Juha oli vaan syntinen ihminen, jota harmitti vaarin ahneus ja rutilaiska elämä. Tämä oli, siitä pitäin kun talonpidosta herkesi, elänyt kuin karhu talvikontussaan, kynnelläänkään koskematta talontöihin, mutta kuitenkin alituiseen moittien Juhan toimia, puuhia. Lihan punnituksessa, suolan mittaamisessa ja muissa eläkesaatavissa veti kaikin voimin omaan puoleensa, jättämättä jyvääkään rästiä. Ja hiukankin elintapoja muuttamalla olisi voinut antaa ainakin puolet jokaisen vuoden eläkkeestä anteeksi. Taloa työntäessä nuorempien käsiin oli ollut laiha kuin käki, mutta eläkkeelle ruvettua alkoi heti vatsa ja niska paisumaan. Juhan raataessa yötä päivää — pellot, rakennukset, työkalut olivat taloa vastaanottaessa kaikki rappionpuolella — kuorsaili vaari lämpöisessä viinatuvassa, moittien saamiansa perunoita vetisiksi, läskiä laihaksi.
— Häpeä toki, Juha, puhua tuolla tavalla minun isästäni.
— Noh…
— Häpeä toki.
Marianna rupesi yhä kovemmin parkumaan, mutta vastaili kuitenkin Juhan ruvetessa tyystemmin kyselemään kuolontapausta. Puolipäivän tienoissa oli vaari kuollut, arvatenkin sydämmen halvaukseen. Oli huttua syödessä vaatinut enemmän voita joukkoon ja sitte romahtanut, lusikka kädessä, äkkiä lattialle, ainoatakaan huudahdusta päästämättä. Siihen sijalleen oli kylmennyt kuin kärpänen.
— Voi, toki, nyt äiti suree itsensä hulluksi.
— Älä joutavia ulise.
Juhaan ei sillä kertaa näyttänyt mikään vaikuttavan. Hän levollisesti asteli tupaan, haki ruokaa pöydälle ja istui syömään. Pian muistui mieleen eräs pykälä vaarivainajan eläkekirjassa. Muotonsa puolesta se oli niin runollinen että sydäntä hipaisi, mutta sillä oli terävä kärki — ja että kärki oli käännetty Juha Juhanpoikaa kohden, oli aivan luonnollista. Tuo runollinen pykälä kuului: Ja sitte kun Herra suvaitsee kutsua minut täältä murheen majasta luokseen ijäiseen iloon, tulee vävyni Juha Juhanpojan toimittaa minun maalliset jäännökseni kunniallisesti hautaan, paikkakunnan yleisen tavan mukaan — — —
— Hm…
Juhan asemassa ei tuo ollut niinkään helppoa. Jotta pykälän määräys tuli noudatetuksi, oli pakko myödä nuori lehmä navetasta ja joku sata leiviskää heiniä. Kaikenmoista puuhaa versoi vielä menojen lisäksi. Piti käydä puhuttelemassa rovastia, kellonsoittajaa, haudankaivajaa ja lukkaria sekä suorittaa niillekin sievät summat. Marianna puolestaan kävi kutsumassa pitovieraat. Kun määrätty sunnuntaipäivä koitti, oli kaikki valmis. Pitkä saattojoukko lähti Kytämäen pihalta, ja Juha itse ajoi ruumista, vakavan ja juhlallisen muotoisena. Hautaus tapahtui komeasti. Kelloja soitettiin kaukaalta, kuten sopi vaatiakin saattojoukon suuruuden vuoksi, ja muistopuhe ylisti joka lauseellaan kunniallista talonvanhusta, joka nyt oli päässyt rauhan majoihin, jättäen hautansa reunalle surevan puolison ja vävyn ja lastenlapset.
Pidot onnistuivat nekin kauas kiitoksien yli. Ruoanlaittaja oli häärinyt Kytämäessä jo viikkokauden, ja saattoväen palatessa kirkolta notkuivat pitkät pöydät hyvänmakuisten ruokien painosta, Illemmalla muuttuivat vieraat iloisemmiksi, kielet keveämmiksi. Solinaa ja puhetta kuului joka loukosta. Ja Juha Juhanpoika liikkui kuin unissa vieraiden kesken, pitäen silmällä ettei olut loppunut haarikoista. Väliin tuntui sydämmessä katajaisen makua — tuntui aivan siltä kuin olisi nuori lehmä, sata leiviskää heiniä ja vaarivainajan laiska elämä kiertyneet väkeväksi keräksi hänen kurkkuunsa, joka kerä esti ruoan, oluen ja kaiken muun hyvän nauttimista.
Eivätkähän ne pidot yhteen iltaan loppuneet. Hyvästiä heittäissä kehoitti Marianna tutuimpia vieraita saapumaan aamiaiselle seuraavana päivänä. Useimmat noudattivat kutsua, joten mässäämistä vielä jatkui seuraavan huomisenkin, huolimatta kiireestä työ-ajasta, joka kevätkylvöjen suhteen oli täpärimmillään. Vihdoin vieraat hajousivat, elämä muuttui jälleen kotoiseksi. Karvas mieli oli ainoa, joka jäi Juhalle muistoksi koko peijaistouhusta. Syömisestä ja mässäämisestä ei sukeutunut muuta kuin rahanmenoja, ehkäpä vielä lisäksi ivaa ja takapuheita.
Karvas kerä kuitenkin suli Juhan kurkussa, kun muori muutti asuntoa tupaan ja rupesi syömään talon pöydässä. Kolme tynnyriä rukiita, nelikko silakoita, leiviskä voita… koko tuo hirmuinen eläkevero oli lakannut, ja sopukin tuli paremmaksi, kuin ei enää löytynyt epäsovun lietsojata. Pääseminen köyhyyden ojan yli ei enää kajastanut silmään pelkkänä unelmana. Jyvävelka toisen jälestä kuitattiin, pienet pellot mieltyivät kasvamiseen, ja pojasta ja tytöstä alkoi jo alla apua ulkotöissäkin.
Mutta pahin peikko sittekin oli vielä jälellä, nimittäin kolmentuhannen markan suuruinen velka, maksamattomine korkoineen. Se oli kuin pohjaton suo, joka nieli kitaansa karjaa, viljaa, sysihautoja ja mitä vaan sai. Eikä koskaan tullut täyteen, ei koskaan saanut kyllin. Aina vaiteli enemmän, paljoa enemmän!
Kun alkoi tukkien veto Kytämäen metsän takaa, riensi Juhakin joukkoon, kahdella hyvällä hevosella. Poika oli jo seitsemäntoista vanha, pitkä ja hoikka, mutta työhön tottunut ja sitkeä luonnoltaan kuin isäkin. Lyötiin kuormaa reen täydeltä ja saatiin rahaa sen mukaan. Syksytalvella kävi Juha Juhanpoika kaksi erää velkamiehensä luona, vetäen kummallakin erällä satamarkkasen esille ja palaten jälleen kotiin, sydän täynnä toivoa. Onni oli vihdoinkin kääntänyt kevätkylkensä Kytämäkeen päin. Viisi kuusi vuotta vielä tämmöistä ponnistelemista, niin tottapa jo on puolet pääomaakin surmattu… siitä velasta, jonka vaarivainaja laiskuudessaan ja saamattomuudessaan teki. Muorin kuoltua voi Juha poika saada hypoteekkipankistakin puolitoistatuhatta markkaa kuoletuslainaa, niin pääsee puhtaasen eroon velkamiehestä… ja saa kiinnekirjan käteensä!
Kahdenpuolen joulua kiirehdittiin talontyöt tehdyiksi. Kevätpuolella, veronmakson jälkeen lähdettiin taas tukinajoon. Keli oli jo huononpuoleinen, aurinko sulatti tiet pehmeiksi, kannot ja kivenkyljet rupesivat hohtamaan lumen alta. Mutta vetopalkkaa kohotettiin, kun pölkkyjä oli vielä paljo vetämättä. Eräänä iltana ajoi Juha kuormansa kahden kiven selkään, jotka aurinko oli sohjuiselle tielle loihtinut. Reki istui tuiki lujasti kiinni.
— No nuo peijakkaat.
Juha haki kangen, koetti painaa kenoa ylös, jotta olisi päästy liikkeen alkuun, mutta voimaa puuttui käsivarsista… kuorma ei pikahtanutkaan paikaltaan. Poika, joka ajoi jälessä, ehti paikalle ja haki hänkin kangen.
— Menkää peräpuoleen ja auttakaa sieltä, käski hän isää… vääntäkää vasempaan.
He yhdessä ponnistivat, hevosen yrittäissä vetämään, mutta kuorma ei hievahtanutkaan.
— Jos lie pakko purkaa, arveli isä… ei se taida myöntyä menoon.
— Sitte tulee puoliyö, ennenkuin ehdimme rantaan ja kotiin. Koetetaan kovemmin… onhan takimainen reki vapaa.
— Aivan vapaa.
Poika työnsi uudelleen kangen etumaisen reen alle, nosti raivosti olkavoimallaan. Isä auttoi peräpuolta, vääntäen vasempaan, ja hevonen venyttihe vetäessä suoraksi kuin sukkavarras.
— No… hei… Kas heltipä peijakas… Jeesus, mikä sinun on?
Juha näki, miten poika vaipui sohjuiseen lumeen, suonenvedon tapaisesti puristaen käsissään kankea. Kasvot olivat valkoiset kuin paperi, katse oli sydäntä vihlaiseva.
— Herra Jeesus…
Juha oli nykertyä hänkin kinokseen. Tuntui kuin olisi polviniveleet ja muut jäntereet äkkiä vedetty poikki… kurkkukin kieltäysi tekemästä palvelustaan, ääni muuttui ilkeäksi myrinäksi.
— Pois kotiin… pian… pian.
Perässä tuli ajajia, joten Juha sai pian apua. Kuorma purettiin tuota pikaa ja poika nostettiin pitualleen rekeen. Nostettaessa hän parkui surkeasti, vakuuttaen että koskettaminen teki hirveän kipeää.
— Joku teistä ajaisi kuorman rantaan, pyysi Juha, ja toisi hevosen kotiin.
— Villi-Heikki tuolla käy jouten, hän kyllä voi.
— En minä ilmaiseksi pyydä. Noh, hei…
Ja kotia kohden lähti Juha Juhanpoika ajamaan, mieli sekavana, ajatukset hurjassa epäjärjestyksessä. Hän vaistomaisesti käsitti, että jotakin kamalaa, hirmuista oli tapahtunut pojan suhteen. Onneton oli kasvoiltaan valkoinen kuin palttina, ja milloin reki tärähytti kiven kylkeen tai muuhun töykämään, kuului sydäntä vihlova huuto ynnä vakuutus, että teki niin hirveän kipeää.
— Mikä sinun tuli, Juha?
— En tiedä. Kun pääsisi kotiin pian… pian…
II.
Toipuminen edistyi kovin vitkalleen, vaikka koetettiin keinoja useampia. Kytämäessä kävi hierojat, rohtoin tuntijat eli kaikki, joilla oli vähänkin mainetta lääketaidon alalla. Mutta potilas virui yhä vuoteella. Vihdoin joutui piirilääkäri käymään pitäjässä virkatoimillaan, ja joku hyvänsuopa ihminen lähetti tuosta tiedon Kytämäkeen. Juha pani hevosen puihin, ajoi lääkärin perään ja sai tämän palatessa poikkeemaan heille. Mutta lääkärin käynti nipisti loputkin toivon tähkät. Vamma oli kerrassaan parantumatonta lajia. Poika ei toinnuttuaankaan enää kykenisi raskaasen työhön.
— Eikö milloinkaan?
— Ei milloinkaan.
Onnettomuuden tapaus löi syvät jäljet Juhan koko olentoon. Tuntui sydämmessä siltä kuin olisi äkkiä lyöty poikki joku paksu jänne, joka surullisimpinakin hetkinä oli yksinään kaiuttanut toivon säveltä. Koko viheriäinen tulevaisuus peittyi hyisen hallan vaippaan, ja tuntui ettei sitä vaippaa mikään aurinko voi sulattaa… se oli niin valtavan jäinen ja kylmä. Työkään ei enää luistanut entiseen tapaan. Valju, sairastava poika pyöri alati ajatuksissa, hervaisten käsivarsien voiman, murtaen mielenlujuuden, sitkeyden. Entinen vahva vakaumus taistelun lopullisesta voitosta ja menestyksestä alkoi jo toisinaan horjahdella, tuntuipa väliin siltä kuin olisi elon polku kulkenut kauttaaltaan pelkkien soiden yli, joiden pohjattomiin kuljuihin voi liukastua minä silmänräpäyksenä hyvänsä.
Yritys surmata velkaa, raukesi kuin mikäkin tuulen tupa seuraavana talvena. Juha palkkasi päivämieheksi erään entisen talonisännän, jota raa'an luontonsa vuoksi kylässä kutsuttiin Villi-Heikiksi. Tämä oli laiska, saamaton ja leveäsuinen, kuten ainakin semmoiset henkilöt. Kokeiltuaan viikon kaksi, lakkasi Juha rahatyöstä — pojan epätoivoinen tila pyöri alinomaa aatoksissa, jäytäen käsivarsien voimaa ja sitkeyttä — mutta Mariannan ehdotuksesta pani hän Villi-Heikin omin hotein tukinajoon, ruveten itse häärimään sydenpolton kanssa. Tuo oli onneton teko, sillä muutamana iltana näki Juha hevosen ajajatta pyrkivän tallia kohden… ontuen kolmin jaloin! Eläin raukkaa oli surkea nähdä. Se oli ryvetetty märäksi, vasen takajalka letkui velttona, ponnettomana. Juha riensi hevoista vastaan, nähden samassa mieshenkilön katoovan metsänkäänteesen. Arvatenkin Villi-Heikki oli saattanut hevosen kodin näkymään, koskapahan eväsnyyttikin löytyi köyteen kiinnitettynä.
Hevosen vasen takajalka oli kolmesta kohden poikki.
Vankka kirous pääsi Juhan huulilta, huomatessaan asianlaidan, mutta Mariannan ehdittyä paikalle hän jo voitti suuttumuksensa. Ei tahtonut pahoittaa vaimon mieltä, jonka ehdotuksesta tämmöinen surullinen seuraus johtui. Muistaen miten alhaiselta yhteiskunta-asteikolta oli huipannut talon-isännäksi, ei Juha muutenkaan ollut kärkäs Mariannan mieltä pahoittamaan, saati sitte nyt, kun oli pojankin suhteen surua täysin mitoin.
Ja niin ne jäivät tukinvedot ja muut suuret yritykset turpeesensa nukkumaan. Elämä muuttui tyyneksi, hiljaiseksi, päivät vierivät iltaan toisensa jälestä, mutta entistä intoa ei enää lieskahtanut eloon. Tapausten kulku oli vaikuttanut Juhaan aivan unijuoman tavoin. Toiveet, suuret pyrinnöt nukahtivat kiltisti. Sydenpoltto tuli ainoaksi sivukeinoksi, jolla ansaittiin vuosittain joku vähäpätöinen summa. Metsän kodikas humina, tulen heikko rätinä, savun nousu korkeuteen… kaikki sointui Juhan uupuneen hengen kanssa. Metsä tuli hänen mieluisimmaksi olinpaikakseen, kotia lukuunottamatta. Tyttö sai ajaa sydet rautaruukiin ja hoitaa äidin kanssa raha-asiat. Juha ei kumpaakaan tointa mielinyt. Polvet tuntuivat jo aamuisin kankeilta ja mustaan tukkaan alkoi ilmaantua valkoisia suortuvia. Vanhuus noin varkain lähenteli…
Kuolipa sitte muori ja asiain tila sai äkkiä uuden käänteen.
Eräänä sunnuntai-ehtoona lähti poika, joka jo aikoja sitte oli toipunut jaloilleen, kylään ruistalkoosen, palaten kotiin vasta seuraavan päivän illalla, silmät punaisina, askeleet horjuvina. Juha ei pojassa mitään erityistä älynnyt, vaikka muutoin kummasteli tuota liiallista viipymistä. Mutta äiti, tultuaan tupaan Mariannan kanssa iltalypsyltä, rupesi heti torumaan ja elämää pitämään.
— Kehtasitkin pilata maineesi, nimesi ja…
— Suru sen teki.
— Mitä surua sulla on? Mitä?
— Kuulehan, äiti poloinen, meidät kaikki perii hukka… vaarivainajan velka haetaan ulos.
— Mi… mitä…?
Juhan korvissa rupesi suhisemaan, ja kurkku tuntui hirmuisen ahtaalta. Pojan viimeinen lause oli tehoisaa unijuoman vastamyrkkyä. Sydänkomerossa alkoi liikkumaan ajatuksia sikin sokin… olivat yksi toistaan kuumempia, polttavampia.
— Mitä sanoit vaarivainajan velasta? Mitä?
— Sitä että se haetaan ulos.
— Juoruja, tuumi äiti.
— Ei ole kuin sydänpäivän totta. Kaikki on jo haettu takavarikkoon… ja tänäpänä kuulutettiin kirkossa, ett'ei Kytämäen isännän Juha Juhanpojan kanssa saa kukaan tehdä viidenkään pennin kauppaa.
Juha Juhanpojan elämän tarina.
— Isä, älä usko juopuneen lorinoita.
— Ei oo uskomisesta väliäkään. Huomenna tai ylihuomenna tulee kiiltonappinen herra ja lukee plakaatista saman historian. Sitte sitä sopii uskoa.
Tuvassa pääsi äänettömyys valtaan.
— Velka kuuluu tavoittelevan viiteen tuhanteen ja siihen sulaa koko talo hölyineen pölyineen. Olisi haettu ulos jo viime vuonna, mutta varrottiin muorin kuolemaa… nyt tuli sopiva aika iskeä.
Äiti ei enää virkkanut sanaakaan. Todellisuus paljastui äkkiä kamalassa alastomuudessaan esille. Kruununpalvelijain tulo, vasaran pauke, yleisön tungos… kaikki nuo tanssivat pikakuvina ajatusten läpi. Heidät perii hukka, kerjuusauva…
— Talkoossa ei puhuttu muusta kuin Kytämäen oloista. Meidän velkamme ja omaisuutemme oli kaikkein huulilla. En voinut kuunnella noita puheita, vaan hiipielin varkain pois joukosta. Villi-Heikki tuli vastaani ja…
— Vietteli sun juomaan. No…
Juha nykertyi kumaraan asentoon, katsoa tuijottaen permannon rakoon… äiti ja Marianna olivat äänettöminä.
— En surisi, jos olisin terve. Tekisin työtä ja… mutta nyt en kelpaa muuksi kuin kirkonvartijaksi. Vaarivainajan velka, joka on imenyt Kytämäkeä kuun päivän, vaati kitaansa terveyteni, ainoan mitä minulla oli. Voi meitä polosia…!
Poika nousi ylös, asteli hoiperrellen tallin ylisille ja heittäysi heiniin nukkumaan. Tuvassa oltiin äänettöminä. Vihdoin Juha ojentihe suoremmaksi ja katsoi vaimoaan silmiin. Tämä virkkoi arasti:
— Jos menisit itse kuulustamaan ja neuvottelemaan. Ehkä saisit viivytystä tai muita ehtoja. Eihän tuo ole ennenkään kiven kova ollut.
— Eihän se erittäin…
Juha ei nukkunut koko yönä. Pukeuduttuaan aikaisin aamulla, herätti hän vaimonsa, mutta kummallakaan ei ollut lohdun kipinää liikenemään… eivät kymmentäkään sanaa vaihettaneet toisilleen.
Juhan tullessa ulos aurinko paraillaan nousi. Navetassa kiekui kukko, sika porsaineen söi ruohoa riihen lähellä. Kaste välkkyi kaurassa, ruispellossa punerti lyhyt oras, tiheä ja tasainen kuin harjan terä. Itse Kytämäen talo, sijaiten metsän vierteellä, jonkun matkan päässä kylästä, näytti rakennuksineen ja pihoineen ystävälliseltä haltijattarelta, jolla oli paikattu, vuosikymmeniä vanha viitta yllä, mutta joka sittekin jo pelkällä näöllään lämmitti Juhan mieltä. Nuo vanhat nurkat ja loukot olivat kuin mitäki ymmärryksellä varustettuja olentoja, ne kertoilivat kahden vuosikymmenen työstä, taistelusta…
Velkamies kuunteli osanotolla Juhan esityksiä, mutta ei voinut yhteenkään suostua.
— Sinä et milloinkaan kykene, kruununverojen ja kunnanmaksujen ohessa, suorittamaan niin suuren velan korkoja. Ymmärrät itsekin, että se on sula mahdottomuus.
— Kyllähän tuo niin on, täytyi Juhan myöntää.
— Suuremmatkin talot saavat nykyisinä aikoina takkiinsa, jos vaan on velkaa, saati sitte semmoinen hovi; kuin Kytämäki. Miten suuri se taas onkaan manttaalistaan?
— Neljänneskolmatta osa.
— Hm… tai korkeintaan neljäntuhannen arvoinen;
— Jos pidettäisi pieni huutokauppa, myötäisi joku määrä irtainta… lehmiä, lampaita, viljaa, työ-kaluja…
— Ei se siitäkään valkene. Myöt karjasi ja viljasi, millä ruokit itsesi, peltosi? Pellot pääsevät laihtumaan nurmeksi, ja se merkitsee kolmanneksen talon hintaa. Sitäpaitse voisi huutokauppa tuottaa jonkun sata markkaa, ja tuostako velka surman saisi.
— Näin syksyllä menee kaikki helppoon, huomautti Juha, tarttuen viimeiseenkin oljenkorteen, kuten hukkuva ainakin. Keväillä olisi kaikki paremmin hinnoissa.
— Mutta, hyvä ystävä, sinulla ei ole keväillä enää mitään myötävää.
Se oli totta sekin. Ennen uutta ruohoa nuo aina tapasivat loppua heinät, samoin viljakin hupeni hinkaloista jo aikoja ennen uutisen tuloa.
— Ei minulla suden luontoa ole, hyvä ystävä, mutta ymmärräthän ett'ei tämmöisissä asioissa auta heittäytyä akkamaiseksi.
— Ei suinkaan, ei…
Sillä hyvällä sai Juha lähteä kotiin. Ajatukset käydessä melkein nukahtivat, kunnes Kytämäen ystävällinen haamu rupesi häämöittämään metsän vierteellä. Silloin todellisuus ikäänkuin kourin ravisti häntä. Nuo pellot, nuo vanhat nurkat… kaikki viedään häneltä pois, vaarivainajan velan vuoksi. Vieras ottaa omakseen hänen työnsä, hikensä hedelmät, hän itse työnnetään maantielle joukkoineen…
Mustiin puettu mieshenkilö käveli pihalla edes ja takaisin, silmäten usein tielle päin, jota Juha asteli. Hevonen ja välkkyvät vieterirattaat seisoivat portinpielessä.
Jokohan tuo oli… nimismies!
Epäilemättä se oli hän. Napit välkähtelivät auringon valossa kuin pakkais-yön tähdet, ja virkalakin valkoinen syrjäys vilahteli yhä selvemmin. Juha Juhanpojan polvet rupesivat omituisesti vapisemaan; kaukana portin luona hän jo otti lakin kouraansa.
Asteli sitte hajamielisin askelin vallesmannia kohti.
III.
Kaikki irtainkin kulki vasaran alitse, jakautuen satoihin käsiin. Pieni määrä astioita, arvottomimpia huonekaluja ja joku kertamus pitovaatteita jäi Kytämäen entisille omistajille. Velkojakin sai tappiota jonkun sata markkaa, sillä talosta ei kukaan tarjonnut enempää neljäätuhatta, ja irtain pyrki menemään sekin keskihintojen alle koko huutokaupan ajan. Rahojen tiukkuutta valittivat kaikki ostajat.
Juha muutti vannoneen pieneen mökkiin, jonka oli miehuutensa päivinä muonarenkiä varten rakentanut kylän ja Kytämäen välisen metsätien varrelle. Velkoja sen lahjoitti heille eli oikeammin myöntyi kylänvanhinten vaatimukseen… niiden kävi sääliksi Kytämäkiläisten kohtalo.
Marianna meni kylään palvelemaan, joutuen piankin naimiseen rengin kanssa. Heillä ei ollut varaa auttaa vanhuksia, kun itsekin elivät kädestä suuhun, ja perhe lisääntyi säännöllisesti joka vuosi yhdellä jäsenellä.
Poika koetti onneaan rullatehtaan työmiehenä, mutta unhotti jonakin kiihtymyksen hetkenä parantumattoman vammansa ja joutui toisen kerran sairasvuoteelle. Kun häntä muutenkin haittasi ryypiskelemisen halu, erotti tehtaanhoitaja hänet työstä säälimättä. Poika jätti tehtaan, elättäen itseään miten milloinkin sattui. Väliin oli hän postilaukun kuljettajana jollakin kartanon-omistajalla, väliin karjakauppiaiden apulaisena, väliin yritti hän takertua talonpojan töihin. Mutta viinanhimo saattoi vallata hänet minä silmänräpäyksenä hyvänsä, ja silloin hän jätti vakonsa kesken kyntämättä ja lähti tiehensä. Häntä ruvettiin sanomaan "maailman Jussiksi!". Repaleinen puku yllä ja sydämmessä katkera viha kaikkia parempiosaisia kohtaan kuljeskeli onneton poika seudun ympäri. Halu edes vähänkään kohota kurjasta tilastaan, nukahti yhä sikeämpään uneen.
Juha eli kituutellen mökissään. Häntä jo alkoi vaivata vanhuus, lisäksi mieli oli niin kummanlaisen veltto, ett'ei työ, raataminen enää houkutellut. Aatoksien ja ruumiin välille alkoi ilmaantua sopusuhtainen, uupunut henki, toisen nukahtaessa nukahti toinenkin. Menneistä päivistä, niiden riemuhikkaista toiveista oli joku hämärä muisto jälellä, joka pääasiallisesti kohdistui verokuittiröykkiöön. Noissa keltaisiksi savuttuneissa papereissa seisoi jok'ikisessä: Kytämäki, Juha Juhanpoika…
Ne olivat niiltä ajoilta, jolloin hän heilui isäntänä, suorittaen kantavanhuksille runsasta eläkettä ja yrittäen surmata suurta velkaa ja sen korkoja. Nyt oli Kytämäki toisen oma; ja tuli, jonka harmaa savu aamuisin nousi uuninpiipulta ylös avaruuteen, ei enää ollut Mariannan tekemä.
Vaimonkaan suru ei asustanut kielenkärjessä. Ani harvoin puhelu eksyi menneisin aikoihin, silloinkin virkattiin korkeintaan joku pintapuolinen sana. Siten koko entisyys vähä vähältä hautaantui unhotukseen. Vaimo kehräili kylän emännille, Juha kävi taloissa töissä, havuja pilkkoomassa ja riihiä kuivaamassa. Elämä ei vaatinutkaan suuria tuloja, sillä nautinnot ja mukavuudet rajoittuivat tuiki pieneen alaan. Vaimo tyytyi kermattomaan sikurikahviin, Juha ei pyhäpäivinäkään vaatinut parempaa herkkua, kuin eräänlaista keittoa, jota valmistettiin siten, että kiehutettiin kaljaa ja muherrettiin siihen leipää sekaan.
Muutamana syksy-iltana vaimo sitte valitti tuntevansa kovaa polttoa rinnan alla. Täytyi heittää kehruu tuokseen, sillä tauti rupesi kourimaan yhä kovemmin. Juha valmisti koiruoho-kahvia — ainoa lääke, jota hänellä oli varastossa ja jonka hyvät ominaisuudet hän tunsi omasta kokemuksestaan — mutta sekään ei lievittänyt tuskia, päinvastoin ne yltyivät nopeasti ja aamupuolella oli sairas jo tunnotonna. Saman päivän illalla hän veti viimeisen henkäyksensä.
Punniten pelkältä terveen järjen kannalta kuolontapausta, ei Juha hetkeksikään menettänyt henkistä tasapainoaan. Hän eli ja liikkui konemoisesti. Ainoa tunne, joka uupuneessa sielussa tuikahti tuleen, oli kiitoksen tapainen huokaus, kun Luoja oli niin laupias ja lopetti vaimon vaivat, kärsimykset. Mielellään olisi hän lyöttäytynyt itsekin mukaan, sillä mitään sidettä ei enää löytynyt, joka olisi häntä kiinnittänyt elämään. Kuolo olisi ollut hänellekin paras.
Asianhaarain vuoksi ei Marianna saattanut tulla kirkolle sinä sunnuntaina, jolloin entinen Kytämäen emäntä haudattiin. Poikaakaan ei näkynyt. Hänen polkunsa olivat siksi sekaisia, ettei hänelle saata tietoa, joten vainajan lähimpiä omaisia ei seisonut haudan vierellä muita kuin Juha. Tämä neuvotteli, toimituksen loputtua, hetkisen aikaa haudankaivajan kanssa, joka pään nyökäyksellä näytti suostuvan esitykseen. Esitys koski haudan peittämistä, johon työhön Juha pyysi päästä omin käsin osakkaaksi. Seuraavana huomenisena hän siis jälleen asteli kirkkomaalle, odotellen siellä siksi että haudankaivaja saapui. Yhdessä sitte täyttivät haudan…
— Vanhako sun vaimosi oli?
— Kuudenkymmenen…
— Paras aika köyhälle siirtyä pois.
— Paras aika.
Työ väsytti Juhaa kummanlaisesti. Polvet ja käsivarsien taipumat ihan kangistuivat… täytyipä työn loputtua istua muutamaksi minuutiksi haudan soralle. Siinä istuissa sitte lie ajatukset kierrelleet sinne tänne entisyyden ympäri, koskapahan huulet ikäänkuin tenhottomasti rupesivat mutisemaan herran-siunausta, ja kaksi kyyneltä noin tietämättä vieri poskia alas haudan soralle.
Lausuttuaan haudankaivajalle hyvästit ja kiitokset, lähti Juha jälleen kävelemään kotia kohden. Ilma oli kylmänpuoleinen, pohjatuuli puhalsi vinhasti, lumensekaista vettä alkoi vihmoa tuulen muassa. Iltahämärä oli jo käsissä. Tulia rupesi ilmaantumaan kauppiaiden ikkunoihin, auramiehet päästelivät hevosiaan irti, lähteäkseen kotiin.
Juha asteli hiljaa. Joku karvas tunne rupesi äkkiä kuohumaan rinnan alla, sytyttäen uupuneen hengen muutamaksi silmänräpäykseksi eloon. Mennyt elämä ponnistuksilleen, hikipisaroineen, astui silmiin oikeassa valossaan. Hänellä oli ollut maailmassa sama asema kuin hämähäkin verkkoon joutuneella kärpäsellä. Häntä oli imetty, puserrettu myötänään. Kruunu, kunta ja salakarin tapaiset menot olivat aina työntäneet imusarviaan hänen hikisen ruumiinsa ympäri, ja kun niistä pääsi hetkeksi rauhaan, ojensi velka ja eläkemaksut luisevat käsivartensa häntä kohti, syleilläkseen häntä ja vuollakseen viimeisetkin hikipisarat. Sitte kun olivat kuiviin imeneet, sitte työnsivät Kytämäestä pois…
Saisipa tulla tuoni häntäkin tervehtimään. Ilomielin löisi kättä ja lähtisi mukaan, mutta jopahan tuo vielä tuli pariin vuosikymmeneen. Hänessä lie henki yhtä sitkeässä kuin isävainajassakin, joka eleli sysihautansa vieressä yhdeksänkymmenen tuolle puolen, joutumatta ruotiukoksi tai mitenkään kerjuun nojalle. Mutta isällä olikin lujempi terveys. Hänen voi ruveta särkemään polvia ja käsientaipumia… ja sitte avautuu hänelle vaivaistalo, jonka rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen Kytämäkeäkin veroiteltiin ehtimiseen.
Jyrkkä kirous oli pääsemäisillään Juhan huulilta, mutta samassa karvas tunne hajosi äkkiä kuin vesikupla. Uupunut henki vaipui jälleen uneen, ja jalat tekivät tehtävänsä konemoisesti. Jotta ei ajatukset enää joutuisi moisiin hairahduksiin, rupesivat huulet mutisemaan toiseen kertaan herran-siunausta.
— … Valistakoon kasvonsa minun päälleni ja…
Sivumpana, erään kujan suussa, hoiperteli kaksi päihtynyttä. Toinen oli pitkä ja repaleinen, toinen lyhyempi ja ehjempiin vaatteisin puettu. Kumpainenkin kallisteli suutaan kohden olutpulloa. Onneksi oli Juhan silmät niin vanhat, ettei hän tuntenut pitempää ja repaleisempaa juopunutta omaksi pojakseen.
— Olkoon minulle armollinen…
Jalkain tehdessä konemoisesti työtään, jäi kirkkomaa ja päihtyneet vähä vähältä yhä kauemmaksi. Uupuneessa hengessä ei enää sen koommin iskenyt mikään kipuna tulta. Elämä vieri hiljaa ja varmaan päämääräänsä kohti. Ihmisillä, joilla tähän maailman aikaan on niin paljon rientoja ja pyrinnöitä, ei ollut aikaa ajatellakaan Juha Juhanpoikaa, jonka elämän tarinan tässä olen kertoillut. Useimmat tuskin muistivat, että semmoista henkilöä koskaan oli ollut olemassakaan.
Miisu raukka.
I.
Ehkä lienettekin käräjäherroja, virkkoi kyytimieheni, kun lähdimme ajamaan majatalon pihalta leveälle maantielle, joka vei kirkonkylään ja kaupunkiin… vai…?
— Varsin niitä.
— Ja ehkä ensikertalainen näillä tienoin.
— Vallan.
— Arvasinhan minä sen. No kimo, sinä pirun perintö. Saatuaan hevosen juoksemaan, hän tunteettomasti lauloi:
Mikkeliss' oli markkinat
Ja Kajaaniss' oli myös.
Eläähän nuo kaksi nuorta
Vaikka ahon syrjäss'.
— No kimo, sinä…
Tuo hevonen häntä vihatti kuin synti. Oli vanha markkinakalu, hinnalleen kallis ja petoksella sitäpaitse työnnetty hänelle. Viime antinmarkkinoilla nimittäin. Hän oli ollut hiukan ryypyssä, kuten miesten tapana on semmoisissa tilaisuuksissa. Raastuvan kulmassa tuli Janne kimon kanssa häntä vastaan ja…
— Mikä se Janne on miehiään?
— Mikäkö on? Hitto vieköön, hän on juuri käräjätalon poika. Isä on herastuomari.
— Hyvä, entä sinun isäsi?
— Minun isäni… onpahan vain eläkemies.
— Hyvä, varsin hyvä.
— Mutta ei ole hädän haamuakaan. Mulla on talonosuuteni lainassa, naimisen kautta ehkä saan satoja lisää. No kimo, sinä…
Ja hän taasen kertomaan miten Janne petkutti hänet hevosenvaihdossa. Otti nuoren varsan ja sata markkaa väliä… ja työnsi hänelle tämän kimon, vanhan markkinakalun, jolla oli satakin tapaa, mutt'ei ainoatakaan hyvää.
— Juoksun suhteen kuitenkin…
— Jos tuo tuommoinen juoksi tai oli juoksematta. Kun on molemmissa takajaloissa patti. Mutta minkäs tekee… olin silloin hiukan ryypyssä, kuten…
— Kyllä ymmärrän.
Hän ei paljon muistuttanut henkistä olentoa, tuo mun kyytimieheni. Poskiluut tuijottivat terävinä ohuen lihan lävitse, silmät olivat pienet, katse niljakas, tyhjämäinen. Ääni oli säreä, melkeinpä kokonaan kesytön. Huulet olivat liian lyhyet ulottuakseen yhteen, joten suu myötänään oli auki. Molemmista pielistä vuoti mustaa tupakkikuolaa alas leualle, jossa rumia partakarvoja rikkaruohon lailla rehoitti. Kaula näytti hirveän pitkältä, hartiat kapeilta, vartalo ja raajat olivat huonosti kehittyneet.
— Mikä nimesi on?
— Kaaleppi… isä kun on kova lukumies, niin…
— Kyllä ymmärrän. Miten vanha olet?
— Täytän kohta kaksikolmatta.
— Älähän mitä.
Luulin hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemmaksi. Eikä ihmekään, sillä mitään nuoruuden ja tuoreuden merkkiä ei silmäni hänessä keksinyt. Päinvastoin oli hänessä kaikki niin vanhaa, niin väsynyttä.
— Meitä on kolme veljestä.
Kaaleppi rupesi laveasti selvittämään suhteitaan yhteiskuntaan. Annoin hänen rauhassa kertoa, tarkkaamatta ainoatakaan ajatusta. Heittäydyin kokonaan omiin mietteisini, omiin nautintoihini. Tuntui niin vilpoisalta, niin raittiilta. Hengitin ahnaasti metsän makeata ilmaa, katselin kuusien yli vaaleata ehtootaivasta, kuuntelin käen kukuntaa…
Ja siten matkasimme kohden kirkonkylää. Käräjätalo oli matkan päämäärä. Muuan suuri perintöjuttu, johon minut oli haettu apumieheksi, oli seuraavana päivänä esillä. Kysymyksessä oli kymmeniä tuhansia.
Kaaleppi puri ahkeraan tupakkia, kiroili kimoa, laulaen aina väliin höysteeksi mielehisiänsä laulunpätkiä. Sitte aukeama avautui eteemme.
— Tuo on käräjätalo, virkkoi Kaaleppi, tuo keltanen tuolla.
— Vai siellä on.
Suuri kylä kirkkoineen kouluineen levisi edessämme. Ylös mäelle, jonne olimme hitaasti saapuneet, näytti kylä komealta, pienen kaupungintapaiselta.
— No kimo…
Kaaleppi lyödä hutasi kimoa, ja lähdettiin hyvää juoksua alas — mäki oli pitkä, luisuva.
— … Nyt auta Herra.
Hädin tuskin vältimme kamalaa kumoon-ajamista, sillä kimo äkkiä pärskyen kaaresti sivulle, nousi ylös kahdelle jalalle ja telmi kuin vimmattu.
— Tuo tyttö vietävä tuolla, Kaaleppi taas älähti… On varmaankin
Miisu.
Pieni ihmisolento häämöitti epäselvästi mäen alla. Kelletti kerään vetäytyneenä nurmella maantien vieressä, kuten viluissaan nukkunut ainakin. Tuuli hiljaa häälytti nukkujan keltaista kattuuniliinaa, siten säikähyttäen kimon, jolla todenperästäkin näytti olevan omia tapoja.
Hyppäsin joutuin rattailta alas ja kiirehdin mäen alle.
— Kuulehan kun…
Kovin oli uni nukkujalle makeata, sillä sanani eivät mitään vaikuttaneet. Minun täytyi koettaa parempaa keinoa. Tartuin tuohon keräntapaiseen olentoon käsin kiinni, nostin häntä jonkun verran maasta ylös ja virkoin uudestaan:
— Kuulehan kun…
Raukka olikin pieni tyttö. Herättyään ja ruvettuaan hiukkasen huomaamaan asioita, hän surkeasti säikähti.
— Isäntä kulta, antakaa anteeksi. En minä enää koskaan…
Vereni värähti. Tuo rukous tuntui lähteneen sydämmen syvimmästä. Äänikin kuului valittavalta, rukoilevalta, aivan kuin särkyneen kantelon parahdus.
— Älä huoli pelätä. Eihän tässä muuta, mutta hevonen oli vähällä tehdä tuhoja.
— Voi mua, voi.
Tyttö jo täydelleen tajusi mikä vaara meillä oli ollut kädessä. Mutta suureksi kummakseni hän rauhoittumisen sijaan rupesi täyttä kaulaa itkemään.
— Älähän nyt… eihän tässä mitä.
— Voi mua, voi. Isäntä pani noita kiviä haravoimaan maantieltä ja olenkin nukkunut.
Huomasin minäkin että asia oli tosi. Makuupaikan lähellä oli vanha hylky-harava, ja maantielle oli äskettäin vedetty hiekkaa. Seassa oli paljo nyrkinkokoisia kiviä, jotka kyllä olisivat sietäneet tulla pois haravoiduksi.
— Koska se on syyni?
— Huomenna.
— Hm.
Tuo oli hyvin ikävä juttu… sillä jota tarkemmin katselin tyttöä, sitä enemmän hän alkoi käydä säälikseni.
— Isäntä minua niin kovin varoitti ja kuitenkin nukahdin. Mutta minun olikin hirveästi uni. Eeva ei antanut yöllä yhtään nukkua, vaan parkui aamupuoleen asti. Sille puhkee hampaita, näettekös. Sitte minä panin maata tuohon. Aioin vaan pikkuisen nukkua, mutta uni petti, ja nyt onkin jo ilta. Voi mua, voi. Kun tulen kotiin, saan selkääni.
— … Joudat saamaankin.
Tuo oli Kaalepin säreä ääni. Hän ajoi luoksemme, yhä vielä kiroten kimoa, vaikka tämä jo oli täydellisesti rauhoittunut.
— Käykää pois rattaille. Tuo on Miisu, Vaivalan huutotyttö.
— Ja Vaivalan isäntä on sun veljesi.
— Aivan niin. Ei se suuri talo ole, mutta Ananias veli häärii kuin piru markkinoilla. Ottaa markan siitä, josta ei toinen saisi penniäkään. Käykää pois rattaille. Ei tule turmioksi sulle Miisu, vaikka saatkin tänä iltana koivukeppiä.
— Niinkö luulet?
Tunsin sydämmessäni sääliä ja vihaa. Tyttö raiska näytti kovin kärsineeltä. Kasvot olivat laihat, kädet likaiset, puku vanha ja repaleinen. Huulissa oli yskän rohtumia, kasvoissa ilkeitä näppyjä.
Mutta silmät olivat suuret, harmaat ja kirkkaat!
— Missä käsin veljesi talo on?
— Tuolla etäämpänä.
— Onko maantien varrella?
— On aivan.
— Sepä hyvä, Miisu, pane harava tuohon aidalle ja tule rattaille.
Mitään virkkamatta totteli tyttö ja me lähdimme ajamaan.
— Kuinka vanha olet?
— Käyn kahtatoista.
— Elääkö äitisi vielä?
— Ei. Eipä mun sitte…
Raukka oli orpo ja joutunut huudolle jo viiden vuoden vanhana. Ei muistanut enää isän muotoa eikä äidin ääntä. Huutolaisena oli kierrellyt taloja ja kyliä, viime uudenvuoden päivästä saakka oli ollut Vaivalassa. Siellä oli olo ollut kaikkein tukalinta. Täytyi tehdä vähin joka lajia työtä, toruja ja kuritusta sai joka päivä.
— Isännältäkö?
— Siltä juuri. Se ei kärsi katsella tämmöisiä huutotyttöjä. Sanoo että syömme talon köyhäksi ja olemme pelkkänä harmina.
— Siinä ei liekään liiottelua, arveli Kaaleppi. Sinustakaan ei makseta vuodessa muuta kuin kuusikymmentä markkaa. Ei tule monta penniä aterian osalle, vaatteista puhumattakaan. Kyllä tuommoisista on huolta ja harmia.
— Ei pitäisi sitte huutaman taloon, virkoin minä, jollei hoida ihmisellisesti.
— Huutavat nuo muutkin. Eikä tuota Vaivalassa erittäin piinata.
Menetellään noin vaan kohtuuden mukaan.
Saavuimme Vaivalan kohdalle. Kaaleppi pysäytti Kimon ja ärähti tyttöä menemään matkoihinsa. Tämän mieleen kaiketi muistui kuritus ja torut, koskapahan taas rupesi nyyhkyttäen itkemään.
— Voi mua, että nukuin.
— Maltahan, virkoin minä ja astuin alas rattailta. Minä tulen kanssasi.
Astelimme tytön kanssa tupaa kohden. San auki töllisteli Kaaleppi jälkeemme. Hän ei aavistanutkaan mielentilaani.
Talo näytti vähäpätöiseltä rakennuksien suhteen. Mutta kaikki oli ehjää ja oivassa kunnossa. Piha oli lakaistu puhtaaksi, ikkunat olivat kirkkaat, etehinen siisti, maitoastiat kauniissa järjestyksessä.
— … Raukka nukkui vahingossa liiemmäksi, virkoin minä isännälle, joka sytytteli piippuaan lieden puolella, ja pelkää nyt saavansa kuria. Tuossa on teille markka, jos sillä voitte palkata jonkun haravoimaan kivet maantieltä. Kun kuuluu olevan huomenna syyni.
Laskin markan astiakaapille, helähdys kuului yli tuvan.
— Huomenna se on syyni, virkkoi isäntä, vetäen vyötään kireämmälle ja katsoen ovea kohden. Sopiihan tuo ansaita itsenikin.
Hän ei lainkaan ollut Kaalepin muotoinen. Suu oli tiivis, silmät pienet ja älykkäät. Kasvoissa oli jotaki kiven kovaa, joka ei sietänyt leikkimistä, vastaansanomista.
— Harava jäi sinne aidalle.
— Jaha.
Isäntä lähti, mutisten mennessään jotaki emännälle. Tämä rupesi etsimään ruo'an tähteitä tytölle syödä. Sytytellen sikariani, seisoin hetkisen paikallani, näin miten halukkaasti tyttö ahmi kylmää lientä, silakkaa ja piimää, näin kuinka hän salaa hymyili hyvälle onnelleen.
— Hyvästi!
Tunsin rinnassani silmänräpäyksellistä onnea. Joku ääni kuiskasi korvaani, ett'en ollut milloinkaan yhdellä, markalla niin suuria aikaansaanut.
En milloinkaan…!
II.
Kului vuosia viisi, kuusi. Oli taaskin kevät ja käräjä-aika. Matkustin samaa tietä, samaa päämäärää kohti ja saavuin illalla perille käräjätaloon, johon kestikievarikin oli sijoitettu. Asunnokseni sain vinttikamarin, jonka ikkuna antoi pihan puolelle.
Kartanolla liikkui väkeä tiheään. Katselin heitä välinpitämättömästi, kuten ventoja ainakin, kunnes silmäni keksi olennon, johon huomioni erittäin kiintyi. Se oli muuan hoikka tyttö, joka usein ilmaantui kartanolle, milloin kantaen ruokia, milloin juomia, milloin mitäki puuhaten. Jotakin hämärää tuttua sukelsi mieleeni. Olin häntä nähnyt ennen, mutta milloin ja missä, en voinut muistaa. En voinut mieleeni johtaa mitään tapausta, joka olisi luonut valoa hämäriin muistoihin.
Istuin yhä paikallani ikkunanpielessä. Ajatukseni varastivat itselleen salaa levon hetken, ja minä katselin alas kartanolle ajattelematta mitään, miettimättä mitään. Keveät askeleet, jotka kuuluivat kiertoportailla, saattoivat minut äkkiä hereille. Ovi aukeni ja sisään keikahti tuo hoikka tyttö, kantaen tarjottimella vesikarahviinia, Katsoin häntä tarkasti ja ponnistin muistoani.
— Illallinen on valmis, hän samassa vapaasti virkkoi, luoden minuun pikaisen katseen.
Hänellä oli kauniit silmät… suuret, kirkkaat ja harmaat!
— Hyvää iltaa, Miisu.
Välähti äkkiä mieleeni Kaalepin pahantapainen kimo ja seikkailumme pitkän mäen alla. Ja välähti mieleeni Vaivalan huutolainen, kovia kärsinyt tyttö raukka.
— Hyvää iltaa.
Hän nauroi minun mielestäni liiankin miellyttävästi. Silmäni pian keksivät hänessä keikailemista, kevytmielisyyttä. Tuo hienoileminen minua jo vähän kiusatti.
— Jaksatko sinä nyt hyvin?
— Kyllä.
Hän katsoi minua tarkemmin. Joku vanha muisto näkyi äkkiä pyrkivän hänelle mieleen, poistaen hetkeksi tuon hienoilemisen, keikailemisen.
— Sepä hauskaa. Oletko jo vanhakin?
— Seitsemäntoista.
Hän nauroi taas miellyttävästi ja naurullaan hän sammutti eloon heränneen muiston. Niin ainakin minusta näytti.
Hänen oli raskas hengittää, sillä kureliivi oli puristettu kovin lujasti vyötäisten ympäri. Hän muutenkin tahtoi kaikinpuolin esiintyä sievänä, miellyttävänä.
— Muistatko ennen nähneesi minua?
— En.
— Koetapahan muistella.
— Maksaako tuo vaivan?
Hän nauroi ja sovitti epäjärjestykseen joutunutta kutriaan. Rupesin tuntemaan kiusallista vastenmielisyyttä. Tuo hienoileminen ja muistamattomuus minua suututti.
— Ajattele kuusi vuotta taaksepäin. Missä olit silloin?
— Vaivalassa.
Hän loi silmänsä alas, joutui hämille ja aikoi lähteä. Mutta minä pidätin hänet ja pyysin häntä vielä malttamaan hetken.
— Etkö muista miten Vaivalassa ollessasi pelätit erään kerran matkustavaisen herran kyytihevosen. Nukahdit mäen alle ja tuuli lehutteli liinaasi.
— En muista.
— Etkö lainkaan?
— En.
Hän rupesi punehtumaan kasvoiltaan. Valehteli nähtävästi vastoin parempaa tahtoansa, mutta ei ollut kylliksi taitava salaamaan häpeää, jonka valehteleminen sydämmessä synnytti.
— Sepä kummallista, ett'et muista.
Hän lähti edelläni ulos, liiti kevein askelin kiertoportaita alas ja katosi pihalla näkyvistäni.
Mutta vielä myöhään illalla istuin minä ikkunanpielessä, sillä unetar viivytteli tuloaan. Ajatuksia, mietteitä heräsi mielessäni monenlaisia. Enimmäksen olivat karvalleen harmaita, sumuisia.
Kartanolla oli jo aikoja sitte kaikki liike tauonnut. Käräjöitsijät olivat kotiin häipyneet, talonväki oli uneen uupunut.
Eivät kuitenkaan kaikki, sillä lattiani alla kuului liikettä, puhelua, toisinaan nauruakin. Ensin tosin tyvin hiljaa, mutta aikaa myöten yhä äänekkäämmin, yhä iloisemmin. Jota myöhemmälle ilta kului, sitä kovemmaksi paisui puhelu, nauru. Korkin paukahduksia myöskin rupesi kuulumaan yhä tiheämmin. Tulin siihen päätökseen, että huone lattian alla mahtoi olla kievarin vierashuone ja että siellä joku seura vietti illan iloja, yön kemuja.
Lattia välillämme lie ollut ohut, koskapahan rupesi kuulumaan alhaalta korviini selviä sanoja. Lie siihen sekin vaikuttanut, että seura tuntui tulevan yhä iloisemmaksi. Siellä puheltiin reuhaten, lyötiin kämmentä pöytään, että lasit kalisivat, kiroiltiin paksulla äänellä.
— Janne, osta multa musta oriini, virkkoi eräs karhea ääni, kiroten ja lyöden kättä pöytään… Osta, saat halvalla.
— En osta, vastasi ääni, jossa vielä oli jonkun verran sileyttä ja sointua, mutta kyllä vaihdan, jos mielesi tekee. Saat Paarman ja puolitoistasataa väliä… Käy huutijärvelle. Korpelainen sanoi, että mun musta oriini…
—- Korpelainen on tyhmä pässinpää.
— Sanoi että…
Väittely äkkiä herkesi, sillä joku kävi ovessa keveästi. Sitte kuului pullon kilahduksia ja korkin paukahduksia.
— Miisu, sinä olet kaunis tyttö, virkkoi taaskin karkea ääni… hemmetin kaunis tyttö. Ei ole ihme, että Janne on sinun tähtesi kipeä. Ei ole lainkaan ihme.
— Älä lörpöttele, kuului Jannen sileämpi ääni.
— Oletko niin varma onnestasi? virkkoi eräs iloinen ääni, jota en tähän saakka ollut kuullut. Mutta jos käykin niin, että minä… että minä…
— Tuki suusi, juopporatti.
Jannen ääni oli kiukkuinen. Tuntui ett'ei hän suvainnut leikkimistä.
— Miisu, istu polvelleni. Katsokaapa nyt…
Kuului heikkoa telmettä, tuolin kolinaa ja hyväilysanoja. Niihin suli oluen pulputus ja Miisun miellyttävä nauru…
— Minua jo rupesi väsymys valtaamaan. Menin levolle, pääni kylmiä mietteitä täynnä Miisun suhteen. Tein laskuja, joiden totuutta en epäillyt, tein johtopäätöksiä kylmän järkeni mukaan, sekoittamatta pisaraakaan runollisuutta joukkoon. Todellisuus oli siksi vastenmielinen. Keikaileva piikatyttö humalaisten hyväiltävänä — eipä siihen tarinaan enää muuta sopinut. — Parempi, ett'en olisi häntä lainkaan tuntenut.
Käänsin itseni toiselle kyljelle, vedin peitettä korvani yli, estääkseni räyhääjien ääntä kuulumasta. Mieleni rupesi käymään vähän lämpimämmäksi, katkeruus alkoi asettumaan, sääliä ja myötätuntoisuutta rupesi heräämään rinnassani. Keikaileva Miisu vaihtui Vaivalan huutotytöksi, pieneksi raukaksi, jolle ei ilmoisna ikänä lausuttu hellää sanaa, jolle ei koskaan hymyilty lemmen hymyä. Pienestä raukasta kasvoi kaunissilmäinen, hoikkavartaloinen tyttö. Sydän oli puhdas, mieli viaton, kaino…
Mutta tuskin lie nyt enää — hän on jo voinut langeta. Näissä oloissa hän voi langeta minä hetkenä tahansa. Joko tänä yönä, huomenna tai… Hän nauttii täysin käsin elämästä, joka näihin saakka on ollut pelkkää kurjuutta, pelkkää kärsimystä.
Houkka tyttö.
Minä tein vertailuja entisyyden ja nykyisyyden välillä. Huutolaisraukka, joka sai kärsiä vilua, nälkää ja kovaa kohtelua, oli sitteki, käräjätalon keikailevaan piikaan verrattuna, tuhat kertaa onnellisempi. Jos minun kädessäni olisi ollut kohtalon avaimet, olisin loihtinut käräjätalon Vaivalaksi, Miisun kuutta vuotta nuoremmaksi. Ja sitte minä olisin kovemmilla käsillä tarttunut kiinni hänen onneensa. Olisin vaikka ottanut hänet mukaani kotiin, lahjaksi nuorelle vaimolleni…
III.
Juttu oli tavallista ilettävämpi…
Jäin seisomaan lautakunnan puolelle, enkä mennyt viereiseen kamariin, joka oli käytettävänäni ja jossa tavallisesti vietin juttujen väliajat, asiapapereita selaillen ja muistiinpanoja tehden.
Katseeni keksi käräjätuvan ovenpielessä naisolennon, jonka heti tunsin Miisuksi. Hän oli puettu mustiin, kasvonsa näyttivät vaaleilta, melkeinpä sairailta. Liikahtamatta hän seisoi ovenpielessä, silmät luotuina lattiaan, vartalo hieman kuin kokoonkutistnneena. Mutta äänensä oli selvä, kaunis. Hillittyjä värähdyksiä kuului väliin ja silmään varastihe väliin kyynel.
Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin viimeksi tapasimme toisemme. Nyt hän esiintyi päällekantajana, hakien eläkettä lapselleen! Kaikki oli käynyt kylmien laskujeni mukaan.
Vastaajana oli käräjätalon Janne, pitkä mies, jonka käytös oli röyhkeä, hävytön. Hän piti päätään ylpeästi pystyssä, paksuilla huulillaan leikki ylenkatseellinen hymy, katse oli irstaisen leikkisä.
Hän puhui rohkeasti, väitti syytöstä valheeksi, katsoen aina väliin irstaan leikkisästi Miisua, jonka poskille vähitellen alkoi leviämään punan hohdetta.
Puoli tusinaa vieraitamiehiä huudettiin sisälle.
Yksi tiesi yhtä, toinen toista. Syytetyn sitkeän vastarinnan tähden oli tuomari pakoitettu koskemaan erityisseikkoihin, joita jo julkinen häveliäisyyskin kieltää mainitsemasta. Jota kauemmin juttua jauhettiin, sitä törkeämmäksi se muuttui laadultaan. Lautamiehet purivat huultaan ja tuomari koetti tiukoilemalla tehdä ääntänsä juhlalliseksi, arvokkaaksi. Janne nähtävästi riemuitsi. Nosti päätään yhä ylpeämmin pystyyn, asetti paksut huulensa yhä ylenkatseellisempaan hymyyn, katseli ympärilleen yhä julkeammin. Ja Miisu raukka seisoi ovenpielessä liikahtamatta, silmät luotuina lattiaan. Vartalo näytti kutistuvan yhä enemmän kokoon, posket rupesivat hohtamaan yhä kovemmin… hänellä luulletikin jo oli viimeiset voimat käsillä.
Talon palvelustyttö, Miisun entinen toveri, todisti viimeiseksi. Todistus oli törkeä ja erittäin sitova. Janne hieman hämmästyi, kun ei kyennyt kiertämään eikä sekoittamaan tytön sanoja.
— Pyydän ylöslykkäystä tuleviin käräjiin, hän lopulta virkkoi, katsoen hävyttömän leikkisästi Miisua, joka seinään nojaten seisoi liikahtamatta.
— Miksi? kysyi tuomari.
— Hänellä oli muitakin armastelijoita…
— Voitko näyttää toteen?
— Voin.
Ovenpielestä kuului katkonaisia, tukahutettuja sanoja. Miisun kasvot näyttivät kalpenevan ja kokoonkutistunut ruumis rupesi vavahtelemaan. Mutta voimat olivat lopussa, ei ainoatakaan ehjää sanaa tullut kuuluville.
— Nyt Janne valehtelit, kuului rohkea ääni yli oikeussalin.
Se oli käräjätalon piika, joka noin lausui ovea avatessaan ja ulos lakituvasta astuessaan.
— Saadaan nähdä, kultaseni.
Janne nauroi hävyttömästi, toistaen samassa vaatimuksensa.
Siihen suostuttiin. Oikeus julisti väliaikaisen päätöksen, jonka mukaan asia lykättiin seuraaviin syyskäräjiin, tarkempaa käsittelyä varten. Ja tuli vastaajan silloin sakon uhalla näyttää väitteensä todeksi.
Hitain askelin ja katse luotuna lattiaan poistui Miisu käräjätuvasta. Olisin rientänyt hänen jälkeensä, mutta en voinut, sillä seuraavassa jutussa täytyi minun olla saapuvilla. Juttu oli sekasotkuinen maanjako-riita, vanha pöpö, joka oli jo monta tuomaria pannut pälkähäsen.
Viivyin tällä erällä monta päivää käräjissä. Olin tullut tunnetuksi ja saanut joukon juttuja ajaakseni.
Ajattelin Miisua usein iltahetkinä, väliin tahtomattanikin hänen kohtalonsa pyörähti mieleeni. Ennen poismenoani kyselin palvelustytöltä tarkemmin, miten raukan laita nyt oli.
Kurjuutta ja puutetta — pitihän tuon tietämänikin — oli ollut tähän asti. Usea antaa kyllä armopaloja, mutta tavalla semmoisella, että saajan sydän kirvelee kuin palohaava. Kaiken muun lisäksi tuli vielä sairaus. Luoja tietää, mikä lopuksi olisi tullut, jollei sovintoa olisi saatu aikaan.
— Ovatko he sitte sopineet keskenänsä?
— Ovat.
— Milloin?
— Eilen.
— Paljoko Janne maksoi?
— Kuusisataa markkaa.
— Hm… ja lapsi elää.
— Elää se. Ei ole kipeä ollutkaan.
— Hm, virkahdin minä tyynesti.
Tuntui mielessäni levollisemmalta enkä siis huolinut pitemmälle kysellä. Tosin oli tarinassa vielä yksi kohta minulle epäselvänä, mutta otaksuin ettei nykyinen palvelustyttökään, vaikka oli Miisun entinen kumppani, kykenisi siihen vastaamaan. Minua nimittäin ihmetytti, miten Miisu alentui käräjiä käymään viettelijänsä kanssa. Olin sitä mieltä, ett'ei siihen kurjuus ja puute yksin vaikuttanut. Täytyi olla muita syitä. Miisun tapainen nainen voi kyllä hairahtua, mutta alentua tuohon määrään, unhottaa tuolla tavalla kaiken naisellisen kainouden, oli toki jotaki tavatonta.
Ajattelin minne päin hyvänsä, aina jäi tuo kohta yhtä epäselväksi, melkein täydelliseksi arvoitukseksi.
IV.
Oli myöhäinen syksy, keli oli kurjan huono, vettä vihmoi hiljalleen mustanharmaista pilvistä. Maantiet olivat surkeassa kunnossa. Raitamat pelkkänä rapakkona, jotka vajottivat, tärisyttivät ja muokkasivat matkustajan ruumista aivan kuten seppä muokkaa rautakankea vasarallaan.
Taival, jota kuljin, oli pitkä, hevonen oli nuorekas eikä sen käynti jouduttanut. Juokseminen ei voinut tulla kysymykseenkään linjaalittomilla rattailla. Harmittelin itselleni, että olin lainkaan lähtenyt matkalle mokomilla turkulaisrattailla, mokomalla hevoisräpäkällä. Olisinhan voinut vaatia paremman hevosen, mukavammat ajoneuvot.
— Kehno kalu, tuo sun hevosesi, virkoin nyreästi kyytipojalleni, joka tyytyväisenä istui rinnallani. Keputtelee kuin vasikka.
— Se on vielä nuori ja tottumaton.
— Miksi semmoisella lähdit kyytiin?
— No… lähdinpä vaan. Että tottuu. Kyytipojan rauhallisuus minua ensin harmitti, mutta vähitellen se rupesi tarttumaan jäseniini. Vedin sadetakkiani lujemmalle, suoristin itseäni mukavasti nojalle ja mukauduin filosofin tyyneydellä kärsimään matkaa surkeudet.
Pääsimme sitte kyläiseltä väliltä metsämaalle. Keli muuttui hiukan paremmaksi. Raitamat eivät olleet niin syvät, joten voimme paikotellen ajaa juoksuakin.
Erään mäen kukkuralla tuli vastaamme lyhyt jono kalukuormia. Niitä lie ollut kaikkiaan puolen tusinan vaiheille, mutta sisältö oli mitä kirjavin. Niinpä oli ensimmäisillä rattailla suuri sänky, kukko ja kanoja, toiseen oli sijoitettu suuri pata ja kirjava sian porsas. Seurasi sitte lehmiä ja lampaita ja muuta röhkää sikin sokin. Perimäisillä rattailla istui kapeahartiainen mies, vaimo rinnalla ja vaimolla pieni lapsi sylissä.
— Hyvää päivää… tpruu, Kimo. Se oli Kaaleppi…
— Hyvää päivää, vastasin minä ja pysäytin myöskin hevosen.
— Nyt sitä ollaan naineita miehiä.
— Niin näkyy.
— Miisu, muistatko vielä tuota herraa?
Miisu ei vastannut mitään. Luulin huomanneeni, että hän veti liinaa enemmän silmilleen.
— Se maksoi markan sun edestäsi. Kimo, sinä pirun…
— Teillä on vielä sama hevonen.
— On, eihän siitä enää hennonut eritä, kun kerran tuli tavoille.
Kaaleppi oli minun mielestäni muuttunut paljo ihmisellisemmäksi. Suupielet olivat puhtaat, leuassa ei näkynyt rumia karvoja ja kasvot olivat tulleet lihavammiksi. Paksuissa vaatteissaan hän melkein näytti täysin kehittyneeltä mieheltä.
— Peltomieheksikö nyt aiotte ruveta?
— Niinhän nuo on aikeet.
— Taloonko vai…?
— Ei, torppaan nyt ensiksi on aikomus. Jos rupee myötämään, niin sitte ehkä iskemme taloon kiinni. Kimo, sinä…
— Kukapa olisi uskonut, että teistä tuli pari, Miisusta ja sinusta.
— Kukapa niin? Nähkääs, se Janne petturi narrasi Miisun. Tiedätte, että minulla tuon Kimon tähden on hampaan kolossa jotakin vanhaa pippuria häntä kohtaan. Niin, hän vietteli Miisun. Mutta minäpä osasin kostaa kerrankin. Menin Miisun luo, sanoin tee noin ja noin, niin minä nain sinut. Eipäs tyttö ensin tahtonut. Minä menin toisen kerran. Ei sittekään. Mutta minä en hellittänyt, vaan menin kolmannen ja neljännen kerran. Ja asiasta tuli selvä.
— Onneksi olkoon.
— Miisu, älä nyt noin häpeilläsi ole. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.
Ajattelin itselleni, että Kaalepista voi tulla hyväkin aviomies. Tyytyväiseltä ja järkevältä hän ainakin silmissäni näytti. Luulinpa nähneeni hymyäkin hänen huulillaan, milloin katsoi Miisuun päin, joka piti lasta polvillaan ja katseli taukoomatta metsään.
— Nyt on oikea koiran ilma.
— On.
— Onko matka pitkäkin?
— Vielähän tuota on kolmatta penikulmaa uusille asumasijoille. Miisu kaikin mokomin tahtoi, että muutamme hyvin kauas. Minä tuumailin vähän samaan suuntaan, ja kun satuin saamaan sopivat vuokraehdot, niin löin kaupoiksi. Ja nyt olemme matkalla. Te olette ensimmäinen vastaantulija ja minä annan pääni pantiksi, että te toitte hyvän onnen.
— Tietysti.
— Miisu vaan ei ole vielä oikein iloinen. Muutamat naisihmiset ovat niin kovin lapsellisia, arkoja. Hm…!
Kaaleppi iski silmää minulle ja hymystä päättäen, joka leikki hänen suupielissään, ei hän sanoillaan mitään pahaa tarkoittanut. Ennemmin se lie ollut kiittelyä tai jonkinmoista hyväilyä.
— Kimo, sinä…
Kimo halusi muiden perään, heitti kärsimättömästi päätään ja otti pari askelta eteenpäin. Miisu ja minä jouduimme vallan lähekkäin. Näin osalta hänen kasvojansa, jotka olivat huolellisesti peitossa, näin lapsen kauniit silmät.
— Mitäs muuta sitte kuin hyvästi ja hyvää voimista.
— Hyvää voimista.
Kuulin Miisun äänen… kauniisti se kajahti korvissani. Rattaiden ruvetessa vierimään hän työnsi päähinettään ylös ja loi minuun ystävällisen katseen. Silmänsä olivat vielä kauniit, kirkkaat ja harmaat.
— Kimo, sinä pirun perintö.
Saatuaan hevosen juoksemaan, rupesi Kaaleppi tunteettomasti laulamaan:
Mikkeliss' oli markkinat
Ja Kajaaniss' oli myös.
Eläähän nuo kaksi nuorta
Vaikka ahon syrjäss'.
Kotoinen jutelma.
Lammasjutun jälestä antautui Klaara kaikella innollaan kanahoidon alalle, seikka, joka ilahutti minua suuresti kahdestakin syystä. Ensinnäkin sen vuoksi, että Klaaran mieli lammas-onnettomuuden jälestä pysyi kauan aikaa painuksissa eli siihen saakka, kun hän innostui kanahoitoon. Minä en ollut mies saattamaan häntä entiselleen, en millään keinolla. Hän huokaili, toivotti itselleen kuolemaa ja hyräili myötänään pohjattoman epätoivoisia säveliä. Monta kertaa sydäntäni oikein särki, kun kuulin hänen väräjävin äänin hyräilevän:
"Kyynel vuotaa silmästäni, sydän rauhatonna lyö,
Ja mun kaiken elämäni peittää murheen musta yö."
Koetin lohduttaa häntä hyväilyllä ja viittauksilla, ettemme me ihmiset itse kudo kohtalon lankoja, emmekä siis ole vastuun-alaisia jokaisesta epäonnistuneesta yrityksestä, jonka parhaan harkintamme mukaan ja hyviä tuloksia saavuttaaksemme teemme. Vakuutin että sattuma on usein ratkaisijana suurissakin tapahtumissa, saati sitte elämän pikkuseikoissa, jommoisiin lammas-onnettomuus kuitenkin kaikkine sivuasioineenkin auttamattomasti kuului. Mutta Klaara ei ottanut kuullakseenkaan vakuutuksiani.
— Sinä koetat pettää minua, vastasi hän aina jyrkästi. Toisin ajattelet ja toisin puhut. Se ei ole ensinkään kauniisti tehty sinulta, ja se vaan lisää suruani.
Koetin sitte hyväilyjä, mutta ne hän työnsi armottomasti luotaan. Sanoi heti suuttuneesti:
— Pyydän että annat minun olla rauhassa… se on paljo parempi.
Vielä oli toinenkin tärkeä syy, joka pani mieleni iloiseksi heti, kun huomasin että Klaara oli ruvennut innostumaan kanahoitoon. Siitä aamusta saakka nimittäin, jolloin Klaara palasi riihiveräjän luota kamariin, irroitti hän itsensä koko talouden komennosta, mikäli se oli ulompana tupa-askareita ja vasituisia naisten toimia. Ei mitään sanakahakoita ja erimielisyyksiä Jussin ja minun kanssa, ei mitään uusia keksintöjä, ei mitään erinomaisuuksia, kaikki meni hiljaa ja kuulumattomasti. Alussa tuollainen asiain tila miellytti minua. Huomasin että Jussi lakkasi viheltelemästä, ja huomasin, ettei kukaan muukaan mutissut, kuten naimisemme alussa, jolloin ei lammas-onnettomuus vielä ollut tapahtunut. Mutta pian kylläännyin tuohon hiljaisuuteen ja tyytyväisyyteen. Rupesin kaipaamaan jotakin, jota en itsekään tiennyt mitä se oli. Tuntui vaan ikävältä, yksitoikkoiselta, melkeinpä toisinaan kuolettavaltakin. Piiat ja rengit tekivät tehtävänsä, päivät tulivat, ja menivät, mutta ei sattunut mitään erinomaisempaa. Elämä oli meillä ihan samallaista kuin isä-vainajani aikana.
Jussiakin ahdistelivat samat tunteet, ei häntäkään enää ajan pitkään tyydyttänyt tuollainen myyrämäinen elämä, joka ei tuonut mukanaan mitään äkkioutoa tai harmistuttavaa, joka olisi edes hetkeksi häirinnyt yksitoikkoisuuden tasapainoa.
— Tarvitsisi tapahtua jotakin uutta, virkkoi hän minulle kerran, ymmärräthän?
— Tosiaankin tarvitsisi tapahtua, vastasin minä. Sitte vanhat unhottuisi. Ehkä jo…
Ja minä menin suoraa päätä utelemaan asiaa Klaaralta, joka istui käsi poskella hellan vieressä, hyräillen jotakin pohjattoman surumielistä säveltä, samalla kuin hämmenti puuropataa. Onneksi ei ollut ketään muita saapuvilla. Kierrospolkuja myöten ja hyvin arkamaisesti esitin kysymykseni. Panin vahvasti lemmen-ilmausta ja tunteellisuutta sanoihin, kuin lausuin:
— Kuuleppa, Klaaraseni, ne laudatkin lienevät ja kuivia, jotka syksyllä asetin riihen parsille.
— Olkootpa kuivia tai märkiä, mitä niistä väliä, keskeytti Klaara synkkämielisesti.
— No, minä vain ajattelin, että ehkä jo olisi aika ottaa ne alas ja…
— Ota kun mielesi tekee.
— Ja viedä ne puusepälle.
— Vie… vie laudat puusepälle.
— Mutta jos ei sitä tarvitakaan vielä. Katsoin Klaaraan hymysuin ja lempeästi. Enkä voinut olla vertaamatta itseäni tulivuoreen, joka yrittää sulattamaan jäämerta.
— Mitä? Mitä tarkoitat?
— Kehtoa, oma lintuseni. Olihan siitä puhetta silloin kuin laudat vietiin riihen parsille. Etkö muista?
Klaara punastui äkkiä ja käänsi päänsä toisaanne. Ja virkkoi päättäväisesti:
— Ei, ei… älä semmoista toivokaan. Nolostuin enkä tiennyt miten jatkaa. Yritin hyväilemään, mutta hän työnsi arvokkaasti käteni pois ja virkkoi:
— Pyydän että annat minun olla rauhassa… se on paljo parempi.
— Klaara, älä ole lapsellinen. Itsekin myönnät, että se on vasta väkevyyttä ja suuruutta, jota vastoinkäymisessä ja onnettomuuden sattuessa osotamme.
— Sinä petät minua. Ajattelet toisin ja toisin puhut. Jussin kanssa nauratte yhdessä.
Minua alkoi jo huolestuttaa. Pelkäsin mitä siitä lopuksi tulisi, Jussin kanssa tuumimme keinoja jos mitäkin, mutta mikään ei näyttänyt vaikuttavan muutosta. Klaara pysyi erillään kaikesta, joten talouden koneisto ei ritissyt eikä ratissut missään kohden. Kaikki meni niin äänettömästi ja hiljaa kuin hyvästi järjestetyssä virastossa.
Mutta kevättalvella tapahtui eräänä päivänä käänne. Olin juuri hevosta sukimassa, kun Jussi tuli vilkkaan näköisenä talliin ja virkkoi:
— Tiedätkö mitä on tapahtunut? Emäntä meni navettaan.
— Milloin? Puhutko totta…ja minä laskin harjan kädestäni pois.
— Äsken juuri. Tule katsomaan, tuossa se jo on ovella.
Ja tosiaankin minun oma Klaarani seisoi navetan ovella. Kasvojen puhdas hipiä välkkyi ihmetyisen kauniilta auringon paisteessa.
— Se ruokkii kanoja, huomautti Jussi, huulilla leveä, ja sydämmellinen hymy.