— Tarvitsee kyllä… se tuli vasta joulun jälestä, joten käy ensimmäisiä päiviään. Olen minä koettanut vähin erin auttaa, mutta tuon suhteen en ole vielä ehtinyt.
— Ruvetaan puuhaamaan erityistä apurahastoa köyhien oppilaiden vaatetusta ja ruokkimista varten.
— Ruvetaan vain. Voit asettua puuhan etupäähän, mutta muista seurata neuvojani esiintymistavan suhteen, muuten kohtaat kovanpuoleisen kallion.
— Kyllä muistan.
Ryhdyin innokkaasti asiaan käsiksi. Siitä kehittyi ensimmäinen elintehtäväni vakinaisien toimieni ulkopuolella. Toimeni onnistui, kiitos Pappenheimin neuvoille. Ilman niiden apua olisin ehkä kärsinyt kovan tappion. Huomasin piankin, että olin kokemuksien ja ihmisviisauden suhteen täydellisesti kapalovöissä… kaikki tietoni oli kypsymätöntä kouluviisautta, joka ei täällä erämaan lasten seassa merkinnyt suuria.
Vasta täällä sulivat vereeni koulussa ahmitut opit, vasta täällä ne alkoivat takomaan olentoani… ja väliin oli ahjossa niin kova kuumuus, että hiki virtasi otsaani myöten alas.
Harrastukseni tietysti haarautuvat moneen suuntaan, mutta mikään ei minua niin innostuta, kuin köyhien oppilaiden vaatettaminen ja ruokkiminen. Se on ja pysyy elintehtävänäni varsinaisen kutsumukseni ohessa. En voisi nukkua öitäni, jos tietäisin että yksikään kansakoulun oppilas seurakunnassani kärsii kylmää ja nälkää. Terve, punaposkinen lapsi, joka kirjoineen ja tauluineen tassuttelee kouluun, on ihanin näky, mikä milloinkaan kohtaa silmääni virkatointeni ulkopuolella. Sitä silmäni halusta katselevat, ja usein silloin oma lapsuuteni pilkoittaa satumaisen vihantana ja kauniina silmiini.
Ja siihen yhdistyy lukemattomien lankojen kautta erään toisen pojan lapsuuden päivät — pojan, joka oli lyhytkasvuinen ja luonteeltaan arka kuin hiiri. Hän on samaa hyvää ainesta, kuin silloinkin. Sattuu usein tapauksia ja asianhaaroja, joissa kysyn hänen mielipidettään, ennenkuin päätän sinne tai tänne. Hänen lauhea neuvonsa on aina hyvä. Se ikäänkuin lievittää liiallista rohkeuttani, joka on synnynnäisiä ominaisuuksiani ja josta en ponnistelemallakaan tahdo päästä selvään eroon.
Valoa ja varjoa.
Virran talossa tapahtui muutos toisen selkään vallan lyhyessä ajassa, sillä tuskin oli nuorin poika lähtenyt vävyksi pitäjän toiseen kulmaan, kun jo emäntä kallistui tautivuoteelle, poti siinä muutamia viikkoja ja kuoli sitte tyynesti ja rauhallisesti, kuten hänen ikäiseltään leskeltä sopi toivoakin. Miesvainaja olikin häntä odotellut jo kymmenkunta vuotta kirkkotarhassa, kahden pahkapintaisen koivun välissä, jotka olivat suoraan sakariston ikkunan kohdalla — niiden välissä löytyi vielä tilaa Virran ehtoisalle emännällekin.
Jo lesken eläissä oli vanhin poika Eerikki kulkenut isännän nimellisenä käyden veronmaksuissa, henkikirjoituksissa ja muissa sellaisissa isäntämiesten toimissa, ja kun maahanpaniaisten jälestä pidettiin pesänjako, työnnettiin Virran talo yksimielisesti Eerikin niskoille; keskimäinen ja nuorin veli ottivat rahaosingon sekä irtaimesta että kiinteästä omaisuudesta.
Eerikki piirsi puumerkkinsä kaikkien paperien alle, joita hänen eteensä levitettiin, kuulutti itsensä käräjissä Virran isännäksi ja hankki rahaa lainaksi, jolla maksoi nuorimman, naimisissa olevan veljensä eroon; keskimäinen veli, Heikka, jäi Eerikin kanssa asumaan kotoisen kurkihirren alla ja tekemään talon töitä, kuten ennenkin äidin eläessä.
Molemmat veljekset olivat vakavia ja rotevia, mutta Heikka oli sentään vilkkaampi, irrallisempi. Se saattoi loruta tyhjiäkin tarpeen vaatiessa ja sillä oli luontainen taipumus käymään karkeloissa. Väitettiin että moni tyttö oli iskenyt silmänsä häneen, mutta peräytynyt syistä, jotka olivat kokonaan Heikan puolella, puolitiestä takaisin.
Eerikki oli peräti toista kalua. Ei käynyt kyliä eikä nauranut naisten jutuille, ainoastaan miehet ja miesten seurat huvittivat häntä. Hänessä oli ikäänkuin jotakin savustunutta, johon uppoutui kaikki hellemmät tunteet ja joka piti hänet erillään naisväestä ja lemmenvehkeistä. Mutta roteva, hirmuisen roteva hän oli varreltaan ja tietystikin väkevä ruumiin voimiltaan. Aivan satumaisia kaskuja liikkui kylässä hänen väkevyydestään… eikä ole syytä olettaa, että niissä olisi ollut kovinkaan paljon liiottelua, sillä kaikkine virheineen oli Eerikki kuitenkin kunnianhimosta vapaa. Ei se milloinkaan röystäillyt eikä suurilla sanoilla kerskaillut; kohautti vain olkapäitään, jotta leveä rinta hiukan paisui, kun milloin miesten kesken tuli puheeksi varren voima, hartiain tanakkuus ja muu sellainen vakava asia.
Talon kuuluttamisen jälestä odotettiin Eerikin ryhtyvän naimapuuhiin, kuiskailtiinpa jo taloja ja tanhuoitakin, jonne olisi sopiva lähteä onnea koittamaan, mutta kuukaudet kuluivat ja vuodet kuluivat eikä naima-yrityksistä tullut sen kummempiakaan. Ei kukaan kyennyt sanomaan, mitä miehellä oli mielessä, kun ei lähtenyt valintaan eikä ilmaissut salaisia ajatuksiaan edes puheniekoillekaan, joita tunkeili hänen ympärillään ensiaikoina hyvinkin ahkeraan. Ne olisivat naittaneet hänet päistikkaa jo ensimmäisenä isännyysvuotena, mutta into jäähtyi, kun kohtasivat vakavan, karhumaisen miehen, jonka pinta ja sisus oli niin kylmä, kova ja savustunut, ettei siihen noidan nuoletkaan ottaneet pystyäkseen. Luonnollisesti sitte kaikkien kuiskeiden ja arvelujen täytyi vähä vähältä vaieta, kunnes ei enää kuulunut hiiskaustakaan Eerikin naimapuuhista.
Ja aika riensi eteenpäin. Tuli hyviä vuosia, huonoja ja keskinkertaisia, aivan kuten vuosikymmenessä tapaa tulla. Oltiin pyhäinpäivän tienoilla, ilma oli kuivaa ja kylmää, mutta vielä ei ollut lumen rahtuakaan pudonnut routaisille maille. Eräänä lauantai-iltana ei Eerikki mitenkään saanut mietteiltään lepoa. Ajatukset, joita koetti karkoittaa kauas luotaan, tulivat saman tien takaisin ja ikäänkuin puistelivat kourillaan häntä. Ne olivat joskus ennenkin samaa tapaa pitäneet, mutta ei niin voimakkaasti kuin nyt. Olivat aina lopulta itsekseen tyyntyneet ja syvä uni oli niiden reuhkinan lopettanut. Mutta tällä erällä eivät ensinkään näyttäneet aikovan tyyntyä, ei miltään puolelta.
— Paljon selittämätöntä ja kummallista on ihmiselämässä, virkahti Eerikki huokaavalla äänellä, kun katseli kiiluvia tähtiä, jotka ikkunan kohdalla tuikkivat. Nousi sitte ylös, puki ylleen ja haki soihdun, mennäkseen talliin panemaan apetta hevosille. Mutta puolitiessä tulikin Heikka häntä vastaan.
— Luulin sinun vielä olevan kylillä, virkkoi Eerikki, pyörtäen samassa ympäri, kun näki veljen tulevan suoraan tallin puolelta.
— Johan tuota on ollut aikaa kyläillä, on jo melkein puoliyö.
— Onhan se jo.
Ja tupaan meni jälleen Eerikki, sammutti soihdun, veti saappaat jalastaan ja istahti sängyn laidalle. Istui siinä hetkisen, istui ja mietti ankarasti. Nousi sitte äkkiä ylös, hiipi hiljaa veljen kamaria kohden, veti oven auki ja kysäsi:
— Heikka, joko nukut?
— Enhän minä vielä ihan…
— Olisi puhuttavaa sinulle, aivan tärkeätä asiaa.
— Puhu vain. Olen minä vähin huomannut, että sinua joku vaivaa.
— Niin, näetkös, minä olen jo neljänkymmenen vanha.
— Aivan paikalleen… tänään on syntymäpäiväsi.
— Ja sinä olet viittä vuotta nuorempi.
— Olen runsaastikin.
— Näetsä, minä olen ajatellut, että kun ei tässä kuitenkaan tule naitua…
— Miks'et nai, Jumalan luoma? Kyllähän isäntä-mies aina…
— No, se on minun asiani… ei kuulu kellekään…
— Tietysti, oma asiasi se on.
— Mutta minä olen ajatellut, että sinä naisit ja…
— Eihän minulla ole taloa.
— Ei olekaan, mutta sinulla on mieli naimaan ja… talon saat minulta eloneen, kaluneen.
— Entä sinä? Mitä aiot tehdä itsesi kanssa?
— No, minä rupeen takavaariksi… olen erinomaisen sopiva siihen.
— Sepä erinomainen tuuma.
— Näetsä, kun ei minulta kuitenkaan tule naitua, niin on vaara kädessä, että tämä Virran talo menee vieraalle. Kun se kerran on isän perintö, voisi se pysyä omalla suvulla, vai miten? Eikö ole järkevästi ajateltu?
— No, onhan se sitäkin. Mutta tuumimista se vielä kaipaa.
— Tietysti niin. Tuumitaan asia oikein pohjaa myöten ja sovitetaan sitte kohdalleen.
— Sovitetaan vaan… kyllä minä suostun, mutta viettelemään en rupee.
— No, no, Virran veljesten välillä ei semmoinen sana tule kysymykseen.
Ja takaisin tupaan asteli jälleen Eerikki, riisui yltään vaatteet, viskausi vuoteelle ja nukkui oitis. Aamulla tuntui olo ihka toisellaiselta. Mieli oli paljon kevyempi, huolettomampi ja iloisampi. Isännyyden vaihetuksesta eli tuon järkevän tuuman keksinnöstä valui itsetyytymystä joka luuhun ja jäseneen. Hymy tuli väkisinkin huuliin, kun ajatteli itseään vanhana, harmaapartaisena takavaarina, joka talvis-iltoina pystyvalkian valossa kiskoo päreitä, kesäisin kalastelee, syksyllä käy ansoilla j.n.e. Ja Virran talo jää kun jääkin omalle suvulle. Velimies, naisväen suosikki, tuo emännän taloon ja elämä alkaa tuntua perheelliseltä, kun saa kuulla lasten parkua — jotakin, jota ei Virran talossa miesmuistiin oltu kuultu.
Taisi kulua pari kolme viikkoa edelläkerrotusta lauantai-illasta, kun jo Virran talossa tapahtui isännän muutos. Heikka, keskimäinen veli, sai talon eloineen kaluineen, kun otti maksaakseen velan, joka nuorimman veljen välejä selvittäessä oli tehty pitäjän säästöpankkiin. Eerikki ei vaatinut itselleen muuta kuin runsaanpuoleisen eläkkeen ja siten ei koko kaupassa lausuttu ainoatakaan väitesanaa; luovuttaja sekä vastaanottaja olivat molemmat yhtä tyytyväisiä.
Sitte Heikka kuulutti käräjissä Virran talon nimelleen ja Eerikki vei eläkekirjansa yliaittaan. Siellä oli suuri, vahvasti raudoitettu ja laatikolla varustettu kirstu ja kirstun laatikkoon hän säilytti tärkeän paperin; avaimen kätki hän jyvähinkalon permannon koloon. Vuoteen pariin ei tapahtunut mitään, joka olisi poikennut vanhoista oloista. Veljekset raatoivat yhdessä talon töitä, söivät samassa pöydässä ja löivät älynsä yhteen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Mutta sitte alkoi kuulumaan kuiskeita, että taloon oli hankkeissa tulla emäntä. Pian kuiskeet yhättivät Eerikinkin korviin, mutta vastenmielisen ilmeen ne heti loihtivat hänen rosu-ihoisille kasvoilleen. Vihdoin, kun kuiskeet yhä yltyivät, rupesi hän tiedustelemaan asiaa suoraan veljeltään. Virkkoi hiukan epäilevästi:
— Huhutaan että nait Tuimalasta… Onko jutuissa perää?
— Kyllä on aikomus, vastasi Heikka, vakavasti ja reippaasti.
Eerikin muoto muuttui harmajaksi, mutta hän ei lausunut ainoatakaan moitteen sanaa.
— Senkö vanhimman kanssa olet asioissa?
— Sen kanssa… nuoret eivät ole niin järkeviä.
— Ja milloin aiot häitä viettää?
— Jouluksi niitä on tuumittu.
— Niin vainen, mitäpä niistä pitkistyksistä… jo se on aika sullakin.
Tuimalaiset olivat pitäjän menneitä suuruuksia, sellaisia, jotka olivat rikkaan kadehdittavalta asemalta yhden miespolven kuluessa luikuneet vähempi-varaisten vertaisiksi. Suku oli suuri, mutta omituista kyllä, sama alaspäin vieriminen oli melkein kaikkien jäsenten tuntomerkkinä. Vanhempain ihmisten korvissa, jotka olivat nähneet Tuimalaisten loisto-ajan, oli suvun nimellä kummallinen sointu; se oli kuin rämähdys rikkinäiseen soittokoneesen, joka ennen oli niin komeasti ja lumoavasti helähdellyt.
Ja Tuimalasta se tuotiin emäntä Virran taloon, soitolla, hälinällä ja pyssynlaukauksilla. Siitä lähtein elämäkin muuttui uudenmoiseksi, entiset tavat ja järjestykset vetäytyivät piilosalle uudempien tieltä ikäänkuin vanhuuttaan häveten, Palvelusväkeä lisättiin, asuinrakennus korjattiin ja maalattiin, pihan ympäri laitettiin uusi aita, piha somistettiin kukkais-istutuksilla, hedelmäpuilla ja marjapensailla. Lyhyesti sanoen, pantiin toiseen muotoon koko kotoinen elämä.
Alun alkaen katseli Eerikki vinosti kaikkia noita sievistyspuuhia, joita niin rentonaan tehtiin. Toisinaan häntä oikein harmitti ja harmia ei suinkaan lieventänyt se seikka, ettei hänen neuvojaan ja mielipiteitään enää kysytty missään asiassa. Muutokset suunniteltiin aivan hiljaisuudessa ja lausuttiin vaan lyhyet määräykset tekijöille. Kun lasikuistia ruvettiin rakentamaan, ei Eerikki enää malttanut mieltään, vaan meni velimiehen puheille, rykäsi kerran kaksi ja virkkoi sitte:
— Tämä on hullutusta, Heikka, tämä kaikki tyyni… ei Virran manttaali kannata tämmöistä.
— Mutta jos kannattaa, vastasi velimies jykevästi.
— Ei kannata, sanon minä.
— Mutta minähän isäntä olen.
— Jahah, jahah, no kunnia sille, jolle kunnia tulee… sinä se isäntä olet.
Se oli ensimmäinen keskustelu häitten jälkeen Virran veljesten välillä.
Aikaa myöten vieraantuivat he toisistaan yhä enemmän ja kului viikkoja, jolloin eivät he vaihtaneet luotua sanaa toistensa kanssa. Eerikki kävi aamusta iltaan työssä, Heikalla oli omat puuhansa, omat seurustelu-kumppaninsa ja neuvonantajansa, nimittäin emännän sukulaiset. Parin vuoden kuluttua otti hän pitäjän pankista lainan. Silloin Eerikin veri kuohahti ja salaa, kenenkään näkemättä, repäsi hän tukkaansa useamman kerran. Ei tiennyt kumpaako enemmän kirota, vaimon vaikutusvaltaa vaiko miehen pehmeyttä. Molemmat olivat seurauksiltaan yhtä surkeita, onnettomia. Velimies oli kuin lumottu, oli kokonaan tahdoton välikappale vaimon käsissä, se näkyi selvään kaikista toimista.
Eerikiltä loppui toisenkin kerran maltti. Kun piika pantiin kesken vuotta pois palveluksesta, ilman että Heikka edes yrittikään vastaväitettä tekemään, meni Eerikki renkien aikana emännän nenän eteen ja mölähytti sanoa karkealla äänellään:
— Sinä olet sukusi paraita. Sano minun sanakseni, että kymmenen vuoden päästä ei Virran talossa ole muuta kuin velkaa ja nälkää. Se on Tuimalaisten tuntomerkki, että niiden kainalosta tippuu köyhyys, mihin ikänä joutunevatkin. Sano minun sanakseni.
Emäntä lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja virkkoi:
— Tiedetäänhän se, ettei sinun päässäsi ole kaikki ruuvit paikoillaan.
Eerikin sopimatonta käytöstapaa raskautti tärkeä seikka, isäntä nimittäin ei ollutkaan silloin saapuvilla. Kun veljekset seuraavana päivänä kohtasivat toisensa kahteen kynteen, virkkoi Heikka tuiman puoleisesti:
— Minä komennan itse vaimoani, pane se mieleesi vastaisien aikojen varalle. Eikä sen tarvitsekaan muille kelvata eikä muiden mieltä noutaa.
— Tietysti niin, vastasi Eerikki… tuli malttamattomuudessa sanotuksi liian rouvisti.
Puolen vuoden kuluttua sananvaihdosta emännän kanssa sattui iloinen tapaus Virran talossa, mutta Eerikkiä ei käskettykään tervehtimään äitiä ja pienokaista, vaikka hän niin kiinteästi odotti. Kummiakin valitessa mentiin koreasti hänen sivutseen ja otettiin Tuimalasta molemmat. Tuo oli, tähän-astisista tapauksista melkein karvain pala niellä, se tahtoi salaa heristää kyyneleitäkin karhumaisen miehen silmistä.
Mutta yhäti teki Eerikki talon töitä, söi palvelijain kanssa, huolehti kynnöistä ja kylvöistä ja piti varalla että työt tuli kunnolleen tehdyksi. Sitte hänelle kerran sattui ikävänlainen tapaturma. Hän löi kirveellä pahoin polveensa, joutuen makuulle moneksi viikoksi. Ja hän menetti kärsivällisyytensä, kun näki miten vastenmielisesti ja armojen alta hänelle annettiin hoitoa emännän puolelta. Ne olivat tosin kaikki tyyni pikkuseikkoja, mutta niin kiusallisia, että kiehuttivat sappea kuin pahin myrkky. Kerran, jalan vielä ollessa siteissä, sattui emännän kanssa toinen sanailu, ankarampi ja seurauksiltaan tärkeämpi kuin ensimmäinen. Eräänä iltapäivänä tuli Eerikki ansoiltaan kotiin, meni pöydän päähän ja käski tuomaan ruokaa. Heikka sattui silloin olemaan kaupungin matkalla. Emäntä vastasi kiusallisesti ja riidanhaluisesti, että aterian aika oli jo ohi. Silloin Eerikki löi nyrkkiä pöytään, jotta nurkat tärisivät ja kysyi eikö emäntä tiennyt, kuka oli talon vanha kanto.
— Ei tässä mitään kantoa ole, vastasi emäntä. Kun teet työtä, saat syödäksesi.
— Kiusahinen, etkö tiedä että Virran Eerikillä on eläke… on leipää ja leivän särvintä.
— Mikä eläke…? Ei sulla mitään ole, miesraukka!
Silloin Eerikki unhotti siteessä olevan haavan ja hyppäsi ylös kuin käärmeen purema. Ja juoksi suoraa päätä yliaittaan, otti nurkasta tuulaan ja väänsi kirstun lukon rikki. Avasi laatikon, kouraili, kopeloi… mutta eläkepaperia ei sieltä enää löytynytkään.
Sen oli Tuimalan tuima tytär vienyt!
Heikalla oli siksi Virran suvun verta suonissa, ettei ruvennut käräjöimään veljensä kanssa, vaan sovitti asiat paikalleen sovinnolla. Tehtiin uusi eläkekirja, jonka Eerikki vei lainvahvistettavaksi vielä samana syksynä. Mutta julkinen häpeäjuttu tapahtumasta kuitenkin tuli, sillä koko pitäjässä tiedettiin kertoa, miten Virran emäntä varasti eläkekirjan ja poltti sen, toivoen pääsevänsä silmätikustaan eroon ja saavansa sen vanhoiksi päivikseen keppikerjäläisen asemaan.
Tapahtuman jälestä muutti Eerikki kotoa pois, tekemään vieraan töitä, eikä hänellä lähteissä ainakaan ollut aikomusta enää elämän ijässä avata Virran talon ovea, vaikka tulen nurkissa näkisi. Hänen vakava luonteensa, joka ei juuri lapsen leikistä ottanut suuttuakseen, oli noina viitenä vuotena, jotka Heikan naimisesta olivat kuluneet; saanut niellä niin monta väkevää marjaa, niin monta karvasta palaa, että mieli oli ikäänkuin reunoja myöten täyttynyt suuttumuksella. Ei niin paljo veljeä kohtaan, sillä hänen ainoa vikansa oli liiallinen pehmeys, mutta veljen vaimoa, Tuimalan tytärtä kohtaan. Se ja sen sukulaiset, ne juuri olivat tehneet Heikan siksi, mikä se nyt oli, sellaiseksi ponnettomaksi nahjukseksi, jota akka sai vallita ja komentaa kuin karjapoikaa.
Eroomispäivästä alkaen vaati Eerikki eläkkeen veljeltään, tärkeämmästä vähäpätöisimpään saakka, mutta työhön kykenevä kun oli, muutti hän saatavansa vuosittain rahaksi, paitse minkä antoi hoivaajalleen, eräälle äitivainajan sukulaiselle, jonka luona tapasi usein asuskella.
Sillä lailla eleli hän monia vuosia.
Virran oloista tuli usein viestejä hänelle, mutta ne eivät olleet ilahuttavaa laatua. Hilloin oli joku velkajuttu viestinä, milloin riitoja palvelijoiden kanssa, milloin mitäkin selkkauksia, joita sitte kymmenet kielet kertoivat, pannen kukin tietysti hiukan siipiä sivuun. Tosiasiana kuitenkin pysyi, ettei köyhyyttä ja puutetta ajan pitkään enää voitu Virran talossa kokonaan peittää. Se pilkahti väkisinkin näkyviin jyvälainoissa, verorästien kuulutuksissa, hevosien laihtumisessa ja monessa muussa kohdassa. Ja kerrottiinpa että isäntä häpeäjutun jälestä, eli siitä päivästä saakka, kun Eerikki kimpsuineen lähti oven edestä kylää kohden kulkemaan, oli muuttunut harvasanaiseksi, melkeinpä surullisen näköiseksi, ja että emännän tuimuus oli tasoittunut sitä mukaan kuin jyvälainat ja muut puutteen oireet kävivät ilmeisemmiksi. Sanottiin ettei se enää haastanut tikusta riitaa piikain kanssa.
* * * * *
Kymmenen pitkää vuotta ja kappale yhdettätoistakin oli kulunut siitä kun Eerikki lähti Virran talosta vieraan työtä tekemään. Oltiin kevään puolella, juuri kelirikon rajalla. Päivä paistoi aukeamilla lämpimästi, mutta metsäseuduilla lumikinokset vielä pitivät ilmaa viileämpänä, talvisempana. Eerikki asteli kotiin kirkolta. Hiki virtasi hänen otsalleen, sillä ankaran ristiriitaiset tunteet riehuivat ja kuohuivat hänen sielussaan. Verorästejä kuuluttaessa oli mainittu Virran isännänkin nimi — kruununvero oli jäänyt veljeltä maksamatta taas sinäkin keväänä. Oli ollut huononpuoleiset ajat kahtena viimeisenä vuotena. Etanat, liiat sateet ja yökylmät olivat turmelleet laihot ja ryöstäneet maanmieheltä hänen vaivannäkönsä hedelmät. Ahdinko pyrki olemaan paikkakunnalla yleinen, vaikka tietysti eri mitassa yksityisiin nähden. Vankat talot, joilla oli vanhaa törkyä, suoriutuivat kutakuinkin, mutta vähempi-varaiset ja ne, joilla oli velkoja, joutuivat kylläkin lujalle. Viimemainittujen joukkoon kuului Virran talokin, sielläkin syötiin lainaviljasta tehtyä leipää ja velan korkojen suorittamisessa oltiin kireällä. Kaiken muun lisäksi oli kruununverokin maksamatta, oli rästinä kuulutettu kirkossa, ja talo siten leimattu köyhyyden leimalla — Virran vankka talo! Ja Eerikki pyyhki hikeä otsaltaan.
Hänellä oli rahaa povilakkarissa paksu tukku… oli kahteen tuhanteen markkaan, eli kaikki mitä oli kymmenen vuoden kuluessa eläkkeistään saanut. Ja velimiehellä oli kruununvero maksamatta! Ja pappi oli saarnannut, ettei riitä, vaikka antaa veljelle seitsemän kertaa anteeksi, pitää antaa seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Koskiko tuo määräys häneen, Virran Eerikkiin, jota veli ja veljen vaimo olivat niin kiittämättömästi kohdelleet ja jolle olivat hyvän pahalla maksaneet? Ei suinkaan. Muihin se koski, semmoisiin, joissa oli syytä kahden puolen, hänessä ei ollut lainkaan syytä. Ei mitään pahaa hän ollut tehnyt heille, päinvastoin hyvää. Talonsakin oli heille ilmaiseksi antanut. Mutta he olivat tehneet hänelle harmia ja mielipahaa. Eläkekirjankin anastivat konnamaisessa tarkoituksessa. Ne ne olivat itse syypäät, eikä hän.
Vihasiko hän veljeään, emonsa lasta? Mitähän vielä, ei hän vihannut eikä vainonnut. Sai se tulla hyvinkin toimeen hänen puolestaan, ei hän osaltaan pahaa sille suonut, ei vahinkoa eikä onnettomuutta toivottanut, ei lähimaihinkaan.
Mutta soiko hän hyvää sille, rakastiko hän sitä? — Kuumaksi käy, melkeinpä liian kuumaksi. Se oli mutkikkaampi kysymys, tuo hyvän suominen ja rakastaminen. Kun hänellä, Eerikillä oli rahaa ja veljellä oli vero maksamatta. Se oli melkein samaa kuin nähdä ihminen hädässä ja auttamisen sijaan huutaa sille: "minä toivon että pelastut". Vallan sitä laatua se oli hyvänsuominen ja rakastaminen hänen puoleltaan. Sillä hän oli hyvinvoipa ja rahallinen, ja veli oli velassa ja söi lainaleipää eikä voinut veroaankaan suorittaa määräaikana.
Mutta veli oli ollut kiittämätön häntä kohtaan. Eikö se muuttanut asiaa? Totta kai. Sanotaanhan että mies miestä vastaan. Mutta pappi sanoi: Jos sinun veljes seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan ja — —
— Miten käy kuumaksi… ei luulisi päivän vielä noin lämmittävän.
Virran tienhaara tuli lähelle, Eerikki seisahti, pyyhki hikeä otsaltaan, astui muutaman askeleen, seisahtui taas ja pyyhki hikeä. Hänen oli kuuma, hirveän kuuma. Papin saarna, setelitukku, maksamaton vero ja ahtaat ajat kiehuttivat hänen ajatuksiaan. Joku väkevä voima veti häntä Virran tielle, joku mahtava ääni kuiskasi hänelle rauhan ja sovinnon sanoja ja kielsi häntä tinkimästä papin saarnasta ja vääntämästä sitä siksi, ettei se muka häneen niin puustavillisesti koskenut. Ja vielä leimahti mieleen, että Virran emäntä oli ehkä masentunut ja että veli ehkä kovinkin kaipasi häntä. Ja välähti sekin mieleen, että saarna ja kirkossa käynti oli erinomainen johdatus, ja että oli synti taistella hyvän hengen vaikutusta vastaan.
Ja hän astuu ensimmäisen askeleen Virran tietä, astuu toisen ja kolmannenkin. Kun oli astellut puolituntisen, tyyntyi mieli, hiki herkesi juoksemasta. Mieli tuntui kevyeltä, mutta varmalta, kaikki ristiriitaisuus oli vaiennut.
Tuntisen käveltyään joutui hän perille… avasi oven ja astui sisään.
Heikka istui penkillä, nojaten pöytään kyynäspäillään, emäntä tuuti nuorinta lasta nukkumaan.
— Hyvää päivää! ja Eerikki meni kättelemään emäntää… ja terveisiä kirkosta.
Heikan katse painui laattiaan, mutta Eerikki meni häntäkin kättelemään.
— Terve veli.
— Terve, terve. Käy istumaan.
— Siellä ei ole enää paljon kelistä tietoa, aukeilla varsinkaan.
— Ei suinkaan.
Puhe sammui tuohon.
Paljon oli emäntä entisestään muuttunut. Poissa oli korskea ryhti, suvun tuntomerkki, poissa oli kylmä, ylpeä katse, ja sijaan oli tullut pehmeyttä, ystävällisyyttä.
Velimies oli samallainen kuin ennenkin, mutta hiukan surullisempi.
— Sulla on taaskin kruununvero rästinä (Heikan kalvakkaat kasvot hiukan tummenivat), eikä ihme, nyt on ahtaat ajat.
— Ahtaat on.
— Minulla olisi pariin tuhanteen markkaan rahoja ja… no voithan arvata, että tuolla vieraiden orsien alla tulee ikäväni tätä isänmajaani. Minä ajattelin, että eiköhän tässä sovittaisi jälleen yhdessä elämään ja asumaan, nyt kun kumpikin olemme koetelleet vähä yhtä ja toista. Eläkekin rasittaa sinua… ja minä kykenisin vielä vähin töihinkin. Eteenpäin se olisi sekin, kun on niin ahtaat ajat. Vai mitä luulet?
— Veljeni, lausui Heikka hiljaa ja vapisevalla äänellä, minä olen kymmenen vuotta odottanut sinua.
— No parempi sitte myöhään kuin ei milloinkaan.
Vanhemmat lapset, jotka olivat juoskennelleet ulkona, ryntäsivät samassa sisään, nauraen ja meluten.
— Eero, mene tervehtimään setää, käski emäntä vanhinta poikaa, sitä samaa, jonka syntyessä niin loukkaavasti oli kohdeltu Eerikkiä.
Poika totteli kiltisti.
— Setä jää nyt meille asumaan, virkkoi Heikka… ja se on hyvä setä lapsille.
Eerikki hymyili onnellisesti.
— Täällä on vielä yksi, virkkoi emäntä… tule katsomaan tätäkin.
— Miten se on vanha?
— Vasta vähän yli puolen vuoden.
Valoisaksi nuo kävivät Eerikin kasvot, kun katseli kehtoon, jossa hento lapsi oli uneen vaipumaisillaan.
Mutta Heikka viittasi häntä tulemaan kamariin kanssaan, ja Eerikki läksi. Kauvan he siellä viipyivät kahden kesken…
Aamulla lähti Heikka nimismiehen luo ja maksoi rästinä olevan kruununveron. Sieltä palattuaan ajoi hän kylään ja toi velimiehen tavarat jälleen kotiin.
Virran veljesten välillä oli tapahtunut sovinto.
Hattuni historia.
Se päivä on vielä nytkin kirkkaasti muistossani. Aamulla satoi tiheästi, mutta ehtoopuolla ohenivat pilvet, taivaan sininen kansi rupesi kuultamaan, auringon valo säteili ensin korkeuksissa, sitte se salaa pujahti alas kaduille, pihoille ja tirkistipä vihdoin rautakaupankin ikkunaan, jonka takana minä seisoin, katsellen koulupoikia, ajureja, torimatameja, rantajätkiä. Nuo onnen lapset saivat vapaasti liikkua ja lekotella päivänpaisteessa, minun raukan sitävastoin täytyi seisoa päivät pääksytysten rautapuodissa ja odotella ostajia ja valehdella ja pettää kuin mustalainen.
Katselin ja katselin, mutta mielialani yhä synkkeni. Äkkiä tuli rohkea tuuma päähäni. Mitäpä jos omin luvin ottaisi vapauden hetken ja sulkisi puodin ovet pari tuntia aikaisemmin. Nyt kun ukkokin on Pietarin matkalla. Hattukin olisi jo ostettava, jos sillä nimittäin mielii jotakin vaikuttaa. Näin kevätpäivinä sitä luulletikin ihaillen katseltaisiin, mutta ei enää myöhemmin kesällä, jolloin niitä ilmaantuu jokaisen veitikan päähän. Jos nyt…
Ja moniaan minuutin perästä löysin itseni hattukaupassa. Katselin ja valikoin, siksi että osuin saada sopivan, värin ja ko'on puolesta. Se oli kallis, maksoi seitsemäntoista markkaa. Mutta kyllä oli kauniskin. Väri oli hienon hallava, syrjät kahtaanne kaarevat, silinteri niin taiteen vaatimuksien mukainen, että silmä vaipui pelkkään ihmettelemiseen.
— Mitähän tuo nyt sanoo Alma…?
Tulin kadulle, mutta en mennyt suoraa päätä Alman luo. Teki mieleni näyttää hattua ensin Josefiinalle, jonka kanssa olin ollut viisi viikkoa lemmenleikissä. Hän kylmeni minulle ja mieltyi toiseen, mutta emme kumpikaan surreet rakkauttamme emmekä pitäneet mustaa mieltä toisiamme kohtaan. Kolonialikaupasta, jossa Josefiina palveli ostin tupakit, saapasmusteet, paidan napit ja muut tarpeeni. Olimme asettuneet täydellisesti ystävyyden kannalle.
Astelin katuja, mutta en pitänyt kiirettä. Olin olevinani iltakävelyllä, vaikka varsinainen tarkoitukseni oli näytellä yleisölle hienoa hattuani. Onnistuin aikeisani hyvin, sillä hattu herätti ansaittua huomiota. Ei yksikään nainen mennyt ohitseni, luomatta silmäystä hallahtavaan silinteriini, silmäykset usein näyttivät minusta ihastuneilta, erinomaisen virkeviltä. Vanhat herratkin nostivat kohdallani silmäystään ylöspäin ja siten lisäsivät riemuani.
Josefiina istui tiskin takana, salakähmää lukien mielikirjailijansa Flygare-Carlénin romaania — muusta kaunokirjallisuudesta hän ei sanottavasti piitannut — ja kun näki minun aivan vieressään, virkkoi ihastuneesti:
— Ah!
Kohotin hattuani ja lausuin hyvää iltaa.
— Miten jaksat? Tarkoitan, onko rahtuakaan toivoa, että päähenkilöjen vaiheet voisivat päättyä suuteluun tai muuten onnelliseen loppuun.
— Ei ole paljo toivoa. Musta yö vielä kaikki peittää… Ah, tuo sun hattusi…
— Onko makusi mukainen?
— On, niin erinomaisesti. Nikolain täytyy myöskin ostaa tuommoinen, ihan välttämättä.
Josefiina kaatoi minulle juomalasillisen vattupunssia, ruveten samassa jatkamaan keskeytettyä lukuaan. Kohta, johon äsken oli pysähtynyt, oli ylen intressantti ja salaperäinen. Romaanin päähenkilöt nimittäin joutuivat pimeässä salissa toistensa syliin pelkästä erhetyksestä. Ja kaikki sujui niin varovaisesti, että eroaminenkin tapahtui täydellisessä tietämättömyydessä…
Kun punssi loppui, lähdin ulos, kävelin esplanaadilla ja tulin vihdoin Alman luo. Hän korjaili vanhaa kesäpukuaan, mutta nähtyään minut, viskasi hän työn pois, juoksi kaulaani ja virkkoi:
— Rakas Alfred… Sinulla on uusi hattu!
— No mitäpä tuosta. Hyvää iltaa, lintuseni.
Ja minä kohotin hattuani vasemmalla kädellä, joka oli vapaa.
— Ah, kun se on kaunis. Tänäänkö ostit?
— Aivan äsken.
Alma sitä silitteli, käänteli ja tarkasteli joka puolelta. Kun kyllääntyi pitelemiseen, niin pani omaan päähänsä ja meni kuvastimen eteen. Seisoi siinä ja katseli omaa kuvaansa hatun kera, tekeytyi hienoksi keikariksi, iloiseksi ja minkä miksikin.
Istuin sohvalle, nauttien onneani. Elämäni kaikki hankaluudet, ikävyydet, kaikki epäsoinnut olivat tyyntyneet, usvan lailla haihtuneet. Onnen tunne aaltoili povessani mahtavasti enkä muistanut muuta, kuin että olin kahdenkymmenen vanha, että minulla oli morsian… ja uusi hattu.
— Rakas Alfred, Alma virkkoi, tullen viereeni istumaan.
Olin liian onnellinen, voidakseni sanaakaan vastata.
— Tällä hetkellä tunnen rakkauteni suuruuden… Sinulla on jo uusi hattukin, mutta oletko jo ajatellut milloin…?
— Jatka vaan, kehoitin iloisesti, aavistamatta lainkaan onneni silmänräpäyksellisyyttä.
— Milloin alotat oman liikkeen?
— En tiedä.
Onneni oli mennyttä… Kylmä ahdistus valtasi sydämmeni.
— Milloin?
— En tiedä… Ajat eivät ole sopivat.
— Mutta tulevat pian. Eikö niin?
— Eiköhän nuo tule…
Nousin ylös, lähteäkseni kotiin, mutta Alma pidätti minut. Pani hatun päähänsä, kohenteli sitä ja sovitteli eri asentoihin, milloin enemmän otsalle, milloin oikealle tai vasemmalle puolelle kallelleen. Vihdoin otti käsille kynän ja mustetta, painalti hikihihnaa nurinpäin, ruveten lakilla siihen tuhertelemaan. Kun sai valmiiksi, näytti minulle ja kysyi samassa, eikö ollut sievästi tehty.
— On, sievästi on.
Näin hihnaan piirretyksi nimeni alkukirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun, kuun ja päivän.
— Kiitos, kultani… Mutta nyt minun pitää joutua illalliselle. Nuku makeasti ja uneksi minusta.
— Hyvästi, rakas Alfred. Tuleehan se sopiva aika pian. Eikö niin?
— Eiköhän tuo tule…
Kylmän ahdistuksen valtaamana tulin kadulle. Onneni oli kerrassaan purjehtinut kovalle karille eikä ollut irti pääsemisen toivoa. Oma liike, siinäpä se juuri oli kipeä kohta. Ruveta miettimään perpetuum mobile'a tai jotaki muuta mullistavaa keksintöä, olisi ollut verrattain helppoa sen suhteen kuin ryhtyä puuhaamaan omaa liikettä. Olin kyllä oppinut valehtelemaan ja pettämään, mutta siihenpä rajoittuvatkin kaikki liiketaitoni. Sen verran mitä omalla järjelläni huomasin, oli minun mahdoton alottaa mihinkään suuntaan. Seitsemäntoista vanhana kyllä olin kuvitellut, että kerran joku onnen sattuma viskaa minut rautakaupan ovesta ulos parempaa onnea kohden, mutta vuodet olivat tipahdelleet nenäni ohitse eikä mitään sen suuntaista ollut tapahtunut. Luottamukseni onneen alkoi horjua, epätoivo rupesi päivä päivältä puhaltelemaan kylmää henkäystä sydämmeeni. En nähnyt yhtään keinoa, jolla irroittaa onneni karista irti.
Kesä kului loppuun, milloin vitkalleen, milloin hurjaa vauhtia. Kesän kuluessa sattui minun suhteeni joukko mitä erilaisimpia ja kirjavimpia tapahtumia. Jokaisella niistä oli salakynnet, joilla iskivät kiinni toinen toiseensa. Ja vihdoin niistä muodostui semmoinen kimppu, että olin menettänyt paikkani ja saanut Almalta rukkaset. Päälle päätteeksi piti minun lähteä pitkälle matkalle. Myytyäni kelloni, löysin itseni juutalaisen parissa hattua kaupittelemassa. Se oli kokonaisuuden viimeinen tapahtuma.
Koettaen saada hatusta edes puolta hintaa, kiinnitin ukko Rubenin huomiota sen etevyyteen, taiteellisuuteen, hienouteen. Mutta kavala israelilainen näytti kovin huonoa makuaistia, morkkasi myötänään hattua rumaksi, vanhaksi. Lopulta tarjosi viisi markkaa. Minun ei auttanut muu kuin suostua. Viidellä markalla pääsee nykyajan kulkuneuvoilla pitkän matkan eteenpäin.
Juutalaisnylkyrin omaisuudeksi jäi mun kaunis, hallahtava silinterihattuni.
Josefiinalle menin sanomaan hyvästi. Tyttö raukka näytti erittäin surulliselta, liikutetulta. Epäillen ettei tuo kaikki ollut minun tähteni, johdin puheen Nikolaihin. Aavistukseni oli tosi, heidän välinsä oli laskeutunut jäätymäpisteesen asti. Nikolailla oli uusi…
— Hänessä ei ole muuta kuin kiiltävä kuori, virkkoi Josefiina surullisesti… ja petollinen sydän.
— Ystäväiseni, rohkenin huomauttaa hänelle. Vuoroon vieraissa käydään.
Josefiina vaikeni hetkeksi.
— Milloin lähdet?
— Nyt oitis, neljännestunnin kuluttua.
— Minne?
— Ensin itään, sitte pohjoiseen.
— Tuletko enää milloinkaan tänne?
— Jumala tiesi… riippuu siitä miten asiat alkavat luistaa.
Lähdin Josefiinan luota suoraa tietä asemalle ja junaan. Ennenkuin istuuduin, pudistelin itseäni ikäänkuin irtautuakseni kaikista menneisyyden muistoista ja vaikutuksista.
Juna vei minut kauas…
Aloin ponnistelemaan, nukuin vähä, mutta valvoin paljo ja liikuin valppaasti kuin jahtikoira. Onni seurasi minua, mihin ikänä ryhdyinkin. Oltuani vuoden toisen palvelijana tukkitoimissa, rupesin liikkumaan omin päin. Ostin metsäkappaleen ja annoin käsirahoiksi, mitä olin voinut vuoden kuluessa saada säästöön. Voitin kaupassa hävyttömästi. Tukkipuista sain maksamani hinnan monikertaisesti takaisin, kaupanpäällisiksi jäivät vielä pienet puut, jotka hakkautin haloiksi, nylkeäkseni kaupasta mahdollisimman suuren voiton. Nimeni rinnalle alkoi kasvaa liikemiehen mainetta ja luonnollisesti sen mukana suurinta luottamusta. Älysin jo, miten suuri arvo oli valehtelemisella ja pettämisellä, noilla kahdella taidolla, jotka rautakaupassa ollessani olin oppinut. Ne olivatkin onneni syvät syntysanat…
Lähes viisi vuotta kului, ennenkun jouduin käymään Helsingissä. Oli taaskin kirkas kevätpäivä. Esplanaadilla vilisi väkeä, kävelyhetki oli juuri alkanut. Tulin pankista, jonne olin jättänyt ensimmäiset kahdeksantuhatta. Ohjasin askeleeni kapealle kadulle, ja silmäni etsivät tuttua kylttiä. Turhaan. Koko talo oli hävitetty ja sijalla seisoi nelikerroksinen kivirakennus. Katselin ja painoin kädellä otsaani. Ohimoni tuntui kovin kuumalta.
Riensin tapaamaan Almaa, koputin ovea, tuttu ääni käski astumaan sisään. Käänsin avainta, vedin oven auki ja näin samaisella sohvalla, jossa viisi vuotta sitte onnetar minua pari silmänräpäystä syleili hentoisilla siivillään, Alman ja lasisilmäisen herran, suloisissa rakkauden haaveiluissa arvatenkin.
— Tässä on sulhaseni, virkkoi Alma, esittäen meidät toisillemme.
— Toivon onnea, tavailin kömpelösti.
Vasta muistin, että olin huolettomasti puettu. Jalassani oli pitkävartiset saappaat, ylläni maalaisräätälin tekemä puolivillainen takki, kalvostimet puuttuivat kokonaan.
— Istu nyt… Me olemme jo kahdesti kuulutetut!
— Mihin virkakuntaan kuulutte? kysäsin ja istuin nurkkaan vastapäätä heitä. Jos saan luvan…
— Paul aikoo toimitusmaamittariksi.
Samassa Alma hienosti viittasi, että sulhanen oli kovin rikas. Häiden jälestä oli heillä aikomus asettua maalle, siksi että Paul saa vakinaisen viran, johon ei luulletikaan ollut pitkä aika, sillä isonjaon kuume raivoo maaseuduilla.
— Niin tekee, myönsin minä.
— Juothan kahvia kanssamme.
— Kiitoksia, aikani ei taida myöntää.
— Istu nyt…
Alma poistui puuhaamaan kahvia ja me jäimme kahteen mieheen. Kohtelimme toisiamme kylmästi. Hän piti minua metsäläisenä, minä häntä tuhmana. Pöydällä oli hallahtava silinterihattu, johon silmäni olivat koko ajan lumottuina. Taudintapaisen epäluulon valtaamana vihdoin nousin nurkastani ylös, menin pöydän luo ja lausuin:
— Teillä näyttää olevan uusi hattu.
— On, hän ylpeästi virkkoi.
Kääntelin hattua ja salaa painoin hihnan nurinpäin. Ja aivan oikein näin siellä Alman piirtämät kirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun, kuun ja päivämäärän. Siitä oli juuri tänäpänä täyteen viisi vuotta…
— Toivotan teille onnea, virkkoin ja kaappasin häntä kädestä kiinni… sydämmeni pohjasta.
— Kiitoksia, hän ylpeästi vastasi.
Almalta sain kuulla, että Josefiina oli naimisessa muutaman torikauppiaan kanssa. Oli lapsiakin kaksi, olipa onneakin, vaikka mies kuului olevan kitsaanpuoleinen, jopa mustasukkainenkin.
Kävin tietysti Josefiinan luona, hyssyttelin polvellani vanhempaa poikaa, joka oli ristitty kaimakseni ja erotessa pistin hänelle käteen kiiltävän kultarahan. Jotakin rakasta ja tuskallista tarttui mieleeni, joten kiirehdin pian pois, pois kaukaisille mailleni. Siellä taas tunsin elämän halua. Jahtikoiran tavoin hääräilin riistaa etsimässä, onni uskollisena seuralaisenani.
Retkilläni sitte näin Lauran. Hän oli hoikka nainen, viidenkolmatta vanha, vilkas ja itsepäinen. Rakastuimme… hän vielä sokeammin kuin minä. Toiveet eivät alussa olleet valoisat. Lauran isä oli varakas tilanomistaja, entinen valtiopäivämies sekä erittäin ankara hyvien tapojen vaatija. Riistaa kootessani olin elellyt vapaasti piittaamatta rahasta tai kunniasta ja paha kello oli kuulunut ukon korviin.
— Ei semmoista hurjapäätä meille vävyksi, virkkoi hän heti, kun kuuli aikeemme… ei milloinkaan.
Mutta Laura ei heittänyt toivottomaksi. Hän osasi vähä vähältä kääntää ruuvia hellemmälle ja eräänä päivänä tuli minulle kirje, jossa ukko käski minua tulemaan heille metsäkauppoja tekemään. Menin, tarkastin metsän ja tein kohtuullisen tarjomukseni, nimittäin kolmanneksen todellista hintaa. Ukko tinki vuorokauden, saaden minut lisäämään hintaa toisen verran. Sitte löimme kaupat ja joimme harjaiskannut. Hyvää yötä lausuessa ilmoitti ukko, että hän oli muuttanut mielipidettä minun suhteeni. Ei ollut enää vastaan naimistamme.
— Ota hänet, virkkoi hän liikutetulla äänellä… ja tulkaa onnellisiksi…
Tuo kunnon vanhus oli saanut tietää, että minulla oli Kansallispankissa kolmekymmentä tuhatta juoksevalla tilillä ja sen vuoksi hän oli niin kovin liikutettu.
Sitte sujui kaikki hyvin. Eräänä kevätpäivänä olin matkalla Lauran kotiin… meidän piti sinä päivänä ajaa pappiloihin. Ukko tuli minua rapuille vastaan ja puristi sydämmellisesti kättäni. Ennen lähtöämme piti hän minulle taloustieteellisen puheen, virkkoen:
— Häiden jälestä tietysti ostat itsellesi pienen maatilan.
— Kyllä… se on ollutkin juuri aikomukseni, myönsin minä.
— Ja sitte sinun pitää totuttaa säästäväisyyteen. Ihminen voi jokaisessa kohdassa säästää, se on aina hänellä ehdon vallassa. Ei niin turhaa seikkaa, ettei säästäminen voi tulla kysymykseen. Mainitsen sinulle tuoreen esimerkin. Kävin tänä keväänä Helsingissä ja ostin itselleni uuden hatun. Mitä luulet sen maksaneen? Kuusi markkaa, ei penniäkään enempää. Katsopa, miten heikkarin komea se on. Luulenpa, että vie voiton sinun hatustasi, josta maksoit viisitoista markkaa…
Ja ukko otti käteensä hallavan silinterin, näyttäen sitä minulle. Epäilykseni heti heräsi. Painoin hikihihnaa vasemmalta sivulta nurinpäin… niin, siellä ne olivat lujat todistukset; nimeni etukirjaimet, vuosiluku, kuu ja päivämäärä.
— Hiton helppo on, vakuutin minä, tuskin voiden hillitä itseäni nauruun purskahtamasta.
— Ja niin peijakkaan hienoa tekoa. Katsopa tätä tötteröä, miten on sulava kuin luojan kädestä lähtenyt ja nämä syrjät, miten ylevästi kaareutuvat ja tämä huopa, miten hienoa on. Tämmöistä hattua ei löydy toista koko planeetillamme…
Pappilaan ajaessa minä tuontuostakin salaa nauroin. Koetin tekoyskällä ja muilla vehkeillä eksyttää Lauraa, mutta se ei onnistunut. Hän aavisti jotakin tavatonta ja vaati minut kiven kovaan tilinteolle. Muistellen ranskalaista puheenpartta, että mitä nainen tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo, rupesin kertomaan hattuni historiata. Laura oli siitä kovin huvitettu. Lopetettuani sain joukon suukkosia ja hyväilyjä.
Häittemme jälestä ostin pienen maatilan, totuttelihen rauhalliseen elämään. Joskus kuitenkin vereni vika ajoi minut riistaa haalimaan, mutta vuosien kuluessa tuo rupesi tapahtumaan yhä harvemmin, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi. Elelin sitte levollisesti kuin mesikämmen marjamättään vieressä.
Mutta hatulleni sattui vielä yksi vaihe, jonka mielelläni kerron.
Rukiit olivat monta vuotta olleet pilkkahinnoissa ja appeni valitteli köyhtyvänsä pelkkien jyväaittojen rakentamiseen. Mutta sitte sattui kato useassa kohden maatamme ja ruistynnyrin hinta kohoutui äkkiä viiteenkolmatta markkaan. Appeni möi rukiita, hykerteli käsiään eikä huolinut nukkuakaan öillä. Juuri sinä aikana puuttui Sipi renki naimishommiin. Hän oli paitaressusta asti palvellut appeani, ja tämä, tehdäkseen kerrankin oikein aimo hyvän työn, antoi kellahtavan hattunsa Sipille sulhaislahjaksi.
Laura ja minäkin jouduimme kihlajaiskemuihin, jotka vietettiin renkituvassa. Tupaan tullessa emme nähneet sulhaista, mutta istuttuamme hetkisen aikaa, ilmaantui hän keskelle lattiata, komea silinterihattu päässä, verkavaatteet yllä. Hän silmäili ympärilleen, etsi nähtävästi jotakin semmoista, jota ei silmä seinillä löytänyt. Vihdoin hän äkkiä otti hatun päästään ja laski sen varovasti keskelle pöytää, oluthaarikan viereen.
Laura katsoi minuun ja nauroi. Kun pelimanni alkoi soittamaan huimaa valssia, nousin ylös, sieppasin hatun pöydältä ja painoin Lauran päähän. Samassa kietoui käteni noiden hoikkien vyötäisten ympäri… ja pyörähdimme kolmeen kertaan lattian ympäri. Hengästyneenä vein hatun jälleen kunniasijalleen. En tiedä miten tekoani käsitettiin, mutta heti tuli pitkä komea poika, otti pöydältä hatun, painoi sen armaansa päähän ja pyöri kolme kierrosta ympäri. Häntä kilvan seurasivat kaikki muut, jokainen tahtoi tehdä saman tempun. Koko valssin ajan kuului ilon humina tuvassa ja Sipi hymyili tyytyväisesti, leikaten itselleen puolet kaikesta kunniasta, jota hatulle osoitettiin.
Poislähteissäni vielä loin hätäisen silmäyksen pöydälle. Oluthaarikan vieressä seisoi minun entinen hattuni. Väri tosin oli kadottanut helevyytensä, mutta kaunis taiteellinen muoto oli vielä pääpiirteissään jälellä. Syrjät kaareutuivat ylevästi kahtaanne päin, tötterö oli sieleä ja mallikas…
Tunsin sydämmessäni salaista tyytymystä. Joku ääni kuiskasi minulle, että entinen hattuni vihdoinkin oli löytänyt lujaan satamaan.
Onnea pakoon.
I.
Väkevä talonpoikais-veri, se oli minun onnettomuuteni. Tulevaisuuttani suunnitellessani olin liiaksi nuori ja kokematon. Ja olin myöskin vailla kaikkea itsetajuntaa, joka on välttämätön ehto elämän uraa valitessa. En löytänyt mitään erityisen sopivaa alaa, vaikka mietiskelin vähäsen sinne, vähäsen tänne. Ei mikään sopinut minulle erittäin, mutta, omituista kyllä, ei mikään ala näyttänyt erityisen sopimattomaltakaan. Kun en tavoitellut kunniaa tai suuria rikkauksia, luulin että meikäläinen mies voi saavuttaa onnen yhtä hyvin tuolla kuin täälläkin. Oli siis aivan samantekevä mikä minusta tuli, kunhan vaan sain oppia jotakin hyödyllistä ja kunhan vaan sitte sain ominaisen työ-alan.
Ja minä menin maanviljelys-kouluun ja minusta tuli pehtoori. Sain paikan ja erotodistuksen yksiin aikoihin. Sydän täynnä luottamusta ja tyytymystä lähdin matkalle. Vereni oli makeassa lepotilassa. En tuntenut väristyksiä en muitakaan maltittomuuden oireita, kun kirkkaina kesäpäivinä ajelin tuntemattomien seutujen lävitse uutta kotiani kohden. Elämäni tuntui niin suoralta ja mutkattomalta. Olin käynyt maanviljelyskoulun ja onnistunut saamaan heti paikan. Olihan siis aivan luonnollista että lähdin matkalle, ollakseni määräpäivänä perillä. Etteivät tunteeni iloissaan pylläköineet sinne tai tänne, siihen olin jo tottunut. Olin luonteeltani hiljainen enkä innostunut juuri milloinkaan. Kaikki silmänräpäyksellisyys oli minusta lapsimaista. Miehekästä oli vain tyyneys ja miettiväisyys, ja niitä molempia oli minulla. Vaikka elon vaihe oli edessäni, istuin tyynenä ja levollisena kyytimiehen rattailla.
— Nyt se jo piakkoin näkyy Onnelan kartano… heti tämän mutkan jälestä.
Metsän kautta luikerteleva maantie teki jyrkän käänteen ja suikahti samassa aukeaman laidalle. Ja silmieni eteen levisi kuusikkometsän helmasta kaunis peltomaisema. Pellot kaartelivat milloin kapeampana, milloin leveämpänä pienen poukaman rantoja. Etäämpänä, kapean salmen takana välkkyivät suuremman selän rannat, nekin kuusikkometsän piirittäminä. Joku ihmisasunto sieltä myöskin vilahti näkyviin.
— Tuolla vasemmalla se sitte on Onnelan kartano, virkkoi taaskin puhelias kyytimieheni, tehden samassa kädellään liikkeen apilaspellon poikki… näettehän, tuolla noin.
Katsoin osotettuun suuntaan… ja samassa talonpoikais-vereni vavahti. Komea, linnan tapainen rakennus siinti silmiini. Kesä-illan aurinko sädehti ja liekehti tulipunaisena sen ikkunoissa ja sen seinät hohtivat kuin valkoisin ja kuultavin pilvi taivaalla. Olin monta kertaa ennenkin nähnyt komeita herraskartanoita, mutta niin kummaa vaikutusta eivät ne milloinkaan ennen olleet tehneet. Olin katsellut niitä tyynesti ja välinpitämättömästi, tuntematta mitään outoa tunnetta rinnassani. Mutta nyt sydämmeni ikäänkuin peloissaan kopristui kokoon ja koko tyynekäs miehevyyteni huiskui tuonne ja tänne. Epäilin ensi kerran omaa itseäni, kutsumustani, tulevaisuuttani. Ja epäilevien tunteitteni joukossa kuvastui ajatuksiini oma talonpoikais-kotini. Pieni tanhua, vinttikaivo, tallirakennuksen harmaja pääty, ränstynyt sauna, hatara olkilato ja riihi, jonka takaa meni polku katajikkomäen kirkkaalle lähteelle…
Kohotin olkapäitäni, ajaakseni raukkamaisuuden tiehensä. Päätin olla mies ja esiintyä miehenä, joka ei pane arvoa lapsimaisille tunteille, vaan täyttää velvollisuutensa minkälaisten asianhaarain ympäröimänä tahansa. Portin luona hyppäsin rattailta alas, käskin kyytimiehen odottamaan ja läksin näyttämään itseäni isäntäväelleni. Lasikuistin punaisessa sohvassa tapasin isäntäni nojallaan, kuvallinen aikakauslehti kädessä. Hän näytti hyväntahtoiselta mieheltä. Kasvot olivat lihavat ja terveen näköiset — lisäksi hiukan poskipartaa ja oman arvon tunnetta. Ja katseessa melkoinen määrä käskevää ryhtiä, joka ei kuitenkaan sanottavasti häirinnyt hyvänsydämisyyden ilmettä.
— No, terve tuloa.
Hän nousi ylös ja antoi kättä minulle. Tiedusteli: ikääni, vanhempiani ja maanviljelysopiston oloja. Tuli sitte kanssani ulos ja näytti minulle asuntoni, joka sijaitsi pihan laidassa, meijerirakennuksen yläkerrassa. Kannoin sinne kyytimiehen kera vaatekirstuni ja yksin jäätyäni sitte istahdin pöydän ääreen. Kokeilin kääntää ajatuksiani vankemmiksi, rohkeammiksi, kokeilin suoristaa elämäni niin mutkittomaksi kuin suinkin mahdollista.
Kotvasen kuluttua tultiin käskemään minua kahville. Pukua vaihtamatta lähdin palvelustytön perään ja ikäväkseni huomasin etten lainkaan ollut tyyntynyt. Uteliaat silmäykset, joita minuun luotiin joka puolelta, kiusasivat mieltäni ja tekivät minut arkamaiseksi. Käteni tutisi, kun koskin ulko-oven messinkikääntimeen ja astuin sisään. Tapasin koko perheen koolla ruokasalissa. Rouvan, kaksi puolikasvuista tyttöä ja kaksi lyseon alaluokalla olevaa poikaa. Rouva oli melkein kaunotar ja saman ominaisuuden näyttävät tytötkin perineen. Heilläkin oli hipiä yhtä kaunis, kasvot yhtä virkeät ja elokkaat, käytöksessä ja liikkeissä oli sitä suloutta, jota eivät puolisivistyneet milloinkaan Saavuta. Nuorempi poika oli isänsä tarkka kuva. Näkyi jo katseestakin, että äly oli terävä ja havaintokyky hereillä. Vanhempi poika näytti vähempilahjaiselta, mutta hän veti minua puoleensa heti ensi silmäyksellä. Lupasin hankkia pitkän siiman ja kalastella hänen kanssaan.
— Onko Onnela mielestänne kaunis? kysyi rouva, kun olin herennyt puhelemasta poikain kanssa.
— On, aika sievä on. Kun tulee kulkija tuolta korven kautta ja sitte äkkiä leviää nämä maisemat esiin, niin vallan tökertyy silmät pelkästä ihanuudesta.
Rouva naurahti mielihyvissään. Otti sitte puheeksi minua koskevia seikkoja, ja pian johtui keskustelumme talonpoikaisoloihin. Niiden varjopuolet oli emännälläni hyvin selvillä. Hän tiesi että talonpoikaiskylissä oli maanviljelys ja karjanhoito kehnolla kannalla ja että talonpojat olivat leväperäisiä, toimettomia ja surkean vanhoillisia. Minun täytyi myöntää että tuo noin ylimalkaan oli todenmukaista, mutta huomautin heti että poikkeustapauksia löytyy ja että poikkeukset jo pyrkivät olemaan paikkakunnallisiakin eikä vain yksityisiä. Ja huomautuksistani sukeutui semmoinen johtopäätös, ettei kilpailua Suomen talonpojan rinnalla kestä koko maailmassa muut kuin muutamat harvat pohjoismaiden kansain talonpojat, Ruotsin, Norjan ja Tanskan.
— Tuntuu että olette talonpoikaismielinen… no ei se häpeäksi ole.
— Ei suinkaan, kunniana päinvastoin minä sitä pidän.
Sitte takerruimme maanviljelys-alalle. Isäntäni vei minut työhuoneesensa, vero- ja palkkakirjat otettiin esille. Paitse vuosipalvelijoita ja navettaväkeä kuului Onnelaan kahdeksan torpparia ja melkein sama määrä muonarenkejä. Seuraavasta huomenisesta alkaen tulivat ne olemaan minun komentoni alla. Minun piti johtaa työt, maksaa palkat, pitää huoli viljan ja voin myynnistä, ostaa lannoitusaineet, eli yleensä olla toimeenpanevana henkilönä kaiken suhteen. Tosin ensin vain välillisesti, sillä isäntäni lupasi ohjata, siksi että perehtyisin, mutta sitte ajan mukaan välittömästi. Päämaali oli semmoinen ettei isäntäni tarvitseisi sormellaankaan koskea koko kartanon hoitoon, ei ainakaan erityisseikoissa. Hän oli muutamassa vuodessa väsähtänyt palvelijoihin ja alustalaisiin. Oli sattunut erehdyksiä muistiinpanojen suhteen, joten joku oli saanut liiemmäksi jyviä ja rahaa, joku taas valitti että hänelle oli tehty vääryyttä. Ja hän oli pikaluontoinen. Ei kärsinyt suunmeloamista keltään, ei nuorelta eikä vanhalta. Semmoinen oli ollut isäkin, korkea virkamies, joka osti Onnelan ja rupesi vanhoilla päivillään asumaan sitä.
— Ette tarvitse pulaa pelätä, meillä on kokenut vouti, isäni aikuinen mies.
Minä hengitin helpommin, kun kuulin voutia mainittavan. Tuntui kuin olisin saanut vahvan tuen jalkojeni alle. Astellessani asuntooni, vero- ja palkkakirjat kainalossani, ei mieleni enää häilynyt sinne eikä tänne. Minä olin miehekäs, vankkaluontoinen.
Aamulla menin voudin seurassa miesjoukkoon.
II.
Aika kului liukkaasti, kuten ainakin kun on juoksemista ja hyörinää aamusta iltaan. Minulle oli kaikki oudonpuoleista, jopa uuttakin, sillä maanviljelyksessäkin käytäntö ja teoriia usein vetävät eri köyttä. Huomasin oitis että nyt vasta oppivuodet alkoivat ja ettei opistossa saamani oppi ollut muuta kuin jonkinlainen pohjusta, jolle vasta saattoi rakentaa jotakin arvokasta, pysyvää. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että pidin silmäni auki, huomioni hereillä ja etten jumaloinut omaviisauttani.
Onnela oli todellakin sievä maatila. Silmäni mieltyivät pian noihin peltoihin, jotka kaartelivat poukaman rantoja kahden puolen ja joita minä kesäpäivinä astelin ristiin ja rastiin. Viljelyksessä olevat alat olivat perinpohjin lannoitettuja, tekomaata oli vielä suuret kappaleet vieremillä kuusikkometsän laiteilla. Osa niistä oli jo viilletty mätänemään ja aikomus oli lähimmässä tulevaisuudessa saada ne samaan kasvuvoimaan kuin rintapellotkin. Uusia heinälatoja oli vielä urakkamiehillä tekeillä kautta koko viljelysalan, joten minulla oli kylläksi sekä ruumiin että järjen työtä. Iltasin olin tavallisesti uuvuksiin asti väsynyt, enkä väliin kyennyt kunnolleen riisuutuakaan, vaan heittäysin heti huoneesen tultuani vaatteissani makuulle ja nukuin sitte kylkeäni kääntämättä kuin vettynyt puu.
Alustalaiseni olivat kirjavaa väkeä, kuten ainakin kartanojen alustalaiset ovat. Oli joukossa kunnon miehiäkin, rehellisiä ja työn taitavia, mutta oli kieroluontoisiakin, epäluotettavia ja saamattomia nahjuksia. Useimmat torpparit olivat kovan puutteen alaisia. Koko joukossa ei ollut kuin pari hyvinvoipaa ja niillä oli, erinomaista kyllä, rahojakin säästössä, jota vastoin toiset olivat järjestään velassa kartanoon, kuten tilikirjoista näin. Mikä oli ottanut lainaksi viljaa, mikä karjanrehua, mikä pienemmän rahasumman. Useimmat velat olivat monen vuoden vanhoja, niitä oli kuitattu ja taas uusittu, joten olivat pysyneet alkuperäisessä tilassaan. Edistymisestä ei näkynyt olevan puhettakaan.
Haluten päästä selville kummallako puolen pahimmat syyt olivat, rupesin tarkemmin tirkistelemään heidän olojaan. Pistäysin odottamatta heidän tupiinsa sammuttamaan janoani, pidin silmällä heidän lannoitustaan, ojitustaan ja huomasin piankin että suurimmat syyt olivat heissä itsessään. Säästäminen oli vieraskielinen sana heille, samoin oli mahdotonta saada heitä käsittämään, että pitäisi panna suu säkkiä myöten. Kun oli varaa — syksypuolella oli varallinen aika heidän keskuudessaan — elettiin hyvin. Kun puute koputti ovelle — ja se tuli aina talven kantapäillä — kärsittiin nälkää ja alastomuutta, jollei Onnelasta saatu apua. Maanviljelys oli kuin suoraa ivantekoa. Sarat käännettiin ylös, mutta niitä ei ojitettu eikä lannoitettu muuta kuin nimen vuoksi. Lantaa ei ollut nurkissa, sillä ei ollut karjaakaan tarpeen mukaan navetassa. Ja sekin vähä, mitä oli, oli surkean huonoa. Lehmille laitettiin hauteeksi hevosen lantaa, kun ensin heinät ja rehut olivat vähitellen vaihdetut rahaksi, ja rahat nautittiin kahvissa, väkevissä juomissa y.m. Kurjin noista torppareista, muuan Ojala niminen nahjus, teki minulle jo ensimmäisenä talvena sievän tepposen. Tuli pyytämään pehkuja ja heiniä lainaksi… minä tietysti annoin. Mutta kovinpa tulin nolatuksi, kun jouduin kirkonkylän kauppiaan luo juuri sillä hetkellä kuin Ojalan heinät punnittiin ja vaihdettiin pumpulikankaasen, kahviin ja sokuriin. Tuo minusta jo tuntui melkein uskomattomalta. Mutta kevätpuolla sain kuulla varmana asiana että Ojalan vaimo, kun muut keinot olivat loppuneet, keritsi vällyistään villat, vei ne kauppiaalle ja sai niiden hinnaksi puoli naulaa kahvia ja Pietarsaaren sikuria. Eikä asiaa pidetty sen kummempana alustalaisten kesken. Sille naurettiin, kuten hauskalle kepposelle ainakin. Käsitteet olivat siihen määrään mädäntyneet.
Tein lujan päätöksen, että viiden tai korkeintaan kymmenen vuoden kuluttua heillä piti olla toisinpäin olot, toisinpäin tavat. Keinot olivat: velaksi ottaminen ja turvautuminen yleensä kartanon apuun, paitse mikä suoranaisesti koski peltojen parantamista, jyrkästi pois, suu säkkiä myöten elantotavoissa, ja lanta pellolle. Heidän piti itse auttaa itseään, minä olin vain oleva välikappaleena.
Muonarenkein tila oli monta vertaa kurjempi. Syntyneenä ja kasvaneena varakkaan talonpoikaiskansan keskuudessa, en osannut uneksiakaan, että niin paljon kurjuutta voi löytyä semmoisen työmiehen kodissa, joka tekee työtä aamusta iltaan vuodet umpeensa. Heidän tilansa oli kerrassaan toivoton, ja siihen oli etupäässä syynä asuin- ja palkkajärjestelmä. Varsinkin ensimainittu oli omiaan tukehuttamaan heissä kaiken pyrkimis- ja edistyshalun. Pitkä rakennus, kasarmi, oli heidän yhteinen kotinsa, ja siellä heitä asui kymmenkunta perhettä, kullakin perheellä pieni, yksi-ikkunainen huone hallussaan. Kun sinne astuin sisään, vavahti talonpoikainen vereni. Tuntui mielessäni siltä, että mokoma asuinjärjestelmä polki ihmisyyttä jalkainsa alle. Sullomalla tuolla tavoin työmiesperheitä yhteen rakennukseen heissä ikäänkuin sammutettiin perin juurin kaikki pyrkimys, ja heistä tehtiin elävältä kuolleita työjuhtia. Ettei kenenkään kauneuden-aisti tulisi loukatuksi, oli kasarmi rakennettu kuusikkometsän suojaan, parin kilometrin päähän kartanosta. Sieltä ei se siintänytkään kartanon mäelle. Ei kukaan vierailija joutunut näkemään noita likaisia lapsia, joita kasarmin seinät ympäröivät, ja sitä epäsiisteyttä, joka siellä oli olojen yleisenä pääpiirteenä.
Palkkausjärjestelmä oli toinen haitta. Muonarengit saivat jyviä ja kuorittua maitoa työstään. Kun rupesin tarkkaamaan heidän elantoaan, tulin siihen vakaumukseen, että heidän täytyi olla melkein puolinälässä joka päivä. Palkka oli todellisuudessa niin pieni, ettei se taitavastikaan hoidettuna voinut riittää ravinnoksi muonarengille ja hänen perheelleen. Sitäpaitse oli kasarmin naisväki taloudenpidossa vielä surkuteltavammassa maineessa kuin torpparein vaimot. Minkäänmoinen ruoanlaittaminen ei tullut kysymykseenkään, paitse ehkä leivän paistaminen ja perunain keittäminen. Ylipäivistä saadut palkat vierivät kasarmistakin kauppiaiden puotiin ja monta tuommoista tarinaa, kuin Ojalan emännän vällyjen villat, kerrottiin muonarenkeinkin vaimoista, osattiinpa niistä väliin sukkelampiakin tepposia jutella.
En voinut olla vertailematta itsekseni kotikyläni oloja Onnelan oloihin. Miten jyrkästi erilaisia ne olivat! Aivan kuten yö ja päivä. Kotikylässäni nuori mies, jolla oli vankat käsivarret ja joka tahtoi miehestä käydä, tähtäsi oman konnun rakentamista, oman perunamaan perkkaamista. Ja tupaloita ilmaantuikin jokaisen mäen kylkeen, jokaisen notkon laitaan. Mutta Onnelan muonarengit eivät tähdänneet minnekään. Kasarmin seinät muodostivat niin korkean esiripun, ettei sen ylitse näkynyt muuta maailmaa lainkaan. Vaivaistalo ehkä jolloinkin kumotti esiripun takana, mutta kumotus oli vielä niin heikkoa. Talonpoikais-tuvassa söi muonarenki isännän rinnalla talon ruokaa, Onnelassa sille työnnettiin jyviä ja sinistä meijerimaitoa. Ja kuitenkin morkattiin talonpoikia ja niiden oloja… pidettiin niitä melkein raakalaisina, joilla ei ole muita kuin eläimellisiä viettejä, ahneutta, kovasydämmisyyttä, taikauskoa, helvetinpelkoa j.n.e.
Talven kuluessa olin usein ollut pitoloissa isäntäväkeni luona. Aina kun tuli vieraita, joko useampia taikka vain pienempikin seura, kutsuttiin minutkin mukaan. En ollut taipuisa väkevien nautintoihin, mutta en ollut ehdotonkaan. Tyhjensin kernaasti lasillisen ja katselin, istuen jossakin sokkelossa yksikseni, kaikkea sitä ylellisyyttä, joka tulvimalla tulvi heidän kesteissään. Kun nuo sivistyneet herrat ja virkamiehet, jommoisia onnenlapsia vieraat poikkeuksetta olivat, myöhemmin illalla ilostuivat, alentautuivat he puheisin minunkin kanssani. Siirrättivät itseään lähemmäksi ja nostivat lasinsa minun lasini rinnalle. Kysyivät miten olin vanha, mistä olin kotoisin, viihdyinkö Onnelassa hyvin, aioinko kohdakkoin mennä naimisiin ja muuta semmoista, mitä kielen kärelle sattui. Tuommoisien kestien jälestä tuntui aamusilla luonnossani kuin olisin polkenut ihmisyyttä minäkin jalkojeni alle. Minua silloin oikein hävetti astua muonarenkien ja torpparien joukkoon, sillä tiesin mitä laihaa ravintoa heillä oli repuissaan päivällistä varten. Ja kuitenkin oli juuri heidän käsivartensa tehneet Onnelan ympäristön niin viljavaksi. Heidän hikeänsä se oli, joka kestilöissä virtasi ulkomaalaisena viininä. Kaikki se ylellisyys, joka tulvimalla tulvi Onnelan komeissa saleissa, oli muonarenkien ja torpparien voiman väkeä… Ja minä lopetin nuo kestissä käynnit, kun olin oppinut tuntemaan alustalaisteni tilan sivuseikkoja myöten. Selitin emännälleni, että olin liiaksi talonpoikainen keikkumaan herrain rinnalla ja että koko seuranpito piinasi minua. Hän piti sitä luonnollisena, mutta oli vakuutettu että voisin harjottelemalla vapautua talonpoikamaisuudestani, jos vain tahtoisin. — Mutta minäpä en tahdo, vastasin minä jyrkästi ja epäkohteliaasti.
— Vai niin, te siis jumaloitte talonpoikia. Sepä on omituista ja harvinaista.
Talvea seurasi kaunis, myötäinen kesä. Ilmat olivat maanviljelijälle sopivat, kaikki työ luisti kuin ehjän koneen käynti, ei millään puolen sattunut vastahakoisuuksia. Olin jo vähin tottunut töiden johtoon, joten vältin kaikki turhat juoksut ja ikäänkuin vakaantuneena askeleissani kävelin työpaikalta toiselle pitäen silmällä, että koneistoni joka jäsen pysyi liikunnassa ja pyörinnässä. Kevätkesällä tulivat pojat ja tyttäret kouluista kotiin. Vanhempi poika Isidori eli Iisi, joksi häntä lyhyesti sanottiin, oli jäänyt luokalle ja siten oli nuorempi veikko sivauttanut ohitse. Sillä oli loistavat arvonumerot todistuksessa. Tytöt olivat puhjenneet kukoistaviksi neidoiksi ja tulleet yhä kauniimmiksi, suloisemmiksi. Jonkinlainen sanaton ystävyys kasvoi minun ja vanhemman pojan Iisin välille. Me yhdessä astelimme peltoja ja maita pitkin, söimme yksiä eväitä, kun jouduimme pitempiä kierroksia tekemään ja yhdessä, kalastelimme poukaman syvänteissä, milloin minulle sattui joutilasta aikaa. Huolimatta kallellisista opintoseikoistaan oli poika alkukesällä iloinen, jopa väliin huiman vallatonkin, mutta jota lähemmäksi koulunkäynti-aika läheni, sitä nolommaksi painui pojan mieli, ja ihan viimeisinä päivinä käveli hän alakuloisena rinnallani, istuskeli minun vieressäni, katseli jalkoihinsa ja oli vaiti kuin kala. Lähtöpäivän edellisenä iltana menimme vielä ongelle, mutta vaikka ahventurakoita tulla tuprutteli veneesen paremmin kuin koskaan ennen, ei Iisin kasvot olleet iloiset eikä huulet kääntyneet hymyyn kertaakaan koko iltana.
— Mikä sua niin ikävöittää? kysäsin vihdoin, viuhaistessa ongen veteen… sanoppa…
Pojan kasvoille levisi vahva puna ja melkein supattaen hän vastasi:
— Koulunkäynti on niin ikävätä.
— Etkö tulisikaan mielelläsi isoksi herraksi?
— En, ei minua haluta herraksi.
— Sepä kummaa! Miksi on mielesi tulla?
Yhä vahvempi puna levisi Iisin kasvoille ja aivan kuin salaa hän supatti:
— Talonpojaksi minun on mieleni.
Minä ihan äimistyin ja jouduin sanattomaksi, sillä tuommoista syytä en osannut arvatakaan. Huonoa päätä, laiskuutta ja muuta semmoista olin ajatellut syyksi, mutta talonpoikaismielisyyttä, sitä en osannut unissanikaan ajatella. Täysiverisissä herras-oloissa, kuten Onnelassa, vivahti tuommoinen ilmiö luonnon-oikulta.
— Miten semmoisiin tuumiin olet ajautunut?
— Taivas sen ties. Olen jo viidentoista vanha, ja siitä saakka, kun olen osannut erottaa kuun auringosta ja omenan päärynästä, olen kuvitellut tulla talonpojaksi. Se on niin lujasti ajatuksissani kiinni, kuin pahka koivun kylessä. Siellä kaupungissa, kun vain näen maalaiseukkoja ja -ukkoja, joudun oitis kovaan kiusaukseen viskata kadulle Kornelius Nepokset ja Euklideet, ja mieleni on hypätä ylös heidän rattailleen. Ja sitte ajaa kauas metsän taakse, jossa on huhtamaita, tulipalon vaarassa ollut ja seiniltään osaksi hiiltynyt sauna, suuri tupa, jossa on heinäsirkka ja tupakkia pureskeleva Matti… oih, minä joudun vallan pyörälle, kun ajattelen tuota kaikkea.
Ilma kun tuli jo sumuiseksi ja kosteaksi, melosimme rantaan ja astelimme rinnattain ylös, hän kantaen kalanippua ja minä onget olallani. Meijerirakennuksen nurkalla sanoimme toisillemme hyvästit.
Minä tiesin että hänen talonpoikaisunelmansa joskus haihtuvat.
III.
Suuret aikeeni torpparien suhteen menivät surkeasti myttyyn. Kului toinen vuosi ja kolmaskin eikä heidän tilansa ollut viittä valkeampi. Sama puute, sama kädestä kärsään eläminen kuin minun tullessanikin Onnelaan. Kaikki neuvoni, avuliaisuuteni oli iskenyt päämaalin sivu, tuottamatta edes näennäistäkään hedelmää. He kuuntelivat tarkkaavaisen näköisinä esityksiäni säästeliäisyydestä ja ahkeruudesta, mutta selkäni takana nauroivat he minulle, ja tekivät lainoja oikealle ja vasemmalle. Tukinveto oli talvisin heidän vasituisena rahatyönään, ja luulenpa että ilman sitä olisi moni ollut tiukalla, sillä, kuten tulin vähitellen saaneeksi vihiä, oli usealla isompikin velka, jonka takeeksi oli pantattu milloin hevonen, milloin lehmä. Huomasin turhaksi vetää heitä lujemmalle, sillä sukupolvien traditsioonit vaikuttivat heihin siksi valtavasti, eikä toisekseen asumisen ehdotkaan, tarkemmin tutkittuina, olleet kovin valoisia. Viljelysmaat olivat suhteellisesti hyvinkin verotetut eikä ollut mitään takeita etujen pysyväisyydestä, jos olot kerran olisivatkin hyvinvoipuuteen päin suuntaneet kulkunsa. Irtisanominen torpasta saattoi tapahtua minä päivänä tahansa. Muutokseen olisi tarvittu toinen sukupolvi, vereksempää intoa, sitkeyttä ja takeita etuuksien pysyväisyydestä.