinulle ilmoittaa. Hanna, sinua sydämmeni lempii. Tahdotko tulla merimiehen morsiameksi?
HANNA (nostaa kätensä, katsellen lempivällä katsannolla metsään päin). Ah lintuseni, minun kumppanini yksinäisyydessä! Tahdotteko viedä tervehdykseni armaalleni, kun hän on merellä purjehtimassa kaukana lempivästä Hannastansa? (Heikin ja Hannan huomaamatta menee eräs juoruakka näyttämön poikki. Hän katselee heitä, viipottaen päätänsä, ja katoaa sitte metsään.)
HEIKKI. Hanna! Minä ymmärrän vastauksesi, sinä tahdot lempiä minua! (Aikoo syleillä Hannaa.)
HANNA (vetäytyy sivulle). Ei niin — Heikki, lempiä tahdon sinua aina, mutta vielä en lupaa omaksesi tulla, ennekuin tädilleni puhun asiasta ja hänen suostumuksensa saan. Mutta voi, nyt saan varmaankin toria, kun näin kauan olen pyykillä ollut. Nyt täytyy viedä vaatteet sangolla lähteelle ja siellä ne virutella.
HEIKKI. Miksi et, kultaseni, viruttele niitä täällä lammessa?
HANNA. Lammen pohja on rutainen, mutta lähteessä on kirkas vesi.
HEIKKI. Minä tulen kanssasi.
HANNA. Tule vain. Sinä saat levitellä vaatteet kuivumaan, että pikemmin joudun kotiin. (Kokoo vaatteet sankoon.) No nyt saamme mennä. Katsokaa, pienet lintuset, nyt on minullakin kumppani! (He menevät, ja esirippu lasketaan alas.)
TOINEN NÄYTÖS.
Metsälammen torpan huone. Seinässä on hylly ja siinä muutama puinen lautanen; kitattuja sekä posliinilautasia, kauhoja, puulusikoita ja kahvikupit. Pöydällä leipäkoppa ja silakkakuppi. Tiina, Metsälammen emäntä, istuu rukin ääressä, pellavia kehräten.
Ensimmäinen kohtaus.
TIINA. Sitte JUORUAKKA. MÄNNISTÖN EMÄNTÄ.
TIINA. Pysyneekö pannukakku kuumana? (Hän menee aukaisemaan pesän ovia ja katselee kakkua, joka on lautasella.) Oi, kuinka se on hyvä! Sitä kyllä kehtaa emännälle tarjota. Jospa hän nyt vain tulisi! Mitäpä asiaa hänellä nyt lienee? (Juoruakka tulee sisälle.) Kas, hyvää päivää muori, luulin Männistön emännän tulevan. No istukaa nyt, muori. Mitäs teiltä kuuluu? (Akka istuu tuolille, Tiina rukkinsa ääreen.)
AKKA. Eipä juuri mitään erinomaista. Mutta jopa nyt on Männistö myyty; oletteko kuullut?
TIINA. Männistö myyty! Eihän vielä! No kenellekkä?
AKKA. Eräs merimies sen osti ja maksoi hyvästi, en muista, kuinka paljon, mutta sanottiin vain, että hyvä hinta saatiin. Kyllä nyt taas Männistön emännän kelpaa pelata, mutta jahka vävy ne rahat kynsiinsä saa, niin kyllä niistä pian tulee kuitti. Emäntä on ylpeillyt kovin, mutta »joka kuuseen kurkottaa, se vielä katajaan kapsahtaa».
TIINA. Niin, se siitä tuli, kun hän tahtoi herraa vävyksensä.
AKKA. Niin kyllä. Sitäpä minäkin sanoin, että hänen olisi sopinut ottaa esimerkkiä sinusta, vaikka kohta oletkin torpan emäntä. Sinä opetit tyttäresi työtä tekemään, ja he saivat hyvät miehet ja ovat nyt jo taloon päässeet. Männistön pojat kulkevat pitkin kylän raittia vapriikkiverassa, papirossit suussa ja kädet taskuissa. Tyttärelle opetettiin venskaa, asetettiin kalanverkko päähän, teetettiin vaatteita kaupungin mallin mukaan ja vihdoin viimein hän laitettiin kauppias Kauppasen rouvaksi. Kauppasen kanssa nyt juovat pullo-olutta, ja Männistön tavarat ovat menneet kuin koskelta alas heidän kurkustansa. (Akan puhuttua tulee Männistön emäntä sisälle, ja akka sanoo itseksensä.) Kah, tuossa hän on. Jospa hän ei vain olisi kuullut, mitä puhuin.
EMÄNTÄ. Hyvää päivää!
TIINA. Jumal' antakoon!
AKKA. Hyvää päivää!
EMÄNTÄ. Hoho, kun olen oikein palavissani! (Aukaisee leuan alta silkkinsä solmun.)
TIINA. Emäntä hyvä, tulkaa istumaan! (Nostaa tuolin pöydän päähän.)
EMÄNTÄ. Kiitoksia vain. (Tiina menee ottamaan pesästä pannukakun ja rupeaa sitä osille leikkaamaan.) Minä tulin nyt tänne puhumaan, että olen taloni myynyt, ja että teidän, Tiina hyvä, on täältä muuttaminen, sillä —
TIINA. Minun? Tottapa uusi isäntäkin torppareita tarvitsee, ja olenhan minä aina rehellisesti veroni maksanut.
EMÄNTÄ. Olet niinkin, mutta tämä söökapteeni eli styyrmanni — hän, joka taloni osti, aikoo rakentaa asuntorivin tänne Metsälammen torpan maalle ja tulee siinä itse asumaan.
TIINA. No hyvänen aika! (Tarjoo emännälle lautasta, jossa on pannukakun pala ja kahveli.)
EMÄNTÄ. Kiitoksia.
TIINA (tarjoo kahvikupin tassilla myöskin akalle pannukakun palaa).
Tässä on, muori, teillekin pala. (Akka ottaa sormin tassilta palan.)
Ottakaa, muori, tassikin!
AKKA. En minä huoli. Kynsistänsä haukkakin on monta hyvää palaa syönyt.
TIINA (istuu tuolille, syvästi huoaten). Voi toki, että nyt täytyy täältä muuttaa! (Miettien.) Mutta — jos Metsälampi taloksi tehdään, tehdään kaiketi Männistö torpaksi. Minä muutan sinne sitte.
EMÄNTÄ. Ei se käy laatuun. Vävyni, handelsmanni Kauppanen, on Männistön vuokrannut, sillä minun tyttäreni, handelsmannin rouva, tahtoi halusta sinne asumaan.
AKKA (mielinkielisesti). No, sehän onkin sopivaa, että rouva taas pääsee entiseen kotiinsa. Niin, niin sanon, kyllä kelpaa semmoisessa kartanossa heilua, ja mikäs on heiluessa ja toimittaessa, kun on ison kauppamiehen rouvana ja on tavaraa kyllin.
EMÄNTÄ (ylpeästi, vaan samalla huoaten). Onhan sitä kokoontunut tavaraa meille.
AKKA (erikseen). Eipä hän onnekseni sentään saattanut kuulla, mitä äsken puhuin. (Ääneensä.) Onhan sitä tavaraa teillä, ja Kauppaselle karttuu myöskin — hän onkin oiva kauppias, mutta mikäs on ollessa, kun teiltä mukaman tavaran sai ja semmoisen rouvan.
EMÄNTÄ. Kyllähän minun tytärtäni ottaa kelpasi, vaikka minä sen itse sanon. Mutta minun täytyy mennä. Kun, Tiina hyvä, nyt olen sinulle puhunut, miten asiain laita on, tiedät tuumailla, mitä sinulla on tehtävänä. Hyvästi nyt, voikaa hyvin! (Hän menee.)
Toinen kohtaus.
TIINA. JUORUAKKA.
TIINA. Oih mokomia, mitä nyt tulivat ja tekivät. Olisivat eläneet ihmisten lailla, niin ei olisi tarvinnut myydä Männistöä, ja minä olisin saanut elää rauhassa torpassani. Mikähän tuo olikaan, joka talon osti? Söökapteeni eli tyyrmanni. Ei, oli siinä ässäkin — äs'tyyrmanni — näin se kuului.
AKKA. Niin, suoraan sanoen, se oli merimies tahi laivan perämies, mutta emäntä ylpeydessään ei osaa enää selvää suomea, vaan sanoo: (osottelee kimeällä äänellä) Söökapteeni ja tyttäreni, handelsmannin rouva, — oohoo sentään!
TIINA. Niin kyllä, viitsis häntä, rouvaksi nimitellä omaa tytärtänsä, vaikka hän mimmoinen rouva olisi, en maarin sitä tekisikään. Voi mitä nyt sanonee Hannakin, kun täältä täytyy muuttaa. Tyttö hupakko, missä hän nyt viipynee? Kylläpä hän nyt jo olisi ehtinyt tulla pyykiltä.
AKKA. Hanna — hän lipertelee, tienmä, sulhasensa kanssa lammen rannalla. Teillä vain on ollut hyvä onni. Tyttärenne tulivat hyviin naimisiin, ja nyt on taas kasvattinne morsiamena.
TIINA. Hannako? Ei maarin. Hän ei vielä morsiamena ole, eikä hänen ole kiirutta naimisiin; tyttö on lapsi vielä.
AKKA. Ei sitä salata tarvitse — näinpä itse omin silmin, että hänellä oli sulhanen. Lammen rannalla puhuttiin ja kuiskattiin, niin etteivät huomanneetkaan minua.
TIINA. Ei, ei, se ei saata olla totta!
AKKA. Nyt ovat silmänne pettyneet, mutta jos tahdotte Hannaa, tuommoista vilkkusilmää, uskoa enemmän kuin minua — niin ei se minua haittaa. (Nousee istualta ja aikoo lähteä pois.)
TIINA. Mene vain, sinä kaksikielinen lipertelijä. (Rallitus kuuluu ulkoa.)
AKKA (oven suusta huutaen). Jopa rallitus kuuluu — nyt saatte kysyä tuolta *sievältä viattomalta*, minkä vuoksi hän on viipynyt. (Hän menee.)
Kolmas kohtaus.
TIINA. HANNA. Sitte ERÄS MERIMIES.
HANNA (tulee ovesta sisälle, laulaen nuotilla »ei ole ajat niinkuin oli ennen»):
»Mitäs minä itseäni surulliseks heitän, kyllä minä pienet surut ilollani peitän. Tralla lalla lalla lalla lalla lalla lalla, tralla lalla lalla lalla lallal la lalla.»
Oi täti, kuinka olen iloinen. Koko maailma on niin suloinen, ja kaikki ihmiset ovat niin hyviä, että tahtoisin niitä sydämmestäni rakastaa.
TIINA. Vai niin, vai niin — mutta sitä en minä tahtoisi. Tiedätkö mitä minä tahtoisin?
HANNA. No mitä, tätiseni?
TIINA. Minä tahtoisin torua — ja hyvällä lailla. Kuule! Miksi et ole ennen kotia tullut? Luuletko, etten minä ymmärrä, kuinka kauan sinulle pyykkiä riitti? Olet siellä laiskana liehakoinnut. (Itkee.) Enkö ole sinua työhön opettanut pienuudesta pitäen? Sano, tyttö, onko se minun syyni, että sinä olet kelvoton?
HANNA. Mutta, täti, miksi täti nyt noin kovasti toruu? Antakaa minun nyt puhua!
TIINA. Teeskentelijä, mielittelijä! Tiedänpä nyt, miksi sinä minua tahdoit pyykiltä pois — saadaksesi sulhosi kanssa liverrellä. Mutta eipä Tiina olekkaan sokea — minä tiedän kaikki. Kavalapa olit, kun viattomalla muodollasi kysyit: »mitä tuo rakkaus oikein on»? Hyi tuommoista!
HANNA (vakavasti ja lempeästi). Täti! Jollen olisi niin onnellinen kuin nyt olen, niin totta teille harmistuisin ja menisin pois tyköänne, sillä kovasti olette minua soimannut ja varsin syyttömästi. Te olette kovin pettynyt, mutta kuinka se on tapahtunut, sitä en tiedä. Uskokaa minua kun sanon: Silloin, kuin rannalta lähditte, en tiennyt rakkaudesta mitään — vaan nyt! — Täti, kohta teidän lähdettyänne rannalta tuli sinne Heikki, lapsuuteni leikkikumppani. Hän on palannut mereltä ja tuli katsomaan kotiseutujansa ja minua. Hän on muistanut minua tuolla kaukaisilla merillä, ja nyt ensi hetkellä, kun hänet näin, tiesin, että häntä rakastaisin, vaan en ketään muuta. Hän pyysi minua omaksensa, ja minä annoin lupaukseni, jos te, täti, liittoomme suostutte.
TIINA. Minä! En suinkaan. Tuommoinen vekkuli tulee mereltä ja tiesi mistä — mielittelee minun herkkäuskoista hempukkaani, ja tämmöisiin minä antaisin suostumukseni! En maar! (Taputtelee Hannaa.) Hohho, Hannaseni, oikein sydämmeni keveni, kun taas saatan sinua uskoa! Ei tarvitsisi noita juoruakkoja kuunnella, heillä on aina turhia juttuja. (Vakavasti.) Mutta Hannaseni, tuota meripoikaa et sinä saa ajatella; se on varsin turhaa.
HANNA. Oi täti, saattaako estää lintua lentämästä puun yli?
TIINA. Sitä ei saata. Mutta sinä saatat estää lintua tekemästä pesäänsä puuhun. Selvemmin sanoen — sinä saatat estää noita rakkauden ajatuksia tekemästä pesäänsä sydämmeesi. (Merimies tulee ovesta sisälle.)
MERIMIES. Hyvää päivää; onko täällä näkynyt merimies Heikkilää?
TIINA. Onpa vain, tunnetteko häntä?
MERIMIES. Tunnen kyllä. Olimme samassa laivassa ja yhdessä tulimme muutamien kumppanien seurassa Männistöön. Mutta nyt tuli Männistöön kapteeni, joka meitä tahtoisi laivaansa, ja senpä vuoksi haen Heikkilää.
TIINA. Minkälaatuinen mies tuo on? Olisipa oikein hupaista tietää. Hän tuli tänne kuin tuuliaispää ja tahtoi kihlata kasvattini.
MERIMIES. Hohho, vain niin! Raumalla hänellä on jo aikaa ollut kihlattu morsian.
HANNA. Mitä sanotte? Ei, se ei ole tosi. Hänen silmänsä eivät voi valhetella!
TIINA. Onpa kyllä se tosi, kas sitä nyt! Ei tuommoisia hulivilejä ole uskominen.
MERIMIES. Kyllä asia tosi on, mutta minun täytyy nyt mennä kumppaniani hakemaan, jääkää hyvästi! (Hän menee.)
Neljäs kohtaus.
TIINA. HANNA. Sitte HEIKKI.
HANNA. Voi täti! Miksi uskotte tuon vieraan miehen puhetta? Jospa näkisitte Heikin, kuinka rehellinen muoto hänellä on, silloin varmaankin häntä uskoisitte. (Heikki tulee sisälle.) Kas tuossa hän on.
HEIKKI. Ah, tässä nyt olen entisessä kodissani!
TIINA. Olet kyllä, mutta tänne et enää tule niin kauan, kuin minä näissä huoneissa asun. Tulit tänne mielittelemään minun kasvattiani, lasta, jota olen rakastanut niin kuin omianikin, enkä ymmärrä, kuinka hänen noin sait itseesi mielistymään. Mutta mikäpä sinusta tietää, mitä silmänkääntäjän temppuja sinä siellä ulkomailla olet oppinut. Mutta et niin pitkälle nyt pääse, nyt tiedän jo, että sinulla Raumalla on toinen morsian.
HEIKKI. Minulla? Kuka teille tuommoisia on uskotellut? Raumalla en ole oleskellut sitte kuin täältä läksin, ja Hannaa rakastan enkä ketään muita. Uskokaa minua, tässä entisen kotini kynnyksellä en voi valetta puhua.
HANNA. Heikki, minä uskon sinua, eikä meitä kukaan erota!
TIINA. Vai ei? (Sanoen tuimasti Heikille.) Menetkö pois täältä pian, ennenkuin minunkin silmäni käännät!
HEIKKI. Hyvästi, Hanna, kyllä toisemme näemme! (Hän menee ulos.)
HANNA. Voi, kuinka nyt kotini tyhjältä tuntuu! Ulos tahdon minäkin mennä, siellä suruani tuulelle tarjota. (Hän menee.)
(Esirippu lasketaan alas.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Metsäinen seutu, torppa näkyy etäältä.
Ensimmäinen kohtaus.
HANNA, sitte HEIKKI, TIINA ja MERIMIES.
HANNA (istuu kivellä.) Mihinkä meni kaikki iloni? Oi, nyt tunnen rakkauden voiman! Se on suloinen, taivaallinen, vaan jos sitä vastaan sotii, silloin on se hirveä, polttava kuin tuli! (Hän on hetken ääneti ja kuuntelee, kun metsästä kuuluu Heikin laulun ääni.)
HEIKKI.
[1] Tralla la la la la tralla la la la la, missä on kultani, ruusukukkani?
[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin: »En gång i bredd med dig.»
HANNA.
Kulkeepi lehdossa, muistelee kultasta, tule, mun sulhoni, luokse Hannasi.
HEIKKI (tulee metsästä ja antaa kätensä Hannalle, laulaen):
Nyt minun omani olet sä ijäti. Sinua rakastan minä ainian.
HANNA.
Sinun oon kultana, siksi kuin kuolema vie minut hautahan, tuonen majahan.
TIINA (tulee torpasta päin ja huudahtaa Heikille). No jopa peräti! Vai uskallat sinä vielä täällä viivyskellä!
HANNA. Täti, Heikin morsiameksi tahdon, sillä hän on varmaankin jalo! Merimiehellä täytyy olla puhdas omatunto ja vahva luottamus Jumalaan, muutoin ei hän uskaltaisi vähäisellä heiluvalla aluksella purjehtia suurten merien riehuvia aaltoja. Katsokaa, täti, Heikkiä, kuinka jalolta hän näyttää.
TIINA. Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, ei kaikki hopeaa kuin hohtaa. (Merimies tulee metsästä, ja Tiina huudahtaa): Kas tuossa hän on, joka tietää, että Heikillä on morsian.
HEIKKI (kiivaasti kääntyen merimieheen). Vai sinä täällä olet ollut valheita kantamassa.
MERIMIES. Seis poika! Maalla puhaltaa ilkeämmät tuulet kuin merellä, mutta ehkä tästä vielä onnen satamaan päästään, kun asiat selvenevät. Heikistä en minä ole sanaakaan puhunut, vaan Heikkilästä; mutta minä hoksaan nyt, että vaimoväki ei ole siitä lukua pitänyt, että nimi oli vähän pitempi, kun se vain oli sinne päin. Näette sen, että tämä on Heikki Lampinen, ja hän, josta minä puhuin, on Heikki Heikkilä. Niin, niin, muori, älkää siinä jörötelkö, vaan laittakaa häät. Tyttö on oikein kaunis, olisinpa hänet vaikka itse ottanut — no, kyllä minä sinut, tyttöseni, sentään ystävällenikin suon. Mutta, Heikki, toimita nyt asiasi pian ja tule minun ja Heikkilän kanssa Männistöön, sillä siellä on kapteeni, joka tarjoo meille hyyryä laivaansa.
HEIKKI. Minä en hyyryä otakkaan ennen kuin tulevana kevännä.
MERIMIES. No hyvästi sitte. Minä lähden, mutta toimita häät ennen kuin merille menen! (Hän menee.)
Toinen kohtaus.
HEIKKI. HANNA ja TIINA.
HANNA. No täti, nytpä on kaikki selvän selvää!
HEIKKI. Ja nyt tiedätte, etten ole mikään silmänkääntäjä.
TIINA. Niin, mistäpä minä olisin tiennyt, mikä mies sinä olet — ja mistä se rakkaus noin hetkellä tuli, kuin raiska silmään?
HEIKKI.
»Kun salama lyö, se hetken on työ, mutta iäks jäljen se puuhun syö».
HANNA. Niin se on, näinpä laulaa runoilijakin: (Hän laulaa)
[1] »Mä hetken vain sua nähdä sain, vaan kuvas ei katoa muistostain.
Näin hetken on työ,
kun salama lyö,
mut iäks jäljen se puuhun syö.
Oi riemuisaa,
oi katkeraa,
oi hetkeä yhtä ja ainoaa!
Unhottaa pois sit' en mä vois, vaikk' kuolon mulle se muisto tois!»
[1] Ne nuotit, joitten mukaan tätä lauletaan, ovat »Peipposen Viserrys» nimisessä nuottivihossa painettuina.
TIINA (joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä, lausuu nyt juhlallisella äänellä). Lapseni! Laulusi on saattanut mieleeni entiset ajat — minä muistin, että minäkin kerran olin nuori — — — Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy nyt onneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana.
HANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään.
TIINA. Istukaa kuulemaan. (He istuvat kukin kivelle.) Männistön emäntä kävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois, sillä eräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne Metsälammen torpan maalle.
HEIKKI (nousee seisoalle, sanoen iloisesti). Eipä tarvitsekkaan teidän muuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti.
HANNA (iloisesti). Vai sinä!
TIINA (ihmetellen). Sinä? (Iloisesti.) No nytpä saan kasvattinikin talon emännäksi! Hyvänen aika! Ja näin äkkiarvaamatta! Hetken aikaa sitte oli sydämmeni surua täynnä, ja nyt on kaikki iloksi muuttunut.
HEIKKI. Niin, täti, näette nyt sen, että hetkessä saattaa paljo tapahtua. Ja kuulkaa nyt, mitä olen tuumannut: Tähän minä rakennan kauniin kartanon, jossa Hanna on emäntänä, ja täti jää hänen luoksensa, sillä minä varmaankin usein lähden merille, vaikka en enää pitemmille matkoille mene. Mutta kun kesä tulee ja järvet ja meri aaltoilevat vapaana jääpeitteistään, silloin merimies, ikäänkuin lintusetkin, jotka keväällä kohottavat siipensä lentoon, tahtoo aluksellansa rientää meren aaltoja purjehtimaan.
HANNA (laskien kätensä sydämellensä). Ja silloin, kun myrskyt ja tuulet pauhaavat, silloin tiedät, että täällä lempivä sydän rukoilee puolestasi.
HEIKKI (juhlallisesti). Niin, Hannaseni! Me olemme nyt toinen toisemme emmekä siis orpoja enää, ja täällä Suomen humisevain honkain keskellä on meillä oma koti. Oi onnea suurta!
HANNA. Ja runoilijan kanssa saatamme laulaa (He laulavat molemmat):
»Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa, honkain väliltä siintävä selkä vilkkuvi koittehen valossa. Hoi, la la la la laa, hoi, la la la la laa: kaikuu mun suloinen Suomeni maa!»
(Esirippu lasketaan alas).
SAVONJÄÄKÄRI.
HENKILÖT:
PARONI TÄHTINEN, kartanonomistaja.
ANNA, hänen tyttärensä.
MAIJU, Paroni Tähtisen palvelustyttö.
PASTORI KIVINEN.
KAARLO, hänen veljensä, Savonjääkäri.
KALASTAJAUKKO.
SANNI, hänen tyttärensä.
Tapaus Savossa.