Kotipoluilta III: Pieniä kertoelmia

KOTIPOLUILTA III

Kirj.

Emil Lassinen

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

SISÄLLYS:

Kun Kirsti todisti väärin.
Lampiniemen Kristian.
Pikku Jaakon muistoksi.
Naimapuuhia.
Perhevirkistyksiä.
Helmilän Hilma.
Leenan Kasperi.

Kun Kirsti todisti väärin.

I.

Ei Kirsti lainkaan erehtynyt, vaikka ensin luuli. Jäykkälän isäntä se itse oli, joka asteli polkua myöten ylös, suoraan porraslautaa kohden.

— Tuokohan sillä lie asiana? Voi herra sentään, kun piti joutua näkemään sinne. Jos siitä vielä viedään…

Kirsti ryhtyi hätimmiten siivoomaan mökkiä. Siirti luudan kynnyksen alta syrjään, pyyhki lavitsaa ja peitti sängyn.

— Varhain isäntä on liikkeellä. Istukaa, vaikka täällä on kaikki niin huonossa siivossa.

— Ei koreus syödä kelpaa.

Jäykkälän isäntä istui lavitsalle, ryki siinä ja yritti puhella kylän kuulumisia, mutta niin laimeasti ja väkinäisesti, että puhe pian sammui. Kirstinkin kurkkuun tarttuivat sanat kiinni. Tuntui niin tukalalta ja rauhattomalta mielessä.

— Kirsti, sinulla on huono mies.

— On… huonohan tuo on.

— Oikein heittiö. Milloin se on viimeksi käynyt

— Kevätpuolella, ennen helluntaita.

— Antoiko edes viittä markkaa?

— Mitä vielä?… vai se nyt olisi antanut. Kellon otti seinältä, möi ja joi rahat.

— Ja sinä kärsit tuommoista.

— Kärsin… minkä sille voi?

Puhe taas sammui. Kirsti pyyhkieli iltasia perunanhituja pöydältä ja katseli arasti ympärilleen. Häntä niin pelotti ja tuskitti. Olemattomaksi olisi tahtonut tehdä itsensä.

— Siitä Painajan varsasta tulee käräjäjuttu…

Rykiminen katkaisi Jäykkälän isännän sanat. Hän katsoi Kirstiä hätäisesti ja toisti sanansa varmalla äänenpainolla.

— Eihän nyt vain, Kirsti epätoivoisesti vastasi.

— Tulee siitä. Minulle on sanottu, että Tuhkasen Maija näki sinut… kuului tulleen vastaasi.

— Tulihan se ja kysyi mistä olin löytänyt niin hyviä luudaksia.

— Muita todistajia, kuin sinä, ei löydy.

— Eihän noita kuulu löytyvän. Voi sentään, kun minun piti joutuman silloin luudaksia hakemaan.

— Ei sitä enää voi muuttaa.

— Mutta teidän uhkauksenne päälle kuuluu löytyvän vieraita jos kuinka paljo.

— Jääviä kaikki… ovat kaikki sukua Painajan ja minun kanssa, paitse Tuhkasen Maijan veli. Mutta hän saa haaston varkaudesta… ja saa sakon. Varas ei pääse valalle…

— Ei pääse.

— Sinä olet ainoa vaarallinen todistaja.

— … Onneton jouduin sinne pellonmäelle.

— Mutta sinä voit sanoa, ett'et nähnyt muuta kuin varsan.

Kirsti oli ääneti.

— Oikeuden edessä, tarkoitan minä.

Ehdotus ei ollut odottamaton. Kirsti oli sitä aavistanut jo samassa silmänräpäyksessä, kun näki isännän astuvan polkua ylös. Aavistus oli peloittanut, ahdistanut mieltä. Nyt oli aavistus toteutunut. Ehdotus viskattiin ilmielävänä, todellisena hänen eteensä.

— Se on niin hirmuista, niin kamalaa.

— Jokohan tuo niin kamalaa on? Sanot vaan ett'et nähnyt muuta kuin varsan. Se tuli meidän kylvöheinään Painajan omalta pellolta ja meni sinne jälleen takaisin. Eikö totta?

— Kyllä… niin se juuri teki.

— Saat hyväntekijäisiksi kaksi karpiota rukiita ja ikäsi asua hyyryttä. Eikö riitä?

— Kyllä… mutta se on niin hirmuista, niin kamalaa.

— Eihän tuo nyt niin ole. Asialla on muukin puoli, kuin tuo kamala.
Tiedät että Painajan Kustaa on leppymätön vihamieheni.

— Tietävät sen kaikki. Jäykkälän Kustaa ja Painajan Kustaa ovat ikänsä riidelleet… kaikista turhistakin.

— Nyt hän toivoo saavansa minut linnaan.

— Jumal' armahtakoon! Onko yhden varsan henki niin kallis?

— Hm, muuta mitään ei ole kysymyksessä, sillä, noita uhkauksia ei hän saa toteen… Kuule Kirsti, sinulle on tehty paljo vääryyttä. Sisaresi mies veijasi sinulta perintöosuuden, maailma laahasi kunniasi, miehesi on lyönyt ja rääkännyt sinua. Mitä varten sinun aina tarvitsee tehdä oikein, kun kaikki muut tekevät sinulle väärin. Mittaa kerrankin samalla mitalla takaisin. Kosta maailmalle. Saat kaksi karpiota rukiita ja ikäsi asua hyyryttä.

Rykiminen ei enää haitannut puhetta. Sanat tulivat sopivina, kuten kokeneen miehen suusta ainakin. Osuivat kaikki kohdalleen ja lujittivat Kirstin uskoa, ett'ei tuo kovinkaan kamala asia ole, vaikka kieltääkin, ett'ei nähnyt muuta kuin varsan.

Sehän vaan olisi omiaan maailmalle. Ovatkin ryöstäneet häneltä perintöosuuden, kunnian, perheonnen eli toisin sanoen kaikki mitä hänellä oli. Sopisi kerran kostaa ja mitata samalla mitalla takaisin.

Tästälähin ajatteli Kirsti yöt päivät omaa elämäänsä ja niitä vääryyksiä, joita häntä kohtaan oli tehty. Eihän niissä juuri suurennuslasia tarvittu, näkyivät ne muutenkin silmään. Puumerkki erääsen myönnytyspaperiin, jota käly sanoi välttämättömästi tarvitsevansa ennenkun rohkeni ruveta selvittämään pesän suuria velkoja, ja Kirstillä ei enää ollut sanan sanomista kotitaloonsa. Kaksi vuotta maailmalla, niin kunnia oli mennyttä. Lasta ei ehditty saada hätäkasteesenkaan, sillä raukka kuoli heti. Ketjun viimeisenä renkaana oli mies, joka joi, puri tupakkaa ja löi häntä.

Siinä lyhyesti Kirstin entisen elämän historia.

Nykyisyys oli pelkkä menneisyyden seuraus. Niukka elanto ja ruumiillinen vapaus, siinä kaikki mitä Luojan suomiksi voi sanoa. Alituinen alta armojen eläminen tukahutti itsetunnon ja synnytti halveksimista, luulottelemista. Kirsti toisinaan uskoi, että hän oli erilaista, huonompaa ainesta kuin muut ihmiset. Niukoissa oloissa sattui arvaamattoman paljo kohtia, jotka pätevästi tuon erilaisuuden todistivat. Eikä aikaakaan, kun se jo meni ajatuksissa siihen tapaan, että "Kirsti raukka" se kirkkoon meni ja "Kirsti raukka" sieltä kotiin tuli.

Tottumus takoi mielen pehmeäksi. Ensi aikoina oli elämä tuntunut kuumalta ahjolta, jota köyhyys, juoppo mies ja rääkkäykset lietsoivat, mutta kului neljä viisi vuotta, niin jo tuli kyllin kypsää. Ei tuntunut enää varilta eikä mielikään enää murtunut. Elämä oli ehtinyt tasoittua ja päivät hiipivät hiljalleen iltaan.

Mutta nyt sattui tuo varsajuttu, joka viskasi Kirstin kahden tulen väliin. Toisinaan tuntui niin hirmuiselta, niin kamalalta, toisinaan taas hurja ilo, hurja nautinto syöksi suoniin. Isännän houkutus kostamaan kerrankin maailmalle, kaikui alati korvissa. Oli kovin houkuttelevaa ajatella tuota jyrkkää kieltämistä, ett'ei nähnyt muuta kuin varsan… Ei ketään muuta!

Unhotus oli tähän asti ympäröinyt Kirstin nykyistä elämää, mutta varsajuttu poisti senkin. Hänestä puheltiin jokaisessa kodissa ja häneltä kyseltiin kymmeniä kertoja, miten asian laita oikeastaan oli ja mitä hän tiesi todistaa. Ei puhunut varmasti sinne eikä tänne, ei sanaa kummankaan puoleen. Mutta hurjaa iloa toisinaan tunsi, kun sai kädessään kantaa vapauden ja vankihuoneen avaimia.

Jäykkäläiset eivät mitään kyselleet, mutta isännän käyntiä seurasi emännän vierailu. Sukkavillat, voita ja paahdettua kahvia toi Kirstille tulijaisiksi ja istui varmaankin kaksi tuntia pienessä, savuttuneessa mökissä. Niin oli ystävyyttä täynnä, että Kirsti ihan tunsi nuoruuden iloa. Tuommoinen väri, tuommoinen rohkea ilo oli hänessäkin kahdenkymmenen vaiheilla uhkunut. Silloin oli iloja ja suruja, ystäviä ja kadehtijoita. Nyt ei ollut mitään. Maailma oli kaikki vienyt, mutta ei mitään sijaan antanut. Muut ihmiset saivat nuoruuden oraista täysiä tähkiä, hän ei saanut mitään. Sentähden ei hänellä ollutkaan mitään.

Oli sentään tuo Jäykkälän emäntä. Tuntui melkein siltä, kuin joku ystävä noilta menneiltä ajoilta istuisi mökissä, elon kipenöitä sytyttämässä Kirstin sieluun. Sydäntä ihan nuorenti jokainen sana, mieltä lämmitti huulien hymy. Elämä melkein maistui ihka uudelta. Joku, joka oli ollut kauvan kadoksissa, ilmaantui aivan äkkiä jälleen..

— … Jos kysyy minulta missä silmäni oli, virkkoi Kirsti aristelematta, kun saattoi emäntää pihan porraslaudalle. Jos kysyy, mitä vastaan?

— Sanot että istuit selin kylvöheinään päin ja sitte vasta näit varsan, kun se juoksi yli aidan Painajan omalle pellolle.

— Auttaakohan tuommoinen mutka?

— Auttaa varmaan.

— Mutta jos eivät usko. Jos sanovat että valhettelen?

— Sitä eivät sano. Ja millä näyttäisivät toteen, että valehtelit.
Kukaan ei nähnyt.

— Ei kukaan.

— Ole siis huoleti.

Kirstin elämä oli käräjiin asti pelkkää nautintoa. Hänestä oli tullut äkkiä tärkeä henkilö, ylen tärkeä. Sekin jo tavallaan oli pieni kosto maailmalle. Olivatkin unhottaneet hänet kokonaan. Mutta nyt täytyi muistaa, että hänkin vielä eli ja oli olemassa.

Jäykkäläiset varsinkin muistivat. Emäntä tuon tuostakin lähetti tytön tuomaan pieniä anteja, joiksi sopi vanhat liinavaatteetkin. Omistaanhan tuo antoi, ja hyvin näytti älyävän, mitä Kirsti kipeimmin tarvitsi.

Ei ihme, että asiain ollessa tällä kannalla tuo hirvittävä ja kamala tykkönään unhottui. Kasvoi niin paljo muuta ajateltavaa, ettei kaikkia kerinnyt muistaakaan. Jäykkäläiset ensi sijassa pyörivät mielessä, sitte maailma vääryyksineen, pahoine tekoineen.

Ja milloin tuo kamala ja hirvittävä salaa sukelsikin aatoksiin, niin eipä siellä kauan viipynyt, kun jo luisti tiehensä väkevämpäin tieltä. Ne eivät sallineet häiritä itseänsä, ei vähääkään. Tuo Kirstiäkin miellytti. Mitä varten hänen piti aina tehdä hiuskarvan päälle oikein, kun hänelle itselle oli tehty pelkkää vääryyttä, pelkkää pahuutta. Miksi…?

Ja aatosten tuolla tavalla elellessä vierivät päivät nopeasti iltaan, niin nopeasti, että perin tuntuivat hukkuvan.

II.

Hetki, jolloin piti lähteä käräjiin, oli tullut. Aamu oli kylmä, teillä oli kova routa ja tuuli tuntui kuivalta talventapaiselta. Kirsti heräsi varhain, rupesi heti valmistautumaan. Pesi silmänsä, suki hiuksensa, katsoen sillä ajalla useasti peiliin. Kuva, jonka näki, ei suinkaan silmää ihastuttanut. Otsassa oli rumia ryppyjä, kasvoissa keltainen, kuultava väri. Suuret silmäluomet näyttivät likaisilta, lähes mustilta, silmistä oli kirkkaus pois. Hymyillessäkin näyttivät niin ilkeän kosteilta ja väsyneiltä.

— Tämmöiseksi on maailma minut laahannut, nuo veltot huulet hiljaa mutisivat.

Musta hame oli vanha. Etukaista harmahti, helmasta oli päärme rikki monesta kohden. Lisäksi oli vielä niin lyhyt, ett'ei ulottunut kunnollisesti edes nilkkaan asti. Ruskea kengänruoju ja kulunut, harmaa sukka näyttivät ilkkuvan Kirstille, että nyt lie maailma nurin, kun pitää lähteä parhaalla hameella ihmisten joukkoon.

Kaulaan vielä mustahko liina, jota kultanuppinen neula piti kiinni rinnan kohdalta, niin Kirsti oli valmis lähtemään. Ruoka ei maittanut, mutta kahvi meni herkästi alas. Omituisen raskaalta ja ahdistavalta tuntui mielessä. Miks'eivät antaneet hänen olla omissa rauhoissaan? Miksi kiskoivat käräjiin todistamaan, valaa vannomaan? Häntä raukkaa, josta olivat hylkypuun tehneet ja sitte vesiajolle, oman onnensa nojaan työntäneet. Miksi häntä vielä piinasivat, riitoihinsa raastoivat? Häntä raukkaa, joka kuului ulkopuolelle maailmaa, ihmisten joukkoa.

Kun ristiriitaiset tunteet olivat kyllikseen kuohuneet, sulki Kirsti oven ja läksi astumaan polkua alas. Kovin oli ilma jo kuivaa ja talventapaista. Tuulikin hääri, kuten raju varsa; hameen lävitse puhalsi rintaan, polviin. Vaikea oli roudassa kävellä, varsinkin kun pimeä esti näkemästä kaikkia pykälmiä ja kuopaleita. Kengän kärki iski usein routaan, usein jalkakin kompastui, mutta kiirehtiä piti. Kun ehtii kylän lävitse, ehkä rupee vähän valkenemaan, joten keventää käyntiä. Sitte kun pääsee kylän ohi, sitte sopii harventaa askeleita. Mutta kylän kohdalla täytyy jouduttaa, ett'eivät näe ja juokse ikkunoihin kurkistamaan. Käräjätalossa ei ole lukua, sillä siellä eivät tunne. Joku voi tuntea, mutta niitä ei lie kovin monta.

Perässä kuului joku ajavan hevosella ja rattailla. Lieköhän Jäykkälä itse? Olkoon, jos on. Voi se olla muitakin käräjämiehiä.

Riihen kohdalla saavutti perässätulija Kirstin.

— Tpruu, kuuluu miehen ääni, ja hevonen pysäytettiin. Kirsti, tule rattaille.

Jäykkälän renki tuo olikin. Olipa hyvä…

— Minne sinä menet?

— Kaupunkiin, tpruu. Täällä on heinäsäkkien välissä sopiva sija istua.
Tpruu, astu raudalle.

— Kyllä astun. Kun jouduitkin heti perään.

— Joutuuhan sitä…

Mukava ja pehmyt oli istua Jäykkälän linjaalirattailla, vaikka olikin huono keli ja kuivanpuoleinen ilma. Mutta eipä ollut kuormaakaan kuin muuan kauratynnyri, voita ja kolme lampaan ruumista. Metsä suojeli tuulelta, joten ei tullut kylmäkään, ennenkun vasta liki käräjätaloa. Mutta silloin olikin toista peninkulmaa pitkä matka päästy päähän, mukavasti ja ilman vaivatta.

Käräjätalon pihalla hääri jo ihmisiä. Piiat kulkivat lautamiesten kamarin ja kyökin väliä, miehiä seisoskeli pihalla, hevosia kiinnitettiin, riisuttiin, ja uutta väkeä tuli yhä lisää. Hetkisen kuluttua oli pihalla sakea väkijoukko, joka vietti aikaansa töllistelemällä äskentulleita ja lausumalla sukkeluuksia, joita ei suinkaan liiallinen hienotunteisuus vaivannut.

— Haetko sinäkin sulhaseltasi elatusrahoja? Olisit pannut paksumpia ja pitempiä vaatteita yllesi… Hyi, kuinka ruma olet.

Tuontapaisia sukkeluuksia sateli Kirstin silmille, kun astui pihaan ja asettui rappusien viereen. Siinä hän seisoi pilkkatauluna siksi kunnes ilvehtijäin huomio kääntyi myöhemmin saapuneisiin. Niitä tulikin ehtimiseen. Tuli Painajan isäntäkin, mutta käräjätalon emäntä sattui juuri silloin kulkemaan Kirstin läheltä… Ja kas ihmettä, kun tunsi oitis.

— Hyvää päivää, Kirsti, virkkoi emäntä ja tuli antamaan kättä. Käy sisään, muutenhan jäädyt, jos et jo ole jäässä.

— Rattailla tuli pieni vilu.

Kirstikin tunsi käräjätalon emännän… Olihan se Jäykkälän isännän sisar. Ennen nuorena oltiin monet tanssit yhdessä notkuttu, monet ilot nautittu. Yhtä tuore ja terve oli kuin silloinkin…

— Emäntä vielä tunsi minut.

— Tottahan nyt lapsuuden tuttavan tuntee.

— Monta vuotta siitä, kun yhdessä on oltu.

— Onhan siitä vuosia…

— Uh, miten kylmä tulikin. Huoneessa vasta rupesi tuntumaan.

— Täällä saat istua rauhassa, etkä tarvitse paikaltasi liikahtaa, ennenkun huudetaan. Kyllä minä pidän huolen, että tulevat sanomaan.

Ja Kirsti istui käräjät aion emännän omassa kamarissa, joi siellä kahvia, söi nisuleipää ja jutteli emännän kanssa milloin tämä vaan toimiltaan jouti.

Vasta iltapäivällä huudettiin Painajan asia esille. Syyttäjää avusti pitäjän nimismies. Jäykkälä oli yksin omasta puolestaan. Ensimmäinen osa eli uhkausjuttu meni helposti päin männikköä. Jäykkälä jääväsi jokaisen todistajan ja haki Tuhkasta edesvastaukseen ilkivarkaudesta. Oikeus julisti syytöksen rauenneeksi, kulungit pantiin tasan.

Sitte seurasi varsajuttu, oikeastaan yhteydessä edellisen kanssa.

Painaja syytti Jäykkälän isäntää siitä, että tämä Juhannuksen edellisenä päivänä oli jollakin terävällä aseella vetänyt hänen varsansa vatsaan kolme korttelia pitkän haavan, josta haavasta varsa vielä samana päivänä heitti henkensä. Vaati ankarinta edesvastausta kauheasta rikoksesta ja näytti vierailla miehillä toteen varsan kuoleman ja haavan pituuden.

Jäykkälä kielsi jyrkästi.

— Onko todistajia? kysyi tuomari.

— On yksi.

— Käskekää sisään.

Siltavouti huusi Kristiina Johanneksen tytärtä saapumaan oikeuden eteen.

— Nyt sinua huudetaan, virkkoi käräjätalon emäntä Kirstille. Ole rohkea, älä mitään pelkää, mutta pane mieleesi jokainen sana, jonka puhut.

Kirsti käveli kuin unissa oikeussalin ovea kohden. Emäntä saattoi häntä etehiseen asti ja siinä vielä muistutti, ett'ei pitänyt mitään pelätä.

Kirsti meni suoraan tuomarin eteen.

Oikeussalissa hänen kurjuutensa pisti kahta jyrkemmin silmiin. Siellähän oli verkatakkeja, punakoita naamoja, tuoreita vatsoja — pelkkää hyvinvoipuutta. Lautakunnan katse osui ensin vanhoihin kenkiin, siirtyi niistä kulunutta sukkaa ja harmahtavaa kaistaa myöten ylös velttoihin huuliin, keltaisen kuultavaan ihoon ja mustiin silmäluomiin… Moista kurjaa olentoa eivät olleet usein nähneet oikeuden edessä.

Jäykkälä ei yrittänytkään jäävätä Kirstiä.

— … Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta…

Särkynyt, kirmeä ääni kaikui ilkeästi salissa. Lautakunta hyristelihe… Tuntui kuin jokainen sana olisi ollut pieni, siivellinen peikko…

— Puhu mitä tiedät, käski tuomari jokseenkin kärtyisesti.

Kirstin huulet liikkuivat, mutta yhtään sanaa ei tullut kuuluville.

— Puhu, käski tuomari uudestaan. Tiedätkö sinä mitään tähän asiaan?

Yhä kiinteämmin katsoi lautakunta Kirstiin; odotettiin melkein henkeä vetämättä.

— Puhu, tiedätkö mitään.

— Tiedän…

Kirstin omakin katse vieri harmaata kaistaa myöten alas paikattuihin, karjan näköisiin kenkiin. Kotimökissä eivät sentään noin kurjilta näyttäneet. Mutta täällä… Uh, kun piti joutua tänne…

— Sinä siis tiedät. Puhu valasi päälle.

— Tiedän.

Kirstin huulet taas liikkuivat, mutta enempiä sanoja ei kuulunut. Hän hätimmiten katsoi Jäykkälää, jonka huulet olivat tuhkaharmaaksi käyneet. Ja Painaja oli niin uhkaavan näköinen.

Kun tuskallista äänettömyyttä oli kestänyt pari silmänräpäystä, rupesi nimismies puhumaan ruotsia tuomarin kanssa. Kääntyi sitte Kirstin puoleen ja kysyi:

— Olitko sinä lähellä silloin?

— Olin… minä olin pellonmäellä luudaksia ottamassa.

Kirsti jo uskalsi luoda katseensa lautakuntaan. Verkaan puettuina, lihavina, ylpeinä istuivat pitäjän mahtavat tuomarin vasemmalla puolella. Ja Jäykkälä ja Painaja! Yhtäläisesti verassa, yhtä ylpeitä ja hyvinvoipia hekin. Samaa kalua olivat kaikki, syytetty, syyttäjä ja oikeus! Tällä kertaa sattui vääryys olemaan Jäykkälän puolella, mutta se oli pelkkä sattumus. Ensi kerralla on ehkä Painajan sydän yhtä harmaa kuin Jäykkälän huulet tällä erällä. Tuo lautakuntako ei tekisi vääryyttä? Niin, eikö tekisi? Yhtä pöyhkeinä, yhtäläisesti verkaan puettuina istuivat silloinkin, kun hän riiteli kälyltään perintöosuutta. Jok'ainoan suu oli pilkallisessa hymyssä, kun hän tuomarin kysymykseen: Mitä sinä tahdot? vastasi samoilla sanoilla: Mitä sinä tahdot? Nenäliinoillaan tukkivat suutaan eivätkä puhuneet niin Jumalan luotua sanaa. Viimeksi virkkoi tuomari: Tuo on hullu, viekää ulos. Ja hän lausui tuomarin jälessä: Tuo on hullu, viekää ulos. Tuo lautakuntako harrastaisi oikeutta…?

— Ja näit varsan, niinkö? ryhtyi tuomari taas kyselemään. Puhu valasi päälle.

— Minä näin varsan.

— Entä sitte? ärjäsi tuomari. Puhu selvästi ja muista valasi. Sinä näit varsan… Mitä sitte?

— … Ei mitään.

Sali ja esineet rupesivat tanssimaan Kirstin silmissä. Tuomarin tuikea katse tunkeutui sydämmen sisimpään soppeen… ja korviin kuului lautakunnan käheä nauru. Kaikki näkyivät varsin selvästi tietävän, että hänelle oli luvattu väärän todistuksen palkaksi kaksi karpiota rukiita ja elinaikainen hyyryvapaus. Hirmuisen kamalaa tuo kaikki oli!

— Missä silmäsi oli, kun et muuta nähnyt, jylisi tuomarin ääni.

— Minä istuin selin kylvöheinään päin ja… Tuohon jo täytyi seisahtua levähtämään, niin koetti voimia. Hietakuorman paino oli sanoissa, ja ilmivalhe kuulti sitäpaitse jokaisen läpi.

— Mitä sitte?

— Enkä nähnyt muuta kuin varsan. Se juoksi Painajan omalle pellolle.

Kirsti hengitti rajusti ja tumma veri syöksi keltaisen kuultaviin kasvoihin. Hän oli kuin joku manalan raivotar.

Tuomari ryhtyi vielä uudestaan tutkimaan. Kerrotutti asiaan kuulumattomia ja kysyi sitte äkkiä, miten Jäykkälä pääsi niin lähelle varsaa, että ulottui vetämään vatsan auki. Mutta siihen ei Kirsti vastannut lainkaan. Häneltä oli mahdoton saada muuta tietoa kuin että hän istui selin kylvöheinään päin ja näki vasta sitte varsan, kun se juoksi Painajan omalle pellolle.

— Tiedätkö mikä merkitys valalla oli, sinun sielusi suhteen? jylisi taas tuomarin ankara ääni.

— Tiedän.

— Puhu siis totuus, älä jätä mitään pois, älä mitään lisää, muuten vannoit sielusi helvettiin. Mistä varsa tuli Jäykkälän pellolle?

— En tiedä. Minä istuin selin kylvöheinään päin ja…

Kirstin täytyi taas levähtää ja koota voimia. Puhuminen oli kamalan raskasta.

— Mitä sitte?

— … Ei mitään. Varsa juoksi Painajan omalle pellolle.

Kirstin katse oli kiintynyt lautakuntaan päin. Kosto riehui hänen sielussaan. Teki mieli huutaa lautamiehille päin silmiä, että olivat hiuskarvan päälle saman arvoisia kuin Jäykkälä ja Painajakin. Ei hituistakaan parempia. Nauroivat, tukkivat nenäliinoilla suutaan… ja tuomitsivat hänet perinnöttömäksi, siitä syystä, ettei osannut eikä ymmärtänyt kaikkia koukkuja, kaikkia pykäliä. Tuo tuommoinen lautakunta ja maailma, siinä kaksi, jotka sopivat mainiosti yhteen.

— Astu ulos.

Kirsti poistui pää pystyssä oikeuden edestä.

Lyhyen neuvottelun jälestä luki tuomari päätöksen. Todistusten puutteessa raukesi syytös toistaiseksi, kulungit pantiin tasan.

Ja päättynyt oli tuo kuuluisaksi tullut varsajuttu.

III.

Ei niinkauan ollut tuskaa kun mieli pysyi kiihtyneenä. Kun viha kiehui sydämmessä, kun koko maailma näytti suurelta vääryydenpesältä, jossa väkevämpi polkee jalkoihin heikomman oikeuden, ei tietysti yhden varsan henki paljo merkinnyt. Jos tuo kuoli miten tahansa.

Mutta kun kiihtymys laimeni, kun sydän kyllääntyi vihaan, sai asia kokonaan toisen valon. Sammuksissa ollut ihmisyyden kipinä rupesi näyttämään elonmerkkejä, moni itsestään turha tapaus lietsoi kipinän hehkua, eikä aikaakaan, kun poltto jo rupesi tuntumaan tulikuumalta.

— Voi Jumala! Tuskissaan ei Kirsti voinut muuta sanoa.

Jos meni ulos tai pysyi mökissä, aina vuoti sydän verta. Jos oli yksin tai muiden parissa, aina tuntui että rikos oli kirjoitettu otsaan mustilla kirjaimilla. Väärä todistaja, väärän valan tekijä! Uh kuinka hirmuista, kuinka kamalaa!

Ja mikä ääretön eroitus tällä rikoksella ja tuolla nuoruuden hairahduksella, johon herkkä luottavainen sydän saattoi. Silloin oli kyyneleitä, joilla voi huuhtoa surun ja häpeän, ja silloin sydän tunsi rauhaa, anteeksi saamista. Mutta nyt ei tullut huojennusta ei kyyneleitä. Kun kuu ja tähdet loistivat taivaalla, kun pyhäaamuina omituinen juhlallisuus verhosi maata, maailmaa, poltti sielua yhä kovemmin. Ei suonut hetkeksikään rauhaa. Nukkuissakin hirmuiset unet piinasivat ja kiusasivat. Milloin oli olevinaan viimeisellä tuomiolla, milloin taas pahat henget ajoivat takaa ja tavoittelivat tulisilla raudoillaan…

Kuoleman pelko pyöri aina mielessä. Astua tuomiolle, Jumalan eteen, vääränä todistajana, väärän valan tekijänä, pöyristytti hiuksia. Kuoleman rinnalla ammotti kadotuksen kita…

Miten mieletöntä oli tuo kostamisen halu, jonka Jäykkälä osasi virittää ja eloon herättää. Yhtä mieletöntä kuin jos olisi ruvennut ammentamaan merta kuivaksi tai särkemään kiveä puupalasella. Maailma on yhtä kova kuin kivi, vääryys yhtä avara ja syvä kuin meri.

Miten mieletöntä ruveta kostamaan maailmalle… ja kostamaan pahaa pahalla, vääryyttä vääryydellä. Kosto oli singahtanut takaisin, aivan kuten puupalikka kiven kyljestä. Nyt oli elämä tuhat kertaa kurjempi entistä.

— … Niitäkö rukiita? virkkoi Kirsti ja tuskan puna peitti hänen keltaiset kasvonsa. Älkää, Jumalan tähden, niitä lähettäkö.

— Sinäpä vasta houkka olet, virkkoi Jäykkälä. Vai tahdotko niiden sijaan rahaa? No saat sitäkin lajia.

— Rahaa… oi, älkää tehkö pilaa.

— Mitä turhia visertelet? Tuossa on.

Jäykkälä pani kourallisen hopearahoja pöydälle, kohautti olkapäitään ja lähti, Kirstin tuskia enempää kuulematta, ulos.

— Älkää rahoja jättäkö, älkää…

Mutta isäntä ei enää ollut kuulemassa tuskanpurkauksia. Hän niistä viisi piittasi, kun oli pelastanut nahkansa. Vaikertelipa mitä tahansa tuommoinen olento, tuommoinen Kirsti.

— Viekää rahanne.

Kirsti viskasihe selälleen vuoteelle, peitti käsin kasvonsa ja vaikerteli kurjuuttaan. Ei kyynelpisaraakaan saanut tulemaan, vaikka nyyhkytti, voivotti pitkän hetken. Rahat olivat pöydällä läjässä, kiilsivät ja välkkyivät siinä. Moista summaa ei mökissä moneen vuoteen ollut, mutta eipä ollut moista tuskaakaan. Oli kyllä ollut montakin kertaa puutetta, kurjuutta, mutta höyhenen painoisia olivat nykyiseen verrattuina.

— Nuo rahat, nuo rahat… tekevät minut hulluksi.

Kirsti nousi äkkiä ylös, sieppasi rahat pöydältä ja heitti ne pesään, jossa heikko tuli paloi. Viskausi sitte jälleen vuoteelle ja vaikerteli siinä siksi että nukkui.

Kun heräsi, oli mökissä kylmä. Hiilos oli jäähtynyt mustaksi, ovi seisoi raollaan, ja kynnyksen alle oli tuiskunut lunta pieni nietos.

— Uh, kun täällä on kylmä.

Kirsti hieroi silmiään, nousi ylös ja rupesi muistuttelemaan aamupäivän tapahtumaa. Pian se selvisi mieleen. Rahat, jotka Jäykkälä pani pöydälle, muisti heittäneensä tuleen. Arvatenkin olivat siellä vielä.

— Pitää ottaa pois ja toimittaa parempaan talteen. Hiiloksesta löytyi kourallinen hopearahoja, mustia ja rumia. Kirsti kääri ne ruskean rievun sisään ja lähti sitte, käärö kädessä, ulos. Astui polkua ja saapui niin kylän alkupäähän. Siellä pysähtyi erään mökin portaille ja kolisti oveen.

— Sinäkö siellä oletkin? virkkoi Tuhkasen Maija, kun oli avannut oven.
Enpä tuota olisi eilen uskonut. Mitä sinulla käärössä on?

— Rahoja, hopearahoja.

— Oikeinko on?

Maija avasi rievun ja helisti rahat pöydälle. Ei tahtonut uskoa silmiään.

— Noin paljo… mutta tulessa ovat olleet.

— Niin ovat. Pyytäisin sinua viemään niitä Jäykkälään.

Lassinen. Kotipoluilta. III. 2

— Vai niin, vai niin. Kyllä minä vien. Tarvitseeko mitään puhua?

— Ei, paitse että ne tulevat minulta.

— Eikö mitään muuta?

— Ei.

— Hyvä, kyllä minä vien rahat Jäykkälän isännälle.

IV.

Oli kesä, heinäkuun alkupuoli.

Seurakunnan nuori pastori istui virkahuoneessaan, lukien Viktor Rydbergin mainiota teosta, jossa ihmisjärjen avulla tutkittiin mitkä taivaankappaleet mahdollisesti olisivat asutuita. Ikkuna oli auki ja siitä mailleen menevä aurinko tervehti konttorialmanakkaa ja sievätekoista jahtilaukkua, jotka olivat vieretysten seinällä.

Täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä yksinäinen lahorastas vielä viserteli lemmitylleen, siellä täällä joku nuori, kylläinen rinta kajahutti laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti vastasi.

Pastorin huomaamatta astui rouva virkahuoneesen.

— Kyökkiin tuli eräs kurjan näköinen vaimo, joka tahtoisi puhutella sinua, virkkoi hän hiljaa… Kovin kurjan näköinen.

— Käske tänne.

Pastori yhä silmäili kirjaa, sillä aine miellytti häntä. Ihmisnero kun koetti tutkia noita kaikkivaltiaan käsialoja, joiden edessä vanhan testamentin runoilijat nöyrtyivät tomuun ja tuhkaan.

Vihdoin sitte sulki kirjan ja antoi katseensa, ajatuksensa levähtää.
Kuunteli lahorastaan iltaviserrystä ja etäisen kaiun haikenevaa ääntä.

— Hyvää iltaa, kuului ovenpielestä särkynyt, epäsoinnukas ääni.

Ja nuori pastori näki kurjan naisolennon seisovan ovenpielessä. Kasvot olivat kovin laihat ja keltaisenkuultavat, silmät raukeat, luomet ilkeät ja mustat. Kaulaa verhosi mustanko liina, jota kultanuppinen neula piti rinnan kohdalta kiinni, hame oli lyhyt ja vanha, kengät rikki kuluneet.

— Kuka te olette?

Pastorin ääni oli hämmästynyt, kylmä ja melkein inhoa ilmaiseva. Ajatukset olivat juuri äsken asustelleet kaikkivaltiaan käsialoissa, sielu oli vilahdukselta silmäillyt äärettömyyteen — ja nyt tuo kaikki äkkiä vaihtui kurjaan naisolentoon, joka melkein näytti tuonelan asukkaalta.

— Langennut, kurja ihminen.

— No…

Jo tuossa oli tarpeeksi vastausta. Pastori kiirehti sovittamaan sydämmetöntä menettelyänsä; meni ja antoi kättä Kirstille ja virkkoi lempeästi:

— Minä olen kaikkien kurjien ja langenneitten ystävä, puhukaa minulle tuskanne. Kuinka vanha olette?

— Neljäkymmentä kesää olen elänyt. Niistä on ollut toinen puoli mustaa yötä, kurjuutta, tuskaa. Minä olen syvälle langennut.

— Langenneita varten armo onkin.

— Kahdenkymmenen vanhaan asti olin onnellinen. Minulla oli iloja, huolia. Mutta sitte tuli syyshallat, talvi…

Ja Kirsti rupesi kertomaan elämänsä tarinaa. Puhui teeskentelemättömästi eikä koristellut nuoruuden hairahdustakaan, johon kyllä lieventäviä asianhaaroja olisi voinut sitoa. Kaikki katkeruus, ylpeys oli kadonnut äänestä, sanoista. Jälellä oli vaan langennut, tuskan ja katumuksen pehmittämä Kirsti.

Hänen kurja olentonsa todisti jokaisen sanan todeksi. Näkyi, etteivät nuo veltot huulet puhuneet sanaakaan valhetta, ettei tuo katuva katse ollut ulkoa opeteltua, eivätkä nuo tapaukset sepiteltyjä.

— Ja sitte te menitti naimisiin, virkkoi pastori, jota ei enää inhottanut Kirstin kurja olento. Olitte silloin neljänkolmatta vanha.

— Aivan niin, minä menin naimisiin, minussa heräsi elämän halu. Mieheni vannoi pyhästi, ettei entisyyteni tulisi häiritsemään perheonneamme.

— Ja sitte.

— Sitte… hän pieksi minua jo hääiltana.

— Oih, nuori pastori niin tuskahisesti virkkoi.

— Elettiin sitä kuitenkin. Minä tein työtä ja minulla oli kotoolta saatua irtainta omaisuutta niin paljo kuin tupaamme mahtui. Mutta ne vaihdettiin viinaan vähä vähältä, kahden kolmen vuoden kuluttua emme enää olleet kerjäläistä rikkaampia. Riitaisen elämän lisäksi tuli puute, köyhyys, Ensimmäinen lapseni kuoli tuhkarokkoon, toisen murhasi mieheni jo ennen syntymistä. Kyyneleeni olivat jo aikoja sitte kuivuneet, minä toivoin kuolemaa. Mutta se ei tullut.

Kirsti pysähtyi hetkeksi levähtämään; veti henkeä syvään ja keräsi nähtävästi voimia tarinan jatkamiseen.

Pastori käveli ääneti lattialla. Hän aavisti, ettei vielä oltu lopussa. Tuosta kurjuudesta puuttui jotakin ratkaisevampaa, johon Kirsti yksin oli syypää ja joka nyt poltti hänen omaatuntoansa.

— Ja kun miehesi jätti sinut, elit yksin.

— Minä elin yksin ja ansaitsin niukan leipäni rehellisellä työllä.
Mutta sitte…

— Lankesit syntiin.

— Lankesin syntiin syvälle…

Ja ennenkuin pastori ehti mitään virkkaa, heittäytyi Kirsti polvilleen lattialle, vaikerteli siinä ja väänteli tuskissaan käsiään.

— Minä olen väärä todistaja.

Vaikerrellen, käsiään puserrellen kertoi Kirsti kauhean rikoksensa. Koston halu hänet siihen vietteli. Tahtoi kostaa maailmalle ja tehdä hänkin väärin. Vastoin parempaa tietoansa, vastoin valaa, jonka oli tehnyt sielunsa autuuden kautta, todisti väärin ja salasi totuuden. Siitä asti on tulikuuma poltto jäätänyt sielua. Siitä asti on kadotus väikkynyt silmäin edessä. Jokaisen kauhean päivän sijaan tulee toinen yhä kauheampi.

— Löytyykö minulle enää pelastusta?

— Löytyy.

Nuori, kokematon pastori mietti. Toivoi voivansa puhua enkelin tavalla, jotta tuo kurja vaimo tulisi käsittämään armon ja rakkauden äärettömyyttä.

— Rikoksesi on suuri, hän vihdoin lempeän vakavana virkkoi, mutta jota suurempi rikos on, sitä suurempi on armo, sitä suurempi on rakkaus. Elämän ja kuoleman, pelastuksen ja kadotuksen välillä on useinkin vaan hiuskarva. Kun ihminen itse ei enää näe mitään pelastusta, kun kuolema joka puolella ympäröi häntä, on elämä jo lähellä, se on hiuskarvan toisella puolella…

Ja pastori rupesi puhumaan pahantekijästä, joka hirsipuussa siirtyi kuolemasta elämään. Jota kauemmin hän puhui, sitä vuotavimmiksi muuttuivat sanat. Liikutettu ääni värähteli, armo ja rakkaus huokui elävänä henkenä huulilta ulos.

Kirsti oli polvillaan lattialla. Nieli sydämmeensä jokaisen sanan, kuten poudan polttama maa nielee sateen pisarat.

Ja kun pastori rupesi puhumaan miten enkelit iloitsevat, kun syntinen palajaa pahoilta teiltänsä, rupesi tuo kuihtunut ruumis värähtelemään. Kyynellähteiden kovat sulut murtuivat, suuret vesiherneet vierivät lyhyen hameen harmahtavalle kaistalle.

Jota virtavammin kyyneleet juoksivat, sitä keveämmältä tuntui sielussa. Kaikki tuska, kaikki kuona ja jää sulivat ja juoksivat pehmeinä vesiherneinä hameen kaistalle.

— Älä enää syntiä tee.

Pastori kädestä nosti Kirstin seisomaan.

Aleneva aurinko oli siirtynyt toiseen ikkunaan. Säteet loivat Kirstin keltaisenkuultaville kasvoille kirkkaan hopeavalon. Otsan rumissa rypyissä kuvautui sanomaton rauha, silmäin katse loisti kirkkaasti kuin lähteen vesi ja veltot huulet virkkoivat hiljaa:

— Pelastettu.

Ja täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä vielä yksinäinen lahorastas viserteli lemmitylleen, ja siellä täällä joku nuori, kylläinen rinta kajahutteli laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti vastasi.

Lampiniemen Kristian.

I.

Lampiniemen leskiemäntä oli kuollut tuossa vähää ennen Kynttelinpäivää. Jälkeen jäi kolme perillistä, kaksi poikaa, jotka jo kumpikin olivat ehtineet lailliseen ikään, ja tytär Anna Sohvi, joka oli joutunut naimisiin puoli vuotta ennen kuolontapausta. Talo oli neljännesmanttaalin suuruinen ja velaton. Sen asema oli seudun sievimpiä. Pellot olivat kauttaaltaan järven rintamata, ja itse rakennukset sijaitsivat töyräällä, josta oli kaunis näköala maisemien ja vesien ylitse.

Nyt tuli ratkaistavaksi kysymys, kumpi veli ottaisi isännyyden. Holhoja, muuan koukkuniskainen kirkkoväärti, joka oli äidin puolelta sukua perillisille, oli saapunut Lampiniemeen. Tytär Anna Sohvi oli hänkin itse paikalla miehensä kanssa, joka oli vankkatekoinen, hyvinvoipa talonpoika.

Veljekset Severi ja Kristian istuivat kamarin keskipaikoilla, aivan toistensa kohdalla. Loivat joskus toisiinsa arastelevan ja epäröivän katseen. Käsittivät selvään, että nyt kumpaisenkin edut törmäävät ankarasti vastakkain.

— No, sanokaapa nyt, kumpi teistä isännäksi, virkkoi holhoja, sytyttäen paloon pitkävartisen piippunsa… se, on nyt päätettävä.

Veljekset loivat toisiinsa tutkivan katseen, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Tytär Anna Sohvi hypisteli röijynsä poimuja, käsittäen hyvin, että hänestä tulee toisen veljen liittolainen, — sen, joka jää talotta, sen kanssa painavat he yhtä ja samaa poljinta.

— Sinäkö Kristian? kysyi kirkkoväärti, luoden katseensa nuorempaan veljeen.

— Minä en ole tuuminut huolia talosta, vastasi Kristian. Minä otan rahaa.

— Siis pannaan Severi isännyyteen… se on päätetty.

Tuli Lampiniemen hinta kysymykseen. Hyvä talo, rakennukset ja viljamaat tavallisessa kunnossa, ei velkaa eikä eläkkeitä.

— Severi, sano tarjomuksesi. Paljoko maksat osuutta noille toisille?

— Maksan Kristianille kolmetuhatta, Anna Sohville puolentoista… ja irtain on erittäin, vastasi Severi, Lampiniemen vanhempi, lyhyempi ja tanakkahartiaisempi poika.

Oltiin kotvanen vaiti. Holhoja pani uutta tupakkaa pesään ja silmäili navetanharjalle, jossa harakat kätisivät ja hääräilivät. Vihdoin sitte kysyi:

— No, mitä sanotte Severin tarjomukseen?

— On liian vähä, vastasi Kristian vakuuttavasti.

— On liian vähä, toisti Anna Sohvi, katsellen vuoroin mieheensä, vuoroin Kristianiin.

Sitte ruvettiin kiertämään Lampiniemen hintaa korkeammalle. Severi nytki vastaan, mutta nousi kuitenkin, kuten vipusimessa, hitaasti talon mukana ylös, nousi niin korkealle, että lupasi Kristianille neljätuhatta ja Anna Sohville kaksituhatta.

— Enempää en maksa, ei sitä taloonkaan tule taivaantuulesta kultaa ja hopeata.

— Ei tulekaan, myönsi holhoja, katsellen yhä navetan harjalla räkättäviä harakoita. Se isännän virka on semmoista, tiedetäänhän se… kun on kello kaulassa, on pää painossa.

Sanoja seurasi lyhyt aselepo. Sitte taas alkoi kalikan veto…

— No, mitä sanotte? Onko tarjomus nyt paikallaan?

— Ei ole, vastasi Kristian. On vielä liian alhainen.

— … Vielä liian alhainen, toisti Anna Sohvi.

— Mutta minä en maksa enempää.

— Ei ole pakotusta.

— Ei lainkaan pakotusta. Kun et maksa, et maksa.

— Mutta miten sitte menetellään? kysyi holhoja, kun ette te, jotka vaaditte suurempaa hintaa, itse taivu rupeemaan suorittajan asemaan. Miten menetellään?

— Myydään talo vieraalle, lausui Kristian rohkeasti, jollei…

Severi hypähti tuolilta ylös. Katse oli niin terävä, että se melkein mieli keihästää lävitse nuo kaksi olentoa, tuon veljen ja tuon sisaren, jotka niin lujilla kynsillä pitivät kiinni saaliistaan. Aivan kuten nälkäiset sudet…

— Kelle se myötäisi? ärjäsi Severi, voimatta salata suuttumustaan.

— Vaikka Kulon isännälle. Maksaa sekin Lampiniemen talosta viisitoista tuhatta.

— Vale, väitti Severi vapisevin huulin.

— Ei ole kuin ihkanen totuus.

— Noh, vai niin… vai olette te olleet tarjolla Lampiniemeä.

Severi istahti jälleen. Tunsi olevansa tappion kummipoika eikä siis
enää nytkinyt vastaan, kun vipua painettiin ylös. Maksoi sovinnolla
Kristianille viisituhatta ja Anna Sohville puolikolmatta tuhatta
Lampiniemen talon hinnaksi.

Irtain jaettiin erittäin. Kristian ja Anna Sohvi haravoivat päivittäin Lampiniemen loukkoja, saaden saaliiksi arvotonta ja arvokasta, vanhaa ja uutta. Jokainen esine kulki arvion alitse, muuttui numeroksi ja viimein heliseväksi hopeaksi. Puolen vuoden kuluttua oli pesäjako selvitetty. Severi haali rahoja lainaksi, maksoi siskon ja veljen osuudet sekä kiinteimistön että irtaimen suhteen, ja kun se kaikki oli tehty, oli hän Lampiniemen isäntä. Hänen ne olivat tilukset ja nurkat, mutta hänen niskoillaan oli velkataakka, kruununverot ja monet muut huolet, joista kertyi jokseenkin paksu kerä. Naituaan köyhänpuoleisen talontytön, joka oli oppinut työtä tekemään, rupesi Severi kovin kourin talontöihin käsiksi. Huikentelemiset ja muut kuuseen kurkottamiset jäivät siten kauniisti syrjään.

Kristian vihasi nuhjertelemista eikä hän ollut ikinä mielinyt pellonkyntäjäksi. Talonpojan elämä, ainakin köyhän ja velkaisen, oli hänen mielestään pelkkää kituuttelemista, joka tuiki harvoin johti onneen, rikkauteen. Siinä oli aina miehen molemmilla sivuilla kymmenen puutetta.

Saatuaan perintösummat käteensä, kääntyi Kristian ripeästi sille uralle, jonka kohdalla onnentähti jo vuosikausia oli vilkuttanut kullanväristä valoaan hänen vilkkaisiin silmiinsä. Hän rupesi ostamaan ja myömään raavaita, voita ja hevosia, hän kävi markkinoilla, ryöstö-huutokaupoissa ja kaikissa muissa tilaisuuksissa, joissa voi edullisia kauppoja tekaista. Alussa tuommoinen juoksukoiran tapainen elämä vaivasi häntä, mutta aikojen kelluessa hän tottui siihen, ja pianpa kaikki tuo reuhtominen tuli hänen, toiseksi luonnokseen. Monenlaisia viehätyksiä pulppusi hänen nuoreen vereensä ja niiden takaa ajaminen kiihdytti sielun ja ruumiin voimia yhä levottomampaan toimintaan. Terve ymmärrys toisin hetkin kapinoitsi tuota levotonta toimintaa vastaan, kaivellen esiin surkeita havaintoja. Semmoisina hetkinä tuntui Kristianista noin pimeänpuoleiselta. Aivan kuten istuisi hän hurjistuneen hevosen selässä ja kiidättäisi jyrkkää kallionrinnettä alas… alas perikatoon! Silloin tarvittiin lääkkeeksi yhä levottomampaa toimintaa ja uudempia viehätyksiä. Rikastua, tulla tunnetuksi, saada suurta mainetta ja kunniaa… olihan niitä takaa ajettavia monta lajia.

Tuttavia kasvoi ylt'ympäri maailmaa. Varakkaammat talonpojat, kaupungin pikkuporvarit ja hevoismiehet, kaikki he tunsivat Lampiniemen Kristianin, ja kaikki he tekivät mielellään hänen kanssaan kauppoja, voittaakseen satamarkkasen tai enemmänkin. Tietysti käyttivät edukseen kauppoja tehdessä Kristianin kokemattomuutta. Rahalaukku, jota tämä matkoilla kantoi vasemman kainalon alla, sai kutistumisellaan maksaa kantajan typeryyden.

Ensimmäisenä vuonna veti Kristianin tie usein kotikylän kautta. Asiat olivat nimittäin sillä kannalla, että Haukkamäen Aleksandra ja Lampiniemen nuorempi poika kuuluivat toisilleen, ja siitä piti tulla kihlajaiset ja häät. Tyttö oli sievä ja keikaileva eli juuri sellainen, jommoista Kristian vaatikin. Asetettuna sopiviin oloihin — ja niitähän Kristian tavoitti saavuttaa — kehittyisi hänestä täysiverinen herrasnainen. Tuo mahdollisuus oli ehkä hurmaavin viehätys, joka pulppuili Kristianin nuoressa veressä, kun ajeli markkinoille, vieraisiin pitäjiin, huutokauppoihin…

Toisena vuonna ei tie enää niin usein vetänyt kotikylään. Vaikka joutui lähellekin, niin ohi ajoi kiireiden asiain vuoksi. Joulun lopulla sitte tuli käymään Kulon isännän parissa ja siitä ajoi Haukkamäkeen tapaamaan Aleksandraa. Tämä oli tullut entistä kauniimmaksi, mutta myöskin ylpeämmäksi ja kylmemmäksi. Moitti Kristiania välinpitämättömäksi, jopa syytti petoksen tuumistakin.

— On yli puoli vuotta siitä kun kirjotit viimeksi… Jos sillä tavalla pitkität…

— Älä nyt tikusta asiaa tee, virkkoi Kristian väristen, ja hänen tulinen sydämmensä löi rajusti. Aleksandran rinnalla kaikki muut naiset olivat romua ja markkinatavaraa… ei ole ollut mitään erityistä asiaa.

— Mitään erityistä! Onko muistisi perin hukkunut? Milloin oli määrä viettää häitämme?

Kristian vaikeni.

— Ennen tämän vuoden loppua… ja sinulla ei ole ollut mitään erityistä syytä kirjoittaa. Luuletko että minä istun ja odotan nöyrästi sinua koko ikäni?

Kristianista tuntui kuin keinuisi hän korkean aallon harjalla, josta jokaisena silmänräpäyksenä voi syöstä suin päin syvyyteen. Omatuntokin soimasi häntä ja myönsi, että tyttö puhui puhdasta totta.

— Menettelet tuolla tavoin, vaikka hyvin tiedät kuinka monta kosijaa olen sinun tähtesi hylännyt.

— Sassa kulta, älä nyt…

Kristian meni Aleksandran eteen, laski kätensä hänen kaulalleen ja pyysi kauniisti anteeksi. Ääni värähteli ja koko vartalo melkein vapisi. Ensimmäinen rakkaus oli niin voimakasta.

Aleksandran mieli suli sovintoon, ja hän alkoi puhella häävalmistuksista, morsipukineista ja muista semmoisista. Kristian nyökäytteli päätään ja hymyili, mutta hän ei kuullut Aleksandran puheista ainoatakaan sanaa. Hänen sisimmässä olennossaan vallitsi hurja epäjärjestys… ajatukset mylleröivät ja riehuivat kuin hornan henget ja sydäntä syleilivät vuoroin intohimot, vuoroin häviölle joutumisen pelko, kaiken menettäminen, köyhyys, häpeä.

— … Ja ennen ensi vuoden loppua ovat sitte häämme. Lupaatko varmaan?

— Lupaan, vastasi Kristian melkein tietämättä mistä oli kysymyskään.

— Hankit siksi asunnon ja talouskapineita. Mutta miten onnistut kaupoissasi? Toiset väittävät, että olet köyhtymään päin, toiset kehuvat että rikastut suunnattomasti. Kumpiako on uskominen?

Kristian tunsi ohimonsa kuumenevan. Välähti mieleen, että sopisi heittäytyä Aleksandran rinnoille ja ilmaista kaikki. Ilmaista että hän tähän päivään saakka on aina vaan hävinnyt, ja että hän äsken enää töin tuskin sai Kulon isännältä tuhattakaan markkaa lainaksi kymmentä korkoa vastaan! Mutta jos sen tekisi, niin ehkä…

— Molemmat jutut ovat valetta. Ei ole vielä tietoa voitosta, jos ei ole häviöstäkään.

Ja Kristian laski kätensä Aleksandran kaulan ympäri ja kysyi värähtelevin äänin:

— Ethän petä minua, Sassa.

— En, vastasi Aleksandra, katsoen säikähtyneesti Kristianin silmiin.

Ne melkein iskivät tulta…

II.

Varas veitikka osasi käyttää hyväkseen markkinatungosta ja kähmätä Kristianin päällystakin lakkarista lompakon, joka sisälsi useampia satoja. Kristianin silmissä pimeni maailma, kun huomasi ettei lompakkoa enää ollutkaan. Hän kopeloi ja kaiveli sitä kaikista mahdottomistakin paikoista, mutta sormet eivät löytäneet tuota mustunutta ja sileäksi kulunutta esinettä, jonka välikkeissä hänen viimeiset ja ainoat toiveensa kätkeytyivät. Eivät löytäneet surmikseenkaan.

Ne tuhat markkaa, jotka hän korkeata korkoa vastaan oli töin tuskin saanut puristetuksi Kulon isännältä lainaksi, olivat menneet edeltäjiensä polkuja melkein kuin avantoon, mutta viimeinen satamarkkanen oli onnen raha, ja se käänsi Kristianin toiminnat voiton väylälle. Hän osti sillä rahalla raavaseläimen, jonka möi teurastajalle viidenkymmenen prosentin voitolla. Sitte seurasi voitto voiton jälkeen, ja parin kuukauden kuluessa kasvoi pääoma seitsenkertaisesti. Tuon pääoman kanssa saapui hän markkinoille, mieli täynnä rohkeutta ja viehätystä, mutta varas vei saaliikseen rahat, ja rahojen mukana luisti tiehensä Kristianin rohkeus, into ja luottamus. Rahattomana kävellessään katuja pitkin, tuntui hänestä kuin olisi äskettäin saanut raippavitsat.

Markkinain jälkeisenä päivänä möi hän kellonsa, meni kievariin, otti sieltä kyytihevosen — omansa oli hän myönyt vähää ennen kuin lähti viimeisen erän Kulon isännältä rahoja lainaamaan — ja lähti ajamaan kotipitäjää kohden. Jo edellisenä päivänä oli hän ollut syömättä, kun ei raskaan mielensä tähden saanut kurkustaan ruoanpaloja menemään alas, ja kun kahdentoista penikulman pituinen matka oli kuljettu päähän, tunsi hän itsensä kovin uupuneeksi. Pää oli kuuma ja sekainen, ruumis rento ja veltto. Hän saapui Lampiniemen pihaan iltamyöhällä, työnsi kyytimiehelle rahat ja lähti kiertämään rakennuksen ympäri. Ovet olivat suletut, ja muualla huoneissa oli pimeä, mutta Severin kamarissa tuikki vielä tuli. Kristian napahutti lasiin. Hetkisen kuluttua ilmaantui Severi taka-ovelle.

— Kuka siellä?

— Kristian… avaa.

Severi työnsi salvan pois ja avasi oven. Siinä pimeän hämyssä loivat he toisiinsa tirkistelevän ja terävän katseen. Sitte Kristian virkkoi:

— Tässä näet tuhlaajapojan… avaatko huoneesi oven?

Severin huulet vaalenivat… ja silmät välähtivät terävästi.

— Tule, virkkoi hän ja kävi edellä kamariin. Vaimo, joka oli juuri päässyt uneen kiinni, heräsi ja hänen silmänsä suurenivat, kun näki Lampiniemen nuoremman pojan kalpeana ja onnettoman näköisenä. Mutta hän vaistomaisesti aavisti asianlaidan, nousi ylös ja teki makuusijan viereiseen kamariin. Kuten puolihumalainen hoiperteli Kristian sänkyä kohti, heittäytyi vaatteissaan vuoteelle ja nukkui suureen päivään saakka. Kun veljen vaimo aamupäivällä puuhasi ruokaa pöydälle, teki Kristianin mieli ruveta sananvaihtoon, mutta hän ei rohjennut. Hän pelkäsi kuulla omaa ääntään, ja hänen kurkkunsa oli ikäänkuin turvoksissa. Toisena päivänä hän jo oli tasaisempi, kuumat ainekset olivat vähitellen kylmettyneet, ja hän rohkeni alottaa keskustelun. Kun veljen vaimo tuli ruokia korjaamaan, kysyi Kristian:

— Miten se voi Haukkamäen Aleksandra?

— Eiköhän tuo hyvin voine.

— Käykö sillä vielä yhtä ahkeraan kosijamiehiä?

— Kuuluu noita käyvän.

— Onkohan jo sattunut ominaista?

— Ei sitä varmaan tiedetä, mutta kyllä hoetaan, että on sillä Petron kihlat.

— No tuhat… ja Kristian puri huultaan niin kovasti, että kipu näkyi kasvoissa.

Petro oli aunukselainen kauppias, pitkäpartainen nylkyri. Mutta hän oli rikas. Hänellä oli kaksi puotia ja puolen tusinaa laukunkantajia, jotka kiertelivät sivukyliä ja erämaita, muuttaen rahaksi rihkamia ja tullaamattomia tavaroita.

Jo pelkkä otaksuminen, että Petro saisi Aleksandran, pani kuumat ainekset kiehumaan Kristianin olennossa. Hän kiroili maailmaa, omaa kohtaloaan, ja toivoi tulevansa mielipuoleksi ennen Aleksandran häitä.

Kevät läheni, taivas rupesi näyttämään sinisemmältä. Lumi suli, ja pelloilla alettiin tekemään toukoja. Ja Aleksandra ja pitkäpartainen Petro viettivät häitään!

Kristian kärsi kovia tuskia. Joskus välähti hänen mieleensä ajatus, että hänen piti joutua pois, kauas pois, mutta kun ei ollut rahoja, ei ollut rohkeuttakaan. Mieli ja jäsenet olivat melkein kuin halvautuneet. Lompakon katoaminen oli jättänyt Kristianin olentoon tyhjän sijan, jota ei mikään voinut täyttää.

Nieltyään toisen karvaan pippurin toisen jälestä, rupesi hän vähitellen näyttäytymään kylän puolella. Eräänä iltana nähtiin hänen menevän Kulon isännän luo, ja jonkun ajan kuluttua kävi hän vierastelemassa siskonsa talossa. Sitte hänet joskus nähtiin muuallakin kylissä, varakkaimpain ja paraimpain tuttujensa luona.

Pian levisi huhu, että Kristian, aikoen uudelleen alottaa kaupantekoja, yrittelee saada raha-asioitaan kuntoon. Kerjäilee käteisiä ja takauksia, luvaten korkeat korot ja hyvät palkkiot… mutta ei kukaan mene mertaan, ei oma sisarenmieskään.

Eräänä iltana tuli Kristian semmoiselta matkalta kotiin. Hän heittäytyi seljälleen sänkyyn, kirosi maailmaa ja omaa kohtaloaan. Ei kukaan tahtonut auttaa häntä! Maatamenon ajoissa kuuli hän Severin kamarista omituisen varovaa supatusta, joka kiihdytti hänen uteliaisuuttaan. Hän asteli hiljaa oven kohdalle ja kuunteli. Veljen vaimo se oli, joka supatti…

— Tuo kun tuli herrastelemaan tähän… alkaa kesän kiireet… ja tässä on muutenkin työtä käsien täydeltä… sille pitää kantaa ruokia ja…

— Pistättää muakin tuo herraus. Kun menisi edes työhön…

— Maailman markkinoille tuhlasi suuret perinnöt ja…

— Kun ensin oli nylkenyt omaa veljeänsä.

— Se kuuluu hakevan rahoja lainaksi ja takauksia, muista vaan ettet sin…

Kristian oli kuullut tarpeekseen. Hän heittäysi jälleen vaatteissaan vuoteelle. Viha ja kostonhimo alkoi kiehua hänen sielussaan. Kirottu maailma ja sen ihmiset. Häntä olivat pettäneet kaupoissa oudot ja ystävät ja hänen kokemattomuuttaan olivat kaikki käyttäneet hyväkseen. Olivat poimineet häneltä rahat ja nyt irvistelivät iloissaan. Nyt kun hänellä jo oli kokemusta ja tarkkuutta kaupan teossa, nyt jokainen ilvehtien käänsi hänelle selkänsä.

Mutta — Kristianin kädet puristuivat nyrkkiin — vielä hän näyttää heille. Vielä hän kulkee rikkaana miehenä, vielä he seisovat hänen edessään lakki kourassa, kaikki nuo ilvehtijät ja tuhmeliinit, jotka ovat mustuneet ja hapanneet kotoisen pirtin sauhussa. He kaikki kerran saavat maistaa hänen kostoansa…

Kun nupatus lakkasi ja kaikki hiljeni, riisui Kristian jaloistaan saappaat, avasi hiljaa kamarin oven ja hiipi ulos. Veti sitte saappaat jalkaansa ja lähti navakasti astelemaan…

Mitään varmaa matkan suuntaa ei ollut, mutta tarkoitusperä hohti selvänä silmiin. Hän joko voittaa sadoin kerroin menettämänsä rahat ja joutuu siten taas arvoon ja kunniaan tai…

Kristianin kädet puristuivat tietämättä nyrkkiin. Toista ehtoa oli hirveä ajatella tarkemmin, varsinkin kun käsien jäntereissä oli vielä niin paljon voimaa, väkevyyttä.

III.

Sahan isännöitsijä lähetti heti aamulla tiedon "isoon konttooriin", joka oli kaupungissa, että yöllä raivonnut myrsky oli repinyt irti useita pyräitä sahan läheltä, särkenyt puomit ja hajoitellut pölkyt tuulien ajeltavaksi. Lastaustöiden vuoksi ei sahalta riittänyt miehiä pyydystelemään vesiajolle joutuneita hirsiä ja kuitenkin oli kiireinen apu tarpeen. Kasööri meni heti neuvottelemaan patruunin kanssa…

— Mitä tehdä? Sieltä ei riitä miehiä, ja apua pyydetään kiireisesti.

— Koetetaan saada kaupungista.

Konttoorin ovi samassa aukeni. Pitkä, ruskeasilmäinen ja hiukan kalpeanlainen mies astui sisälle. Kasvot olivat lujan näköiset, vaatteet siistit…

— Mitä asiaa?

— … Jos täältä saisi työtä.

— Kyllähän, vastasi kasööri, jota miehen ulkomuoto miellytti… saatte vaikka oitis.

Kasööri ehdotteli että työnhakija rupeisi urakassa pyydystelemään vesiajolle joutuneita pölkkyjä, käskien hakemaan kaupungista apuvoimia niin paljon kuin halutti. Mitä joutuimmin työ sujui, sitä parempi.

— Suostutteko urakkaan? Sahalta saatte veneitä ja muita tarpeita.

— Suostun.

— Mikä nimenne?

— Kristian Lampiniemi. Voisiko saada vähän käsirahoja?

— Miks'ei. Kasööri pisti kätensä rahalaatikkoon ja otti hyppysiinsä pieniarvoisen setelin. Katsoi Kristiaaniin ja otti sitte kaksi seteliä lisää. Mies vaikutti häneen edullisesti.

— Ka tuossa… joutukaa vain työhön.

Kristian otti rahat ja lähti etsimään työvoimia. Houkuttelemalla ja lupailemalla aimo päiväpalkkoja sai lähtemään mukaansa viisi uneliasta veitikkaa. Höyrysaha siaitsi meren rannalla, puolen peninkulman päässä kaupungista, ja sieltä saatiin veneitä, köysiä ja väkähakoja. Ryhdyttiin työhön. Soudeltiin toista viikkoa rantamia ja uiteltiin karkuteille lähteneitä tukkeja sahan luo. Jo kolmantena päivänä hupeni miehistö… kaksi jätkää lähti kiroillen tiehensä, ja Kristianin, jolta saadut käsirahat loppuivat, täytyi käydä konttoorissa vaitelemassa uusia. Työn loputtua ei ollut enää muuta kuin kaksi miestä ja niillekin oli päiväpalkkaa korotettu lähes toisen verran, muuten nekin olisivat luistaneet tiehensä ja jättäneet tuokseen koko kalastuksen, joksi he työtä nimittivät. Kun pyydystettyjen pölkkyjen lukumäärä oli tarkoin saatu selville, lähti Kristian miehineen kaupungin konttooriin, varustettuna sahan isännöitsijän antamalla kirjelipulla. Maksettuaan kalliit päiväpalkat tovereilleen, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi ainoa viisimarkkanen. Miehet sen johdosta pois mennessään laskettelivat paksuja komppasanoja.

— Niinkö huonosti urakka kävikin? kysyi kasööri… pitihän siitä paremmin lyödä rahoiksi.

— Olisihan siitä lyönytkin, mutta nuo tuommoiset tulimmaiset, joiden kanssa siellä soutelin. Pitihän sen jo ennen ryhtymistäkin arvata.

Kasööri naurahti… hän tunsi vetoa Kristianin puoleen. Miehessä oli jotakin, jota ei muissa tavallisissa työnhakijoissa ollut. Hänen olennossaan ilmausi jonkinmoista lujuutta. Ruskeat, vilkkaat silmät, kasvojen nuorteat piirteet ja värikäs iho todistivat ettei mies ollut siveellisessä rappiotilassa, kuten moni muu siistipukuinen työnhakija.

— Paikataan sitä urakkaa hiukan. Kasööri otti laatikosta kahdenkymmenen markan setelin ja antoi sen Kristianille.

— Mitenkä olisi vastaisien töiden kanssa?

— Tulkaa aamulla kuulemaan.

Käsky olisi lausuttu Kristianille ilman hänen tiedusteluaankin, sillä sahan isännöitsijä oli kirjelippuun kirjoittanut myöskin paitse pölkkyjen lukumäärää, että urakan toimittaja oli harvinaisen tarmokas henkilö ja siis semmoisena kiinnitettävä tukkiliikkeeseen tavalla tai toisella.

Aamulla meni Kristian konttooriin. Kasööri kysäsi häneltä?

— Osaatteko kirjoittaa?

— Osaan auttavasti.

— Entä laskutaitonne?

— Osaan kokonaiset luvut ja murtoluvut.

— Hyvä, saatte jäädä vakinaiseksi mieheksi, jos haluatte. Palkkaa maksetaan ansion mukaan. Kun tulee syyspuoli, pääsette koettelemaan metsäkauppoja. Tunnette toivottavasti kotiseutunne metsät ja talokkaiden rahalliset olot.

— Luulisin tuntevani.

— Nyt aluksi saatte pienempiä töitä haltuunne.

Kristiania ruvettiin käyttämään kaikkien vaikeanlaatuisten töiden etumiehenä ja oitis huomattiin, että työt tulivat hänen johdollaan tehdyiksi vähillä rahoilla ja huolellisesti. Tuossa ruskeasilmäisessä miehessä löytyi terästä joka lajiin, ja ihmeteltävän nopeasti pääsi hän oudonpuoleistenkin asiain perille.

Ensimmäiseltä kuulta maksettiin hänelle palkkaa kuusikymmentä markkaa, mutta jo seuraavassa kuussa korkeni se täyteen sataan.

Syksymmällä pantiin Kristian kokeilemaan metsäkauppoja, ja siinä toimessa hän joutui varsinaiselle alalleen. Kaikki vanhat unelmat onnesta, kunniasta, rikkaudesta ja kaikki vanhat viehätykset pulpahtivat eloon. Ajatukset ikäänkuin vainusivat, että nyt oli onnetar apuna. Sen kosketus ja ohjaus ihan tuntui Kristianin olennossa. Ei ollut lainkaan tuskallisia aprikoimisia, mieli ei häilynyt sinne eikä tänne, mutta järki ja viisaus otti käyttääkseen paraimmat keinot. Myyjän persoona, velat ja muut vaikuttavat asianhaarat piti olla selvillä, ennenkuin Kristian lyöttäytyi kaupanhierontaan.

Kuusi kontrahtia hän teki ensimmäisellä matkallaan, joka tavallaan ratkaisi koko hänen tulevaisuutensa. Ja niin viisaasti hän menetteli, ett'eivät myyjät aavistaneetkaan, miten surkeasti tuo vilkassilmäinen, kauniinnäköinen mies heidät petti. Älykkäimmälle, joka oli varakas ja tunnoton isäntä, maksoi Kristian täyden hinnan metsästä, sillä ehdolla että kauppasumman suuruus julkisuudessa sanottaisi viittä vertaa pienemmäksi. Sen kaupan teki hän ensin. Sitte hän iski kiinni varsinaisiin otuksiinsa, jotka vastustelematta antoivat kyniä itsensä mielin määrin.

Vilkas veri täynnä viehätystä palasi Kristian ensimmäiseltä matkaltaan kaupunkiin, merkitsi lyijykynällä jokaiseen kontrahtiin puiden lukumäärän, asetti kontrahdit kasöörin eteen ja kysyi, hyväksytäänkö niitä.

Kasööri silmäili kontrahteja.

— Tuo ensimmäinen on kalliinpuoleinen, mutta se oli syöttinä noille toisille.

— Ne hyväksytään. Olette alottaneet mainiosti. Jos vaan näin jatkatte…

— Aikomus on vielä hiukkasen edistyäkin, keskeytti Kristian.

Samalla kertaa hän nosti kuukauspalkkansa. Sitä oli taaskin korotettu viidelläkymmenellä markalla.

Pian hänet lähetettiin uudestaan matkalle ja luonnollista oli, että hänen toimintoihinsa kiinnitettiin paraimpia toiveita. Tuo aloittelija oli ensimmäisellä matkalla huipannut kokeneimpainkin tukkijunkkarien ohi. Ei milloinkaan ennen oltu levitetty niin edullisia kontrahteja konttoorin pöydälle.

Kristian risteili maita ja metsiä ja teki hyviä kauppoja. Hänen olennossaan oli jotakin lumoavaa, joka vaikutti että myyjän täytyi puoli pakolla piirtää puumerkkinsä hänen papereihinsa. Lahjoomisjärjestelmä ja muut sopivat koukut oli Kristianilla aina käytännössä. Kaikki tuo peijaus oli ikäänkuin hyvitystä vanhoille haavoille, joista vielä joskus tiuhkui verta. Juuri yhtä surkeasti häntä itseäkin oli veijattu ja vedetty nenästä, silloin kun hän kokemattomana lähti perintörahoineen maailmalle. Nyt oli tilaisuus mitata samalla mitalla takaisin…