— Kyllä onkin parasta suostua koreasti, iski Martta sanoihin kiinni…
Sellainen ilkeä tapa ja rahan tuhlaus ei sovi siistille miehille.
— Ja siinä haaskaantuu terveyskin, huomautti Klaara… Kyllä onkin parasta suostua.
— Mutta samalla pannaan myöskin kahviraittius voimaan, jatkoi Jussi, hymyillen kavalasti.
Sitä ilmettä, joka levisi Klaaran ja Martan kasvoille! Siinä kuvastui hämmästys, pettymys ja häpeä. Kuin kuvapatsaat seisoivat he leivin-uunin ääressä, kykenemättä liikuttaa edes huuliaan.
— Kahvinjuonti on sellaista rahan haaskaamista, eikä siitä kostu sielu eikä ruumis, jatkoi Jussi.
— Ja se surmaa puitakin ja aikaa niin vietävästi, lausuin minä, joka töin tuskin kykenin olemaan remahtamatta rajuun iloon… Kahvipannu turisee ja purisee myötänään hellassa. Se ei sovi siisteille ja herttaisille vaimoille.
— Ja se jäytää maitotalouttakin niin peijakkaasti… Lyödään kermaksi suuret vadilliset lämmintä maitoa… Ei, se konsti ei kelpaa enää. Se kahviraittius on pantava voimaan yht'aikaa… Lakaistaan kynnys järkiään molemmilta puolilta.
— Niin tehdään, vakuutin minä. Tästä lähin ei enää käytetä tupakkia, mutta ei käytetä kahviakaan. Se on päätetty asia.
Klaara tointui ensimmäisenä. Hänen kauniit huulensa liikkuivat ensin äänettä, sitten kuului haudan kolkosti:
— Entä rengit ja piiat, niiden kanssa ei ole sopimasta ja ne vaativat.
— Maksetaan pieni palkan lisäys korvaukseksi. Eivät ne sitte natise.
Kun isäntä ja emäntäkin ovat ilman, ei palvelijoidenkaan sovi vaatia.
— Eikähän palkollisasetuksessa ole mitään kahvipykälää, huomautti
Jussi.
— Mutta mitä tarjoomme vieraille, kun semmoisia tulee?
— Teetä luonnollisesti, vastasin minä hymyillen.
Klaara yskähti säihkyvän suuttuneesti. Hän vihasi teetä eikä sitä juonut milloinkaan huuliaan nyrpistämättä. Hänen äitinsä oli kuuluisa hyvän kahvin keittäjä ja Klaara oli jo tytön tylleröisenä oppinut äidiltään saman taidon. Naimisiin jouduttuani minustakin tuli pian oiva kahvintuntija ja teinpä minä alituiseen hauskoja huomioita kahvinkeiton alalla, liikkuessani kylillä ja matkoilla.
— Osan säästöistä lahjoitamme sitte vuotuisapuna paikkakuntamme kansanopistolle, virkoin minä vakavalla äänellä… Ja siten tupakki- ja kahviraittiutemme tulee olemaan isänmaallinen työ. Ei liene haitaksi, vaikka vihjaamme jotakin kirjeenvaihtajaa, että kyhää sanomalehteen uutisen päätöksestämme. Esimerkki voi vaikuttaa muihinkin talollisiin.
— Se ei saa tapahtua, virkkoi Klaara tulisesti. Ei milloinkaan mitään uutista sanomalehtiin.
— Minä panen säästöt pankkiin pikku Jussin varalle, tuumaili Jussi… Olen laskenut, että säästyy vuosittain ainakin puolisataa, ja semmoinen summa merkitsee meikäläisten oloissa paljo.
Martta ei ollut tähän saakka virkannut niin viheriätä sanaakaan. Huulet tiivisti yhteen puristettuina, harmaa suuttumuksen ilme kasvoilla ja vasen käsi lanteella seisoi hän uunin edessä Klaaran vastapäätä. Vihdoin hän virkkoi tulisesti:
— Kiesus auttakoon, leivät palaa. Ja samassa hän otti teljelaudan uunin suulta pois ja rupesi lapioimaan mustaksi palaneita leipiä uunista ulos.
— Hirtehiset, kun ette pysy työssänne, virkkoi hän sitte säihkyvästä, vaan kieputte täällä akkaväen kiusoina, senkin turvelot.
— Asiathan ne vaativat, huomautti Jussi… Eihän me muutoin…
Samassa hän luisti luunsa tuvasta ulos, ja minä seurasin jälessä.
Nauroimme kumpikin makeasti, ja päästyämme käsiksi kaurankylvöön, virkkoi Jussi:
— Kyllä minä otan suosittaakseni rengit ja piiat. Tehdään asiasta tosi peijoonien kiusallakin.
— Tehdään, lisäsin minä… Mutta olkoon rehellinen peli kahdenpuolen.
— Rehellinen tietysti. Eihän tuosta toki hirteen joudu, jos on mies viikon tai kaksi tupakatta.
— Sitä minäkin. Enempää ne eivät kestä kahviraittiutta Klaara ja
Martta; yksi ainut päivä jo vetää lujalle.
— Vetää niinkin. Olen varma että niillä jo tänä silmänräpäyksenä on katumus.
Seuraavana päivänä tuli meille muuan tuttu isäntä varsaa ostamaan. Tuvassa kauppoja tehdessä tarjosi hän minulle tupakkia piippuun. Klaaran kasvoille levisi ilon välähdys, mutta se katosi, kun minä tein epäävän liikkeen kädelläni ja virkoin etten voinut polttaa tupakkaa satunnaisen rinnankivun vuoksi. Sitte käskin Klaaran keittämään teetä kaupan harjallisiksi.
— Eihän sitä ole teetä hyppysellistäkään koko talossa, vastasi Klaara.
— On maarkin. Ja minä lähdin etsimään piirongin laatikosta teepaketin puolikasta, joka oli ollut unholassa hääajoiltani saakka.
Klaara pani vettä kiehumaan ja me päätimme varsakaupan.
Kovin omituiselta tuntui elämä meillä, tupakka- ja kahviraittiuden ollessa vallalla. Tuntui kuin joku ankara perhesuru olisi vaivannut meitä kaikkia. Naurussamme ei enää ollut entistä makua, kaikki ilomme oli maahanpanijaisiloa. Elämämme oli sellaista sumukasta kuin ennen Väinölän asukkailla, Louhen vangittua auringon vaskivuoren sisään. Joka askeleessa tuntui, että jotakin puuttui meiltä, että jotakin oli nurinkurin. Muistamattomuudessa astelin usein piippuhyllyä kohden. Sitte sävähdin takaisin kuin varas, jonka korviin äkkiä kuuluu ihmisaskeleiden kolina.
Entä Klaara ja Martta? Niiden tila ei ollut tuumaakaan valkeampi. Omakutoiseen verkkoon takertuneina, koettivat he pitää hyvää hymyä huulillaan, mutta hymyn takana piili katumuksen ja häpeän sakea, miekan halaistava usma. Verkon kudonnassa olivat he osottaneet sellaista intoa, pontevuutta ja tahdon lujuutta, ettei peräytyminen voinut tulla kysymykseenkään ensi päivinä. Huomasin aamusilla Klaaran salaa huokailevan ja ymmärsin, että ne olivat pelkkiä kahvikaihon synnyttämiä huokailuja. Kuppinen sellaista kahvia, kuin hän äidiltään oli oppinut keittämään, olisi ollut taivahinen nautinto hänelle, vaikkei hän sitä kehdannut ilmoittaa.
Toisen päivän illalla jo varastihe kahvikaiho hienosti kuuluville. Hän tuli hyväilemään minua ja kysyi sellaisella sulolla ja armaudella, joka ainoastaan hänelle oli mahdollista:
— Onko sinun kylläkin vaikea?
— Ei sentään erittäin, vastasin minä… ei kummempaakaan hätää ole.
— Ajattelin että ehkä kärsit hirmuisesti.
— Kultaseni, kyllä minä taidan tottua. Tapahtuuhan kaikki sinun onnesi tähden.
Nauroin makeasti sydämessäni, vaikka kieleeni tuli vesi. Muistin entisiä iltoja, jolloin makuulla ollen sytytin makeat unisavut. Ne nukuttivat minut niin helposti ja siristivät silmäni kiinni melkein tietämättäni… Mutta olin päättänyt olla mies, lujatahtoinen mies, ja senpä vuoksi puhelin puita heiniä Klaaralle. Älysin kyllä että olisin valmistanut hänelle isot ilot, jos olisin hyökännyt piippuhyllyä kohden. Mutta semmoinen menettely ei sopinut ohjelmaani, sillä olin päättänyt voittaa sekä samalla rangaista Klaaraa ja Marttaa. Rangaistus tosin maksoi itselleni monta vaikeata hetkeä, mutta mitäpä niistä. Salainen nautinto korvasi kärsimykseni monenkertaisesti.
Jussi oli aivan samanlaisessa asemassa. Hänkin tahtoi kerran vuorostaan pehmittää Marttaa oikein perinpohjaisesti. Jussin vakuutuksien mukaan oli Martalla ehkä kaikkien kovimmat pintehet. Ei saanut tilojaan ulkona eikä huoneessa. Jo ensimmäisenä iltana oli udellut, tekikö Jussin kovastikin mieli haikuihin, ja Jussi oli vastannut ettei ollenkaan; ei muka piitannut, vaikkei löytyisi maailmassa tupakan tomuakaan.
Viikonpäivät kestettyäni esitin Jussille, että tehtäisiin loppu koiranpelistä. Olin herännyt yöllä useampia kertoja tupakin nälkään, ja tunsin olevani melkein kuumeentapaisessa tilassa.
— Samoin on minunkin laitani, tuumaili Jussi… Mutta koetetaan kestää vielä jokunen päivä. Jousi on jo niin kireällä, että se voi katketa minä silmänräpäyksenä tahansa.
— Onko maarkin?
— On, luota vain sanoihini; pian se paukahtaa poikki.
Seuraavana päivänä teimme etäisimmällä pellolla lopputoukoja. Viskeltyäni viimeiset jyväkouralliset multaan, menin Jussin luo, joka sekoitti siementä renkien ja muonamiesten kera. Kello lie ollut kolmen tai neljän vaiheilla. Istuimme piennarkivelle, ja minun tuli vesi kieleeni, sillä rengit pöllyttelivät sinerviä savupilviä ilmaan.
— Hiivatti tätä tämmöistä peliä, sanoin minä… hiivatti sentäänkin.
Jussi ei puhunut mitään, vaan tähysteli kotiin päin. Äkkiä levisi mehuisa hymy hänen kasvoilleen.
— Nyt on jousi katkennut, kuiskasi hän… Etkö huomaa mitään erinomaista?
— En, en minä huomaa mitään.
— Meidän uuninpiipusta nousee sievä savu. Eikö silmäsi erota?
— Kyllä tosiaankin erottaa. Tihruu sieltä savu ihan huomattavasti.
— Nyt ei ole mikään tulen aika, kello on puoli neljä.
— Sillä vaiheilla se lie. Olisiko ne peijakkaat…? Epäluulo heräsi aivoissani.
— Pian se nähdään… Jussi päästi hevosensa irti ja vei sen kuusien juurelle, jossa rehuvarat olivat.
— Otamme nyt sukkelat askeleet, virkkoi hän, sidottuaan hevosen kiinni.
Me lähdimme kiertämään metsän rantaan ja sieltä aitovartta pitkin riihien taakse. Monia mutkateitä pujottelimme sitte Jussin tupaa kohden, joka oli tanhuan laidassa, kotipellon niskalla. Minä jäin rapun eteen seisomaan, mutta Jussi harppasi kahdella askeleella oven riipaisimeen kiinni ja astui sisään, jättäen oven sepo seljälleen auki. Sieluni oli sellaisessa jännitystilassa, että vapisin ja pidätin henkeäni. Katsoin sitte avoimesta ovesta huoneesen. Keskellä lattiata oli pöytä, Martta istui selin oveen päin. Vastapäätä häntä istui Klaara, höyryävä kahvikuppi huulien edessä ja kasvoilla seitsemän auringon loiste.
— Etkö käy sisään? huusi hän minulle onnensointuisella ja ihanalla äänellään.
— Saisihan tuota käydä, vastasin minä ja astuin tupaan.
— Jäikö vielä kylvöä kesken?
— Ei jäänyt, sekoittamatta jää vielä osa huomisen varalle.
— No, pysynee ilma kai poutana.
— Eiköhän tuo pysyne.
Jussi oli sillä välin kaivanut kirstustaan esille jouluksi saamiaan sikaaria ja tarjosi niistä minulle yhden. Istuin lavitsalle Klaaran viereen ja sytytin huikeat savut; Jussi teki samoin ja kysyi:
— Onko pannu jo kalisevan tyhjä?
— Ei se aivan vielä, vastasi Martta ja heristi molemmat kupit täyteen… Juopiko isäntä?
— Sopiihan tuota juoda…
Huomasin että Klaaran kielellä alkoi nauru kutista. Pian kutiseminen kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes se silmänräpäyksen kuluttua helinällään täytti koko mökin… Vähitellen yhdyimme jokainen nauramaan. Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että seinät kumisivat.
— Hietalan Matti on jo vienyt pyydyksiä ulos, hi-hi, -hi-hi, -hii… Koettakaa tekin viedä pari rysää tuonne Solmusalmeen, hi-hi, -hi-hi, -hi-hi, -hii… Ehkä saataisiin aamuksi tuoretta haukea, hi-hi, -hi-hi, -hi-hi, -hii…
Klaaran ruumis hytkähteli ja hän nujertui syliini. Me yhdyimme taasen jokainen nauramaan.
Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että mökin seinät kumisivat.
Helmilän Hilma.
Helmilän Hilman kehitys kallistui pääasiallisesti siihen suuntaan, että hän oli parempi ja arvokkaampi kaikkia muita ja ettei hänen arvoistaan talontyttöä löytynyt viidessä pitäjässä, vaikka olisi silmäneulalla etsitty. Kasvatus oli sen mukaista sekin. Helmilässä ei ollut muita lapsia, kuin kaksi tyttöä, leveänaamainen Lotta, jota, tiesi mistä syystä, ruvettiin pitämään hupelona, ja Hilma kaunotar, äidin ilo ja ylpeys, eli "Helmilän prinssessa", joksi häntä pian ruvettiin nuorison keskuudessa nimittämään. Lottaan ei pantu vanhempain puolelta mitään huomiota, mutta Hilmaa kasvatettiin tosiaankin kuin prinssessaa, hänen silmäystään täytyi piikojen ja renkienkin vapista.
Kuudentoista vuotiaana oli hän kaunis kasvoiltaan ja vartaloltaan. Ja hän oli täysin itsetietoinen kauneudestaan ja senvuoksi sekoitti hän hymyilyynsä jotakin jääkylmää, jotakin sietämätöntä, joka herätti neitosissa suuttumusta, mutta joka saattoi nuoret miehet ajattelemaan omaa turhuuttaan ja vähäpätöisyyttään Helmilän tyttären edessä.
Salaisia kadehtijoita hänelle tietysti ilmaantui heti, kun hän ehti neito-ikään. Hilman käytös ynnä ankara suku-ylpeys oli omiaan hankkimaan hänelle itselleen pieniä vihollisia melkein kaikissa tilaisuuksissa. Neitosten kesken kuiskailtiin, että Hilma oli haleta ylpeyteensä, että hän lentäisi siivillä muiden yli, ja ettei hän pitänyt ihmisen arvossakaan muita kuin omaa itseään. Kadehtiminen huvitti Hilmaa, hän kohenteli sitä tahallaan yhä viereämpään paloon. Mitäpä hänelle kateudellaan kukaan voisi, mitäpä kenenkään viha häneen koskisi? Olihan hän sentään toisempi kuin kaikki muut, erilaisempi silmäyshän häneen aina luotiin. Huvitilaisuuksissakin aina syntyi silmänräpäyksellinen hiljaisuus, kun hän ilmaantui paikalle… Ja sellainen vankka talo, kuin Helmilä oli, ja sellaiset vanhemmat kuin hänellä oli. Isä kerrassaan kuningasmainen vartaloltaan, äiti pitäjän ehkä rikkainta ja mahtavinta sukua… niin, katsoipa hän itseään minkä sormen sivutse tahansa, aina jäi tulokseksi, että hän oli parempi, ylevämpi muita, ettei meikäläisten tavallinen mitta ylettynyt häneen.
Ja niin eli Hilma, Helmilän prinssessa, nuoruutensa kukoistusvuodet, ajattelematta muuta kuin omaa suuruuttaan ja vähääkään huomaamatta, että uusi aika alkoi jo pilkistää esiin siellä täällä, että vanhettuneet katsantotavat rahan ja varakkuuden jumaluudesta alkoivat perustuksiltaan horjua.
Noina kukoistusvuosina tietysti kävi Helmilässä kosijoita tiheään. Ei juuri sitä lauantai-iltaa talvis-aikana, jolloin ei lähenevä kulkusten helinä olisi pannut Hilmaa varpaisillaan pyörimään ja juoksemaan kamariinsa, pukeutuakseen uuden pyytäjän nähtäväksi. Niitä tuli joka ilman suunnalta, tuli lähimailta ja kaukaisistakin pitäjistä, joukossa varakkaita ja köyhiä, miellyttäviä ja epämiellyttäviä. Kolmattakymmentä kävi eräänäkin talvena Hilman kättä ja sydäntä tavoittamassa, mutta koko joukossa ei, Helmilän emännän vakuutusten mukaan, löytynyt ainoatakaan kelvollista. Ketä haittasi kömpelö käytös, kenellä oli maineessa moitteita, kenellä ulkomuodossa, ken oli liiaksi köyhä ja arvoton saamaan Helmilän tytärtä vaimokseen j.n.e. loppumattomiin.
Poikkeuksen teki kuitenkin muuan ulkoseurakunnan nuori mies, joka Hilman ollessa kahdenkymmenen rajoilla ajoi Helmilään eräänä leutona iltana joulun edellä. Hilma ei aikonut näyttäytyäkään kosijalle, mutta uteliaisuuden kiihoittamana sattui hän, seisoen pimeässä salissa, vilkaisemaan äidin jälestä kamariin. Vaaleahiuksinen, hieman suruvoittoinen mies istui sohvalla. Vartalo oli pitkä, muhkea ja ehkä hiukan köyristynyt, hiukset huolettomasti pyhkäisty ylös… ja kasvoissa puhdas ilme…
Hilma pukeutui kiireesti, mutta huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen ja astui kamariin.
Kosijalta jäi kihlat Helmilään, käynti uudistui muutaman viikon jälestä. Ja Hilma joutui ankaraan taisteluun itsensä kanssa. Naisellinen vaisto ja kaikki, mitä hänessä oli hyvää ja jalompaa, veti häntä vastustamattomasti kosijan puoleen, mutta toisaalta taasen ankara sukuylpeys, juorupuheet, jotka pantiin kosijasta liikkeelle, kuten tavallista sellaisissa tilaisuuksissa, ja hänen vähemmin kehuttava varakkuutensa ne vetivät toisaanne. Suoramielisesti oli kosija ilmoittanut heti ensi käynnillä, että talo oli rappeutunut, mutta muuten maittensa puolesta hyvä. Vaati vain pääomaa, jotta voitaisi suorittaa toisille lapsille perintö-osuudet ja jotta saataisi rakennukset ja viljelykset kuntoon. Sitte se kyllä elättäisi omistajansa.
Hilma mietti tuota kaikkea kiihkeästi. Hän teki päätöksiä suuntaan ja toiseen, mutta rikkoi ne saman tien. Iltasin, kun tuli sieluun suloiset unelmat rakkaudesta ja todellisesta onnesta, päätti hän kerrassaan luopua loistavasta valhe-onnestaan ja mennä köyhän talonpojan vaimoksi, mutta seuraavana päivänä hän jo purki iltaisen päätöksensä. Mennä emännäksi rappeutuneesen taloon, jossa on kehnot ja mädäntyneet asuinhuoneetkin, eläkevanhukset, velkoja, köyhän maine jo vanhaltaan, jossa leivän puute tulee kenties aina jatkumaan… ei, sitä ei hän tekisi, vaikka olisi kosija viisin kerroin miellyttävämpi kuin olikaan. Eihän hänellä ollut vielä mitään hoppua miehelään, vielä oli aikaa katsoa ja valita.
Marianpäivän tienoissa tuli kosija kolmannen kerran Helmilään. Hilman teki mieli laskea kätensä hänen kaulansa ympäri, sinutella häntä ja huudahtaa: "Oi, miten paljo pidän sinusta, surumielinen poika"… mutta hänen tottumuksensa näyttää ylpeältä ja hänen onnettomat taipumuksensa, joita hemmoitteleva ja väärä kasvatus oli kehittänyt ylimpään huippuunsa, ne saattoivat hänet menettelemään ihan päinvastaisesta Hän istui kylmänä paikallaan, lausumatta ainoatakaan lämpöistä, myötätunteellista sanaa, vaikka sydän riehui lemmentuskissa, vaikka silmäys ja äänen väreily oli joka silmänräpäys vähällä ilmaista kaikki. Tyhjät sanat, joita hän puhui kosijalle, tuo jääkylmä ja sietämätön, jota hän sekoitti hymyilyynsä tavallista enenemän, kaikki kiusasi ja piinasi häntä, mutta sittenkään ei ankara suku-ylpeys antanut perään.
Hyvää yötä toivottaessa olivat voimat vähällä katketa. Hän syöksyi kamariinsa, ajatukset sekavina, viskausi riisumatta sänkyynsä, tukahutti rajusti kuohuvat tunteensa väkisin, tukahutti kyyneleensä…
Aamulla, ennen lähtöään, tahtoi kosija varmempaa tietoa. Emäntä vetosi Hilmaan, sanoen että tytöllä itsellään oli kokonaan päättämisvalta; sai tehdä mitä ikinä tahtoi; minkäänmoinen pakko tai houkutteleminen ei tullut kysymykseenkään.
Tuon ilmoitettuaan lähti emäntä kamarista, jättäen nuoret kaksikseen.
Kosija silloin toisti kysymyksensä, lisäten samalla, ettei hänen kosintansa tosin ollut nyky-ajan tapaista, mutta vakuutti samalla, ettei se ollut pelkkä rahakysymys ja rikkauden pyydystäminenkään, vaan oli siinä sydämmelläkin osansa, ainakin hänen puoleltaan. Muussa tapauksessa ei hän olisi kihloja jättänyt eikä käyntiään uudistanut.
Hilma tunsi, miten hänessä rupesi kuohumaan, miten nuo kosijan suosittelemat, lämpöiset tunteet äkkiä taasen pääsivät valloilleen. Hän tunsi olevansa voitettu, perinpohjin voitettu.
Mutta voittaja, ken oli hän? Ventovieras, onnenonkija, varaton talonpoika, jolle kosinnan onnistuminen oli koko elämän kysymys. Antautua noin helposti voittajan saaliiksi… ei, sitä ei hän voinut. Päätös täytyi vielä jäädä tekemättä, että kosija oppisi käsittämään pyydettävän saaliin arvon. Hän voi vielä tulla kerran, kahdesti, hän voi olla epätiedossa vielä jonkun aikaa, epätieto kiusaa ja piinaa häntä. Kun ei ole voitosta varmuutta, ei mitään varmuutta…
— Eikö siellä päin sitte ole rikkaita tyttöjä?… ja Hilma hymyili tuon jääkylmän, sietämättömän hymyilynsä.
— Miksi niitä ei olisi? Sekalaista se on seurakunta joka puolella.
Kosijan kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Katse lattiaan painuneena jätti hän Hilman hyvästi, astui ulos kamarista ja istui hevosensa rekeen, joka odotti rapun edessä. Sanoi kiitokset rengille, joka oli valjastanut ja lähti ajamaan Helmilän tanhualta kohden maantietä.
Sen koommin ei häntä kuulunut. Turhaan odotettuaan puolisen vuotta, lähetti Hilma kihlat pois enonsa mukana, kun tämä kävi markkinoilla. Kihlain viejä toi tiedon, että kosija vielä oli naimatonna, lisäsipä vielä senkin lausunnon, että Hilma oli tehnyt huonon kaupan, hylätessään sellaisen kosijan. Markkinamatkallaan oli eno kuulustellut ja onkinut hänestä kaikki mahdolliset tiedot; pelkkää kiitosta ja hyvää oli kuullut. Talokin oli aivan sellainen, kuin kosija oli vakuuttanut. Kelpo laajat tilukset, oikein herraskartanon veroinen suuruudeltaan, mutta velkaa löytyi, ja rappion puolella oli rakennukset, kuten viljelyksetkin. Hilman ylpeä, jäykkyyteen ja kylmyyteen tottunut luonne esti näyttämästä katumista tai pahoittelemista tapahtuneen johdosta. Joskus, kun kuvitelmat tekivät mielen helläksi, kun onnen puute jäyti rintaa, päätti hän kirjoittaa hylätylle kosijalleen ja kehoittaa käynnin uudistamista, mutta aina hän muutti päätöksensä. Nöyrtyä noin juuria myöten, ruveta ikäänkuin kerjuulle… ei, sitä ei hän voinut, hänen arvonsa ja asemansa Helmilän tyttärenä vaati näyttämään kylmää hymyilyä, oli asia mikä tahansa. Uudet kosinnat sitä paitse aina väliin hetkiseksi haihduttivat mielestä suruvoittoisen nuorukaisen kuvan… mutta sitte taasen kuva tuli mieleen loistokkaampana ja ihanteellisempana kuin milloinkaan ennen.
Tuo kaikki vaikutti, että Hilma ylpeytensä ohessa rupesi osoittamaan tavatonta mielenkatkeruutta koko maailmaa kohtaan. Suututtaminen ja loukkaaminen tuli hänen mielihalukseen vielä suuremmassa määrässä kuin ennen. Hän esiintyi aina pisteliäänä ja katkerana, kuten kaikki ihmiset olisivat tehneet hänelle suurta vääryyttä, sydämmettömyyttä. Yksinäisinä hetkinä hän sitte pahoitteli käytöstapaansa, mutta kun ilmaantui uusi tilaisuus, menetteli hän ihka samalla tavalla… oli entistä kiusallisempi ja sietämättömämpi.
Sitte olojen kehitys ja odottamattomat tapaukset vaikuttivat, että Hilman loistokas tähti alkoi himmetä ja kadottaa entistä kiiltoaan. Alun teki sisko, leveänaamainen Lotta, joka oli kokonaan työnnetty syrjään laskuista Helmilän isännän äkillisen kuoleman jälestä rupesi Lotta, vanhin tytär, pyrkimään miehelään. Ollen kaikissa siskonsa vastakohta — omituisuus etupäässä ehkä tuottikin hänelle höperön nimen — valitsi hän tuiki köyhän pojan armaakseen, osottaen heti alussa sellaista mielenlujuutta ja tyyneyttä, että Helmilän leski-emäntä ja Hilma joutuivat kokonaan ymmälle. Ensimmäisen säikähdyksen mentyä ohi, ruvettiin Lottaa vetämään lujalle, tulisia näytelmiä syntyi Helmilässä. Emäntä ja Hilma olivat saaneet päähänsä, että Lotta älyn ja ymmärryksen suhteen oli täydellisesti holhuunalainen, jonka etua ja parasta he olivat velvolliset valvomaan enemmällä älyllään ja joka valvominen tietysti vaati etupäässä naimisen estämistä. Mutta Lotalla oli asiasta kokonaan toiset mielipiteet. Hän seurusteli palvelijatarten kanssa eikä useimmiten vastannut siskon ja äidin ryntäyksiin muulla kuin hiljaisella, mutta ryntääjiä vimmastuttavalla naurulla. Paitse ensimmäisiin hyökkäyksiin, niihin hänellä oli luodit varottuina. Sanoi äidilleen, että kaiketi hänellä Helmilän tyttärenä oli ihmisoikeudet, olihan sellaiset köyhimmillä mökin asujamillakin, ja mitä taasen Hilmaan tuli, niin oli parasta, että se katsoisi omaan eteensä ja olisi sekautumatta hänen asioihinsa. Minkä hän tekee, sen hän tekee, huolimatta kenestäkään kuolevaisesta.
Tuhmuudessaan ajoi Helmilän emäntä pappilaan, aikeessa estää naimakuulutus sillä perusteella, ettei Lotta muka ollut täysijärkinen. Kirkkoherra vaati päteviä todisteita kylän luotettavimmilta isänniltä, jopa vaati lääkärintodistustakin; sillä hyvällä sai emäntä palata takaisin.
Sitte koetettiin toisia keinoja. Ruvettiin ystävyydellä ja makeilla sanoilla taivuttamaan Lottaa peräytymiseen. Kuvailtiin miten herttaiset päivät hänellä tulisi olemaan äidin kanssa koko elämän ajan, kun vaan luopuisi naimahommistaan ja tekisi heidän tahtonsa mukaan. Hän saisi asua Helmilän paraimmassa kamarissa ikänsä, saisi hienoja vaatteita ylleen ja sänkyynsä, ei tarvitsisi raataa eikä huolehtia mistään. Ja sulhanen töhrättiin kehnoa kehnommaksi, kaikki mahdolliset ja mahdottomat virheet sälytettiin hänen selkäänsä.
— Heitä nuo hullutukset pois, sanoi emäntä… ja ole viisas. Tottahan ymmärrät ottaa itsellesi herraspäivät, jotka kestävät elinaikasi.
— Minä otan kernaimmin miehen, vastasi Lotta sävyisesti.
Häntä oli mahdoton voittaa, taivuttaa. Hän ei intoillut milloinkaan eikä tehnyt mitään, jota olisi tarvinnut jälestäpäin katua. Omituisella luonteellaan, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka ulkopiirteinä oli melkein liiallinen lauheus ja pehmeys, torjui hän helposti kaikki hyökkäykset, niinkuin ne olisivat olleet sulaa leikkiä.
Ja eräänä sumuisena syksypäivänä meni hän sulhasensa kanssa pappiloihin, viimeisenä kuulutuspyhänä meni hän vihille. Sitte meni hän kotoa pois pienen metsätalon emännäksi, pyytämättä mukaansa muuta kuin omat pito- ja liinavaatteensa. Kun kamala asia näin oli toteutunut, alkoi keväisempi tuuli piankin puhaltaa, kuten tavallista on sellaisissa tapauksissa. Äidin sydän rupesi heltymään ja ensimmäisen rekikelin joutuessa ajoi Helmilän emäntä metsätaloon ja, huolimatta hänen ankarasta suku-ylpeydestään, ilmaantui silmäkulmiin jotakin kosteata, joka täytyi pyyhkiä kädellä pois, kun katseli tytärtään emännyystoimissa puuhailemassa, hiljaisena ja hätäilemättömänä, kuten ennenkin kotona.
Mutta käynnin seuraus toisaalta oli, että äidin ja Hilman väli rikkoontui. Viimemainittu oli muuttunut yhä katkerammaksi mieleltään, yhä terävämmäksi muodostui kulma hänen ja ympäristönsä välillä. Lotan naimisiin meno oli tehnyt eroituksen hänen ja muiden neitosten välillä puolta matalammaksi, häntä ei enää voitu asettaa pitäjän ensimmäisten edelle. Ja syynä tuohon oli Lotta, vähämielinen Lotta. Väärin oli ruveta sitä hellittelemään, sen etuja huolehtimaan.
Kun ensimmäinen viljakuorma vietiin Helmilästä metsätaloon, syntyi emännän ja Hilman välillä tuima sananvaihto. Viimemainittu, alakynteen jouduttuaan, sulkihe omaan kamariinsa eikä näyttäytynyt äidilleen viikkokauteen.
Siskon naimisen kautta oli Hilman mahti mennyttä, hänen loisto-aikansa loppunut. Ja mennyttä ne olivat myöskin nuoruuden kukoistusvuodet, jolloin ei vanhettumisen pelko tapaturmassakaan juohtunut mieleen. Kosijat alkoivat käydä yhä harvinaisimmaksi ilmiöiksi, ja jos joku ilmaantuikin, oli se noita tavallisia, joita ei Hilma sietänyt ja joiden esiintymistä kosijana hän joku vuosi taaksepäin olisi pitänyt suurena loukkauksena Helmiläisten arvoa kohtaan.
Muutoksia oli myöskin tapahtunut kylässä. Uusi aika, innon ja valistuksen aamukoite rupesi säteilemään, loihtien salassa olleita, uinuvia voimia esiin. Kylään perustettiin kansakoulu, opettajaksi tuli muuan oman kylän tyttö, muuan Laurisen Anna, jota tiedon halu oli ajanut opinteille ja jonka hehkuvaa intoa eivät mitkään vastukset voineet murtaa. Koulu herätti eloon luku-yhdistyksen ja ompeluseuran. Nuorison elämä sai uutta virkistystä, uudenlaiset katsantotavat, uudenlaiset harrastukset ja ihanteet alkoivat innostuttaa nuorisoa. Hilma yritti jonkun kerran liittyä toisten joukkoon, mutta hänen itserakkautensa ja katkeruutensa myrkytti häneltä kaiken ilon, jota muut niin runsaasti nauttivat. Hänen oli mahdoton alentua muiden tasalle, vaatimatta itselleen erityisempää kunnioitusta. Ja sitä ei hänelle kukaan osoittanut. Helmilän prinssessasta ei oltu tietääkseenkään sen enempää kuin muistakaan, olipa hän seurassa tai ei, olipa hänen hymyilynsä entinen jääkylmä tai sellainen kuin muidenkin neitosten hymyily. Hilman katkera mieli-ala keksi alituiseen loukkauksia. Jos iskettiin muiden kesken silmää, otaksui hän heti, että tarkoitettiin häntä, jos naurettiin salaa, luuli Hilma oitis häntä naurettavan. Hän ei tuntenut myötätunteellisuutta ketään kohtaan, vaan päinvastoin vastenmielisyyttä sen oletuksen johdosta, että kaikki muka riemuitsivat Lotan naimisiin menosta, tuosta onnettomasta tapahtumasta, joka lohkasi toisen puolen hänen rikkaudestaan, ehkäpä enemmänkin.
Ja Hilma vetäytyi erilleen noista uusista suuruuksista, jotka lukivat runoja, pitivät esitelmiä, puhelivat isänmaanrakkaudesta, yhteisistä harrastuksista ja, Luoja ties, mistä kaikesta.
Eräänä sunnuntaina toivat Helmilän piiat kylästä sellaisen tiedon, että Niemen Alli oli aikeessa mennä kansanopistoon. Hilmasta tuntui kuin olisi häntä pistetty neulalla, hän ei voinut olla virkkaamatta halveksivaisesti:
— Niemen Alli! Luuleeko sekin jotain olevansa?
Alli oli köyhän talon tyttö, mutta kaunis ja lahjakas. Erittäin juuri Allia ei Hilma voinut sietää, se kuin nuoruudessa ja kauneudessa jätti hänet kauas jälkeensä.
— Sekö vikana, ettei ole rikas? nauroivat piiat. Eikö köyhäkin saa mielihaluaan noudattaa?
Hilma huomasi tuhmuutensa eikä jatkanut sanaakaan pitemmälle. Mutta tieto Allin menosta kansanopistoon saattoi hänet pahalle tuulelle moneksi päivää. Tiesi minkä vuoksi hän ei lainkaan voinut sietää Allia, tuota vilkasta tyttöä, joka väliin runoa lausuessa kipenöitsi kuin raketti. Liekö aavistuksen tapainen tunne ilmoittanut hänelle, että he kerran törmäävät ankarasti toisiaan vastaan, Alli ja hän, Niemen raketti ja Helmilän prinssessa.
Emännän mahtavien sukulaisten välityksellä ja toimenpiteillä saatiin vihdoin Hilmalle sopiva ja kylliksi arvokas kosija. Se oli tykkänään uuden ajan miehiä, ei varsin upporikas, mutta kuitenkin pitäjän ensimmäinen toimeliaisuuden puolesta. Oli myöskin johtava henkilö kunnan hallinnossa ja siten pitäjän vaikuttavimpia isäntiä. Asemansa oli hankkinut hänelle paljo vihamiehiä, mutta myöskin suuren joukon ihailijoita. Varsinkin vanhoillisten puolelta katsottiin Vilhoa, Ruusulan nuorta isäntää, karsain silmin, se kun aina esiintyi edistyksen puolustajana, uuden ihailijana.
Ja Vilho ohjattiin kosioretkelle Helmilään. Hän ihastui alussa hyvinkin Hilmaan… tyttö oli virkeä, kaunis ja kohtalaisen rikaskin… Vilhon puolelta ei ollut mitään haittaa. Ja Hilma, hän saattoi kerrassaan ylpeillä kosijastaan. Se oli pitäjän parhaita poikia, kaikkien kunnioittama, kaikkien moitteiden ylipuolella. Tosin ei Vilho vaikuttanut häneen ensinkään samalla lailla, kuin surullinen nuorimies vieraasta seurakunnasta, jonka kuvaa ei pitkät vuodetkaan voineet täysin haihduttaa. Vilhossa oli jotakin etevämmyyttä, jotakin, jota Hilmalta kokonaan puuttui ja joka vaikutti hänessä ehdotonta alemmuuden tunnetta. Keskusteluissa täytyi Hilman olla tarkasti varovainen, ettei lausuisi mitään tuhmaa, naurettavaa, jopa hänen vaistonsa joskus vaati häntä puhumaan innokkaasti sellaisistakin asioista, joita hän piti arvottomina, tai joista ei hän käsittänyt rahtuakaan. Mutta toisaalta kosijan olento tyydytti kaiken kunnianhimon, kaiken itserakkauden ja suku-ylpeyden, joten Hilmasta tosiaan tuntui, kuin olisi Vilhon ihailu tuottanut monikertaisesti takaisin kaiken sen, mitä viime vuosina oli menetetty useammalla taholla. Niinpä niinkin. Tähän saakka olivat kadehtijat nimittäneet häntä prinssessaksi, mutta Ruusulan emäntänä olisi heillä aihetta kutsua häntä kuningattareksi.
Naisellisen vaistonsa ohjaamana rupesi Hilma jälleen käymään ompelu-yhdistyksen iltamissa, jopa tilasi sanomalehdenkin Helmilään ja toi kirjoja yhdistyksen lainastosta. Kulma hänen ja ympäristön välillä kadotti terävyytensä, hän ei enää osoittanut entistä katkeruutta tuttaviaan kohtaan, saattoipa hän joskus esiintyä iloisenakin heidän joukossaan.
Mutta Niemen Alli, se herätti hänessä entistä vastenmielisyyttä, sen kanssa ei Hilman luonne taipunut sovintoon. Heidän välillään oli jotaki niin jyrkkää ja syvää, ettei kummankaan käsi ylettynyt yli. Asia, joka huvitti Allia, oli sietämätön Hilmalle, pelkältään päinvastaisuuden vuoksi. Runon lausunnotkin, miten ne kiusasivat Hilmaa, miten Allin vilkkaus pisti oikein vihaksi hänelle, ja hänen nuoruutensa ja kauneutensa, miten mielettömiä katkeruuden ja kateuden tunteita ne herättivät Hilman sydämmessä.
Aavistettu yhteentörmäys ei jäänyt tulematta. Hilman vuoksi ajeli Vilho usein kylässä, joskus sovitettiin tapaaminen nuorten seuravietoissa. Ensi kerrasta saakka valtasi Hilman mieletön luulevaisuus. Kun Alli ja Vilho vaan lähenivät toisiaan, kun he vaan vaihtoivat sanankin, tuli Hilma heti suunniltaan pois. Entinen katkeruus täytti mielen, käytös kävi kiusalliseksi, sietämättömäksi. Pisteliäät puheet, ylpeys, halveksiva käytöstapa, kaikki virkenivät entiselleen. Toisin kerroin Vilho oikein hämmästyi Hilman karkeutta, hämmästystä seurasi aina monenmoiset mietteet, jotka eivät suinkaan olleet eduksi Hilmalle.
Kerran, kun Alli oli lopettanut erään hauskan sadun, virkkoi Vilho innossaan:
— Tuo Alli on toisinaan mainio. Siinä on aineksia siinä tytössä…
— Ja jotakin, joka muistuttaa mustalaisnaisesta… Hilma itsekin säikähti omia sanojaan, ne olivat siksi karkeat, ääni, jolla ne lausuttiin, kuohui vihaa ja katkeruutta. Vilhokin nolostui, kasvoissa kuvastui sellainen varjo, joka odottamattoman vaikutuksen kautta tapaa syntyä… Sinä pidät tuota Allia niin erinomaisena.
— Niin tekevät kaikki muutkin.
— Mutta hän ei ole yhtään mitään. Tuollainen, joka aina sähisee ja riehuu…
— Niin kaikki raketit tekevät. Sinä olet toisinaan hyvin sydämmetön ja puolueellinen.
Alkoi jo syntyä usein väitteitä heidän välillään. Usein ne alkoivat Allista, johtuivat hänestä monellaisiin, ja silloin aina Vilho sai vilaukselta nähdä Hilman ankaran ylpeyden ja itserakkauden ja hänen tavattoman ahtaan näköpiirinsä. Vilho alkoi jo kummastella itseään, miten ihmeissä hän oli lainkaan saattanut ihastua Hilmaan, tuohon sietämättömään ja pisteliääseen Hilmaan, joka mukanaan ihan toi pahaa ilmaa kaikkialle.
Ja Vilho rupesi häilymään kahden vaiheilla. Toisaalla Helmilän tytär kelpo myötäjäisineen, toisaalla Niemen köyhä, tulinen tyttö, jonka vilkas nauru ja onnistuneet sukkeluudet virkistivät mielen iloiseksi, jonka kanssa saattoi puuttua puheluun muistakin, kuin kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Helmilän tytär alkoi tuntua tyhjältä, ontelolta, sen viehättäväisyys alkoi laskeumaan.
Hilman luulokas silmä huomasi vaaran. Hän näki selvästi, miten Vilho päivä päivältä läheni Niemen rakettia ja miten vihattu kilpailija astui vasta-askeleita, käyttäen kaikkea viehätysvoimaansa, lumotakseen lähenijän täydellisesti.
Kaikella katkeruudellaan ryntäsi Hilma heidän väliinsä, taistelu tuli ihan julkiseksi. Kukaan ei voinut edeltäkäsin määrätä sen päättymistä, tuskin Vilho itsekään. Hänkin toisin hetkin pani Hilman myötäjäiset etusijaan, mutta toisin hetkin Niemen kaunis tyttö tuntui kalliimmalta kaikkia maailman rikkauksia. Ties miten taistelu olisi lopulta päättynyt, jollei Hilma tuhmuudellaan olisi jouduttanut omaa tappiotaan. Kylässä pidettiin arpajaiset köyhien kansakoulun-oppilaiden vaatetus-avuksi. Niemen Alli oli voittoja myymässä kolmen muun neitosen kera. Vilho hääri liian ahkeraan sen uurnan lähellä, jonka takana Alli seisoi, ja kun alkoi yleinen tanssi, hääri hän myötänään Allin kimpussa. Hilma koetti estää tuota, vaan ei voinut. Jollakin tavoin tyydyttääkseen katkeruuttaan ja loukattua ylpeyttään, hiipi hän jo ensimmäisien tanssien aikana etehiseen, etsi vaatteensa ja lähti jalkaisin astelemaan kotiin. Perille saavuttuaan katui hän oitis tuloaan, tehden siten mielensä entistä katkerammaksi. Hän vietti kokonaan unettoman yön. Näki alituiseen Vilhon ja Allin pyörivän lattialla, näki heidän nauravan hänen salaperäistä katoomistaan, näki heidän silmäyksensä yhä heltyvän…
Seuraavana päivänä kuuli hän juttua, että Vilho ja Alli kirjoittelivatkin toisilleen. Silloin loppui häneltä kaikki mielenmaltti. Hän kirjoitti pitkän kirjeen Vilholle. Ollen yön valvonnasta ja mielenkatkeruudesta tuskin täysin ajussaankaan, syyti hän Allin silmille törkeitä haukkumisia. Ylpeässä mielettömyydessään odotti hän sitte vielä että Vilho, kirjeen saatuaan, heti lähtisi hyvittelemään ja lepyttelemään häntä. Kokonaan mieletön toive, sillä Vilhoa ei kuulunutkaan, mutta pitkän odottamisen jälestä tuli kirje.
Vapisevin käsin repäsi Hilma sen auki ja luki: — — — ja syyttä Sinä siis puhdasta Allia töhräät likaan. Me emme ole sanaakaan tähän saakka kirjoittaneet toisillemme. Köyhyys ei ole mikään virhe, ja yhtä vähän ansiota kuin Sinulle ja minulle on varakkuuteemme, yhtä syytön on Alli köyhyyteensä. Se on sitäpaitse asia, jonka ei pitäisi koskea kehenkään sivulliseen. Rikkauden suhteen olen minä yhtä heikko, kuin kaikki muutkin kuolevaiset, mutta kuitenkin olen tullut perinpohjaisen miettimisen kautta siihen vakuutukseen, että meille kummallekin on parasta pyörtää, vielä ajan ollen, takaisin ja peräyttää aikeemme. Kun olet hyljännyt suurellisempiakin kosijoita, niin toivon että…
Pitemmälle ei Hilma kyennyt lukea. Yksi ainoa katkera ajatus valtasi hänet, ja se täytti hänen sielunsa, ajatuksensa, se poltti hänen otsansa hipiää, se tahtoi raivostuttaa hänet mielipuoleksi…
Ajatus oli se, että köyhä Niemen tyttö oli voittanut!
* * * * *
Kolme vuotta oli kulunut siitä, kuin Vilholta tuli erokirja…
Lyhyt, talvinen päivä on painautumaisillaan hämäräksi, neljänneskuu kuultaa avaruuden, tähtien tuiketta alkaa näkyä vähin siellä, vähin täällä.
Hilma istuu ikkunanpielessä ajatuksiin vaipuneena. Onnen puute jäytää hänen rintaansa, elämä tuntuu niin tyhjältä, arvottomalta. Ja menneisyyden muistot ikäänkuin ilvehtivät ja ähittelivät hänelle.
Silloin näkyy kaukana pellolla jotakin tummaa, joka lähenee lähenemistään. Hilma kavahtaa ylös. Muistot nuoruuden kukoistusvuosilta, jolloin niin moni nuorimies ajoi Helmilään vievää tietä, juohtuvat hänelle äkkiä mieleen, virkeä tunne käy kuin sähkövirta läpi hänen olentonsa.
— Tuleeko sieltä ketään? kysyy emäntä, joka näki Hilman kavahtavan äkkiä ja tirkistävän ulos.
— Tulee… nyt juuri kääntyy tänne ylös.
Hilma lähti omaan kamariinsa, pukeutui kiireesti. Istui sitte ja odotti hetkisen, kunnes emäntä tuli.
— Kuka se on?… kysymys oli hätähinen, malttamaton.
— Kalmanen, kirkonkylästä.
— Sekö uusi kauppias, joka vie itselleen kaikki ostajat.
— Se juuri… emännän otsalla näkyi varjo. Kalmanen oli mies, jolla oli kirjavat elämänvaiheet ja vielä kirjavampi maine… Ethän toki aio sille mitään lupauksia tehdä?
— Ja entäs jos tekisin? Kehtaa Kalmasta siinä omistaa vävykseen kuin metsälaistakin tuolla…
— Ei sitä tiedä, mikä se on ollut ennen. Sanotaan että…
— En minä huoli siitä mitä sanotaan. Hän on kauppias nyt… vetää ihmiset puotiinsa… ajaa piankin ohi toisten… menkää panemaan teevettä kuumenemaan.
Päästäkseen kuulemasta enempiä vastaväitteitä, lähti Hilma emännän edellä porstuaan. Virkeä tunne virtasi läpi hänen olentonsa, kun veti oven auki ja astui kamariin, jossa Kalmanen, kirjavamaineinen mies, veteli sikaarin savuja.
Kun Helmilän emäntä tuumaili asiata viikon, toisenkin, niin jopas alkoi mieli muuttua. Ei tekeillä oleva naimiskauppa ollutkaan hulluimpia, vaikka se siltä ensin alussa tuntui. Kalmasesta saattoi tosiaankin, jollei kaikki ihmiset olleet liittoutuneet valehtelemaan, tulla pohattakin ajan mukana. Eihän se rutiköyhä lie ollut pitäjään tullessaankaan, koskapa jo yritteli ostaa taloa, jonka maalla puoti sijaitsi. Ei maarkaan se ollut tyhjä mies, oli entisyys ja entiset keinot millaisia tahansa. Kauppiaan rouvana joutuu Hilma herrasluokkaan, ja jos Kalmanen ostaa talon, voi hän ottaa kevarin toimen, käräjät… ei ollut ollenkaan hullumpaa.
Koko naimishanke rupesi näyttäytymään uudessa valossa.
Kalmasen käytyä toisen kerran Helmilässä, virkkoi emäntä Hilmalle:
— Ei minun puoleltani estettä ole. Tosin sinulla olisi ollut tilaisuuksia saada maineellisempiakin, mutta…
— Raha kyllä tuo maineellisuutta… olisin hullu, jos en huolisi
Kalmasesta.
— Onkohan se vain niin rikas kuin sanotaan?
— Ei se köyhä ainakaan ole, ei köyhä rakentaisi niin upeasti.
Kosinta-aikanaan oli Kalmanen ryhtynyt rakennuspuuhiin, entisten mitättömien huoneiden sijaan rupesi kohoutumaan komea puoti- ja asuinpytinki, jolle sai vertaista etsiä kirkonkylässä.
— Ja kauppa siellä kuuluu käyvän, jatkoi Hilma.. että toiset ovat haleta kateudesta.
— Niin, ei minulla mitään vastaan ole, kyllä minä myönnyn. Onko ollut jo häistä puhetta?
— On… se tahtoo ensi Juhanin aikoina… pytinkikin valmistuu osalta siksi…
— Pidetään suuret häät, sellaiset ettei ole kylässä ennen nähty… että vielä harmaapäisinäkin muistavat häitä tanssineensa Helmilässä.
— Niin, niin, suuret, hyvin suuret ja komeat… käsketään puhtaaksi koko kylä.
— Ja pyydetään pastoria pitämään sellainen puhe, jonka hän Ruusulan Wilhon ja Niemen Allin häissäkin piti. Sulhanen jalo mies, iki totuuksia kohti pyrkivä, morsian puhdas, innokas, täynnä hehkua, ja heidän avioliittonsa taivaan valtakunnan etehinen… oh, tuollaiselle puheelle pannaan nykyään paljo arvoa.
— Ei mitään puhetta, ei mitään Allin tapaista… en voi kärsiä sellaisia.
Hilma muuttui äkkiä niin katkeraksi että emäntä hämmästyi. Oltuaan hetkisen vaiti, puuttui hän jälleen puhelemaan häiden vietosta. Ja sitä tehdessä valtasi hänet tyydyttävä tunne. Hilman naiminen, joka kymmenisen vuotta oli ollut alituisena miettimisen aiheena, joka viimeaikoina oli raskaana taakkana painanut mieltä, karkoittanut monena yönä unenkin silmästä, se oli nyt ratkaistu tyydyttävästi. Hilmasta tulee Kalmasen rouva, rikkaan Kalmasen rouva, kievarin ja käräjätalon emäntä ja siten toinen oksa Helmilän sukuhaarasta kohoaa ylös, ylläpitäen suvun mainetta entisessä kunnossa, ehkä nostattaa sitä vieläkin ylemmäksi.
Oikein helpoittavalta tuntui ajatella tuota.
Ja Hilmasta tuntui, että hänen aurinkonsa alkoi jälleen nousta, että hän jälleen ui pinnalle. Selkkaus Ruusulan Vilhon kanssa oli musertanut lujasti häntä, saattaen hänet muun ohessa tekemään päätöksen, ettei enää milloinkaan astu kylän kynnyksille, mutta Kalmasen kosinta oli oiva lääke vanhoille kärsimyksille, nöyryytyksille. Entiset käsitteet — sanomalehtien lukeminen ja kirjallisuuden viljeleminen oli jäänyt kauniisti sikseen — elpyivät jälleen, vakuutus oman itsen etevämmyydestä tai oikeammin synnynnäisestä arvosta, nosti päätään pystyyn. Hän halveksi jälleen yhtä vankasti noita satujen lukijoita, näyttelijöitä, kanteleen soittajia, hän halveksi koko tuota joukkoa, joka piti itseään uuden suunnan lumi-aurana, ja hän ei häpeisi sanoa halveksimistaan heille vasten silmiä, kun milloin vaan ensimmäinen tilaisuus sattuu. Nuo ne nauroivat selän takana hänelle, nauroivat siskon naimisiin menoa, Vilhon menettämistä, mutta nauroivatpa liian aikaisin. Kalmasen rouvana ei hänen suku-arvonsa kadota entisestä maineestaan hituistakaan. Hän muuttaa vain linnasta palatsiin, lähteissään Helmilästä Kalmasen uuteen rakennukseen.
— Onko se hyvinkin mieleisesi? kysyi emäntä kerran Hilmalta, kun
Kalmanen taas äskettäin oli ajanut Helmilässä.
— Mieleiseni! Miten ihmeissä te sellaista kysytte?
Hilma koetti muuttaa äänensä ja katseensa niin leikilliseksi kuin suinkin, mutta yksin jäätyään muuttui hän äkkiä vakavaksi. Hetkisen aikaa tuntui rinnassa ahdistava, polttava ajatus. Se viilteli tunne-elämän hennoimpia taimia, joita kasvoi ohdakkeiden ja muun rikkaruohon välissä siellä täällä, se katkoi niitä osalta poikki, osalta se kitkesi niitä juurineen ylös…
Tuon tehtyään ahdistava, polttava ajatus asettausi vähitellen tuntumattomiin.
Leenan Kasperi.
I.
Kasperi taas parkui niin surkeasti. Kimakka ääni ihan vihloi Leenan korvia, kun liekutti kehtoa ja rämisteli avaimella läkkikannun laitaan. Löi niin tiheään ja rajusti, kuin jos olisi tahtonut tehdä murskaa sekä läkkikannusta että avaimesta. Lyödessään aina väliin katsoi kehtoon, jossa Kasperi parkui — ja silloin kasvoilleen ilmaantui katkera hymy ja ruumis ikäänkuin vavahti sisällisen tuskan ahdistamana.
— Tuu, tuu, Kasperi… tuu, tuu..
Porsas, joka tähän saakka oli pahnoilla nukkunut siivosti, heräsi meluun ja alkoi sekin vinkua, tönkiä ja röhistä. Kaatoi kumoon ruuhensa ja tavoitteli särkeä puolapuita kanallakin puoleiselta sivulta. Häkissä jo kukko seuralaisineen veti makeinta ilta-unta, vähääkään huolimatta surkeasta hälinästä, jota huoneessa pidettiin.
— Tuu, tuu, Kasperi… tuu, tuu.
Avaimen lyönnit läkkikannun laitaan rupesivat harvenemaan ja käymään ponnettomaksi. Käsi ikäänkuin tenhottomuudesta vähensi vauhtia ja voimaa, vähensi sitä yhä enemmän ja enemmän, kunnes Leena seisoi liikkumatonna paikallaan, silmät tuijottivat kehtoon, mutta kasvoille. ei enää ilmaantunut katkeraa hymyä eikä korviinkaan enään kuulunut Kasperin kimakka parku. Oma elämä rupesi vierimään silmäin ohitse pieninä pikakuvina ja aatokset niin takertuivat noihin kuviin, että hetkeksi unhottui Kasperi, porsas ja koko nykyinen olo. Ensimmäinen kuva hänet näytti nuorena, kevytjalkaisena palvelustyttönä. Kartanon komeat olot häntä silloin ympäröivät; ei ollut huolta, ei surua, ei puutetta. Kun suuriin kuvastimiin heitti pikaisen silmäyksen, niin hymyilevä, eloa uhkuva neito siellä silmään näkyi. Posket punoittivat, hipiä oli hienoa, vartalon paino ei milloinkaan tuntunut liian raskaalta… Toinen kuva oli jo tummempi. Hän hairahtui ja häpeän tila alkoi varmoin askelin tulla näkyviin. Siitä seurasi kyyneliä, kalpeutta, palveluskumppanien ivaa ja lopuksi seurasi siitä palveluspaikan menettäminen… Kolmannessa kuvassa esiintyi toissilmäinen Mikko. Kartanon entinen hieno sisäpiika otti Mikolta nikkelisormuksen kihloiksi, meni hänen kanssaan kuulutuksiin ja vihille.
Ja sitte syntyi Kasperi!
Neljäs kuva esitti pieni-ikkunaista huonetta, jossa asui muonarenki
Mikko, hänen vaimonsa Leena, Kasperi, porsas, kukko ja kuusi kanaa.
Perheonnea ei ollut rahtuakaan: Kasperin vuoksi oli Leenan koti tavallaan helvetin esikartano. Se myrkytti koko elämän, sillä Mikko vihasi Kasperia eikä sitä päivää valjennut, jolloin ei Leenan hairahdus ja onneton lapsirukka olleet miehen hampaissa. Leena kärsi aikansa, kunnes luonto lopulta ikäänkuin kivettyi eikä enää tuntenut kipua myrkkyhisimmistäkään sanoista, joita ilkeäluontoinen Mikko alituiseen viskeli. Toisinaan toki tunteet olivat hellemmät; silloin veri kuumeni vasten tahtoa ja silloin teki mieli työntää veitsi tai joku muu terävä ase Mikon leukojen lävitse, jotta olisivat ainiaaksi tauonneet —
— Tuu, tuu, Kasperi.. tuu, tuu, mun onneton lapseni.
Kartanon ruokakello samassa rupesi soimaan ja kylmä väre souti Leenan ruumiin lävitse. Hän jälleen ryhtyi lyömään avaimella läkkikannun laitaan, siten tyynnyttääkseen parkuvaa Kasperia. Äskeiset kuvat vielä pyörivät mielessä. Sydän oli kumman herkkä, kyynel pyrki silmään ja ruumis vavahteli ehtimiseen.
— Jos hyvä Jumala olisi niin armollinen ja ottaisi luokseen Kasperin…
Ovi aukeni ja Mikko astui sisään. Hän potkasi kehtoa ja ärähti:
— Ei pentua tarvitse niin ahkeraan vaalia.
— No kun itkee, niin surkeasti… eikä tyynny millään.
— Anna itkeä… ei se ole kuin terveellistä.
— Et sinä ennen naimistamme noin puhunut. Lupasit pitää kuin oman lapsesi..
— Lupasit, hm, kylläpä sinulla olisi herkkä mieli, kun moisia lupauksia uskoit. Penikka, etkö tuki suutasi?
Mikko toisen kerran potkasi kehtoa, jotta se oli vähällä kumoon pyllähtää. Kasperi säikähti ja lakkasi itkemästä kuin naulattu. Mutta Leena seisoi yhä kehdon vieressä, kädessään läkkikannu ja suuri, ruostunut avain.
— Seisot siinä penikkasi vieressä kuin pataässä… toisit edes illallista pöytään.
Moiseen kohteluun oli Leena jo tottunut, ja sanaakaan sanomatta rupesi hän nostelemaan ruokia pöydälle. Toi siihen perunia, silakkaa, puuroa ja kuorittua maitoa. Meni sitte antamaan rintaa Kasperille, joka jo vallan oli tyyntynyt.
— Nassu on nälässä… nuoleskelet sitä kakaraasi niin ahkeraan, ettet jouda edes elukoita ruokkimaan…
Mikko muljautti silmäänsä niin äkäisesti, että Leenan täytyi ehdottomasti nousta ylös laittamaan porsaalle ruokaa ja heittää Kasperin vaaliminen tuokseen. Itkemäänhän se taas rupesi, mutta Mikon tähden ei siitä auttanut huolia tällä erällä enempää kuin muulloinkaan. Olisi pian saanut potkuja ja lyöntejä, kuten usein ennenkin, kun oli Mikon nähden yrittänyt hoivaamaan Kasperia, onnetonta raukkaa.
— Jos luoja olisi niin hyvä ja armollinen, että ottaisi luokseen lapsiraukan.
Mutta hyvä luoja ei ottanut Kasperia luokseen, vaikka Leena sitä toivomalla toivoi. Kasarmissa muiden lapset usein sairastelivat, ja kävipä siellä tuonikin silloin tällöin vieraana, mutta Kasperi oli aina yhtä terve, yhtä sisukas parkumaan. Ei nälässä kituminen eikä hoidon puutekaan voineet nykertää häntä sairaaksi. Hän oli kuin sitkeähenkinen mato, joka elää miten kovissa pihdeissä tahansa.
* * * * *
Uuden asukkaan ilmaannuttua kehtoon, sai Kasperi maata pärekopassa, kanahäkin lähellä. Hän jo silloin yritteli kävelemään, vaikka työlästä se oli, sillä sääret olivat kovin väärät ja kaikkeen liikkeeseen epämukavat. Aikaa voittaen ne kuitenkin suoriutuivat, mutta silmäin laita oli surkeampi. Ne olivat rumasti kierot ja pysyivät semmoisina ijän päivän. Mikko oli potkuillaan ne semmoisiksi tehnyt. Oli kerran survaissut kehdon kumoon ja siitä päivästä asti oli Leena huomannut pojan silmissä jotakin vikaa, joka vika ajan vieriessä rupesi näkymään yhä rumemmin. Raukka oli säikähtänyt silmänsä kieroksi.
Kasperi kasvoi suuremmaksi, älykkäämmäksi, mutta eivätpä päivät siltä parantuneet, päinvastoin kurjuus eneni ijän mukana. Ravintokin oli sitä ja tätä, enimmäkseen pilaantuneita tähteitä, jotka eivät muille kelvanneet. Mikolla olikin tapana tuumia ruoan loppujen suhteen, "että jollei sika syö, kyllähän Kasperi syö".
Kehtoon ilmaantui aina uusia asukkaita, joiden kanssa oli täysi peli. Jos niistä joku itki tai loukkasi itsensä, sai Kasperi syyn ja lyönnit. Jos niiltä mikä astia särkyi, tai jos tekivät minkä vahingon tahansa, aina tuli Kasperi raukan selkänahka kysymykseen. Armoa ei käytetty milloinkaan. Leenakin oli vähitellen tottunut Kasperissa näkemään kaiken sen, mitä hänen älynsä mukaan pahuudella ymmärrettiin, ja lyödä ja suomia Kasperia; oli siis luonnollisin asia maailmassa.
Tuommoisen kasvatuksen kautta kertyi poikaan äärettömän kova sisu. Ankarinkaan suomiminen ei enää ottanut kyyneleitä hänen silmistään. Mikon lyödessä hän vaan puri hammastaan, ja kun onnistui pääsemään käsistä karkuun, niin kirouksia ja haukkumasanoja lasketteli suun täydeltä. Äidin lyönnit ne sentään kipeämmin koskivat mieleen, mutta kyyneleitä eivät nekään enää voineet heristää, ei ainakaan muiden nähden. Milloin Kasperi ei voinut itkuaan tukkia, meni hän nurkan taakse tai jonnekin munalle, jossa ei kukaan häntä nähnyt. Siellä hän sitte alaa itki katkeria kyyneleitä ja siellä hän kostoa vannoi Mikolle, äidille ja kaikille vihamiehilleen.
Erinomainen himo kaikkien väkevien ja karvaiden perään heräsi hänessä ihmeteltävän aikaisin. Tärpätille; hokmannille ja kaikille muille sentapaisille aineille oli hän oikein ahvattu. Jos kaappi milloin unhotettiin lukita, saatiin olla varmat että Kasperi oli niellyt rohtopullot tyhjiksi. Kovinkaan kuritus ei siinä suhteessa voinut vaikuttaa häneen. Yhtä ankara oli himo tupakin perään. Kasperi puri, poltti ja piti huulessaankin, jos vaan keitä sai tupakoita. Eräs mällijuttu tuli varsin kuuluisaksi ja sille naurettiin kartanossakin. Mikko loikoi nimittäin eräänä pyhäpäivänä sängyssään ja siinä loikoessaan näki, miten Kasperi varkain pisti ikkunalta poskeensa tuoreen mällin. Mikko karkasi sängystä suoraa päätä pojan korvahiuksiin ja rupesi kaivamaan mälliä suusta ulos. Mutta sitäpä ei siellä löytynytkään, jos vaikka miten tyystin tarkasti suun — poika oli hädissään niellyt mällin, koettaakseen siten välttää selkäsaunaa.
Kuluivat ne vuodet kurjuudessakin, ja Kasperi oli jo tullut neljäntoista vuoden vanhaksi. Hän oli päättänyt ruveta suutarin ammattilaiseksi, ja oppipaikka oli hänelle jo hankittu kirkonkylään, jonne oli matkaa kasarmista runsas puoli penikulmaa. Pyhäinpäivän maanantaina tuli lähteä. Erojaishetki hiukan värähytteli Kasperin sisukasta luontoa. Kun piti lähteä vieraasen maailmaan kasarmista, jossa jokaisen seinähirren oksakin oli tuttu, poluista, kannoista ja kivistä puhumattakaan. Vaikka tosin siellä selkäänsäkin oli saanut liiemmäksi, mutta kärsittyhän ne olivat, ei niitä kannattanut enää muistella. Eivätkä ne, kumma kyllä luontoa yhtään kirvelleet. Päinvastoin teki mieli pyytää isältä ja äidiltä anteeksi… mutta kun yritti semmoisia sanoja lausumaan, niin aivan siltä tuntui, kuin jos olisi äkkiä laskettu sulkupuu kurkkutorven eteen. Ja niin ne anteeksipyynnöt jäivät tekemättä.
Uudet sukat ja puhtaan paidan antoi äiti lähteissä, antoipa kätensäkin ja käski käyttäytymään siivosti ja tottelevaisesti sekä heittämään kaikki pahat elkeet pois. Silloin Kasperin kova sydän suli ja viljavat kyyneleet syöksivät silmistä poskille. Hän kätteli ja halaili nuoria siskoja ja veljiään, lausui äidille änköttäen hyvästi ja astui sitte ovesta porstuaan. Kasarmissa asui monta perhettä ja kaikkien luona kävi Kasperi hyvästi heittämässä. Ystävällisen sanan ja hyvän kehoituksen hän kaikilta sai… vanhat synnit näkyivät unhottuneen joka taholla.
Viimeksi meni hän siihen tupaan, jossa Sohvi asui. Tyttö oli Kasperin ikäinen, hänen ainoa leikkitoverinsa ja siis semmoisena myöskin hänen paras ystävänsä. Sohvin vanhemmat olivat myöskin Kasperin ystäviä ja monta selkäsaunaa oli heidän välityksellään joko kokonaan vältetty tai ainakin lievennetty puolta pehmeämmäksi.
— Joko sinä nyt lähdet? kysyi Sohvi, hereten perkaamasta kaunaisia ryyniä, joita oli pöydällä vadissa.
— Jo, että ehdin ennen pimeän tuloa perille.
— Onko ikävä lähteä?
— On vähän, vastasi Kasperi, takin hihalla pyyhkien kosteita silmiään.
— Tiedätkö, minäkin kohta menen kotoa pois.
— Minne?
— Kartanoon lapsenpiiaksi.
— Vai niin… no hyvästi nyt, Sohvi.
— Hyvästi, tulethan usein tänne katsomaan.
— … Jos sieltä vain pääsee.
Kasperi pyörähti ympäri ja lähti tökertynein askelin ovesta ulos.
Polkua astellessaan kuuli hän Sohvin äänen huutavan:
— Kasperi, odota
— No, mitä nyt?
Kasperi pysähtyi ja pian seisoi Sohvi hengästyneenä hänen edessään.
— Katsos, minulla on tässä markka rahaa, jonka olen pitsin kutomisella ansainnut. Minä säästin sen sinua varten… kas tuossa — ja Sohvi pudotti valkoisen markan Kasperin kouraan, — jos mikä tarvis sattuu näetsä, niin onhan hyvä, että on rahaa itsellä.
— Onhan se hyvä.
— Voi nyt hyvin. Eihän sinulla enää mitään hätää ole, kun olet jo neljäntoista vanha.
— Ja lukeakin osaan ensimmäiseen pääkappaleesen asti. Eihän pitäisi oleman hätää.
Ja vallan uudeksi ihmiseksi tunsi Kasperi itsensä tietä astellessaan. Jota kauemmaksi kasarmi jäi, sitä rohkeammaksi muuttui mieli. Hänestä tulee suutari, oikein kunnon suutari, joka tekee lujaa työtä helppoon hintaan. Ensimmäisen kenkäparin, jonka hän ominpäin tekee, lahjoittaa Sohville — ja niihin kenkiin tehdään sievät korot ja pannaan kiiltonahkaa kärkiin!
Onnea lisäsi vielä valkoinen hopeamarkka, jonka äsken Sohvilta sai. Nyt hänellä oli rahaakin, oli omaa rahaa kokonainen markka. — Mutta minne sen panisi, jottei pääsisi putoamaan. Kukkaroa ei ollut, ja liivin taskuihin ei ollut luottamista, voisi sieltä hypähtää ja tipahtaa tiehensä, ja sehän olisi surkea onnettomuus. Parasta lie jo ajoissa tehdä sille varma säilytyspaikka.
Ja ensimmäiselle sopivalle kivelle, jonka silmät keksivät maantien vieressä, istuutui Kasperi, heitti takin ja liivin pois yltään, otti lakkinsa sisästä parsineulan ja lankaa, repi veitsellä liivin selkämystän auki ja neuloi sinne hopeamarkkansa niin lujaan, ettei ollut pelkoakaan sen hukkaantumisesta. Jatkoi sitten matkaansa rohkein mielin ja saapui ennen hämärää perille, kuten oli kotoa lähteissä aikonutkin.
Ei hänelle montaa sanaa puhuttu tervehtijäisiksi. — Matami laittoi syödä ja käski sitte menemään verstaasen, jotta tutustuisi esimiehiinsä. Verstaassa kisälli ja kaksi oppipoikaa työskentelivät. Mestari itse kikkaili suurta vuotaa pieniksi kappaleiksi. Hetkisen kuluttua hän poistui, mutta poistuessaan loi Kasperiin silmälasiensa takaa tarkan katseen ja virkkoi samalla:
— Kaksi asiaa sinun etupäässä tulee huomata tässä uudessa ammatissa… että olet ahkera ja aina tottelet ensimmäistä sanaa.
— Kyllä minä…
— Tuolla on tuoli sinua varten, käy sinne.
Mestarin poistuttua pani kisälli hänet pesemään ja ratkomaan muuatta vanhaa saapasparia, ja kun työ oli tehty, sai hän lähteä noutamaan olutta panimon myymälästä. Kisälli oli nimittäin kohmelossa ja riskaili itseään oluella, kun ei tahtonut kiireitten töitten vuoksi vasituisesti juomapäiviä viettää.
Helposti Kasperi oppi suutarin ammatin alkeet. Hän teki pikilankoja, nauloja ja paikkaili vanhoja kenkiä semmoisella huolella ja tarkkuudella, että pian sai mestarilta julkisen kiitoksen. Sitäpaitse huomasi kisälli ja oppipojat että Kasperin silmät, vaikka olivatkin kierot ja rumat, erinomaisen tarkkaan seurasivat kaikkia töitä, joita verstaassa tehtiin, vaikka eivät vielä hänen alaansa kuuluneetkaan.
Tupakinpoltto ja kaikki muut elkeet jäivät pois, Kasperista tuli oikein siisti miehen-alku. Hän luki ahkeraan katekismustaan ja opetteli kirjoittamaan vanhemman oppipojan johdannolla. Kylänkäynti rajoittui sekin mahdollisimman pieneen määrään, sillä outona ja kierosilmäisenä sai hän usein seuroissa kuulla ivasanoja, jotka loukkasivat luontoa ja veivät kaiken kyläilemisen halun pois.
Noin talvi kului työn nuherruksissa ja tuli kesä. Kasperin oli määrä päästä juhannusaattona käymään kotona, ja mestari oli hänelle ahkeruuden ja tarkkuuden palkinnoksi teettänyt uudet vaatteet uusien saappaiden kera. Vaatteet riippuivat tuvan seinässä ja niiden kohdalla lattialla oli sievät saappaat. Aika tuntui Kasperista loppumattoman pitkältä, kun piti odotella kello yhteen saakka. Silloin vasta annettaisiin hänelle vapaus kahdeksi päiväksi… ja annettaisi uudet vaatteet ja saappaat! Toiset oppipojat olivat jo aamupäivällä päässeet lähtemään, mutta Kasperi kun oli nuorin, oli hänellä joka kohdassa ohuempi osa.
Kisälli oli juonut koko viikon ja kuorsaili nyt verstaan lattialla, Kasperin työskennellessä paikkauksien kanssa. Vihdoin ehti kellon viisari kahdentoista numeron kohdalle. Kasarmi, Sohvi ja kymmenet muut seikat häiritsivät ajatusten rauhaa… mutta tuossa häiriössä oli niin paljo suloisinta onnea, että hymy ilmaantui tuon tuostaki huulille.
Jo löi kello puolen tunnin lyönnin — mutta samassa pöhnäinen kisällikin heräsi. Hän kopeloi taskujaan ja käski Kasperin oluen noutoon.
— Kyllä menen.
— No mihin hitoille se raha on joutunut?
Kisälli yhä kopeloi taskujaan, mutta ei löytänyt sieltä rahaa. Vihdoin hän herkesi etsimässä ja rupesi tuikeasti katselemaan Kasperia. Virkkoi sitte äkkiä:
— Sinä olet varastanut minulta markan. Täällä ei ole ollut ketään muita ja raha on pois… ja sinä näytätkin varkaalta jo kauas.
Kasperi tuli veripunaiseksi kasvoiltaan, joka seikka vaan vahvisti kisällin epäluuloa.
— Anna tänne se hyvällä, muuten…
— Ei minulla ole kenenkään markkaa, sai Kasperi vihdoin änköttäen vastanneeksi.
— Valehtelit poika, ei syytön noin veripunaiseksi muutu… kyllä minä pian panen sinut totta puhumaan. Annatko rahan vai…?
Kisälli irroitti vyöltään solkisen hihnan ja rupesi sillä huitelemaan
Kasperia. Tämä huutamaan, ja pian tuli mestari ja matami verstaasen.
Kisälli lakkasi lyömästä, mutta vakuutti röyhkeästi Kasperin
varastaneen häneltä markan.
— Se ei ole totta, intti Kasperi… minä en…
— On se totta. Tulit äsken punaiseksi kuin veri, vaikka nyt olet jo ehtinyt talttaa.
Ja kisälli rupesi syynäämään Kasperin lakkareja, joista ei kuitenkaan mitään löytynyt. Siinä syynätessä osuivat kisällin kädet koskemaan Kasperin liivin selkämystään, ja silloin ilon kiljahdus kuului verstaassa.
— Mikä kova tämä täällä on, häh?
— Se on minun oma rahani…!
Kisälli repäsi liivin selkämystän halki, aikoen noin vaan pitemmittä mutkitta anastaa rahan, mutta silloin Kasperin kova sisu kuohahti reunojensa yli.
— Kuuletko roisto, että se on minun oma rahani, jonka…
Ja samassa pöhnäinen kisälli makasi pitkänään verstaan lattialla. Petoeläimen notkeudella oli Kasperi syöksynyt hänen kimppuunsa ja osaksi ruumiin väkevyydellä paiskannut hänet allensa. Kuuma ottelu siinä syntyi. Mestari meni kisällin puolelle, mutta kaksinkaan eivät he Kasperia voittaneet.
Tämä luikerteli kuin mato irti heidän käsistään, kynsi ja puri heitä kasvoihin ja käsiin, ja lopuksi sieppasi pitkän naskalin työpöydältä, uhaten pistää silmät puhki jokaiselta, joka uskalti tulla häntä lähelle. Kun mestari näki ettei kovuus auttanut, virkkoi hän:
— Jo riittää… minä otan vahingokseni sen markan ja sinä Kasperi lähdet minun huoneestani ihan tällä silmänräpäyksellä. So, pian…
— Kyllä mennään.
Kasperi haki takkinsa ja lakkinsa ja syöksyi suin päin ovesta ulos. Ajatukset niin hurjasti kuohuivat, maailma pyöri viitenä silmissä. Ikäänkuin tenhottomuudesta askeleet ohjaantuivat kasarmia kohden, vaikka ajatukset eivät mitenkään olleet tolkullaan. Ne kuohuivat ja riehuivat niin hurjasti, niin kiivaasti…
Vähitellen sitten surkea todellisuus rupesi paljastumaan silmäin eteen. Joka askeleella, jonka astui kasarmia kohden, tuo surkeus yhä suureni, kunnes sillä ei enää ollut lainkaan rajoja. Se rusenti mieltä ja painoi askeleita niin kovasti, että täytyi hetkiseksi keskeyttää käynti. Maantien vieressä oli vielä sama kivi, jonka päällä oli syksyllä istunut ja istuessaan liivin selkämystään hopeamarkan neulonut. Samalla kivellä istui Kasperi nytkin, otti liivin käteensä, neuloi kahtia revityn selkämystän jälleen kiinni, antoipa neulan kiertää pariin kertaan markankin ympäri, ettei ainoa rikkaus pääsisi hukkaantumaan.
Katseli siinä kivellä sitte Juhanin aikuista sinistä taivasta, ja yhtäkkiä rinta täyttyi sanomattoman katkeralla surulla. Sydän rupesi hytkähtelemään, ruumis värähtelemään ja kuuma kyynelvirta syöksähti silmistä poskille. Tuntui ettei niin kovaa surua vielä milloinkaan ennen ollut tarvinnut maistaa. Ne muinaiset murheet olivat tämän rinnalla kuin lasten leikkiä konsanaankin.
II.
Vierähti vuosia kolme, ja sitte tuli uusi tuuma Kasperin päähän. Monien vaikeuksien perästä sai hän juhannusaattona tavata Sohvin, joka palveli kartanossa sisäpiikana. Sohville tuo uusi tuuma ensin piti uskoa ja hänen lausunnostaan sen toteuttaminenkin sitten tuli riippumaan, Lehtokujan mutka, johon ei kartanon ikkunoista sopinut nähdä, oli määrätty yhtymäpaikaksi ja aika niin varhaiseksi, että herrasväki vielä veti aamu-unia. Määrätyllä hetkellä tuli Sohvi kiirein askelin ja tapasi Kasperin nojaamassa paksuun vaahteraan.
— Mitä tärkeätä sinulla on nyt ilmaistavaa?
— No, näetsä, kun en minä menesty täällä millään alalla. Kuten tiedät, olen koettanut torpan renkinä, päiväläisenä ja jos jonakin, mutta mikään ei tunnu sopivan luonteelleni. Ihmisetkin aina karvauttavat mieltäni enkä minä uskalla rohkeasti astua kenenkään sivutse enkä ketään vastaan.
— Kyllä tuon hyvin tiedän. Ketä kerran ruvetaan polkemaan, niinkuin sinuakin… vaikka et sinä huonompi ole kuin muutkaan.
Ilon väläys näkyi Kasperin silmissä, hänen surullinen muotonsa muuttui rohkeaksi.
— Näetkö, minä olen tuuminut mennä kaupunkiin muurarinoppiin. Se on rahallista ammattia, kovin rahallista. Moni, jolla ei ole ollut muuta alkua kuin kaksi kättä, on näinä aikoina muurarin alalla rikastunut piloille.
— No, no, elä nyt…
— Jos sinä hyväksyisit tuon tuumani.
— Täytyyhän minun hyväksyä, täällä ei kuitenkaan sinulle onni koita.
— Ei koita, siihen päätökseen olen itsekin tullut.
— Mutta siellä kaupungissa sinun tarvitsisi olla vakavan, hyvin vakavan, muuten…
— Epäiletkö minua?
— No, enhän minä erittäin epäile, mutta vain sanoin, kun se mieltäni painoi. Milloin aiot lähteä?
— Heti juhlan jälestä… jos ennättäisin vielä tänä kesänä saada oppipaikan.
Vielä hetkisen juttelivat he ja erosivat sitte. Kasperin rinta oli täynnä suloisia toiveita tulevaisuuden suhteen. Juhlan jälestä hän heti lähti kaupunkia kohden kulkemaan, lakkarissa isäpuolen lupakirja, nimismiehen passi ja toista sataa markkaa säästettyjä rahoja.
Oppipaikan saannissa kohtasi häntä vaikeuksia ja hän aikoi jo lähteä toiseen kaupunkiin, kun sattuma viskasi hänelle asuintoveriksi erään muurarin ammattilaisen. Markkanen oli tämän nimi ja kaupunkeja hän oli kierrellyt. Sulavilla jutuillaan hän osasi saavuttaa kokemattoman Kasperin luottamuksen siihen määrään, että tämä hänelle lainaili rahojakin joitakuita markkoja. Yhdessä sitten rupesivat etsimään muurarintyötä. Kasperin oli määrä ruveta oppilaaksi ja saada palkkaa edistymisen mukaan. Eräältä leskirouvalta sitte onnistuivat saamaan työtä. Sillä oli laitakaupungissa uusi talo, johon piti muurattaman puoli tusinaa tulisijoja. Markkanen teki urakkakaupan, otti käsirahat ja niin ryhdyttiin töihin. Joka lauvantaina saatiin rahoja etukäteen, kunnes rouva vihdoin kielsi enempiä antavansa. Työ edistyi hitaanpuoleisesti, sillä Markkanen vietti säännöllisesti kapakassa vapaamaanantaita — vietti väliin puoli viikkoa. Kasperi kyllä harmitteli, mutta hän ei voinut yksin työtä jouduttaa, opettelevainen vasta kun oli koko toimessa. Vasta syyskuun lopussa valmistuivat muurit, yksi toisensa jälestä, sillä Markkanen oli jättänyt jokaisen tulisijan hieman keskeneräiseksi. Yhtenä päivänä ne kaikki sitte lopullisesti valmisti. Koetustulet tehtiin — ja savu ei mennyt rahtuakaan ulos. Muurit olivat kerrassaan raiskatut. Rouva vaati rahoja takaisin, uhkasipa antaa käräjiin haastonkin, mutta hankittuaan tarkempia tietoja Markkasen olennosta, heitti hän kaikki vaatimukset ja uhkaukset tuokseen.