Kotiliedeltä

language: Finnish

KOTILIEDELTÄ

Kirj.

Pekka K. [Pekka Komonen]

Käkisalmessa, M. Lankinen, 1890.

SISÄLTÖ:

Ei liiaksi
Ruotu-Mari
Päivällisellä
Kuvaus Laatokan rantamaalta
Elämässä ja kuolemassa

EI LIIAKSI.

Järvelän kylässä on vielä kaikki hiljaista. Tietäähän sen nyt syksy-aamuna kello kuuden aikaan. Vielähän silloin on hämärä ja ahkerimmissakin taloissa olleet muut, kuin emännät jalkeilla, nekin tuon kahvikullan tähden.

Niin, hiljaista on. Ei lintujen laulua, ei karjakellojen kilinää kuulu.
Maakin on jo roudassa ja valkea härmä ylt’yleensä peittää maanpinnan.
Aikainen syksy näyttää olevan. — Mutta eihän tuo hallakaan enään
hirvittänyt kun kaikki viljat ovat korjuussa.

— Niin, no, vielähän perunat ovat kaivamatta, vaan eipähän pakkanen noillekaan voinut enään pilaa tehdä, kun olivat jo täysin varttuneet. Raatajoillakaan ei ollut mihinkään kiirettä, näin syksyaikaan. — Kuka sitä nyt raaskiaa nousta lämpimältä vuoteelta ylös, ennen päivän koittoa… kun se nukuttaa, painustaa ja viruttaa… No annahan vieläkin käyn toiselle kupeelleni… tuntuu niin sanomattoman hyvältä… tuntuupahan − sanelee makaaja — ja sitten hän pistää kädet pään alle, ojentaa jalkansa suoraksi ja viruttaa itseään.

Mutta Autiolan talossa ollaan valveilla, koska talon isäntä Aapo alusvaatteissaan, paljain jaloin astuu pihalle ja katselee ympärilleen, katselee taivaalle, pistää sitten kätensä paidan kauluksen väliin, kipristää niskaansa ja lausuu: "ähäh… kirpun veitikkahan se taitaa purra… sepähän on." Tottatosiaankin etusormen ja peukalon välissä on jotakin, koska Aapo hieroo sormiansa vastakkain, sylkäsee niiden väliin ja pyyhkäisee housuihinsa ja sanelee: "hui, hui, kun on kylmä, ihka… ihka puisteluttaa… eihän tässä kykene minnekään… Nakukin vielä syömättä. — Kas millaisen olki-tukon se Naku on oven alle tuonut… se on huonoiksi ilmoiksi… Mihin tässä nyt on kiirettä… käyn vielä makaamaan… Hys sika — pois tuvan ovelta!… Mitä vingut… vasta illalla annoin kalantotkuja… Kas helkkarissa! paljaat jalkani kylmävät — pistäyn tupaan."

"Käynköhän vielä makaamaan, vain lähden kylälle" — puhelee Aapo itsekseen. "Mutta huono ilma siitä kuitenkin on tulossa… eihän se asiatta mene 'Nakun' olkien kantaminen." — Mutta Mäkelän emäntä ei ainakaan olisi uskonut tänä aamuna Aapon ilmapuntaria, vaan hän olisi Aapolle suoraan, suusta suuhun ja vasten silmiä sanonut: syötähän tuo porsaasi kylläisemmäksi, niin ei se olkia suuhunsa hapuile. — Ja Mäkelän emännän mielipidettä meidän täytyy uskoa, sillä hän ei turhia lörpöttele. —

"En käy enään lepäämään; lähden kosimaan… Eukko" — sanoo Aapo makaavalle setänsä emännälle — "Nouseppa keittämään porovettä, suu tuntuu olevan pahan makuinen!"

"Mikä sinut nyt näin aikaiseen herätti… mikä,… semmoisen unikeon… ei anna tässä ihmisien rauhassa maata…

"Makaa haudassa, siellä on aikaa. — Minulla on tässä vähän niinkuin hommat…

"Ole hänessä hommistasi mököttämästä… Vielähän tuo setä ukkosikin tuossa kuorsaa, jotta pää täräjää" — sanoi eukko, kääntyen ukkoonsa päin ja siirsi peitettä ylemmäksi.

"Hm, hm!" (se merkitsi Aapon olevan vähän noin pöpperäisellä tuulella) — "hm, hm! Kyllä on akkaa tuossakin… Nuku, vaikka viimeiseen tuomioon asti…. Tilahan se, pitää ensin korjata… Hoh… hoh, kun viruttaa… Huono on jo aluspussikin… Kierrän viimeisiä kertoja tilan kokoon. Kyllä se on hiisi vieköön ikäviltä sentään, kun ei ole tilan korjaajatakaan… itseni täytyy kaikesta huoli pitää. Otetaanpa housut käsille… kyllä on nämäkin rääpäleiksi kuluneet, — 'postoi' se on venättä — kolmantena keväänähän se ompelija Olli tämän housuparin kokoon pani… On niillä ikääkin… on ikää … Eipähän ole muutakaan mitä jalkoihinsa vetää… kun nämä paikkanaiset rääsyt .. Jaa, jaa kyllä sanon teille housurukat kohta hyvästit… Eukko tässä täytyy vaikka väkisin ottaa… Tottapa hän, näiden kuluneiden vaaterääsyjen sijaan, jotakin kykenee saamaan — sehän on vaimoväen velvollisuus." —

Kotvasen tarkasteltua pistää Aapo ensin vasemman ja sitten oikean jalkansa housun lahkeisiin. —

Mikä häijy henki minut riitaannutti setä ukon kanssa… Eikö tällä tilalla olisi helposti elänyt kolme, jopa neljäkin henkeä… Sehän se vanha sarviniekka kasvatti tänne sydänalaan pippuria, taikka tuommoista vanhan-Aatamin tapaista… Ja tietäähän tämän minun sisuni, se rymä kun joutuu vihoihin, niin… älä herra saata! Lorun lopuksi täytyi setä-ukon, korkean esivallan käskystä, ottaa pussi selkäänsä ja marssia maailmaan… Ja nyt jäin minä vanhapoika isännäksi ja emännäksi… Mutta saisivat sentään olla kiitolliset, kun armollani otin heidät tupaan asumaan. — Eipähän raaskinut ukkonsa vierestä nousta ylös päivän kunniaksi edes muutamaa kahvikupillista keittämään… Enpähän piakkoin ketään kiusaa… Oma eukkoni on kohta tarpeitani täyttämässä —

"Mutta kuka hiisi viitsii näillä vaatteilla kosimaan lähteä!… Parasta on kun lähden Mäkelän Matilta lainaamaan verkavaatteet ja hyvän hevosen… Kyllä se nyt vähän häpeältä tuntuu, kun vierailla vaatteilla … hm… Eipähän auta… Mutta mihin helkkariin lienee joutunut hopeahelainen piippuni. Paninko tuonne hyllylle… ei pahuusta näy, missään… Kah! tuollapa on seinällä riippumassa… siinäpähän on. — Hyvä on piippukin, ruplan ja 'polttinon' siitä annoinkin. — Viskaankohan viitan noiden kuhnuksien päälle, — aina vaan makaavat. — Saas nähdä ovatko Mäkeläläiset jo valveilla — varmaankin."

Näin itsekseen puhuen, hattu päälaen oikealla puolella kallellaan, kädet taskuissa ja pitkävartinen, ruplan ja "polttinon" maksava hopeahelainen piippu hampaissa tallusti Aapo Mäkelään.

Astuessaan Aapo tuumailee sitä ja tätä väliin taas ei ajattele mitään, puhaltelee vaan aimo savukiehkuroita ilmaan. Nyt taas ajatuksia pakkausi päähän ja tuosta Aapo tuumailemaan: "mitenkä tämäkin päivä loppuun kulunee, käyneeköhän kaikki toivomuksen mukaan… Jopahan Mäkelän ukko, tuo vanha natju (kidas) on valveilla… Nyt varmaankin nuuskii ovatko pojat makaamassa, vai yökululla… Kas tuota kun nyt sihtailee vankkaa taloansa… Lysti olisi tietää, raaskineekohan tuo ukko oikein syödäkkään vatsaansa täyteen… Nyt, pois semmoiset ajatukset ja — asiaan.

"Hyvä huomenta naapuri, varhainpa olettekin jalkeella!"

"Häh! valkeahan on maa ja ilmakin tuntuu kylmältä (Ukko on näet huonokuuloinen). Mikäs sinut näin varhain ylös nostatti?

"Läksin vähän niinkuin pienelle asialle; tuota…

"Häh! Puhu kovemmin… En, näet, kuule, korvani ovat, lummessa viimeisistä tuulista asti… Käy tupaan, jos on mitä asiaa, eihän täällä kylmässä mikä voi seista."

"Tupaan tässä lähdenkin, eihän sinun kanssasi puhumisesta kuitenkaan mitään tule," sanoi Aapo ja astui tupaan, noikaten "hyvää huomenta" talon emännälle ja vuoteiltaan ylöskömpivälle talon väelle.

"No mikä Aapon nyt näin varhain liikkeelle herätti?" kysäsi emäntä luoden tutkivaisen katseen Aapoon päin.

"Onhan niitä välistä asioita… Ja eihän nyt enään mikä aikainen olekkaan, johan nyt…"

Tässä Aapo keskeytti puheensa, sillä hän aikoi sanoa: "johan tähän aikaan kaikki talonpojat ovatkin puhdetöitään tekemässä", — mutta muistikin että itsellään oli tavallisesti tapana maata "herroiksi."

… "Tuota minä läksin vähän niinkuin pienelle asialle… Missähän se teidän poika-Matti makaa, olisi vähän puheltavaa hänen kanssaan?"

"Aitoissahan ne pojat makaavat… Meneppäs Juho, veikkoasi herättämään valveille ja sano hänelle, että naapurin Aapo haluaa puhutella häntä," — saneli emäntä ja kääntyen Aapoon päin, lisäsi hän: "no tokihan toisianne näitte yöjuoksulla ollessanne — mitähän jäi vielä keskustelematta?"

"En ole enään monena yönä käynyt missään… Minun kanaseni on näet etäällä… Sitävarten tässä olenkin meinannut lähteä, tuota noin, kysymään tytön ja naittajien mieltä."

"Vai siellä asti jo Aapolla asiat ovat. Kuka se kultasesi on?"

"Perästä kuuluu… Tuoltahan on vaan pitäjän toiselta nurkalta."

"Niin vai, niin… Vaan tuossahan tulee Mattikin ja — aivan unisena."

"No terve Aapo, mitä kuuluu" — sanoi Matti. — "Kuulkaas! onko kukaan vienyt päällyshousuni tuvan naulasta… Tähän paikkaan juuri illalla panin ja nyt niitä ei enään ole."

"Kukahan niitä nyt on kosketellut, mihin lienet itse viskannut", — sanoi emäntä.

"Aika veitikka se tuo Matti onkin", — sanoi eräs sisarista hiljemmin — "isän kuullessa huutaa hän kovaa: mihin housuni lienee kadonneet, ett’ei isä luulisi… vaikka housut ovatkin kainalossaan."

"Ole häntä tarttumatta kaikkiin asioihin… Enhän näitä muistanutkaan… Vasta kun unisena nousin ylös."

"Häh!?" huudahti ukko.

"Naisillehan tässä puhun, kun eivät pane nappiloita housuihini —" virnaili Matti —

Tällä ajalla oli Aapo hartaasti imenyt hopeahelaisen piippunsa nappulaa, sekä samalla ajatteli: "mitenkä nyt vaan parhaiten vaatteet ja hevosen saisi lainaksi."

"Matti!" lausui Aapo, aivan kuiskaavalla äänellä, "käyhän tähän aivan vierelleni istumaan… Kas niin … Etköhän lainaisi minulle verkavaatteitasi, olen tässä aikonut lähtöä kosimaan toiselta puolen pitäjää, erään rikkaan talon tyttöä… Tunnet kai Liekarin Liipon… Tuommoinen pitkä tytön hietukka… Eihän se nyt ole enään niitä nuorimpiakaan, taitaisipa jäädä vanhaksi piiaksi, mutta minä hänet korjaan — leivän luoksi."

"Sinä kosimaan Liekarin Liippoa! No sehän sopiikin sinulle parahiksi. — Eikö hän ole tuommoinen kumaravartaloinen, mustaverinen ja höippii noin ja näin…" Ja Matin ruumis kuvaeli Aapon morsiamen käyntiä… "Sekö se on?"

"… Vaikka olisikin, mutta älä hötöjäni pilkkaa, äläkä huuda noin kovaa, että isäsikin kuulee puheemme — annatko?"

"No saat, kun otat minut puhemieheksesi."

"Ottaisin kernaasti. Mutta Liipon kotokylässä on eräs liukaskielinen talonisäntä, minun tuttuni; hän lupasi käydä puhemieheksi ja Liipon kummina hän voipi asiassa paljonkin vaikuttaa."

"Se on eri asia. Vaatteet saat, mutta hevonen pyydä isältäni… taikka annas kun minä sinun puolestasi kysynkin." Kääntyen ukkoon päin huudahti hän kovalla äänellä: "Isä! lupaatteko naapurin Aapolle hevosta täksi päivää käytettäväksi… Hän on aikeissa mennä kosimaan."

"No kaikkeapa se Aapo meinaa… No pahuus vieköön… Minusta olisi parempi kun menisit nurmettunutta peltoasi tonkimaan… Käyt vielä ottamaan terva-ämpäriä kaulaasi… Ei meidän hevoset tälläkertaa jouda mihinkään tyhjäntoimitukseen, on niitä töitä itselläkin." Vastasi ukko äreästi.

"On minulla Naku mikä maata tonkii…"

"Häh!?" kysäsi ukko.

"Ei mitään… Tuossahan vaan Matin kanssa juttelin."

"Aapo! Tulehan perässäni aittaan" — vihkasi poika-Matti.

"No pitäähän tässä lähteä" — saneli Aapo; Otti lakkinsa ja pistäysi
Matin perästä aittaan.

"Kas tässä on verkahousut. Ne ovat vanhaa muotia ja lahkeet hyvin lyhyet, vaan kun pitkävartiset yhdeksän nyöryiset saappaat vedetään jalkaasi ja lahkeet pistetään varsien sisään, niin on kaikki hyvin … Tässä on liivi ja takki… Entäs 'maniska' ja 'raaku', tahdotkos ne… taikka mitä siinä on tahtomista, seiso vaan suorana ja katsele kun minä sinut puen… No niin, nyt ei puutu mitään… Piippu on itselläni… Helkkarissa koko pu'un kaunistus, punainen lankapaita rupesikin unohtumaan… Nythän olet komea kuin… Miksi ne siellä Pietarissa 'Aleksantroiskin satussa' kutsuivat sitä kukkoa jolla oli kauniit kiiltävät höyhenet?"

"Riikin kukoksihan ne taisi sitä kutsua."

"Sinä olet juuri niin hienossa pukimessa, kuin riikin kukko …"

"Paha vaan, ett’ei pukuni ole oma, vaan käyskentelen vierailla vaatteilla."

"Ei se haittaa ollenkaan… Hattu päähän… Tahdotko tämän piiperi-, (majava) vai vaatteisen hatun?"

"Annahan vaikka tuo piiperi-hattu: — onhan se nyt vanhaa muotia, vaan kunhan minä vähänkin tapoja seuraan."

"Mutta hevonen!" huudahti Matti. — "Niin, niin hevonen!" — vastasi Aapo — "tuo ukon pahuus käski minut pellolle tonkimaan… Kun ei olisi itse nainut, sitte vielä kieltäsi muita… kuka tuolla kujasilla ajaa?… näinköhän on mustalais-Santu… sehän on… Paljonkohan lienee maksanut tuosta pattiruunasta .. — Onkos tiukuja kaulassa!… Kyllä ne nuo mieronkiertäjät ovat sentään rikkaita, kun noin ylpeässä asussa ajelevat."

"Aapo! Kaikki sinulle tähtipäivänä onnistuu. Vaikk'ei isäni antanut sinulle hevosta, niin antaa joku toinen." Näin sanoen juoksi Matti mustalaisen luoksi ja toivottaen hyvää päivää lausui hän makealla äänellä: "Santu! tule pois kärryiltäsi ja pane hevonen aitaan kiini — älä nyt toki sivutse aja… Pannaan hevoselle heiniä… Menkööt eukot lämmittelemään…"

"No, onpas tuossa poika, mikä ei mustalaistakaan halveksi, vaan suopi ainoastaan hyvää… Nouse Santu, nouse ja pane hevonen kiinni… kuuletkos Santu, laskeu jo alas", hoilatteli eräs akoista.

"Laskeun, laskeun, kunhan saan tässä hevosen pysätetyksi… tsjoo… tsjoo… tulkaa nyt alas joka sorkka ja juoskaa nyt lämmittelemään… Eva! mangu maaruu… Mutta et usko Matti veliseni, kun nyt sain hyvän hevosen; arvaa paljonko sain väliä kun vaihdoin siihen entiseen ruskeaan tammaan?"

"Ei häntä nyt osaa oikein sanoa, näin äkkiä, kuinka vanha tämä lienee?" — ja Matti tirkisteli vatsan alle, suuhun, kohotti häntää, kurkisteli harjan alle ja viimein mittasi ruumiillaan hevosen korkeutta…

"Viisi-vuotias se on, vasta on torahammas puhkeutunut."

"Vai ei vasta kuin viisi-vuotinen — eiköhän liene jo vanhempi …
Kuuleppas Aapo! sinä vanha herastuomarin pojan poika, arvaappas paljoko
Sannulle on annettu väliä!"

Aapo, lautamiehen sukua ollen, koetti nyt aivojaan puserrella, saadakseen selville välihintaa. Vihdoinkin pitkän tuumailun perästä Aapo sanoi: "Ei häntä nyt osaa oikein varmuudella päättää, mutta viittätoista ruplaa enempää et ainakaan saanut."

"No juur niin, ilmankos olisit lautamiehen sukua" — saneli Santu — "mutta onhan tässäkin hevosta…"

"Paneppas hevonen kiinni" — saneli Aapo Sannulle — "minulla on vähän sinulle puhelemista… Etköhän täksi päiväksi antaisi hevostasi käytettäväkseni perin tärkeätä asiata varten, maksun edestä?" — Sitten Aapo jutteli mustalaiselle asiansa samoilla sanoilla kuin äsken Matille. Hetkisen juteltua sanoi Santu: "olkoon onneksi… Vai siihen tärkeään asiaan hevosta tarvitset, kuka sitä nyt hennonnee kieltää."

"Se on totta, Santu, että ken naima-asiassa ei auta miestä mäen päälle, niin älköön ijässään auttako sitä miestä… Sinä teit miehen tavalla… Minä lainaan kiessit… Tulkaa avuksi hevosta valjaisiin panemaan… Se on helkkarissa jos ei Aapo akkaa saa kun näin miehissä käydään saattamaan…" leperteli Matti yhtenään. Hymy huulilla katseli Aapo toveriensa puuhaamista. Välin hän pyyhki tomun hatustansa, milloin taas käänteli ruumistansa ja, kurkisteli mitenkä vaatteet "istuvat"; sormet taas aika ajoin asettelivat "maniskan" oikealle paikallensa, sillä "maniskan" takapuoli ei oikein tahtonut pysyä liivin alla… Se vaan kohousi… ei näet tahtonut tottumattoman niskassa pysyä.

"Hevonen valjaissa ja oikein linjaalikiessien edessä", huudahti Matti ja ajoi hevosen rappujen eteen.

"Pitänee jo häntä lähteä" — sanoi Aapo verkalleen — "no hyvästi nyt vähäksi aikaa — tänä iltana olen kotona." Näin sanoen hyppäsi Aapo kärryihin ja läksi ajamaan pitkin kujasia.

"Lykkyy ja onnia, lykkyy ja onnia!" huusivat Maili ja Santu.

"Kiitoksin!" vastasi Aapo.

"Kunhan vaan ei tuo rymäläinen ajaisi hevostani märäksi", sanoi Santu
Matille.

* * * * *

Ajaessaan Aapo ajatteli: "kyllähän alussa onni oli suotuisa, mutta miten lopullakin käynee… Ajetaanpas kerran oikein sulhasiksi… pannaan käsi puuskaan kupeelle, noin… ja ruumis vinoon kiessin oikean puolista kolkkaa vasten… No ruuna… nyt ajetaan sulhasiksi. — Kylläpä pahuus vieköön minulla onkin vähän noin liikaa tavaraa päälläni… Vaikka lähtisin Ameriikkaan, niin ei kukaan tietäisi kaihotakkaan… Mitä joutavia taas ajattelenkaan…" Sitten taas hän ei ajatellut mitään… Ajoihan vaan sulhasiksi. Mitä lienee kotvan taaskin ajatellut mutta viimein aatokseen vieri kaikenlaisia maailman asioita: "että kyllä noilla rikkailla on hyvä elää, ei huolta ollenkaan — syövät ja juovat vaan… Entäs vallassääty — nauttii vaan suuria palkkoja, juovat hienoja renskoja ja muita viinejä, syövät herkkuja ja vaatettavat itsensä purppuralla ja kalleilla vaatteilla… Talonpojan ja mökkiläisen elämä on aivan toista, eläminen niukanlaista, välistä ei ruokaakaan pöydällä, ei vaatteita kunnollisia ja juomana — Luojan puhdasta vettä… Hm… Niin, tasan ei ole jaettu onnen lahjat… Mutta mikä hiisi se saattanee tuommoiset pienet herrat ylpeiksi… nuo vallesmannit ja komisaariukset ja muut… Olisipa lysti tietää tokko ajattelevat Luojaa olevan ensinkään… Mutta kyllä se niin on, että on olemassa kaikkein Herra… Kyllähän täällä eletään ja rehmitään eritavoilla, mutta kun kerran pannaan nokka ylöspäin, niin silloin rehmimiset ovat lopussa… Niin, se on tässä matoisessa maailmassa… Kaikki käy ylösalasin… Kah! tuoltapa näkyy jo kaupunkikin — — — Täytyy käydä Rihmasen puodissa ostamassa kultasormus, naula pompommia tahi karamellia… Niin ja pitäähän se ostaa vielä pullo viinaa tuomisiksi puhemiehelle."

Selkä suorana, kovasti ajaen kääntyy Aapo suurelta kadulta poikkikadulle ja häviää kauppias Rihmasen katuportista pihalle.

Pihalle päästyään Aapo sitoo hevosen kiinni saraimen seinässä olevaan renkaasen, ottaa harjan länkien alta ja viskaa heiniä hevosen eteen… Puhdistaa vaatteensa heinistä, asettaa hatun kallelleen päällänsä ja parantelee "maniskan" ja "raakun" asemaa.

"Annas käyn puotiin ostoksiani ostelemaan, kerkiäähän sen viina-pullon sivumennessäkin ostaa… Vaikka häntä näin tuttuun puotiin menee piharappuloita myöten, eihän tuosta pahaksi pantane… Kyllä tämä kartano sentään maksaakin, kun kaikki ovetkin ovat lakeeratut … Hyvää päivää!"

"Päivää, päivää. Mitäs Aapolle kuuluu?" sanoo isäntä ystävällisesti.

"Mitäs isännälle pitää panna: kahvia, sokuria, rinkilöitä, räänikoita, vai tupakkia… Vai tuomisia lapsille… Vai mitä?" uteli puotipoika Aapon korvanjuurella.

"No eihän tässä nyt mitään erinomaisia kuulu, läksin vaan täällä puodissa pistäytymään ja pieniä ostoksia ostamaan (puotipojalle)… Eihän tässä nyt ole kiirettä… kerkiäähän .. —"

"Juho! annappas Aapolle sikari ja tulta." Sanoi isäntä puotilaiselle.

Ilomielin otti Aapo vastaan tarjotun sikaarin… koetteli näppilöillään mitä lajia tupakkaa se sisälsi… Kasteli sitten huulillaan, purasi terävämmän pään poikki ja asetti mukavasti huulilleen ja otti puotilaisen antamasta tulitikusta tulen. Hetkisen aikaa Aapo istuskeli ääneti ja katseli vaan toisten ostoksia, mutta sitten rupesi hän kummeksimaan "miten kohteliaita täällä kaupungissa ollaan… Mistäs se nyt tuo äsken tullut puotilainen tiesi minua isännäksi nimittää… Kysyttiin kuulumiset, annettiin tupakkaa .. (isännälle) Mutta kyllä näillä tupakoilla onkin toinen maku kuin meidän lääväntakaisilla… On totta vieköön…"

"Se on tietty se… Nämä onkin niitä Borgström'in pruuna priima sigarreja… oikein Helsingistä asti tuotuja… Katso Juho älä kaada riiskryynejä maahan… Niin, kyllähän niitä polttelee" kehui isäntä.

"Vai Polströmin ruuna riima sikaaria nämä on" — saneli Aapo, katsellen omituisesti mielissään sikaariaan — noita tavallisia niin kutsuttuja "lautamiehen sikaaria".

"Mitäs isännälle pitää?" kysäsi puotilainen uudestaan.

"Tottahan tässä jotakin ostaa pitää" — tuumaili Aapo ja kysyy hyvin hiljalleen puotilaiselta: "onkos teillä sormuksia?"

"On meillä kultasia, hopeisia ja tumpaakkisia… On semmoisiakin missä on priljantti-kivetkin kannoissa… on meillä kaikenlaisia…" laverteli tuo liukaskielinen puotilainen.

Pitkän ajan kuluttua oli Aapo ostanut ostoksensa, mitkä tuossa tiskillä sievissä paperipusseissa vierettäin olivat. Siinä oli viidenkymmenen kopeekan maksava "tumpaakkinen" sormus, puoli naulaa "pompommia" ja "karamellia", puntti papirossia y.m. sulhaismiehelle kuuluvaa tavaraa.

"Kuulkaahan isäntä! Mitäs nämä tavarat nyt yhteensä maksavat?" kysäsi
Aapo imeskellen vielä melkein loppuun palanutta sikaarin päätä.

"Maltahan — kyllä selvä tehdään… yhteensä maksavat nämä… nämä … trump… trump (isäntä laskeissaan toisen käden sormilla naputti tiskin laitaan ja oikean käden sormilla trumputti huuliaan vasten) — — — viisi markkaa.

"Näinköhän hyvä isäntä sopisi panna kirjaan muistiin siksi aikaa, kun tulen maksamaan… Kyllä minulla nytkin olisi rahaa, mutta näin nyt niinkuin sulhaismiehellä pitäisi rahoja olla vähän enemmän käsillä… Ymmärrättehän!"

"Jaa, jaa… No miksi ei… Kyllähän sitä rahaakin olisi aina tarvis…
Vaan sama se… Näin isäntämiehillehän sitä pitää uskoa… Kirjoita
Juho päiväkirjaan… taikka anna kirja tänne, minä itse kirjoitan."

"Se on vasta hyvä isäntä…" lausui Aapo.

"No tässähän se vasta on paras isäntä koko näillä tienoin… Tulkoon vaikka kuka ja mistä, kaikille sitä vaan tavaraa annetaan, eikä kysytä enempää rahalla vai rullatta sitä ostetaan… Tässähän se on vasta, isäntä!" Kiitteli eräs ostajista.

Kun Aapo oli tavaransa pistänyt osaksi taskuihinsa osaksi sisälle, sekä hyvästit oli jättänyt, huudahti isäntä vielä: "Asipo! muistathan häätarpeesikin meillä ostaa!"

"Kyllä, kyllä! — Hyvästi nyt vaan!"

Hevosensa luokse päästyä päästeli Aapo verkalleen ohjat renkaasta irti ja sitoi selustin renkaasen kiinni… kiinnitti selustin hihnat… asetti mäkivyöt paikalleen, joiden tehtyä virkahti: "sulhasmiehellä pitää olla tiukat valjaat… Se on niin ilkeä kun valjaat höllöttää… tsjoo… kun häntä nyt pääsis kärrille (piharengille)… No jäämme terveiksi!… Ruuna, juokseppas nyt vielä vähän matkaa… Kohta olemme perillä… Mutta helkkarin kohteliaita, vaan ollaankin täällä kaupungissa… Jos Mäkelän ukolle juttelisin, niin ei hän uskoisi… Mitäs sikaaria ne taas antoivatkaan minulle… ruuna!… En muista, olkoot mitä olkoot, mutta hyviä vaan oli… Otetaanpas papirossipuntti esille… Kylläpä on korea paperi päällä… Mitäs tässä seisoo räntättynä: 25…s…ty…ek…tykki se on… Pe… tit… Petit Canon… Raivola… Maistetaanpas… Hyviä on… Naa… naa… ruuna!… Kas! Mihin!" — Ja Aapo kopeloi kädellään poveaan, taskuaan — "Kas peijakas! Viinapullo unohtuikin ostamatta… Mitä nyt vien puhemiehelleni tuomisiksi… Enkä kehtaisi takaisin kääntyä, kun jo pari virstaa on kaupungista tultu… Eihän sille mitä… Täytyy muuten hyvitellä…"

Tuota Aapo nyt rupesi tuumimaan: "mitenkä näiden asioiden kanssa oikein käynee, kun nainen tuli hänelle ensimmäiseksi vastaan Mäkelän pihalta lähtiessä… Mikä häntä tuota Ruotu-Mariakinn siihen aikaan piti liikkeellä… Mutta jospa noiden vanhojen uskoissa ei olekaan mitään perää… eikä niissä olekaan… Kuka tuolla astunee… miespuolelta näyttää… Onkohan… no sepähän onkin — puhemieheni: Sipro Sukkela… terveeksi!"

"Terve, terve! Mihin matka, vai… vai kierroksiin panemaan?"

"Sinnepäin tässä olen aikeissa… Ensin aioin käydä luonasi sinua puhemieheksi rukoilemassa, mutta onneksi tulitkin vastaan… Mutta älä, veli hyvä, pane pahaksi… Rihmasen puodista lähteissäni oli vielä mielessä, että pitäisi sille puhemiehelleni ostaa tuomisiksi — jotakin karkeampaa, vaikka kumina-viinaa, vaan siihen paikkaan se unehtuikin… Jos suvaitset, niin ota hevonen… se ja käy hakemassa, minä sillä aikaa tässä odotan sinua… Asiaa vaan ei saa kesken jättää."

"Älä häntä nyt ole noin hädissäsi tuon viinapullon suhteen, kunhan asia toimitetaan loppuun, kerkiäthän sittenkin juotot panna; enkä minä juomista enää paljon välitäkään, olen aikonut käydä raittiusseuraan… Ei se olisi hullumpaa, ei se olisi hullumpaa… Minä nousenkin kärryihin … Anna mennä!"

"Sinä raittiusseuraan! — Ole häntä nyt jo lörpöttelemättä… Voipihan tää ihminen olla raitis, ilman seuraan käynnittäkin… Mutta raittiusseura ei kuulu tähän… Mitäs olet tuumannut asiastani?… Na.. naa ruuna!"

"Että se käypi päinsä, siitä olen varma… Vanhan tytön! Naittasivathan sen huonommillekin kuin sinunlaiselle miehelle … Tullessani Liisa, tuo ristilapseni, olikin muun perheen kanssa perunoita kaivamassa."

"Sehän sopiikin mainiosti. Ensin menemme pellolle puhuttelemaan Liisaa ja sitten vasta menemme äidiltä ja veljiltä lupaa kysymään."

"Onkos sinulla tarvittavat tavarat ostetut, niinkuin sormus, kaulahuivi ja makeisia?"

"Kaikki on varustettu… Mutta tokkohan saan myöntävää vastausta, kun saavat tiedon köyhyydestäni?

"Siitä minä pidän huolen ett’eivät varallisuudestasi saa mitään tietoa."

"Tuossa näkyy jo kylä ja tuolla etempänä Liekari… Oikein sydänpohjukka tanssii ja pampattaa…

"Mikä siinä lieneekin oikein… Aivan hyvästi muistan, kun minäkin menin Riittaani kosimaan, niin se tuntui niin oudolta ja kummalliselta… ja sydänala, se lekkui ja keikkui kuin mikähän ikään."

"Tpruu… tpruu… Nyt siis olemme perillä… Panenkohan tuohon aitaan kiinni?"

"Hypätään sukkelasti kärryiltä alas… Sulhasmiehien näet täytyy näyttää vähän rivakammilta liikkeissään."

"No, puhemies! Lähdetään tuonne pellolle keskustelemaan."

"Mennään vaan… Taikka annas kun minä kutsun ristityttäreni tänne aitauksen luokse… Ristityttäreni, Liisa lapseni!… Tulehan tänne, minulla olisi hiukan puhumista sinulle!"

Liisaksi puhuteltu pitkävartaloinen nainen kohousi toisten viereltä peruna-vaoltansa ja harvalleen asteli Aapon ja puhemiehen luokse. Aitauksen toiselle puolelle päästyään kysäsi hän: "No mitä se kummillani on asiaa?… Hyvää päivää!"

"Terve, terve!"

"Eihän tässä, ristilapseni, juuri ole mitään erinomaisempia, muuta kuin sinun parastasi katsoessani satuin saamaan… sopivan elämän turvan sinulle, vaeltaessasi tämän matosen maailman läpi… Aina on mielessäni ollut se kallis lupaus… kummilupaus, minkä tein sinun ollessasi — tuommoisena parin vaaksan suuruisena mukulana… Miksi ei se pahoittasi kummin mieltä, kun kylässä sanotaan: 'no eipä tuolle sinunkaan ristityttärellesi sulhasia kuulu'… Käypihän tuo jo rinnallekin pahasti… Mutta nyt tuosta pulasta päästäkseni toimitin sinulle sulhasen… Tunnetko?… Vai et!… No sepä kumma!… Tätä kutsutaan Autiolan Aapeliksi eli oikeammin Aapo Sipreetin poika Autiolaksi, Järvenpään kylästä — vauras eläjä…"

"Käykää vieraat nyt tupaan… Käykää nyt… Eihän tässä vilussa kuka nyt käy olemaan", kehoitteli Liisa iloisena.

"Eihän tässä sentään mikä vilu… Vaan kun käsketään, niin käydään Aapo vaan pois tupaan… Asiat ovat hyvällä alulla!"

Ennenkuin sulhaset sisään saapuivat, oli jo Liisa kerennyt kuiskata äitinsä korvaan: "sulhasia tulee… Katsokaa onko silmäni liassa… Onko luvukseni… Entäs kaulahuivini… Panenko sen ruuturaitaisen vai sinikirjaisen hameen päälleni… Keittäkää hyvä äiti kahvi ehk'edes valmiiksi… Joutuin joutuin…"

"Hyvää päivää kuomaseni!" toivotti puhemies Liisan äidille. — "Meiltä on elävä kateissa… Läksimme etsimään kadonnutta …"

"Vai niin, vai niin — — — Olkaat hyvät ja käykää istumaan… Liisa lapseni! tulehan vieraille näkyviin… Kylmä ilma… No kun nuo meidän ovat hakanneet märkiä halkoja, ettei tulikaan ota syttyäkseen…"

"Mitäs vieraille muuta kuuluu?" kysäsi Liisa, joka äsken kamaristaan pirttiin astui juhlapukimessaan, punaraitaisessa hameessa, silkkihuivi päässä, "raaku" röijyssä sekä "mansetit" kalvosimissa.

"Mitäpä tässä muuta kuuluisi… Kutsukaapas Ylli-veikkosikin tähän, jotta saisimme asian toimittaa koko perheen kuullen… Vai mitä Aapo?" kysäsi puhemies.

"Parasta taitaa olla!" vastasi Aapo harvaan, istuen selkä suorana ja imien ahkerasti savuja hopeahelaisesta ruplan ja polttinan maksavasta piipustaan.

"Ylli-veikon" tupaan tultua alotti puhemies Sukkelan Sipro keskustelun:

"No rakkaat ystävät! mitäs sanotte asiaan… Niinkuin jo Liisalle ilmoitin olemme me morsiamen kysyjiä… Ja tässä on sulhanen varakas talon — isäntä, toiseltapuolen pitäjää… Ette taida kukaan tuntea… No sepä on vaan kumma ettei näin varakasta — isäntää, jolla on läävässään kymmenen lypsävää lehmä-mullikkaa ja…"

"Jo nyt pistää pahuus valeeksi… Vaan omaksi synnikseenhän tuo tehnee… Sipro! ei liiaksi, ei liiaksi, mikä vaan tavallista on… Mitä sinä siitä hiehon rapukasta lu'it, eihän siitä mihin ole," — oikasi Aapo puhemiehensä kehumista.

"No elähän sinä tartu puheesen. Tunnenhan talosi juurtajaksain …
Kolme komeaa hevosta ja…"

"Ei liiaksi Sipro! — ei liiaksi; mikä vaan kohtuullista… Varsahan se kolmas…"

"Toistakymmentä lammasta, viisi sikaa… niistä on yksi karju, yksi emakko ja muut örttejä… Kolme kanaa…!"

"Sipro! Ei liiaksi, ei liiaksi, parahiksi vaan…" Näinköhän tuo panee kissamirrinkin luetteloon… Annahan painan jalallani pohkeesensa… "Älä häntä enään valehtele!" kuiskasi Aapo hiljaa puhemiehensä korvaan.

"Ime piippuasi!" ärjäsi puhemies äkäisesti Aapolle… "Mitäs tuumaatte talosta… Eikö ole talossa talon tarpeet… Ja ristityttäreni pääsee vielä emännäksi taloon… Päättäkääs nyt asiasta, minä olen sanonut sanottavani."

"Minä en virka mitään… Mitä vaan Liisa lapseni itse sanot… Tyydytkö menemään vai…?

"Äiti! Kyllä minä lähden… mitäs veikko sanoo?"

"Minun puolestani saat myöskin tehdä, kuten parhaaksi näet."

"Siis ei muuta kuin sormus esille Aapo! Ja — kaulahuivi päähän… Sitten harjakkaita — juomaan!" — lausui puhemies tyytyväisenä hykertäen käsiään. Samalla astuu joku vieras sisään.

"Hyvää päivää taloon!"

"Päivää, päivää! — Mitä kauppiaalle kuuluu?… Onko lehmäkaupat onnistuneet?" — kysäsi Liisan veli äsken tulleelta lehmäkauppiaalta.

"Tule pois Ostolainen harjakaisille!" kehoitti puhemies.

"Mille harjakaisille?"

"Sulhasia sitä ollaan… Kaupat on päätetty ja…

"Aapoko se sulhanen on… no onneksi olkoon — — — Liisalle myöskin lykkyy ja onnea!"

"Ostolainen, tulehan tänne kamariin, minulla on sinulle puhumista muutama sana?" lausui morsiamen veli.

Kamariin päästyään kysäsee talon isäntä Ostolaiselta: "tunnetko tuota sulhasta?"

"Miksi en minä häntä nyt tuntisi — naapurikylän miestä…?"

"Lieneeköhän niin varakas, kuin Sukkelan Sipro kehuu?"

"Varakas — — — Köyhä kuin rotta… lieneekö ainoatakaan elävää… jos porsas ja kissa lienee muuta ei mitään… Vai varakkaaksi itsiään kehuvat… Aika hunsvotit… Johan minä kummeksin, jotta tälle Aapollekohan ne nyt noin tietämättä tyttärensä lupaavat."

"Hunsvotit! — Aika valehtelijat vielä päällepäätteeksi… Kyllä lähetän heidät sinne mistä ovat tulleetkin ja kehtaa tuo Sukkelan Siprokin… naapuri ja kaikki — tuommoisia kommervenkkia pitää… Ei viittä kopeekkaa maksa koko mies, thyi… koko mies!"

"Tunteneeko Sipro Aapon taloa paremmin kuin sinä ja moni muu. Aapo kun panee hyvät juotot, niin Sipro heti valmis mies toimeen."

"Lähdetään sitä sulhasta puhemiehineen katsomaan oikein silmästä silmään… (Aapolle ja Siprolle). Mitä varten te oikein lähditte narraamaan kunniallisia ihmisiä — häh… Vai vielä rikkaaksi kehutte itsiänne, taikka sulhasta… Mene vaan sisar rukka tämän sulhasen kanssa, niin saat jo pitkin tulevaa talvea saha olalla liikkua pitäjällä puita sahaamassa."

"Nyt on hiisi merrassa — lähdetään" – sanoi Aapo.

"Ole vaiti — ei näin helpolla; kun pauhaava koski vyöryy alas vuorenharjanteelta, samoin minäkin karkaan tuon hoikkasäärisen sikasaksan kimppuun" — vastasi puhemies.

"Äiti, korjaa kahvikupit pois… Ei yhtään pisaraa enään näille …"

"Mistä sinä niin äkkiä mielesi muutit isäntämies… Älä itke Liisa tyttöseni… Ei Aapo sinua hylkää, ellet, niinkuin muutkin Eevan jälkeiset, syö sanaasi. — (Kauppiaalle.) Paholainenko sinut lennätti tänne panettelemaan ja konttia kantamaan… Katsokaa eikö sulhanen ole terve… punaset posket… siniset silmät… älkää hyvät naapurit tätä miestä uskoko…" vakuutti yhä puhemies.

"En minä ole tullut tänne riitaa nostattamaan, enkä olisi ryhtynyt virkkamaan mitään, ell’ei isäntä olisi kysynyt minulta Aapon varallisuuden laitaa. Mitään aavistamatta puhuin minä totuuden mukaan… Enkä luule valehdelleeni, kun isännälle ilmoitin, ett’ei sulhasella tätä nykyä ole kuin kissa ja porsas… Olenko puhunut perättömiä Aapo?"

"Välistä on asiat niin ja näin… Lähdetään pois Sipro! Olen kuin tulisilla hiilillä", lausui Aapo kuiskailin puhemiehelle.

"Parasta taitaa olla kun lähdette koettamaan onneanne muualla", sanoi ivallisesti isäntä.

"Tulevat vielä viattomia ihmislapsia narraamaan ja häpeään saattamaan… Nyt on ihmisiä jo pihamaalla… Kaikki tahtovat nähdä sulhasta ja samalla utelevat milloinka tupakaiset pidetään… Liisa lapseni! mene pois jo näkyvistä… Toivoisin että semmoiset sulhaset olisivat kaukana…" torui emäntä.

Suruisen näköisenä pujahti Liisa kamariinsa.

"Ei ollut onneksi sinulle Aapo rukka —" lausui puhemies ivallisella äänellä. — "Vaan kyllä saamme toisesta paikasta, kun vaan haluamme… Emme vielä olo tähän tyttöön sidottu… Lähdetään Aapo tästä kohteliaasta talosta …"

Hyvästiä sanomatta astuivat Aapo ja puhemies Sipro Sukkela pihalle.

En ole saanut tietää, tokko Aapo lienee uudestaan koettanut kosia, vai eläneekö vanhana poikana Autiolassaan.

RUOTU-MARI.

"Jos on pappia, niin on pappi parkojakin", lausui Simo-setäni eräänä talvi-iltana pärevalkean ääressä liisteitä kiskoessaan ja niitä näitä muun väen kanssa jutellessaan.

"Missä niitä pappi-parkoja sitten on?" kysäsin minä uteliaana.

"Missäkö? Onhan niitä. Tässä juohtui mieleeni vanha ruotu-Mari vainaaja ja hänen kohtauksensa Ryöperi-rovasti vainaajan ja armovuoden-saarnaaja Laakervallin kanssa… Ohoh! Jos on meissä maallisissa ihmisissä syntiä, niin näkyypä noilla Herran sanan jakajoillakin olevan vanhaa-Aatamia sydänalassa, niin… niin, sen olen monasti huomannut!"

"Kertokaahan jotakin ruotu-Marista, Ryöperi-rovastista ja
Laakervallista."

"Sinä et enään muista Mari-vainaajata; hän kuoli sinun ollessasi kahden vuoden vanhana. Mistä hän oikein lienee, ollutkaan kotosin, tuolta Suomen puolelta, Ruotsin rajulta, aina Liperin pitäjäästä. Siellä kuuluu olleen huonot vuodet jonkatähden hän vanhempinensa joutui jo nuorena näille maille ja asettuivat tähän kylään asumaan. Mari jäi jo nuorena orvoksi. Oli ensin paimenena, piikana, itsemiehinään ja milloin mitenkin. Joutuuvathan ne palvelustytötkin ajanpitkään naimisiin, mutta Mari kun oli rumanlainen, niin ei kukaan hänestä huolinut.

"Niin, se oli eräänä maanantai-aamuna tässä takakesänä, kun minä aioin mennä papin-päivätöitä tekemään. Rovasti vainaaja oli kuuloittanut muiden muassa meidän kyläläisetkin rukiita leikkaamaan pellollensa. Kuuliaisena esivallan käskylle, sanoin minä maanantai-aamuna velimiehelle: jos häntä minä lähden papin päivätöitä tekemään, kun vielä olen näinkin kuojussani."

"Olisihan sinne minunkin päivätyöni suoritettavat", lausui sopestaan ruotu-Mari; "ja nyt kun ei ole tiettyä työtä, niin joutaisinhan minäkin Simon kanssa lähtemään pappilan pellolle." — Silloin hän näet oli itse-miehinään.

"No mennään vaan yhdessä," sanoin minä. Eväät pantiin pussiin ja sitten lähdettiin tallustamaan Kirkonkylään…

Päästyämme pappilaan, lähetettiin meidät muiden kanssa pellolle rukiita leikkaamaan. Ensimmäisen päivän leikattua tuntuivat luut kipeältä ja seuraavana päivänä ei selkäranka mitenkään tahtonut vääntyä rukiin olkia leikkaamaan, mutta kun kerran työn alkuun pääsi, menihän tuo sitten totuttuun tapaansa. Ahkerasti sitä leikattiinkin, välistä kilvattiinkin. Ennen iltaa toivottiin leikkuun loppuvan.

"Kunhan rovasti toisi tänne jotakin suun kostuketta, kuivaan kurkkuun… ei hänen tarvitsisi suinkaan kauppojaan katua, kyllä sitä toisella tapaa leikattaisiinkin," sanoi joku joukosta.

"Ei se raaski, on niin perin kitsas," sanoi eräs.

"Kyllä se rovasti saapi helpolla työnsä tehdyksi, vieläpä monenlaiset muut tulot kaupan päälliseksi", lausui kolmas.

"On rovastillamme tuloja, ainakin yhtä paljon kuin sinätyörillä tai kupernyörillä; kylläpä kelpaa elää mutta paljon on hänellä työtäkin, kun on näin suuri seurakunta," arveltiin.

"Yhdellä tiellähän voipi toimittaa suuremmankin seurakunnan papin virkatoimet."

"Suurien tulojen tähdenhän se tänne väkisin pakkausikin, vaikk'ei saanut yhtään ääntäkään; kuuluu näet olleen sinä sotapappina ennen vanhaan," tiesi eräs.

"Sepä on kumma, kun palkanmaksaja ei saa edes työntekijääkään omin päinsä valita, niinkuin papin vaaleissakin; väkisin vaan esivalta vanhoista papeista työntää jonkun lihavaa palkkaa nauttimaan," sanoin minäkin toisten puheesen.

"Niin se on, mutta esivaltaa vaan täytyy todella," vastattiin.

"Totella, totella, kuinkas muutoin." Kuin leikkuu lopetettiin, huudahti työnjohtaja: "Päivätyömiehet saavat jo mennä kotiansa, mutta pistäykää ensin konttooriin rovastin luokse päiviänne kuittauttamassa."

Minä sanoin Marille: "no, pistäytäänhän mekin rovastin luona."

Päivätyömiehistä viimeisinä, astuimme lasiovesta ulkoetehiseen, heitin lakkini siihen, ja astuimme rohkeasti, minä edellä, Mari perässä, etehisen lävitse konttooriin. Rovasti istua könötti kädet ristissä lihavalla vatsallansa ja pitkä piippu hampaissa, poltellen hyvänhajuista, parasta Wenäjän mahorkka tupakkaa.

"Hyvää päivää!" sanoin minä ja kumarsin nöyrästi; Mari niijasi vieressäni itse puolestaan tervehdykseksi.

"No mitä Simo Sopasella on asiaa?… Vaan ken sinä olet?" kysäsi rovasti Marilta.

"Tämä on se meidän läksiän Mari," vastasin minä Marin puolesta; hän kun näet ei ollut tottunut herrojen kanssa puhumaan… "Eihän tässä meillä muuta erinäistä asiaa tällä kertaa ole kuin… tuota nyt… kuin herra rovasti viime pyhänä kuulutti meidänkin kyläläiset rukiita leikkaamaan, niin nöyrinä käskylle, olimme me molemmat eilisen, sekä tämän päivän ruista leikkaamassa. Leikkuun loputtua, käski työnjohtaja tänne konttooriin, kuittauttamaan päiviämme… ell'ei herra rovastilla sattuisi kiirettä olemaan."

Rovasti nousi kiikkutuolilta, pani letkapiippunsa hyllylle, otti ison kirjan esille ja kysäsi minulta: "Korpelan kylästähän se sinä olet?"

"Jaa, herra rovasti, Korpelan kylästä numero viisi," vastasin minä.

"No, hyvä on, saat mennä!" käski rovasti. "Ken se sinä taas oletkaan?" kysäsi hän Marilta.

"Mari Mähöseksihän ne minua kutsuvat; olen kotosin samasta kylästä, kun tämä Simokin," lausui Mari.

"Monta päivää työtä teit?" kysäsi rovasti.

"Kokonaista kaksi päivää olin leikkaamassa."

"Oletko naimisissa?"

"En, herra rovasti."

"Vai et ole naitukaan, siis olet vanha piika!" lausui rovasti.

"Niinhän se on sallittu," vastasi Mari.

"Vai on se sallittu, oma syysi se on… hm, hm… noo, siinä tapauksessa olisit sinä saanut olla neljä päivää työssäni," lausui rovasti painavalla äänellä.

"Herra rovasti! Enhän minä tiennyt… Kun ne toisetkaan eivät olleet kun kahtena päivänä työssä, pitäisikö minun, yksinäisen naisen tehdä herra rovastille neljä päivätyötä," sanoi Mari niijaten.

"Oletko sinä suorittanut minulle kuulutusrahaa," kysäsi rovasti pontevasti.

"Enhän minä miten… kun en ole ollut kihloissakaan," vastasi Mari hämmästyneenä.

"Olenkos minä saanut sinulta vihkiäisrahaa?"

"Mutta… enhän minä ole naimisissakaan.

"So, so! Oletkos suorittanut minulle lapsen ristiäisrahaa?"

"Korkeasti kunnioitettava herra rovasti, eihän se miten ole mahdollista ollut, kun en ole joutunut naimisiinkaan," vastasi Mari.

"Siinäpä se juuri onkin; millään et ole edes minua hyödyttänyt, et millään, olisiko tuo paljon, jos sielusi paimenelle tekisit neljä päivätyötä… jaa'ah! sinä raukka, et ole saanut itsellesi miestäkään."

Tämän keskustelun ajan olin minä seisonut etehisen syrjässä. Nyt minä katsoin sopivaksi astua esiin, Marin puolesta puhumaan, vaikkapa vaan sananpalvelijaa ja esivaltaa vastaan, sillä minusta näytti rovasti puheissaan joutuvan liian pitkälle syrjäasioissa.

"Herra kontrahtirovasti, — rovastimme, oli näet toinen mies piispasta, — suokaa anteeksi, vaikka minäkin tartun puheesen. Minä olen Marin kanssa tehnyt näinä kahtena päivänä yhdessä leikkuutyötä, olen myös nähnyt ja voin todistaa vaikka kahden sormen panemisella kirjan päälle, ettei tämä Mari työssään jäänyt jälelle muita naisia, joll'ei riitä vaatikaa oikeuden kautta kaksi päivää lisäksi, mutta nämä kaksi päivää on teidän kumminkin kuittaaminen. Mitä taas siihen tulee, ett’ei Mari ole naimisiin joutunut, sille emme me maalliset ihmiset mitään voi… rovasti paremmin tietää kenen määräyksen alaisia semmoiset asiat ovat, jos uskotte nimittäin sen, mitä saarnastuolissa julistatte."

"Mitä sinä siinä seisoa tollotat, kyllä minä opetan sinut ymmärtämään paremmin käskyjäni ja menemään pois, kun ei sinulla enään ole asiatakaan" lausui rovasti, nousten kiikkutuolilta, — johon Maria puhutellessa oli istuutunut, — astui luokseni ja katsoi ensin vihaisesti minuun, mutta viimein sieppasi ryntäistäni kiini, aikoen näet minua taluttaa ulos.

Minä olen koettanut seurata aina sananmukaisia käskyjä, niin lähimäisiä eli omia, vertaisiani, sekä esivaltaa kohtaan, mutta nyt alkoi minuakin suututtaa sananpalvelijan röyhkeä käytös. Mutta hilliten vielä itseäni, sanoin hiljaisesti: "kuinka pappi kehtaa tämmöiseen tekoon ruveta… ja vieläpä näin maallisen miehen kanssa," vaan kun siitäkään ei apua tullut, tiuskasin kovemmasti: "hellittäkää, taikka muuten loppuu koko Ryöperin suku," rovasti oli näet vanhapoika. Silloin rovasti hellitti ja peräytyi etemmäksi. Minä sanoin Marille: "pötki tiehesi, taikka muuton tästä tulee aika komplementti eteen." Mari edellä, minä perässä kiiruhdimme rovastin kanssa kamarista etehiseen ja sieltä pihalle. Vapaasen ilmaan päästyämme tuntui ikäänkuin helpoittavan sydänalaa. — Semmoista leikkiä sitä Ryöperi-vainaan, kanssa täytyi pitää.

Annappas olla, kuin kerron edelleen. Mari vanheni vanhenemistaan, jott’ei viimein jaksanut itseään elättääkään, vaan hänet täytyi panna ruotiin. No niin! Se oli eräänä syksynä kun Mari tuotiin naapuritalosta meille. Viikkokauden oltuaan tuli hän sairaaksi. Tuntiessaan loppunsa, lähenevän, pyysi hän minut luoksensa ja lausui: "Simo! voisitko hankkia papin luokseni, tahtoisin hänen kanssaan keskustella sieluni tilasta."

"Miks'ei," sanoin minä ja käskin renki Heikkiä — se oli se Häsäsen Heikki, joka asuu nykyjään tuolla Karjalan kylän perukalla — pappia veneellä hakemaan. Heikki läksi aamusta päivää. Odotetaan, odotetaan, Heikki vaan ei saapunut. Vihdoin puolenpäivän aikaan Heikki tuli, mutta pappia ei ollut seurassa; ei sanonut veneellä lähtevänsä. Kun ruotu-Mari yhä kovemmin voihki, lieneekö ruumista vaivannut, vai sielunsa kanssa hänellä tekemistä oli, niin sanoin minä veljelleni, "meneppäs sinä isäntämies pappia perään, tottapa silloin lähtenee." Mutta eipä tuo rymäläinen sittenkään lähtenyt, antoipa vielä semmoisen lähtöpassin, että velimies sanoi: "että minusta saapi hän rauhan aina tuomiopäivään asti."

"Ryöperikö se semmoinen oli?" kysäsin minä.

"Ei Laakervallihan se silloin oli väliaikaisena pappina," vastasi setäni.

No niin! Viimein minä sanoin: "antakaappas Simo lähtee matkalle, ehkäpä saan papin mukaani."

Menin pappilaan. Pihalla kysyin ohi menevältä tytöltä, "vieläkö se pastori makaa."

"Kyllä se on jo valveilla ollut aamusta alkain, astukaa vaan tampuurin ovesta sisään, niin kyllä pastorin löydätte."

"Jassoo," sanoin minä ja astuin sisään. Mennessäni päätin panna kovan kovaa vastaan. Minä en tahtonut mennä "kyökin kautta", enkä viedä mitään tuomisiksi, niinkuin velimieheni vei tuonnoin tuomarille härän, ennenkuin herrastuomarin arvoon pääsi. Jalkineeni puhdistettua ja hattuni lattialle laskettua rykäsin pari kertaa. Kun ei pastoria kuulunut tempasin konttoorin oven auki. Pastori oli juuri kahvia vehnäleivän kanssa särpimässä, mutta minut huomattuaan, nousi hän ylös ja kysäsi kiivaasti asiatani.

"Herra pastori — tuota noin — meille kun viikko takaperin tuotiin se ruotu-Mari ruotiin, oli hän ihan terve, mutta nyt rammettui niinkuin vanha tynnyri yhteen läjään jott’ei paikoiltaan auttamatta pääse. Sentähden anon minä alamaisella nöyryydellä, että herra pastori tulisi häntä, katsomaan ja ripittämään."

"En minä tällä kertaa jouda!"

"Ettekö, milloinkas sitten?"

"En tiedä."

"Mutta milloinkas pastori sitten joutaisi?"

"Silloin kuin joudan, silloin tulen."

"Mutta ruotu-Mari on hyvin sairas, joll’ei vaan ennättäisi kuolla; ja sitäpaitsi on jo kahdesti teitä tänäpäivänä käyty perässä ja nyt minä olen jo kolmatta kertaa; neljättä kertaa ei enää tulla."

"Onkos sinulla hevonen?" kysäsi pastori.

"Ei ole, enhän minä vetelän suon yli hevosella mitenkään voinut ajaa."

"Johan minä sanoin niille toisille, ett’en minä veneellä lähde."

"Mutta jos sairas kuolee herra, pastoria, puhuttelematta?"

"Mitä minulla on hänen kanssaan puhumista," vastasi pastori röyhkeästi.

Nyt minäkin taus suutuin ja sanoin kovalla äänellä: "jos herra pastori ei täytä kuolevaisen viimeistä toivoa, niin katsokaa vaan ettei kappa selästänne kapsahda."

"Ulos, viisastelematta siinä!"

Silloin katsahdin ympärilleni, otin askeleen eteenpäin, näyttääkseni ett’ei minua ole hevillä ulosajettava ja sanoin: "lähteekö pastori, vai pitääkö minun teitä 'könstormingin' kautta hakea." Se naula veti. Pastori paikalta sanoi: "ennenkuin sinusta pääsee täytyyhän tässä lähteä." Minä menin pastoria rappusille odottamaan siksi aikaa kuin hän puki itsensä. Pastorin ulostultua huomasin minä ett’ei hänellä rippi-kaluja olekaan muassa. Ajatellessani, ett’ei hän kiireessään muistanut ottaa rippikaluja mukaansa, huomautin että niitä juuri tällä matkalla tarvitaankin, mutta kun hän vihaisesti ärähti: "pidä huolta omista asioistasi" niin en enää virkkanut koko matkalla sanaakaan. Kotopihalle päästyämme kysäsi pastori: "missä se sinun sairaasi on?"

"Tuolla tuvassa!" vastasin minä, jolloin pappi edellä ja minä perässä, astuimme tupaan, missä ruotu-Mari yhä vain voihki vuoteellaan.

Pastori astui Marin luokse ja kysäsi kiivaasti: "no sinäkö se sairas olet?"

"Minähän se tässä," vastasi Mari riutuvalla äänellä.

"Oletko sinä halunnut minua puhutella?"

"Olenhan minä."

"Oletko sinä sielusi tilasta pitänyt huolta?"

"Olenhan minä lukenut sanaa ja kirjaa."

"Jaa… jaa, mutta oletko sinä keskustellut Jumalan kanssa ja saanut siten tuntea Hänen armovaikutuksiansa?" kysäsi pastori.

"Tokkopa tuo minua puhuttelemaan tulenee", tokasi ruotu-Mari.

"Mitäs jos en minä anna sinulle rippiä?" sanoi pastori.

"Syö itse sitten," vastasi Mari, varmaankin kiusautuneena pastorin koukkupuheista.

"Ei helvetti sinusta saa, kuin kourallisen tulisia tuhkia," sanoi juuri se sama pastori Laakervalli ja meni ulos, "oikeutta" antamatta; ja mistäpä hän antoikaan kun ei ollut rippi-kaluja mukanaankaan. Enkä minäkään hänen käytöstavalleen mitään voinut, kun se oli pastorin ja sairaan keskinäinen asia.

"Mitenkä ruotu-Marin sitten kävi?" kysäsin minä uteliaana.

"En minä tiedä mitenkä hänelle kävi matkalla toiseen elämään, sillä kun niinä tulin pastoria saattamasta, oli Mari jo heittänyt henkensä."

Minä tein naapuri Tuomaan kanssa Marille tuvan ja veimme hautaankin.

Ei Mari-raukalle soitettu "sanoma- eli sielu-kelloja", yhdeksän, kymmenen, eikä yhdentoista aikaan, kuten eri säätyläisille on tapana soittaa, sillä Mari oli ulkopuolella koko kastilaitosta; ja kukapa se sielukellojen soittamisesta olisi maksun suorittanut. "Koulukellojen" soitotta se pastori Laakervalli kovalla äänellä siunasi haudan ja viskasi multakuokkareita valkoiselle kirstulle, jonka perästä lukkari lauloi yhden virren värssyn, siinä kaikki. Minä naapurin Tuomaan ja hauta-Laurin kanssa täytimme haudan ja pistimme valkoisen puuristin multaan jonka perästä läksimme mekin pois, ajatellen millaisen onnen hänkin raukka saavuttanee toisessa elämässä.

Tähän lopetti Simo setä kertomuksensa ruotu-Marista ja rupesi kirvesvartta veitsellä vuoleksimaan.

PÄIVÄLLISELLÄ.

"Sattuuhan sitä ihmis-elämässä tapahtumaan milloin mitäkin. — Jok'ikinen päivä tuopi esille kummempaa ja kummempaa. Niin, päivällisestähän minun pitääkin kertoa… ei mistään juhlapäivällisestä, suuressa ensimäisen luokan seurahuoneessa, missä puheita pidetään ja maljoja, juodaan… Vaan semmoisesta päivällisestä, missä sekalainen seurakunta, vanhoja ja nuoria poikamiehiä, on koolla jonkun 'kortteeria' pitävän ruokamatammin luona. Olin koulupoikana, kun onni minunkin viskasi semmoisen leskimatammin luokse asumaan. Siihen asti olin ollut omissa ruuissa, mutta koska siitä ei näkynyt sen selvempää tulevan, muutin toveri Sieväsen ehdoituksesta asumaan erääsen kyökistä muodostettuun kamariin, jonka uunissa olisi voinut paistaa mitä ikinä vaan halutti — — — vaikka pannukakkua… Vaan kun meille annettiin vahvaa ruokaa kolmasti päivässä, niin ei tarvinnut käydä ylimääräisiin talouspuuhiin. Niinkuin sanoin ruokaa saimme huokeasta maksusta kolmasti päivässä… ja vielä semmoisessa seurassa, missä maisteria, postiherroja — en minä 'posteljuonia' tarkoita —, konttoristiä, kanslistia, näyttelijöitä y.m. oli koossa. — Ruuansulatuslaitos näkyi kaikilla herroilla olleen kelpo kunnossa, johon lienee vaikuttanut tarjoojaneiti… punaposkinen tytön tyllerö. Tätä muutamat keikarit kutsuivat 'Mansikaksi', lisäksi isältä perimällensä suku- ja papin antamalle ristimänimelle — — — niinkuin sitä nyt annetaan semmoisille henkilöille joista pidetään liian paljon, taikka ei pidetä ensinkään, keskivälillä olevat tyytykööt tavallisiin nimiinsä — — — Niin Mansikaksihan ne veijarit hänet ristivät — — — eipä semmoista nimeä sentään joka tyttö ansaitsekaan. Mansikka oli tuommoinen punaposkinen, punahuulinen, nykeränenänen ja muuten soreavartaloinen tyttö. Olisipa sopinut olla näkemässä, kun hän herroille ruokaa tarjosi, silloin hymyili hän näet niin viehättävästi… niin viehättävästi, ett’en osaa paperille piirtää. Lyhyesti voin sanoa, että Mansikka oli näöltään kaunis, hymyili kauniisti, puheli kauniisti, asteli sipsutteli kauniisti — — — silloin tosin en ymmärtänyt Mansikan enkä muidenkaan kauneutta — — — mitä arvostelua nyt semmoinen koulupojan nallikka voisi antaa, jolle ei vielä viiksien orasteet paraalla partarasvallakaan tahtoneet kasvaa. — Mutta nyt olen joskus ajatellut, mitähän kun Mansikka olisi pukenut oikein vallasväen vaatteet yllensä turnyyrien ja tarnukkein, rimpsuin ja rampsuin kanssa, kylläpä hän varmaan semmoisesa puvussa olisi näyttänyt, niinkuin joku salonki-neiti konsanaankin. Mansikkapa ei huolinut semmoisista puvuista — — — hän tyytyi luonnolliseen kauneuteensa, josta hän tuskin tiesi itsekään… Lieneeköhän sentään ollut niin viaton — — — sitä on vähän vaikea sanoa. — Eipä ihmettä kun keitto maistui, lihapullat maistuivat, jälkiruu'at maistuivat ja yksin tuo mauton lipeäkalakin maistui Mansikan ollessa 'passaamassa' — — — miksipäs ei olisi maistunut. Tämän enempää ei Mansikasta. Satuin tässä ikäänkuin sivumennen häntä lähemmin kuvailemaan, siitä yksinkertaisesta syystä, että ruokamatammit voisivat — herrojen ruokahalun parantamiseksi — hankkia tarjoojaksi samanlaisen Mansikan — — — Se maksaa vaivan… uskokaa pois. Kerran koulusta puoliselle tullessa istuin kirjojen ääreen, mutta lukeminen ei tahtonut kumminkaan sujua … juuri kuin olisi painustanut selkää… silmälaudat tahtoivat painua kiini ja vatsapohjukka tuntui tyhjältä; ja kävi vielä tyhjemmäksi kun toverini äkkiä lausui: 'mitähän jälkiruuaksi tänään tarjottaneen!' Tosin en ollut mikään epikurolainen, mutta — kasvavalla pojalla tahtoo aina — hivuttaa suolia ja vatsaa — niin ainakin vanhat väittävät ja, niin se oli minunkin laitani siihen aikaan. Tottapa kerrankin vanhojen väitteessä perää lienee, koska, minäkin kokemuksestani tulin siihen vakuutukseen, että lihaksien, luiden ja vatsakoneiston alituinen kasvaminen, sekä luuonttojen laajeneminen vaatii aina enemmän ja enemmän ravitsevaa ainetta, olkoon se sitten mitä tahansa… No sehän se juuri minunkin vatsaani aina hivutti. Tällä erällä hivutus hälveni, kun käskettiin päivälliselle. Kirjan viskasin pöydälle ja sanoin toverilleni marss — — — Mutta tästä kiireestä, marssimisesta ei ollut vähintäkään etua, sillä kamarista käytävän yli juostessani olin tuotapikaa… kompsiis… — se tahtoo sanoa: että siinä nyt kähmin vatsallani. 'Nuo sen vietävät saappaat', olivat ensi sanani, sillä joll’ei rampa-Esko olisi tehnyt näin väljiä saappaita ja lisännyt anturoihin 'kuosin' kaunistamiseksi suuria korkoja ja korkojen päälle rautoja, niin en tässä nyt pitkälläni piehtaroisi. Raudat tosin taisivat siihen aikaan olla tarpeen koska kuulin isäni rampa-Eskolle sanoneen: 'iske vaan raudat korkoihin, vähemmänhän korot kivikadulla läntistyvät'… ja rampa-Esko iski vaan päälle."

Nousin ylös vatsaltani; onneksi ei ollut ketään näkemässä lankeemistani. — Astuin ruokahuoneesen ja asetuin istuimelle, sekä kävin alkuruokiin käsiksi. Täällä istuivat jo maisterit Wakanen ja Ripsakka, sekä kauppias Tavarow. — Vähitellen saapuivat toisetkin ruokavieraat, miten kullekin sopi. Maisteri Pöhnänen, liiallisesta oluen juomisesta puhkien ja pähkien, tuli tavallisesti aina maisteri Pilasen seurassa. Maisteri Pilanen oli nyt semmoinen veitikka, ett’ei toista parempaa — — — Tietäähän ne vanhat pojat — — — alituiseenhan ne nauruhermoja kutkuttelevat pilajuttuloillansa. Kulkupuheet tosin kertoivat koulupoikien saattaneen hänet herraskyydillä luokkahuoneesta ulos… eihän se nyt ollut oikein kasvatusopin-sääntöjen mukaista… vaan minkäs sille voi, kun ne nuoret ovat välistä niin huimapäisiä. — Sitten astui postiherra Dumbum sisään. Hän oli hyvin yksinkertainen ja vaatimaton mies — — — hivukset silmillä tuijotti hän silmälasien lävitse alituiseen eteensä. Maisteri Pilasen leikillisiä puheita kuunteli hän väliäpitämättömänä… joskus vaan vähän naurahti… mutta ei sekään ollut oikeaa nauramista — — — olihan vaan tuommoista nauramisen ja hymyilemisen keskivälillistä huulten venyttelemistä. Dumbum'ia seurasi konttoristi Nolonen, jolla näkyi aina olevan kiire ruo'an ääreen — — — Saattoi hänen vatsansa tuntea samanlaista hivutusta, kuin minunkin vatsani… ja kyllähän se tuossa ikävässä kirjoitustyössä sentään vatsaa raukaiseekin enemmän kuin muissa toimissa. Mahtavana astui konttoristi Stoltz sisään. Nimestä päättäen oli hän kansallisuudeltaan saksalainen. Hän sanoi matkustaneensa kaikki Europan valtakunnat ristiinrastiin, josta vaeltelemisesta tein minä johtopäätöksen, että kyllä se Stoltz on sentään viisas mies, vaikka ei maantiedettä tuntenut paremmin kun meikäläinen kansakoulun oppilas, koska, kerran väitti — maisteri Pilasen kanssa — Pietarin ja Adrian meren olevan samalla meridianilla. Jotenkin myöhään saapuivat kanslistit Keikkanen ja… vaan sen toisen kanslistin nimeä en enää muistakkaan, jolla oli mustat hivukset, suuri nenä, sutiparta ja "silmärillit" nenällä. Viimeisinä saapuivat näyttelijät Tuhlanen ja Kurttisööri pohmeloisina viimeisintä juomingeista. — Kun jokainen oli tehnyt tavallisen tervehdyksen, asettuivat he ruo'an ääreen — käsiään ristiin panematta. Saattoivat he sydämessään sentään kuinkakin kristillisellä mielialalla lukeneen ruokasiunauksen, mutta sekin on niin ja näin — — — eihän tuota ollut edes aikaa… tartuttiin vaan kannikkaan kiinni. — Jutut sujuivat… jokainen puheli viereisensä kanssa, ainoastaan vaiti olivat: Tavarow ja minä. Me vaan pistimme poskeemme saatavilla olevaa ruokaa. Tavarow ehkä syömisensä ohella lienee laskenut aamukaupan voittojaan.

Ovi avautuu, jokainen kääntyy katsomaan sinnepäin odotellen nähdäkseen Mansikan kaunista hymyilyä, mutta nyt Mansikan sijaan ilmestyi olento, jonka herrat varmaan päättivät nimittää Karpaloksi, jos marjanimityksissä pysytään. Muuten oli uusi piika pitkäruumiinen, tummaverinen — — — ja kuka sitä rumaa osaa enään kaunistaa — — — aivan saman näköinen, kun Hotokan Liippo kotikylässäni, — — — ken lienee sattunut hänet tuntemaan — — — ihan hänen näköisensä.

Karpalon tumma pinta näytti ikäänkuin punastuvan, huomatessaan herrojen paljouden, mutta rohkeasti hän kumminkin niijasi ja asetti astian lipiäkaloneen pöydälle… puh… myhähin itsekseni — — — mitenkä käyneekin, sillä järjestys näkyy olevan poissa — — — Karpalo ei ole oppinut herroja "passaamaan." Sen huomasin; siksi olin minä kuukauden ajalla oppinut. Mutta sivumennen voin mainita, että oli sitä harjoittelemistakin tämmöisessä hienossa seurassa, ennenkuin kaikki kohteliaisuuden temput olivat muistossa. — Ennenkuin tässä uudessa majapaikassa menin puoliselle, selvitti toverini juurtajaksain ruokajärjestyksen, kohtelu- ja tarjoomistavat y.m. asiaan kuuluvat haarat seuraavaisesti…

"Ruokahuoneesen astuttuasi tee tuommoinen 40 asteen kumarrus, jonka tehtyä astu sievästi pöydän ääreen — — — ota liina lautasen vierestä, anna sen olla joko paikallansa, taikka levitä mahallesi — miten haluat… mutta välttämättömästi sinun tulee liina käsiisi ottaa, sillä kun liinan liikuttamilta jätät, ajattelee joku ett’et semmoista kalua ymmärrä ensinkään käyttää. Muuten ole koko ruoka-aika varuillasi, sillä kun joku pään kumarruksella jotakin pyytää — — — tarjoo heti… vaan hymyhuulella — ainakin toisella suupielellä — kun lausut: suvaitsetteko. — — — Kun jotakin pyydät, niin sano esimerkiksi näin: Saisinko luvan pyytää pippuria — — — Jos herra olisi hyvä ja antaisi ätikkää — — — Voisiko olla mahdollista saada suoloja — — — Vaivaisinko Teitä tarjoomaan juustoa… niin sillä tavoin… ja kun olet saanut pyyntösi mukaan, vastaa heidän kohteliaisuuteensa sanalla: kii .. ii.. tos"… juurikuin en muuten olisi saanut syödäksenikään, vaikka säntilleen olin jo edeltäkäsin maksanut matammille vuokran.

"No eikö kukin saa omalla kädellään ottaa mitä haluaa?" kysäsin minä hieman hämmästyneenä.

"Kyllä, mutta kohteliaisuuden vuoksi herraspiiriissä pitää juuri käyttäytyä näin… venttas, se on ruotsia… minulta jäi äsken kesken… Niin… Mansikan tarjotessa ruokaa käänny vasemmalle, jotta oikealla kädellä voit ottaa vatsasi vaatimuksen mukaan ruokaa, edessäsi olevalle lautaselle," juuri kuin minä olisin ollut vasenkätinen. — Toverini lopetti havaannollisen opetuksensa sanomalla vielä: "Pää-asia on vaan, että ensin tarkastat mitenkä toiset syövät."

Tähän tokasin minä: "ei… ei se kelpaa… Kun minä rupean suu ammollaan katselemaan toisten syömistä niin enhän itse saa edes vatsaani pohjapeitollenkaan, päälliseksi, kun ei alinomaa hivuttaisi."

"Tee kun tahdot," kuului toverini tyly vastaus, "sinun hyväksesi minä rupesin tässä suutani vaivaamaan."

Ken tahansa, tämmöisen opetuksen kuultuansa, ei hämmästyisi… Niinhän neuvotaan kuin jaloittelevaa lasta. Eipä kumma kun minunkin, talonpojan kodista lähteneen tollikan, sydän rupesi hieman pamppailemaan. Rohkasin kumminkinkin itseäni sen verran, että astuin selkä suorana toverini perässä ruokahuoneesen ja matkin toverini tekemiä temppuja. Silmiäni huikasi, ruumiini vapisi — — — ja vatsani täyttämisestä ei tullut silloin niin mitäkään — — — naukua sekin vain sai. — Useakin ajattelee mitähän tuokin nyt taas rupattelee — — — eikä usko että ihminen toisensa edessä rupeaa vapisemaan kuin vilutautinen … Niin, niinhän ne tietämättömät jupattavat, mutta kunhan semmoiset vastaväittäjät näkisivät kuinka "moukankin" housut hutajaa, seisoessaan — talonpoikaa minäkin tarkoitan enkä housuja — lakittomin päin "herrastuomarin", "kolmsääryksen" — se on siltavouti, — "kanttorin" — nimismiehestä ei puhettakaan — edessä, niin laulaisitte kai toista ääntä ja vetäisitte vanhaa virttänne: "niinhän se on, pienen pitää nöyrtyä suuremman edessä, sehän on ollut tavallista maailman alusta asti… kuka sitä muuttamaan rupeaa…" Minä lisään vielä: pitäkää päälle vaan — jaa, se on hyvä tapa, pitää aisoissa… no — — — niinhän se on…

… Niin ihmisiähän ne olivat toisetkin ruokavieraat… mutta kun se nyt tuntui niin oudolta semmoisessa joukossa… juurikuin olisi jokainen katsellut minua… ainoastaan minua — — — Hiukkasen tosin otin leipää… aukasin hieman suutani… tahdoin näet näyttää hyvin sievältä… pistin palasen suuhuni… sitten pidin paussia… Hieroin veistä ja pistintä toisiinsa… Lyhyesti sanoen, — kun en tahtonut kutkuttaa herrojen nauruhermoja heidän pernoissakaan, saati sitten suupielissään — aijoin näyttää että on sitä eletty ennenkin tämmöisessä seurassa — — — hm — — — Kun Mansikka tarjosi lämmintä ruokaa, otin sitä vaan hyvin vähän, ett'ei toiset olisi ajatelleet minua syömäriksi… Pelkäsimpä vielä, jos Mansikka sanoo matammille että kyllä se tuo Tolkkeri ottaa yhtä paljon ruokaa kun toisetkin herrat, vaikka on noin pieni, niin matammi on heti korottava vuokraa. Mutta tämmöiset aivojen ammennukset eivät ole muuta kuin tyhjien ennakkoluulojen synnyttämiä huonoja päätöksiä, joiden kautta ihminen on vähällä saada itsensä päiviltä pois… niinkuin sitä nyt kuolettamista hienoilla sanoilla ilmoitetaan… joko tällä tavoin, että nauvutetaan nälkäistä vatsaa, taikka ruvetaan elämään liian ylellisesti… turvotetaan ja lihotetaan vatsaa samassa suhteessa, kun kukkaroa laihtutetaan.

No niin — Tämmöisen kiirastulen käytyäni opin pitämään ennakkoluulojani kurissa; enkä enään välittänyt, toisien ajatuksista mitään — — — seurasin vaan vatsani vaatimuksia. Ilman kehumatta voin sanoa, että nyt olin jotakuinkin oppinut kaikki tavat, "saankoluvat" ja "vaivaamiset." Helpostihan huomasin Karpalon vian — — — Sitävastoin kun hänen olisi pitänyt, käydä, pöydän ympäri ja tarjota jokaiselle erikseen lipiäkalaa, mätkäsi hän astian kaloneen pöydälle. Hän ajatteli varmaan… että saavathan ne hyvät herrat pöydältäkin. Mutta herrat eivät saaneetkaan, taikka eivät tahtoneet saada… Ja Karpalo-parka ei huomannut niitä lukuisia katseita mitkä häneen tähdättiin — — — Tietäähän sen nyt jokainen, millaisia silmäyksiä silloin annetaan kun ollaan vähän noin niinkuin pöpperö-tuulella. — Karpalon mentyä olivat herrat hiljaa… tuota vienoa runollista hiljaisuutta häiritsi joskus maisteri Pöhnäsen ryvähdys ja maisteri Pilasen sormien napsutus. — Herrat kaipauksella muistelivat niitä hetkiä jolloin Mansikalle silmää iskettiin… noin vaan tavan ja kohteliaisuuden vuoksi, tottumuksesta, jolloin joku hymyillen kysäsi: "no onkos puuhaa ollut", johon Mansikka taas hiljaisesti vastasi: "no jotakuinkin" ja sitten hymyili niin kauniisti … Mutta kun kerran eräs herroista mitä viattomimmalla äänellä kysäsi: "mistäs te näin sievää kangasta ostitte?" ja samalla hyppysillään koetteli kuinka hienoa Mansikan kangas oli… silloinpa ei tyttö hymyilytkään, vaan vastasi kuivasti: "puodista"… Sillä johan tuommoinen kysymys taisi Mansikan mielestä olla liikaa … ja sitten vielä käydä koettelemaan… vaikkapa vaan palvelustytön vaatteita ruokapöydän ääressä… liikaahan tuo oli jo.