ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Paroni Tähtisen sali. Huonekalut uhkeat. Eräällä pöydällä piippuja ja tupakkaa. Anna istuu sohvassa, pieni kirja helmassa, ja paroni kulkee lattialla.
Ensimmäinen kohtaus.
PARONI. ANNA.
PARONI. Tuo kirkkoherran apulainen käy täällä aina harvemmin, häntä ei näe enää muualla kuin kirkossa, eikä hänen veljensä Kaarlokaan ole täällä ollut moneen päivään.
ANNA (iloisesti). Ah, isäni kaipaa häntä, eikä se ihmettä olekkaan, sillä Kaarlon seura on kaikille hupainen. Hän on jalotunteinen mies — ja —
PARONI. Soh, soh, riittää jo — siinä jo oli kyllin nuorukaisen kiitokseksi. Tuo ylioppilas on tavallansa kelpo mies ja kylläkin sopiva opettamaan pappilan kasvavia vesoja. Hän osaa samaten kuin veljensäkin käyttäytyä sivistyneitten lailla, jonka vuoksi olenkin halusta nähnyt heitä seurassamme, olletikkin koska tiedän, että tyttäreni muistaa olevansa vapaasukuinen neito, muistaa, mikä erotus on *hänen* ja halpasäätyisen nuorukaisen välillä.
ANNA. Hm — — kun pastorin kanssa juttelen, muistuvat mieleeni ne hyvät opetukset ja neuvot, jotka olen häneltä saanut, ja minä tahtoisin häntä kuunnella päivät pitkät; vaan kun Kaarlon kanssa juttelen kukkasista, linnuista, tähtitaivaasta ja kaikesta mitä maailmassa on suloisinta, silloin tunnen, että olemme varsin yhtäläiset, ja etteivät päiväni kenenkään seurassa kulu niin hupaisesti kuin hänen.
PARONI (itsekseen). Tavattoman lämpimät sanat — hm, rakkauden enteitä — mutta jos hänellä on minun luonteeni, voi hän tuosta rakkaudesta luopua, kun hän sen tarpeelliseksi havaitsee. — (Annalle.) Annaseni, minä luulin voivani sinua kaikesta vaarasta parahiten säilyttää täällä sydänmaassa näinä sotaisina aikoina, mutta pelkäänpä, että olenkin vienyt sinut vaaraan. (Katselee tarkasti Annaa.)
ANNA. Mikä se vaara olisi?
PARONI. Hm, — vai niin, sinä tahtoisit sen kuulla — noh niin — paras onkin. Minä pelkään, että olet rakastunut — Kaarloon —
ANNA (vakavasti). Niin olenkin, isäni, ja Kaarlo rakastaa myöskin minua, ja pastori, joka isällisellä hellyydellä on huolta pitänyt veljestään, on kovin iloinen siitä, että saa minut sisareksensa.
PARONI. Anna, Anna! Näin pitkälle en luullut asiain joutuneen — minä olen ollut sokea. — Oi sydänkäpyseni! Minä en olisi suonut sinun joutuvan semmoiseen taisteluun, johon olet nyt tuleva, sillä tiedä; että ainokaista tytärtäni en minä anna kenellekään muulle, paitsi sille, jonka nimeä polvesta polveen on kunnioituksella mainittu. Vapaasukuisen kauniisti kajahtava nimi pitää oleman hänellä, joka tyttäreni omaksensa saa.
ANNA. Kunnioituksella mainittu nimi, puhdas maine — siihen minäkin panen arvoa — ja sehän on Kaarlollakin — vaan tuo nimen kaunis kaiku — oi isäni, mikä on se — lasten koru — usvakuva, joka tyhjään raukee! Mutta sydämmen ylevyys — siinä se, joka kaikki voittaa.
PARONI. Sydämmen ylevyys kaikki voittaa, toden sanoit — ja sillä, jolle tyttäreni annan, pitää olla maine — nimi — josta heti tietää, että sen omistajalla on nuot ominaisuudet. Lapseni! Ei ole yksikään Tähtinen säästänyt itseänsä, kun taistelutanterelle häntä on kutsuttu, enkä myöskään luule, että neiti Tähtinen epäilee, mitä hänen tulee tehdä, kun isänsä häntä vaatii taistelemaan oman itsensä kanssa, vaatii, ettei hän enää mene rakastettunsa näkyviin.
ANNA (rukoillen). Oi isäni — —
PARONI. Minä jätän sinut tätä asiaa miettimään ja toivon, että tyttäreni on isällensä kuuliainen, kuten ainakin. (Antaa Annalle kätensä suudeltavaksi.) Hyvästi, tyttöseni! (Menee kamariinsa.)
Toinen kohtaus.
ANNA, sitte MAIJU.
ANNA (yksin). Oi toki! Koska on tuo säätyerotus tasoitettu — sukuylpeys poistuva? Ah, siksi on monta sydäntä särkynyt — ja kuinka käynee minun — — — Ennen lapsena ollessani, kun isäni jolloinkin rankaisi minua jostakin itsevaltaisuudestani, koetteli hän tottelevaisuuttani sillä, että käski minua suutelemaan kättänsä, kun se minua oli rangaissut. — Ah! — silloin se oli helppo tehtävä, vaan nyt — oi kuinka katkeraa! (Maiju tulee sisälle.)
MAIJU. Tässä, Anna neiti, on teidän silitettyjä vaatteitanne. Eivätkö ole somia ja kiiltäviä?
ANNA (ajatuksissaan). Ovat.
MAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katselekaan. Minä panin tärkin sekaan oikein ranskansaippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli — mutta, armollinen neiti, ettehän yhtään kuulekkaan minua! Ah, kyllä minä syyn tiedän — tiedän, miksi ette kuule — jos vain uskaltaisin sanoa —
ANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? Puhu, puhu vain, lapsi.
MAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia — — Pappilan Pentti sanoi minulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen — »mutta älä siitä vain mitään virka», sanoi Pentti — enkä olekkaan mitään puhunut, ennenkuin nyt vasta tässä. Pentti sanoi: »maisteri», mutta minä vastasin heti: et sinä oikein tiedä, pastori se on.
ANNA (naurahtaen). Noh miksi luulet pastorin sulhasekseni?
MAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisentilallensa syntymätienoilleen tuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää.
ANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään.
MAIJU. Ei, armollinen neiti, kyllä sen verran ymmärrän — pastorihan saarnaakin — ja pastori saa suuren talon, jossa on paljo lehmiä, hevosia ja kaikkea.
ANNA. Jättäisitkö sinä Pentin, jos joku, jolla on karjaa, tahtoisi sinua omakseen?
MAIJU (ajattelee). Hm — en suinkaan — me olemme köyhät molemmat, mutta toista on ylhäisten — ne tarvitsevat rikkautta. (Menee akkunan luo.)
ANNA (itsekseen). Ah, Maiju on ehkä oikeassa — meikäläiset usein sydämmensä myyvät nimeen, arvoon taikka rikkauteen — vaan niin ei Anna Tähtinen.
MAIJU. Voi armasten aika! Nyt tulee sulhaset, täytyy rientää pois. Ja maisteri on ruvennut sotamieheksi, koska näkyy olevan Savonjääkärin univormussa.
ANNA. Mitäs sanot! (Katsahtaa ulos akkunasta ja sanoo erikseen): Ah, Kaarloni, kuinka jalo, ja minä voisin unohtaa hänet? En ikänä — mutta voi, nyt en saa häntä nähdä! (Ääneensä.) Maiju, riennä sanomaan paronille, että tänne tulee vieraita. Sano myöskin, että Anna neiti ei voi hyvin.
MAIJU. Kyllä, neiti hyvä! (Rientää paronin kamariin oikealle puolen ja
Anna vasemmalle omaan kamariinsa.)
Kolmas kohtaus.
MAIJU, PASTORI, KAARLO, sitte PARONI.
(Maiju tulee paronin kamarista, vieraat ulko-ovesta sisälle, Kaarlo puettuna Savonjääkärin univormuun.)
MAIJU (kumartaa). Istukaa, paroni tulee kohta.
KAARLO. Onko Anna neiti kotosella, ja kuinka hän voi?
MAIJU. Hyvin vain, hän meni vastikään kamariinsa ja käski minun sanoa, ettei hän voi hyvin.
PASTORI. Kuinka? Hyvin, sanoit sinä, ja kuitenkin hän käski sanoa, ettei hän voi hyvin!
MAIJU. Niin — kyllä hän tässä tervennä oli — (Erikseen.) Mitä nyt sanoa töpsähytin! Kuinka tästä nyt selville tulen? (Ääneensä.) Kaarlo maisteri — eli väntrikki taikka luutnantti — kysyi niin paljon yhtaikaa, että menin varsin sekasin vastauksissani — vaan sopiihan sitä joskus olla kipeänä, vaikkei olekkaan, ja tervennä, vaikka sydäntä särkee. (Kumartaa ja puikahtaa ulos ovesta.)
KAARLO. Mikähän Annan lienee — täällä on jotakin tapahtunut — (Paroni tulee.) Mutta tuossahan paroni.
PARONI. Hyvää päivää! Istukaatte. Hupaista, että tulitte, olenpa kauan kaivannut teitä. (Osottaa pöydällä olevia piippuja.) Olkaa hyvät, tupakoitkaa vähäsen.
PASTORI (kumartaa ja ottaa piipun). Paroni hyvä; minulla on ollut erittäin paljo toimia, tiliä, kuten tiedätte, olen saanut kotitienoillani kappalaisentilan, johon minun nyt tulee muuttaa, ja veljeni on, kuten näette, ruvennut isänmaan suojelijaksi.
PARONI (Kaarlon käteen tarttuen). Vai niin, minä en huomannut, että olitte univormussa. — Se on oikein — tuommoinen päätös ansaitsee kunnioitusta, sillä isänmaa tarvitsee suojelijoita. Vielä itsekin riviin menisin, jollei ikäni olisi minua liika kankeaksi tehnyt sotakomentoja oppimaan. Mutta, nuori herrani, yhdestä asiasta tahdon kanssanne jutella kahden kesken, yhdestä asiasta — josta en teitä kunnioita —
KAARLO. Paroni hyvä, puhukaa — veljeltäni ei tarvitse mitään salata. (Erikseen.) Paroni tietää jo kaikki. (Pastori katselee pöydällä olevia kirjoja.)
PARONI. No, suoraan sanoen, nuori herraseni, te olette korusanoja kuiskaellut tyttäreni korviin ja olette, kummallista kyllä, voittanut hänen sydämensä. Mutta teidän olisi pitänyt tietämän, että minä en ikänä tytärtäni teille anna. Siis oli väärin, että tulitte lapseni rauhaa rikkomaan ja minulle surua saattamaan.
KAARLO. Minä rakastan Annaa vilpittömästi. Miksikä olisin sitä salannut? Sitä en ollenkaan ajatellut, että teillä, herra paroni, olisi mitään minua vastaan, koska aina suosiollisesti olette minua kohdellut.
PARONI. Seuralaisenani olen teitä suosiellut, kuten ainakin kunniallista, sivistynyttä nuorukaista — vaan vävykseni — ah — mitä ajattelette? Minäkö antaisin *tyttäreni*, neiti *Tähtisen* nuorukaiselle, jonka toinen tasku on tyhjä, toisessa ei mitään — jonka nimi on maineeton, soinnuton.
KAARLO. Minä, herra paroni, en ole köyhä, sillä minulla on isänmaa, joka tarvitsee minua. Nuoruudeninnosta sykkii sydämmeni, minulla on käsi, vahva tarttumaan miekkaan tämän kalliin maani puolustukseksi, ja Annani rakkaus on voimiani kahdenkertaisesti vahvistava. Enkö siis ole rikas? Myöskin lupaan, että joko voitan kunniakuoleman tappotantereella taikka palajan urhoollisena sotilaana.
PARONI. Suotava on, että saattaisitte todeksi näyttää, mitä nyt vakuutatte. Mutta tyttäreni teidän täytyy unhottaa.
PASTORI (menee paronin luo). Herra paroni! Älkää estäkö nuorten uskollista rakkautta, sillä ihminen ei ole onnen ohjaaja — Luoja kullekin kohtalot jakaa.
PARONI. Minä olen vanha enkä siis enää, kuten nuoret kiihkossaan, tee päätöksiä, joita tulevalla hetkellä kadun.
KAARLO. Aika rientää, meidän täytyy mennä, vaan paroni, te ette varmaankaan tahdo kieltää minua sanomasta jäähyväisiä Annalle.
PARONI. Tarpeetonta, ystäväni, se häiritsisi vain nuoren sotilaan urhoollista mieltä. (Antaa kättä veljeksille.) Hyvästi, toivotan teille onnea molemmille — (Kaarlolle.) Kun takaisin palaatte, saamme nähdä, mitä silloin on tehtävänä. (Kilistää kelloa. Maiju tulee sisälle, paroni osottaa pöydällä olevaa kynttilää.) Ota kynttilä ja valaise sillä, että herrat näkevät mennä eteishuoneen lävitse. Hyvästi! (Paroni menee kamariinsa, ja Maiju tarttuu verkalleen kynttilään.)
PASTORI. Oi vanhus, sinä sukuylpeyden pimittämä, joka et huoli, vaikka oman lapsesi sydämmen särkisit!
MAIJU (katselee oveen päin, josta paroni meni). Jopa jo uskallan antaa. (Kurottaa Kaarlolle paperikäärön.) Tämän käski Anna neiti antaa teille hänen hyvästijätöksensä.
KAARLO. Ah! (aikoo aukaista käärön).
MAIJU (hätäisesti). Ei täällä, rientäkää. (Ottaa kynttilän, ja kaikki rientävät pois.)
Esirippu lasketaan.
TOINEN NÄYTÖS.
Torppa Kallaveden rannalla. Kalastajaukko istuu tuvan edustalla verkkoa kutoen, ja Sanni purkaa liinanöyhtää vanhasta repaleesta. Avoimesta tuvan ovesta näkyy sotilaanvaatteita ja miekkoja. Oikealla puolen pihaa on kukkapenkere.
Ensimmäinen kohtaus.
UKKO. SANNI.
UKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? — Hm, verkkoa kudon minäkin, vaan mitäpä sillä teen — pakenevathan kalatkin Kallavedestä peloissaan, ja ken tietää, laskenko ikänä verkkoa lahteen.
SANNI. Miksikä isäni on nyt noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää niin kauan, kuin Savonjääkärit ovat täällä.
UKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen? Onhan tappotanterelle jäänyt sinun kaksi kukoistavaa veljeäsi; (Osottaa seinässä riippuvia sotilaanvaatteita.) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä. Siitä päivästä, jona sen sanoman sain, olen ollut kuin karsittu kuusi —
SANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut antaa isänmaallesi!
UKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä saankin olla tyytyväinen, kun tässä asiaa oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana kotimaastaan, Vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan — mutta — (Nousee istualta ja koputtaa rintaansa.) mutta tuo itsekäs sydän, sekin vaatii osansa.
SANNI (itsekseen). Niin, niin — sekin vaatii osansa.
UKKO (istuu). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinut pois pappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena sairaanhoitajana, eikä ole sinulla mitään iloa niinkuin muilla nuorilla.
SANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätön? Ah, olenhan minä kovin onnellinen isäni luona.
UKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi viikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikäänkuin äiti lastaan, mutta aina olet tyytyväinen kuin visertävä lintu.
SANNI (menee kukkapenkereen luo). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen, kun kasvavat; tottahan sitte ilomielin huolellisesti tahdoin hoitaa Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja sanovat urhoollisimmaksi luutnantiksensa. Ja oikea sotilas hän onkin; sotaan hehkuu hänen mielensä. Silloin kun hän täällä sairaana makasi, sanoi hän useasti: »Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä toivon terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä, kun kenraali Sandels Toivalasta lähtee!» Mutta missä nyt luutnantti viipynee, kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään? Kuka tietää, mitä huomenna tapahtuu — ja mitä tänään. — Kas, kuinka paljo lehtiä on maahan karissut — täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven varaksi; lähden haravaa hakemaan. (Menee.)
Toinen kohtaus.
UKKO, SANNI, sitte KAARLO.
UKKO. Hm — hänen silmissänsä palaa outo tuli — poskensa hehkuvat, minä pelkään, että hänkin joutuu kuumeeseen.
SANNI (tulee harava kädessä). Isä, menkää jo tupaan, ilta tulee, syysilma käy jo nihkeäksi, eikä se vanhukselle hyvää tee.
UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekaan hyvää. Sinun poskillasi on outo hohde.
SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuvat. (Erikseen.) Onneni. ah! (Painaa kätensä rinnallensa.) Tämä levottomasti sykkivä sydän — onko se onnellinen? (Pudistaa päätään. Kaarlo tulee.) Kas, luutnantti.
KAARLO. Nyt on kiireet käsissä! Tänä iltana vielä marssitaan Iisalmelle päin. Joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat kiireesti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt tulee kuuvalo.
UKKO (osottaa taivasta kohti). Niin tulee, tuossahan on kuu jo nousemassa. (Antaa Sannille verkon.) Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja anna luutnantille mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä. (Luutnantille.) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.
KAARLO. Kyllä. (Ukko menee, ja Sanni vie verkon tupaan.)
Kolmas kohtaus.
KAARLO. SANNI.
(Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä, ja Sanni palajaa varsin kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle.)
KAARLO. Ah, tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (Pistää sen taskuunsa.) Mutta aika rientää! Nyt, Sanniseni, vastaa minulle, — voinko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä?
SANNI. Kaarlo luutnantti, mitä kysytte! Kuka pakotti minua teitä hoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne? Teinhän sen ystävyydestä vain.
KAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään aarretta, joka on minulle niin kallis, etten tahdo sitä enää sotatanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää, minne se silloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt — — en tiedä, mikä pelko on minun valloittanut. — (Ottaa poveltaan hienon mustan nauhan, jossa riippuu sievä kultainen kotelo; painaa sitä rintaansa vastaan.) Ah kallis, kallis lahja mun Annaltani, jää hyvästi! (Antaa kotelon Sannille, joka hajamielisenä ottaa sen vastaan.) Tallenna tämä, varjele sitä kuten silmäterääsi, kunnes sodasta takaisin palajan. Vaan jos kuolen, vie kotelo N:n pitäjään Leppäniemen kartanoon nuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan.
SANNI (kolkosti). Minä tallennan sen.
KAARLO. Kiitoksia! (Antaa kättä Sannille.) Ah, sinun kätesi on aivan kylmä, sinun on ehkä vilu.
SANNI. (katkerasti). Entäpä! Ken siitä huolisi — koska olen köyhä tyttö vain. (Rummun ääni kuuluu.)
KAARLO (hätkähtäen). Jo rummun ääni kuuluu, sotaväki kutsutaan kokoon.
Kiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (Rientää pois.)
Neljäs kohtaus.
SANNI (yksin.)
SANNI. Haa — kylmät ovat käteni (nostaa kätensä poskillensa) ja kylmät ovat poskeni, — (painaa kätensä sydämmellensä) vaan täällä — täällä tuli polttava — Höh — halpasäätyinen tyttö! Houkkiohan olit, joka rakastuit sotaurooseen — (Nauraa kolkosti) Ha ha haa, kylmät kiitokset sait sinä vain, (näyttää koteloa) kun tämä tähtönen sai sijan hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa katsella tuota kuvaa. (Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa kotelossa olevaa kuvaa). Eikö minun rakkauteni ole yhtä voimallinen kuin sinunkin — ja minun pitäisi kuten silmäterääni tallentaman tätä — (polkee jalkojaan maata vastaan) tätä, jonka tahtoisin jaloillani muruiksi musertaa! (Lähenee Kallaveden rantaa.) En — minä viskaan sen tuonne — mutta en — en, en, se on levännyt *hänen* rinnallansa! Tottapa on tuo neito suloinen, loistava kuin tähtinen tuolla taivahalla, koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa. Entä jos vielä paremmin häntä katselisin — (Katselee koteloa.) Ah, tosiaan olet suloinen — sinä olet kultakutrinen ja elät auringon loistossa, vaan minä mustahapsinen olen synkkäkohtaloinen. Mutta kaunis on syksyinenkin ilta, (osottaa kuuta) kun taivaan valo sitä valaisee. (Laskee kätensä ristiin.)
Ah valo, tule avuksi, ett' voitan itseni.
Niin, niin, minä voitan itseni. (Istuu kivelle ja laulaa.)
[1] »Istun rannan kivelle ja kuiskaan ikäväni; totta on hän verrempi, ken vei mun ystäväni. Istun rannan kivelle ja annan surun luistaa, enkä enää milloinkaan mä häntä tahdo muistaa.
(Rummun ääni kuuluu, ja Savonjääkärien marssia soitetaan.) Ah, nyt he lähtevät. (Kuuntelee. Soitto kuuluu aina etäämmältä. Ojentaa kätensä sinne päin, mistä soitto kuuluu.) Onni, onni — sinua — teitä — seuratkoon — (Soitto taukoo.) Tule, tuulonen, ja jäähdytä tämä polttava rintani! Oi jos voisin unohtaa — mutta —
[1] »En voi sua unhottaa poijes, vaikk'en ikänä sua saa: sä sydämmessäni olet ikuisessa muistossa. Jos arvossa mä oisin ja rikkahitten rinnalla, niin totta varmaan voisi viel' onnenikin kukoistaa. En voi sua unhottaa poijes» j. n. e.
[1] Kansanlaulu.
Niin, en voi enkä tahdo häntä unhottaa. (Katselee taas kotelossa olevaa kuvaa.) Oi kuva taivahinen! Minä tahdon olla sinulle ja Kaarlollesi uskollinen ystävä — minä koetan häntä vaaroista varjella — niin, nyt tiedän, mitä teen —
Viides kohtaus.
UKKO. SANNI.
UKKO (tulee näyttämölle). Hohho! Olenpa kovin väsynyt. Kah, tuossa harava vielä. (Nostaa puuta vastaan haravan.)
SANNI. No, jopa isäni vihdoin kotiin pääsi. Menkää, isä kulta, maata, olette varmaankin hyvin väsynyt.
UKKO. Kyllä olenkin — mutta, Sanniseni, oletko kipeä, poskesi ovat kovin kalpeat?
SANNI. Iltatuuli ne jäähdytti —
UKKO. Sinä olet aivan oudon näköinen — mikä sinua vaivaa?
SANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta, isä rakas, siunaa minua, ennenkuin maata menet! Minä vielä vähän aikaa viivyn kuun valoa katselemassa.
UKKO (erikseen). Hän on tyyni ja lempeä — vaan kuitenkin hän näyttää levottomalta. (Ääneensä.) Tule tänne, tyttöseni. (Laskee kätensä Sannin pään päälle.) Rauha olkoon kanssasi.
SANNI (kumartaa). Kiitoksia, isäni! (Ukko menee tupaan.)
Kuudes kohtaus.
SANNI (yksin.)
SANNI (menee kukkapenkereen luo). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin palajan, olette jo kaikki kuihtuneet! (Kurkistaa tupaan.) Hän nukkuu jo. Nyt menen vaatteet ottamaan. (Menee tupaan ja tulee heti takaisin sotilaanvaatteet kainalossa.) Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä vain olen nämät päälleni pukenut. (Laskee polvillensa tuvan oven eteen.) Suo anteeksi, mun isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin jätän — mutta — kuten sanoit, (painaa kätensä rintaansa) tämä itsekäs sydän, sekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (_Kiiruhtaa pois.)
(Esirippu lasketaan).
KOLMAS NÄYTÖS.
Huoneet samat kuin ensimmäisessä näytöksessä. Peräseinässä suuri akkuna, ja pesässä palaa valkea. Anna istuu pöydän ääressä kirjoittaen.
Ensimmäinen kohtaus.
PARONI. ANNA.
PARONI (kulkee edestakaisin lattialla.) Mitä siellä paperille piirtelet, Annaseni?
ANNA. Mä tähän nimen kirjoitin.
PARONI. Nimen — minkä nimen?
ANNA. Sen, mikä mulle on kallehin.
PARONI (katselee paperia.) Hm, Kaarlo — kumma tyttö, aina vain vieläkin häntä muistat, ikäänkuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan. Estä ajatuksiasi lentelemästä semmoisiin esineisiin, joista häntä muistat.
ANNA.
Kun tähtilöitä katselen, silloin häntä muistelen.
PARONI. Älä katsele tähtösiä.
ANNA.
Kun istuskelen yksinäni,
hän on aina mielessäni.
PARONI. Älä hae yksinäisyyttä. Alakuloiselle mielelle ei se ole terveellistä. Seurustele muitten kanssa.
ANNA.
Seurassa on pahempi. Siellä kätken sydämmeeni kuvan kalliin Kaarloni.
PARONI (erikseen). Hm — hän on aina vain vieläkin luja rakkaudessaan. Noh, ken tietää, kuinka asiat vielä kääntyvät. Olinkohan sentään liika kova lapselleni? (Annalle.) Vaan isääsi — etkö häntä enää milloinkaan muista? (Menee kamariinsa.)
Toinen kohtaus.
ANNA, sitte MAIJU.
MAIJU (tulee sisälle ja rupeaa pyyhkimään tomua huonekaluista, vaan vilkaisee tavantakaa Annaan.) Anna neiti — (erikseen) eipä hän taas kuulekkaan; (korottaa äänensä) Anna neiti!
ANNA. Ah, oletko täällä, Maiju, mitä on kello?
MAIJU. Käy vasta seitsemää, ja Anna neiti on jo liikkeellä.
ANNA. En saanut unta enää.
MAIJU. Minä olisin niin iloinen, että, mutta — mutta nyt olen niin surullinen, niin että… (itkee.)
ANNA. No miksi?
MAIJU. No siksi, kun Anna neitikin aina vain on surullinen — ja kukapa minulle ja Pentille nyt häät laittaa —
ANNA (hymyillen). Ole huoleti, kyllä sinulle häät pidetään, ja kyllä sinut morsiameksi hankitsen. Mutta meneppä nyt tuomaan kahvia sisälle, minä halusta joisin kupillisen. (Maiju menee.)
Kolmas kohtaus.
ANNA, sitte MAIJU ja PARONI.
ANNA (yksin). Isäni oli vähän harmissaan — minun on syyni, voi, mutta minä en saata ilolintuna oleskella.
MAIJU (tulee sisälle, tuoden pöydälle kahviasettimet.) Saanko kaataa kahvia Anna neidille?
ANNA. Kaada pisara. Kuules, Maiju, osaatko selittää, mitä unet merkitsevät?
MAIJU. Muutamia kyllä osaan. Kun näkee susia, silloin saa sulhasia. Kun
Pentti tuli sulhasekseni, puri minua susi unissani.
ANNA. Mutta minä näin unissani Kaarlo luutnantin. Hänen vaatteissaan oli yltympäri veripunaisia ruusuja, ja hän sanoi minulle: »Ah Anna, näin olen ruusuihin käärittynä, näin hyvä on minun olla; veljeäni vain odotan leposijaani siunaamaan.» Samassa hän katosi, mutta siinä, jossa hän oli seisonut, kasvoi kaunis ruusupuu punaisia kukkia täynnä.
MAIJU. Olipa tuo kummallinen uni, en semmoista ole kuullutkaan. Mutta missähän paroni on, kun ei tule aamukahviansa juomaan.
PARONI (tulee taas saliin ja hieroo käsiään). Oikein on kylmä tänään, eipä kahvipisara pahaa tee.
MAIJU (menee valkeaa kohentamaan). Kyllä tänään vieraita tulee, Mirri pesee silmiänsä tavan takaa.
PARONI. Noh, Annaseni, kaadappas nyt kahvia kupillinen, ei minua haluta odottaa, kunnes Mirrin ennustama vieras tulee.
ANNA (kaataa kahvia kuppiin). Tässä, ottakaa, isä hyvä.
MAIJU. Saisin vain pellin kiinni, että tulisi lämmin siksi, kuin vieras tulee.
PARONI. Ainako Maiju vain vieraita odottelee? (Nauraa) Hah, hah, hah.
MAIJU. Totta kaiketi, kaukaisia tuleekin, sillä poukka lenteli aina kyökin keskilaattialle. (Kopina kuuluu.) Kas, jopa joku tulee. (Lähtee ovea aukaisemaan.) Hyvänen aika, pastori! (Pastori Kivinen tulee sisälle, ja Maiju menee.)
Neljäs kohtaus.
PARONI, PASTORI, ANNA, sitte MAIJU.
PARONI. Ah! Mistä nyt tulette? Hyvää päivää! (He kättelevät.) Mikä teidät meille nyt näin äkkiarvaamatta on saattanut kaukaisilta Pohjan periltä?
PASTORI. Tärkeät asiat vaativat minua matkalle. (Ottaa päällystakin yltänsä.)
ANNA (lähenee pastoria ja huomaa mustan suruharson hänen takkinsa hihassa). Ah pastori, mitä merkitsee tuo musta suruharso? (Äänettömyys.) Te ette vastaa — sanokaa — oi sanokaa! (Istuu tuolille valittaen.) Hän on kuollut! (Painaa päänsä käsiinsä.)
PASTORI. Te ette siis tietäneet? — Vaan te arvasitte oikein; hän on kuollut urhoollisen sotilaan kuoleman.
PARONI. Hm — hän oli hyvä miehen alku — (Yskähtää.)
ANNA. Voi pastori! Kertokaa minulle tarkemmin hänen kuolemastaan. — Oi
Kaarlo, Kaarlo!
PASTORI. Ouluun sain kuulla surusanoman, että hän Iisalmella oli Virran sillan luona kaatunut tappelussa. (Huokaa.) Tämän suruni katkeruutta lisäsi vielä sekin seikka, etten tietänyt, oliko hänen hautansa siunattu. Se ajatus minua vaivasi alinomaa — —
ANNA. Ah, nyt muistan uneni.
PARONI. Kyllä kuolleet rauhassa lepäävät.
PASTORI. Suotavaa olisi. Mutta kuulkaa:[1] Kolme yötä peräkkäin tuli veljeni unissani luokseni sanoen: »Veli, tule siunaamaan hautani, että saan rauhan.» Sitte viipoitti hän kolme kertaa sormellaan minulle ja katosi, ja sormessa oli hänellä sormus, joka meidän suvussamme on säilynyt polvesta polveen.
[1] Tarun mukaan.
ANNA. Sen sormuksen minä kyllä muistan.
PASTORI. Minä päätin lähteä etsimään hänen hautaansa Iisalmelle; vaan siellä ei kukaan saattanut minulle siitä varmaa tietoa antaa. Nyt menin tappelukentälle Virran sillan luo, ja siellä rupesin hakemaan hautakumpuja, vaan en löytänyt. Kun nyt noin kuljin ajatuksissani, niin olipa ikäänkuin Savonjääkärien marssia olisin kuullut hiljaa soitettavan. Minä kuuntelin tarkasti, vaan en enää kuullutkaan mitään. Sitte kuljin vielä verkalleen eteenpäin, ja näin jääkärinpuvussa olevan haamun. Minä hätkähdin ja sanoin: »Kuka siellä?» mutta kun lähenin, tunsin Kaarlon ja huudahdin: »Veljeni!» vaan samassa hän katosi, ja hänen sijassaan oli vähäinen kumpu ja kummun päällä sormi, jossa oli veljeni sormus; mutta kun ennätin kummun luo, oli kaikki kadonnut, paitsi kumpu. Siinä minä hänet nyt siunasin rauhassa lepäämään maassa, jonka puolesta hän niin urhoollisesti taisteli, ja minä olen sitte myöskin saanut levon. (Maiju tulee sisälle.)
MAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä kysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: »Oi laske minut pian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen.»
ANNA. Oi saata hänet pian tänne!
MAIJU. Hän on kovin kipeä. (Menee.)
PARONI. Ihmeellistä — mitä asiaa tuolla tytöllä lienee?
ANNA. Niin, mitäpä hän tahtonee? (Erikseen.) En tiedä, mikä aavistus minun valloittaa — entä jos Kaarlo vielä eläisi. (Sanni tulee ovesta.)
Viides kohtaus.
SANNI, ANNA, PARONI, sitte PASTORI.
SANNI (kiiruhtaa Annan luo). Tehän olette Anna neiti! Minä tunnen nuo kirkkaat silmät.
ANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? En muista nähneeni sinua ennen.
SANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta, ja tuon luutnantti Kaarlon terveiset. Vaan auttakaa — (horjuu) mä lepoa tarvitsen — voimani jo riutuvat —
PARONI (taluttaa Annan kanssa Sannin nojatuoliin istumaan.) Sanni, sinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi — eikö niin? (Sannin silmät vaipuvat kiinni, ja Anna juoksee tuomaan viiniä lasillisen. Palajaa kohta.)
ANNA (laskee Sannin huulille lasin). Juo, Sanni, tämä uupuneet voimasi virkistyttää.
SANNI (avaa silmänsä ja juo. Huivi luiskahtaa päästä, ja hänen mustat kiharansa valuvat alas hartioille.) Kiitoksia, Anna neiti — Oi onnea, nyt voin taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen tervehdyksen. (Ottaa kaulastaan silkkinauhan, jossa kotelo riippuu.) Tämä on levännyt Kaarlo luutnantin rinnalla —
ANNA. Ah, minun antamani kotelo! Oi puhu, Sanni! Kuinka tämä tuli sinulle? Missä Kaarlo? —
PARONI. Anna, sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen antaa? Petitkö sinä isäsi?
ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes jäähyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi siltä ystävältä, joka iäti oli häntä muistava — eikä se ollut mikään petos.
SANNI. Kun Kaarlo luutnantti Toivalasta läksi, käski hän minua varjelemaan kuten silmäterääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin palajaisi. »Vaan jos kuolisin», sanoi hän, »vie se Leppäniemelle neiti Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan» — ja sen hän voittikin — kunniakuolemallaan.
ANNA. Voi, hän on siis kuollut! (itkee.)
PARONI. Älä itke, Annaseni!
ANNA. Ah isäni, anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nehän ovat muistokukkia vain minun Kaarlolleni — Mutta, Sanni, jos jaksat, jatka puhettasi vielä —
SANNI. Kaarlo luutnantin lähdettyä Toivalasta, pukeusin velivainajani vaatteisiin ja seurasin Savonjääkärien jälkiä, kunnes Iisalmella Virran sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin saattavani hengelläni varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä minuttakin — mutta *Hän* oli toisin päättänyt — luoti sattui luutnantti Kaarloon — se sattui kovasti — hän kaatui, silloin kuiskasin hänelle nimenne — hän katsoi tarkasti minuun, sanoen: »Sanni», sitte korotti hän vielä kerran äänensä ja lausui:
Nyt, Annaseni, suurin on rakkauteni, kun isänmaani eestä mä uhraan henkeni.
ANNA. Hän oli uskollinen — Ah!
PARONI. Hän lepää nyt rauhassa.
SANNI. Kun luutnantin silmät vaipuivat kiinni, sattui luoti myöskin minuun. Tainnoksista herättyäni oli tappelu jo tauonnut. Häntä hain, mutta turhaan, sillä kaatuneita oli yltä ympärillä. Sitte laahasin itseni Partalan kylään, sain siellä eräältä tytöltä vaatteet — nyt olen vähitellen tänne kulkenut, olen kärsinyt vilua, kipua, janoa —
ANNA (tarttuu Sannin käteen). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä noin paljon muitten tähden? — Yksi tunne kuitenkin löytyy, joka on voimallinen — joka mahdolliseksi mahdottomankin tekee — se on rakkaus —
SANNI (aukaisee silmänsä). Niin, se on rakkaus. — Oi, kuinka olen väsynyt, mutta minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt — lupaukseni täyttänyt — vienyt Kaarlo luutnantin viimeiset terveiset hänen morsiamellensa.
ANNA. Ah, maailman nähden ei neiti *Tähtinen* saanut olla hänen morsiamensa, vaan sydämmessäni olen iäti oleva hänen Annansa.
SANNI (istuu). Nyt ymmärrän. Ah, eivät ole komeat huoneetkaan aina onnen asuinsijana. Oi sukuylpeys — oi säätyerotus, milloin olet tasoittuva? Koska jalot tunteet liikkuvat niin halpa kuin korkeasäätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen toisensa onnen särkeä?
ANNA. Niin miksi, — miksi?
PARONI. Älkää minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun nuoruudessani oli kunniatyö, on teidän mielestänne armotonta. Teidän jälkeenne tulee myöskin toinen polvi. Aika menee eteenpäin, ja ihmiset ajan muassa. Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno. — Jo minäkin nyt tässä elämäni ehtoolla näen monta asiaa toisin kuin ennen.
ANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (Rientää syleilemään paronia ja suutelee hänen kättään.)
SANNI (nousee innoissaan). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu. Silloin ei erotusta enää ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan — joka korvessa, joka laaksossa. (Akkunasta näkyy nouseva aurinko.) Ah, aurinkoinen nousee; se todistaa, että uusi aika koittaa. — (Vaipuu tuolille.)
PASTORI. Aamen, tapahtukoon niin.
SANNI (puhuu itseksensä). Hän lepää nyt rauhassa, ja kaikki muuttuu, kaikki — Kuulkaa, jo hengettäret laulavat — (Vienoa laulua kuuluu kulissien takaa):
[1] Ah, yksi ääni Suomessa on kerran kaikuva, niin korvessa kuin laaksossa, niin torpassa kuin hovissa, ja ihanana kukkana on Suomi kukkiva.
[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin »Maamme».
(Laulun kuuluessa on Sannin pää vaipunut tuolin nojaa vasten.)
PASTORI. Vaiti, vaiti, hän nukkuu viimeistä untaan. Hän on työnsä tehnyt ja päivänsä ovat päättyneet. Mutta me älkäämme veltostuttako surulla voimiamme, vaan pyhittäkäämme näitten vainajain muistoa työllä, jalolla työllä. Koettakaamme mekin puolestamme, että maamme kerran kukoistaisi ihanana kukkana!
Esirippu lasketaan.
VIINANTEHTAILIJA.
NÄYTELMÄ KAHDESSA NÄYTÖKSESSÄ
HENKILÖT:
HOIKKA, viinantehtailija.
ROUVA, hänen vaimonsa.
ALFRED, heidän poikansa.
MARKKU, Alfredin palvelija.
ERÄS OMPELIJA.
Vieraita viinantehtailijoita ja palvelijoita.
Tapaus: Eräässä kaupungissa sekä sen lähistössä muutama päivä ennen joulua.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Näytelmäpaikkana on viinantehtailijan sali, jossa on komeat huonekalut ja kauniita tauluja seinässä. Hoikka istuu nojatuolissa ja Rouva sohvassa, molemmat teetä juoden. Pöydällä on kartuusi ja piippu.
Ensimmäinen kohtaus.
HOIKKA. ROUVA.
HOIKKA (iloisena hieroen käsiään). Rahaa kokoontuu aina vain. Viinaa on mennyt kelpo lailla, ostajien määrä puodissa lisääntyy, ja tänä vuonna olen jo saanut 35 tuhatta markkaa puhdasta voittoa.
ROUVA. Tuosta viinan tekemisestä nyt jutellaan jo kaikissa sanomalehdissäkin, että se muka olisi joku paha työ, mutta kuinkahan se oikein lienee? Onhan sitä lupa tehdä — mutta kummallista — en ymmärrä, miksi tuo viinanpoltto aina saattaa mieleni levottomaksi. (Laskee kuppinsa pöydälle ja ottaa sukankutimen.)
HOIKKA. Hm, niin, sen asian minä pian selitän. Teillä naisilla ei ole oikein selvä käsitys asioista, te uskotte kaikki, mitä luette ja kuulette ja olette liika herkkäluontoisia, joten heti tunnette levottomuutta sydämmessänne, kun vain joku osaa hyvin kauniisti lörpötellä. Te puhutte aina tunteistanne ja tunnette hullusti, mutta me miehet, — me tiedämme, että mitä laki määrää ja säätää, se on aina paras, ja siinä on meillä ohje.
ROUVA. Mutta tuntoni.
HOIKKA (äkäisesti toistaen). Mutta — tuntoni — Vaimoväen suusta ei *mutta* minua miellytä; tunto ja tunto, en sitäkään viitsi kuulla *näissä* asioissa. Jutellaan nyt muusta. (Laskee kuppinsa pöydälle.) Kuuleppa, kultaseni, parin päivän päästä on jouluaatto, ja minä olen hankkinut sinulle hyvän joululahjan, ketunnahkaisen kapan.
ROUVA (iloisesti). Ja silkkipäällisen varmaankin!
HOIKKA. Tietysti! Oikein »atlaskia». Kohta tulee ompelija sinusta mittaa ottamaan, jotta sen jo jouluksi saat valmiiksi.
ROUVA. Oi Hoikkaseni, kuinka sinä olet hyvä! Noh, olemmehan rikkaimmat koko kaupungissa, eihän minun sopisikaan kulkea muussa kuin atlaskikapassa. (Ompelija tulee sisälle.) Kas, neiti! Olipa hyvä, että tulitte heti. Laittakaa nyt kaikella muotoa kappani jouluksi valmiiksi!
OMPELIJA (ottaa muotilehden ja levittää sen pöydälle). Tässä on muotilehti. Minkä mallin mukaan minä sen nyt laitan? (Osottaa yhtä mallia.) Tämmöisen minä laitoin maaherran rouvallekin.
ROUVA (vilkaisee muotilehteen). Sepä juuri on minunkin mieleiseni. Katsoppa, Hoikka! (Osottaa muotilehteä.) Tuommoinen se pitää tehtämän, semmoinen on maaherran rouvankin.
HOIKKA (pistää tupakkaa piippuunsa ja haukottelee). Aivan semmoinen kuin on maaherran rouvankin. (Lähtee kamariinsa, joka on oikealla puolella.)
OMPELIJA (ottaa hätäisesti mittaa nauhalla ja kumartaa sitte nöyrästi). Kiitoksia. Kyllä minä laitan tämän valmiiksi pian. Hyvästi, rouva hyvä!
ROUVA. Hyvästi! — (Ompelija menee, ja Rouva huutaa hänelle vielä:) Muistakaa vain, että laitatte kapan juuri semmoiseksi, kuin maaherran rouvan on. (Lähtee vasemmalle kamariinsa.)
Toinen kohtaus.
HOIKKA, ROUVA ja JUKKA.
HOIKKA (kurkistaa kamarinsa ovesta saliin, huutaen): Rouvaseni, onko ovi lukossa?
ROUVA (vastaa toisesta ovesta). Ei, Hoikkaseni, vaan lukitse se. (Jukka putkahtaa samassa sisään.)
JUKKA (on vähän pöhnässä ja katselee ympärillensä). Hohho, kuinka täällä kynttilät loistavat. Näin valoisaa ei köyhällä ole jouluna edes. Kylläpä tämä on komea asunto, ja kaikki nuot taulut ja koristukset ovat viinalla kootut — hahha —
ROUVA. Huh — hän on pöhnässä. Mitäpä hän täällä tekee? (Istuu ja rupeaa taas kutomaan sukkaa.)
JUKKA (kumartaa). Tackar som frågar, juon vaikka vähän lisää, jos Rouva niin suvaitsee. Kyllähän viinantehtailijalla tuota makuisaa viinannestettä löytyy; senhän vuoksi tulinkin, että saisin sitä vähän joulukseni.
HOIKKA. Mene tiehesi! Mitäs täällä teet?
JUKKA (ei ole kuulevinaan). Kelpo tavaraa tuo viina muuten, mutta vähän epätasaisesti se rikkautta jakaa; kun yksi rikastuu, silloin tuhansia köyhtyy.
HOIKKA, (kiivaasti). Menetkö kohta tiehesi! Minä en kärsi juomareita.
JUKKA (ivaten). Vai niin! Viinantehtailija ei kärsi juomareita, hahhah — vai niin — mutta niitä kolikoita, jotka juomarin taskusta tippuvat pois ja täyttävät teidän taskunne — niitä varmaankin kärsitte, vai kuinka, häh? Ette suinkaan muuten rakentaisi noita viinapuoteja, jotka niin herttaisesti tarjoovat vilustuneelle lämmitystä, että ei sivuitse pääse, jos suinkin vähän kilinää taskussa kuuluu.
HOIKKA (näyttää ulko-oveen päin). Tuolla on ovi, josta sisälle tulit.
Mene — taikka keppini näyttää sinulle tien!
JUKKA. Enkö joulukseni rikkaalta saa edes ryyppyä? (Hoikka menee kamaristansa noutamaan keppiä.) Antakaa, Rouva kulta, kakunpala pojalleni. Teillähän myöskin on poika, niinkuin minullakin, mutta se on erotuksena vain, että teidän poikanne on aika veitikka, joka tuhlaa, mitä isä viinalla kokoo, mutta minun pieni Mattiseni hakea tassuttelee ruokansa, kun isä rahjus juo eikä saata hänelle leipää toimittaa.
ROUVA. Sitte saat, kun selkeällä päällä tulet pyytämään. Nyt sinä olet niin hävytön, että et ansaitse mitään.
JUKKA. Oi teitä! Ja minulla on kuitenkin kolme lasta, joille murusia pyydän. Olisin edes Matille saanut. (Puoliääneensä.) Ei viinarahoissa siunausta ole. Jollei ensi, niin kyllä jo toisessa polvessa hukka ne on perinyt. (Menee. Alfred tulee samassa ja Hoikka kamaristansa, keppi pystyssä.)
Kolmas kohtaus.
HOIKKA. ALFRED. ROUVA.
HOIKKA. Jopa hän meni, tuo hävytön. Olisipa saunan ansainnut.
ALFRED. No mitäpä täällä nyt on tapahtunut?
HOIKKA. Tuo lurjus, joka täältä läksi, oli niin hävytön, että minun täytyi keppiäni näyttää.
ALFRED. Jukka, se juopporatti! Mikä hänen nyt hävyttömäksi teki? Tavallisesti hän on tyytyväinen, kun vain ryypyn ja muutaman hopearahan saa.
ROUVA (istuu syvissä ajatuksissa, sanoen itseksensä): En saa noita ukon sanoja mielestäni.
HOIKKA. Sen kyllä uskon, että hän silloin on tyytyväinen, kun ryypyn ja rahaa saa, mutta en minä hänelle rahojani jakelemaan ruvennut, viinaan hän ne heti olisi pannut.
ALFRED. Ja isäni olisi rahansa takaisin saanut, hahahaa!
HOIKKA (närkästyneenä). Vaiti, poika!
ALFRED (äitiinsä kääntyen). No äitiseni, oletteko vallan pelästyksissä vielä, koska ette mitään virka? (Kävelee lattialla.)
ROUVA (itseksensä.) Hän sanoi: *Jollei ensimmäisessä, niin toisessa polvessa hukka ne perii* — Alfred — Alfred! Oletko sinä tuhlaajapoika?
ALFRED. Mitä sanotte, äitini?
ROUVA (herää ajatuksistaan). Mitä kysyt, lemmittyni?
ALFRED. Kysyn vain: mikä teitä kaikkia nyt vaivaa? Mökinukko on teidät vallan noitunut.
ROUVA. Niin, totta tosiaankin olen varsin pelästyksissä vielä.
ALFRED. Mutta isä, ettekö häntä tuntenut? Hän on monta kertaa tuolla viinatehtaalla minulle jutellut, kuinka hän ennen muinoin oli isäni leikkikumppanina, ollessaan juoksupoikana isäni kodissa.
HOIKKA (laskee sormensa nenälleen). Ah, nyt muistan. Olisiko tuo rahjus sama Jukka — hm — hän oli sorea, hilpeä poika, kun meni naimisiin ja muutti appensa torppaan, ja nyt —
ROUVA. Ja nyt on hänellä juomarin muoto, huh —
HOIKKA (katsoo kelloansa.) Minun täytyy lähteä pois, meillä on pieni kokous kauppias Pohatalla.
ROUVA. Viivytkö kauan?
HOIKKA. En, hetken perästä palajan takaisin. (Menee.)
ROUVA. Täytyy minunkin mennä illallista toimittamaan. (Lähtee pois sanoen itseksensä): Kumma! Olen niin levoton, ettei tuo ketunnahkainen kappakaan minua enää oikein saata miellyttää.
Neljäs kohtaus.
ALFRED, sitte MARKKU.
ALFRED. Lieneekö isäni jo saanut kirjeen velkojiltani, koska äiti näytti niin surulliselta? Aina minuun vähän koskee, kun vain äitini surullisena näen, mutta — täytyyhän sitä nuorena elää — oojah — elää sitä täytyy ainakin — kun rahat tulevat ja menevät, sehän hupaista! (Kilistää kelloa; Markku tulee sisälle). Markku, tuo minulle tyyny tänne sohvalle pääni alle.
MARKKU. Paikalla. (Lähtee vasemmalle ja palajaa kohta, tuoden tyynyn muassaan.)
ALFRED (panee tyynyn päänsä alle). Kas niin, nyt on hyvä. (Markku menee. Alfred ottaa sanomalehden ja rupeaa ääneensä lukemaan.) »Tuota turmelevaa viinaa tulvailee viinatehtaista» — Hohho — täällähän vedetään samaa virttä kuin aina ennenkin; viitsis tätä lukea, parempi, kun käännyn kyljelleni. (Laskee pois sanomalehden. Hoikka tulee.)
Viides kohtaus.
HOIKKA. ALFRED.
HOIKKA. Joko sinua unettaa?
ALFRED. Kah, isäni! (Nousee seisoalle.) Minä luulin vain Markun siellä toimiskelevan. Olin hieman väsynyt, kun tapasin ravintolassa muutamia ylioppilaita, entisiä koulutovereita. He söivät siellä iltapalaa, ja minä kestitin heille muutaman pullon samppanjaa.
HOIKKA. Vai samppanjaa, samppanjaa, niinkuin ei mikään muu olisi herroille kelvannut.
ALFRED (huolettomasti). Entäpä — muutama pullo samppanjaa! Mutta voi kuinka minua naurattaa! (Nauraa.) Kun kuulivat, että isälläni on viinatehdas, ja että minäkin siellä välistä työskentelen, silloin he sanoivat viinantehtailijoita kansan myrkyttäjiksi ja mitä kaikkea saarnasivat, että minun muka tulisi hankkia itselleni parempi ammatti.
HOIKKA. Mutta samppanjasi kelpasi heille!
ALFRED. Totta puhuen ei se niille hupsuille kelvannut, mutta kun olin pullot aukaissut, niin — kylläpä niitä oli, joille kelpasi. — Minä vain viisaasti tein, kun lukiosta jo eron otin, sillä muuten varmaankin olisin tullut tuommoiseksi puolipöhköksi kuin nuo ylioppilaat.
HOIKKA. Lopussa kiitos seisoo. Huono kukkaronhoitaja sinä kuitenkin olet.
ALFRED. Enpä liioin — (Itsekseen). Täytyy lähteä pois, sillä muuten saan hyvät torat, tuossa oli vain alkulause. Ei ukko hyväksynyt, kun sai maksaa velkojilleni viisituhatta markkaa. Viisituhatta markkaa — ei tuo suurikaan raha ole. (Ääneensä.) Nyt minun täytyy yöksi lähteä tehtaalle. Hyvästi, isä. (Menee.)
HOIKKA. Minä en voi häntä oikein nuhdella. En ymmärrä, mikä siinä vikana lienee. Ja kumminkin hän on taas menettänyt viisituhatta markkaa tietämättömiin. Hm — noh, tosi on, etteivät nuo minun kukkarooni suurta lovea tee — mitäpä noita ajattelen, ne häiritsevät vain lepoani. Kello on jo paljo, paras että menen maata.
(Esirippu lasketaan.)
KUVAELMA.
(Metsäinen seutu kaupungin lähellä. Talvinen yö, kuuvalo, metsätien varrella lumikinoksia. Etäällä metsässä näkyy vähäinen mökki, ja toisaalla vilkuttaa komea viinatehdas. Pieni mieron tietä kulkeva poika makaa kinoksella pussonen olalla. Jukka tulee tietä pitkin.)
JUKKA. Hyi kuin on kylmä, enkä edes ryyppyä saanut lämmityksekseni. Tuo tasku pahanenkin on aina tyhjä — juuri kun siellä jotakin kilisee, niin ne riivatut menevät tuonne krouviin. Mutta eipä Jukka tällä kertaa kaikkia menettänytkään viinaan, onpa kelpo vehnänen Matille taskussani. Poika raukka on monta leipäpalaa isälle antanut, mutta nytpä hänen silmänsä iloisiksi tulevat. (Seisattuu ja ottaa vehnäsen taskustansa.) Onpa tämä oikein makuisa kaakku pojalle. (Pistää taas leivän taskuunsa ja katsoo lumikinokseen päin.) Mitä? Mikä hiisi tuolla on? (Hieroo silmiänsä.) Mitä näen? Ei ole mahdollista — enkö ole pöhnässä — viinahan tuo kaikenlaisia näkyjä. Mutta voi, näky ei muutu! (Laskee kätensä päälaellensa.) Ja pääni on nyt aivan selvä. (Lankee polvillensa ja painaa kätensä kuolleen lapsen sydämmelle.) Voi minun poikani, minun poikani! Myöhään sinulle antimia säästin, kun en ennen sitä tehnyt. Mieron tiellä kulkenut, nyt olet vilusta ja väsymyksestä uupunut. (Nousee seisoalle ja lyö nyrkkinsä vasten rintaansa.) Isä, isä, huonosti olet lapsiasi hoitanut — viina on sinun vimmannut — (näyttää kuollutta) ja tuossa jo on toinen uhri. Äiti oli ensimmäinen. (Kääntyy viinatehtaan puoleen, puristaen nyrkkiänsä.) Te kirotut viinatehtaat, jotka myrkkyänne maailmalle viekotellen jakelette, te olette myöskin syypäät noihin viinanuhreihin. Oi poikani, sinä olet kaikista viettelyksistä lepoon päässyt, mutta tässä sinun muistoksesi minä lupaan, etten ikinä enää viinaa maista. (Ottaa lapsen syliinsä.) Oi poika, kylmä — kylmä olet! (Menee torppaan päin.)
(Esirippu lasketaan.)
TOINEN NÄYTÖS.
(Viinantehtailijan sali.)
Ensimmäinen kohtaus.
HOIKKA, sitte ERÄS PALVELIJA.
HOIKKA. Tuosta pojastani pelkään tulevan aika tuhlarin. Hän viettää paljon aikaa ravintoloissa ja kallistaa pulloa luulen liiemmäksi — ei ole hyvä — Vaimoni puhuu aina noista Jukan ennustussanoista, että viinasta tullut raha ei siunausta tuota — hm, entä jos se olisi niin — — — Minä olen tyhmä, joka tuommoisia ajattelen, vallanhan olen ämmämäinen — taikauskoinen kuin vaimoni. Mutta — kumma levottomuus minussa vallitsee — hm, tuo on vain ilman vaikutusta; päivä on ollut niin synkkä ja pilvinen, tuskin tätä hämärää päiväksi saattaa nimittääkkään. (Kilistää kelloa. Palvelija tulee.)
PALVELIJA. Mitä tahdotaan?
HOIKKA. Valkeaa kynttilään, minä odotan tänne vieraita, kaksi viinantehtailijaa. (Palvelija sytyttää pari pöydällä olevaa kynttilää ja menee.)
Toinen kohtaus.
HOIKKA, sitte JUKKA.
HOIKKA. Noh, nytpä huone vähän iloisemmalta näyttää. Missä nyt vaimonikin lienee? Hänellä on aina niitä joulutoimia. (Kopinata kuuluu.) Kuka siellä porstuassa kopistaa. Häh? (Jukka tulee sisälle siistissä vaatteissa.)
JUKKA. Suokaa anteeksi, että astun sisälle, mutta — Joulu tulee niin köyhälle kuin rikkaalle, ja minulla ei ole lapsilleni mitään jouluksi. Teidän rouvanne lupasi minulle antaa almun, jos selkeällä päällä häneltä sitä anoisin. Nyt olen varsin selkeä, eikä kukaan enää ole näkevä, että Jukka viinaa ryyppää.
HOIKKA. Ja sinä olet sama Jukka, joka Mannilan torppaan vävyksi meni?
JUKKA. Sama — ja myöskin sama, jolle te lapsena ollessanne lupasitte, että jos kerjäläisenä tulisin almuja anomaan, antaisitte minulle juustoa ja voitaleipää. Muistatteko sitä vielä?
HOIKKA. Kyllä. (Ottaa rahaa kukkarostansa.) Tuossa sinulle muutama markka, mutta pahoin pelkään, että ne viinaan menetät.
JUKKA. Vai pelkäätte — se on turhaa! Viinasta olen jo kylläni saanut.
Sepä on minut mierontiellekin saattanut.
HOIKKA. Kuinka olet tuohon tilaan joutunut?
JUKKA. Kertomus elämästäni on kyllä surullinen. Niin kauan kuin Mannilassa olin, kävi kaikki hyvin, mutta sitte muutin tänne kaupunkiin ajuriksi. Vilu tuli tuolla ulkona, ukko viinapuodin ovitaulussa kehotti, pikari kädessä, minua lämmitystä ottamaan. Eräänä päivänä menin ensi kerran, ja sitte tiesin tien. Ukko pikari kädessä nauroi, kun ajoin sivuitse, ja tiesinhän poiketa taaskin. Viinatehtaista tulvaili viinaa, jota puodeissa ja kapakoissa kaupittiin, ja miehistä on tullut juomareita. Vaimoni koetti elättää ja vaatettaa lapsiamme, mutta minun oli viinanhimo valloittanut niin, että join hänen vaatteensakin. (Äänettömyys. Jukka pyyhkii silmiänsä.) Vaimoni sai levon haudassa, mutta silloin omaatuntoani pisti, koska tiesin olevani syypää hänen aikaiseen kuolemaansa.
HOIKKA. Noh, sen ymmärsit, etkä vain lakannut tuosta ilkeästä juomisesta —
JUKKA (kolkosti). En, yhtä ahnaasti join viinaa, kuin viinantehtailija kokosi rahaa, mutta — viime yönä, kun pieni Mattiseni jäätyneenä makasi lumikinoksella, silloin vihdoinkin sai sydämmeni kolauksen semmoisen, että teidän viinanne, herra, ei minulle enää maistu.
HOIKKA. Sinä olet hävytön. Mitä se minuun koskee, että sinä olet juomari?
JUKKA. Herra! Lakatkaa aikanansa viinalla rahaa kokoomasta, sillä kerran täytyy teidän ja krouvarin, yhtä hyvin kuin juomarinkin, tehdä työstänsä tiliä. (Kovasti.) Herra, teidän työnne kylvää kyyneleitä, jotka kuumina kerran polttavat sydäntänne. Älkää myöhästykö parannuksessa niinkuin minä! (Ompelija tulee sisälle.)
Kolmas kohtaus.
ENTISET. OMPELIJA, ROUVA, PALVELIJOITA JA VIERAITA VIINANTEHTAILIJOITA.
OMPELIJA. Hyvää päivää. Tässä on rouvan kappa. Se on nyt valmis, ja varsin hyvin se sopii, sen vakuutan. (Rouva tulee juosten sisälle.)
ROUVA (huutaa). Voi! Minun poikani! (Vaipuu tuolille.)
OMPELIJA. Mikä Rouvaa vaivaa? Tässä on kappanne.
ROUVA (kiljaisee). Viekää pois, pitäkää itse tuo, minä en siitä huoli, se on viinarahalla ostettu. Oi Hoikka, mihin vietiin minun Alfredini, issikalla hän vietiin minun akkunani ohitse, hän makasi reessä aivan kuin kuollut! (Vääntelee käsiään.)
OMPELIJA. Tämähän kumma! Sen vain tiedän, etten koskaan työstäni näin hyvin ole tullut palkituksi. (Ottaa kapan päällensä, kumartaa ja lähtee ulos.)
HOIKKA (vapisten). Kuule, sinä — et varmaankaan nähnyt oikein.
ROUVA. Oih! Kuules — (ääniä kuuluu) jo tulevat! (Juoksee vasemmalle puolelle. Ovi avautuu ja Alfred kannetaan näyttämön yli myöskin vasemmalle puolelle.)
HOIKKA (pitäen tuolista kiinni). Onko hän kuollut?
ERÄS PALVELIJA. Ei, hän vain humalapäissään ajoi niin riivatusti, että reki keikahti kumoon, ja hän sai siinä semmoisen kolauksen, että pyörtyi. Kyllä hänen sydämmensä kuitenkin vielä sykkii.
JUKKA (osottaen kamariin päin, johon Alfred vietiin). Siinä taaskin yksi viinanuhri. (Kaksi viinantehtailijaa tulee sisälle.)
HOIKKA (nostaa kätensä ohauksillensa, huutaen raivoisasti). Pois täältä! Kaikki on viinaa — viinapullot tanssivat seinillä. Voi onnetonta! Ei ne anna minulle rauhaa, ennenkuin koko viinatehdas on hajoitettu. (Juoksee pois kamariinsa.)
VIINANTEHTAILIJAT. Mikä herran on? — Mikä herran on?
JUKKA. Hän raivoaa, vaan myrskyt ja rajutuulet puhdistavat ilman, ja sitte seuraa tyyni, kirkas päivä. Mutta teille, hyvät herrat viinantehtailijat, tässä vielä sanon:
Te ihmisiä vietellä tahdotte viinamyrkyllä, vaan — miltä teille tuntuukaan, kun tili kerran vaaditaan? Sit' ajatelkaa aikanansa!
(Esirippu lasketaan.)
End of Project Gutenberg's Kotikuusen kuiskehia, by Theodolinda Hahnsson