Kotipellon kynnökseltä: Kertomuksia

MUUAN PÄIVÄ.

Niemenrannan Juho, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, näki kerran lapsen, joka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.

Hän läksi eräänä talviaamuna aikaisin hakemaan aidanseipäitä metsästä. Edellisenä päivänä oli ollut märkä ja myrskyinen sää. Vuoroin satoi vettä, vuoroin märkää lumiräntää — inhottavin sää, mitä talvella voi olla. Yöllä oli sade lakannut, mutta ilmassa oli vielä paksua puistattavaa huurua, joka ilkeästi tunkeutui vaatteiden läpi iholle saakka. Kaakosta puhalteli koleahko tuuli ja taivaalla ajelehti mustia repaleisiksi revityitä pilvenlonkia. Koko luonnossa oli painostava rikkinäisyys — kuin perheriidan jälkeen.

Kuun viimeinen neljännes kurkisteli rappeutuneen näköisenä ahnaasti alas ihmisten yöelämää nähdäkseen. Mutta aina kun sen naama alkoi vetäytyä irstaanpilkallisiin vahingonilon kurttuihin, aina silloin loikkasi musta pilvenlonka sen eteen. Kuu raivostui ja pui nyrkkiä, mutta siitä eivät pilvet välittäneet. Osasivat pysyä tarpeellisen välimatkan päässä ja naureskelivat vain. Ne tiesivät, että kuu oli viime yönä ollut Marsin ja Venuksen kanssa juomingeissa, ja vasta aamupuoleen palannut paikalleen ihmisen tyttäristä loilottaen, ja niistä oli niin hirveän lystiä ärsyttää juopunutta vanhaapoikaa. —

Iljanteinen, kuperaksi kulunut tie välkkyi kuin hopeanauha joka kerta kun kuu pääsi siihen tähtäämään vetistyneen katseensa. Tienvierillä oleva metsä ei sekaantunut taivaalla käyvään riitaan, mutta joutui kuitenkin siitä kärsimään. Raskaasti se huokaili ja murheellisena edestakaisin huojuili hiljalleen vaikertaen:

— Oi, miten kolkko yö! Kuu on unohtanut tehtävänsä ja itsensä häväissyt. Riettaat Pimeyden pojat ja julkeat Pimeyden tytöt ovat vallalle päässeet. He häväisevät meidän kainoja sinipiikojamme, tekevät pilkkaa heidän siveydestään ja tallaavat heidän sulonsa lokaan. — Oi, sinä yksinäinen kulkija! Ole väkevä! He tahtovat sinutkin johtaa itseäsi häväisemään, — heidän häijyydellään ei ole rajaa. Sillä kuu on velvollisuutensa unohtanut, itsensä häväissyt ja sen valon, jota hänen tulisi jakaa, eikä hän ajattele muuta kuin ihmisen tyttäriä. Oi, tätä kamalaa hillittömyyden yötä!

Metsä huojui niin raskaasti ja sen ripsistä tippui kyyneleitä alas pehmeään sammaleeseen, jolta lumi oli sulanut.

Juhon korviin kuului metsästä itkua ja rukoilevaa armonpyyntöä, vaikerrusta ja hätähuutoja, sekaisin ilkeän irnunnan, röyhkeän naurun-tirskunnan ja kiihkeiden hävyttömyyden-kuiskauksien kanssa. Se saattoi hänet kammosta värisemään. Hänen ympärillään kiehtoi lauma pimeyden väkeä. Ne kuiskivat hänen korviinsa sanoja ja maalasivat hänen silmäinsä eteen hehkuvan hekuman kuvia ne kiemailivat ja keikailivat hänen ympärillään. Ja Juhoa rupesi värisyttämään — ei pelko eikä kammo, vaan rikollisen hivelevät mielikuvat. Kuukin pääsi taasen vapaaksi pilven takaa ja seivästi katseensa maahan. Pimeyden väki karkasi puitten varjoon kiehtoviin pimentoihin. Siellä he kiemailivat, iskivät silmää ja viittoivat käsillään. Juho kuuli heidän kuiskeensa, näki heidän kiemailunsa ja tien, joka kuun katseista niljakkana kimelsi. Ja hän huumaantui, vaipui unelmiin, joista havahtui, kun huomasi saastuttavansa sieluaan mielikuvillaan.

Pelästyen huitasi hän hevostaan ohjasperillä. Se alkoi juosta. Kaviot loksottivat, reki kolisi ja oli joka hetki vaarassa paiskautua tien viereen teräviä kiviä vasten. Juho tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja turvattomaksi tässä rikkonaisuuden ja joka taholla suhisevien turman kuiskeiden keskellä. Hän katseli ympärilleen, eikö ketään näkyisi, mutta ketään ei näkynyt. Hän oli yksin.

Hevonen pysähtyi jälleen kävelemään ja reen häiritsevä kolina muuttui hiljaiseksi laplatukseksi. Pimeyden väki alkoi uudelleen kiemailla Juhon ympärillä ja houkutella häntä. Hän tunsi sen, näki ne kuvat, joita he hänen eteensä maalasivat ja kuuli heidän kuiskeensa. Väristen vaipui hän jälleen haaveisiin. Varkain omalta itseltään antoi hän likaisten kuvain virrata sieluunsa ja eli kokonaan niissä. —

Pimeyden pojat irnuivat ja vatsaansa pidellen nauroivat niin että vesi tippui turpeista silmistä. Pimeyden tytöt taputtivat käsiään ja riettaasti nauraen tanssivat Juhon ympärillä. — Kuu riiteli riekaleisten pilvien kanssa ja metsä huokaili vielä entistäkin raskaammin ja sen ripsistä tippui karvaita kyyneleitä sammaleen.

Ja Juho yhä vain nuokkuili reessään - Juho-rukka. — Kun hän vihdoin heräsi ja tuli tajulle omista mielikuvistaan, valtasi hänet sanaton kauhu. Hän häpesi omaa itseään, hän pelkäsi ympäristöään, ja karjasi hevoselleen — sielunsa tuskaa parahtaen. Hevonen alkoi juosta, reki kolisi ja oli vaarassa paiskautua mäsäksi kiviin tien vierellä. Juho väänteli käsiään, tuijotti tuskaisena eteensä ja parahti toisen kerran polttavasta sielun tuskasta.

Hevonen joudutti juoksuaan ja Juho itki syvällä sielussaan. —
Sanattomin sanoin hän vihloen valitti:

— Enkö missään pääse rauhaan noilta, kun ne kaikkialla minua vainoovat? Jos olen toverien seurassa, niin siellä ne minulle vilkuilevat heidän huulillaan, silmissään ja liikkeissään, heidän puheissaan ja heidän puvuissaan. Jos kotona luen kirjaa, niin siitä ne minulle kuiskivat, ja täälläkin, täällä yksinäisyydessäkin ne minua vainoovat. Eikö kukaan voi — eikö kukaan tahdo minua tässä kamppailussa auttaa!

Hän kyyristyi kokoon ja kohotti katseensa kuin rukoillen taivasta kohti, mutta peitti samassa kasvonsa käsillään. Hän inhosi itseään ja pelkäsi, ja kauhun valtaamana ajatteli asemaansa.

Loppui vihdoin yö ja lakkasivat yön hempeämieliset kuiskeet. Valkeni päivä ja alkoi raikua työn ja toiminnan laulu. Itäiselle taivaalle levisi punahehkuinen kajastus, ilmottamaan, että valon majesteetti on tulossa. Se oli vapauden sanoma yöstä kärsineille, ja se sai metsän riemusta punastumaan. Samalla oli se tuhon sanoma yön ystäville, saaden heidät häpeämään ja vapisemaan. Tyhmistyneenä seisoi kuu oudosti eteensä tuijottaen. Se oli kokonaan unohtanut päivän tulon ja nolona hairahdustaan häveten pyrki pilven taakse piiloon. — Kuin yllätetyt varkaat taakseen vilkuillen luikkivat pimeän pehmeäsilmäiset lapset koloihinsa, paeten päivän säihkysilmä-tyttöjä ja kirkasotsa-poikia, jotka reippaasti laulaen marssivat elämää herättäen, leiskuva valon soihtu korkealla päänsä päällä. — Metsän huokailu ei ollut enää raskasta surun huokausta, vaan hiljaista vapauden hyminää, jossa epätoivokin värähteli muistona vain.

Yksinään kulkeva Juhokin tunsi päivän valkenemisen. Sen valossa hän näki yksinäisen taistelunsa koko toivottomuuden ja pää alas painuneena mietti:

— Mitä varten minä elän? Pelätäksenikö ja inhotakseniko omaa itseäni? Kaikilla muilla on joku, jota he rakastavat ja joka heitä rakastaa, ja joka täyttää heidän elämänsä kauniilla unelmilla. Minusta ei välitä kukaan, enkä minä välitä kenestäkään. Minulla ei ole edessä muuta kuin tyhjyys ja yksinäisyys. Sitäkö varten elää? — Eihän minua kukaan tarvitse. — Jos ottaisin tuosta kirveeni ja löisin kaulani poikki — ja hevonen menisi minne tahtoisi — ja minun päätön ruumiini retkottaisi reessä — — Eihän se kenellekään mitään surua tuottaisi. Olisi vain yksi leivänsyöjä vähemmän maailmassa — — —

* * * * *

Tältä matkalta puolisen tienoissa kotiuduttuaan Juho näki lapsen, joka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.

Heti tupaan tultuaan osui hänen katseensa sivuseinäpenkin vierelle asetettuun kenkäpariin. Ne olivat korkearuojuiset mustasta karvahuovasta tehdyt naisen nauhakengät, joissa ainoastaan anturat ja reunusteet olivat nahkaa. Juho tiesi, ettei kotiväellä kenelläkään ole tuollaisia kenkiä, mutta ei ehtinyt vielä mitään kysyä, ennenkuin sisko jo ennätti nähtävällä mielihyvällä huomauttaa:

— Katsos, minkälaiset kengät Tiurin mummolla!

Juho otti kengät käteensä ja tarkasteli niitä.

— Neljäänkymmeneen vuoteen ei mummo ole saanut uusia kenkiä, — selitti sisko, huojautti osaaottavasti päätään ja avasi silmänsä.

Juho tunsi sydämensä omituisesti hytkähtävän.

— Ei neljäänkymmeneen vuoteen, — mietti hän ja tarkasteli kenkiä hyvin huolellisesti.

Tiurin mummo oli köyhä mummo, jonka mies oli kuollut vuosi sitten ja lapset maailmalla yksi siellä toinen täällä. Mummo oli äärimmäisyyteen saakka vaatimaton sekä uuttera ja häntä pidettiin mielellään työssä. Kesäisin hän kulki talokkailla kyntämässä, heinänteossa, leikkuulla, riihenpuinnissa ja missä vain tarvittiin. Talvisin teki kaikenlaisia käsitöitä ja kehräsi ja karttasi talonemäntäin pellavia ja villoja. Aina oli hän työssä ja aina hän teki sen kuin joku nuorempikin. Aina oli hänellä myöskin työtä, silloinkin kun viisaammat työn puutetta valittivat.

Ulospäin näytti mummon elämä hyvin yksitoikkoiselta ja lohduttomalta. Viikot hän raatoi minkä jaksoi maanantai-aamusta lauantai-iltaan saakka, söi niukasti ruumiinsa ylläpidoksi — ei nautinnokseen — ja nukkui vähän. Lauvantai-iltana korjasi viikolla käyttämänsä työkapineet pois, lakaisi puhtaaksi tuvan, pienen porstuan ja nurmettuneen pihan. Sunnuntaina enimmäkseen istuskeli äänettömänä kotona. Ei kehdannut käydä kirkossakaan kovin usein, — kun ei ollut kunnon pukua päälle panna. — Siinä hänen ja monen muun hänenlaisensa elämän ulkopiirteet. Mitä on niiden sisässä, siitä on tavallisesti hyvin vaikea saada selvää.

Vanhuudenpäivinä ilmaantui mummon elon taivaalle helakampiakin värejä. Hänellä oli Amerikassa kolme poikaa. Nämä elivät siellä niinkuin niin monen äidin pojat Amerikassa elävät. Mutta sitten he saivat kuulla, että isä on kuollut, ja älysivät, että äiti on jo vanha ja varmaankin voimaton ja että vaivaistalo on äidin ainoa turva. He pysähtyivät miettimään. Ja silloin he tekivät sen, minkä ainoastaan jotkut harvat tekevät. He kokosivat jokainen säästörahansa ja lähettivät ne vanhalle äidille Suomeen. Niistä kertyi niin suuri summa, että sen avulla mummo voi suoda itselleen jo hieman helpotustakin ainaisesta raatamisesta, eikä hänen sittenkään tarvinnut pelätä vaivaistalolle joutumista. Entiseen tapaansa hän kuitenkin yhä raatoi — mieli vain keveämpänä läikkyi. Ottipa vielä uudenkin toimialan itselleen entisten lisäksi. Rupesi hierojaksi. Hierojan toimissa hän nytkin oli Niemenrannan saunassa.

Juho yhä seisoi kengät kädessä ja mietti mummon elämänvaiheita. Vihdoin kylliksi katseltuaan asetti hän kengät jälleen penkin vierelle ja huoahti nuoruuden kaihomieliseen tapaan:

— Jaa-ah! — Ei mummon tarvitse jalkojaan palelluttaa — ja joutihan hän nuo jo saamaankin — Juho viskasi lakkinsa penkille ja ajatuksiin vaipuneena alkoi syödä toisten mukana, heidän juttuihinsa sekaantumatta. Syötyään meni hän ulos. Teki silpun hevoselleen, purki kuorman ja laittoi reen suojaan. Kun hän jälleen ehti tupaan, tulivat saunastakin jo tupaan puoliksi pukeutuneina.

Juho hämmästyi sitä muutosta, mikä mummossa oli tapahtunut. Hän oli aina tottunut mummossa näkemään elämän ilottomuutta ja äänetöntä, nurpeaa välinpitämättömyyttä, joka ikäänkuin syyttäen katsoi ympäristöään. Nyt oli tämä ilme kokonaan kadonnut. Sen sijalla loisti lapsellinen leppoisuus ja myhäily, sekä hyväntahtoinen hymy suupielissä, joka kuitenkin oli enemmän tarkotettu tervehdykseksi Juholle. Vaikutusta vielä täydensi saunan löylyn aiheuttama puna poskilla ja nuortea, ryppyjen terävyyttä lauhentava pehmeys kasvoissa.

Toisella kädellään muuriin nojaten, riisui mummo paljaista jaloistaan pois saunavälille lainaamansa pieksuroukkoset. Työnsi ne sängyn alle ja hymyilevin syrjäsilmäyksin sivuilleen silmäillen hellästi otti hyppysillään kiinni omiin kenkiinsä ja nosti ne kauniisti tuolin viereen. Istuutui tuolille ja veti sukat jalkaansa. Sitten tuli kenkäin vuoro. Hellävaroen, toisella kädellään kengän varresta vetäen ja toisella pohjan alta työntäen yritti mummo saada kenkää jalkaansa. Ei hennonut painaa kenkää lattiaan ja molemmin käsin varren suusta kiskoa, niinkuin tekevät ne, jotka eivät ymmärrä, mitä on omistaa kengät —

Vihdoin olivat kengät jaloissa, nauhat pujotettuna reikiinsä ja päät vedettynä huolellisesti solmuun. Hyvämielisesti huoahtaen oikaisi mummo selkänsä ja hiukan ujostellen työnsi jalkojaan niin että kengät kokonaan näkyivät hameen helman alta. Herttainen hymy levisi mummon kasvoille hänen katsoessaan kenkiään.

— Tällaiset kengät nyt, eikä neljäänkymmeneen vuoteen ole ihminen saanut kenkiä itselleen. — Mummo kohotti puhdasta lapseniloa säteilevän katseensa.

Juho hätkähti.

— Taas tuo neljäkymmentä vuotta!

Mummo antoi myhäilevän katseensa lipua tuvassa olevista toisesta toiseen. Ja se katse sai kasvot hymyilemään ja mielet lämpiämään. Vihdoin ehti se Juhoon saakka ja pysähtyi kuin jotakin odottaen. Juho ymmärsi, että hänen nyt pitäisi sanoa joku osaaottava sana — sillä toiset tietysti olivat sen jo sanoneet. Juho joutui ymmälle. Hän ei saanut selväksi, kummalleko se pitäisi sanoa, sillekö ilottomalle vanhukselle, miksi hän mummon entisestään tunsi, vai sillekö lapselle, mikä mummo nyt oli. — Mummon katse yhä tähtäsi Juhoon. Hän nolostui ja sopersi:

— Kyllä niissä kengissä nyt jalat tarkenee.

Se oli perin typerästi sanottu, ja tähän tapaukseen ihan sopimatonta. Juho kiukutteli omaa saamattomuuttaan ja puri hammasta. Samassa levisi tumma häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän muisti aamuisen taistelunsa ja tappionsa matkallaan ja hämmentyi kokonaan.

Mummo nousi kuin pettyneenä ja hamettaan suoristaen huomautti:

— Minulla on hyviä poikia Amerikassa.

— Niin on — kunpa kaikki pojat olisivat sellaisia, — myönsi emäntä mummon mieliksi. Mutta Juho käsitti mummon sanan hänelle tarkotetuksi salaviittaukseksi ja murjotti tympeällä mielellä, itseään syyttäen.

Mummo rupesi panemaan vaatteita päälleen.

— Nyt on ihmisellä oikeat vaatteetkin ensi kerran morsiamena-olon jälkeen. Neljäkymmentä vuotta on ihminen saanut muiden riepuja pitää. — Sydämellinen myhäily kaunisti mummon kasvoja hänen tätä sanoessaan.

Neljäkymmentä vuotta! Ainako vain tuo neljäkymmentä vuotta! — Juhoa ihan kouristi tuo sana — mutta kun hän uskalsi katsoa mummon silmiin, heltyi hänen mielensä siitä sydämen riemusta, mikä niistä loisti.

— Mummo käy syömään! — käski emäntä, vieden riisiryynipuuroa pöytään, jossa muu ruoka jo oli valmiina. Mummo meni heti lyhyillä lapsen askeleilla sipsutellen ja jalkoihinsa tähystellen. Puolimatkassa kääntyi katsomaan taakseen jalkoihinsa niinkuin lapsi, jolla on uusi puku ja uudet kengät ensi kertaa päällä. Juho oli ihan huudahtaa hämmästyksestä — niin pettävästi lapselliset olivat mummon liikkeet ja niin pettävästi lapsen näköinen oli pieniruumiinen mummo nyt, vartavasten hänelle tehdyssä puvussaan, jota ei tarvinnut mistään laskoksiin vetää, niinkuin entisiä "hyviltä ihmisiltä" saatuja liian suuria pukuja. Poskilla oli vielä punaa ja kasvojen ryppyjen terävyyttä lauhentava nuortea pehmeys.

Ei mummo mielialaansa sanoilla ilmaissut, mutta sitä enemmän silmillään, kasvoillaan ja koko olemuksellaan. Ulkonaisesti mummo muistutti lasta, mutta sisäisesti hän oli lapsi — lapsi, jonka mieli ailahtelee puhdasta sydämen iloa ja riemuitsevaa elämän onnea. Sellaisen tunnelman hän jätti poislähtiessään.

Juho katsoi vielä ikkunasta mummon jälkeen, kun hän mennä hytyröitsi tyttömäisesti astellen, kädessään nyytti, joka sisälsi emännöi antamia ruokavaroja.

— Mummo on taistelunsa taistellut ja kunnialla rauhaan päässyt, — mietti Juho, huoahti syvään, nuoruuden kaihomielisellä tavalla ja alkoi höylätä ämpärin kimpiä. Ajatuksille antoi mummo uuden suunnan ja vauhdin. Niinkuin pieni metsäpuro, joka tässä lirisee kirkkaana ja vapaana ja tuossa piiloutuu sammalen alle, mutta tuolla taasen jo vapaana välkkyy, niin liikkuivat Juhon mietteetkin. Vähänväliä pulpahtivat ne selväksi ajatukseksi ja taas piiloutuivat epäselvyyden sammalpeiton alle.

— Voinenko minä mummon iälle päästyäni noin koko sydämelläni riemua tuntea? Jaksanko yhtä kirkkailla silmillä maailmaa katsoa kuin mummo jaksaa? — Ken tietää. — — Mutta onhan mummokin ollut nuori. — — Ovathan nuoruuden myrskyt hänenkin ympärillään riehuneet ja hänenkin olemustaan viskelleet elontien teräviin kiviin — — Ja kuitenkin on mummo niistä eheänä päässyt. Miksen yhtähyvin minä? Ihminenhän se on mummokin ja ihminenhän olen minäkin. Miksen minäkin siis voi niistä eheänä suoriutua? — Jos vain tahdon. Ja minä tahdon! Minä tahdon säilyttää itseni eheänä — ja puhtaana elämän likaryöpyistä suoriutua! Ja minä myöskin voin!

Rivakasti suhahteli höylä. Juhon innostus näkyi tarttuneen siihenkin. Kuin lystikseen vain se syöksäytteli rullaksi kiertyneitä lastuja suustaan ja viskeli ne kauvas lattialle. Juho pyyhkäsi otsaltaan tervettä työn hikeä, riisui takin päältään ja alkoi uudelleen höylätä.

— Mutta — —

Oli kuin olisi tervaa tarttunut höylän alle — niin raskaasti se alkoi liikkua. Lastutkaan eivät jaksaneet rullaksi kiertyä — velttona nauhana vain ulos laahaantuivat.

— Neljäkymmentä vuotta — — Neljäkymmentä vuotta — — Neljäkymmentä vuotta raataa kuin orja ja armopaloista elää — — Ainoastaanko tällä hinnalla on elämän onni ostettavissa? Pitääkö ihmisen uhrata uhkein osa elämästään voidakseen lakastumisen päivinä iloita? Neljäkymmentä vuotta panna menemään niinkuin ei niitä olisi itsellään ollutkaan. Se on kauheaa! Eihän koko ihmisen ikä ole paljoa pitempi — —

Höylä pysähtyi kokonaan ja Juho pyyhki otsaltaan kylmää tuskan hikeä.

— Työ tuottaa kaikkea ja kaiken, mitä ihmiset elääkseen tarvitsevat. Ja kuitenkin sen, jonka selkä on aina kostea työn hiestä ja jonka raajoja särkee työn ponnistus, täytyy nöyrästi ottaa armopaloja siltä, joka ei ole koskaan hikeä vuotanut muualla kuin tanssisalissa — ja ehkä omantunnon tuskissa. Onko tässä järkeä ja missä on tässä oikeus? — — Toiset syövät ja pukevat omantuntonsa rauhattomaksi ja toiset tuntevat ihmisarvonsa loukatuksi — — eikä kukaan ole onnellinen. Miksi näin on? —

— No mutta — mikäs sen Jussin nyt on, kun noin pitää tuumata, — kysyi emäntä naurahtaen ja käsiään oikoen rukkinsa takana.

— Jussi on saanut rukkaset hiljattain — näyttää vähän sellaiselta, — tarttui siihen heti piika Maija ja tarkasti viekkaan näköisenä rullalle kehräämäänsä lankaa.

— Kahdet rukkaset minä olen saanut, — murahti Juho ja alkoi lykkiä höylää tuimalla vauhdilla. Ajatusten puro painautui sammaleeseen. Vinhaa vauhtia se alkoi siellä virrata, mutkistellen, poreillen ja pärskähdellen. Vihdoin se taas pulpahti näkyviin jo hieman tyyntyneenä.

— Minkätähden maailmassa on niin vähän onnellisia ihmisiä?

Taas piiloutui puro sammaleeseen, mutta pulpahti heti jälleen näkyviin.

— Verestävin silmin ihmiset raivoavat torjuakseen onnen pois naapurinsa luota, ja kynsin hampain koettavat sitä raastaa oman itsensä luo — saaden raastetun, repaleisen ja verta tihkuvan onnettomuuden. — — Jos antaisi onnen vapaasti liidellä, minne se tahtoo — ei pyytäisi sitä vetää ei työntää, eikä ihmiskeksintöihin sitoa — kun se ei kuitenkaan anna itseään sitoa. Ehkä silloin onni tulisi jokaisen luo ja tulisi vapaaehtoisesti — Sillä ihmistähän onni rakastaa eikä hänen mammonaansa.

Tässä pulahti aatosten puro taas sammalen alle. Siellä se loristen ja kuplia nostat ellen hiljalleen virtaili kostuttaen juuria ja virkistäen. Juhon masentunut mieli elpyi vähitellen. Höylä suhahteli reippaasti ja sujuvasti ja työ edistyi. Ja kun tuli ilta-askareen aika, tunsi Juho voimakasta elämänhalua rinnassaan, itsekään ymmärtämättä, mistä se johtui. Sama rattoisa elämänhalu näkyi tarttuvan kaikkeen, minkä kanssa Juho joutui tekemisiin. Kaivonvintti nauroi ja pakisi kuin olisi hauskalta vierailulta juuri kotiin päässyt. Vesikorvo oli niin kevyt, että oikein nauratti, ja Maija rallatteli niin että oli askeleista sekaantua, kun vettä navettaan kannettiin. Lehmät hymyilivät ja hevonen oli tanssinhalua täynnä — samoin kuin Juhokin. Hän sieppasi lantalapion käteensä ja pyörähteli niin että viipottava lapio löi kumoon silppupöntön, vesiämpärin ja lopuksi paukahti ovenpieleen että lasit helähtivät.

— Hih! — huudahti hän Maijalle, joka vei maitosaavia tupaan.

— Hih vain! — vastasi Maija. — Juho lapioitsi lannan tallista
Porin marssia viheltäen.

Keveänä kuin kosken vaahto ailahteli hänen mielensä — kunnes tuli seuraava, nuoren mielen herkästi vangitseva, mutta jälleen yhtä herkästi vapauttava toivottomuuden hetki.

MIES.

Antti oli täyttänyt kolmannentoista ikävuotensa Matinpäivän ajoissa. Kesän tultua hän luopui paimenenvirasta jättäen sen kymmenvuotiaalle Heikku-veljelleen, samoinkuin pieneksi jääneen takkinsa ja pienilippuisen, pumpulikankaisen lakkinsa. Itselleen kärtti hän isän ostamaan tasapohjaisen lakin, sellaisen, jota aikaihmiset pitävät, sekä teettämään suutarilla hänelle pieksusaappaat. Ne olivat ensimäiset merkit, joista ihmiset näkivät, että Antti ei ollutkaan enää pikkupoika. Ja näkihän sen jo muustakin.

Antti alkoi vakinaisesti käydä työssä aikaihmisten mukana ja oli kaikessa kuin yksi heistä. Käveli kuin mies polviaan notkautellen ja hartiat kymärässä ja kiusotteli pikkupoikia. Muutaman viikon harjoteltuaan hän osasi sylkeä roiskauttamatta, sievästi vain hampaitten välistä sihauttaen. Hevosten viennistä palatessaan hän aina vihelteli suitset huolettomasti olalle heitettynä, ja hevosella ajaessaan hän istui rattailla jalat riippuen, oikea käsi samanpuoleiselle reidelle laskettuna, arvokkaan huoleton miettivä sävy kasvoillaan, tai loikoi kuormalla ja vihelteli. Aina ajoi hän ruunalla edellä ja Pilkulla ajettiin perässä. Antti tiesi tarkalleen sanoa, minkälainen hyvän hevosen pitää olla ja kenellä se on parhain. Heidän ruunaa parempaa hevosta ei voi ollakaan. Vielä osasi hän kovaäänisesti rehennellen neuvoa, mitenkä rattaan pyörä pitää tehdä. Pitää tehdä käyrät, puolat ja rumpu, niin että kaikki hyvin sopivat sijoilleen ja sitten lyödä kokoon ja lujasti raudottaa. Hän poltti tupakkaa, kiroili ja lasketteli ruokottomuuksia, kun vain ei isä eikä äiti ollut kuulemassa.

Sanalla sanoen: Antti oli mies ja etsi miesten seuraa. Lakkasi syömästä samalla puolella pöytää kuin lapset ja raitilla piti visusti huolen siitä, ettei nähtäisi pikkupoikain joukossa.

Ilmain lämmettyä oli Antin makuusija muutettu vinnille vaatehuoneeseen. Antti oli sen niin tahtonut, sillä pikkupojathan ne vain isän ja äidin kanssa tuvassa makaavat. Eräänä toukokuun viime päiväin aamuna, kun Antti tuli sieltä unisin silmin miehekkäästi puhkuen ja haukotellen, kuuli hän jo rappusille kuusivuotiaan Anni-siskonsa haikeaa itkua.

— Taas se kakara siellä rääkyy, — ähkäisi Antti hevosmiehen tapaan ja avasi oven leveästi haukotellen. Puhkuen ja niskaansa väännellen kuin syyhy tautinen, astui hän tupaan — ja oli vähällä unohtaa olevansa mies.

Siellä istui Anni peräpenkillä kellokaapin viereen ikkunapieleen kyyristyneenä pää moneen villaiseen huiviin käärittynä ja silmät turvoksissa. Hän paineli vasenta poskeaan ja itki haikeasti. Antti vilkaisi häneen ja tunsi katkeran palan nousevan kurkkuunsa. Hän nielaisi sen alas ja käänsi katseensa muualle.

— Mistäs Anni nyt hammassäryn on saanut? — Antti huolettomasti kysäisi ja istuutui pöydän luo kahvia odottamaan.

— Ei tiedä, mistä sen nyt piti tulla, mutta koko yön niitä vain on särkenyt eikä niille voi mitään, — sanoi äiti valittaen ja kaatoi Antille kahvia.

Niin se olikin kuin äiti sanoi. Iltayöstä oli Anni alkanut katkerasti itkeä ja huutaa äitiä. Äiti olikin sen ensimäisenä kuullut ja noussut tiedustamaan itkun syytä. Anni oli vain osottanut vasempaa poskeaan ja itkenyt. Äiti paineli poskea ja hieroi parhaan taitonsa mukaan. Kenties se teki hyvää, sillä Anni lakkasi itkemästä, makasi vain rauhallisena kattoon katsoen. Äiti lakkasi hieromasta, mutta heti rupesi Anni jälleen itkemään, ja äidin täytyi uudelleen alkaa hieroa. Sellaista se oli koko yön, eikä äiti saanut juuri nimeksikään nukkua. Aina kun hän oli nukkumaisillaan, alkoi Annin itku kuulua ja täytyi nousta hieromaan kipeää poskea. Ja niin oli äiti nyt hyvin väsynyt.

— Panisi siihen hampaaseen tervaa — ehkä se auttaisi, — kehotti Antti käskevästi, melkeinpä röyhkeästi, ja hörppi kahvia silloin tällöin ähkäisten.

— Minä olen sitäkin jo koettanut. Olen koettanut kaikkea, mitä vain olen ymmärtänyt, mutta mistään ei näy olevan apua, — vastasi äiti väsyneesti.

Anni itki ääneen koko ajan ja paineli kyynelten tuhrimaa poskeaan tuskaisesti liikahdellen. — Se tekee varmaankin hyvin kipeätä — mietti Antti, kun kahvin juotuaan kopeloitsi pöytälaatikosta leivänpalasia taskuunsa. Hänen piti mennä noutamaan hevosia laitumelta — aiottiin näet lopettaa ohrankylvö tänään. Ulos mennessään kuiskasi Antti äidille:

— Koettakaapas vähän hieroa Annin poskea!

Ei Antti nähnyt, hieroiko äiti, sillä hänelle tuli yhtäkkiä kiire lähteä. Sieppasi suitset ovenpielestä naulasta ja meni hevosia hakemaan.

Hevosten kanssa kotiin palatessaan kuuli Antti jo tarhaportille Annin itkun. Eikä hän olisi vähääkään nurissut, vaikka ei olisi syötykään aamiaista, vaan menty suoraa päätä pellolle. Ei hän kuitenkaan puhunut siitä kenellekään mitään. Olisivat kukaties luulleet, ettei hän voi nähdä siskonsa itkevän, että hän on niin herkkätunteinen — — Hänkö herkkätunteinen — Antti — joka on mies? — Tphyi! — Antti meni syömään toisten mukana.

Anni istui penkillä pöydän toisessa päässä vasen kyynärpää pöydällä, nojaten poskeaan vasempaan käteensä, ja itki ääneen. Antti istui tuolilla toisessa päässä pöytää ja sanaa puhumatta söi. Aina kun hän katsoi Anniin ja näki hänen punaiset, kyyneltyneet silmänsä ja turvonneet kasvonsa sekä nuo monet villahuivit hänen päänsä ympärillä, aina silloin sai hän käyttää enemmän voimaa, ennenkuin pala luisti kurkusta alas.

Antti ehti syöneeksi ennen muita — tällä kertaa — ja nousi pöydästä.

— Niin ruunako se sitten pannaan jyväkuorman eteen? — hän kysyi lakkia päähän painaessaan.

— Ruuna pannaan, — vastasi isä vielä syöden.

— Minä menen jo asettamaan sille silat selkään. —

Ja Antti pujahti ulos. — Pian saivat isä ja Hildakin syöneiksi ja sitten lähdettiin vainiolle ohrankylvöä lopettamaan.

Päivä oli kaunis niinkuin ainoastaan keväinen kesäpäivä voi olla. Taivas oli selkeä ja keveän sininen ja niin hento, ettei se varmaankaan painanut mitään. Eihän se painanut leivostakaan, jota aineellisuus rasittaa niin vähän, ettei se välitä pesän sijaakaan valikoida, vaan tekee sen mihin sattuu, syksyisen lehmänjalan jälkeen pellossa, mättään koloon tai muuhun sellaiseen. Ylöspäin se vain pyrkii — aina. Loppumatonta virttään livertäen se nytkin kohosi yhä ylemmä ja ylemmä. — Aurinko valoi lämpöään ihan syytämällä. Nuori kevätnurmi tuoksui ja nosti elämänhaluisena päätään. Kuohkea pelto vavahteli kasvuintoa ja perhoset lentelivät etsien muonaa, mutta samalla iloiten elämästään ja sen kauniista sulosta. Niitä ei elämän huolet rasittaneet.

Kivitasku hyöri pellon keskellä olevassa kivikossa. Keikautteli paksua ruumistaan ja syvällä kurkkuäänellä huuteli: Dak, dak, dak hii, hii dak, — nyökkäili ja kekkaili kuin muukalainen, jolla olisi jotain sanottavaa, mutta ei osaa kieltä. Pyörähti kuin kerä alas kiveltä, samassa vyöryen toiselle kivelle kekkailemaan. Vähänväliä kohosi lentoon. Lensi suoraan ylös vähän matkaa — pyrki kai seuraamaan leivosta, mutta ei jaksanut, ja palasi saman tien takaisin päästäen suustaan sellaisen sakramenskan, että Anttiakin nauratti kuin pikkupoikaa. Se pyrki laulamaan leivon tavalla, mutta ei osannut. Tämä kyvyttömyys ei kuitenkaan kivitaskun kevätriemua häirinnyt eikä mieltä apeaksi saattanut — niinkuin monen ihmislapsen olisi tällaisessa asemassa käynyt.

Antti ajoi ruunalla rautaista sikinsokin-äestä, jolla peitettiin siemen maahan. Työ ja ympärillä oleva luonto saivat hänet pian unohtamaan Annin hammassäryn — ja unohtipa hän senkin, että hän jo on mies. Maantien viereisellä saralla ajaessaan hän sen vielä muisti ja ylläpiti kaikin tavoin miehen ryhtiä. Asteli harvaan pää alas painuneena ja huolettomilla liikkeillä nosteli äestä, kun siihen paakkuja kerääntyi ja kun sitä oli kulmilla nostettava. Rallatteli raittilauluja ja karmeaa ääntä tavotellen komenteli ruunaa. Vastaili ohiajavain kysymyksiin kylvön joutumisesta, työn sujumisesta ja muista miehekkäällä tavalla, ja itsekin kyseli tutuimmilta näiden matkan määrää, tarkotusta ja muuta samanlaista. Silloin tällöin lausui opastavan neuvon Hildalle, joka maantien toisella puolella olevilla pelloilla ajoi Pilkulla jousiäestä.

Mutta sitä mukaa kuin hän loittoni maantiestä, sitä mukaa laskeutui hänen miehekkyytensä, kunnes hän vihdoin olikin vain kolmitoistavuotias poikanen, joka välittömästi antautuu kevätriemun valtaan. Hän hypähteli ja leperteli ruunalle, luikautti silloin tällöin kuin paimentorvella ja lauleli kansakoulussa oppimiaan lauluja. Sieppasi takin päältään, pyyhki siihen hien ja pölyn kasvoistaan ja asetti sen pientareelle. Hänestä tuntui kuin olisi hän vapautunut jostakin taakasta, niin kevyt ja niin vapaa oli hänen olla.

Hän pysäytti ruunan ja nakkasi suitset sivulle. Korjasi ruunan harjan pois länkien alta ja ystävällisesti puhellen halaili ruunan päätä. Ruunan mieli heltyi. Kiitollisin silmin se katsoi Anttiin, kun hän istuutui pientareelle. Vastaiselle puolelle ojaa lensi samassa västäräkki ja sulavasti pyrstöään keinuttaen pysähtyi kokkareelle. Päätään kallistellen se tirkisteli Anttiin ja ystäväksi tekeytyen visersi:

— Olen kaukana ollut. Yli maiden, vuorien ja merien olen lentänyt. Siellä on taivas niin sininen ja ilma niin kirkas. Mutta minun tuli siellä ikävä. Siellä eivät hattarat toisiaan ajelleet eikä vettä pilvistä pirissyt. Siellä aurinko poltti, vieressä kulkevan varjonkin se pois poltti. Minä sieltä Suomeen läksin, kun tiesin, että täällä on kesä ja aurinko hellien paistaa, nurmi tuoksuu ja pellon povi lämpöä sykkii.

Västäräkki näki madon ja pienillä jaloillaan kipitti sen kiinni nappaamaan. Syötyään sen palasi jälleen kokkareelle.

— Siellä on madot suuria ja lihavia, mutta ne eivät maistu niinkuin täällä. Kauniit perhot, suuret ja lihavat siellä karkeloivat, mutta sulompi on syödä Suomessa laihoja sääskiä kuin siellä loistosiipiä perhosia. Siellä purot kirkkaina päilyvät, mutta rattoisampi on kylpeä sameassa Suomen ojassa ja viileämpää juoda sen raikkaista lähteistä. Pois minä sieltä läksin ja Suomeen palasin sen autereista taivasta ja hiljaista aamutuulta näkemään.

Västäräkki huojutteli ruumistaan ja sulavasti pyrstöään keinutteli, kallisti päätään ja katsoi Anttia silmiin. Antti miettien muserteli multakokkareita kourassaan ja kuunteli västäräkkiä, aina aikoen viskata sitä kokkareella — eikä kuitenkaan viskannut. Västäräkki alkoi uudelleen visertää:

— Parempi on täällä koti. Ei siellä ollut turpeisia pientareita, jonne pesänsä tehdä, ei risukasoja, ei halkopinoja eikä kivikkokumpuja. Ei siellä ollut harmaata aitaa, jolta toukkia vahtia, eikä ladon räystäitä, mistä suojaa etsiä. Siellä ruusut ja liljat upeilivat loistavine väreineen ja muhkeine muotoineen, mutta minä ikävöitsin kainoa orvonkukkaa ja nuokkuilevaa sinikelloa. Minun sydämeni sykki riemusta, kun tunsin, että pian pääsen niitä näkemään, ja kyyneltä vuodattamatta minä riemuiten sieltä läksin.

Taas huomasi västäräkki madon ja juosta kipaisi sen luo niin että jalkoja ei huomannut merkiksikään, ja palasi saman tien kokkareelle.

— Kun viimeksi täällä olimme, laitoimme pesämme tuonne kiven juureen. Siellä oli niin somaa ja suojaisaa. Meille syntyi sinne poikasia niin pieniä ja avuttomia, joita riemuisin rinnoin ruokimme. Ne kasvoivat joka päivä, ja samoin kasvoi meidän riemummekin. Mutta sitten. — Kerran kun palasin kotiin ruoan etsinnästä, näin kaksi ihmislasta häärivän kiven luona, jonka alla pesämme oli. Rukoilin, että he antaisivat pesämme olla, lentelin heidän ympärillään ja koetin houkutella heitä pois. Mutta he vain raastoivat pesämme pois, repivät sen ja veivät poikasemme — en tiedä minne. Itkin ja pyysin jättämään edes yhden minulle iloksi, mutta he eivät jättäneet. Kaikki vain veivät. Kuulin poikasteni itkevän heidän käsissään ja lensin perään rukoilemaan armoa, mutta he viskasivat minua kivellä. Palasin hävitetyn kotini raunioille. Siellä puolisoni itki vierellään suuri kasa matoja. Me itkimme molemmin siinä hävitetyn kotimme raunioilla, eikä meillä senjälkeen ollut enää mistään iloa. Minkätähden ihminen tällaista tekee — mitä iloa hänelle siitä on? Mitä iloa? Oi, sano sinä, joka olet ihminen! —

Västäräkki juoksi Anttia kohti kaula kurollaan.

— Oi, sano sinä, mitä iloa se tuottaa ihmiselle, että hän meidän kotejamme hävittää! —

Samassa kohosi leivonen liverrellen ylös aivan Antin takaa, ja västäräkki lensi pois ikäänkuin olisi leivosen edessä hävennyt perhehuoliaan. Antti heittäytyi selälleen ja seurasi silmillään leivosta, kun se nousua helpottavia kierroksia tehden kohosi ylös. Lopuksi ei Antti enää nähnyt kuin pienen mustan pisteen sinisessä autereessa, ja pisteestä valui loppumaton sävelvirta alas maahan. Antti yhä vain tuijotti sinne ylös, vaikka otsaa kivistikin ja silmiin kiertyi vesi. Hänessä heräsi omituinen halu kohota tuonne ylös ihan näkymättömiin ja sieltä ilahuttaa isää ja äitiä ja kaikkia, kun he väsyneinä ja hikisinä pellolla raatavat. Antti taivutti kätensä pään taakse ja huiskutteli hiljaa pystyssä olevia polviaan. — Kunpa olisi ihmisellä siivet!

— Antti! Puolinen on tuossa paikassa, — huomautti isä ohimennessään tyhjä kylvinvakka kainalossaan. Antti kavahti äkkiä seisaalleen. Pitkällisestä ylös tuijottamisesta olivat silmät käyneet niin vesikiehteeseen, ettei niillä vähään aikaan nähnyt mitään, ja päätä huimasi äkillinen asennon muutos. Pian Antti siitä kuitenkin selvisi ja alkoi taas äestää.

Työn ja terveyden yhteinen lapsi, raikas nälkä, tuo taitavin ruoan maustaja, ehti jo hetken aikaa kaivella Antin vatsanpohjissa, ennenkuin isä käski ottaa hevoset valjaista ja lähteä puoliselle. Liukkaasti päästi Antti rinnushihnan irti, ja rapsahtaen ponnautti luokki länget auki. Antti kohotti toisella kädellä länkiä toisella suitsista pitäen, ja tehtävänsä tietäen ruuna siirtyi pois aisain välistä, jotka Antti päästi laskeutumaan maahan. Vielä tahtoi ruuna piehtaroida pellossa, ja mullan selästään pois karistettuaan se oli valmis lähtemään. Antti ei hennonut nousta sen selkään, edellä vain käveli ja antoi ruunan nauttia työstä vapautuneen tunnelmaa.

Eikä hän vähääkään muistanut, että Annilla on hammassärkyä. Mutta kotia lähestyessään hän katsoi tuvan päätyikkunoihin ja näki Annin istuvan ikkunan luona käsi poskella, ja näki hänen itkevänkin. Ja silloin Antti muisti kaikki, eikä tuntenut enää nälkää. Huomaamatta hiljensi hän askeleitaan niin että ruuna oli astua kantapäille, — sillä ruuna ei tiennyt Annin hammassärystä, se ajatteli heiniä ja kauroja ja kiirehti niitä saamaan. Antin mieleen vilahti hieno kateus ruunaa kohtaan. Tarhaportille saakka jo kuului itku tuvasta ja Antin silmäluomet liikkuivat tavallista tiheämpään, suu sulkeutui kiinni ja nenässä alkoi hiljalleen nuhista.

— No mutta — eipä se hammassärky nyt lopukaan, — ihmetteli isä. Antilla ei ollut siihen mitään sanomista. Hän vei ruunan talliin, sitoi sen kiinni ja kiipesi tallin ylisille varistamaan heiniä ruunalle ja Pilkulle, tuli sieltä alas, sulki tallin oven ja meni halkovajan taakse puhdistamaan kenkiään. Koko ajan kuului tuvasta Annin valittava itku. Ja Antin silmistä alkoi tippua kyyneleitä. Hän pyyhki ne takin hihaan itsekseen tiuskuen kun se nyt juuri Annin hampaisiin piti tuo särky tulla — miksei tullut minun hampaisiini, ettei tässä tarvitsisi kyynellellä turhanpäiten! —

Itku kuului yhä ihan kuin uhalla, ja Antti oli pahemmassa kuin pulassa kyyneleittensä kanssa. Jos viipyy, niin toiset alkavat ihmetellä ja luulevat että hän — — jos taas kyyneltynein silmin menee, niin arvaavat heti — — Antti pyyhki silmiään ja karaisi luontoaan ja saikin vihdoin kasvonsa siihen kuntoon, että sopi mennä tupaan.

Toiset siellä jo söivät, ja Anttikin meni suoraa päätä pöytään, mennessään viskaten lakkinsa sivupenkille. Syödessään oli Antilla paljon ulos katselemista ja Anniin ei hän uskaltanut vilaistakaan. Taaskin ehti hän syöneeksi, ennenkuin toiset ja meni heti hevosille kauroja antamaan itsekseen tiuskien pehmeälle luonnolleen.

Ruokalevon makasi Antti pihanurmikolla ja kuunteli Annin itkua tunteittensa kanssa taistellen. Hän kaikin voimin pyrki vierottamaan ajatuksiaan pois Annin hammassärystä, mutta ei voinut. Eikä hän voinut sitä pellollakaan tehdä, vaikka ei kuullutkaan Annin itkua. Kivitasku ei enää joutanut toimetonna hyörimään. Sille oli tullut tulinen pesänrakennus-kiire, samoinkuin västäräkillekin. Toimeliaan näköisinä ne kantelivat nokassaan kuloheiniä ja varovaisina ympärilleen vakoillen pujahtelivat kiven alle kumpikin omassa kivikossaan. Lie leivonenkin joutunut arkihuolien valtaan, kun ei enää niin uutteraan joutanut sulavaa säveltään livertelemään. Nurmi ei enää tuoksunut niinkuin aamulla ja aamupäivän mehukkaaseen sunnuntaimieleen oli sekottunut kuivaa arkipäiväisyyttä, joka ei kyennyt hurmaamaan ihmismieltä.

Eikä Antti voinut unohtaa Annin hammassärkyä, hänen turvonneita, itkusta punaisia silmiään, kyynelten tahrimaa poskeaan, niitä monia villahuiveja hänen päänsä ympärillä ja sitä haikean valittavaa itkua. Joka hetki hän ne muisti, ja kun illalla kylvön loputtua aseteltiin äkeet ja muut kapineet rattaille ja lähdettiin kotiin, niin häntä hieman pelotti. Kotia lähestyessään hän vilkaisi tuvan päätyikkunoihin — kohotti, päätään ja katsoi tarkemmin — nosti päänsä pystyyn, ja silmät selällään katsoi ikkunaan, niin että oli vähällä kävellä ojaan. Sillä Annia ei näkynytkään ikkunalla. — Antti uskalsi hiukan toivoa. Ehkä Anni on jo parantunut. — Ja aivan oikein. — Tarhaportille ei kuulunut itkua, eikä sitä kuulunut pihaankaan, kun Antti ruunaa valjaista päästi. Ei pienintäkään vaikerrusta kuulunut. Anni on terve — riemuitsi Antti ja ponnautti yhdellä hyppäyksellä itsensä ruunan selkään niinkuin aikamies. Hän alkoi saada miehekkyytensä jälleen takaisin.

Hevosten viennistä palatessaan Antti vihelteli niinkuin aina ennenkin, iloisemmin vain. Tuntui niin hauskalta nähdä Anni terveenä ja iloisesti nauravana pikkusiskona. Yhdellä harppauksella loikkasi hän maasta suoraan ylimmälle portaalle ja siitä porstuaan niin että suitsien kuolaimet selässä kalahtivat.

Hänen miehekkyytensä oli horjumaton. Reippaasti ojensi hän kätensä nykäistäkseen oven auki — ja samassa parahti Anni tuvassa vihlovaan itkuun. Antin käsi valahti alas ja herpauneena jäi hän paikalleen seisomaan. Portailla kuului joku tulevan ja Antti kääntyi takaisin.

— Aijoin viedä suitset tupaan, mutta mitäs niillä siellä tehdään — vien ne talliin, — selitti hän äidille, joka tuli porstuan ovella vastaan tyhjä vasikanjuomakiulu kädessä.

Ja Antti meni talliin, veti oven perässään kiinni ja jauholaatikon kannelle istuutuen itki kuin pikkupoika.

YSTÄVÄNI.

Istuimme talvisena sunnuntai-iltapäivänä pirtin peräikkunan luona penkillä, hän — pitkät ajat maailmalla harhaillut ja nyt vihdoinkin sieltä kotiutunut lapsuuden ystäväni ja minä. Olimme kahdenkesken tuvassa, ainoastaan kissa nuokkui takkakivellä. Naiset olivat navetassa ilta-askareilla ja renki-Miska kylillä. Istuimme ja juttelimme. Hän kertoi hilpeästi sukkeluuksilla höystäen näkemiään ja kokemiaan, minä kuuntelin ja kyselin.

Ulkona mourusi myrsky. Puut taipuilivat niinkuin joku säälimätön käsi olisi niitä tukasta riiponut ja koko metsä huokaili. Toisinaan koko rakennus nutkahteli, ikkunat tärisivät ja liiterien räystäsluukut paukkuivat vuoroin kiinni, vuoroin auki. Nurkissa vinkui ja ulvoi niinkuin olisi oltu ankaran taistelun keskellä. Toisinaan kuului ryntääjäin raivonhuutoja, toisinaan taas kuin tappiolle joutuneiden parkunaa, kuolevain ja haavotettujen valitusta, pohjaäänenä yhtämittainen jylhä kohina kuin etäinen tykkien jyske ja sota-oriitten kavion kapse. Lumi kiisi pitkin peltoja kuin pakoonajettu vihollisjoukko.

Olimme vähän aikaa ääneti. Hän istui käsi poskella kyynärpäällään akkunaan tueten ja kuunteli myrskyn pauhua; minä tarkastelin salaa hänen kuluneita kasvojaan, joissa näkyi taistelujen ja tappioitten jälkiä. Näin istuimme hetken ja hän alkoi hiljakseen puhella.

— Kuinka turvallista onkaan tällaisella säällä istua lämpimässä tuvassa, sitä turvallisempaa ja rauhaisampaa kuta julmemmin myrsky ulkona raivoaa. Tuntee ihan tyydytystä siitä, että on tällainen myrsky, tekee mieli ilkkua myrskylle niinkuin lapset, että "äikkis, äikkis, etpäs saa, etpäs jo!" Te olette sentään onnellisia — te, joilla on oma koti, joka antaa suojaa myrskyssä, lämpöä pakkasessa, ruokaa kun on nälkä ja aina rakkautta. Koti on ikäänkuin paalu lehtoisen niemen kainalossa, johon veneesi on köydellä kiinnitetty. Jos merellä kuinkakin myrsky raivoaa, ei se voi sinun venettäsi riistää, ja hädän tullen voit köyden avulla kiskoa veneesi suojaan lehtevän niemen kainaloon. Toista on silloin, kun ilman tietoa ruoasta ja suojasta, joutuu koditonna tällaisessa myrskyssä harhailemaan. Silloin on niinkuin rannattomalla merellä yksin avonaisessa veneessä, jota myrsky viskoo minne tahtoo, joka ei ole lehtevän niemen kainalossa olevaan paaluun köydellä kiinnitetty. Se on kurjaa se —!

Hän vaikeni. Olin ällistyksissäni näin äkkinäisestä puheen sävyn muutoksesta. Kenties se ällistytti kissaakin, kun läksi takkakiveltä ja tuli siihen meidän keskellemme kehräämään, kuonoansa hänen käteensä hieroen. Hän silitti kissaa ajatukset muualla ja syväilmeisesti tuijotti ulos myrskyyn.

— Minä olen nähnyt pieniä lapsia pussi selässä tällaisella myrskyllä tiellä rämpimässä, pieniä kodittomia poikia ja tyttöjä, joita tylyillä sanoilla lämpimistä pirteistä ajetaan pois, joiden nutun repeämistä tuuli työntää lunta iholle saakka ja joiden yskiminen kuuluu vastassa olevan tienkäänteen takaa, ennenkuin he itse vielä ovat näkyvissäkään. Kun heiltä jotakin kysyy, yrittävät he vastata, mutta yskä tukahuttaa, ja pysähtymättä ponnistavat he eteenpäin toivoen, että seuraavassa talossa on armeliaampia ihmisiä, jotka antavat edes penkillä maata ja perunain loppuja syödä. Jälkeenjääneen tienmutkan taakse he katoavat näkyvistä, mutta heidän yskimisensä kuuluu vielä —. Eikä se lakkaa koskaan minun korvissani kuulumasta. Nytkin minä kuulen heidän tuolla myrskyssä yskivän, näen heidän luonnottomasti hehkuvat poskensa ja nutun repeämistä paistavan pakkasen punertaman ihonsa. Ja minä vapisen ajatellessani sitä aikaa, kun joku näistä lapsista on mies — kaikista niistä ei milloinkaan tule miestä — Tämän yhteiskunnan puolesta minä vapisen — —

— Olen minä muutakin nähnyt. Poikkesin kerran erääseen mökkiin lepäämään. Siellä isä makasi sairaana, ja äidin ympärillä parkui viisi pientä lasta eikä koko mökissä ollut leivänpalaa. Ajattele! Sairaana makaava isä, kuihtunut äiti ja viisi nälästä parkuvaa lasta, eikä muruakaan leipää —! Ymmärrätkö sinä, mitä se on? — Minä luulin silloin ymmärtäväni. Heitin kukkaroni rahoineen äidin syliin, karkasin ulos ja juoksin metsään. Siellä paiskausin pitkälleni sammalikkoon ja — usko jos tahdot, mutta minä — itkin, — nyhdin sammalta kouraani ja itkin. Tiellä ajoi samassa — kenties se niin piti olla — paikkakunnan rikas kartanon parooni kahdella välkkyviin valjaisiin puetulla hevosella, ja kun minä huomasin, miten huolettomana hän istui vaunuissaan, puristui oikea käteni nyrkkiin ja kohosi taivasta kohti ja minä kirosin, — kirosin taivaat ja maat, itseni ja kaikki! — Se oli kamalaa —

Vaieten tuijotti hän syvämietteisesti ulos. Minusta tuntui sopimattomalta häiritsemiseltä sanoa mitään, jos olisin jotakin keksinytkin. Hän sai nytkin lopettaa äänettömyyden.

— Tekeväthän ne kyllä, ne rikkaat, hyviä töitä köyhille. Antavat heille vanhoja kuluneita vaatteita ja muuta, mikä ei itselle kelpaa. Sitten lyövät rintoihinsa. Me olemme armeliaita, me teemme hyviä töitä, sanovat. Ajattelevat kai, että joka köyhälle antaa, se lainaa Herralle — hyvää korkoa vastaan tietysti. — Minä inhoon tällaista armeliaisuutta. Se on mitä törkein loukkaus ihmisyyttä vastaan, sillä — hän kääntyi minuun päin — ne ovat juuri nuo riepuihin puetut, kamalasti yskivät, silakkaa, amerikansilavaa ja perunoita syövät ihmiset, jotka kantavat koko yhteiskuntaa hartioillaan ja saavat siitä markan päivältä — jos saavat. He ottavat nöyrästi vastaan armopalat ja kiittävät, sillä henki on heille kalliimpi kuin kunnia, ja heitä on niin opetettu tekemään. Antaa kyllä voi tarvitsevalle, mutta ei antaa armosta, vaan senvuoksi, että hän on sen ansainnut. Näes, jokainen ihminen, joka kerran on ansainnut syntyä tähän maailmaan, on myöskin ansainnut saada tässä maailmassa elämisen mahdollisuuden.

— Pahahan se on, ettei tämän maailman hyvyyttä ole riittävästi kaikille. Ikävä paikkahan se on. Mutta minkäs sille tekee, kun se nyt kerran niin on. Ja eikö tuo tulevaisuudessa korjaantune itsestään — onhan maa yhä vaurastumaan päin, — lohduttelin minä, kun hän taas alkoi tuijottaa.

Hänen ohuet huulensa vetäytyivät kireään — etten sano pirulliseen — ivahymyyn, kun hän vastasi:

— Maa on vaurastumassa, sen näkee siitä, että kaupungit kasvavat loistossa ja väkiluvussa joka päivä. Se todistaa, että maa jaksaa elättää entistä enemmän hyödyttömiä miehiä ja prostitueerattuja naisia. Me rakastamme täyttää kaupungit, ja tiedätkö, minkätähden? Sentähden, että kaupungeissa elää vähemmällä työllä, ja siellä on tarjolla nautintoja ja huveja enemmän kuin maalla. Me, näetkö, tahdomme tehdä työtä niin vähän kuin suinkin ja huvitella ja nauttia — sanonko rypeä — niin paljon kuin suinkin. Niin ne tekevät muuallakin, emmekä me tahdo muodostaa poikkeusta. Se herättäisi huomiota ja me kun olemme niin liikuttavan vaatimattomia. Olen lukenut historiaakin siellä maailmalla toisinaan, ja nähnyt siitä, kuinka ennen Rooman kansa söi, joi ja mässäsi kansansa elämän mehutkin. Me emme ole vielä niin kauvas ehtineet.

— Sinä maalaat asiat liian mustiksi. Ei se nyt kuitenkaan niin hullusti ole kuin sinä sanot — koetetaanhan yhtä mittaa tehdä parannuksia tai ainakin yrittää parannuksia, — tyynnyttelin minä taas.

— Esimerkiksi kuinka? kysäisi hän terävästi.

— No onhan meillä nyt kaikenlaisia puolueita, jotka — yritin minä, mutta hän keskeytti. Kuohahtaen viittasi hän minua vaikenemaan, veti henkeään ja aikoi jotakin sanoa, mutta ei näyttänyt keksivän kyllin sattuvia sanoja. Puhkui sanoja tapaillen, kunnes vihdoin pääsi sanomaan, mutta, kuten näytti, toista kuin ensin aikoi.

— Olen minä ollut puoluetaistelussakin. Kerrankin olin erään puolueen puolesta hosumassa. Jälkeenpäin kuulin, että vastustajain puolelta oli minua kovasti sen johdosta parjattu ja moitittu. Ja minä itse ilostuin siitä. Olinhan saanut vastustajani edes katkeroittumaan. Siis ei aivan tyhjään mennyttä touhua. Tarkotus oli edes osaksi saavutettu. Niinhän se on sodassa; kun saa edes haavotetuksi vihollisensa, on sekin jo hyvä, vaikka ei muuta saisikaan. Ne ovat, kuule, nämä puolueet niinkuin pieniä valtioita, joilla kullakin on omat lakinsa ja omat ruhtinaansa, ja omat etunsa valvottavana ja jotka vimmatusti tappelevat keskenään.

— En tiedä, mitenhän lienee, mutta en vain ymmärrä, kuinka ihmiset voivat niin innostua siihen, jos se kerran sellaista on kuin sinä sanot.

— Senhän nyt voi helposti ymmärtää. Katsos! Heillä on jokaisella naapureita ja jokaisella on hammastelemista, jollei yhden niin toisen kanssa. Mutta mennä naapurille suoraan haukkumaan on kollomaista ja me tahdomme olla sivistyneitä. No sitten tulevat puolueet. Naapuri yhtyy tähän puolueeseen, minä yhdyn toiseen, ja nyt meidän sopii haukkua toisiamme, haukkua niin että säkeneet sinkoilevat, puolueen nimiin ja puolueen laskuun. Siinä se on puoluetaistelun ydin ja rasva. Ennenaikaan, kun huomattiin joku epätyydyttävä kohta tämän maailman menon järjestyksessä, ja jos ei sitä saatu naapurin niskoille, työnnettiin se jumalan niskoille. "Jumala on sen niin sallinut", sanottiin ja oikein taitavasti huokaistiin. Nyt ovat puolueet joutuneet Jumalan sijalle. "Kyllähän meidän puolue tahtoisi kaikki hyväksi, mutta ne toiset vastustavat", sanotaan nyt. Se on tyhjää kometiaa koko kaunissanainen touhu, jonka pohjavoimana usein on mitä pikkumaisin itsekkäisyys! — Ja kometiaahan se on koko elämä. Jokainen näyttelee. Vapaa luonnollisuus painetaan piiloon, kaikki muu, paitsi — eläimellisyys. Maailma alkaa käydä happameksi ja myrtyneeksi kuin kuukauden vanha kirnupiimä. Toista se on ollut ennen. Silloin ne joutivat ihmiset runoilemaankin ja satuja kertomaan, sananlaskuja miettimään ja arvoituksilla toisiaan solmimaan. Nyt ei jouda muuta kuin raatamaan, eikä ajattelemaan muuta kuin rahaa, rahaa — toiset saadakseen sillä ruokaa, toiset rikastuakseen. Rahaa pitää tulla vaikka kivestä, tai naapurin verisestä hiestä! Ennen isännätkin sunnuntaisin ja juhlisin antausivat huolettomiksi, melskasivat ja teiskasivat kuin puolivuotiaat mullit. Nyt he pyhisin miettivät, mistä saada rahaa ja arkisin he yrittävät sitä ansaita. Ennen jaksoivat tytöt navetalla ollessaan laulaa ja oikein sydämen pohjasta nauraa heläytellä helapäänauruja. Nyt he politikoivat ja kulmat rypyssä filosofeeraavat työpäivistä ja työpalkoista. Kaikki nyt politikoivat — lapset ja imeväisetkin politikoivat niin että ilma tärisee.

Hän oli puhuessaan noussut kävelemään.

— Mutta minkäs sillekään tekee? Politikoidahan sitä täytyy ja rahan ansaitsemista ajatella, jos elää tahtoo tähän aikaan, — koetin minä taas, kun hän keskeytti.

— Niin täytyy. Siihen on pakko — minä tiedän sen, — mutta siinäpä se juuri onkin. Sanovat, ettei nykyään ole orjuutta, mutta ne eivät tunne elämää, jotka niin sanovat.

Juolahti mieleeni tehdä hiukan ivaa hänen pahasta tuulestaan ja niin kysäisin:

— Mitähän sinä tämän maailman tekisitkään, jos se olisi sinun vallassasi?

Hänellä oli heti siihen vastaus:

— En mitään muuta kuin tarttuisin molemmin käsin siihen kiinni, kohottaisin sen pääni yläpuolelle ja sieltä iskisin permantoon tuhansiksi sirpaleiksi. Sirpaleet lakaisisin kellariin ja lähtisin kotiin syömään voileipää sen työn päälle.

Tämä oli jo liian törkeää mielestäni ja olin jo sanomaisillani hänelle vakavia neuvon sanoja, mutta jostakin syystä en voinutkaan muuta kuin kysyä:

— Uskotko sinä Jumalaan? Hän tarttui siihen kuin tärpätti.

— Uskonko Jumalaan? Kuka siihen sitten uskoo? Papitko, jotka opettavat, että taivaanautuus on maallisilla kärsimyksillä ostettava, ja kun lihavatuloinen rovastinpaikka tulee avoimeksi, ryntäävät sitä saamaan jokainen, mutta laihatuloista paikkaa ei hae kukaan. Hekö ja heidän joukkonsa Jumalaan uskovat? — Uskotko sinä Jumalaan? — Hän katsoi tiukasti minua silmiin. Jouduin hämilleni enkä osannut sanoa mitään.

— Niin. Siinä se on. Kun teiltä suoraan ja rehellisesti kysyy, sekottamatta siihen uskoa ja armoa, joudutte te hämillenne ettekä osaa mitään sanoa. Te ette uskalla, ette voi sanoa! Mutta minä uskallan. Nostan pääni pystyyn ja avosilmin sanon: Minä uskon, että on joku, joka elämää hallitsee. Voin kyllä nimittää sitä jumalaksikin, mutta ei se ole se Jumala, jota joka seitsemäs päivä palvellaan käsikirjan mukaan ja joka vaatii niin monenlaisia laitoksia ja seremonioita, että niiden kannattamiseksi täytyy riistää köyhän miehen ainoa karitsa, ja jonka päärlyportti-taivaaseen — tanssisaleihin — ihmisiä värvätään tällaisilla värsyillä:

Hän lauloi pää kallellaan teeskennellyllä äänellä:

    "Tulkaa, kuulkaa, katsokaa!
    Syökää, juokaa, juopukaa!
    Herran armoherkuista,
    Rieskasta ja viinasta!
    Rahatta,
    Hinnatta"

— nytkin, vaikka viinavero on kaksi markkaa litralta. Menisitkö sinä sellaiseen taivaaseen? Minä vain en menisi, en vaikka käskettäisiin ja annettaisiin ladattu brovninki taskuun.

Hermostuneesti naurahtaen nousi hän kävelemään. Näki selvästi, että hän itsekin piti sanojaan liian törkeinä, vaikka koettikin sitä peittää väkinäisesti aikaansaadulla huolettomuudella ja epäonnistuneella naurun rähinällä.

Ilta oli jo täysipimeä, ja naiset tulivat navetasta. Miskakin ilmaantui kotiin iltaista varttomaan. Kattolamppu sytytettiin ja alettiin puhella muista asioista.

Enkä saanut tilaisuutta kysyä ystävältäni: mitä on silloin elämästä, kun siinä ei näe mitään niin hyvää, josta voisi iloita, eikä mitään niin pyhää, jota ei tahtoisi pilkata? —