— Enemmän sitä lajia, huusi yksi joukosta… so, ala notkua vain.
— Ja anna käydä oikein täydestä, lisäsi toinen… muljota kahta paremmin.
— Se on ehkä Turkin katrillia, arveli kolmas.
Tuomoa vähäsen pisti sisulle, kun olivat keksineet hänet tanssimassa, mutta kun joukkue ehti ohitse ja revolverin laukauksiakin alkoi kuulua häätalon pihalta, unhotti hän heti harminsa ja elpyi iloitsemaan uudelleen. Läpi väsyneenä hän vihdoinkin astui mökkiin, paneutuen levolle, mutta mieli ja ajatukset olivat yhäti kiintyneet häihin.
— Oletko sinäkin viettänyt häitä? kysyi hän äidiltään innokkaasti…
Oletko milloinkaan?
— Olen, Tuomoseni, vastasi äiti… olen minäkin viettänyt häitä.
— Oliko paljo väkeä?
— Oli kyllä, mutta ei toki niin paljo kuin Onnelassa.
— Soitettiinko klaneetillakin, oliko paljo hevosia, ja nousiko suurikin pöly?
— No, ei sitä niin tarkalleen osaa sanoa… Äiti koetti vastata kierrellen, kaarrellen, mutta Tuomo ei siihen tyytynyt. Totuus, ettei ollut semmoista ilonpitoa, täytyi pakostakin tulla ilmoille.
— Miks'ei ollut? Miks'ei ammuttu pyssyillä ja miks'ei…?
— Muuten vain, keskeytti äiti… nukutaan jo pois, että jaksetaan nousta aamulla ylös.
— Kun minä vietän häitä, soitetaan klaneetilla, ammutaan pyssyillä, ja hevosia ja pölyä on niin mahdottomasti. Eikö niin äiti?
— Ei tiedä… parasta on että nukutaan, aurinko jo kohta nousee.
— Kylläpä minä vain tiedän…
Tuomo ahdisteli vielä äitiään muutamilla kysymyksillä ja vaipui sitte uneen.
* * * * *
Vuodet kuluivat, Tuomo kasvoi pitkäksi, solakaksi nuorukaiseksi, jolle elämä oli pelkkää hymyilyä. Hän oli isän ilo, äidin ylpeys, ja vaikka hän olikin vain mökin poika ja renki, nautti hän kaikkein suosiota. Ei sitä hauskuutta nuorien kesken, jossa ei Tuomo ollut osallisena, ei sitä ilonpitoa, jossa ei Kivelän solakka poika ensimmäisenä heilunut.
Ja Onnelassa kasvoi tytär, kaunis kuin kedon kukka, ihana kuin kesäisen aamun henkäys. Rakkaus, tuo ijäti muuttumaton, syttyi Tuomon ja Eevan, rengin ja talon tyttären välille, mutta sitä ei sanoiksi sanottu, lauseiksi laadittu. Joku silmäys portailla vastaan tullessa, joku erityisempi hymyily arkipuheiden sekaan, siinä kaikki ulkonaiset ilmaukset nuorten keskinäisistä väleistä.
Tuomo sitäpaitse ei ollut oikein varma tytön tunteista. Toisinaan olivat todisteet kumoamattomia, mutta, toisinaan tulivat epäilykset ja tekivät mielen tummaksi, arkailevaksi, ja siitä taasen johtui tuiki varova käytös Tuomon puolelta. Hän oli kaikissa tapauksissa päättänyt välttää hyljätyn kosijan asemalle joutumista s.o. naurunalaiseksi tulemista, kiertyivätpä sitte asiat minne päin tahansa. Hän oli kuin purjehtija, joka, purjeet levällään, odottaa tuulen heräämistä.
Ja tuuli heräsikin. Pelkkien arvelujen ja ehkäpä osaksi salaisen kateudenkin perusteella ruvettiin kuiskailemaan Onnelan tyttären ja Tuomon väleistä yhtä ja toista, jotka kuiskailemiset saattoivat olla tyhjiä otaksumisia, mutta saattoipa niissä olla tottakin joukossa. Kukaan ei sitä varmuudella tiennyt, ja epävarmuus juuri kiihdytti, kuten tavallista, asiain pohtimista siihen määrään että kaiut ulottuivat Onnelan emännänkin korviin. Joku hyvä ystävä sivumennen huomautti hänelle, että Tuomo oli siksi solakka ja verevä veitikka, ettei ollut mitään takeita, vaikka se vielä vävyksikin ponnahtaisi Onnelaan. Silloin Onnelan emäntä löi kädellä otsaansa, vakuuttaen pyhästi ettei sellaista ikinä tule tapahtumaan. Heidän ainoa lapsensa, joka peri Onnelan maat ja mannut, sitäkö työnnettäisi rengille, eipähän, ei. Jos Tuomolla oli jotakin sinne päin mielessä, sai hän pian kokea että se oli hassutusta, ja jos Eevakin riivaantuisi, niin löytyipä hänessä, Onnelan emännässä, eukkoa Eevankin varalle.
Noin päätteli emäntä, toimien siihen suuntaan, että Tuomo sai päästökirjan kouraansa, kun palvelijain pestuuaika läheni.
Eeva ei näyttänyt olevansa milläänkään käännöksestä… ei ottanut koko asiaa puheeksikaan. Tuomo oli ohjelmansa mukaan vaiti hänkin. Hän käsitti ettei hänen toimintansa voinut mitenkään edistää asiain onnellista kehitystä, kaikki sai jäädä tapahtumien varalle.
Ja niin läheni päivä, jolloin Tuomon tuli lähteä Onnelasta. Lähtöpuuhissa tulivat he toisiaan vastaan aitan lähellä, seisahtuivat ja katsoivat toisiaan hätäisesti.
— Ne ovat laverrelleet äidille, sanoi Eeva huolettomasti, että sinä tähtäilet minua, ja sen vuoksi pantiin sinut pois meiltä.
Tuomo ei virkkanut sanaakaan. Eevan ääni oli niin huoleton, hänen katseensa niin välinpitämätön.
— Se oli turhaa, aivan turhaa. Vai mitä arvelet? jatkoi Eeva huolettomasti.
Tuomo tunsi miten rajusti hänen sydämmensä löi, miten hänen otsansa kuumeni polttavaksi. Mutta hän ei kyennyt sanomaan sinne eikä tänne, syystä että hän ei ymmärtänyt mitä Eeva oikeastaan tarkoitti. Sanat olivat niin kaksimielisiä, että ne voi otaksua joko noin tai näin.
— Taisi olla turhaa, virkkoi hän vihdoinkin hitaasti, varoen ettei pieninkään väre ilmaisisi sydämmen kuohumusta.
Ja niin he erosivat. ** Loppujouluna vietettiin Onnelan naapurissa nimipäivätansseja, siellä tapasivat Eeva ja Tuomo toisensa ensi kerran eroamisen jälestä. Tuomo oli käytöksessään arkamainen, sillä Eevan sanat: "se oli aivan turhaa" kaikuivat yhäti hänen korvissaan selittämättömänä arvoituksena. Hän epäili, ja epäillessään päätti hän olla koko iltana Eevaa pyytämättä tanssiin, kuten oli välttänyt mennä tervehtimäänkään häntä. Rengin asemassaan ei hänellä ollut oikeutta ruveta tungettelemaan talon tyttären lähettyville ja osoittaa ihailuaan julkisesti, kuten talollisten pojat tekivät, jotka olivat vertaisia keskenään. Jos hän sen nojalla, että oli palvellut renkiä Onnelassa monta vuotta, olisi julkisesti lähennellyt Eevaa, olisi syystä voitu sanoa, että hän yritti lentää korkeammalle kuin siivet kannattivat, ja sitä hän kaikin mokomin tahtoi välttää.
Tuomo oli kylän paraita tanssijoita sekä semmoisena kaikkien tyttöjen suosiossa. Hänen solakka vartalonsa näytti edulliselta neitojen rinnalla, ja muutenkin tuo puolinainen veitikkamaisuus, joka aina ilmeni hänen olennossaan, teki hänet mielelliseksi seuroissa.
Tanssin pyörteessä joutuivat Eeva ja Tuomo toisiaan lähelle. Pikainen silmäys ensimainitun puolelta, ja Tuomon arkamaisuus oli kokonaan kadonnut. Hän meni tanssittamaan Onnelan kaunista tytärtä.
— Tule Metsolaan kihlajaisiin, kuiskasi Eeva, kun pyörivät viimeisiä kertoja.
— Kyllä, vastasi Tuomo, joka jo käsitti mitä merkitsivät nuo sanat: "se oli aivan turhaa."
Ja hän meni Metsolaan kihlajaisiin. Sillä retkellä teki Eeva semmoisen kepposen, että erottihe itsensä tuttavistaan ja tuli entisen renkinsä seurassa kotiin. Kepponen uudistui sittemmin useita kertoja, kunnes ehti Onnelan emännän korviin. Silloin oli maailma jo melua täynnä Tuomon ja Eevan väleistä. Yksi huusi yhtä, toinen toista, moitteet ja hyväksymiset, suosio ja kateus, kaikki olivat jo sekamylläkässä. Mutta asiain lopullinen kehitys kiihotti kaikkien mieliä. Tuliko rakkaus vaiko rikkaus — Eevalla oli hyvinkin rikkaita kosijoita — lopulta voittamaan, siinä kysymys, joka oli jokaisen huulilla.
Onnelan emäntä, joka aina oli toivonut rikkaita vävyjä, kadotti kokonaan mielenmalttinsa. Hänen puoleltaan eivät enää tavalliset toimenpiteet riittäneet, vaan meni hän äärimmäisyyksiin. Eräänä päivänä ilmaantui hän Kivelän mökkiin, uhaten ajaa sen asukkaat mieron teille, jollei Tuomo herkeisi härnäilemästä hänen tytärtään. Tuomon äiti pysyi alussa tyynenä, mutta kiihtyi sitte hänkin ja antoi sanasta kaksi takaisin. Ei hän voinut köyttä sitoa pojan jalkaan, emännän sopi paimentaa tytärtään huolellisemmin j.n.e.
Vihavaisia tuulia puhalsi vielä vuoden ajan, sitte tyyntyä ja seestyä. Onnelan emäntä alkoi miettiä asiaa toiseltakin kannalta. Oliko se niin hirmuinen mullistus, jos köyhä, kunnon poika pääsee varakkaan talon vävyksi? Oliko ihan välttämätöntä lisätä varakkuutta naimiskaupoilla maailman tavan mukaan? Eikö kunto ja ahkeruus olleet tavallaan pääomia nekin? Moni varakas tyttö on ottanut varakkaan miehen, ja köyhyys on kuitenkin lopulta tullut tupaan. Esim. Pihkamäen Anna ja Verolan Sanna. Kun on miehessä juomarin ja herrastelijan vikaa, niin kaadutaan lopulta köyhyyteen, olipa sitte perittyjä rikkauksia miten paljo tahansa. Tuomossa ei ollut kumpaistakaan virhettä, hänen käsissään pysyisi Onnela kunnossa. Ja kun Eevakin on niin villiintynyt, lienee parasta antaa perään ja kääntyä myötävirtaan.
Ja jopas eräänä päivänä emäntä virkkoi isännälle:
— Se on tuo Eeva taipumaton… parasta lie myöntyä…. minä olen aivan väsyksissä.
— Miksi väsytät itseäsi? vastasi isäntä… Mieshän se on Tuomo, vaikk'ei ole tuhansia lakkarissa. Tässä on pidetty semmoista melua, että harakatkin ovat saaneet nauraa.
— Eihän siinä ihmettä, ainoa lapsemme ja…
— Mökin poika, kyllä sen virren jo osaan. Oli aivan turhaa että tunkeusit niiden väliin.
— Turhaa se oli, mutta en minä luullut Eevaa niin itsepäiseksi.
— Se on isänsä tytär!
Isäntä oli itse mieltymyksen perusteella solminut avioliittonsa sekä siten sivuuttanut monen rikkaan tytön ohitse.
— On se isänsä tytär…
* * * * *
Kesän ihanimpana aikana, Juhanin tienoissa, vietettiin Onnelassa häitä.
Pöly nousi korkealle ilmaan, kun häävieraiden taajat joukot ajoivat
Onnelaa kohti.
Niin komeata morsiusparia lie harvoin nähty, kuin Tuomo ja Eeva. Sulhanen, viidenkolmatta vuotias nuorukainen, solakka ja kirkassilmäinen, morsian kahdenkymmenen vanha ja tuoreimmassa kukoistuksessaan. Ihastuksella heihin katsoi sekä suosija että kadehtija.
Häähuoneen perällä istui ijäkäs nainen, punaraitainen liina kaulassa,
haalistunut puku yllä. Se oli Tuomon äiti, vanha Kivelän eukko.
Hellittelevästä katseesta näkyi, mitä hänen sydämmessään liikkui, kun
Tuomo polvistui vihille Onnelan tyttären rinnalla.
Kun vihkijäiskohtaus oli ohitse ja hää-illallinen syöty, sanoi eukko hyvästit nuorelle parille ja lähti ulos, ohjaten askeleensa mökkiä kohden. Hiljaa hän asteli, sillä kivulloisuus oli viimeaikoina rasittanut häntä, mutta nyt eivät toki kivut tuntuneet lainkaan. Nyt oli Tuomon ja Eevan hää-ilta.
Mökkiin saavuttuaan jätti hän oven auki jälkeensä. Pian alkoi häätalosta kuulua klaneetin ja viulun soitto. Säveleet ikäänkuin syleilivät Kivelän eukkoa… ne olivat kuin onnenhaltijattaren riemuhuutoa…
— Ah, nyt on Tuomon häät, ken olisi sitä voinut aavistaa kaksikymmentä vuotta taaksepäin?
Eukko rupesi hymyilemään. Tuo ilta, jolloin Tuomo viiden vanhana poikanallikkana yksin vietti Onnelan isännän ja emännän häitä mökin kalliolla, muistui elävästi hänen mieleensä. Miten poika oli innostunut klaneetin soittoon, häävieraiden paljouteen, pölyyn, miten hän ahdisteli äitiään utelevilla kysymyksillä, ja miten hän päätti, suureksi tultuaan, viettää yhtä komeasti häitään!
Mikä onnekas tapaus, että nuo kaksi, Eeva ja Tuomo, saivat toinen toisensa. Kovakourainen maailma niin usein erottaa toisistaan ne, jotka pelkän mieltymyksen nojalla, unhottaen varakkuudet ja erilaiset asemat, pyrkivät yhteen. Ani harvoin toteutuu nuoren neidon ja pojan ensimmäinen rakkaus, useimmiten se murskautuu, jääden joko kirveleväksi muistoksi tai taivahan takaiseksi tähden väikkeeksi, jonka heloitus vielä vuosikymmenienkin takaa panee sydämmen sykkimään lämpöisemmin. Siten oli käynyt hänen itsensäkin. Kivelän vanha eukko istahti mökin kynnykselle, nojasi laihtuneita kasvojaan käteensä ja siirtyi ajatuksissaan nuoruutensa kevätpäiviin. Hän palveli pappilassa Tuomon kera. Tuomo oli leikkisä, vallaton poika ja niin solakka ja notkea vartaloltaan. Ei ihme että hän mieltyi, ei ihme että hän rupesi rakentelemaan. Mutta siitä ei tiennyt kukaan kuolevainen, ei Tuomo itsekään. Hän kykeni salaamaan kaikki. Pastori toimitti Tuomon maanviljelyskouluun, siten he erotettiin. Eikä hänestä tullutkaan Tuomon vaimo, se oli verrempi ja varakkaampi neito, joka siksi pääsi. Paljo oli hänellä silloin surua ja kaihoa, mutta elämän hyörinässä täytyi surut ja kaihot viskata kauas. Täytyi näyttää iloiselta, vaikka mieltä karvasteli kuinkakin, ja täytyi oppia unhottamaan.
Eeva säästyi toki moisesta kohtalosta, tarvitsematta tehdä valintaansa vastoin hennoimpia tunteitaan. Se se teki hääpäivän niin satumaisen hauskaksi. Onnelassa vietettiin nyt todellisia häitä, vietettiin kahden nuoren liittojuhlaa, jotka olivat lapsesta saakka samoilta poluilta maailmaa silmitelleet. Toinen mökin poika, toinen varakkaan talon tytär, mutta molemmilla ensimmäiset lämpöiset tunteet ehjinä ja raastamattomina, molemmilla nuoruuden muistot niin yhteisiä kuin kahdella puulla, jotka saman kiven kyljessä ovat latvojaan kohottaneet, henkineet, huojuneet, varttuneet.
Siunattu hääpäivä!
Mökin kynnyksellä istui eukko vielä kauan. Soitto, joka kuului häätalosta, koko tuo meteli ja kohina teki hänen korvilleen niin hyvää, hän ei väsynyt sitä kuulemasta ja siitä nauttimasta.
Tyhjää varjoa vain.
Tämän tarinan kertoi minulle vanha, kylmähymyinen mies, joka vihasi maailmaa ja ihmisiä. Sanottiin että hän oli elämässään kärsinyt ankaran haaksirikon, ja ettei hänessä sykkinyt ainoakaan lämmin tunne ihmiskuntaa kohtaan. Kukaan ei voinut sivuuttaa hänen terävää haluaan moittia, hänen iroonillista kykyään maalata ihmiset mustiksi. Elämä ja olot näyttivät aina jonkun kulman, johon hän pääsi iskemään kiinni, joko hellemmin tai rutommasti, lievemmin tai musertavammasti. Ihmisten hyveet ovat varjoa vain, tapasi hän usein sanoa, päästyään kiinni johonkin semmoiseen kulmaan, josta sai tukea mielipiteilleen, tuomiolleen… Ei ole ihmisten seassa ketään huonompaa tai parempaa…
Kävin hänen luonaan usein, viivyin toisinaan lyhyemmän, toisinaan pitemmän hetken, vastenmielisyys, joka väliin heräsi minussa, vaihtui useimmiten kummalliseksi ristiriitaisuudeksi, joka pani minut häilymään omieni ja hänen mielipiteittensä välillä. Oli aivan kuin olisin puolella sydämmelläni uskonut häntä, puolella omaa itseäni. Henkensä väkevyydellä hän toisinaan veti minut kokonaan omiin katsantotapoihinsa, ja muistanpa sellaisien tapauksien jälestä kärsineeni monta kovaa ristiriitaisuutta, ennenkuin pääsin jälleen henkiseen tasapainoon, ennenkuin taasen kykenin luottamaan hyvien voimien olemassa oloon ihmiselämässä.
Toisinaan epäilin häntä hänen omaksi edukseen, kuten ystävää epäillään. Kylmässä hymyilyssä hengähti joskus jotakin lämmintä ja aivan päinvastaista, kuin mitä iroonilliset lauseet ilmaisivat, joskus koko hänen olentonsa ikäänkuin pani jyrkän vastalauseen hänen sanoihinsa. Hänellä oli kasvoilla sellainen henkevä sielun ilme, joka veti puoleensa, kiinnitti, ja joka väkisinkin herätti eleille jonkinlaisen alistumisen tunteen. Tunne oli minulle masentava. Toisinaan minä vasten tahtoanikin uskottelin itselleni, ettei hän sittekään ollut niin ehjä luonne, jommoiselta hän tahtoi näyttää, vaan että hänelläkin oli hengessään särkyviivoja, kuten muillakin, vaikka en minä eikä kukaan kyennyt niitä näkemään. Kun sitte taas menin hänen luokseen ja tapasin hänet entistä kyynillisempänä, purevampana, silloin tulin aina voitetuksi, silloin aina kokonaan kadotin vähäväkiset mielipiteeni.
Erään työmiesperheen kanssa oli hän läheisessä suhteessa. Oli aivan luonnollista, että tuota suhdetta selitettiin mitä erilaisimmilla tavoilla. Rikokset, rakkaus, petos, kaikki, sullottiin suhteesen, mutta täydellinen tietämättömyys vaikutti, että suhdetta sittekin pidettiin höyhenen kevyisenä. Siihen koskettaessa menivät huulet hymyyn, salaperäinen "hm" sai korvata lähemmän selvittämisen. Silloin tällöin voi joku hienolla viittauksella, huomauttaa, että puheena olevan käsityöläisperheen vaimo saattoi olla hyvinkin läheistä sukua hänelle, tai jos ei vaimo ollut, saattoi mies sitä olla. Mutta kaikikseen oli asia arvaamaton eikä toki kukaan julkisesti uskaltanut panna niskaansa pantiksi sen pätevyydestä. Ainoa, mitä varmuudella tiedettiin, oli se, että milloin tuo kylmähymyinen mies ja ihmisvihaaja ei ollut kotonaan, istui hän käsityöläisperheen luona. Sanottiin että hän silloin oli totisempi mieleltään, luonnoltaan. Lapsia kiikutteli polvillaan, loruili, nauraa hölitti eikä näyttänyt kipenääkään ihmisvihaansa. Mutta kadulle astuttuaan oli hän jälleen sama kivettynyt mies, joka oli valmis purevalla ivallaan paljastamaan ihmisten heikot puolet. Hänen suhteensa käsityöläisperheesen syyhytti minunkin uteliaisuuttani useamman kuin yhden kerran. Terve järkeni sanoi, että jonkinlainen side oli olemassa heidän, välillään, mutta millainen. Vaistomaisesti eväsin kaikki romantilliset syyt, sillä ihantelin häntä vallan toisenlaiseksi. Päättelin että jos hän olisi elämässään rakkautta löytänyt, olisi hän itsekin enemmän rakastanut, enemmän luottanut hyvän ihanteihin. Vaistoni ei pettänyt minua. Pääsin tuon suhteen perille, ja ansaitsee se ehkä kertomisen vaivan, vaikkei sekään luo mitään selvempää valoa kylmähymyisen miehen omiin elämänvaiheisin. Suhde käsityöläisperheesen kuitenkin paljastuu pienen kertomukseni kautta, joka hänen huuliltaan vieri hyvinkin kokonaisena ja ehjänä, vaikka se minun pitelyni kautta on ehkä särkynyt ja menettänyt paraat mehunsa. Se on pieni kertomus naisten ystävyydestä, joka sekin hänen mielipiteittensä mukaan, on tyhjää varjoa vain.
Hän, tuo kylmähymyinen mies, asui kaupungin syrjäosassa, köyhemmän kansan keskuudessa. Katu oli mutkikas, osaksi louhikkoinenkin, mutta aurinko paistoi sinne vapaasti, kesällä tuuli toi sinne metsän hyvää tuoksua, keväisin lorisivat purot virtoina louhikkojen uomissa. Hänen asuntonsa ikkuna oli kadulle päin, ikkunan pielessä istuimme monet hetket, silmäillen ohikulkijoita, jutellen keskenämme. Eräänä kevätpäivänä olin taasenkin hänen luonaan. Aurinko paistoi lämpimästi, katu oli paikottain silkosen kuiva. Ja hän oli mielipiteiltään miedompana entistä. Liekö luonto häävalmistuksillaan vaikuttanut häneen, vaiko muuten vain olivat tunteensa pehmoisemmat en osaa sanoa, mutta varma vain on, ettei hän taipunut sillä kertaa erin purevia sanoja laskettelemaan. Iatuessamme kumpikin omassa pielessämme, asteli katua alas kaksi kuudentoista vanhaa tyttöä, lauluvihkot kädessä, kasvot ilosta loistavina. Tytöt olivat työläisten lapsia, tuttuja meille molemmille ja tuttuja koko kaupungille sen vuoksi> että aina kulkivat yhdessä. Minne toinen meni, sinne ilmaantui toinenkin, mikä miellytti toista, saavutti toisenkin suosion. He olivat samalla pihalla kasvaneet ja leikkineet, yhdessä käyneet kansakoulun, eläneet samaa elämää kumpanenkin. Kiinteä ysfävyys vallitsi heidän välillään, lapsellisia liittoja ja lupauksia oli tehty monellaisia heidän välillään, monta muiston solmua vedetty lujittamaan kautta elon kestävää ystävyyttä.
— Kas, Aina ja Laina menevät lauluharjoitukseen, virkoin minä, tarkoittamatta mitään pitempää keskustelua. Oikein somaa, kun nuo tytöt ovat niin hartaita ystävyydessään, lemmessään.
Silloin levisi kylmä hymy hänen kasvoilleen ja hän virkkoi purevan ivallisesti:
— Uskotko tosiaankin tuommoisen ystävyyden ja lemmen olemassa oloon?
— Miks'en uskoisi? vastasin minä. Onhan miestenkin välillä.
Naisillahan on paljo enemmän tunteita ja siis…
— Tyhjää varjoa vain ja teeskentelyä, keskeytti hän. Naisen ystävyys naista kohtaan, hm, korutavaraa, poikaseni.
— Haluaisin kuulla todisteita, noin jyrkkää väitöstä en muuten usko.
— Milloin minä sitte olen jättänyt väitteeni todistamatta?… ja hän melkein sävähti innoissaan.
— No, en minä sitä sanokaan, muuten vain…
— Naisen ystävyys, hm, kuule kuin kerron… Hänen kasvojensa ilme jo todisti että hän taas pääsi oikealle alalleen, pääsi iskemään kiinni ihmisten heikkoihin puoliin, ihmisolojen irvikuviin.
— Syntymäkaupungissani oli juuri tuollainen pari, kuin nuo äsköisetkin, virkkoi hän sitte, nostaen toisen säärensä polvelleen ja alkaen hiljalleen nuokutella vartaloaan, kuten tapansa oli, milloin oikein syventyi puremaan ihmiselämää. Oli aivan tuollainen ystäväpari. Toisen nimi oli Saima, toisen Naima, molemmat olivat työkansan lapsia. Saima oli vaaleahiuksinen, vienompi ja miettivämpi, Naima tumma-ihoinen, tulisempi ja vallattomampi. Molempain viehätys pistihe paraiten näkyviin toistensa rinnalla, luonneväritkin ilmautuivat ehjempinä, miellyttävämpinä kahden ollessa. He pitivät toisistaan kuin kaksois-sisaret, kävivät käsitysten koulussa, viettivät joutohetkensä yhdessä, kuin nuo äsköisetkin. Isäni, joka oli työnjohtajana eräässä tehtaassa, asui samassa pihassa, joten minä muistan tuon ystäväparin lapsuusvuosista saakka. Olin viisi vuotta vanhempi heitä, asemani myöskin oli toisellainen, mutta siitä huolimatta olimme kuin saman perheen väkeä, varsinkin tyttöjen ehdittyä neito-ikään. Saima, vieno ja kesä illan tapainen Saima oli sitä paitse äitini snosikki, enkä minä, mieheksikään tultuani, muista ainoatakaan päivää, jolloin ei hän olisi ottanut jollakin tavoin osaa kotini elämään. Naimalla oli omat suosijansa hänelläkin, joten tyttöpari kokonaisuudessaan oli ikäänkuin meidän kaikkien yhteistä omaisuutta. Heidän vanhempansa olivat rehellisiä ja kunnollisia työläisiä, eivätkä tytötkään pyrkineet säätynsä yläpuolelle, joka silloisina aikoina olisikin ollut hankalaa, sillä useimmat nykyajan edistysalat silloin vielä kokonaan puuttuivat. Paitse kansakoulua eivät tytöt saaneet juuri sanottavin muuta lisä-opetusta kuin kurssin leninki-ompelussa, jonka antamisessa äitinikin oli osallinen. Tehtaan väestön keskuudessa oli kuitenkin perustettu pieni sekakööri, johon tytötkin kuuluivat. Saimalla oli kaunis ja pehmeä altto-ääni, Naima lauloi heleästi sopraanoa. Kööri, johon minäkin kuuluin, esiintyi luonnollisesti kaupungin kaikissa huvitilaisuuksissa ja oli sillä, Saiman ja Naiman siihen kuuluessa, varsinainen loisto-aikansa. Köörissä oli myöskin muuan kirvesmiehen poika, konesepänammattilainen ja kunnon nuorukainen kaikin puolin…
Minä rupesin hymyilemään, tehtyäni hätäisen johtopäätöksen kertomuksen tulevaisuuden varalle.
— Erehdyt, poikaseni, lausui kertoja, huomattuaan hymyilyni, ei sulhosta tyttöjen välille riitaa tullut, maltahan vain kuunnella rauhoissasi. Koneseppä joutui Saiman, vienon kesä-illan tähden pyörälle. Kun asiat olivat edistyneet niin pitkälle, että tuleen syttynyt poika oli ilmaissut sydämmensä salaisuuden Saimalle, riensi tämä ensi kädessä ystävättärensä mielipidettä ja neuvoa kuulemaan, ennenkuin antoi vastausta tuonne tai tänne. Neuvottelun tulos oli se, että Saima antoi kätensä ja sydämmensä konesepälle. Ei kukaan iloinnut kihlattujen onnesta enemmän kuin Naima, ei kukaan vihkijäisvalmistuksiin niin riemullisesti ottanut osaa kuin hän, morsiamen lapsuusystävä. Häät olivat ihanammat kuin muistan elämässäni. Ei nautintojen ja loiston puolesta, mutta muuten häähuoneen ilma tuntui niin onnekkaalta, niin taivahisen riemukkaalta. Tehtaalaisten kööri lauloi silloin loistavimmat laulunsa, isäni piti puheen nuorelle parille siitä rakkaudesta, joka huojentaa huolet ain' asti kuolemaan. Muita onnellisempi oli Naima. Hänen silmänsä loistivat, koko hänen olentonsa riemuili iloa Saiman onnen vuoksi. Solmittu avioliitto tuli onnelliseksi, kuten oli varmuudella päätettykin jo ennalta. Mies oli hyvin Saiman tapainen. Hiljainen luonteeltaan ja sellainen pehmeänauruinen hissukka, jota kaikki suosivat työteliäisyytensä ja sopuisan mielenlaatunsa vuoksi. Nuorten avio-onnea lisäsi pienen pojan syntyminen. Minusta ja Naimasta tehtiin pojalle kummit. Ristijäisissä tarkastelin kummikumppaniani ja huomasin, että hän oli muuttunut entisestään. Ilo ja vilkkaus oli väkinäistä, siinä ilmausi jotakin sietämätöntä, vastenmielistä. Sanottiin että Naima osoitti erinomaista katkeruutta sanoissaan, hymyssään. Sanottiinpa vielä lisäksi, ettei hän onnistunut rakkaudessa. Osasi kyllä voittaa ja valloittaa, mutta ei säilyttää voittoaan. Lapsuustuttavansa luona hän kuitenkin usein kävi, ystävyyden side pysyi muuttumattoman lujana heidän välillään. Kummipoikani ollessa neljän vuoden' vanha, kuoli hänen äitinsä ihan terveeltä jalalta, kuten sanotaan. Ja samaan aikaan myllertivät elämän ankarat myrskyt minunkin kotoisen onneni. Tehdas joutui konkurssitilaan, isäni oli sekautunut takauksiin ja liike-yrityksiin, äitini vietiin kirkkomaahan jokseenkin samoihin aikoihin kuin Saimakin. Ja hän, joka oli vannonut jakavansa onnet ja onnettomuudet kanssani, hän käänsi kylmästi selkänsä minulle ja meni sen omaksi, joka oli varsinainen syy isäni häviöön. Jouduin ulapalle aukealle, soudin monet väylät ja jouduin yhä kauemmaksi synnyinkaupungistani. Kului sitte puolitoistakymmentä vuotta, jolla ajalla en saanut mitään viestiä entisiltä olinsijoiltani. Olin sitte jonkinlaisena apulaisjohtajana muutamassa uudenmoisessa teollisuuslaitoksessa. Eräänä talvipäivänä tuli konttoriin noin kahdenkymmenen ikäinen, repaleinen ja kurjannäköinen nuorukainen, pyytäen työtä mitä tahansa. Joku alipäällystön miehiä sattui olemaan konttorissa ja hän tarjosi repaleiselle nuorukaiselle, saatuaan kysymykseensä, oliko tällä kirjoja, myöntävän vastauksen, jotakin raaempaa ulkotyötä, johon oli vaikea saada muita ryhtymään. Nuorukainen suostui. Hänen mentyä konttorista väikähti mieleeni hänen kasvojensa piirteet. Ne muistuttivat minulle jotakin tuttua henkilöä, mutta en voinut saada selville ketä. Tuon tapaiset kasvot olin ennen nähnyt, mutta milloin ja missä? Tuumailin, mutta tuumailuni eivät johtaneet selvyyteen; parin päivän jälestä ne unhottuivat kokonaan, kun en sattunut silmä silmää vastaan nuorukaisen kanssa. Sitte jouduin liike-asiain vuoksi pitemmälle matkalle. Kotiin palattuani tuli heti kysymys tuosta rappiolla olevasta nuorukaisesta. Alempi päällysmies tuli konttoriin, ilmoitti nuorukaisen työansiot sekä lisäsi, ettei hänestä ole olevaksi mieheksi. Oli paheisin vaipunut, väkeviin taipuisa, räyhääjä, jopa tappelumieskin. Mutta muuten pystyvä työhön, etenkin kirvesmiehen ammattiin. Oikein sääli sitä poikaa, sanoi päällysmies, se on notkea työhön, mutta vielä notkeampi pahuuteen… Minkäs sille, maksetaan pois ja annetaan mennä, sanoin minä. Tunnin kuluttua seisoi nuorukainen konttorissa. Laskettuani hänen työpalkkansa, katsoin häneen kiinteästi, nojaten otsaani käteeni. Yhtäkkiä kysyin mistä hän oli kotoisin. P—n kaupungista, vastasi hän, luoden katseensa lattiaan. Minä sävähdin. Sitte kysyin hänen ikäänsä. Kahdenkymmenen tienoilla hän oli, kuten kasvoiltaan näyttikin. Vielä pari lyhyttä kysymystä, ja minulle selvisi, että kurjannäköinen nuorukainen olikin kummipoikani Johannes. Käteni alkoivat vapista, työnsin hänelle rahat, ja käskin hänet tulemaan illalla luokseni, jotta saisin puhua hänen kanssaan muutamasta tärkeästä asiasta. Hän tuli kellon lyönnillä, seisahti ovensuuhun, näytti katuvan ja pelokkaan näköiseltä. Nuori mies, miten olet joutunut tuollaiselle tolalle? kysyin häneltä ehkä liian ankaralla äänellä. Joutuuhan sitä, vastasi hän kylmäverisesti, mutta eihän se kehenkään koske, millä tolalla kuljen… Koskeehan itseäsi, sanoin minä, kerro minulle elämäsi, ehkä voidaan saada apua… Eihän tuossa mitään kertomista, tuumaili hän. Luojan luomat päivät on eletty iltaan ja eiköhän noita elettäne vastakin. Miten jaksaa isäsi? kysyin yhtäkkiä. Eiköhän tuo jaksane samoin kuin poikakin, vastasi hän uhittelevasti… Oltuamme kotvasen vaiti, käskin hänet istumaan ja tarjosin hänelle sikaarin. Vaikka kurja elämä oli lyönyt häneen leimansa, näkyi kasvojen piirteissä vielä jotakin miellyttävää, puhtaampaa. Hiukset olivat keltaiset kuin äitivainajalla, äänessä oli jotakin pehmeää ja hissukkamaista, kuten nuorella konesepälläkin oli ollut, Lempeillä sanoilla sain hänet vähitellen heltymään, sainpa hänen silmänsäkin vettymään. Kysyttyäni uudelleen, miten hän oli joutunut maailman liukkaita polkuja kulkemaan tuollaisessa kunnossa, vastasi hän värähtelevin äänin: no, kun isäni meni uusiin naimisiin… Kenen kanssa?… Sen Hurmasen Naiman kanssa… Löin kädelläni otsaani, aloin kävellä edes ja takaisin huoneessani, toistellen sanoja "Hurmasen Naiman kanssa". Kummipoikani näytti hämmästyneeltä, huomatessaan kiihtymykseni. En tahdo kuulla tällä kertaa enempää, virkoin hänelle kiihtyneesti. Mene päällysmies Päiviön luo, sano että minä asetin sinut asumaan hänen luokseen. Käy huomen-aamulla jälleen työhösi. Hän loi minuun hämmästyneen silmäyksen ja lähti. Olin sen jälestä monta päivää kiihtyneessä mielentilassa. Milloin vain ajatukseni pääsivät työstä vapaiksi, kuvastui kummipoikani surullinen kohtalo kamalana irvikuvana silmieni eteen. Sitte, kiihtymykseni tauottua noudatin hänet uudestaan luokseni. Hän kertoi surullisen elämänsä vaiheet tarkimpaan saakka. Isän mentyä uusiin naimisiin muuttuivat hänen kotiolonsa Vihavaisiksi. Äitipuoli alkoi vihata häntä, ruveten lopulta kerrassaan syöjättäreksi. Isän ollessa työssä sai hän ensin lyöntejä, sitte selkäsaunoja, lopulta rupesi äitipuoli käyttämään nälkäkuritustakin. Kaiken kukkuraksi rupesi isä ryypiskelemään, siitä koitui hänelle vain enemmän kurjuutta. Selväpäisenä ollessaan oli isä kunnokas ja ehkäsi äitipuolen kovuutta, mutta humalaisena muuttui siivo ja hellämielinen mies pahan äitipuolen yllytyksestä pedontapaiseksi. Monet kylmät yöt oli poika saanut viettää pakosalla halkovajoissa ja kellareissa. Sitte hänet vihdoinkin pantiin räätälin oppiin. Sai pahan mestarin, sisu oli kasvanut itsellä myöskin. Karkasi oppipaikastaan, saatiin kiinni, tuotiin takaisin ja annettiin vahvasti vitsaa. Karkasi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes pääsi omille valloilleen. Kulkulaisena oli sitte elellyt, väärillä kirjoilla kierrellyt maita mantereita, onnenkaupassa oli ohjautunut minun luokseni.
Kertoja vaikeni hetkiseksi, loi sitte minuun ivallisen katseen ja kysyi, eikö hän ollut todistanut väitettään, että naisen lempi ja ystävyys naista kohtaan on tyhjää varjoa vain. En vastannut hänelle mitään, vaikka teki mieleni sanoa, että hänen kertomansa tapahtuma voi ennemmin olla poikkeus kuin sääntö.
— Sillä lailla Hurmasen Naima toteutti käytännössä palavan ystävyytensä lapsuustoverinsa muistoa kohtaan, jatkoi hän sitte kyynillisesti. Hävitti kunnon konesepän elämän onnen ja oli saattaa kummipoikani turmion kuiluun.
— Nyt arvaan asian, sanoin minä, kummipoikanne Johannes ei ole kukaan muu kuin kirvesmies tuolla Rantakadulla, jonka luona te usein käytte ja jonka perhe on ainoa, johon olette kiintyneet hellemmillä siteillä.
— Oikein arvattu. Minulla ei ole maailmassa veljiä, ei sisaria, ei ketään omaisia, mutta minulla on kummipoikani Johannes, hänen vaimonsa, lapsensa ja tupansa.
Kylmähymyisen miehen kasvojen ilmeessä näkyi jotakin kirkkaampaa, lämpöisempää. Olin ennenkin joskus huomannut tuon ilmeen pikaisena välähdyksenä, mutta se ei ollut milloinkaan ennen niin tehokkaasti vaikuttanut minuun, kuin nyt.
— Monta mielisurua olen kärsinyt Jokanneksen tähden, monta polttavaa huokausta huoannut, mutta lopulta sain voiton. Asetettuani hänet Päiviön luo asumaan eli hän ihmisiksi jonkun aikaa, sitte hän teki tekoja, joista vain vaivoin suoriuduttiin. Kerran hän karkasi entiseen kulkulais-elämäänsä, sillä olin ollut siksi varomaton, että olin suorittanut hänen palkkansa toisaalta, kuten muillekin työmiehille, viipyi karkumatkallaan puoli vuotta, palasi takaisin ryysyisenä, kurjana. Alotettiin uudestaan, päästiin pieni taival eteenpäin, taasen lankeemukset, kurjuus, taasen uusi lähtö taivaltamaan. Mutta kaari päättyi kaunihisti, pääsi illalla iiohon. Alkanut muutos rupesi lopulta syöpymään juuria myöten hänen rauhattomaan henkeensä, hän tyyntyi, talttui. Sitte hän tutustui nykyiseen vaimoonsa. Omaten isän-isänsä taitavuuden kirvestyössä, ei hän epäillyt perustaa omaa kotia, omaa oloa. Siitä asti on hänen elämänsä sujunut mainiosti.
— Oletteko kertoneet hänelle, että hän on teidän kummipoikanne, kysyin minä.
— En vielä, mutta aion sen piakkoin tehdä.
Hän vaikeni. Tarkastelin hänen jalopiirteisiä kasvojaan, joihin vähitellen alkoi levitä kylmä hymy. Epäluuloni ettei hän ollutkaan niin ehjä, kuin tahtoi näyttää, oli saanut pätevän vahvikkeen. Hänenkin hengessään oli särkyviiva: hellä rakkaus kummipoikaansa kohtaan, vaikka tämä oli niin paljo sydänsurua hänelle tuottanut.
— Ihmisessä täytyy löytyä kipenä rakkauden elämää, joko yhdessä tai toisessa muodossa, virkoin minä, kun olimme istuneet hetkisen äänettöminä… henki ei muuten kestä murtumatta aineen musertavaa painoa.
Hän ymmärsi, mitä tähtäsin. Kylmähymyisesti mutisi hän, että rakkaus on vain tyhjää varjoa sekin.
Kesän tultua katosi hän pariksi viikoksi kaupungista, kirvesmies Rantakadulta katosi hänen mukanaan. Juhannusaattona hänet sitte odottamattani kohtasin kadulla yhtä kylmähymyisenä kuin ennenkin.
— Käy luokseni tarinoimaan, virkkoi hän entiseen tapaansa puoliystävällisellä äänellä.
Noudatin kutsua mielelläni, sillä olin kaivannut häntä jo monet illat.
Istuttuamme utelin heti, missä hän oli ollut kokonaisen kaksi viikkoa.
— Matkoilla, poikaseni, vastasi hän. Teimme Johanneksen kanssa huvimatkan syntymäkanpunkiini.
Tuota olin vähän arvellutkin. Kertoessaan matkastaan, suli hänen mielensä, kylmä hymy lämpeni, ääni muuttui sydämmelliseksi. He olivat molemmat käyneet äitien haudoilla, siellä oli hän kertonut kummipojalleen nuoruutensa elämän vaiheista ne kohdat, jotka lähemmin liittyivät kummipojan äidin elämänvaiheisin. Hänen silmilleen oli tehnyt hyvää nähdä syntymäkaupungin kadunkulmia, portinloukkoja, pihoja ja rakennuksia. Monta ihmistä ei hän enää tuntenut eikä kukaan tuntenut häntä.
— Entä Naima, kävittekö hänen luonaan? kysyiu minä äkkiä.
— Johannes kävi, mutta en minä, vastasi hän varsin tyynesti.
— Millaiselta siellä näytti? Olivatko vielä elossa?
— Isä makasi jo kuolinvuoteella, Naima vanhentunut ryppykasvoiseksi.
Ihmiselämä on sekin tyhjää varjoa vain.
— Mitäpähän se muuta olisi, virkoin minä, tähystäen sivulta päin hänen henkeviä, jalopiirteisiä kasvojaan.
Niissä oli joku väkevämpi voima, joka oli ylempää kotoisin.
Surman sijoilla
I.
— Onko se itse Markun Kaarle Henrikki? Eihän nyt toki, sinä erehdyt.
— On se itse Markun isäntä tuo toinen, tuo lyhyempi.
— Jolla on kaksi taloa ja rahaa lainassa?
— Aivan sama… rikas Markku se on.
— Herran terttu, missähän lienee Aina Maria, mene hakemaan sitä.
Piian juostessa taka-oven kautta karjapihalle viemään tietoa Aina
Marialle vieraiden tulosta, meni Rantalan emäntä itse ottamaan vastaan
Markun Kaarle Henrikkiä, joka tuntemattoman miehen seurassa noin
odottamatta ilmaantui lauvantai-illalla Rantalan rapun eteen.
— Käykää sisään, hyvät vieraat, käykää.
— Kiitoksia… tuntematon mies ensin tervehti Rantalan emäntää. Rauha taloon ja onnea talon asukkaille.
— Kiitos… emäntä veti kamarin oven auki ja vieraat astuivat sisään.
Kotvasen aikaa olivat vieraat ääneti, mutta vihdoin puhkesi rikas Markun isäntä puhumaan kumppaninsa kanssa. Kaivettuaan tupakkivehkeet esille, virkkoi hän:
— Nämä ovat pieniä taloja täällä Hirsijärven kylässä, luulen ma.
— Pieniä nämä ovat, vastasi kumppani, enimmältään kahdeksannesmanttaalin suuruisia.
— Tämä Rantalakin, pieni tämäkin on, vaikka on upeasti rakennettu.
Onkohan velkaa tässäkin?
— Hm, kai sitä on. Olen kuullut sanottavan, ettei löydy velatonta taloa koko kylässä.
— Hm… ja Markun isäntä puhalsi pitkän savun, heitti jalkansa ristiin ja nojasi selkäänsä enemmän taaksepäin. Tuo velassa oleminen ei haitannut, ei, päinvastoin… hm!
Puolituntisen lie vieraat istuneet kahdenkesken, kun jo kamarin ovi aukeni ja Rantalan Anna Maria astui sisään kahvitarjottimen kera. Rikas Markun isäntä näki nuoret, kukoistavat kasvot, pitkän palmikon, vesiharmaan pukineen mustine poikkirantuineen helmoissa, hän näki pyöreät käsivarret, jotka kannattivat tarjotinta… ja hän rykäsi kerran, kaksi, kolme, mutta ei saanut elävää sanaa suustaan.
— Tunteeko neito näin vieraita? kysyi vihdoin tuo tuntematon kumppani.
— Vähäsen, vastasi Aina Maria hiljaa ja sopertavalla äänellä.
— No niin, vähäsen… ja lopun voi arvata.
— Niin, ihan niin… ja rikas Markun isäntä rupesi nauramaan, jotta lihava ruumis hyllyi kuin suonsilmä astujan ohikäydessä. Sillä oli liukas leuka tuolla Porvari-Jussilla. Se aina osasi niin sopivasti jatkaa sanan. Ilmanko sitä puhemiehenä niin yleisesti käytettiin.
— Niin, ihan niin, lopun sopii arvatakin… ja Markun isäntä nauroi uudestaan entistä leveämmin.
Aina Marian mentyä toista kupillista noutamaan, pistäysi Porvari-Jussi ulos, ja kun tyttö jälleen palasi ja aikoi mennä saman tien takaisin, virkahti Markun isäntä:
— Eikö sovi istua? Hm… Markun isäntä rykäsi vahvasti pari kolme erää.
Aina Maria istui kakluunin eteen, katseli lattiaan ja nyperteli vesiharmaata leninkiään.
— Miten vanha sinä olet?… kysyjän ääni tavoitteli olla mahdollisimman ystävällinen.
— Täytän kohta seitsemäntoista.
— Heikkarissa! Markun isäntä koetti näyttää hämmästyneeltä, vaikka hän jo ennen kosioretkelle lähtöä tiesi tarkoinkin tytön ijän… Mutta sinä olet jo täysikasvuinen. Luulisi sinut ainakin kahdenkymmenen vanhaksi.
Pitkä äänettömyys, sitten kuului rykimistä ja leveätä naurua.
— Arvaathan sinä, Aina Maria, mitä varten minä olen tullut näin lauvantai-illalla Rantalaan Porvari-Jussin kanssa. Arvaathan sinä, täysikasvuinen neito.
— En minä arvaa, en… Aina Maria punehtui ja joutui kovasti hämille.
— Arvaat maar hyvinkin. Näetsä, minä olen leskimies ja…
Kamarin ovi samassa vedettiin auki ja sisään astui Porvari-Jussi
Rantalan emännän kanssa. Ensin mainittu virkkoi iloisesti ja lipeästi:
— Se sopii niin hyvin, niin mainion hyvin. Sellainen rikas pesä kuin Markku on ja sellainen kunniallinen, moitteeton mies. Ja tuo teidän Aina Maria… sopii Markun emännäksi niin mainion hyvin, vaikka sitä naimista tietysti kadehditaan viidessä pitäjässä. Näette, sellainen kunniallinen, moitteeton mies. Se sopii niin hyvin.
— Sopii se, sopii se, hoki Rantalan emäntä, kyllä se sopii.
— Mikä Markun talossa emännän keikkuessa? Elää vaan ja on, ei puutu mikään. Pellot talon ympärillä, karjaa ja lampaita, kultaa ja hopeaa, silkkiä ja samettia. Oho-ooi, Aina Maria, oho-ooi, ei toista kertaa tule sulle tarjolle tällaisia.
Porvari-Jussi näytti verrattoman puhemiestaitonsa.
Kaarle Henrikin korvissa nuo ylistykset olivat aivan paikallaan, olivat vallan välttämättömiä, sillä tyttö oli nuori, ja nuoren järki tarvitsee nyhjäystä. Niillä on tähän maailman aikaan monenlaisia hassutuksia päässä niillä nuorilla tytöillä. Menevät monasti köyhälle miehelle, joka päälle päätteeksi on hurjakin, ainoastaan sen vuoksi, että se sattuu olemaan nuori — ja hylkäävät vanhan ja vakavan, vaikka onkin rikas. Jos tuo Aina Mariakin, mutta ei, kyllä se on toki viisaampi. Se teki jo vuosi taaksepäin häneen sellaisen vaikutuksen, että on viisas. Liisa-vainaja sairasti silloin ja hän kävi kaupungissa rohtoja hakemassa. Aina Maria seisoi Rantalan kaivolla, kun hän teki paluumatkaa. Silloin jo tuli ajatus hänen päähänsä kuin leimaus… että jos Liisa vain kuolee tautiinsa, niin tuo tyttö… tuo tyttö se toki on viisas. Siitä pitäen oli hän asiaa ajatellut ja…
— Saanko jättää kihlat? Markun lihava isäntä nousi ylös ja katsoi kysyvän näköisenä Rantalan emäntää.
— Saatte, hyvä isäntä, ei meidän puolesta ole mitään estettä. Parempaa onnea emme ole osanneet Aina Marialle toivoa.
Ne oli komeat kihlat, jotka vedettiin esille. Kultakello, kolme paksua kultasormusta ja viidensadan markan seteliraha.
— No, Aina Maria, mitä sanot? Kelpaako ottaakses? kysyi Porvari-Jussi.
— En minä oikein vielä… jos antaisitte olla toiseen kertaan… en minä näin äkkiä.
Aina Maria sopersi jotakin kiellontapaista, mutta äiti kaappasi häneltä suunvuoron, vakuuttaen että tottahan ne kelpaa… ujostelee vaan, kun on nuori ja lapsellinen.
Rantalan isännän ja emännän saattamana kosija puhemiehineen vihdoinkin lähti, luvaten piammiten uudistaa käyntinsä. Vasta heidän mentyään tuli Aina Maria täydellisesti tajuihinsa. Hän viskasi kihlat pöydälle ja vannoi pyhästi, ettei se aurinko ikinä nouse, jolloin hän lähtisi pappiloihin ja vihille Markun Kaarle Henrikin kanssa. Ei ikinä, siitä luonnollisesta syystä, että hän jo vuoden kaksi on ajatellut myllärin Lauria siksi, jonka kanssa hän polvistuu vihkituolille. Lauria, jolla oli niskassa niin kauniit kähärät, joka aina puhui päinvastoin kuin ajatteli, joka aina härnäili muita tyttöjä sen vuoksi, ettei kukaan olisi päässyt heidän vehkeittensä perille… että he kattelivat toisiaan eri tavalla kuin muita, että he puhuivat silmän luonneilla monta asiaa. Sitte kun Laurin vanha isä kuolee, tulee Laurista mylläri ja hänestä myllärin emäntä. Niin kauvan ei kumpainenkaan huoli kenestäkään toisesta, vaan odottavat vaikka vuosia kymmenen. Asiasta ei oltu virkattu sanaakaan heidän välillään, mutta se oli niin luonnollista, ettei se vakuuttelemista tarvinnut. Hän ja Lauri, Lauri ja hän, se oli niin luonnollista. Ketään kolmatta ei heidän väliinsä. Ei rikasta, ei köyhää, ei nuorta, ei vanhaa. Ei milloinkaan, ei milloinkaan.
Noiden ajatusten tuudittamana Rantalan Aina Maria sinä yönä nukkui uneen.
Aamulla tuli äiti kamariin, silmät ilosta loistavana. Ja virkkoi:
— Sitä onnea kun sinulle tuli, Aina Maria, sitä onnea. Isä ja minä olemme…
— En minä huoli koko onnesta, elkää toivoko. Lähden ennen vaikka kotoa pois.
— Lapsi, ajattele mitä puhut. Rikas, kunniallinen mies tarjoo sinulle kätensä, talonsa, tavaransa ja sinä… Muista Viljolan Ainaa, joka rakastui renkimieheen ja hylkäsi kaikki kunnolliset kosijansa. Millaisen sai palkan? Nyt on lapsi kummallakin käsivarrella, mies juo ja elää huonoa elämää eikä kuulu kauniita juttuja Ainastakaan. Missä on rakkaus… rakkaus… rakkaus… se Viljolan Ainan kuuma rakkaus? Se hukkui silakan suolaveteen.
— Minä viisi Ainasta, mutta Markun Henrikistä en huoli, elkää luulko sinne päinkään.
— Lapsi, lapsi… ja äiti alkoi saman jutun uudestaan toisessa muodossa. Aina Maria kuunteli välinpitämättömänä, mutta siitä huolimatta jäi yksi ja toinen siemen itämään ajatusten rakoloihin. Pyörähdellä rikkaan talon emäntänä, jossa oli suuret vaate-aitat, suuri pellavamaa, hopeata ja silkkiä… olisipa se jotakin. Kirkonmäellä ja kaikissa tilaisuuksissa ihmiset kuiskaisivat toisilleen: näettekö, tuolla tulee rikkaan Markun emäntä!
Parin viikon kuluttua uudisti kosija käyntinsä ilman puhemiestä, sitte hän taasen tuli viikon päästä. Aina Mariaa vapisutti aina kun olivat kahdenkesken. Kaarle Henrikki teki häneen samallaisen vaikutuksen, kuin sadun vuoren peikko, joka söi herkukseen ihmisiä.
Kun ehdittiin niin pitkälle, että pappiloihin meno tuli kysymykseen, kuohahti Aina Marian vastarinta tulisen kovana ilmoille. Hän ei ikinä menisi Kaarle Henrikin rinnalla pappiloihin eikä myös antaisi suostumustaankaan. Ennen saisivat hänet vaikka tappaa.
Kuohahdusta seurasi hervostuminen, jota äiti osasi käyttää hyväkseen, tinkimällä Aina Marialta sanattoman suostumuksen.
— Jos tietäisit, virkkoi hän äidillisen hellästi ja iloisesti, miten maailma hohisee ja kohisee pelkästä kateudesta, kun sinä pääset niin hyviin naimisiin, etpä hyvä lapsi…
— Hohiskoot miten parhaiten lystäävät, ei minun yhtään pistä vihakseni. Vieköön Markun isäntä kihlansa noille kadehtijoille, minä en niistä kauvemmin huoli.
— Ei se enää käy laatuun, hyvä lapsi.
— Miksi ei käy? Aina Maria sävähti tulipunaiseksi.
— Siksi että laki on siinä kohdassa ankara, ei leskimiestä saa narrata. Kun on kihlat otettu, niin…
— Hyvä Luoja, enhän minä ole mitään kihloja ottanut.
— Sinä olet suostunut, se ajaa asian. Ensi lauvantaina menette pappiloihin ja sillä hyvä. Kun aikaannut ja tulet järkeväksi, kiität äitiäsi.
Aina Maria ei vastannut mitään. Seuraavana lauvantaina tuli Markun isäntä Porvari-Jussin seurassa Rantalaan. Kirjoitettiin muuan paperi, johon Aina Mariakin piirsi nimensä, ja paperin kanssa lähtivät Porvari-Jussi ja Markun isäntä pappilaan.
Seuraavana huomisena kuulutettiin ensimmäisen kerran kristilliseen avioliittoon talonisäntä, kunniallinen leskimies Kaarle Henrikki ja kunniallinen talontytär, nuori neito Aina Maria…
Häät vietettiin jo syksyllä. Niiden kiirehtimiseen oli erityinen syy… Markun emäntävainaalta oli jäänyt puolen vuoden vanha lapsi, jolta puuttui kokonaan äidin hellä hoito. Sen vuoksi Kaarle Henrikki kiirehti häitä niin kovasti.
II.
Markun talo oli kylän suurimpia ja rikkaimpia. Ja se sijaitsi aivan peltojensa keskellä. Tuvan ikkunoista sopi näkemään melkein koko tiluskuvion, joka kaarti ympäri tanhuata.
Ja siellä hääri nyt emäntänä seitsemäntoista vuoden vanha Aina Maria. Ei ollut muuta naisväkeä apuna, kuin muuan Reeta-niminen vaimo, joka oli kaukaista sukua isännälle ja jolla oli oma mökki riihitanhuan takana. Heti häiden jälestä oli Kaarle Henrikki ystävällisesti huomauttanut, ettei Liisa-vainajankaan aikana ollut enempi naisapua, kuitenkin tuli karja ruokituksi ja tavalliset talonaskareet tehdyiksi. Ja Aina Maria vastasi heti, ettei hänenkään emännyytensä vaadi useampaa naishenkilöä, hän kyllä kykenee toiminnassa sen kuin ensimmäinenkin vaimo. Ja siksi se sitten muodostui, että Reetta ja Aina Maria hikoilivat kaksikseen emännyyden taakan alla, kertaakaan valittamatta, että työ pyrki olemaan mahdottoman raskas.
Rikkauksien ja vaateaittojen sisällön ihaileminen vei alussa Aina Marialta ne lyhyet silmänräpäykset, jolloin sai hengittää irrallaan työn aisoista. Piirongin laatikossa löytyi vanhoja kulta- ja hopeakaluja, aitoissa liinakankaita, peitteitä ja kaikkea lajia siihen määrin, että silmä väsyi katselemiseen, käsi nostelemiseen.
Hellyyden kaipaus oli ainoa sora-ääni, joka heti ensi päivinä häiritsi oloa. Onneksi toki löytyi tuo pieni raukka, joka oli jäänyt orvoksi puolen vuoden vanhana. Se oli esine, johon Aina Maria sai vuodattaa ja purkaa kaiken naisellisen hellyytensä. Hän hoivasi lasta, nauroi ja soperti sille ja leikki sen kanssa. Kun vain rinnassa tuntui kylläiseltä, niin lapsi raukan luo meni, otti sen syliinsä ja purki sille hyväilyissä ja katseissa kaiken naisellisen lempensä ja hellyytensä, jota ei kehdannut miehelleen näyttää.
Äiti kävi pienen siskon kera pari kertaa talven kuluessa vierailemassa Markulla. Aina Maria koetti näyttää onnelliselta, tyytyväiseltä, ja Kaarle Henrikkikin pani pehmeyttä ääneensä. Talon elämä näytti tosiaankin päivänpaisteiselta. Mutta hyvästi jättäissä tulvahti kyyneleet Aina Marian silmiin, ja hän kuiskasi äidilleen, että menisihän se elämä muuten mukiin, mutta oli työtä niin hirmuisesti.
— Nähkääs, on pieni lapsi, rengit ja karja, ja meitä ei ole kuin kaksi, Reeta ja minä. Sitä on niin uuvuksissa iltasilla, että tahtoo nykertyä polvilleen.
— Noh, vastasi äiti, ole nyt vaan mieliksi sille, kyllä se tuonnempana ottaa piian, kun ensin koettelee, mihin kelpaat ja kykenet. Pääasia on, että voitat sen suosion.
— Ei, ei se ota, se on liian itara ja luulokas. Se pelkää että tuhlataan ja hävitetään talon omaisuutta läpi käsien. Ei ensimmäisen vaimonkaan aikana ollut ketään, sitten täytyi pakosta ottaa Reetan.
— Noh, koeta nyt vain olla mieliksi, kyllä perässä helpottaa, ole varma. Ei sitä ole kenenkään täällä maailmassa perin mukava olla… aina kenkä jostakin kohden pingoittaa.
Kului talvi ja tuli kevät. Yhä piukemmalle vedettiin Markun nuori emäntä Aina Maria. Hän sai joka päivä kuulla, miten Liisa-vainaja oli sen ja sen kohdan täyttänyt ilman mitään melaa ja ilman huokailemista, että oli liian paljo työtä, pyörimistä. Sanomaton vastenmielisyyden tunne täytti silloin aina Aina Marian sydämmen, ja hän vapisi pelosta ja vihasta. Kaarle Henrikki, pienine, syvälle painuneine silmineen, lihavine naamoineen oli hänestä kuin vuoren peikko, joka söi herkukseen ihmisiä… Reetalta pääsi silloin tällöin sananen, joka ilmaisi ettei edellisen vaimon kohtalo ollut hiuskarvankaan vertaa parempi. Aina sekin oli saanut moitteita osakseen, sama jos teki kohtuullisesti tai kaikin voimin. Äiti-vainajaansa oli Kaarle Henrikki aina vedonnut ensimmäistä vaimoa ohjatessa.
Aina Maria olisi pienestäkin hyväilysanasta tullut onnelliseksi, mutta sellaista hän ei saanut milloinkaan. Onnellisin tapaus se, ettei saanut suoria moitteita. Tuo kiittämättömyys, tuo hellyyden osoittamattomuus, se toisin hetkin ihan kuohutti verta.
Kerran kosketti Aina Maria palvelustytön tarpeellisuutta. Se oli eräänä iltana, jolloin hän, viimeiseksi työkseen lypsettyään Reetan kanssa karjan ja nukutettuaan orporaukan, oli niin uuvuksissa ettei kyennyt kunnolleen riisua vaatteitakaan yltään. Vuoteelle heittäydyttyään, virkkoi hän epäilevästi ja pelokkaasti:
— Kuulkaa, Kaarle Henrikki, (— hän ei koskaan sinutellut miestään —) eikö me oteta piikaa? Minä en kestä, minä en jaksa Reetan kanssa yksin. Sitä on työtä niin että ihan kätkee.
— Ettäs kehtaat, nuori ihminen, valittaa väsymystä, vastasi isäntä. Ei
Liisa-vainaja milloinkaan…
Aina Maria painoi käden korvansa päälle. Tuo ainainen vetoominen
Liisa-vainajaan oli sietämätöntä, hän ei kärsinyt sitä enää kuulla…
Aavistuksen tapainen tunne ilmoitti hänelle, että hänellä oli Liisa-vainajan kohtalo edessä. Tehdä ja raataa aamusta varhain iltaan myöhään, aina vaan raataa ja tehdä kuin orja, siksi että kuolema lopettaa orjuuden. Niin oli Liisankin käynyt. Reetan suusta kerran pääsi sellainenkin viittaus, ettei Liisa-vainaja vielä makaisi mullan alla, jos vaan Kaarle Henrikki olisi toisin sitä kohdellut. Aina Maria ei heti ymmärtänyt viittausta, mutta nyt se alkoi selvitä… ja nyt häntä puistutti.
Päästäkseen peikon kauhusta vapaaksi, likisti hän silmänsä kiinni ja loihti mieleensä Laurin kuvan… niskakiharat, kirkkaat silmät, veitikkamaisen naurun…
Kuvaa muistellessa lämpenivät tunteet… rupesivat hyväilemään väsynyttä ruumista. Ja uni tuli pian…
III.
Varsinkin kesäiseen aikaan oli Markun Kaarle Henrikillä vakinaisena tapana istua aamusta iltaan saakka tuvan penkillä. Hän näki siitä pellolle, jossa rengit ja mökkiläiset työskentelivät, Ei tarvinnut muuta kuin siirrellä itseään ikkunan luota toisen luo, aina sen mukaan miten pikaista työn joutuminen milloinkin oli. Ja samalta istuimelta saattoi hän pitää silmällä naisväen s.o. Reetan ja Aina Marian toimia. Ei yksikään käden liike jäänyt häneltä näkemättä, ei yksikään epäkohta huomauttamatta. Missä pieninkin muistutuksen aihe ilmaantui, siinä oli muistutuksen tekijä aina saapuvilla ensi kädessä.
— Onko se ollut koko ikänsä noin laiska? kysyi Aina Maria kerran
Reetalta.
— Se ei ole työhön kajonnut iki päivänä, vastasi Reeta. Ei muuta kuin istunut, tarkastellut ja ärähdellyt, sitä se on tehnyt elämänikänsä, ja sitä se osaa…
— Se epäilee meitäkin, että tuhlaamme salaa ja varastamme. Se epäilee minuakin niin kamalasti.
— Eipä niinkään, lapseni, enemmän se sinuun luottaa, kuin ennen
Liisaan.
— Ohoh, se ei voi olla totta.
— Onpa ainakin. Tiedätkö, Liisa-vainaja ei milloinkaan päässyt yksin aittaan, ei saanut edes leikata lihaa ruokapataan. Kaarle Henrikki pääsi kerran pienen petoksen jäljille ja…
— Semmoisen, joita mekin olemme tehneet välttämättömyyden pakosta.
— Paljo pienempi se oli… muutama jauhokoura liiemmäksi minulle, enempää ei tarvittu, sitte hän ei enää saanut mitään liikuttaa. Luuletko, että Kaarle Henrikki itse lähtisi huomenna kuormaa ajamaan kaupunkiin, jollei hän luottaisi sinuun. Ei maar lähtisikään.
Aina Maria tuli niin hämille uutisesta Liisa-vainajan suhteen, ettei hän osanut muuta kuin ihmetellä.
Seuraavana päivänä lähti Markun isäntä kaupunkiin. Kuormana oli voita, herneitä, ryyniä, munia ja juottovasikka. Hänen lähdettyään tuntui ilma muuttuneen taloa huoneissa. Kaikki oli niin iloista, niin siintävän iloista ja ystävällistä. Aina Maria oikein hurmaantui elon halusta. Häntä nauratti, tanssitti, ja laulamaankin mieli sydän. Hänellä oli vapautta, kultaista ja ihanata vapautta kaksi päivää, ehkäpä kolmekin. Se ei ollut paljo, mutta se oli kuitenkin niin äärettömän paljo. Hän oli ollut naimisissa likimaihin vuoden eikä hetkeäkään sen ajan kuluessa omissa valloissaan. Mutta nyt hän oli vapaa. Kokonaista kaksi päivää, ehkäpä kolmekin, sai hän olla omana itsenä. Oi riemua ja iloa!!
— Reeta, menkää te käskemään molemmat naapurin emännät tänne, virkkoi Aina Maria iltapuolella, kun rengit ja päiväläiset jo olivat syöneet päivällisen ja menneet elonkorjuusen, minä menen kauppiaalle hakemaan nisusia. Pidetään oikein hauskat kestit. Mutta eikö ryypätä viiniä ensin, minulla on. Tiedättekö, kun on oikeen väsyksissä, niin ettei enää tahdo eteensä nähdä, ja sitte ottaa lasillisen viiniä, niin ihan virkistyy uudeksi ihmiseksi… ryypätään.
Ja Aina Maria kaatoi kahvikupillisen viiniä itselleen ja Reetalle. Kumpikin sitte lähti omalle asialleen… Tunnin kuluttua oli Markun takakamarissa hauska seura koolla. Naapurien molemmat nuorekkaat emännät olivat ensi kerran Aina Marian kesteissä. Suuri kahvipannu törrötti keskellä pöytää, tarjottimella oli röykkiö paraita ja hienoimpia nisusia mitä kauppiaalla löytyi, tyhjiin juotu viinipullo oli työnnetty tarjottimen taakse. Lasien pohjassa vielä loisti punaista nestettä.
— Eveliina, virkkoi Aina Maria kesken ilojaan, minä tahtoisin samallaisesta kankaasta itselleni hameen, kuin sinulla on. Eikö panna yhteen ja oteta kutoja?
— Tehdään niin, vastasi puhuteltu, nuorekas naapurin emäntä, mutta minulla on vielä uudempaa mallia. Tähän poikkiraitaan kaksi sinistä ja yksi punainen lanka lisäksi, niin näyttää paljon sievemmältä. Hanki langat vaan, kyllä minä toimitan kudotuksi.
— Hyvä, hyvä, huomenna tuon. Mutta juodaan kahvia neljäs kupillinen, juodaanhan?
— Juodaan kai, vastasi kolme suuta yhtaikaa.
— Nyt on kestit meillä, ensimmäisen kerran. Reetta, palottakaa sokuria lisää.
Ja kupit täytettiin. Aina Maria oli niin iloisella mielellä kuin kevätlintu lämpimällä päivällä. Hän nautti viisin kerroin pienestä vapaudestaan.
— Sorsalassa on, kuulin ma, käynyt kosi…
Aina Maria keskeytti lauseensa äkkiä ja säpsähti, jotta oli vähällä pudottaa kahvilautasen kädestään… sillä porstuassa kuului askeleet, sellaiset hitaat ja raskaat ja pelottavat askeleet, jommoisia ei ollut kellään muulla kuin…
— Kiesus sentään…
Ovi samassa aukeni hitaasti ja sisään astui Markun lihava isäntä Kaarle
Henrikki. Hän virkkoi hampaittensa välistä:
— Reservipäällikkö tuolla kasarmilla joutui pariini ja osti koko kuormani.
Sitten antoi hän katseensa siirtyä vieraisiin, kahvipannuun, nisuröykkiöön, tyhjiin viinilaseihin, sokurimöhkäleesen…
Viimeiseksi katsoi hän pienillä, syvään painuneilla silmillään Aina
Mariaa.
Katse oli sellainen, että Aina Maria rupesi vapisemaan.
IV.
Aina Maria joutui äidiksi, ja poika oli terve ja reipas. Kirkui vahvasti ja söi ja voimistui. Kaikki olisi ollut muuten hyvin, mutta Kaarle Henrikki oli tyytymätön talon komentoon, kerrassaan tyytymätön. Reetan oli täytynyt hakea apulaisekseen muutama vaimo-ihminen, ja se oli tuo vaimo, joka toi pahan ilman taloon. Se ei pyörähdellyt isännän mielen mukaan, vaan teki työtä hiljaa ja tasaisesti, oman omituisen luonnonlaatunsa mukaan. Ei piitannut suurin, vaikka palkollisten ateriat menivätkin tavallisen ajan ohi ja vaikka ei karja tullutkaan ruokituksi niin ihan säntillisesti, kuin Markun talossa oli kuun päivän tapana ollut.
Kaarle Henrikki siitä valitti Aina Marialle… virkkoi harmillisesti ja korvallistaan kynsien:
— Se ei kelpaa minnekkään tuo Jaakon Leena, se liikuttelee itseään kuin vanha honka. Tällä lailla eläen tässä tulee hukka käteen.
— Kärsikää nyt muutama aika, pyysi Aina Maria rukoilevasti… vaikka menee huonommastikin.
— Karja saa nähdä nälkää, rengeiltä ja työväeltä kuluu päivät ruokaa vartoessa.
— Ottakaa joku kolmanneksi, esim. Mikko suutarin vaimo.
— Se on pöyhkeä ja suupaltti. Ja sitäpaitse eihän sitä nyt ruveta keräämään koko kylän akkoja Markulle.
Päivän kahden kuluttua veti Kaarle Henrikki taasen samaa virttä. Muitten surkeuksien lisäksi oli hän huomannut, että Jaakon Leena kahmiskeli pivoonsa leivän paloja, lihan kappaleita ja muita kouraan mahtuvia. Vei niitä arvatenkin nälkäisille lapsilleen.
— Liisa-vainaja ei maannut kuin kaksi päivää, virkkoi hän sitte virtensä päätökseksi, kolmannella jo…
Aina Maria tukki korvansa kädellään. Kaarle Henrikin poistuttua nousi hän ylös ja rupesi vähä vähältä tarttumaan käsin kiinni talon komentoon. Jaakon Leena sai mennä tiehensä.
Rantalasta tultiin ristiäisiin Markulle; pojalle pantiin nimeksi Lauri, äidin innokkaan vaatimuksen mukaan.
Sitte meni elämä taasen tavallista rataansa jonkun aikaa. Aina Maria hääri ja raatoi Reetan kanssa, Kaarle Henrikki istuskeli tuvassa aamusta iltaan. Onnettomien kestien jälestä ei hän enään luottanut muihin kuin omaan itseensä.
Mutta sitten Aina Maria väsyi. Hän makasi sairaana päivän, toisenkin. Nousi taasen työhön ja sairastui taasenkin. Kaarle Henrikki oli päivät umpenaan pahalla tuulella. Hänen kaksi pientä, syvälle painunutta silmäänsä väijyivät alituiseen terävinä, vihaisina. Kerran keksi hän Aina Marian rikkomassa jotakin sääntöä vasikkain juottamisessa, ja silloin hän äkimystyi ja päästi suustaan raakoja haukkumasanoja. Aina Maria ei voinut hänkään enää kytketä kiukkuaan ja vastenmielisyyttään, joka lähes kaksi vuotta oli hautunut mielessä. Vapauden himo leimahti yht'äkkiä ilmoille mahtavana liekkinä.
— Juottakaa itse vasikkanne, virkkoi hän rajusti, en minä ole teidän orjanne.
— Jaa etkö sinä ole?… pienet silmät kävivät vieläkin pienemmiksi; niiden ilkeä terävyys pani Aina Marian yhä hillitsemättömämpään raivoon.
— En tuntiakaan tästä lähin, minä menen tieheni, minä menen kotiin lapseni kanssa, en minä anna tappaa itseäni, kuten Liisa-vainaja. Te petomainen mies tulitte Rantalaan Porvari-Jussin kanssa viettelemään nuorta, ymmärtämätöntä lasta kullalla ja hopealla. Kuvasitte sille elämän pelkäksi iloksi ja hypyksi rikkaan talon emäntänä. Ja kun saitte kynsiinne, niin imemään rupesitte ensi päivästä saakka niinkuin hämähäkki kärpästä. Kenellä on niin kurjat orjan päivät kuin rikkaan Markun emännällä? Sanokaa! Kenen täytyy sillä tavalla tehdä työtä henkensä edestä? Ei kenenkään. Mitä iloa minulla on teidän rikkaudesta, jolla minun saitte vietellyksi? Ei mitään. Kerjäläinen elää rikkaampaa elämää kuin Markun emäntä. Te viettelitte minut… veitte minut väkipakolla. Hyvä Jumala, kysyittekö kertaakaan minulta, josko huolin teistä miehekseni? Ette. Teitte vaan niinkuin hevoiskauppaa, ja pakotuksella saitte minut kirjoittamaan nimeni kuulutuskirjan alle. Uhkasitte viedä käräjiin, ja Porvari-Jussi… kirottu Porvari-Jussi, sen kieli tarvitsisi leikata juuria myöten poikki, ettei se enää tämmöisiä onnettomuuksia saisi toimeen. Ja te, te rikas Markun Kaarle Henrikki, te tarvitsisitte saada vaimon hornan alimmaisesta kerroksesta. Minä en enää tuntiakaan ole teidän talossanne, sillä te olette itse hornan musta henki. Minä lähden nyt oitis, enkä pyydä muuta kuin lapseni ja nämä vaatteet mitä on ylläni.
Ja Aina Maria viskasi maitokiulun kädestään nurmelle ja astui askeleen mennäkseen tiehensä. Mutta samassa Kaarle Henrikin raskas käsi löi häntä vasten suuta, vasten silmiä, niin että maailma musteni. Ja hän kaatui nurmelle. Siinä raskas käsi löi häntä uudestaan ja kovemmin… yhä kovemmin.
— Älkää enää, Kaarle Henrikki, älkää enää, Jumalan…
— Pyydätkö anteeksi? Rukoiletko?… kaksi pientä, harmaata silmää tuijotti Aina Mariaan… kaksi käärmeen silmää.
— Rukoilen, rukoilen, älkää enää, Kaarle Henrikki kulta… kyllä minä olen nöyrä ja tottelevainen… en minä koskaan enää, en koskaan… Kaarle Henrikki kulta…!
V.
Aina Maria joutui toisen kerran lapsivuoteelle, synnytti terveen tyttölapsen, josta Kaarle Henrikki oli erittäin tyytyväinen, sillä ensimmäisestä vaimosta eloon jäänyt tyttö raukka oli kuollut. Mutta tyytyväisyyttä häiritsi taaskin talon emännyyskomento, sillä taasen oli Jaakon Leena haettu Reetan apulaiseksi, taasen hävittivät rengit ja työväki aikojaan ruokaa odotellessa, ja karja ei tullut ruokituksi määrätunneilla. Kaiken tuon vuoksi Aina Maria jo kolmantena päivänä tuumi nousta makuulta, ollakseen Kaarle Henrikille mieliksi. Kohtauksen jälestä navetan takana oli hän tullut ikäänkuin hypnotiseeratuksi, hänellä ei ollut omaa tahtoa lainkaan. Vapauden halu kuiskasi hänelle: karkaa, pakene vaikka yöllä, äläkä palaa milloinkaan — mutta samassa näkyi kaksi pientä, syvälle painunutta silmää, ja samassa Aina Maria rupesi vapisemaan ja ikäänkuin kutistui kokoon.
Neljäntenä päivänä hän todenteolla nousi toiselta lapsivuoteeltaan ylös ja rupesi taaskin vähin erin tarttumaan talon toimiin kiinni. Hän sairastui ja parani, sairastui taasen ja parani taasen, ja sillä lailla kului kokonainen kuukausi, jolla ajalla Aina Maria oli toisen päivän terve, toisen päivän sairas. Mutta sitte tuli ankarampi, pitkällisempi koettelemus. Eräänä iltana karjaa ruokkiessa kaatui Aina Maria navetan lattialle ja rupesi huutamaan apua kaiken tähden. Reeta juoksi hakemaan Kaarle Henrikkiä, yhdessä sitte kantoivat hänet kamarin vuoteelle. Kun ei taudin kohtaus mennytkään seuraavana päivänä ohi, kuten oli jo säännöllisesti kuukauden aikaa tehnyt, haettiin Jaakon Leena taaskin auttamaan Reetaa.
Kaarle Henrikki toivoi päivä päivältä, viikko viikolta Aina Marian parantumista, mutta toivo siirtyi yhä kauvemmaksi, jota pitemmälle tautia kesti. Sairaan kasvot muuttuivat kalpeiksi, katse kävi tuikeaksi, ääni teräväksi. Tuskallisten silmänräpäysten aikana se huusi äitiään… rukoili että Kaarle Henrikki panisi noutamaan. Mies vihdoin suostui… lähetti hevosella hakemaan Rantalan emäntää. Hetken huojennusta näytti sairas saaneen, kun äiti hoiti ja vaali kaikella hellyydellään. Mutta tauti ei siltä luopunut. Rantalan emäntä oli jo ollut toista kuukautta Markulla, ja yhä vielä virui Aina Maria tautivuoteella. Haettiin rohtoja ja apua jos jonkinlaisia, mutta mikään ei auttanut. Vihdoin virkkoi Rantalan emäntä Markun isännälle:
— Sinun täytyy lähteä kaupunkiin tohtorin luo… tämä on vaarallista tautia eikä tähän meikäläinen ymmärrä…
— Kai sitä täytyy mennä… ja tuumittuaan asiaa tarpeeksi, lähti Kaarle Henrikki vihdoinkin lääkärin apua hakemaan. Rantalan emäntä muistutti häntä tarkoin selvittämään tohtorille taudin laadun ja yksityiskohdatkin.
Avun hakijan lähdettyä muuttui sairas lauheammaksi, melkeinpä iloiseksi ja herttaiseksi mieleltään. Tahtoi nähdä lapsiaan ehtimiseen, vaati laittamaan itselleen monenlaisia nautittavia, joista ei sitte kuitenkaan maistanut enempää kuin kielen kostukkeeksi. Rantalan emäntä toivoi jo onnellista käännettä, mutta toisena yönä siitä pitäin kuin Kaarle Henrikki oli lähtenyt lääkärin apua hakemaan, muuttui sairaan tila äkkiä yhä vaarallisemmaksi. Ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa, vaan riuhtoi ja vaikeroi ja vapisi. Äidin sydän oli haljeta, nähdessään lapsensa kovat tuskat.
Ja aamulla juuri ennen päivän tuloa meni sairaan järki sekaisin. Se rupesi puhumaan Laurista ja Porvari-Jussista, jonka kieli leikataan juurta myöten poikki, ja mustan peikon vaimosta, joka tuodaan hornan alimmaisesta kerroksesta ja jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä.
Rantalan emäntä meni herättämään Reetaa. Kun he yhdessä sitte tulivat kamariin, löi tuonen mies viikatteellaan viimeisiä lyöntejään.
— Lauri, johan tulit, virkkoi sairas, silmäin kiiluessa erinomaisen kirkkaasti. Lauri, Lauri, minä olen odottanut sinua joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys. Oi, miten hauskaa, että vihdoinkin tulit. Nyt me lähdemme yhdessä, Lauri ja minä… minä ja Lauri. Leikkasitko Porvari-Jussilta kielen poikki juurta myöten? Haa, vai leikkasit, se oli hyvä, oikein hyvä. Ja toitko sille pedolle vaimon hornan alimmaisesta kerroksesta, mustan vaimon, jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä. Vai toit, se oli oikein hyvä. Lauri, Lauri, minä tulen nyt oitis, nyt lähdemme Lauri, Lauri, Lau…
Sairas teki pari rajua ponnistusta ja henki korahti viimeisen kerran.
Samassa aukeni ovi ja Kaarle Henrikki astui sisään. Kuohuvien kyyneleiden seasta virkkoi Rantalan emäntä:
— Tulit liian myöhään… Aina Maria on jo muuttanut majaa.
— Hm, virkkoi Kaarle Henrikki… näin suotta vaivaa, ajoin niin kovaa että hevonen tahtoi tukahtua.
Muuta enempää ei hän sanonut.
* * * * *
Komeat maahanpaniaiset piti Markun Kaarle Henrikki vaimolleen. Kukaan ei vuodattanut haudan partaalla niin kuumia kyyneleitä kuin Rantalan emäntä. Hän itki sitä, että tyttärensä maallinen onni oli niin lyhyt. Kolme vuotta kaikkiaan, sitte tuli kuolema, säälimätön ja lahjomaton kuolema.