Jukka oli koko ajan pelännyt, että jos äiti saisi tietää, ja nyt oli äiti saanut sen tietää. Silmät maahan luotuina kuunteli hän äidin ja siskon puheita koko sydämestään katuen, ettei silloin mennyt Mikun luo kamariin, kun Mikku on niin kovin heikkokin.
Levottomana harhaili Jukka taas sinne tänne, istui milloin penkillä, milloin tuolilla, nosti tuolin pöydälle, kiipesi sille ja etsi jotakin viililaudakolta. Mitä? Sitä hän ei tiennyt.
— Mitäs siellä kaaparoitset? tiuskasi äiti.
Jukka laskeutui lattialle, istui hetken ympärilleen vilkuillen penkillä ja kiipesi ylisänkyyn. Sieltä kohosi leipähirsille ja hinasi itsensä siellä kuivamassa olevia reenjalaksen aineksia pitkin toiselle hirrelle yli tuvan.
— Jos täältä putoaisi, minkähänlainen sitten olisi olla? — välähti mieleen puolimatkassa. Hän katsahti alas, eikä paljoa puuttunut, ettei koettanut. Toiselle hirrelle päästyään laskeutui hän uunin päälle kolistellen siellä astianaineksia ja muita palikoita. Pian tuli sieltäkin alas ja istui hetken tuolilla tähystellen, mihin nyt menisi. Yht'äkkiä nousi ja läksi päättäväisesti ulos.
Sivuilleen katsomatta meni hän tallin, lantapihan ja ratasliiterin ohi ja sivuutti jo naapurin leveän ja matalan rehuladon, jonka sivuseinällä on kaapinmuotoinen lautakoppio. Etuseinässä on kaksipuolinen ovi, joista ei kumpikaan puolikas pääse kuin puoliksi auki, lato kun on niin painunut. Hän oli jo naapurin aitan kohdalla, jossa tiet haarautuivat. Mäkeä ylös suoraan eteenpäin mennään kylän sisään ja maantielle, ja maantietä pääsee vaikka minne. Mäkeä alas oikealle, sitten sillalle, sillalta kujalle ja kujaa pääsee naapurikylään, mutta sinne ei ole hyvä mennä, siellä saa selkäänsä. Jukka kääntyi vasemmalle, sille tielle, joka vie myllyyn ja riihen luo, mutta hän ei mene niihin kumpaiseenkaan, ei mene edes sitä tietäkään, menee vain sen yli.
— Noin. — Parilla harppauksella oli Jukka tien toisella puolella, jossa vihreässä nurmikossa oli tallattu polku ja näkyi epäselviä rattaan jälkiä.
— Minä menen katsomaan Mikkua, — Jukka itsekseen sanoi.
— Mutta kuinka sinä nyt heti kehtaat mennä, kun äiti ja Hilda juuri ovat olleet?
Siinä se oli taasen se kylmä, pureva, ivallinen. Jukka pysähtyi juuri kuin olisi pitänyt puutarhan nurkkauksesta kääntyä Heikkilän pihaan, ja tuijotti tylsästi eteensä. Ajatuksenjuoksu pysähtyi, kädet hervahtivat sivuille.
— Et sinä nyt kehtaa mennä! Ei se ole ollenkaan kaunistakaan. Tule jonakin toisena päivänä! Mikkukin paremmin pitää siitä! — Kylmän, purevan, ivallisen sekaan oli tullut neuvovaakin.
Ehdottomasti katsahti Jukka, onko ihmisiä näkyvissä. Ei näkynyt missään ja tuuheat syreenipuut estivät häntä näkymästä Heikkilän ikkunoihin. Jukka kääntyi takaisin.
— Mutta tuolta toisesta Heikkilästä on voitu nähdä — ja Jukka läksi menemään myllylle vievää tietä. Oli vain löytänyt tuolta kiven, jolla voi heittää voileipiä joessa —
— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — päätteli Jukka mennessään. Jostakin syystä ei huomenna sopinut.
Hyvän aikaa hän sitten viipyikin jokirannassa heitellen voileipiä tyynessä myllypurossa ja melkein joka kivelle vakuuttaen, että hän ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. Kotiin mennessään hän tuli riihen luo.
— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — sanoi hän riihelle ja varpuselle.
— Tsiu, — sanoi varpunen. Ohrapelto taasen kohisi surullisesti.
— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — lohdutti Jukka sitä.
Saunanoveen ei hän vilkaissutkaan. Sivumennen vain sille sanoi:
— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua.
— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — sanoi hän rukoilevasti aitalle ja juoksi sen kohdalla.
Luhdin seinään paistoi aurinko, se oli hauskalla tuulella.
— Ylihuomenna minä nyt menen katsomaan Mikkua, — sanoi Jukka sille niinkuin uskotulle toverille.
Tupa ei näyttänyt huolivan sitä ei tätä, mutta sanoihan Jukka kuitenkin sillekin. Kaikki näyttivät olevan tyytyväisiä siihen, että Jukka nyt ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. — —
Ylihuomen valkeni. Jukka lojuili tavallista kauemmin vuoteella. Mikäpä sinne nyt on kiire, onhan sitä sittenkin päivää. Hän yritti nukkua, painoi silmänsä kiinni ja veti peitteen päänsä ylitse. Mutta kiusallisesti hän vain oli virkeällä tuulella. — Kun ei nukkumisesta tullut mitään, nousi hän viimein ylös. Aurinko paistoi korkealta, isä oli jo mennyt pellolle väen kanssa ja pääskyset lentelivät joen rannalla sinne tänne suurella kiireellä, ihan jokeen lensivät toisinaan. Jukka ei milloinkaan muistanut nähneensä pääskysiä noin veitikkamaisina. Yhtenään täytyi huomauttaa niistä äidille, joka pesi astioita takan ääressä ja komenteli panemaan vaatteita päälle.
— Siinä paitasilla roikottelet iso poika!
— Eihän nyt niin ole kiirettä. — Jukka veti housuja jalkaansa.
— Mutta ihanhan nuo pääskyset ovat hulluja tänään, kun ihan toisiinsa lentävät!
Käsin housuja pidellen juoksi Jukka ikkunalle ja nauroi kovalla äänellä. Naapurin Jassu näkyi tulevan ongelle jokirantaan.
— Minäkin menen! Ei sen tarvitse meidän puolelle tulla. Ei tarvitse!
Ei jo!
Tuota pikaa oli Jukalla vaatteet päällä. Hänen onkensa oli vinninrappusilla seinää vasten pystyssä. Sen hän sivalsi sieltä ja juoksi ulos. Rapuilla tuli Heikkilän emäntä vastaan. Jukka seisahtui, sydän hytkähti ja sitten seisahti hetkeksi. Heikkilän emännän silmät olivat itkettyneet.
— Mikku on kuollut, — hän hiljaa sanoi ja purskahti itkemään, samassa kun katsahti Jukkaan.
Jukka ei sanonut mitään. Meni vain jokirantaan johtavaa polkua koettaen kuinka nopeasti hän voi juosta. Saunanseinän vierestä löytyi matoja lahon puun alta. Hän irrotti koukun, oikein porvarin koukun, korkista, kirvotti siiman vavan ympäriltä, pani madon koukkuun ja viskasi jokeen. Joki oli rasvatyyni, aurinko paistoi ja leivo lauloi. Jukka istui kivelle ja tähysteli korkkia, joka oli liikahtamatta veden pinnalla.
— Kumma kun ei näpi ja on näin kaunis ilma?
— Heikkilän Mikku on kuollut. — Ikäänkuin joku olisi sormellaan koskettanut.
— Kerrankin sain tästä samasta paikasta ainakin noin pitkän ahvenen.
— Toinen käsi osoitti toisen käden kyynärpäästä sormenneniin. —
Heikkilän Mikku on kuollut. — Ikäänkuin olisi joku lyönyt olalle.
— Jassu oli tuossa toisella kivellä, eikä saanut kuin pari kiiskiä.
— Jukkaa nauratti kovasti. — Heikkilän Mikku on kuollut. —
Ikäänkuin olisi tukistettu.
— Kun tässä hetken aikaa olen, niin kyllä minä taas vedän oikein aika ahvenen! — Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä ole käynyt häntä katsomassa!
— Ikäänkuin olisi lyöty korvalle lujalla kädellä.
Veri seisahtui, sydän lakkasi sykkimästä, eikä Jukka nähnyt ei korkkia veden pinnalla eikä lumpeen kukkia likellä rantaa.
— Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa.
Se humisi kolkosti kuin puutarhan lehdettömät haavat pimeänä syysiltana. Jukka tuijotti eteensä, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään, ei auringonpaistetta eikä leivon laulua.
— Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa. Voi sinua! — Se oli kuin myrskyn vinguntaa puutarhan lehdettömissä haavoissa.
Toinenkin ääni alkoi siinä vierellä väristä hiljaa ja terävästi kuin pingotettu rautalanka tuulessa:
— Ja sinäkin olet syypää Mikun kuolemaan, kun et käynyt häntä katsomassa.
Maailma kävi mustaksi ja vaistomaisesti siirtyi Jukka pois kiveltä, ettei kaatuisi jokeen. Rintaa ahdisti, ruumis kävi hervottomaksi. Vatsassa alkoi kiemurrella ja kouristella, ja Jukka kieritteli pitkän aikaa kedolla tuskissaan.
— Minä olen surmannut Heikkilän Mikun. Jukka makasi selällään liikahtamatta, silmät auki rävähtäneinä, suu ammollaan. —
Käsin vatsaa pidellen, selkä koukussa hän läksi vihdoin laahustamaan tupaa kohti. Äiti jo näki ikkunasta ja tuli hätäisenä vastaan.
— Minun on vatsani niin kovin kipeä, — parkui Jukka minkä jaksoi. Äiti talutti Jukan tupaan, peitti huolellisesti vuoteeseen ja antoi rohtoja. Vatsankipu loppui, mutta Jukka makasi vain yhä sängyssä. Kun äiti kysyi, että ainako vain Jukka oli kipeä, vastasi Jukka, että "aina vain", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Hän ei voinut katsoa äitiä silmiin.
Ei Jukka itkenyt enää, mutta pää oli raskas, ja hän tunsi, että siellä sisässä joku itki ja että sillä on syytäkin itkeä.
Siellä itki sydän, pienoinen hellä sydän, ja se itki sentähden, kun muut äänet olivat nyt ensi kerran tukahuttaneet sen äänen. Se kenties aavisti, ettei tämä ole ainoa kerta …
* * * * *
Jukka ei uskaltanut mennä Mikun hautajaisiin. Pelkäsi, että Mikku häntä nuhtelee ja kertoo koko hautajaisväelle, ettei Jukka ole käynyt häntä katsomassa, vaikka hän niin hartaasti pyysi. Silloin kaikki katsoisivat Jukkaa, ja mihin hän silloin joutuisi — —
— En minä voi mennä, minun on vatsani kipeä, — Jukka sanoi ja jäi mummon kanssa kotiin.
Ikkunasta hän näki, kun Mikkua vietiin. Oli pitkä jono hevosia ja rattaita ja rattailla ihmisiä. Ensimäisen hevosen rattailla oli pieni, mustaksi maalattu ruumiskirstu, jonka reunoista näkyi valkoista harsoa.
— Siellä se nyt menee Heikkilän Mikku! — mummo sanoi ja huokasi. — Enkä minä käynyt häntä katsomassa, vaikka hän pyysi! Ja Mikku itki, kun en mennyt!
Jukka ei nähnyt enää kirstua, olisi mennyt pois ikkunasta, mutta mummo olisi siitä huomannut jotain. Ja Jukka katsoi tarkasti, mutta ei nähnyt mitään, ei edes heidän omaa Mustaakaan, kun mummo sen hänelle osotti.
* * * * *
Jukka ei puhunut kenellekään tunteistaan, ei äidillekään. Hän kyllä tunsi, että äiti olisi voinut lohduttaa, mutta samalla hän tunsi, että jos alkaa kertoa, niin purskahtaa itkuun. Ja hän ei kertonut, yksin vain kantoi surunsa niinkuin mies ja kärsi niinkuin marttyyri. Kukaan ei siitä tietänyt. Se oli suljettuna hänen sydämeensä ja teki sen araksi ja herkäksi. Aina kun Jukka näki jonkun surevan, tunsi hän tuskaa, mutta ei voinut ketään lohduttaa, sillä hän kaipasi itse lohdutusta…
* * * * *
Kalpea poikanen on kasvanut mieheksi, mutta yhä vieläkin hän muistelee ensi taisteluaan. Senjälkeen tapahtuneet taistelut eivät ole voineet sen muistoa himmentää, pikemmin päinvastoin. Yhä vieläkin itkee sydän, ja itkee sitä, kun ihminen on niin miehekäs, ettei kuule sydämensä hellää kieltä, ja kuitenkin kärsii hän tästä miehekkyydestä itse, ja tuottaa sillä muillekin kärsimyksiä.
JEKKU-KUSTAA.
Ihmiset tässä maailmassa voidaan jakaa kolmeen ryhmään: täysijärkisiin, täysihulluihin ja niiden välillä oleviin, joita kansa sanoo löylynlyömiksi. Näiden eri ryhmäin väliset rajat eivät ole lainkaan selvät, päinvastoin ne ovat hyvinkin hämärät. Voidaan väittää niinkin, ettei täysijärkistä ihmistä ole olemassakaan, samoinkuin ei täysihulluakaan, sillä järjellisyyden korkeinta, viimeistä huippua ei liene kukaan saavuttanut, enemmän kuin hulluudenkaan äärimmäistä rajaa. Mutta löylynlyömiä — niitä on. Melkein jokainen ihminen on jonkun toisen mielestä tavalla tai toisella löylynlyömä.
Kustaa Heikinpoika Smullbakista ihmiset sanoivat, että hän on löylynlyömä ja nimittivät häntä Jekku-Kustaaksi, ties mistä syystä. Hän oli pieni, ketterä mies, kasvot leveät ja matalat ikäänkuin joku olisi niitä kättensä välissä pusertanut, toisella päälaesta painaen, toisella leuan alta. Pienet silmät vilkuilivat matalan, tuuhean tukan reunustaman otsan alla, joka oli tavallista enemmän taaksepäin luisu. Nenä oli leveä ja matala sekin kuin joku muhkura poskien välissä. Kenties ihmiset moittivat hänen päätään ja senvuoksi haukkuivat häntä Jekku-Kustaaksi. Koiramainen nimi se vain oli, johtukoon mistä tahansa.
Kustaa Heikinpoika Smullbak palveli renkinä Ylivarsilan nuorella isännällä. Samaan aikaan oli siellä piikana Tupun Leena eli kirkonkirjain mukaan Leena Tuomaantytär Ketkar, — roteva, miehekäs nainen, josta ihmisillä oli paljon puhumista, varsinkin kylän pojilla, kun raitilla ja riihien luona korttia pelasivat. Pojat sanoivat, että Leena olisi erittäin kernas ottamaan miehen itselleen. Siitä ei nyt kuitenkaan tiedä mitään mennä päättämään, sillä niin pojat sanovat kaikista tytöistä.
Ylivarsilan nuori isäntä oli jäsenenä kaikissa komiteoissa, hoitokunnissa ja lautakunnissa, ja Kustaa ja Leena saivat paljon olla kahden päiväkunnalla kauniina kesäpäivinä takamailla. Heidän luhtinsa olivat samassa rakennuksessa, Kustaan luhti viimeisenä ullakon perällä ja Leenan ensimäisenä kun rapuilta noustiin.
Syksyiset yöt ovat pimeät ja yksinäiset, ei näe nenänsä päähän, ei kuulu kuin hiljainen veden tippuminen räystäistä ja sateen tuhina, sekä silloin tällöin yksinäisen ohikulkijan loiskuvat askeleet lokaisella tiellä. Toisinaan taasen myrsky pauhaa niin ettei kuuluisi vaikka mitä tehtäisiin. Silloin on aina turvallisempaa kaksin kuin yksin.
Kaikkien tekijöitten summa oli se, että eräänä iltana — se oli pyhäinpäivän maanantaina — Leenan luhdista kiilui valkea, mutta ei Kustaan luhdista. Leena jo makasi ja Kustaa istui vuoteen laidalla kädessään kaksi tyhjää kukkaroa, joista rahat oli levitettynä Leenan rinnoille peiton päälle. Siinä oli heidän kummankin viimevuotinen palkka ja ensi vuoden pestuurahat. He ovat edelleenkin molemmat Ylivarsilassa ja nyt he neuvottelevat, mitä Kustaa toisi Leenalle kihloiksi, kun huomenna menee isännän kanssa rukiita kaupunkiin viemään. Sovittiin niin, että hän tuo sormuksen, oikein kultasormuksen, korvarenkaat ja ruskean, punakukkaisen silkkihuivin.
— Sitten sinä menet pyytämään Matinniemen vaaria itsellesi puhemieheksi, otat kihlat mukaasi ja yhdessä tulette minua kosimaan. Silloin sinä sitten annat minulle kihlat, — neuvoi Leena.
— Kyllä, — myönsi Kustaa.
Asia oli siis päätetty, ja Kustaa riisuutui Leenan viereen nukkumaan.
Kustaa teki kaikki tunnollisesti niinkuin oli sovittu, ja keskiviikko-iltana hän sitten kääri silkkihuivin huolellisesti kokoon ja pisti takkinsa povitaskuun. Sormuksen ja korvarenkaat hän pani tyhjään tulitikkulaatikkoon, jonka pisti liivintaskuun, ja pyhäpukuun puettuna hän läksi Matinniemeen.
Vaari istui pöydän ääressä illallistaan syöden pienen läkkilamppu-tuikun valossa.
— Hyvää iltaa, — tervehti Kustaa reippaasti.
— Iltaa, iltaa, — vastasi vaari pitkään, terottaen katsettaan paremmin nähdäkseen.
— Ka, Kustaako siellä onkin. On niin pimeä — tuo lamppu valaisee niin huonosti, ettei paljon näekään. — Vaari söi, puheli ja tyhjensi tuolilta vaatteita sänkyyn.
— Kustaa käy istumaan!
Kustaa istui tuolille suu arvokkaassa mutistuksessa, nosti vasemman säären oikealle polvelle ja laski kädet siihen päälle. Leena oli neuvonut, ettei heti ovesta saa asiaansa huutaa, se näyttäisi niin kovin touhuiselta. Pitää ensin istua ja puhella muita asioita. Ja Kustaa istui, mutta ei hoksannut, mitä muita asioita tässä nyt pitäisi jutella.
— Siellä on kovasti rapaa nyt, — sanoi vaari nostellen ruokakuppeja pöydältä pois.
— Rapaa siellä on.
Syntyi taas äänettömyys. Vaari sytytti piippunsa ja asettui istumaan takkakivelle kädet selän takana.
— Söin kylmää piimää ja tuli kuin vilu.
— Kyllä sitä vilu tulee, kun syö kylmää piimää.
Taas oltiin ääneti hetken aikaa. Vaari kopisti porot piipustaan ja pisti piipun housuntaskuun. Vetäen suunsa hyväntahtoiseen hymyyn, hän sanoi:
— Eipä se Kustaa ole joutanutkaan tänne, en muista onko käynyt koskaan.
— En ole tainnut käydä — ja ties oisiko nytkään tullut lähdetyksi, mutta sattui vähän asiaa.
— Jassoo.
— Joo tuota. Mun pitäisi pyytää teitä puhemieheksi.
— Itsellesikö?
— Itselleni.
— Hjassoo! Kustaa aikoo ottaa akan?
— Sellainen se olisi meininki.
— No se onkin oikea meininki! Silloin sitä mies vasta oikein mies onkin, kun sillä on itsellä akka. — Vaari älysi missä ollaan.
— Joo. Niinpä sitä on kuin tuuliajolla, kun ei ole itsellä akkaa. —
Kustaa riemastui vaarin sanoista.
— Niin on, niin on. Noo — sinne pitäisi heti lähteä, vai —?
— Hetihän se olisi meininki. Leena käski tänä iltana tulla.
— Leena?
— Niin, se Tupun Leena se on, jonka kanssa minä tässä meinaisin.
— Vai Tupun Leena! No mutta! Sen sopivampaa akkaa ei Kustaa saisikaan mistään.
— Niin meinaan itsekin, että mistä se juuri parempikaan tulisi.
— Ei mistään, ei mistään. Minä panen vain takin päälleni, niin lähdetään sitten. Vai Leenaa se Kustaa. — Aina se vakka kantensa katsoo. Joko sitten mennään?
He lähtivät ulos. Vaari lukitsi kamarinsa ja pisti avaimen taskuunsa.
— Vai tänään se Leena käski tulla. Vaarilla oli veitikka suupielessä, kun tuli pihalle.
— Tänään se käski.
— Jaahas.
Leena oli äitinsä luona vapaaviikkoaan viettämässä, ja sinne ohjasivat vaari ja Kustaa kulkunsa. Rapaa karttaakseen he menivät kautta pihain, nurkkain taitse, porrastettujen aitain ylitse vasikkahakoihin ja taas pihaan, porraspuuta laskuojan ylitse, siitä pellonpiennarta ja vihdoin kivisen, nurmea kasvavan mäen poikki, jonka syrjässä Leenan äidin mökki oli.
Leena kainosteli ja punasteli ja oli hämmästyksissään niin että Kustaakin hämmästyi Leenan hämmästystä. — Eikö Leena enää muistakaan? — Suu ammollaan katseli hän, kun vaari puhui hänen puolestaan, hänen hyvistä ominaisuuksistaan. Ei vaari unohtanut hänen ketteryyttäänkään: Ottaa vaikka jäniksen juoksusta kiinni, ja kuka tietää, vaikka vielä talonkin ottaisi, jos saa. — Hänen pienen kokonsakin vaari otti huomioon: — Ei koko maailmaa sisäänsä aja, eikä siinä virstottain verkaa tarvita, kun hänelle puku tulee. Ei rakenna riitoja eikä vaimoaan pellolle nakkaa. — En tahdo tässä nyt sen enempää sanoa, vaan vakaasti ja rehellisesti kysyn sinulta, Leena Tuomaantytär Ketkar, tahdotko tulla tämän Kustaa Heikinpoika Smullbakin kihlatuksi morsiameksi?
Vaari pani kätensä ristiin rinnoille, siirsi oikean jalan vasemman edelle ja asettui juhlallisesti nojaavaan asentoon seisomaan.
Leena oli koko ajan hypistellyt esiliinaansa silmät maahan luotuina ja yrittänyt kainouden punaa poskilleen. Hiljaa hän vastasi niinkuin virsikirjassa sanotaan:
— Tahdon.
Vaari kääntyi Kustaan puoleen.
— Onko sulhasella kihlat mukana?
— On.
Kustaa havahtui kuin unesta, kaivoi hätäillen huivin povitaskusta ja tulitikkulaatikon liivin taskusta ja työnsi ne Leenan kouraan.
— Sitä rahaakin jäi — tässä on sinun osasi, — ja Kustaa pisti kukkaronkin Leenan käteen.
Leena levitti huivin pöydälle ja pudotti tulitikkulaatikosta sormuksen ja korvarenkaat sen päälle. Niitä sitten katseltiin ja ihailtiin.
— Siinä vasta sulhanen on! Ostaa ensin tuollaiset kihlat ja vielä tuo rahojakin! Ei sitä vain joka poika niin teekään, eipä vain! — kehui vaari.
Kustaan oli niin hyvä olla — kun aina vain kiitellään ja kehutaan. Tuo vaarikin! — Hyvä mieli sitä oli muillakin. Leena keitti kahvia hyvätuulisesti naurahdellen ja sormustaan katsellen. Leenan äiti jutteli toimessaan, haki leipurista vehnäsiä ja pesi kahvikuppeja. Kahvit juotua läksi vaari kotiin, mutta Kustaa jäi vielä Leenan luo.
Kustaa oli nyt siis kihloissa, puolittain ukkomies jo, ja alkoi tästä alkaen etsiä etupäässä isäntien seuraa. Istuskeli sunnuntaisin heidän joukossaan ja kuunteli, kun he häntä kehuivat, taputtelivat olalle ja kehuivat, kuinka hän oli osannut oikeaan vaimon vaalissa. "Kun maailmallekin joudutaan kulkemaan, niin ei muuta kuin Leena ottaa Kustaan selkäänsä ja kantelee pitkin tietä." Kustaa naureskeli ja oli hyvällä mielellä. "Leikkisiä miehiä nuo isännät."
Ensimäisen adventtisunnuntain lauvantaina läksivät Leena ja Kustaa pappilaan kuulutuksia ottamaan. Isäntä antoi hevosen — nuoren mustan — ja vieterirattaat, tulipa vielä rappusillekin ja ampua pamautti aika latingin. Musta säikähti sitä ja porhalti kovaan juoksuun kaula ylpeässä kaaressa. Routiintunut tie kolisi ja jymisi. Joka talon ikkunoihin ilmestyi naamoja ja ruutua vasten painetulta nykeröneniä. Matinniemen renki sieppasi pyssyn seinältä ja ampua mojautti, kun Kustaa ja Leena ajoivat ohi. Leena koetti saada kasvoilleen ja asentoonsa asianmukaista ilmettä, tyyntä, vakavan välinpitämätöntä juhlailmettä, samalla syrjäsilmällä tehden huomioita ja ne ajatuksiksi kooten.
— Sormikon vanhatpiiatkin, kaikki neljä kappaletta, töllistävät niinkuin lehmä uutta veräjää. Kenties söisivät jos saisivat. Miehen nekin ottaisivat jokainen, kun vain saisivat, mutta se on paha, kun ei kukaan huoli. — Ja Tarvolan Tuppukin tirkistää ikkunapielestä! Mokoma! Tarjosit kerran minulle rahaa, pyysit ja haukuit ja sanoit, etten minä kuitenkaan koskaan miestä saa. Nyt sen näet — muutama herasilmä! — Ja nyt sen näette jokainen. Kyllä te olettekin minulle nauraneet ja vanhanpiian aineeksi nimitelleet! Nyt näette, tuliko vanhapiika — tuliko jo!
Leena kohensi itsensä vielä parempaan asentoon ja singautteli teräviä silmäyksiä sivuilleen. Kustaa istui juhlallisen pönäkkänä ja hoiteli ohjaksia vakavalla arvokkuudella. Tie pujottausi metsään ja siitä alkoi pitempi, taloton taipale.
Kylän ohi päästyä Leena vapautti itsensä juhlamielestä ja alkoi silmäillä Kustaata, joka yhä istui juhlallisen pönäkkänä, kasvot hyvän mielen vääntämässä leveässä muhoilussa, mikä teki ne hieman hullunkurisen näköisiksi. Hiljaisuus, totisena tien vierillä seisovat huurteiset puut ja kuulakka ilma vaikuttivat hellyttävästi Kustaan mieleen, vääntäen yhä enemmän hänen kasvojaan. Leenassa heräsi voittamaton halu ivata häntä ja suututtaa hänet. Häntä kiukutti Kustaan loistava hyvätuuli:
— Istuu tuossa niinkuin tässä nyt hänen armostaan matkassa oltaisiin. Ihmiset aina ihmettelevät ja sanovat, että kun tuollaisen miehen otat, että olisi ennemmin ilman, jos ei parempaa saa. Enkö minä sitten olisi parempia saanut? Enkö olisi? Olisinpa vainkin!
Mutta hän ei saanut itseään siitä vakuutetuksi oikein varmasti. Pohjalla tuntui arka, kiusottava epäilys ja kylässä vallinnut varmuus ja itseluottamus muuttui katkeramieliseksi epävarmuudeksi. Hän vilkaisi taas Kustaaseen, joka selkä kenossa istuen molemmin käsin piteli ohjaksia, huonoissa silloissa ja tien käänteissä arvokkaasti tyynnytellen hevosta. Leenan sisässä kuohahti.
— Luuleekohan se olevansa kauniskin, kun noin naama loistaa? Mutta odota! —
Leena nojautui istuimen selustaan, asetti kädet ristiin rinnoilleen ja katseli ylös sivulleen.
— Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa — Jekku-Kustaa. —
Leena katsoi alta kulmain, mitä Kustaa tästä arvelee. Kustaa säpsähti ja säikähtyneen tavalla katsoi Leenaan. Leena ei ollut huomaavinaankaan, sivuilleen vain katseli.
— Voi, kun minulla on ruma mies — kun se on Jekku-Kustaa. Jekku se!
Kustaa tiukenti ohjia.
— Tpruu, musta! Mitä sinä sanoit, Leena? Leena ei ollut kuulevinaan.
Kustaa sanoi kovemmin:
— Leena!
— Mitä? — Leena havahtui.
— Sinä nimittelit minua.
— Minäkö? Ee-en.
— Sinä sanoit minua Jekku-Kustaaksi — sanoit jo. — Kustaan ääni oli itkunsekainen.
— Minäkö? Enhän toki!
— Sinä sanoit, että sinulla on ruma mies. Käännytään takaisin.
Kustaa alkoi kääntää hevosta ja Leenalle tuli hätä.
— Minun Kustini, kaunis Kustini, aja nyt vain! En minä sinua nimittele. Mennään nyt vain pappilaan!
Leena taputteli Kustaata poskelle hyväillen ja makeasti puhellen, ja
Kustaa ilostui. Asettui jälleen oikein istumaan ja käski Leenaa:
— No — pidä nyt, Leena, minun polvestani kiinni, niin ajetaan lujaa!
Leena tarttui Kustaan polveen ja Kustaa huitasi hevosta ohjasperillä. Se alkoi juosta ja Kustaan kasvot muhoilivat vielä äskeistäkin enemmän. Huulet vetäytyivät pitkälle torvelle ja sieltä kuului vihellyksen tapaista pihinää. Se herätti taas Leenassa kiukkua, eikä hän voinut sitä pidättää, vaan alkoi jälleen kuin itsekseen sanoa:
— Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa — jolla on pääkin niinkuin koiralla.
— Tpruu, musta! En minä tulekaan sinun kanssasi, Leena, kun sinä aina nimittelet.
— Ei, — en minä nimittele.
— Nimittelet sinä. Käännytään takaisin! Itkusta väristen alkoi
Kustaa taas kääntää hevosta, mutta Leena tarttui toiseen ohjakseen.
— Älä nyt, Kusti — minun oma Kustini! Aja nyt vain!
— En aja! Takaisin käännyn, — kun sinä aina nimittelet.
— En minä enää nimittele. — Leena kiersi toisen kätensä Kustaan kaulaan, toisella vetäen ohjaksesta, ja pani makeimman äänensä matkaan.
— Minun Kustini — kaunis Kustini, aja nyt vain!
Ja Kustaa heltyi jälleen. Hellitti ohjasta ja käski Leenaa:
— No mennään sitte. Ota taas, Leena, minun polveeni kiinni, niin ajetaan lujaa!
Leena teki niin, ja taas alkoi musta juosta. Tuota pikaa olivatkin he kirkonkylässä, ja kun ihmiset tulivat ikkunoista katsomaan, palasi Leenan varmuus ja itseluottamus. Tyytyväisenä vilkui hän ikkunoihin ja Kustaaseen, joka istui pönäkästi, vaikka ei niinkään muhoillen kuin metsässä tultaessa.
Niin ajoivat he pappilaan ja suoriutuivat sieltä kaikella kunnialla, ja niin purjehtivat he, Kustaa ja Leena, avioliiton satamaan täydellä höyryllä eivätkä murskanneet itseään eivätkä onneaan väylässä oleviin kareihin. Joulunpäivinä vietettiin häät — oikein rahahäät — Ylivarsilan tuvassa, ja vuoden loppuun palveltuaan he muuttivat asumaan häissä saaduilla rahoilla ja palkkasäästöillä ostettuun tupaan kylän laidassa, jossa sitten alkoivat elää itselleen.
Kustaa kulki talokkailla töissä, talvella hakkuilla ja kesällä ojia luomassa ja maita raivaamassa. Leena oli enimmäkseen kotona milloin mitäkin työskennellen, paitsi elonkorjuu-aikoina, jolloin hänkin oli joka päivä päiväläisenä milloin yhdessä milloin toisessa talossa. Eräänä syksyisenä päivänä hän taas istui yksin pirtin peräikkunan vieressä ja kutoi sukkaa. Kustaa oli Matinniemen Sarakorvessa suota pelloksi kuokkimassa ja Leenan kävi päivä pitkänlaiseksi, kun vielä sataa tuhraili koko pitkän päivän. Leena haukotteli ja oikoili käsiään jääden ulos katsomaan. Silloin pisti hänen silmäänsä vaalea esine nurmikolla, ei aivan kaukana tuvan seinustalta. Leena ei muistanut ennen siinä mitään tuollaista nähneensä eikä voinut olla, ellei mennyt katsomaan.
— No mutta — niinpä se on kuin palvattu lehmän lapa! Mistähän se siihen on tullut? — Leena joudutti itsekään huomaamatta askeleitaan ja löysi — lahon koivunkannon, joka oli aina ollut samassa paikassa. Nyt oli vain sade huuhtonut siitä lian pois.
— Ryökäle!
Leena oli viskaamaisillaan kannon, kuka tietää kuinka kauvas, mutta samassa älysi jotakin ja pidätti kätensä. Hän vei kannon tupaan, pyyhki sen ja pani kaappiin alkaen uudestaan kutoa sukkaa itsekseen naurahdellen.
Oli jo jokseenkin pimeä, kun Kustaa tuli kotiin. Leena näki hänen vakavan tyytyväisenä pyyhkivän jalkojaan pihalla ja nosti kiireesti kannon pöydälle, sekä siihen viereen silakkakupin ja piimätuopin alkaen tehdä tulta takkaan. Kustaa tuli hiljalleen tupaan ja asetti verkkaisilla liikkeillä laukkunsa naulaan ja kintaansa muurin olalle. Leena oli toimessaan tulen virittämisessä.
— Mitä sinä nyt aijot, Leena, keittää, kun tulta teet? — Kustaa kysyi niinkuin lapsi äidiltään.
— Kahvia aijon keittää. — Saa tässä sitäkin toisinaan olla.
— Vai oikein kahvia! Vai kahvia! — Kustaa hykerteli hyvillämielin käsiään.
— Mene nyt syömään! Siellä on lihaakin pöydällä. — Leenan ääni oli hyväntahtoinen.
— Lihaa! Mistä Leena lihaa on saanut? Oikeinko oikeaa lihaa?
Kustaan silmät rävähtivät selälleen ja hän katsoi vuoroin Leenaan, vuoroin pöydälle. Sylki valahti suuhun ja hän tunsi palvatun lehmänlihan makua.
— Kantolan emäntä sitä toi palkaksi niistä leikkuupäivistä, jotka minä olin siellä leikkuuaikana.
— Vai olet sinä, Leena, lihaakin saanut! Kyllä sinä olet! Pitääpä sitä mennä syömään! — Hyvillään maiskutteli Kustaa huuliaan ja istui pöydän taakse ensin huolellisesti pantuaan lakkinsa penkille. — Tarvitseeko nyt syödäkään silakkaa?
— Ei tarvitse. Syö nyt vain lihaa, kyllähän sitä silakkaa aina saa.
— Leenalla oli jo kahvipannu tulella.
— Mutta etkö sinäkin, Leena, tule syömään? Olisi niinkuin somempi syödä yhdessä.
— Minä juuri äsken söin. Syö nyt vain sinä, että huomenna taas jaksat kuokkia.
— Kyllä.
Kustaa otti tupestaan puukon ja seisaaltaan leikkasi palan "lihaa" ihmetellen, kun on murakkaa. Mursi leipää, arvokas rypistys suupielissä ja haukkasi kumpaisestakin palan. Pureksi ja maisteli ja alkoi miettien tuijottaa eteensä pöydälle, käänsi "lihaa" ja tarkasteli sitä, koetti käsin ja taas alkoi pureksia, vielä tiukemmin katsoen eteensä.
— Mutta, Leena! Onko tämä lihaa — eikö tämä ole kanto vain?
— Kanto! Mitä sinä höpiset? Lihaa se on — Kantolan aitasta. Syö niin että maistat.
Kustaa alkoi uudelleen pureksia. Pureksi ja pureksi ja jo nielaisikin. Leena purskahti nauramaan. Kustaa katsoi häneen hievahtamatta, hullunkurinen pettymyksen ilme kasvoillaan.
— Sinä taas narraat minua.
Alakuloisesti pisti hän puukon tuppeensa ja alkoi hiljalleen pureksia silakkaa ja leipää nälästä kurisevaan vatsaansa.
Kustaa ei koskaan raivostunut eikä ollut pahalla tuulella, ei edes nyrpeillä mielinkään kuin toisinaan vähän aikaa, jos Leena oikein pahasti häntä "vippasi". Tavallisesti oli hän tyyni ja tyytyväinen, eikä tuntenut milloinkaan mitään kaipausta, jota ei voinut tyydyttää — kun vain leipää oli riittävästi.
Ylimmilleen nousi hänen tyytyväisyytensä silloin, kun heille syntyi poika. Päivät päästään aherteli hän huulet pitkällä torvella ja hiljalleen vihelteli ja yksin ollessaan hymyili. Iltaisin ja sunnuntaisin piti Kustaa yksinoikeutenaan keinuttaa kätkyttä. Siinä hän istui kaiket vapaat aikansa, usein soikin toisella jalalla kätkyttä keinuttaen. Varovaisesti otti hän toisinaan pojan polvelleen ja piteli niinkuin kallista korua, joka pienimmästäkin kosketuksesta hajoaa, tarkasti selitellen Leenalle jokaista lapsen liikettä ja oikein pyytämällä pyytäen häntä katsomaan, kun poika jotakin erikoisempaa teki, tavotti piippua hänen suustaan tai repi häntä parrasta ja muuta sellaista. Jos Leena vähän aikaa oli poissa tuvasta, oli Kustaalla kerrottavana pitkät jutut pojan sillä aikaa tekemistä metkuista, kuinka se oli potkinut, käsiään huitonut ja yrittänyt jo puhuakin. Kun poikanen toisinaan ratkesi itkemään, oli Kustaan ihan surkea olla. Neuvottomana hän puuhaili edestakaisin, hätäili ja huokaili, melkeinpä itki hänkin — ja taas oli hän huulet torvella ja lohdullisena pakisi, kun lapsi tyyntyi itkemästä.
Se oli rattoisan onnen aikaa Kustaalle, mutta sitä ei kestänyt iäti — sitäkään. Kustaa sairastui. Viikkomääriä hän makasi vuoteessa, kutistui ja kuihtui joka päivä. Rintakehä painui sisään, vatsa pöhöttyi, eikä ruoka maittanut — sellainen ruoka kuin Leenalla oli antaa, sillä Kustaan sairastuttua oli puute vakinainen vieras mökissä. — Yhä heikommaksi ja yhä laihemmaksi kävi Kustaa. Silmät painuivat kuopille, jalat paisuivat, mikä kansan keskuudessa on jokseenkin varma kuoleman merkki. Kylän jumaliset eukot, jotka kulkivat Kustaan vuoteen vieressä puhumassa ja veisaamassa, neuvoivat Leenaa, että olisi haettava pappi, varsinkin kun Kustaa ei näyttänyt heistä yhtään välittävän. Seinään päin vain kääntyy ja näyttää yrmeältä, "vaikka he ainakin kyllä koettavat sen kuin Jumala on heille lahjoja antanut".
— Kuolee se tuosta kuitenkin, niin että on parasta aikanaan laittaa pappi. Sitten ei ainakaan jää itsellesi mitään vaivoja eikä sinun tarvitse pelätä — kuiskivat he Leenalle, joka välinpitämättömän näköisenä hoiteli poikaa uunikivellä istuen. Eukot kääntyivät vielä sairasta katsomaan itkuisilla silmillään, kallistivat päätään, panivat kätensä ristiin ja sydämen pohjasta huokasivat. Sanoivat hyvästi ja Herran apua toivottaen hartaina poistuivat.
Leena seurasi eukkojen neuvoa ja läksi heti, poika huolellisesti käärittynä hameisiin ja saaleihin, kylään kuulustamaan, kuka lähtisi hakemaan pappia. Ylivarsilan isäntä läksi heti, ja Leena kiiruhti siistimään tupaa.
Pappi — itse kirkkoherra — tuli, astui tupaan juhlallisen hartaana ja tervehdittyään, niinkuin asianmukaista oli, asetti ehtoollisastiat pöydälle, jolle Leena oli levittänyt valkean pellavaliinan. Pantuaan päällystakkinsa penkille, josta Leena sen nosti naulaan, kävi kirkkoherra Kustaan vuoteen luo, kohmettuneita käsiään hieroen.
— No — mitenkäs voitte nyt? — kysyi hän ystävällisesti Kustaalta.
Kustaa oli puolihorroksessa ja havahtuen kysäisi:
— Mitä?
— Kuinka jaksatte nyt?
— Huonosti, hyvä rovasti, — huonosti. — Kustaan ääni nytkähteli itkusta.
— Vai huonosti. Noo — kuinka on — joutaisitteko kuolemaan jo vai — —?
— Ei, hyvä rovasti — en joutaisi kuolemaan. Paljon on vielä halkojen hakkuuta, Kantolan metsässäkin jäi kesken. Ja Leena ja poika, minne he joutuisivat, jos minä kuolisin?
Rovasti ällistyi — tällaista ei hän ollut ennen tavannut. Kustaa jatkoi hätäillen ikäänkuin olisi pelännyt, että jos ei nyt käytä tilaisuutta, menee viimeinenkin toivo:
— Se on niin pikkuinen se poika-raukka — minne se joutuu, jos minä kuolen. — Ei hyvä rovasti — — Leena, tuoppa se poika tänne!
Rovasti oli neuvoton — hieroskellen miettien käsiään.
— Niin no — tuota — Tahtoisitteko ottaa vastaan Herran pyhää ehtoollista?
Kustaan silmät välähtivät heikosti ja ilostuen hän kysäisi:
— Paranisikohan siltä?
Leena toi poikasen, joka viattomana huitoi käsiään ja jalkojaan ja jokelteli.
— Voi, katsokaa, rovasti, tuota pikkuista poikaa, — katsokaa — ei, minä en jouda kuolemaan.
Kustaa yritti kurottautua lasta kohti, mutta kun ei jaksanut, niin purskahti itkuun.
— Mutta ajatelkaahan nyt, Kustaa! Teillä on oma kuolematon sielunne, joka tulee joutumaan ikuisen vaivan sijaan, ellette tee parannusta ja palaa oikealle tielle niinkauvan kuin se on vielä mahdollista.
Rovastin äänessä oli jo tiukempi sävy, joka saattoi Kustaankin kärsimättömäksi.
— Mitä minun on lukua — joutukoon minun sieluni minne tahansa, kun vain ei tuon poikasen pahoin kävisi. — Ei — parantua minun täytyy. —
Kustaa riuhtaisi itseään ja purskahti taas katkeraan itkuun.
— Te olette mahdoton käymään vieraaksi Herran armopöydän ääreen. —
Kiivaalla liikkeellä kokosi rovasti kapineensa ja poistui tuvasta, ja Leena näki, miten hän kiipesi rattaille ja Ylivarsilan isäntä läksi häntä takaisin viemään.
Seuraavana aamuna, juuri kun keväisen auringon ensimäinen säde pujahti ikkunasta tupaan, nukahti Kustaa rauhaisasti kuolon uneen niinkuin työnsä tehnyt päivämies. Koko yön oli hän hourinut ja ollut kiihkossa, joka kulutti hänen voimiaan niin ettei hän enää jaksanut tulla tajuunsa ollenkaan, vaan siihen vaipui.
Kun eukot saivat kuulla Kustaan kuolleen ja mitä hän oli rovastille sanonut, valtasi heidät pyhä kauhistus, että Kustaan sittenkin täytyi kuolla niin — paatuneena.
— Ja niin monta kaunista virrenvärsyä kun minäkin sille veisasin ja niin monta koriaa ja kallista Herran sanan paikkaa luin! — Hjoo, hjoo — Kun se häjy saa oikein ihmisen valtaansa, ei siinä auta papinkaan mitään, — huokaili Kantolan emäntä, kun oli Sormikossa juttelemassa tästä ja muistakin kylän "uusista".
ELÄMÄNTARINA.
Kun Mirri ensi kerran alkoi katsella tätä maailmaa pyöreillä ruskeilla silmillään, oli sen ensimäinen havainto kirjava emo, jota se imi ja joka makasi käppyrässä sen ympärillä. Toinen havainto oli ruskea riepukasa alla, matalat, pienireikäiset laidat ympärillä, ja rajaton tyhjyys yläpuolella. Emon povi oli lämmin ja emon turkki hieno — siinä oli niin suloinen ja turvallinen uinailla. —
Näin meni vähän aikaa, ja Mirri alkoi kävellä. Silloin kävi kori ahtaaksi. Mirrin teki mieli nähdä maailmaa siellä ulompanakin ja se kapusi korinlaitaa vasten pystyyn. Mikä ääretön avaruus siellä levisikään silmäin eteen — harmahtavaa tasankoa niin pitkälle kuin silmä kantoi ja pitemmällekin! Mirrin päätä huimasi, kun hän katsoi korinlaidan ylitse.
Sieltä etäisyydestä se kuului se tuutilaulua muistuttava äänikin, ja sieltä ne kuuluivat muutkin äänet, joita Mirri tähän saakka oli ihmetellyt. Nytkin sieltä raikui Mirrin pikku korvia järisyttävä ääni, toisenlainen kuin emon. Suuri haamu, josta ääni kuuluikin lähtevän, tuli Mirriä kohti. Mirri tunsi, mitenkä suuri käpälä — monta vertaa suurempi kuin emon — puristui sen ruumiin ympäri ja nosti sitä. Mirri sätkytti pienillä jaloillaan ja parkui minkä jaksoi. Ja kun käpälä laski sen irti, parkui se yhä — sillä nyt oli Mirri joutunut sille harmahtavalle tasangolle, jossa ei ollut laitoja missään. Tasanko tuntui kovalta ja kylmältä jalkoihin, ja siellä tuoksui kokonaan toiselta kuin korissa. Eikä Mirri uskaltanut kuin yhdessä kohti pyöriä ja parkua. Se tunsi itsensä niin turvattomaksi, — emoakaan kun ei näkynyt, suuria haamuja vain liikkui, kummat äänet koskivat korviin, ja tasanko tärähteli, kun ne suuret olennot liikkuivat.
Mirri ehti parkua jo itsensä väsyneeksi, kun sama suuri käpälä taas tarttui häneen ja julmasti emoa matkien nosti takaisin koriin. Siellä oli turvallinen ja lämmin, siellä oli Mirri kotona. Pian tuli emokin kotiin ja nuoli puhtaaksi Mirrin, joka surkeasti parkuen kertoi, missä hädässä oli ollut. Mutta kun emo laskeutui makaamaan ja alkoi laulaa tuutulaulua, etsi Mirri nisän ja hiljalleen maiskutellen ja käpälillään painellen alkoi imeä. Siinä emon povella oli niin suloinen uinailla.
Kului taas vähän aikaa, ja Mirri jo nauroi sille hädälleen, jota oli tuntenut ollessaan ensikertaa lattialla, sillä harmahtavalla tasangolla. Nyt se uskalsi jo laukata etäälle kotoisesta korista, pitkin ja poikin, sekä huomasi, ettei tasanko niin rajaton olekaan. Mirri nauroi, oikein makeasti nauroi silloisille haamuilleenkin — eiväthän ne mitään haamuja olleet! Jussi, Miska, Littu, isä ja äiti vain. Jussin on tapana heittää Mirrin kanssa palloa tai rukiintähkää perässään vetäen hyppiä ympäri tupaa, ja Mirri laukkaa perässä tähkää kiinni tavotellen. Heillä on hauskaa!
Kun Mirri väsyy, kipuaa hän Jussin polvelle ja nukkuu siinä, tai
Miskan, tai Litun, tai isän tai äidin — ellei Jussi ole saapuvilla.
Silloin Mirriä silitellään, sille puhellaan ja Mirrin on niin hyvä
olla. Painelee käpälillään pehmeästi, oikoilee ruumistaan ja kehrää.
Joskus iltasin on Mirri oikein vallaton. Kiipee polvelle ja viattomana alkaa takin nappia suuhunsa sovitella, samalla syrjäsilmällä seuraten takin omistajan kasvojen liikkeitä — ja yht'äkkiä iskee takin omistajaa leukaan. Mirri ymmärtää, — tai sille tuntuvalla tavalla osotetaan, ettei se ollut oikein tehty, ja samassa se jo mennä viilettää häntä sojona tuvan toiselle laidalle.
Sieltä se sitten tulee vähän ajan kuluttua julmana, kynnet harallaan, selkä köyryssä, selkäkarvat pystyssä; häntä porhollaan se kiekauttelee sivuttain, korvat luimussa ja silmäterät pyöreinä. Ennenkuin kukaan osaa aavistaakaan, on se jo kiivennyt Miskan olalle. Siellä se sitten pyörähtelee, kurkistelee veitikkamaisesti Miskaa silmiin, läjäyttääpä korvallekin ja samassa jo on Miskan pään päällä ja sieltä pyyhkii Miskan nenää. Kun Miska uhkaa lyödä käsissään olevalla haravan-ainespuulla köyristää Mirri selkänsä, hyppää alas ja jo taas mennä viilettää kaapin sivulle.
Uskaltaapa se toisinaan isällekin tehdä tällaisia kolttosia — siksi demokraatti se on.
Litun on tapana iltasin navetasta päästyään kutoa sukkaa. Silloin kiipee Mirri hänen syliinsä, katsoo hetken mietteissään hänen vilkkaasti liikkuvia käsiään — ja samassa viskaakin lankakerän Litun sylistä lattialle, hyppien itse perässä. Silloin lankakerä näkee kyydin!
Ennenkuin Littu, — joka on vähän kömpelö toisinaan — ehtii hätään, on lanka jo kiertynyt monen tuolin ympäri, sängyn jalkain ympäri, pöydän jalkain ympäri moneen kertaan ja vesikorvon ympäri. Miska tulla holmuaa tallista eikä näe vesikorvon ja ovisängyn jalan väliin pingotettua lankaa, vaan vetää sen poikki suurilla saapaslottanoillaan.
Mirri on jo tehnyt tuhannen kuperkeikkaa kerän kanssa ja mennä viilettää silmät säkenöiden ja viikset eteenpäin sojossa, häntä ylöspäin taivutettuna kerää edellään työntäen uunin loukkoon oikein tulen kyydillä ja — kerä lennähtää likaämpäriin.
Nyt saa Mirri nuhteita, jopa vitsaakin, ja menee taas korvat nirpallaan kaapinsivulle, jossa hetken kasvojaan peseskelee.
Emo siinä kiertelee lattialla nuuskien ja häntäänsä taivutellen. Mirri julmistuu. Selkä köyryssä, karvat porhollaan se kiekauttelee sivuttain emoa kohti ja samassa syöksyy tämän niskaan. Emo sattuu olemaan hyvällä tuulella — hyppää korkealle, ja Mirri — menee ohi. — Emo lähtee leikillä laukkaamaan ja Mirri perässä, lapsellisen tuima uhka silmissä. Jo kaukaa loikkaa Mirri emon niskaan — emo kellahtaa pitkälleen ja silloin alkaa paini. Mirri jo vikisee, mutta emo ei hellitä. Vihdoin saa Mirri riistäyneeksi irti ja lähtee laukkaamaan emo perässä ja taas alkaa paini — pureksitaan ja kynsitään, hypitään ja juostaan — kaikki leikkiä tietysti. Jokaisen täytyy nauraa.
Mirrin onnistuu päästä hakkuupölkylle, ja siellä siinä vasta on mestaria. Pyörähtelee ja kiepsahtelee, eikä tahdo tietää, miten olla, kun emo siinä ympärillä päätään kallistellen astelee.
Illan tultua paneutuu Mirri nukkumaan takkakivelle sukkain päälle. Ja kun Littu aamulla nousee kahvia keittämään, on Mirri heti kynsin hampain hänen säärissään kiinni. Littu hypähtelee ja huudahtelee, mutta Mirri vain nauraa, vaikka onkin totinen olevinaan.
Sellainen se oli Mirri, aina valmis leikkiin vaikka kenenkä kanssa. Lattian rakojakin se käytti leikkitovereina, paperiliuskoja ja jos mitäkin — ja jos ei mitään toveria saanut, piti ilon itsestään. Huvikseen sitä katseli niinkuin auringon pilkistystä synkkinä talvipäivinä.
Elämä ei ole pelkkää leikkiä — sen sai Mirrikin pian kokea.
Naiset pesivät tuvan lattian tulossa olevaksi jouluksi, ja siitä se alkoi Mirrin korpivaellus. Sillä kuten jokainen tietää — miehet varsinkin — ovat naiset lattianpesun jälkeen tavattoman pöyhkeitä ja siisteyden haluisia — pitäisivät kyllä miehet kokonaan ulkona, kun vain tulisivat toimeen muuten.
Tästä sai Mirrikin kärsiä, sillä se ei ollut oikein ihmisten tavalla siisteyttä rakastava, käyttihän vain sänkyjen alustoita, kaappien taustoita ja muita sellaisia.
Ennen lattian pesua sitä naisetkin katsoivat noin vain läpi sormien. Toruttiin kyllä, mutta ei sen pahempaa tehty. Olihan Mirri vielä niin pieni. Mutta pesun jälkeen menettelytapa muuttui, — olihan Mirri jo niin iso, että sen pitäisi vähän ymmärtää.
Koko seuraava päivä sitä vainottiin kuin karkulaista. Jos vähänkin pistäytyi sängyn alle, tai kaapin taakse, oli Littu heti perässä ja kyyditsi ulos, vieläpä löikin. Mirri hyppäsi liiterin alle piiloon, istui siellä hetkisen surumielisenä ja läksi jälleen tupaan. Ovi avautui heti ensi pyynnöllä.
Hetken leikki Mirri lattiamatossa olevan reiän kanssa ja pujahti sängyn alle. Mutta Littu oli perässä, otti kiinni ja viskasi menemään rappuja alas, niin että Mirri satutti päänsä. Hädissään vetäytyi se rappujen alle, istui vanhan luudan viereen ja itki.
Siellä alkoi tulla kylmä. Mirri nousi arasti rappusille ja istui väristen ison aikaa, ennenkuin uskalsi mennä sisälle pyytämään. Eikä nyt tultukaan heti avaamaan, vaan sai Mirri parkua äänensä sorroksiin, ennenkuin pääsi tupaan.
Nyt koetti Mirri olla viekas. Leikki emonsa kanssa vallattomana ja samassa pujahti sängyn alle. Mutta Littu kuitenkin huomasi ja oli perässä. Toisesta etujalasta vain veti, vaikka Mirri parkui ja pyysi saada olla rauhassa. Nyt sai Mirri kovan selkäsaunankin.
— Sinä, sinä, junkkari — kun et tottele — lurjus!
Littu mätki Mirriä päähän kädellään ja viskasi pihaan — vielä tömisytti jaloillaankin perään.
Puolipyörryksissä, korvat päätä vasten painuneina ja silmät sirrillään laukkasi Mirri sydän kurkussa halkoliiterin alle. Iski päänsäkin hirteen, kun pienestä aukosta yritti pujahtaa.
Konemaisesti katsellen liiterin alle varissutta pehkua, puun siruja ja muuta törkyä, istui Mirri siellä hyvän aikaa. Se oli niin onneton, tunsi itsensä niin hyljätyksi.
— Mitä varten aina ajetaan tuvasta pois? Minkätähden ei saa olla niinkuin ennenkin — miksi tällä tavalla vainotaan? Miksi ei saa mennä sängyn alle, kun kumminkin sinne pitää mennä?
Mirri kimmurteli — vilu värisytti. Ei uskaltanut mennä tupaan. Mirri koetti keksiä syytä minkätähden näin rääkätään, mutta ei löytänyt. Taas rupesi Mirrin silmissä kiiltämään, taas Mirri itki. Eihän se raukka ymmärtänyt, vaikka Littu sanoi monta kertaa, että: "Vaikka porraspäähän — kun vain pihalle."
Sinä päivänä sai Litun lankakerä olla rauhassa. Miska sai itse pyyhkiä nenänsä, Jussi oli kuin orpo kurki eikä ketään juuri naurattanut. Sillä Mirri ei leikkinyt. Pihalta tultuaan istui aina hetken takkakivellä ja pyyhiskeli suupieliään, arkana vilkuillen ympärilleen. Sitten yritti pujahtaa sängyn alle, mutta Littu näki ja oli heti niskassa.
Seuraava päivä oli Mirrille kamala. Heti ylösnoustuaan pisti Littu sen pihalle ja piti siellä hyvän aikaa. Mutta Mirri oli parantumaton, yhä vain yritti asioilleen pujahtaa tuvassa vanhaan tuttuun tapaan.
Äiti ja Littu olivat menneet navettaan, isä ja Miska olivat menneet metsään ja Jussi oli yksin tuvassa. Hän oli jätetty kotiin puita sahaamaan, ja nyt annettiin kova määräys vahtia Mirriä niin kauvan kun äiti ja Littu ovat navetassa. Jussi oli uskollinen. Useamman kerran hän jo viskasi Mirrin ulos oikein vihantiestä, mutta Mirri ei vain ottanut parantuakseen.
Kerran Mirri taas tuli tupaan ja alkoi heti kynsillään vetää mattoa läjään muurin sivulla aikoen asettua siihen. Jussin sisu kuohahti. Kovakouraisesti hän tarttui Mirriä kurkusta, puristi siitä ja vei ulos. Mirri korisi ja valitti. Jussi painoi toisella kädellä sen suun kiinni. Silloin Mirri kynsäsi joka käpälällään ja sylkäisi, ja Jussi heitti sen jäätyneeseen pihaan. Oli pimeä, mutta Jussi oli näkevinään, mitenkä Mirri pujahti aitan alle.
Vapisten meni Jussi tupaan.
— Ei se sieltä nyt hetkeen tule, ja kunpa olisikin niin kauvan, että sinne kuolisi, — ajatteli hän.
Tuvan ovea avatessaan huomasi Jussi, mitenkä jokin suhahti ohitse, ja kun hän sai oven kiinni, istui Mirri jo takkakivellä ja hätäisenä nuoleskeli itseään.
Jussi seisahti kuin aaveen nähdessään.
Mirri oli kurjan näköinen, märkä ja takkuinen, silmissä kauhun ilme.
Levottomasti se liikahteli ja oli surkeasti tyrmistyneen näköinen.
Jussi katsoi ja katsoi, eikä voinut irroittaa silmiään Mirristä. Oli niin kummallista — niinkuin olisi ollut puupala sydämen tilalle pistettynä ja se nyt alkaisi sulaa.
Yht'äkkiä Mirri hypähti takassa palavaa tulta kohti. Jussi äyksähti kuin henkitoreissaan ja ehti paraiksi saada Mirriin kiinni. Kolme kertaa se teki samanlaisen yrityksen, elottomasti tuijottaen.
Jussin silmät kävivät kauhusta pyöreiksi.
— Se aikoo epätoivoissaan tehdä itsemurhan. — Jussin kädet tärisivät.
Kun ei Mirri päässyt tuleen, hyppäsi se lattialle ja asettui matolle. Jussi aikoi ottaa kiinni, mutta Mirri köyristi selkänsä ja sylkäisi. Jussi peräytyi, eikä uskaltanut tarttua raivostumiseen saakka kiusaantuneeseen eläimeen. Mutta ei Mirrikään saanut asiaansa toimitetuksi, Jussi kun aina häiritsi. Silloin läksi se sängyn alle, eikä Jussi ehtinyt muuta kuin häntään kiinni tarttua juuri kun Mirri oli pääsemässä. Mirri taas sylkäisi eikä Jussi uskaltanutkaan pitää kiinni, vaan sieppasi saappaan sängyn vierestä ja sutkasi sillä Mirriä, niin että se poukahti seinää vasten. Mirri parkaisi ja läksi toisen sängyn alle juoksemaan. Jussi perään, mutta ennenkuin Jussi ehti paikalle, oli Mirri jo tehtävänsä tehnyt.
Nyt Jussi raivostui.
— Sinä — —!
Jussi ihan kihisi, kun haki puuloukosta tukevan halon ja alkoi etsiä
Mirriä.
— Nyt minä sinut —!
Jussi kulki halko lyöntiasennossa kautta tuvan moneen kertaan, mutta
Mirriä ei löytynyt.
— Helvettiinkö se nyt joutui?
Ja Jussi kiertelee ja kiertelee valmiina lyömään, mutta Mirriä ei vain löydy, ja Jussi jo alkaa kummastella, mihin se joutui.
Vähän tyynnyttyään älysi hän vihdoin ottaa lampun käteensä ja katsoa ruokakaapin taakse. Ja siellä makasi Mirri seinän ja kaapin välissä, kapeassa aukossa niin kaukana, ettei Jussi voinut saada sitä millään tavalla käsiinsä. Jussin nähdessään se koetti kyyristyä vieläkin pienemmäksi ja loi Jussiin sydäntä särkevän, armoa rukoilevan katseen.
Jussi pani lampun pöydälle, vei halon loukkoon, kohensi tulta padan alla ja alkoi levottomana kävellä edestakaisin lattialla. Eikä hän voinut olla taas siirtämättä lamppua, niin että se valaisi kaapin taustaa, jossa Mirri makasi.
Mirrin pää oli painunut lattiaa vasten, mutta kun valo laskeutui sinne, kohotti se raukeasti päätään.
— Eikö vieläkään saa olla rauhassa — edes täällä? — se näytti kysyvän ja kyyristyi yhä pienemmäksi.
Jussi pani lampun pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.
Vähän ajan päästä hän taas otti lampun ja katsoi Mirriä. — Mirri nukkui pää lattiaan painuneena — korvat vain hieman liikahtivat, kun lamppu valaisi.
— Nyt se raukka nukkuu. — Kunpa sinne kuolisi, ettei enää tarvitsisi kärsiä. —
Jussi pyyhkäsi silmiään ja kurkkuun nousi katkera pala.
Samassa tulivat äiti ja Littu navetasta, ja Jussi meni ulos. Määrätönnä harhaili hän kartanolla — taas tuntui kuin puupala siellä sydämen tilalla alkaisi sulaa.
Takaisin tupaan tultuaan Jussi vapisevalla äänellä kertoi, miten hän jo oli tappamaisillaan Mirrin ja olisi tappanutkin, jos olisi saattanut — samalla lamppu kädessä katsoen Mirriä, joka yhä vain nukkui kaapin takana.
Päivä jo valkeni, ennenkuin Mirri uskalsi arkaillen hiipiä pois kaapin takaa ja kiivetä takkakivelle. Peloissaan se oli. Kun Jussi sitä lähestyi, katsoi se kauhuissaan ja yritti painautua takkakiveen — mutta kun Jussi vain alkoikin silitellä, oikaisi Mirri itsensä pitkälleen ja kehräsi niin että jyrisi.
Jussi vain silitteli ja katsoi Mirriin omituisesti, mitään puhumatta. Mirri kehräsi ja oikoili käpäliään Jussin sormia tavotellen. Se näytti niin autuaalliselta. Näkyi kokonaan unohtaneen — tai eikö se ymmärtänyt, missä oli ollut. Nukahti vain rauhallisesti lämpimällä takkakivellä.
— En enää siihen ryhdy — vaikka suuhuni päästäisi, — päätteli Jussi, veti kintaat käteensä ja karvalakin korvilleen, otti sahan ja kirveen ja meni puita pilkkomaan.
Seuraava päivä oli jouluaatto. Isä ja Miska olivat menneet aikaisin heinään niinkuin aattona tavallisesti. Sauna oli pantu lämpiämään niin että olisi saatu päivällä kylpeä niinkuin aina ennenkin aattona.
Mutta sittenkään ei oikein tuntunut joululta. Isä oli lähtiessään ollut tuittuisella päällä, tiuskinut kaikille ja lopuksi Jussille tiuskaissut:
— Jussin pitää jäädä kotiin ja tappaa tuo häijy kissa!
Se pani Jussin ajattelemaan.
Eilen jo oli yhteisesti päätetty, että Mirri on lopetettava — onhan se parempi kuin että sitä tuossa rääkätään. Mutta kuka sen tekee, siitä ei puhuttu mitään, tiuskittiin vain ja elettiin painostavassa hermostuksessa. Ja nyt se annettiin Jussin tehtäväksi.
Jussi ihan lyyhistyi kokoon kuin oman kuolemantuomionsa kuullessaan.
Neuvottomana harhaili hän ulkona, tuvassa, kamareissa ja kaikkialla. Pysähtyi milloin missäkin ja lähti taas kävelemään ikäänkuin olisi unesta havahtunut.
Monta kertaa hän jo kädet nyrkissä päätti: "nyt minä otan sen kiinni, vien ulos ja nutistan!" Juuri silloin kiipesi Mirri Jussin syliin. Jussi alkoi sitä silitellä, mutta samassa työnsikin Mirrin pois polveltaan ja alkoi kättä viipaten kävellä.
Toisella kertaa Mirri juuri ehti ruveta imemään, eikä Jussi voinut ottaa lasta äitinsä rinnoilta — tappaaksensa.
Sitten tuli naapurin emäntä paistinpannua lainaamaan, ja taas jäi
Mirri rauhaan.
Kun Jussi Litun ja äidin kanssa söi aamiaista, hyppäsi Mirri heidän syliinsä niinkuin tavallisesti. Mutta ei kukaan sallinut sen olla sylissä — toisaanne katsoen työnsivät hiljaa pois. Mirri ei uskaltanut ottaa vähääkään kynsillään kiinni niinkuin ennen. Arkana se hyppäsi lattialle ja jäi kysyvän surumielisenä eteensä tuijottamaan.
Syötyään harhaili Jussi levottomana kartanolla. Sanoi itselleen, että vartoo sopivaa tilaisuutta ottaakseen Mirriltä hengen. — Käväisi halkoliiterissä. — Siellä sen kyllä voisi tehdä, niin ettei olisi ketään näkemässä. — Jussi varasi halon, jolla sitten lyö, jos ei muu auta.
Mutta päivä valkeni arveluttavassa määrässä, eikä Jussi ollut vieläkään tehtäväänsä tehnyt.
— Ei mutta — kyllä sen nyt täytyy tapahtua!
Päättäväisenä meni Jussi tupaan.
Sydän kutistui Jussin, kun tuvan oven avatessaan näki Mirrin viattomana hiljalleen leikkivän oljen korren kanssa lattialla, ja Jussin nähtyään arkana hypähti kaappia kohti. Jussi loi avuttoman katseen äitiin ja Littuun, jotka pesivät astioita takan ääressä. He käänsivät päänsä toisaanne eivätkä puhuneet mitään.
Jussi vapisi kuin uinnin jälkeen, ja meni katsomaan, onko kello tullut vedetyksi tänä aamuna.
Tappamatta se Mirri Jussilta jäi ja tappamatta se olisi jäänyt muiltakin, jollei Limppu-Leena olisi sattunut tulemaan talon jouluvalmistuksia katsomaan. Äiti pyysi Leenaa siihen ja Leena sen tekikin, saaden palkakseen varileivän, sianlihaviipaleen ja kaksi kupillista kahvia sekä luvan tulla illalla hakemaan maitoa.
Niin sortui Mirri, kun ei tajunnut, mitä korkeammat voimat häneltä tahtovat.