IV.
Saatuansa paperia alkoi Liena siitä tekemäänsä kirjaan vuoden alusta itsekseen merkitä numeroitaan, kysellen ikään kuin aivan suotta minkä mitäkin eri asioita, joita ei itse nähnyt eikä voinut muuten arvata.
Matti kyllä älysi, mitä varten Liena niin uteliaaksi oli tullut, eikä huolinut ennen aikojaan sotkea asiaa, tiesihän hän siitä kyllä hyvää tulevan.
Isäntä sen sijaan noita utelemisia hyvinkin kummasteli ja moneen kertaan sitte pitkin kevättä ja kesää vastasi milloin leppeämmin, milloin äreämmin: "mitä sinun tarvitsee kaikkea tietää?" Vaan kun Liena nauraen virkahti: "no, jokos nyt tulee teidän miesten vuoro salaella?" leppyi hän aina ja antoi tiedot, jotka Liena sitte itseksensä pisti muistiin.
Pahemmin suuttui emäntä, kun näki Lienan kerran mittaavan maitoa.
"Pitääkö tässä joka pisara tuopitella, eikö nyt enää suuhunsakaan saada muuten kuin korttelittain?" torui hän.
Liena vain levollisesti selitti, että eihän hän syömästä kieltänyt. Eikä hänen monta kertaa tarvinnutkaan mitata maitoa, pian hän oppi silmämäärältäkin arvaamaan ja muistiin merkitsemään.
Sama riita yritti syttyä joka kerran, kuin kirnuttu voi punnittiin ja varsinkin kuin se pantiin kahteen eri astiaan, puoti- ja kotipyttyyn.
"Sopiihan tuo kaikki yhteenkin, mitä siitä vielä osittelet?" sanoi emäntä. "Siinähän se on tallella, mikä säästyy. Vai luodittainko nyt pitää ruveta voitakin panemaan palaselleen!"
"Sitä varten minä juuri panen kahteen pyttyyn, että palaselle ja pöytään pannessa ei tarvitsisi punnita; kotipytystä syödään", selitti Liena.
"Ei tuota ennen tuollaista tyystimistä tarvittu", virkkoi vielä emäntä, käsittämättä Lienan tarkoitusta. Mikä säästyy, se myödään, oli hänen ohjeensa.
Tämä teki emännän ja miniän välin vähän kireäksi ja anopin puolelta paljon pahemmaksi kuin miniän; sillä Lienahan tiesi tarkoituksensa eikä hänellä siis ollut syytä pahastua emännän murinasta. Ja kun Liena ei koskaan vastannut äreästi, vaan päin vastoin kaikessa muussa oli kuuliainen ja nöyrä, ei emäntäkään kauan muistanut pahastumistansa. Niinpä he tulivat sentään jotenkin hyvin toimeen eikä suurta riitaa koskaan kuulunut.
Joutui uutisen aika ja ensimmäinen riiheys puitiin; elot jo olivat viskatutkin.
Isäntä otti säkit käsivarrelleen, aikoen lähteä niitä täyttämään kuivilla rukiilla.
"Eikö kappaa otetakaan?" kysäsi Liena, ollen pihalla, jossa emäntäkin sattumalta puuhaeli.
"Mitä, pitäisikö ne elot mitata? Tännehän minä ne aittaan tuon mittaamattakin."
"Ettepä sitte tiedä, minkä verta kaikkiaan tulee."
"No, saatettaisiinhan nuo mitata, vaikka vallan joutavaa se minusta on."
Matti oli ottanut viisikappasen ja lähtenyt astumaan riihelle päin.
Isännän viime sanoista sai emäntä mieleistä kannatusta omalle tyytymättömyydelleen.
"Niin, siinä nyt näet, miten joutavaa se alinomainen mitteleminen on, kun kerran omaan kohtaasi sattuu."
"No, tämähän on ihan toista kuin voin punnitseminen. Salvoonhan kaikki jyvät pannaan ja siitä ne syödään eivätkä ne mihin sieltä häviä."
"Saattaisivat niitä hiiret syödä."
"Ei hiiristä lukua, kun vain ei kaksijalkaisia hiiriä käy. Ne pääsevät paremmin voipyttyyn ja maitoastioihin."
"Kyllä sinä aina osaat puolustella itseäsi ja muita, vaan et koskaan minua."
"Heitä jo joutava kina!"
Tällaista jankutusta kesti ehtimiseen. Suuria rakoja ei kuitenkaan kasvanut Vaaran perhe-elämään siitä yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei koskaan luullut toisestaan pahempaa, kuin varmaan näki ja tiesi, eikä sitäkään laverrellut takaa päin, vaan mieluisemmin sanoa karautti suoraan suusta suuhun. Tästä samasta syystä ei kukaan tullut myöskään sanoneeksi enempää, kuin syytä oli, joten syyttömästä moitteesta pahastumiseen ei kukaan aihetta saanut, ja hulluhan toki olisi ollut, joka ansaitusta pistimestä olisi liiaksi kiinni murrellut.
Ensi uuden vuoden aattona istui koko Vaaran perhe suuressa tuvassa.
Isäntä luki Johanneksen ensimmäisestä epistolasta 3:nen, 4:nen ja 5:nen luvun sekä lopuksi Herran rukouksen ja siunauksen.
Illalliselta noustessa sitte Liena ikään kuin leikillä kysyi, arvasiko kukaan, miten paljo leipää nyt oli vuoden kuluessa syöty kotona.
Vaikeahan sitä tietysti oli kenenkään tietää. Liena kävi noutamassa maitokammarista kirjansa ja luetteli, minkä verta oli kulunut viljaa kaikkiansa, miten paljo jauhatettu omaa ja kesällä ostettu; kuinka monta tynnyriä oli nyt viime kesänä saatu omista pelloista, mikä osa niistä jo oli jauhatettu ja miten paljo eloa siis vielä oli jäljellä aitan salvoissa.
"Sitäkö varten sinä kaikkea mittautit?" virkkoi isäntä ihmeissään.
"Jo minä sen tiesin viime joulusta asti", ilmasi Matti.
Tiesipä Liena myöskin, miten paljo oli maitoa kaikkiaan saatu ja miten paljo voita; mikä osa siitä oli myöty ja paljoko kotona syöty.
"Onko tosiaankin niin paljo voita syöty? Mitenkään sitä kuluukaan, vaikka ei joka vero ole pöydässä?"
"Näkyy sitä kuluvan."
"Kyllä on hauska tietää tuo kaikki. Ja eikö ole ostettu kuin kaksi jauhomattoa? Niin, itsehän minä ne tosiaan kävinkin ostamassa. Toissa kesänä tuotiin kahdeksan ja kolmanna kesänä koko kymmenen."
"Eipä nyt ole tarvittukaan teettää töitä kylässä siitä asti, kuin Liena meille tuli."
Emäntä se näin tunnusti miniänsä ansiota.
"Näetkös nyt, mikä kapoittain menee syrjäänkin päin, vaikka sitä ei ennen pidetty luvussa?"
"Mutta arvatkaapa, paljoko saatiin kaikesta, kuin meiltä on myöty tänä vuonna."
Kun vastausta ei kuulunut, luetteli Liena kaikki eri tavarat hintoineen ja mainitsi lopuksi niiden yhteisen summan.
"Mihin ihmeelle ne rahat sitte ovat menneet kaikki?"
Sitä Liena ei tiennyt, kun rahat olivat olleet isännän hallussa eikä ollut käynyt häntä vaatia tilille kaikista ostoksista ja muista menoista.
Eipä isäntä itsekään muistanut muuta kuin suurimmat summat: jauhomatot, verot, piian palkan ja sellaiset. Oli hänellä myöskin tarkassa muistissa säästösumma, joka oli elosalvon nurkkaan kätkettynä. Mutta se oli jotenkin pieni Lienan myöntisumman rinnalla, niin että isäntä tuli oikein pahoilleen, kun ei ollut menoja kirjassa, että olisi näkynyt, mikä oli kulunut välttämättömiin, mikä joutavampiin.
Hän mietiskeli vähän aikaa. Ei hänen sentään oikein tehnyt mieli uskoa koko rahastoa Lienan haltuun, se kun näet pyrki tuntuinaan liian sopimattomalta isännän arvolle; vaan eipä hän muutakaan neuvoa keksinyt.
"Taitaa olla parasta antaa rahatkin sinulle, sittepähän panet kirjaasi joka pennin."
"En minä huoli niitä vastuksikseni. Jos vielä joku varastaisi, niin luultaisiin minun hukanneen. Pitäkää te itse vain rahat."
"Mitenkäs menot sitte muistiin tulevat?"
"Kyllähän minä ne kirjoitan ilman rahoittakin, kun vain ilmoitatte."
"No, niinhän tuo sentään käy. Se oli hyvä neuvo."
Heti päätettiin tehdä kirjanpito täydellisemmäksi. Isäntä tosin ei huolinut ilmoittaa summaa, joka hänellä nyt oli tallessa; saattoihan se olla yhtä hyvin merkitsemättäkin.
Koko seuraavan vuoden oli isäntä mielestänsä hyvin tarkkaan ilmoittavinaan kaikki, mitä milloinkin osti, ja uteliaana odotteli, milloin Liena saisi tilinsä valmiiksi, sekä arvaeli, tietääköhän hän, minkä verta on säästynyt tänä vuonna.
Vuoden viime päivänä Liena viimein selitteli tarkalleen tulot ja menot.
"Ja kun menojen summa otetaan pois tulojen summasta, niin pitäisi olla säästynyt vähän neljättä sataa markkaa."
"Ei sitä niin paljoa ole", vastusti isäntä.
"No, sitte ette ole kaikkia ilmoittaneet."
"Saattaa olla unohtunut jotakin."
Ja isäntä rupesi muistelemaan; vaan mikä niitä koko vuoden asioita jaksaa pitää mielessänsä, eikähän tässä niin tarkkaa tarvittukaan, hyvä oli sekin selko, kuin jo oli saatu.
Raha-asiain kirjanpito alkoi onnistua jo vallan hyvin. Pahempi pula oli Lienalla voitilistä. Ensimmäisenä ja toisena tilivuonna, vieläpä kolmannenkin alkupuolella oli sekin käynyt jokseenkin täsmälleen taikka olivat vajaukset olleet verrattain pienet. Mutta kolmannen vuoden lopulla ja varsinkin neljäntenä vuonna alkoi yhä suurempia vajauksia ilmestyä voiastiaan, jota hän säästi myötäväksi.
Alussa ei Liena virkkanut asiata kellekään, punnitsi vain yhä runsaammin astiaan pannassansa. Mutta sittekin oli siinä kun puodissa punnittiin, aina vähempi, kuin tilikirjan mukaan olisi pitänyt olla.
Samaan aikaan, kun hän alkoi huomata tuota vajauksen kasvamista, tapahtui Vaaran perheoloissa muutos.
Nikkari Janne oli Vaaran rakennuskesän jälkeen asunut talvet toisessa tuvassa ja kahtena kesänä käynyt suuremmissa työpaikoissa ansaitsemassa talven leipää. Äiti asui kesätkin Vaarassa.
Anna Maijan ja Jannen kesken kehittyi vähitellen likeinen tuttavuus, jota käy rakkaudeksikin sanominen, ja talon emäntä rupesi sitä kannattamaan. Isäntä sen sijaan ei pitkään aikaan tiennyt koko asiasta mitään.
Jannen oleksiessa kolmatta talvea Vaarassa päätettiin seurakunnan kirkkoa tulevana kesänä perin pohjin korjata sisältä ja Janne sai haltuunsa kaiken nikkarityön, siten että hänen tuli vastata kaikesta ja tietysti siis hankkia apumiehiäkin, mikäli tarvitsi.
Päästyään näin suureen päällysmiehen toimeen rohkeni Janne julkisesti kosia Anna Maijaa ja tekikin sen arvonsa tuntevalla tavalla.
Isäntä, luullen asiaa leikiksi, aikoi ensin vastata jotakin siihen suuntaan, että "ole hulluttelematta joutavia!" mutta kysäsi sentään:
"Oikeinko sinä totta tarkoitat?"
Jannella tietysti oli täysi tosi mielessä.
"Milläs sinä sitte aiot elättää perheen?"
"Käsilläni; eihän noita minulla valmiita rahoja ole."
"Missä? Täälläkö maalla?"
"Niinhän me…"
"Kutka te? Kuulehan, Janne, ei siitä tule koko puuhasta mitään. Ei ainakaan tässä eikä monessa muussakaan maapitäjässä riitä kaupunkinikkarille työtä perheen elättämiseksi asti."
"Saattaisinhan kesät käydä suuremmissa työpaikoissa niin kuin ennen."
"Ja talvet vetelehtiä niin kuin ennen. Jos asetut kaupunkiin, sitte tuota vähän saatettaisiin arvella, vaikka suoraan puhuen minä mieluisemmin soisin Anna Maijan tulevan kunnon talon emännäksi kuin nikkarin matamiksi."
Hyvin pahoilla mielin läksi Janne isännän puheilta kertomaan vastausta Anna Maijalle. Ja pahoillensa tuli hänkin. Kuitenkin päättivät he vielä käyttää emännän välitystä. Lienan ja Matin he ihan oikein arvasivat pysyvän sekautumatta koko asiaan.
Kauan vastusti isäntä vaimonsakin houkuttelua. Täytyi hänen sentään viimein suostua, kun huomasi Anna Maijan kykenemättömäksi tajuamaan järkeviä syitä, eikä hänen tehnyt mieli häntä ikäänsä itkettää.
Sovittiin, että nuorten piti elämän toisessa tuvassa eri leivässä ja ostaman tarpeensa talosta kohtuullisesta hinnasta.
Häät vietettiin kesällä ja Anna Maija asettui matamiksi
Tästä lähtein nyt emännällä oli vielä suurempi kiusaus kuin ennen siirtämään minkä mitäkin ruokatarpeita Lienan hallusta Anna Maijan haltuun, eikä hän omalle lapselle antaessaan viitsinyt joka "sirua ja pisaraa" punnita ja mitata. Paha vain, että tuo siru usein oli kimpaleen kokoinen ja pisara monesti koko kannunkin täyteinen. Nyt häneltä myöskin unohtui Anna Maijan tähden kokonaan sisar Mari lapsinensa eikä Marikaan enää huolinut käydä "kiusaamassa", kun huomasi sisarensa vastahakoiseksi; ennen toki vierailta saattoi kärsiä tylyyttäkin kuin omalta sisarelta.
Täten sai isäntä aihetta ihmetellä joka kerran, kuin Janne tuli suorittamaan Lienan kirjoittamaa toisen leipäkunnan ruokaotosten tiliä, mitan he niin vähällä toimeen tulivat. Ja muutamien kuukausien kuluttua joutui Lienakin pulaan, kun hänen numeronsa, varsinkin voitilissä, pyrkivät yhä pahemmin sotkeutumaan.
Pitipä siitä syksymmällä sitte isännän lähtemän viemään evästä Mikolle, joka silloin vielä kävi viime vuottansa kansakoulua, ja samalla muuttamaan säästettyä voita rahaksi.
"Paljokos sinulla nyt on voita?" kysyi hän nostaessaan isonlaista astiaa kärreihin.
"Kirjani mukaan pitäisi siinä olla kaksi leiviskää. Mutta hyvin se näyttää vähältä."
"Mitenkäs sinun kirjasi nyt ovat ruvenneet niin pettämään? Olivathan ne ennen tarkat."
"Sitäpä tässä minäkin ihmettelen. Joka kirnuuksesta punnitsen aina runsaasti, eikä voi sittekään riitä. Johan se on monesti tapahtunut."
"Siitä nyt näet," virkkoi emäntä, joka paraiksi tuli kuulemaan Lienan viime sanoja, "miten joutavaa turhuutta se sinun mittelemisesi on."
"Eipä niinkään", vastasi Lienan puolesta isäntä. "Sinun ei tarvitsisi ilmaiseksi syöttää Jannen joukkoa."
"Pitäisikö heille joka siru punnita."
"Se olisi tarkoitus. Oppikoot ensin tulemaan toimeen omilla ansioillansa eikä luottamaan muihin. Ei siitä hyvää lopuksi tule, jos alussa valmiilla elävät."
"No, minusta he tuntuvat olevan omaa perhettä eikä vierasta."
"Laitetaan sitte niin, että ollaan kaikki yhdessä leivässä."
Isäntä läksi ajamaan.
Emännältä unhottui tämän keskustelun tähden varsinainen asiansa, jota varten hän oli tullut ulos: napinreikä-silkin tilaaminen.
Kaupungissa huomattuaan todeksi voisäästön vajauksen, kuten Liena jo oli arvannut, mietiskeli isäntä koko kotimatkan, millähän keinolla nuo vehkeet paraiten saataisiin estetyksi. Jo ajatteli hän hankkia lukkoa voiastiaan, mutta hylkäsi sen tuuman; sillä jospa voi siten säilyisi, jäisihän maito, liha ja paljo muutakin vielä vaaraan. Eikä muutenkaan tuntunut sopivalta tavarain kätkeminen lukon taakse talon varsinaiselta emännältä.
Kotiin saavuttuansa ryhtyi hän koko oman perheen koolla ollessa, jopa Anna Maijankin kuullen selittämään, että sellainen järjestys kuin tähän asti ei käynyt päinsä, koska eri leivässä olosta ei kuitenkaan näyttänyt mitään tulevan. Sen tähden oli parasta ruveta yhteen leipään, sittehän ei tarvinnut mitään ruoan sissimistä käyttää.
Tämä päätös oli kaikille mieleinen, varsinkin emännälle, joka siten pääsi ikään kuin taakasta, sillä sinä tuo kotivarkaus kuitenkin oli, vaikka hän itse sitä ei siksi tunnustanut, joten vaikea vanhasta tavasta eroaminen pysyi hänellä vieläkin vaikeampana.
Mielellään sen tarjouksen otti vastaan myöskin Janne. Eihän nyt talvella ollut tiedossa mitään erityistä rahan ansiota eikä kesän tulojakaan varsin kosolta enää ollut säästössä, kun näet Janne ei vielä ollut oppinut pitämään kiinni pennistä.
Kului talvi eikä isäntä vielä huolinut vaatia yhteiseen kassaan Jannen vähiä ansioita; toivoi vain hänen itsestäänkin antavan sitte, kuin enemmän saapi kokoon.
Kuitenkin häntä vähän alkoi kiusoittaa, kun Anua Maija hankki muhkean "matamin talvipalton" sekä monta muuta vaatekappaletta, jotka näin talonpoikaisessa elämässä vähän vivahtivat joutavaan ylellisyyteen.
Kevään tullen läksi Janne etemmäksi ansiokkaampiin töihin ja lähetteli sieltä kesän pitkään silloin tällöin rahaa Anna Maijallensa, joka ne kaikki käytti tarpeihinsa, vai lieneekö säästänytkin, oli tietämätöntä, hän kun ei sitä kellekään ilmoittanut.
Vävyn poissa ollessa muuten kulki elämä hiljalleen, kuten ennen hänen muuttumistansa talon loisesta likeiseksi sukulaiseksi. Vävyn äidin olo talon yhteisessä elämässä ei näet paljoakaan vaikuttanut niin suuren perheen leivässä. Anna Maijalla nyt vain oli oma erityinen rahakukkaro sen sijaan, että hän ennen oli itselleen salakeinoilla rahaa neuvotellut.
Ensi lumen tultua syksyllä palasi Janne kesätöistään rikkaana miehenä, kuten Vaaran isäntä toivoi. Vaan eivätpä ne rahat hellinneetkään vävypojan tallesta yhteiseen rahastoon.
Odoteltuaan viikon, jopa parikin, eikö Janne toki arvaisi asiaa, otti isäntä sen viimein puheeksi.
"Kuules, Janne, meillä kun on elos yhteinen, niin pannaanpas yhteen ansiotkin. Minä ja Matti ansaitsemme auralla ja karjalla, sinä höylällä. Eikös niin?"
Janne ällistyi ja sitte loukkautui. Eikö hän muka ollut mies puolestansa hoitamaan omia asioitaan; pitikö hänen ruveta tekemään tiliä toiselle, joka ei edes ollut hänen vertaisensakaan sivistykseltä, vaativainen ukon rahjus vain.
Näin hän ajatteli, mutta ei kuitenkaan julki puhunut. Hän ääneti läksi isännän luota vanhaan tupaan ja istahti höyläpenkilleen asiata harkitsemaan.
Ylpeys, tuo poikamaisuuden sankaruus, ja järki nyt rinnustelivat miehen mielessä. Järki myönsi kohtuulliseksi isännän vaatimuksen, mutta ylpeys sittekin pääsi voitolle. Ei, hän ei mistään hinnasta ruvennut toisen palvelijaksi: johan hän sitä oli kylliksi kokenut oppiaikanaan; nyt hän toki jo saattoi olla oma isäntänsä.
Vaaran isäntä puolestaan joutui kahden pahan pulan väliin. Jos Jannen perhe oli eri leivässä, ei hänen kukkaroonsa siitä karttunut montakaan kymmentä markkaa, ja jos he pysyivät edelleen talon leivässä, jota nyt oli koetettu, meni heidän osansa ihan ilmaiseksi.
"Olkoonhan nyt sentään tällänsä tuota tuonemmaksi", arveli isäntä.
"Eivät he toki koko taloa tyhjäksi syö."
Ja sikseen se asia jäi.
Jannen palatessa kotiin oli Anna Maijalla ottaessaan häntä vastaan ollut sylissänsä kolmen kuukauden ikäinen poika. Tämä Junnu se nyt tuli isän silmäteräksi. Hänelle hän ensin nikkaroitsi uuden, muhkeaksi pitsatun kätkyen, vaikka jo tullessaan oli tuonut koko kolmekymmentä markkaa maksavat vaunut.
Olipa siinä muitakin omia töitä tehtävänä Anna Maijan tarpeiksi: piironki, jota ei ennestään ollut koko talossa millaistakaan, vaatekaappi, vetosänky, pesukaappi, tuoleja ja pieni pöytä.
Niitä tehdessä ja parhaan mukaan pitsaellessa kului aika jouluun saakka niin tarkkaan, että kylätöitä ei tullutkaan tehdyksi eikä noista omistakaan ehtinyt valmiiksi kuin puolet.
Kuitenkin oli Jannella kaiketi vielä kesäsäästöjä sen verta, että hän joululahjat kykeni ostamaan kaupunkilaisten tapaan. Ainakin hän niin teki. Junnu ei tietysti jäänyt unhotuksiin, päin vastoin häntä ikäisekseen tuli muistetuksi liiaksikin.
Kun aattoiltana sitte joulupukki ensi kertaa kaikkiansa kävi Vaaran talossa Jannen ostoksia antelemassa, ei isäntä enää malttanut olla virkkamatta:
"Kuulepas, Janne, riittääkö sinulla rahaa tuolla lailla kylvellä? Eikö Junnu tulisi toimeen vähemmälläkin? Enkä minäkään olisi pitänyt lukua näin koreasta piipusta."
"Tottahan tuota nyt tään verran jaksaa."
"Mutta säästähän veronmaksuun! Silloin minä tarvitsisin jonkun verran lisäksi omihini."
Jannen joulu-ilo sotkeutui. Hänenkö varoihinsa sitä nyt turvauduttiinkin! Mutta ei hän mitään vastannut eikä enää puhunut koko iltana.
Päästiin siitä kevättalveen.
Isäntä kerran pistihe myllylle jauhattamaan ja samalla kävi puodissakin.
Kauppias, kohteliaasti tarjottuaan tupakan, kysäsi ikään kuin ohi mennen:
"Yhdessäkö leivässä te olette vävynne kanssa?"
"No, niihän ollaan. Olisiko mitä?"
"Jannella on täällä vähänen asioita."
"Onko hän tänne velkaa? Paljoko sitä on?"
Kauppias kaivoi laatikosta parin viikon vanhan velkakirjan, jossa Janne sitoutui vaadittaessa maksamaan kuusikymmentä markkaa.
"E-en minä tästä mitään tiedä. Maksakoon itse velkansa, ei minulta riitä rahaa tähän."
"Otan minä eloakin."
"Ettäkö sitte taas saisitte myödä jauhoja sijaan. Ei, näkyvät ne elot tänä vuonna menevän vielä omina tarpeina."
"Jääköön sitte toistaiseksi."
Kotiin palattuansa hyvin pahoillaan kysyi isäntä kuitenkin leppeästi
Anna Maijalta:
"Mihinkäs tarpeesen te kauppiaalta rahaa otitte?"
Anna Maija säikähti.
"Sieltähän kauppiaan linjasta olisit nähnyt, jos olisit katsonut."
Muuta vastausta isäntä ei saanut tyttäreltään eikä Jannelta senkään vertaa. Mutta arvaamalla hän aavisti ainakin osan tuosta summasta kuluneen Junnun leikkikaluihin, joita melkoisen tiheään oli tuotu ja jotka aina seuraavana päivänä olivat ramuina tai ihan rikki.
Tuli veronmaksun aika ja Janne silloin antoi apellensa viisikymmentä markkaa.
Isäntä ällistyi. Mistä Janne nyt oli rahaa saanut?
"Entäs se puotivelka?”
"Maksettu", kuului lyhyt vastaus.
Vielä pahemmin kummastui isäntä, mutta mitään selkoa ei hänelle annettu.
V.
Kansakoulusta päästessään oli Vaaran Mikko jo melkoisen vanttera, kuudentoista vuoden ikäinen miehen alku, niin että hän voimiltansa kyllä olisi kyennyt melkeinpä mihin työhön hyvänsä. Isänsä laittoihin hänelle kelpo viikatteen kuntoon ja käski kanssansa niitylle, kun helpompien kevätkesän askareiden jälkeen joutui kiireinen, vaan viehättävä heinäaika.
Läksihän Mikko tietysti, ei hän toki kehdannut suoraa käskyä vastustaa, vaikka aikaisin nouseminen tuntuikin hyvin vaikealta nyt äkistään; siihen astihan ei mikään pakko ollut ajanut häntä ylös ennen kuin itsestään heräsi.
Mikko niitti päivän hiljakseen ja toisenkin, ja isän teräväksi hioma viikate alkoi jo luistaa täyttä vauhtia, niin että heinä pystyyn jäi joka lyönniltä, kunnes uusi lyönti sen työnsi laidemmalle. Tämä antoi myöskin työn intoa muuten vastahakoiselle mielelle, niin että Mikko toisen päivän iltarupeamalla yltyi kilpaamaan vahvan niittomiehen päiväläis-Pekan kanssa.
Mutta kolmantena aamunapa sitte uni painoihin silmäluomia niin sanomattoman suloisesti ja koko ruumis tuntui niin perin raukealta, että Mikon oli varsin vaikea herätä.
Pääsi hän sentään viimein seisalleen, sai terävän viikatteen käteensä ja astui pitkään haukotellen työpaikalle etäällä toisten jäljestä.
Siellä kun hän yritti lyömään, tuntui lapaluu rusahtavan ja samoin niin oudosti naksahti toinenkin, kun oli viikatetta siirrettävä takaisin päin; ne ruskivat niin, että tulisirkkuset silmissä lentelivät, ja tuota kesti koko aamurupeaman, vähitellen sentään heiketen.
Nyt se vasta työ tuntui työltä ja Mikolle pyrki kyyneleet silmiin herumaan. Ei toki "aika mies" sentään kehdannut ruveta säännöllisen itkun tekoon, mutta aamiaisella hän virkahti:
"Isä, enköhän minä pääsisi lyseoon?"
"Ahah, viikateko se sellaista pani päähän?"
"Niin no, eihän tuo ole niittäminen hauskaa."
"Hauskaako sitte aina pitäisi olla! Ei, poika hyvä, ei missään ole aina hauskaa. Jospa siellä koulussa rupeat taas vehkeilemään, niin menevät hukkaan rahat ja aika. Herrastut vain siellä vielä enemmän, niin että sitte et ollenkaan kykene työn tekoon. En minä kuitenkaan jaksa kouluttaa sinua papiksi asti."
"En minä papiksi pyrkisikään. Jospa edes muutaman luokan saisin käydä, niin pääsisinhän paremmin puotiin taikka postikonttoriin, niin kuin Solisevan Heikki; hänellä jo kuuluu olevan palkkaakin."
"No, tuumitaanpahan tuota sitte tarkemmin. Tee nyt tämä kesä työtä; ei siitä ruumiille vahinkoa tule."
Nyt Mikko toivon elvyttämänä tarttui paremmalla innolla viikatteesen ja parin päivän kuluttua lakkasivat lapaluut naksahtelemasta.
Syksymmällä pantiin Mikolle koko kuorma evästä mukaan, niin paljo, että arveltiin riittävän koko lukukaudeksi, ja Matti kyyditsi hänet lyseokaupunkiin, hankki asunnon erään kauppiaan taloon, toimitti miehen lyseon kirjoihin ja jätti omiin hoteihinsa.
Lukemiseen Mikolta ei juuri nimeksikään aikaa kulunut. Koulussa kun läksyt aina edeltä päin hyvästi valmistettiin, oppi hän ne jo siitä eikä viitsinyt edes kirjojakaan kuljettaa pulpetistaan asuntoonsa. Täten hän sai enimmän aikansa viettää vallan jouten.
Puodin rusina- ja sokurileipä-laatikot erittäin kutkuttivat Mikon suuta. Senpä tähden hän eräänä päivänä kysyi kauppiaalta, eikö saisi joutoaikanaan olla puodissa apumiehenä, ja saikin tuon mieleisensä luvan.
Silloinkos Mikko ilostui! Ja puodissa hän rupesi oleskelemaan niin ahkeraan, että monestikin oli koulusta myöhästyä. Ja varsinkin hän aina tunkeutui punnitsemaan kaikenlaista makeistavaraa, sitähän oli samalla niin helppo pistää kouran täysi taskuun sekä oman suun varalle että koulussa yksitellen myötäväksi. Jos ei näitä tällä keinolla saanut, keksi hän pian toisia. Hän asettui viattoman näköisenä seljin seisomaan jonkun laatikon kohdalle, raotti sitä hiljalleen ja yht'äkkiä, milloin toisten puotimiesten silmä välttyi, kouraisi laatikkoa.
Muuten oli Mikko hyvä kirjoitusmies. Kauppias sen tähden rupesi pitämään häntä apulaisena kirjain pidossa, antaen hänen siirrellä muistikirjasta pääkirjaan velaksi annoksia, ja oli varsin tyytyväinen hänen työhönsä.
Onnistuipa hänelle hyvin koulussakin. Opettajat pian huomasivat hänen taitonsa, kyselivät häneltä, mitä kaikkea hän oli lukenut, ja huomattuaan sen enimmäkseen vastaavan koko ensi luokan kurssia, siirsivät hänet kahden kuukauden kuluttua toiselle luokalle. Tosin hän ei ollut kansakoulussa lukenut kieliä, vaan hyväntahtoiset opettajat yksityisesti kotonaan maksutta luettivat sen, kuin häneltä puuttui.
Joululuvalle päästäessä Mikko jo korotettiin kevätlukukaudeksi senkin toisen luokan ensimmäiseksi mieheksi.
Jo ennen lukukauden loppua oli kauppias kysynyt Mikolta, eikö hän jäisi jouluajaksi kokonaan puotiin, niin saisi kevätlukukaudella häneltä ruoankin, että sitä ei tarvitsisi niin etäältä kotoa vetää.
Tietysti Mikko mielihyvällä otti vastaan sellaisen tarjouksen ja kirjoitti kotiinsa, että oli tarpeeton tulla häntä noutamaan.
Päästyänsä varsinaiseksi puotipojaksi tuli Mikko rohkeammaksikin ja verotti, paitsi makeislaatikkoja, silloin tällöin myöskin rahastoa. Joulun edellä se kävikin helposti, kun ihmisiä kuhisi puodissa kuin markkina-aikaan ja silloin tietysti olisi toisten puotilaisten ollut vaikea pitää häntä silmällä, jos olisivat häntä epäilleetkin, mutta nythän ei vielä kellään ollut siihen aihetta.
Kävipä sitte kaupungin postimestari jouluvierailulla kauppiaassa ja sattui kertomaan, että hän mielellään ottaisi ylimääräisen kirjurin avukseen, kun itse jo oli vanha eikä oikein viitsinyt kirjoitella kaikkia kirjoitettaviansa.
Kauppias esitti Mikkoa, kiittäen häntä nöyräksi ja teräväksi pojaksi.
Hänet heti kutsuttiin sisään ja pantiin näytteeksi kirjoittamaan. Käsiala oli kyllin kelvollinen. Lisäksi kauppias vielä näytteli kirjoistaan Mikon tekemiä tilejä, jotka kaikki olivat siistit ja puhtaat.
Oli vielä yksi paha este vastuksena. Miten tulisi mies toimeen postikonttorin työssä, kun postimestarin ei omasta puolestaan kannattanut maksaa palkkaa muuta kuin nimeksi eikä postilaitos alussa maksanut mitään.
Tähänkin sentään keksittiin keino. Kauppias lupasi antaa ruoan ja asunnon, jos Mikko suostui olemaan hänellä konttorityössä, milloin jouti postikonttorista.
Miksipä Mikko sitä ei olisi luvannut. Seuraavana päivänä hän meni rehtorin puheille, joka häntä myöskin kehoitti ottamaan paikkaa, eli ei hänellä ollut halua lukea pitemmälle ja lupasi antaa erotodistuksen vast'edes, milloin sitä tarvittiin.
Näin joutui Vaaran Mikko uudelle uralle, vaan ei siitä mitään kotiinsa ilmoittanut; "ehtiihän tuo", ajatteli hän.
Työ sujui hyvin molemmissa paikoissa muutamia viikkoja.
Kauppias vähitellen alkoi luottaa Mikkoon yhä enemmän ja viimein antoi nimessään hänen kuitata ja tuoda postikonttorista myöskin vakuutetut ja sisäänkirjoitetut kirjeet, kuten hän jo ensi päivästä asti oli tuonut vakuuttamattoman postin.
Kerran hänellä niin ikään postikonttorista tullessaan oli taskussa kolme sisäänkirjoitettua kirjettä kauppiaalle tuotavana. Miten hän niitä siinä astuessaan sormillansa näpelöitti, niin tuntuikin yksi olevan auki. Hän heti tempasi sen silmäinsä eteen, ja kas! auki se tosiaankin oli; gummia oli kiinni pannessa liian vähän kostutettu, niin että kuoren kieli oli itsestään auennut, lakkaamatta kun kirje oli. Ja tuosta pilkutti kirjeen välistä kaksikymmenmarkkasen laita.
Jo ojensi Mikko kielensä kostuttaakseen gummia ja pannakseen kirjettä kiinni. "Maltas!" kuiskasi ääni. "Ota ensin rahat pois! Pistä sitte kiinni!"
Neuvo tuntui hyvältä. Olihan tilaisuus erittäin hyvin sopiva.
"Mutta se on varkautta!" kuului toinen ääni.
"Älä koske! Älä petä luottamusta!"
"Kukapa sen älyää. Onhan kauppiaan kirjeistä ennenkin välistä ollut rahaa poissa."
Ja seteli livahti Mikon taskuun, kuoren reuna sipasi Mikon kieltä ja kirje sulkeutui.
"Entä jos kauppias nyt on kotona, niin huomaa hän kirjeen kosteaksi!" kuului taas ääni. Mutta se oli tuon ensimmäisen äänen kavalaa varoitusta peittämään jälkiä.
"Astuskelenpahan vähän ja huiskuttelen kirjettä, niin pianhan se kuivaa!" miettikin Mikko varoituksen johdosta, ja niin hän myöskin teki.
Sitte hän astui rohkeasti puotikammariin ja antoi postin kauppiaalle, joka tosiaankin oli kotona, kuten Mikon paha henki oli peljännyt.
Kauppias avasi kirjeet.
"Kas, eihän tässä olekaan rahaa, vaikka pitäisi olla kaksikymmentä markkaa!" kummasteli hän.
"Ehkä onkin lähettäjältä jäänyt panematta. Onhan tuota välistä ennenkin tapahtunut", kiirehti Mikko selittämään.
"Eipä tämä mies juuri helposti erehdy. Vaan saattaneehan tuo sentään joskus tapahtua tarkallekin."
Siihen se asia jäi. Sillä kun kauppias kirjoitti kirjeen lähettäjälle, että rahaa ei tullutkaan, vastasi hän kyllä muistelevansa panneensa kirjeesen setelin; mutta koska hän sentään ei muistanut niin tarkkaan, että olisi voinut sen valalla vahvistaa, lähetti hän saman summan uudestaan.
Tämän kepposen jälkeen Mikko ei muutamaan kuukauteen koskenut puodissa eikä konttoreissa mihinkään toisen omaisuuteen. Omatunto tarvitsi aikaa tottuakseen siihenkin, joka jo oli tehty.
Sattuipa sitte kevättalvella varsinainen postin-ekspeditööri tarvitsemaan viikkokaudeksi vapautta, mennäkseen katsomaan heikkona sairastavaa vanhaa isäänsä ja postimestari asetusten mukaan antoikin hänelle virkavapautta kahdeksaksi päiväksi sekä määräsi Mikon siksi ajaksi hoitamaan ekspeditöörin virkaa.
Mikko sai kirjeiden säilytysarkun avaimen ja ryhtyi työhönsä.
Lähtevän postin hän selvitti sukkelaan ja säännöllisesti. Samoin ensimmäisen tulleenkin postin. Kaikki vakuutettu posti samoin kuin sisäänkirjoitettukin tuli kirjoihin ja sitte kukin kirje, kelle oli menevä.
Postiljoonit selvitellessään vakuuttamatonta kirjekasaa löysivät yhden, jossa oli päällekirjoitus "Mikko Vaaralalle", ja antoivat sen heti hänelle.
Kiireen kähinässä Mikko pisti sen taskuunsa ja avasi vasta asunnossaan.
"Rakas Veli!" luki hän ja katsahti lopusta nimeä. "Kas vain, hyvinpä Anna Maija onkin oppinut kirjoittamaan. No, johan hän on opetellutkin monta vuotta. Mitäs hän sitte kirjoittaa?"
"Meillä täällä kotona on hyvin ikävät asiat. Me, taikka oikeastaan Janne, vaikka tiesinhän minäkin asian, tulimme ottaneeksi puodista minkä mitäkin pikku tavaraa, ja kauppias niistä otoista vaati Jannelta velkakirjan tässä pari viikkoa sitte. Nyt on hän isältä tinkinyt maksua siitä velasta. Eikä siinä kyllä. Isä toivoo ja on pyytänytkin Jannelta rahaa veronmaksuun, vaikka kyllä minä tarkkaan tiedän hänellä itselläänkin olevan. Niin, miten tästä nyt selvittäneenkään. Arvelin, että ehkä sinä sieltä, kun olet kaupungissa, voisit paremmin hankkia sata markkaa tai vähän runsaammin ja lähettäisit sitte minun taikka vielä paremmin kauppiaan nimeen. Maksaisimmepahan sitte, kuin tässä vähän ehdimme eläytyä ja Janne varmeta työn saantiin. Muuten sotkeutuu kotieloksemme kokonaan. Tiedäthän, että isän näpistä raha ei vähällä heltiä eikä ole hänen silmiinsä katsominen mikään leikin teko. — Pikaista vastausta odottava sisaresi Anua Maija."
Mikko luki loppuun ja luki uudestaan alusta.
"Ahah, vai on isä siellä taas urkkimassa toisten salaisuuksia. Kyllä nyt pitäisi siskoa auttaa pulasta, mutta miten saada rahaa?"
Tätä mietiskellen hän pistäytyi puotiin, seisattui seljin rahalaatikon kohdalle ikään kuin ulos katselemaan, ja vips! yksi seteli livahti hiljaa auki vedetyn laatikon raosta Mikon kouraan.
Puotikammariin palattuansa vilkasi hän saaliisensa ja huomasi sen kaksikymmen-markkaseksi.
"Alkuhan tuossa on," arveli varas, "mutta lisää vielä tarvitaan.
Eiköhän… Niin kyllä sen pitäisi käymän päinsä, jos vain sattuu."
Mietteissään istuskeli hän sen illan ja nukkui yönsä rauhattomasti, nähden unta, miten isänsä ahdisteli sekä häntä että Anna Maijaa salailemisesta ja vilpistelemisestä.
Aamusilla herätessä häntä äköitti isän loppumaton halu pitää kaikkia holhouksen alaisuudessa. Miksi ei kukin muka saanut hoitaa omia asioitaan.
Hän kaivoi arkustansa sievän hopeisen, luuvartisen sinetin, jonka ennen kansakoulussa ollessaan oli muutamilla karamelleilla itselleen narrannut eräältä kumppaniltaan, joka puolestaan oli sen saanut tädiltään, mutta ei voinut sitä itse käyttää, siinä kun oli vallan toiset kirjaimet kuin hänen nimessään.
Tämän sinetin Mikko pisti taskuunsa.
Oli juuri postin lähtöpäivä. Kauppias kirjoitteli omassa kammarissaan kirjeitä koko kasan, pani muutamiin rahojakin ja lukitsi ne sinetillänsä sekä toi ne konttorihuoneesen Mikolle postiin vietäväksi ja sisäänkirjoitettavaksi.
Vapisevin käsin otti Mikko kirjeet vastaan.
Vielä ei ollut kiirettä postikonttoriin Hän siis pisti kirjeet taskuunsa ja jatkoi työtään kauppiaan konttorissa. Mutta kun kauppias poistui ottaen nurkasta kepin käteensä, josta Mikko arvasi hänen lähteneen kävelemään, kävi hän kiireesti lukkoamassa kaikki konttorin ovet, jääden itse sisälle.
Kotvasen kuluttua hän läksi astuskelemaan postikonttorille päin järven rannatse ja pysähtyi siihen ikään kuin huviksensa heittelemään kiviä veteen. Yksi niistä välähti niin omituisen kirkkaasti ja muutenkin lentää vikuroitti niin oudosti ilmassa, että onkipojat huudahtivat: "mikäs se sellainen kivi oli!" Vaan Mikko mitään vastaamatta jätti heidät sitä itseksensä arvailemaan.
Päivälliseltä Mikko nousi kesken, valittaen päätänsä kivistävän, ja riensi kirjoittamaan sisarelleen. Saatuansa kirjeen valmiiksi kääri hän sen sisälle rahaa ja päälle puhdasta paperia, sulki kaikki kuoreen ja piirsi siihen sisarensa nimen. Kirjoittipa hän sitte vielä toisenkin kirjeen kotipaikkansa kauppiaalle, pyytäen häntä antamaan mukana olevaa kirjettä Anua Maijalle. Pistettyään sitte kaikki suurempaan kuoreen piirsi hän siihen takanojaisilla kirjaimilla osoitteen ja työnsi iltapäivällä postikonttoriin mennessään kirjeen laatikkoon, että kenenkään ei pitänyt lähtöpaikassa tietämän sen häneltä lähteneen.
Hyvän aikaa meni kaikki entistä menoaan? Mikko, oltuaan muutamia päiviä levoton, alkoi jo nukkua rauhallisesti ja unhottaa koko asiaa. Varsinainen ekspeditööri palasi ja Mikko taas ryhtyi apulaiskirjurin töihin.
Eipä aikaakaan, niin saapui kauppiaalle yht’aikaa kaksi kirjettä, joissa ilmoitettiin hänen lähettämistänsä kirjeistä olleen rahat poissa ja samalla lähetettiin hänelle nähtäväksi kuoret, joiden sinettejä ilmoituksen tekijät eivät tunteneet kauppiaan omiksi.
Vieraat ne olivatkin ja kauppias heti katsoi kirjoistaan, minä päivänä ne oli lähetetty.
Mikko oli konttorissa läsnä.
"Sinähän nämä veit postikonttoriin?"
"Niin muistelen."
"Oliko näissä silloin nämä sinetit?"
"Sitä en muista", vastasi Mikko rohkeasti.
Parin päivän kuluttua saapui vielä kaksi samanlaista valituskirjettä ja kauppias huomasi kaikkein neljän koskevan samana päivänä lähetettyjä kirjeitä.
Kauppias ensin epäili Mikkoa ja koetti tutkiakin häntä, mutta turhaan.
Viimein hän ilmoitti asian viskaalille.
Tosin näytti viskaalinkin mielestä olevan syytä epäillä Mikkoa, mutta koska häntä vastaan ei mitään varmaa todistusta ollut, vaan päin vastoin kauppiaankin täytyi todistaa hänestä vain hyvää, jäi asia pitkällisten tutkintojen jälkeen lepäämään, kunnes joku sattuma toisi syyllisen ilmi.
Kauppias, jonka luona Mikko asuskeli, piti puoli pakosta työssään häntä koko juttuajan. Mikko taas malttoikin mieltänsä pitkän ajan, niin että jätti puotilaatikonkin rahat rauhaan eikä koskenut mihinkään vieraasen tavaraan. Kun hän sitä paitsi oli uuttera työssään, alkoi kauppias jälleen luottaa häneen.
Heti ensimmäisen poliisitutkinnon jälkeen oli Mikko kirjoittanut kotiinsa ja silloin vasta kertonut, millä tavalla hän oli joutunut apulaiseksi postikonttoriin, sekä sivumennen ilmoittanut, että häntä nyt epäiltiin rahakirjeiden avaamisesta, vaan vakuuttanut olevansa aivan viaton.
Vaaran isäntä ensin säikähti, vaan tarkemmin ajatellen kuitenkin luuli kerrassaan mahdottomaksi, että hänen poikansa, jota hän oli niin hartaasti ohjannut totuuden tielle, olisi voinut tehdä sellaista. Niinpä hän pian unhottikin koko asian.
Mutta sen sijaan emäntä ja Anna Maija aavistivat pahaa, varsinkin viimemainittu, joka juuri samaan aikaan, kuin tuo varkaus oli tapahtunut, oli veljeltään saanut paljon rahaa. Eivät he sentään kellekään ilmaisseet arvelujansa, eivätpä edes toinen toiselleenkaan. Salaileminenhan olikin heidän tapansa. Kauan he molemmat levottomina itsekseen odottelivat vielä pahempia uutisia, vaan kun niitä ei kuulunut, rauhoittuivat hekin vähitellen.
VI.
Runsas vuosi oli kulunut siitä, kuin vaaralaiset viimeksi Mikolta kirjeen saivat. Sen jälkeen hänestä ei ollut kuulunut hyvää eikä pahaa, niin että isäntä jo alkoi käydä levottomaksi, varsinkin kuin ei Mikko edes ilmoittanut sitäkään, miten tuo juttu päättyi.
Matin pystytellessä juhannuskoivuja rappusten eteen astua tallusteli pienoinen poika pihaan ja ojensi kaukaa kirjettä, sanoen:
"Tämä lähetettiin sieltä postikonttorista; sanottiin olevan sillä kiire."
Matti katsahti, huomasi kuoresta oudot postimerkit, jätti siihen koivun kallellensa reikään, jonka oli lomalla lyönyt kovaan maahan, ja riensi tupaan, jossa koko muu väki oli kuka missäkin juhlan vastaan oton puuhassa.
"Mistähän tämä lienee, koska sillä kuuluu kiire olevan, ja noin vieraat ovat merkitkin?"
"Avatkoon Liena ja lukekoon!" virkkoi isäntä hätäilemättä, vaan kuitenkin keskeyttäen työnsä, jona tällä kertaa olikin vain leikkikärrien teko lapsille.
Liena luki:
"Englannista 10 päivänä kesäkuuta 18.. Rakas Isä ja Rakkaat Omaiseni kaikki!"
"Mitä, Mikkoko se Englannista kirjoittaa? Mikä hänet on sinne vienyt?"
Liena jatkoi tämän isännältä ilmi päässeen ihmettelyn ja oudostelun jälkeen:
"Sanon: rakkaat, sillä nyt tosiaankin tunnen, että kaikki te olette minulle sangen rakkaat, vaikka en ansaitsekaan teidän rakkauttanne, minä, kelvoton poikanne! Älkää nyt vain kauhistuko, kun sanon: minä olen pakomatkalla Amerikkaan."
Isännältä kuitenkin, varoituksesta huolimatta, putosi veitsi kädestä. Emäntä synkistyi muodoltaan. Anna Maija vavahti, eikä Liena hetkisen aikaan saanut sanaakaan tulemaan suustansa. Matti seisoi, rohkenematta katsoa kehenkään.
"Niin, pakomatkalla olen," luki viimein Liene edelleen, "mutta jo tällä lyhyellä matkalla olen myrskyn kourissa ehtinyt kylliksi tuntea nykyisen ilman katkeruutta.
"Että kokonaan ette tuomitsisi minua, kerron pakoni syynkin. Ehkäpä se olisi opiksi Anna Maijalle, että hänen lapsistaan ei tulisi minun kaltaisiani."
Anna Maija varustautui uhoitellen ottamaan vastaan opetusta.
"Muistatte kaiketi vielä postijutun, johon olin sekautunut, vaikka asia raukesi, kun ei ollut riittävää, todistusta. Minä se kuitenkin olin syyllinen rahain häviämiseen kirjeistä."
"Eihän vain liene juuri niitä rahoja tänne minulle lähettänyt!" virkkoi Anna Maija hämmästyksissään, siten tunnustaen asian, jota oli tähän asti niin tarkkaan salannut kaikilta.
"Lähettikö hän sinulle rahaa!" sanoi isäntä vapisevalla äänellä. "Oh, nyt alan arvata, mistä Janne silloin sai puotivelan maksuun, vieläpä antoi minullekin. Voi minua onnetonta! voi Mikko raukkaa!"
"Mikä raukka hän on; sano varas, niin osuu paremmin paikalleen!" lausui juhlallisesti emäntä.
"Älä tuomitse, että sinua ei tuomittaisi! — Luehan edelleen, Liena!"
"Mutta ainoa todistus minua vastaan", kirjoitti Mikko, "olisi ollut eräs vanha sinetti, jolla kauppiaan kirjeet lukitsin jälleen kiini; vaan se makasi salassa järven pohjassa. Tutkinnon päätyttyä määräsi oikeus nuo kirjekuoret pantavaksi seurahuoneen ravintohuoneesen lasikaappiin ja alle kehoituksen kelle hyvänsä niiden tuntijalle ilmoittamaan viskaalille.
"Nyt viime toukokuussa kuulin saman pojan, jolta sen sinetin ennen kansakoulussa sain, tulevan meidän kaupunkiimme puotikirjain hoitajaksi toiselle kauppiaalle. Hän ihan varmaan nyt jo onkin tuntenut sinetit, jos vain on sattunut käymään niitä katsomassa. Minun ei sopinut jäädä sitä odottamaan.
"Ajattelin jo hukuttautua ennen hänen tuloansa. Vaan isäntäni juuri siihen aikaan hankki minulle passin ja lähetti Pietariin tavaran ostoon sekä varusti mukaani 3,000 markkaa, jotka minun olisi pitänyt vaihtaa Pietarissa Venäjän rahaksi.
"Kun nyt tämän tiedätte, ette varmaan suuresti kummastelle, että pankista en markoista ottanutkaan Venäjän, vaan Englannin rahaa, ettekä sitäkään, että nyt olen täällä ja tänä iltana jo matkalla vieläkin etemmäksi.
"Mutta sen sijaan hyvinkin ehkä kummastelette, mikä minut pani varastamaan. Anna Maija kertokoon syyn tähän varkauteeni, jota nyt pakenen. Vaan se ei olekaan ainoa. Kipinästä tuli syttyy. Kotoa minä sain näpistelemisen ja salailemisen ensi alun äidin ja Anna Maijan esimerkistä, ja olen sitä sitte koko kouluaikani vähitellen näin pitkälle jatkanut."
Emäntä kalpeni ja Anna Maija alkoi äänensä nyyhkiä.
"Antakoon äiti minulle anteeksi tämän syytöksen, niin kuin minäkin hänelle annan anteeksi.
"Katkerasti kadun tekojani ja sydämmestäni soisin, että Jussi-veli säilyisi joutumasta niille teille, joilla minä nyt olen.
"Kahden vaiheella olen ollut, palaanko nyt heti saamaan rangaistustani vai menenkö edelleen. Tuntoni olisi rauhallisempi lähtemään takaisin, vaan eihän tuo rangaistus tuonempanakaan minulta karkaa.
"Jos Jumala, jota tuskin rohkenen Isäksi sanoa, vaan jonka armoon kuitenkin tästä hetkestä tahdon luottaa, jos Hän antaa minulle ansaitsematonta menestystä Amerikassa, suoritan rehellisesti takaisin kaksinkertaisesti joka pennin, mikäli varastelemisiani muistan.
"Älkää minua liian ankarasti tuomitko. Kun Amerikkaan päästyäni ja sieltä jonkin työpaikan löydettyäni kirjoitan osoitteeni, tottahan silloin ilmoitatte, miten siellä kotona jaksatte ja voitteko antaa anteeksi surevalle Mikolle, jolla nyt on varkaan ja kirjevarkaan nimi."
Pitkään aikaan ei kukaan kyennyt mitään virkkamaan. Isännän leuat vapisivat; emäntä istui kalpeana, kuin kuolema olisi kylmin kourin häneen kosketellut, mutta itkemättä; Anna Maija ulisi. Ainoastaan Matti ja Liena näyttivät olevan rauhallisemmat, vaikka kyyneliä heidänkin silmistänsä valui. Ei kukaan ehtinyt ajattelemaan toisensa tilaa eikä tunteita.
"Äiti, mikä sinulla on?" keskeytti Jussi hätäisellä äänellä kolkkoa äänettömyyttä, kun huomasi äitinsä katseen.
Isäntä arvasi Mikon syytöksen sattuneen liian syvälle. Astuen vaimonsa luo ja ottaen häntä kädestä sanoi hän leppeästi:
"Antoihan Mikko sinulle anteeksi ja Isällä tuolla ylhäällä on paljo anteeksi antamasta, jos vain sen uskolla ja luottamuksella omistat."
Silloin emännältä ensin tunkeutui rinnasta syvä huokaus ja sitte alkoivat kyyneleet jokenaan juosta. Hän oli aivan nääntyä itkuunsa.
Omin voimin hän ei jaksanut nousta. Isku oli kuitenkin tullut liian yht'äkkiä ja tehnyt liian syvän haavan. Hän sairastui vuoteen omaksi.
Juhannus unhottui Vaaran asujamilta
Huomenna kirkkoon lähtiessä seisoi Matilta viistoon jäänyt koivu vielä kallellaan. Isäntä sen käänsi pystyyn ja painoi saappaansa kantapäällä maata ympärille lujempaan.
Isäntä ja Matti ne vain kirkkoon läksivätkin astumalla. Liena ja Anna
Maija sekä Jussi jäivät kotiin lapsia ja sairasta hoitelemaan.
Jumalanpalveluksen jälkeen astui pappi, kun lähtövirsi oli veisattu, uudelleen saarnatuoliin kuulutuksia lukemaan, koska juhannus silloin sattui olemaan sunnuntaipäivänä.
Ensimmäiseksi luki hän erään, jossa kaikkia kehoitettiin ottamaan kiinni ja vangitsemaan olinpaikaltaan poistunutta Mikko Vaaralaa, joka oli epäluulon alainen suljettujen kirjeiden avaamisesta ja niistä rahain ottamisesta sekä sitä paitsi 3,000 markan viemisestä kanssansa.
Tämä oli Vaaran isännälle melkein pahempi isku kuin eilinen kirje. Ilman Matin apua hän tuskin olisi jaksanut paeta pois häntä tähysteleväin ihmisten edestä. Pääsivät he sentään metsäpolulle ja sitä myöten kotiinsa, tapaamatta säälimättömiä katselijoita.
Jo samana iltana saapui nimismies tiedustelemaan Vaarasta, oliko siellä Mikon olinpaikka tiettynä. Isäntä näytti hänelle Mikon kirjeen. Siihen tyytyen poistui kruunun palvelija ja lähetti saamistansa tiedoista kertomuksen asianomaiseen paikkaan.
Muutamien päivien, ehkä viikkokauden kuluttua saapui Jannelta työpaikalta kirje, jossa hän kutsui perhettänsä pois "varkaiden pesästä". Anna Maija totteli, mutta selitteli kotiväelle Jannen vain ikävän tähden tahtovan perhettä luokseen. Niinpä vaaralaiset eivät lähtöä estelleetkään, mutta eivät myöskään aavistaneet lähtijäin sille tiellensä jäävän. Janne näet syksyllä asettui kaupunkiin, kuten Vaaran isäntä alun pitäin oli tahtonut.
Mikon kohtalo ei ollut vaikuttamatta Anna Maijaan; hänestä tuli toimellinen nikkarin matami, johon osaltansa vaikutti myöskin ero isänkodista, sillä eihän kaupungissa enää ollut niin suurta kiusaustakaan tuohon salailemispaheesen.
Kauan sairasti Vaaran emäntä, mutta viimein noustessaan tautivuoteelta olikin hän terve sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja sielun parattuapa vasta ruumis olikin ruvennut paranemaan.
Hän niin häpesi entistä käytöstänsä, että pitkään aikaan ei sietänyt salailemisesta puhuttavankaan, ja ryhtyi varsinkin Jussia totuttamaan suoravaisuuteen ja totuuteen, joka hänelle onnistuikin, kun näet Jussi oli tähän asti enimmiten pysynyt Lienan seurassa ja sieltä päin saanut monta hyvää neuvoa ja nuhdetta.
Anna Maijan jouduttua pois kotoa johtui emännälle taas mieleen sisar Mari, joka oli pysynyt unhotuksissa kauan aikaa. Kun hän viime aikoina oli kokonaan lakannut käymästä Vaarassa, lähetti emäntä jo sairaana ollessaan Lienan häntä noutamaan. Siitä pitäin taas Mari kävi usein eikä koskaan lähtenyt tyhjin käsin, vaan ei kuitenkaan saanut mitään enää salaa eikä milloinkaan viimeistä leipää. No, eipä Liena laskenutkaan leipävarastoa niin vähäksi hupenemaan.
Jussin ei ollut mieli tehnyt kouluun, vaan ahkera hän kuitenkin oli lukemaan, ja Liena opetti hänelle, mitä itse taisi. Olipa jo muutama vuosi Vaarassa pidetty sanomalehtiäkin ja niistä Jussi aina ensinnä muista otti selon sekä iltapuhteina kertoeli muulle kotiväelle.
Mikko aikaa myöten suoritti kaikki varastamansa rahat runsaine korkoineen takaisin. Mutta se hänen toivonsa, että hän vielä kerran pääsisi takaisin Suomeen, ei näyttänyt toteutuvan, sillä eipä häntä kuulunut, vaikka hän viime rahakirjettä lähettäessään oli sanonut noin puolen vuoden kuluttua itsekin tulevansa. Vaan siitä kului kaksikin vuotta, eikä mitään tietoa tullut, mikä oli hänellä viipymisen syynä.
Eräänä iltana sitte Jussi, käytyänsä päivällä noutamassa sanomalehdet postikonttorista, luki niistä muun muassa:
"Englannin rannalta on merestä äskettäin löydetty pullo, jonka sisällä ollut, erään raskaslastisen laivan kapteenin jo vuosi sitte tekemä kirjoitus ilmoittaa laivan ruvenneen vuotamaan ja vajonneen kaikkine väestöineen ja matkustajineen, jotka on lueteltu ja joiden joukossa on myöskin ollut eräs monta vuotta Amerikassa oleskellut suomalainen Mikko Vaarala."
Vaaran isännälle herahti kyynel silmään. Kadonneen pojan näkemisen toivo siis oli todella kadonnut.
Toinnuttuaan surun ensi tuskasta virkkoi hän äänellä, jonka soinnusta kuului vakavuutta:
"Ihmeelliset ovat Herran tiet! Sen koston Hän siis oli Mikolle valmistanut. Levätköön hän rauhassa syvässä haudassaan!"
"Niin ihmeelliset ovat tosiaankin Herran tiet!" myönsi emäntäkin, jolle Mikon lankeemus oli tullut nousemiseksi. Ja saman tunnustivat kaikki muutkin.