Muriel vastasi kiihkeästi:
"Tahdon pois täältä. Heti. Minä matkustan kotiin. Tätä paikkaa minä vihaan."
"Ja kaikkia täällä olevia?"
"Milt'ei."
Äänensävy oli uhmaava. Hän tunsi taistelevansa vapautensa puolesta, ja taistelu olikin paljon vaikeampi, kuin miksi hän oli sen kuvitellut.
"Ainoa, jota et vihaa, on varmaan mrs Musgrave", sanoi Nick tyynesti. "Tiedätkö jo että hän matkustaa piakkoin Englantiin? Ehkä tahdot lähteä hänen kanssaan?"
Toivo elpyi jälleen Murielin sydämessä.
"Yksinkö hänen kanssaan?" kysyi hän.
"Niin, minä en seuraa mukana", selitti Nick. "Matkustan Khatmanduun viettääkseni siellä lempiviikkojani."
Tytön katse ilmaisi jälleen toivottomuutta.
"Älä laske leikkiä kanssani, Nick", sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. "En voi kestää sitä."
"Laskenko minä leikkiä?"
Hän tarttui kiihkeästi Murielin käteen. Sormuksen jalokivet kimaltelivat lampun kirkkaassa valossa. Nick kosketti sitä.
"Ota se takaisin", pyysi tyttö.
"Sitä en tahdo tehdä", vastasi Nick. "Enhän pakota sinua sitä sormessasi pitämään, mutta säilytä se sen lupauksen muistona, jota nyt pyydän sinulta."
"Lupauksen?" kuiskasi Muriel.
Nick ei katsonut häneen. Puoliksi ummistetuin silmin tarkasti hän sormusta.
"Niin, annan sinulle vapautesi takaisin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että lupaat minulle…"
"Mitä?" kysyi tyttö vavisten.
"Jotakin aivan helppoa", vastasi Nick. "Ehkä naurat pyynnölleni, mutta jos niin teet, niin voithan silloin luvatakin. Tahdon nimittäin, että lupaat tulla minun luokseni ja avoimesti sanoa, jos mielesi muuttuisi ja sinä haluaisit tulla vaimokseni."
Hän puhui aivan tyynesti ja odotti kärsivällisenä tytön vastausta.
"Onko se siis päätetty?", jatkoi Nick.
"Tahtoisin mieluummin olla sellaista lupaamatta, sillä en milloinkaan muuta mieltäni."
Nick katsahti häneen.
"Siinä tapauksessa on sinun vielä helpompi luvata se minulle."
Hän piteli yhä Murielin kättä omassaan, vaikka tyttö koetti vetää sen pois.
"Hyvä Nick, älä vaadi minulta sitä", pyysi hän totisena.
"Tahdotko mieluummin, että nyt heti menemme naimisiin?"
Muriel hypähti pelästyneenä ylös ja Nick nousi myöskin yhä pitäen tytön kättä omassaan. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet.
"Täytyykö minun valita toinen tai toinen?" kysyi Muriel läähättäen.
"Täytyy."
Tytön vastarinta lauhtui vähitellen. Miksi oli tuo lupaus hänestä niin vastenmielinen? Miksi sykkikään hänen sydämensä niin kiivaasti ajatellessaan mitä tähän lupaukseen sisältyi?
"Olkoon niin, minun täytynee kai luvata", sanoi hän sitten. "Lupaan siis sen. Mutta en milloinkaan muuta mieltäni siinä asiassa, Nick, en milloinkaan."
Nick loi häneen omituisen, käsittämättömän katseen. Näytti siltä, kuin hän ei olisi kuullut Murielin viime sanoja.
"Nyt olet sinä tehnyt lupauksesi", sanoi Nick. "Nyt on minun vuoroni.
Vannon, etten koskaan tule mieheksesi, ellet sinä minulta sitä pyydä."
Hän suuteli tytön kättä vitkaan ja kunnioittavasti; mutta kun hän jälleen kohotti päänsä, hymyili hän taasen kuten ennenkin ja Murielilta pääsi helpotuksen huokaus.
"Kaikki on siis jo ohi", sanoi Nick kevyesti. "Matkusta takaisin
Englantiin ja mene jälleen kouluun. Opi uudelleen olemaan nuori."
Nämä olivat Nick'in viime sanat hänelle. Hän viipyi vielä hetkisen, ja Muriel tunsi sydämessään jotakin, joka pyrki päivänvaloon, ja joka viilsi kipeästi hänen sisimmässään.
Samassa oli Nick poissa. Muriel kuuli hänen hyräilevän jotakin valssinsäveltä. Nyt oli hän siis saavuttanut tarkotuksensa, mutta se ei tuottanut hänelle lainkaan iloa.
Nick oli jättänyt hänet ainiaaksi.
XVII.
Eräs tervetuliaistoivotus.
"Kas noin", sanoi Daisy asettaen päänsä kallelleen ja katsellen kättensä työtä. "Ellei Blake oikein ihastu tästä mestarityöstäni, niin luulenpa hänen saavan viettää yönsä ulkosalla."
Muriel poistui akkunan luota.
"Ulkona sataa lunta", sanoi hän hymyillen ja katseli Daisyn työtä, pitkää, punaista paperikoristetta, johon oli valkoisin kirjaimin sommiteltu sanat: "Tervetultuasi, uljas urho."
"En ole koskaan uskonut, että Blake voisi olla urhoollinen", sanoi Daisy. "Hän on niin ujo, hiljainen ja lempeä. Tule, niin ripustamme koristeemme eteisen ovelle. On niin hauskaa jälleen tavata hänet, eikö totta?" kysyi hän pujottaen kätensä Murielin kainaloon.
"Niin on", vastasi Muriel hieman vapisevalla äänellä.
Hänen mieleensä muistuivat taasen elävästi ne olosuhteet, joissa hän oli Blake Grangen viimeksi nähnyt. Kahdeksan pitkää kuukautta oli siitä jo kulunut, mutta haava oli yhäti avonainen. Tuo kauhea muisto oli käynyt yhä selvemmäksi, veri jähmettyi aina hänen sitä ajatellessaan. Hän tunsi ei olevansa toisten naisten kaltainen. Ehkä oli kohtalon kirjaan kirjotettu, että hän aina tulisi olemaan erilainen kuin muut. Mitkään huvit eivät häntä viehättäneet. Mutta silti ei hän suinkaan ollut kylmä ja harkitseva. Jos hän olisi ollut sellainen, eivät Daisy ja Muriel olisi niin hyviksi ystäviksi tulleet. Mutta Daisynkaan seurassa ei hälvennyt hänen arkuutensa, niin läheisesti oli se liittynyt hänen luonteeseensa. Syvän surunsa kätki hän sisimpäänsä. Daisy ja Muriel ymmärsivät toisiansa sanoitta, sillä Daisylläkin oli sydämessään salaisia sopukoita, joita hän tuskin itsekään uskalsi tutkistella.
"Blake-parka", sanoi Daisy, "miten häntä mahtaneekaan palella. Kunhan ei tohtori Ratcliffe vain unohtaisi lähettää automobiilia häntä vastaan."
"Ah, hän ei milloinkaan mitään unohda", sanoi Muriel.
"Se on kyllä totta, häneen voi aina luottaa", myönsi Daisy. "Hän on ehkä liian säntillinen, mutta sellaisiahan ovat kaikki lääkärit. Minä kunnioitan häntä suuresti ja samalla tahtoisin kohdella häntä kuin rippi-isääni tunnustamalla kaikki syntini hänelle."
"Miksi et sitä tee?" kysyi Muriel.
"Siksi, että pelkään häntä", vastasi Daisy hyräillen iloista säveltä. "Jim Ratcliffe on ollut Willin holhooja. Will ja Nick ovat kasvaneet yhdessä ja tohtori Jimmillä on varmaankin ollut paljon huolta ja vaivaa noista molemmista nuorista herroista."
Nick'in nimeä mainittiin sangen harvoin heidän keskensä, vaikkakin hänen velipuolensa oli Daisyn lääkäri ja ystävä ja tämä siten oli yhdyssiteenä heidän välillään. Muriel pysyi aina vaiti, milloin Nick'ista oli puhe. Daisy ei ollut koskaan kuullut hänen mainitsevan sitä nimeä.
Kun Daisy oli saanut koristeellisen tervetuliais-toivotuksensa ripustetuksi paikoilleen, istuutui hän Murielin viereen takan eteen. Daisyn posket punottivat ja silmät säteilivät. Muriel ei muistanut ystävänsä koskaan olleen niin onnellisen ja viehättävän näköisen kuin tällä hetkellä.
"Sinäpä näytät iloiselta", sanoi Muriel.
"Niinpä niin, iloinen olenkin. Blake ja minä olemme aina olleet sangen hyviä ystäviä. Hiljaa, kuulen askelia."
Hän juoksi ovelle, mutta tulija olikin vain kirjeenkantaja. Daisy näytti pettyneeltä.
"Kirje Williltä", sanoi hän pannen kirjeen taskuunsa. "En ymmärrä,
miksi Blake viipyy. Eihän hänelle vain liene onnettomuutta tapahtunut.
No, jopa vihdoinkin kuulen auton tulevan ja erotan jo tohtori
Ratcliffen äänen."
Hän juoksi avaamaan porttia ja toivottamaan ystäviään tervetulleiksi.
Muriel vapisi kuullessaan lempeän, hiljaisen äänen ja hetkiseksi kätki hän kasvot käsiinsä kokonaan niiden muistojen vallassa, joita tuo ääni hänessä herätti.
Kohottaessaan jälleen päänsä näki hän heidän astuvan sisälle, Daisyn ilosta säteilevänä, Blaken komeana ja sotilaallisen ryhdikkäänä miellyttävä hymynsä huulillaan.
Blake ei heti häntä huomannut, eikä Muriel mennyt häntä vastaan. Daisy vei serkkunsa Murielin luo.
"Tässä, Blake, on Muriel Roscoe. Tiedät kai että asumme yhdessä."
Blake ojensi, kätensä tervehtääkseen.
"Suokaa anteeksi, miss Roscoe", sanoi hän hymyillen. "Ettepä usko, miten minusta on hauskaa saada jälleen nähdä teidät."
Hänen katseensa oli ystävällinen ja rehellinen ja hän puristi sydämellisesti tytön kättä. Muriel ei saanut sanaa suustaan ja Blake kääntyi kohteliaasti Daisyn puoleen.
"Tohtori Ratcliffe sanoi sinun pyytäneen häntä noutamaan minut asemalta. Olitte kumpikin sangen ystävällisiä."
Daisy tervehti tohtoria ja alkoi laskea leikkiä hänen kanssaan.
"Tiesin teidän tulevan Blaken kanssa, tohtori Ratcliffe. Te ette siis lainkaan luota minuun."
"Siihen minulla on pätevät syyni", vastasi tämä pudistaen Daisyn hameesta lumihiukkasia. "Onko teistä järkevää juosta meitä vastaan tällaisessa lumimyrskyssä? Will on uskonut teidät minun huostaani, siksi tunnenkin raskasta edesvastuun tunnetta."
Tohtori Ratcliffe oli tosiaankin mies, joka herätti kunnioitusta. Hän oli kookas ja roteva, parta harmahtava, viikset mustat ja hänellä oli erinomaisen terävät, läpitunkevat silmät. Hänen puhetapansa oli lyhyttä ja suoraa eikä hän milloinkaan teeskennellyt. Mutta siitä huolimatta oli hän sangen suosittu henkilö.
"Miten on pojun laita?" kysyi hän.
Daisy kävi äkkiä vakavaksi.
"Hän sairastaa hampaiden puhkeamista. Ayah on siellä. Olkaa ystävällinen ja menkää katsomaan pienokaistani."
Jim Ratcliffe nyökäytti päätään ja astui portaita ylös. Tultuaan ylempään kerrokseen, kuuli hän Murielin, joka oli kiiruhtanut hänen perässään, sanovan: "Saanko minäkin tulla?"
"Miss Roscoe", vastasi hän, "minulla on teille terveisiä tyttöseltäni. Olga pyytää teitä hockey-kilpailuihin ensi lauantaina. Olen luvannut suostuttavani teidät tulemaan."
Muriel oli hämmästyneen näköinen.
"En ole pelannut sitä kokonaiseen vuoteen. Siitä asti kuin kävin koulua…"
"Miten vanha olette?" keskeytti tohtori Ratcliffe hänet.
"Täytän pian kaksikymmentä, mutta…"
"Kuulkaahan, lapseni, tästä lähin kutsun teitä vain Murieliksi", sanoi hän ystävällisesti hymyillen. "Olen jo kauan tahtonut puhua kanssanne terveydestänne, mutta ette ole sitä suvainnut. Nyt puhun teille ystävänä. Sitä paitsi ei esteleminen auta, sillä Olga on tottunut saamaan tahtonsa täytäntöön. Kas niin, luvatkaahan nyt."
Näkyi selvään, ettei Muriel tahtonut vastata myöntävästi. Hän ei tahtonut antaa elämän temmata itseään pyörteisiinsä. Rannalla tahtoi hän vain istua katsellen virran pyörteitä. Sitäpaitsi oli hän vielä niin heikko, ettei jaksanut yrittääkään mitään.
"Tyttärenne on sangen ystävällinen ajatellessaan minua", sanoi Muriel, "mutta minusta ei ole hänen seurakseen, enkä jaksaisikaan sinne lähteä. Minä väsyn niin helposti. En ole sairas, olen vain niin uupunut. Ja sellainen kai tulen olemaan koko ikäni", lisäsi hän hiljaa.
"Joutavia", murahti tohtori Ratcliffe. "Teiltä puuttuu vain liikuntoa ja raitista ilmaa. Menkää ulos luomaan lunta pakkasella ja pyryilmalla. Te istutte liiaksi yhdessä kohdin. Siitä seuraa lopuksi kouristus. No, tahdotteko totella minua?"
Muriel naurahti, mutta silmät näyttivät yhä vakavilta. Alakerrasta kuului Daisyn iloinen ääni:
"Mutta hyvänen aika, Blake, en enää ollut tuntea sinua. Olet hirveästi laihtunut. Vieläkö tunnet Wara-linnotuksen nälkälakon seurauksia? Sinä olet miltei samanlainen luuranko kuin Nick Ratcliffekin kuusi kuukautta sitten."
Blaken vastausta ei kuulunut. Tohtori Ratcliffe huomasi kauhistuneen ilmeen Murielin surullisilla kasvoilla ja ymmärsi heti, miten hänen laitansa oli, vaikka ei tyttö sitä muuten näyttänytkään.
"Tästä päivästä alkaen", puhui hän, "otan teidät huostaani. Ellette muuten tule hockeykilpailuihin lauantaina, tulen minä noutamaan teidät."
Hänessä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Nick'ia, mutta Muriel tiesi hänen pitävän sanansa yhtä varmasti, kuin Nick Ratcliffekin.
XVIII.
Blake Grange.
"Nyt saatte vähän aikaa olla kahden kesken", sanoi Daisy, "sillä minun täytyy olla pienen poikani luona sillä aikaa, kun ayah menee hieman ulos."
Muriel istui matalalla tuolilla takkavalkean ääressä.
Kapteeni Grange astui hänen luokseen. Hän oli luonteeltaan ujo ja Murielin hermostuneisuus teki hänet vieläkin epävarmemmaksi. Hän ei tiennyt, miten katkaista hiljaisuuden.
Lopuksi sanoi Grange hieman rasittuneesti:
"Olette kai kuullut, miss Roscoe, että Nick Ratcliffe on vaikeasti haavottunut?"
"Nick haavottunut? Milloin? Ei, sitä en ole kuullut."
Blake Grange tunsi valinneensa onnettoman puheenaiheen.
"Luulin teidän tietävän sen", sanoi hän. "Hän tuli takaisin meidän luoksemme Simlaan ja yhtyi rangaistusretkikuntaan. Minä olin silloin sairaana, siksi en tavannut häntä, mutta kuulin hänen olleen aivan hurjan taistelussa. Kaikki luulivat hänen saavan Viktoria-ristin, mutta huhu kertoo hänen kieltäytyneen sitä vastaanottamasta."
"Sanoitteko, että hän haavottui?" kysyi Muriel hiljaa.
Vaikka ei Grangella ollutkaan erikoisen tarkkaa huomiokykyä, ei hän kuitenkaan koskaan muistanut nähneensä traagillisempaa ilmettä, kuin tällä hetkellä kuvastui Murielin silmissä.
Hän vastasi vastahakoisesti:
"Hänen käsivartensa haavottui viimeisessä taistelussa. Pitkään aikaan ei hän huolinut turvautua lääkäriin, mutta lopulta oli se välttämätöntä. Nyt hän on jo paranemaan päin, sanoi hänen veljensä vast'ikään."
Muriel olisi kernaasti tahtonut kuulla enemmän, mutta samalla tuntui hänestä vastenmieliseltä kysellä.
"Miss Roscoe", sanoi Blake äkkiä, "vaivaako teitä tämä puheenaihe?"
"Ei", vastasi Muriel suorasti. "En voisi puhua siitä vierasten ihmisten kanssa, mutta teidän kanssanne kyllä puhelen siitä."
Hymyillen tarttui Blake hänen käteensä ja puristi sitä.
"Puheleminen ei juuri ole minun helpoimpia puoliani, mutta en mistään hinnasta tahtoisi tuottaa teille ikävyyksiä. Minä toin muassani teille koko joukon esineitä, jotka ovat kuuluneet isällenne ja jotka sir Reginald Basset pyysi minun tuomaan teille. Menenkö hakemaan ne?"
"Menkää, menkää", vastasi tyttö kiihkeästi. "Olen niin hartaasti toivonut saavani isästäni jonkun muiston."
Blake poistui hetkeksi huoneesta. Takaisin tullessaan antoi hän Murielille savukekotelon, kynäveitsen, pienen rukouskirjan ja muutamia muita pikkuesineitä. Tyttö painoi ne kiihkeästi rintaansa vasten.
Sitten avasi hän pienen rukouskirjan siitä paikasta, johon isä oli pannut merkin, ja lause, joka ensin sattui hänen silmiinsä, oli hänen isänsä lyijykynällä lehden reunaan piirtämä: Omnia vincit amor.
Murielistä tuntui, kuin olisi hän saanut sähköiskun. Jälleen tunsi hän Nick'in pitävän hänen kättään omassaan ja koskettavan sormusta. Mutta hän ei tahtonut antautua sen tunnelman valtaan. Hän tahtoi poistaa mielestään kaikki sellaiset ajatukset. Nuo sanat, joihin isä-vainajakin oli uskonut, eivät saaneet häntä kahlehtia.
Oli kyllä mahdollista, että rakkaus voitti kaiken, sillä olihan isäkin niin uskonut. Mutta eihän sitä valtaa, joka Nick'illa oli häneen nähden, suinkaan voinut kutsua rakkaudeksi? Rakkaushan oli jotakin puhdasta ja pyhää, se oli jumalallinen tuli, josta kaikki maailman pienet valot saivat sytykettä.
Eikä rakkaus tuntenut lainkaan pelkoa, ja hän tunsi kuin kuoleman kauhua ajatellessaan tuota muistoa, joka seurasi häntä kuin kauhea aave.
Hän säpsähti äkkiä, kuin Blake tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle hiljaisella, ystävällisellä äänellään.
"Älkää murehtiko noin katkerasti", sanoi hän. "Teillähän on ystäviä.
Minä kyllä tiedän, miltä teistä tuntuu, sillä minullakin on ollut suuri
suruni. Mutta se haihtuu vähitellen. Suokaa minun olla ystävänne.
Toivon niin hartaasti sitä."
"Kiitos", vastasi Muriel hiljaa.
"Olin niin pahoillani, kun en minä saanut viedä teitä pois Warasta", sanoi Blake huomaamatta lainkaan, miten paljon parempi olisi ollut, ettei hän olisi jatkanut tuota puheenaihetta. "Minä olisin saanut sen tehdä, mutta minä… minulla ei ollut kyllin tarmoa luvatakseni tehdä niin, kuten vaadittiin."
"En ymmärrä teitä", vastasi Muriel ihmeissään. "Minä en ole koskaan voinut käsittää, miksi juuri Nick valittiin suojelijakseni, sillä olisin paljon mieluummin tahtonut teidät."
"Se olikin minulta sangen pahasti. Olen usein soimannut itseäni sen johdosta. Mutta Nick on minua kylmäverisempi, hän ei koskaan joudu pois suunniltaan. Sitäpaitsi on hänessä jotakin häikäilemätöntä, jota minulta kokonaan puuttuu."
Hän hymyili, kuin olisi hän soimannut itseään sen johdosta.
"En ymmärrä, mitä tarkotatte", vastasi taasen Muriel.
"Sitä on vaikea selittää", sanoi Blake empien. "Katsokaahan, sen, joka otti teidät pelastaakseen, täytyi olla valmis kaikkeen. Tiedättehän, millaisia petoja alkuasukkaat useimmiten ovat. Isänne tahtoi saada vakuuden siitä, että te ette joutuisi heidän käsiinsä. Ei siis ollut kysymyksessä ainoastaan teidän puolestanne taisteleminen, ymmärrättekö? Sen olisimme jokainen tehneet viime veripisaraamme, mutta isänne täytyi vaatia meiltä vielä enemmän. Ja Ratcliffe oli ainoa, joka tahtoi tehdä sen lupauksen. Hän on niin omituinen ihminen. Kenraali Roscoe valitsi hänet teidän suojelijaksenne sen tähden, että hän tiesi voivansa luottaa Nick'in kylmäverisyyteen."
Muriel tuijotti häneen herkeämättä.
"Tarkotatteko, että minut olisi ammuttu?" kysyi hän vihdoin.
Blake nyökäytti päätään.
"Isänne katsoi sen välttämättömäksi ja me muut myöskin. Mutta Marshall ja minä emme voineet ottaa sitä tehdäksemme. Nick yksin siihen suostui."
"Nick yksin", toisti Muriel hitaasti. "Minusta tuntuu väliin siltä, kuin olisi Nick oikea paholainen."
Hän käänsihe selin Blakeen. Tässä oli siis tuon arvotuksen selitys ja syy, jonka perusteella hänen isänsä oli valinnut juuri Nick'in. Nyt ymmärsi hän kaikki.
Samassa tuli Daisy takaisin. Laskien kätensä hyväillen Blaken olkapäille sanoi hän hiljaa:
"Tulehan katsomaan pienokaistani, Blake. Hän nukkuu parhaillaan aivan sikeästi."
Blake nousi ylös.
"Mielelläni", sanoi hän. "Tiedän pitäväni hänestä, koska hän on sinun poikasi."
Heidän mentyään huomasi Muriel Daisyn pudottaneen miehensä kirjeen lattialle. Hän otti sen ylös ja näki kirjeen olevan vielä avaamatta.
Omituisesti hymyillen laski hän sen pöydälle.
"Voittaneekohan rakkaus sittenkään kaiken?" ajatteli hän itsekseen.
Sillä rakkautta näkyi olevan varsin monenlaista.
XIX.
Olga Ratcliffe.
"Hyvin osattu! Mainiosti, Muriel!", huudahti ilakoiden tohtorin reipas, neljäntoistavuotias tytär Olga hockeykentällä.
"Olen niin iloinen", jatkoi hän. "Toivoin niin hartaasti sinun osuvan maaliin."
Olga Ratcliffe oli vilkas ja älykäs sinisilmäinen tyttönen, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta. Ensi kerran hänet nähdessään tuntui hän Murielista vastenmieliseltä, sillä niin suuressa määrin muistutti tyttönen sitä miestä, jonka Muriel tahtoi kokonaan unohtaa. Mutta kun he sitten lähemmin tutustuivat toisiinsa, katosi vastenmielisyys. Olga omasi taidon päästä niiden suosioon, joihin hän kiintyi ja Muriel oli hänen varsinainen lemmikkinsä, vaikka muiden oli vaikea ymmärtää mikä tuossa vakavassa, hiljaisessa tytössä herätti vilkkaan tyttösen mielenkiintoa. Muriel, jolla ei ollut sukulaisia eikä ystäviäkään, Daisy Musgravea lukuunottamatta, ei voinut ajan pitkään vastustaa Olgan ystävällisyyttä ja nyttemmin tapasivat he toisensa useasti.
Muriel oli kovasti pelännyt, että tohtori Ratcliffe ja hänen perheensä tietäisivät hänen olleen kihloissa Nick'in kanssa, mutta hänen pelkonsa haihtui vähitellen, kun he eivät koskaan sanallakaan maininneet hänen oleskelustaan Intiassa. Ja vähitellen heräsi hänessä toivo, että Nick tästälähin kuuluisi menneisyyteen, ja että se juopa, joka nyt heitä erotti, olisi niin syvä, että se ainiaaksi heidät erottaisi.
Mutta kuitenkin oli hänen sisimmässään jotakin, joka pakotti hänet ottamaan selvää Nick'in kohtalosta. Kapteeni Grangen ilmotus teki hänet rauhattomaksi, vaikka hän kuinka koetti olla siitä välittämättä.
Hän tuumi itsekseen, voisikohan Olgalta saada jotakin tietää ja kun sen päivän hockey-peli oli lopetettu ja Muriel seurasi Olgaa hänen kotiinsa teelle, koetti hän johtaa puheen Nick Ratcliffeen.
Se kävikin odottamattoman helposti. Olga aivan säteili ilosta, kun
Nick'in nimi mainittiin.
"Oi, tunnetko Nick'in? Eikö hän olekin ihastuttava. Minulla on hänen valokuvansa, se täytyy minun välttämättä näyttää sinulle. Pidätkö sinäkin hänestä? Hän on ollut sairas. Isä oli niin vihainen hänelle, kun hän ei tahtonut tulla kotiin parantumaan. Hän olisi aivan hyvin voinut matkustaa kotiin sairastodistuksella, mutta hän ei tahtonut. Mutta on sentään paljon mahdollista, että hän vielä tulee, sanoo isä. Ehkä hänen täytyy tulla. Se riippuu siitä, miten haavan käsivarressa käy. Isä tahtoo, että hän jättäisi armeijan ja asettuisi asumaan maatilalleen. Nick'illa on suuri maatila noin kahdentoista peninkulman päässä täältä, sen sai hän eräältä tädiltään. Isän mielestä pitäisi tilanomistajan asua tilallaan, jos hänellä suinkin on siihen varaa. Ja Nick voisi päästä parlamenttiin, jos vaan tahtoisi, sillä hän on lahjakas ja rikas. Mutta siitä ei kannata puhua, sillä siihen hänellä ei kuitenkaan ole halua."
Olga kietoi kätensä Murielin vyötäisille ja sanoi hyväilevällä äänellä:
"Olen niin iloinen, että sinäkin pidät Nick'ista. En tiedä ketään, josta minä enemmän pitäisin. Hän kirjottaa hirveän pitkiä kirjeitä minulle, mutta niitä en koskaan näytä kenellekään, eikä hänkään näytä minun kirjeitäni. Kunhan olemme juoneet teetä, haen tuon valokuvan."
XX.
Eräs uutinen.
"Olen tuumannut kysyä", sanoi Grange hieman arkaillen, "haluaisitteko te ratsastella kanssani sen ajan, jonka vielä viivyn täällä?"
"Minäkö?" kysyi Muriel luoden katseensa häneen.
He olivat parhaillaan paluumatkalla kirkosta ja kumpikin oli kulkenut ajatuksissaan kotvan aikaa.
"Daisylta on urheilu tällä haavaa kielletty", selitti Orange, "mutta ajattelin, että te mahdollisesti…"
"Sangen kernaasti", vastasi Muriel. "En ole ratsastanut sitten kun
Simlassa. Yksin ratsastaminen ei juuri ole hauskaa."
Muriel tunsi yhä paremmin viihtyvänsä Blake Grangen seurassa. Daisy oli vielä jokseenkin heikko terveydeltään, siksi jäivät Blake ja Muriel usein kahdenkesken ja pian heistä tulikin hyvät ystävät.
Muriel ihaili suuresti kapteeni Grangea ja huomasi ilokseen tämänkin viihtyvän hänen seurassaan. Tämä ystävyys levitti kuin päivänpaistetta hänen harmaaseen yksitoikkoiseen elämäänsä. Surun ja muistojen raskas taakkakin alkoi tuntua kevyemmältä. Olipa hetkiä jolloin hän saattoi kokonaan unohtaa menneisyyden kauhut.
Grange ja Muriel ratsastivat nyt joka päivä yhdessä ja nämä ratsastusmatkat olivat tytön ainaisena ilon aiheena. Kevät teki tuloaan ja tämäkin siten osaltaan vaikutti häneen elähyttävästi ja virkistävästi. Toisinaan näytti hän jo varsin iloiselta ja onnelliselta, eikä tohtori Ratcliffe enää tyytymättömänä rypistänyt tuuheita kulmakarvojaan hänet tavatessaan.
Sekä Muriel että Grange olivat liittyneet Olgan hockeyklubiin. Blake
Grange, jolla oli erinomaisen kaunis ja koulutettu ääni, lauloi usein
Daisylle, jolloin Muriel aina häntä säesti.
Täten viettivät he kolmen kesken sangen rattoisaa elämää. Päivät vierivät nopeaan. Jos Grange joskus puhui poislähdöstään, keskeytti Daisy hänet heti. Hänellähän oli lomaa aina syyskuuhun asti ja sinnehän oli vielä niin pitkälti.
Mutta sattuipa sitten jotakin, joka särki tämän pienen joukon hiljaisen onnen.
Eräänä maaliskuun iltapäivänä, kun Grange ja Muriel ratsastivat tohtori Ratcliffen asunnon ohi, juoksi Olga heitä vastaan ilosta säteilevänä ja huudahti:
"Oletteko ja kuulleet tuon suuren uutisen? Hurraa! Hurraa?"
Ratsastajat pysähtyivät.
"Isä sai kirjeen noin tunti sitten", kertoi Olga ihastuneena. "Nick tulee kotiin! Nick tulee kotiin! Etkö olekin iloinen, Muriel? En ole ollut näin onnellinen vielä milloinkaan."
Muriel ei vastannut. Jostakin syystä oli hänen hevosensa käynyt rauhattomaksi ja hän koetti kaikin tavoin sitä tyynnyttää.
Hetken epäröityään kysyi Grange:
"Miksi hän tulee kotiin? Onko hän saanut lomaa sairautensa vuoksi?"
Olga nyökäytti päätään.
"Hän ei voinut jäädä sinne kesäkuumaksi. Haava ei ole vielä parantunut. Hän ei mielellään tulisi, mutta hänen on pakko niin tehdä. Hän saapuu tänne huhtikuun loppupuolella. Minun mielestäni olisi hänen pitänyt saada Viktoria-ristin. Kapteeni Grange, minkätähden ei hänelle ole sitä annettu?"
Grange ei osannut vastata tähän kysymykseen. Hän kehotti Olgaa kysymään
Nick'ilta itseltään.
Yht'äkkiä antoi Muriel ratsulleen lähtömerkin ja Grange seurasi häntä sangen huolestuneena.
Nuoren tytön kasvoilla huomasi hän saman jäykistyneen, hajamielisen ilmeen kuin heidän puhuessaan ensi kertaa Wara-linnotuksesta.
Hetken vaitiolon jälkeen alkoi Muriel puhua jostakin vähäpätöisestä asiasta, ääni kuulosti aivan rauhalliselta. Blake huomasi, että vaikka isku olikin osunut häntä arkaan kohtaan, ei hän ainakaan tahtonut sitä näyttää.
Hiljalleen ratsastaen saapuivat he siten kotiin ja erosivat portilla.
XXI.
Blaken lupaus.
Kuultuaan uutisen Blakelta tuli Daisy iloiseksi.
"Tiesin hänet niin viisaaksi, että tulisi", sanoi hän.
Kun hänen serkkunsa kysyi, mitä tuo lause tarkotti, ei hän tahtonut sitä selittää.
"Olen luvannut Murielille, että en milloinkaan puhu siitä. Hän on niin herkkä tuohon asiaan nähden."
Iltapäivällä, Daisyn mentyä lastenkamariin, meni Grange Murielin luo arkihuoneeseen. Kasvoillaan harvinaisen päättävä ilme asettui hän Murielin viereen akkunan luo. Ulkona oli aivan tyyntä ja tähdet kimaltelivat kirkkaasti taivaan laella.
Hetken perästä katsahti Muriel Grangeen.
"Menemmekö puutarhaan?" ehdotti Blake. "Täällä tuntuu niin painostavalta."
Hän toi tytölle päällysnutun ja he menivät ulos. Keväisessä ilmassa oli orvokin tuoksua.
Muriel pysähtyi veräjällä ja laski kätensä veräjäpylväälle.
"En tiennyt, että olin niin kiintynyt tähän paikkaan", sanoi hän. "Eikö olekin ihmeellistä? Olen tosiaankin ollut onnellinen täällä, vaikka en ole sitä ennen ymmärtänyt."
"Tänä iltana ette varmaankaan ole onnellinen", sanoi Blake.
Muriel ei väittänyt vastaan.
"Olen niin väsynyt", sanoi hän vain.
"Syy ei ole ainoastaan se", väitti Blake varmalla äänellä,
"Muistatteko, että kerran lupasitte pitää minua ystävänänne, miss
Roscoe?"
Muriel katsoi häneen ja Blake huomasi hänen olevan aivan kalpean.
"Muistan", vastasi tyttö.
"Pitäkää siis lupauksenne. Kertokaa minulle, mikä saattaa teidät onnettomaksi?"
"Ettekö sitä ymmärrä?" kysyi tyttö vitkaan.
"En. Tiedän, että Olga Ratcliffen uutinen sen vaikutti, mutta en tiedä miksi. Selittäkää siis minulle."
"Kyllä koetan. En ole koskaan voinut puhua siitä kenellekään, en edes Daisylle, sillä Daisy on hänen ystävänsä. Mutta teidän laitanne on toisin. Luulen, että te ette pidä hänestä, vai miten?"
Grange epäröi hieman.
"Niin pitkälle en tahdo mennä", sanoi hän vihdoin. "Me tulemme mainiosti toimeen toistemme kanssa, mutta emme milloinkaan ole olleet läheisiä ystäviä. Minun mielestäni on hän niin tunteeton."
"Tunteeton!" sanoi Muriel väristen. "Hän on paljon pahempi. Hän on julma, hirvittävän julma. Mutta siinäkään ei ole vielä kylliksi. Hän on niin pelottava, niin yliluonnollisen voimakas."
Grange astui askeleen lähemmä kuullessaan Murieliu pelästyneen äänensävyn.
"Luulen, että liioittelette hänen julmuuttaan ja voimaansa", sanoi hän. "Minä puolestani pidän häntä vain omituisena ihmisenä. Muistan jonkun sanoneen, että hänellä on käärmeenlumoojan silmät, ja minusta se onkin sangen kuvaavaa häneen nähden. Mutta vakuutan teille, ettei hänessä ole mitään yliluonnollista sekä ettei hänellä ole sen suurempaa valtaa teidän suhteenne, kuin minkä itse hänelle suotte."
Muriel huoahti:
"Tiesin, että te ette minua ymmärtäisi", sanoi hän. "Antaisin mitä tahansa päästäkseni häntä tapaamasta, kun hän tulee tänne. Mutta en tiedä, miten se olisi mahdollista. Hän varmaankin tulee minua tapaamaan enkä minä voi sitä estää."
Grange seisoi aivan hiljaa ja tuijotti eteensä.
Murielista tuntui kuin helpotukselta puhua yhä edelleen.
"Jospa minä kuitenkin pääsisin pois täältä! En tiedä mihin menisin.
Enkä voisi nyt juuri jättää Daisyakaan."
"Miksi luulette Ratcliffen tulevan teitä tapaamaan? Onko hän luvannut tulla?"
"Ei, mutta… minä tunnen sen. Hän on niin säälimätön. Hän muistuttaa minusta kotkaa, joka syöksee saaliinsa kimppuun. Teidän mielestänne minä kai luulottelen itselleni kaikenlaisia asioita, ja voipa niin ollakin. Mutta kerran sanoi hän minulle, että minä kuulun hänelle ja ettei hän milloinkaan minua päästäisi. Sen sanoi hän siellä vuorilla, enkä ole koskaan voinut sitä unohtaa."
Grangesta tuntui, kuin olisi Muriel nyyhkinyt. Tytön epätoivo viilsi hänen sydäntään.
"Älkää olko niin epätoivoinen", sanoi hän. "Miten hän on voinutkaan teidät noin pelottaa."
"Kaikki on minun syyni", nyyhkytti Muriel. "Jospa minä olisin vahvempi ja jos minulla olisi vielä isäni. Mutta olen näin yksinäinen ja avuton."
"Pieni raukka!" sanoi Grange hellästi. "Te tarvitsette jonkun, joka pitää teistä huolta."
Muriel koetti rauhottua. Oli harvinaista nyt enää, että mielenliikutus sai hänet näin kokonaan valtoihinsa.
"En minä aina ajattele tällä tavoin", sanoi hän. "Pelästyin kovin, kun kuulin Nick'in tulevan kotiin. Mutta kai minä vähitellen totun siihen ajatukseen. Älkää enää muistelko sanojani. Ehkäpä viisastun vuosien kuluessa."
Muriel yritti nauraa, mutta ei voinut.
Grange otti hänen kätensä omaansa ja katseli häntä ihmeissään.
"Muriel, minun on niin vaikea puhua. Minä voin vain iskeä suoraan asiaan. Te tarvitsette jonkun, joka teitä suojelee! Ettekö soisi minun rupeavan sellaiseksi? Tahdotteko, antautua minun hoivaani?"
Ääni kuulosti jännittyneeltä. Grange pelkäsi pelottavansa Murielia, loukkaavansa häntä, niin, hän miltei pelkäsi sitä vaikutintakin, joka pakotti hänet näin puhumaan.
Muriel kääntyi äkkiä häneen päin.
"Mieluummin teidän hoivaanne, kuin kenenkään muun", sanoi hän vakavasti.
Grangen epäily katosi ja hän veti tytön hiljaa luokseen.
"Tule siis turviini, Muriel", sanoi hän hellästi. "Minä lupaan olla turvanasi, niin että ei kenkään saa sinua pelottaa."
Muriel nojautui turvallisena kuin lapsi hänen olkaansa vasten. Hän oli niin peräti väsynyt yksinäisyyteensä.
"Tiedän olevani hyvässä turvassa luonasi", sanoi hän.
"Niin toivon", vastasi Grange vakavasti ja epäröityään hetkisen kumartui hän suutelemaan tyttöä otsalle.
Muriel säpsähti ja vetäytyi pois. Eräs hetki muistui elävästi hänen mieleensä. Hän näki toiset kasvot lähellään, kalpeat ja laihtuneet, näki silmäparin, jotka paloivat kuin tulikekäleet, jotka eivät milloinkaan uneen ummistuneet ja kuuli omituisen rauhattoman äänen puhuvan katkonaisia sanoja, jotka kuuluivat kuin rukoukselta. Mutta sanoja ei hän saattanut erottaa.
Sama hirveä pelko valtasi hänet taasen kuin silloinkin, sama raju pakenemisen halu heräsi hänessä ja hän painautui nyyhkien Grangen rintaa vasten.
"Lupaa minulle, että et minua milloinkaan jätä", pyysi hän kiihkeästi.
Grange oudostui hänen kiihkeyttään, mutta tytön mielenliikutus herätti vastakaikua hänen sydämessään ja hän vastasi hellästi ja vakavana.
"Vannon, että en sinua koskaan heitä. Voit luottaa minuun. Kukaan ei saa riistää sinua minulta."
Murielista tuntui, kuin olisi hän pitkien, raskasten taistelujen jälkeen avoimella merellä vihdoin päässyt turvalliseen satamaan — satamaan, joka aina oli ollut hänen toiveittensa päämääränä.
XXII.
Serkut.
Jim Ratcliffe oli parhaillaan Daisyn luona arkihuoneessa, kun he tulivat sisälle. Hän katsahti terävästi kumpaankin, mutta ei puhunut mitään ja lähti heti sen jälkeen kotiinsa.
Grange saattoi häntä eteiseen. Murielin valtasi äkkiä omituinen ujous, hän kumartui Daisyn puoleen sanoen hyvää yötä.
Daisy katsoi häneen ihmeissään.
"Oletko väsynyt, ystäväni?"
"Hiukan", myönsi Muriel.
Eteisessä tapasi hän Blaken.
"Mitä nyt?" sanoi hän hymyillen. "Joko aiot makuulle?"
Muriel nyökäytti päätään. Hänen poskensa kuumottivat. Hetkiseksi laski hän kätensä Blaken käteen.
"Kerro se Daisylle", kuiskasi hän ja kiiruhti samassa ylös portaita.
Grange katseli kauan hänen peräänsä. Kun hän sitten meni Daisyn luo, oli hymy kadonnut hänen huuliltaan.
Daisy katsahti häneen iloisesti naurahtaen.
"Mikä salaisuus Murielilla ja sinulla on keskenänne?" kysyi hän.
"Minusta tuntuu, kuin olisi teillä sellainen."
Grange sulki hitaasti oven. Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, melkeinpä pelokas. Hän istuutui Daisyn viereen.
"Olet oikeassa, Daisy", sanoi hän. "Tätä asiaa emme voi sinulta salata."
Daisyn kasvojen ilme muuttui samassa. Hän hypähti kiivaasti ylös.
"Blake!" huudahti hän kummastuksen, tyytymättömyyden ja moitteen sekaisella äänellä.
Blake väisti hänen katsettaan.
"Etkö onnittele minua, Daisy", sanoi hän hiljaa.
Daisy oli sangen kalpea. Hän nojautui uuninreunustaan.
"Mutta, Blake", sanoi hän sitten, "se ei ole oikein. Hän kuului Nick'ille jo kauan ennen, kuin sinä häntä ajattelitkaan. En olisi uskonut, että sinä käyttäytyisit tällä tavoin ja asettuisit Nick'in tielle, juuri kun häntä odotetaan kotiin saapuvaksi. Miten se on mahdollista? Se ei suinkaan vielä ole päätetty asia, vai miten, Blake?"
Grange ei enää karttanut hänen katsettaan. Hän oli varman ja samalla suuttuneen näköinen.
"En ole tehnyt mitään sellaista, jota minun tulisi hävetä", sanoi hän lyhyesti. "Olen kosinut häntä ja hän on suostunut. Mitä Nick Ratcliffeen tulee, niin on hän mielestäni käyttänyt väärin asemaansa Murieliin nähden. Muriel vihaa ja inhoaa häntä. Nick on varmaan hänet pelottanut. Hänellä ei ole mitään sananvaltaa Murielin suhteen."
"Unohdat, että hän on pelastanut tytön elämän", sanoi Daisy.
"Täytyykö hänen sen johdosta olla Nick'in oma? Sitä minä en käsitä."
Blaken ääni kuulosti loukkaantuneelta. Kun Daisy kuuli sen, kääntyi hän
Blaken puoleen ja laski hyväillen kätensä hänen käsivarrelleen.
"Ystäväni", sanoi hän, "älä ole minulle vihainen."
Blake lauhtui heti.
"Kerrohan minulle", jatkoi Daisy, "mistä johtui, että kosit häntä niin odottamatta? Rakastatko häntä paljonkin?"
Blake katsahti Daisyyn.
"En samalla tavoin, kuin me molemmat kerran rakastimme toisiamme. Tämä on jotakin aivan toista", vastasi hän vitkaan.
"Ah, sitä en tarkoittanut", sanoi Daisy kevyesti. "Mehän olimme sellaisia kiihkoilevia lapsia ja kiihkeyshän kuuluukin vain ensi nuoruudelle."
"Niinkö?" kysyi Blake luoden häneen pitkän, kaihoisan katseen.
"Entä Muriel?" sanoi Daisy taasen tavallisella äänellään. "Rakastaako hän sinua? Olenpa ollut sokea, koska en ole sitä huomannut. En tiedä, miten saatan katsoa Nick'ia suoraan silmiin tämän jälkeen."
Grange rypisti otsaansa.
"Minua hermostuttaa tuo alituinen Nick'in mainitseminen", sanoi hän ärtyneesti.
"Minun kuulteni et saa sanoa ainoatakaan pahaa sanaa Nickistä", puuskahti Daisy. "Sitä minä en suvaitse. Hän ei tosin ole niin kaunis kuin sinä, mutta hän on paras ihminen, jonka tunnen."
"Sepä oli paljon sanottu!"
"Ei rahtuakaan liikaa. Ja Nick rakastaa Murielia koko sydämestään. Et taida tietää, että he olisivat jo aikoja sitten naimisissa, ellei Muriel Simlassa olisi kuullut hänestä jonkunlaisia pahoja juoruja ja siksi purkanut kihlaustaan. En tiedä, miten hän voi suostuttaa Nick'in antamaan hänelle vapautensa takaisin, mutta sen tiedän, että se mursi Nick'in sydämen. Hän tuli luokseni heti sen jälkeen ja pyysi minun ottamaan Murielin mukaani kotiin ja pitämään huolta hänestä."
"On aivan selvää, ettei Muriel ole häntä koskaan rakastanut", vastasi
Blake. "Hän suorastaan inhoaa Nick'ia."
Daisy huoahti kärsimättömästi.
"Sinä et hitustakaan ymmärrä naissydämiä, Blake. Siinä suhteessa olet ja tulet aina olemaan lapsi. Muriel on herttainen tyttö etkä sinä ole kyllin hyvä hänelle."
"Olet aivan oikeassa", vastasi Blake heti. "En ollut kyllin hyvä sinullekaan, mutta olipa sentään aika, jolloin sinulle kelpasin."
Daisy kohautti olkapäitään.
"Älkäämme puhuko siitä ajasta."
Blake ei vastannut, mutta katseli häntä herkeämättä. Katse oli kuin nöyrän, uskollisen orjan.
Daisy kohensi hiilusta.
Äkkiä heittäytyi Blake polvilleen hänen viereensä.
"Daisy", kuiskasi hän, "sano minulle, ettet ole minuun suuttunut! Koskeeko se sinuun, että menen naimisiin? Se… se ei merkitse samaa kuin…"
Hän keskeytti samassa, sillä Daisy loittoni hänestä kasvoillaan ilme, kuin olisi Blake koskettanut avoimeen haavaan. Hän katseli Blakea leimuavin katsein.
"Miten naurettavaa Blake!" sanoi hän terävästi. "Tiedäthän, että kaikki tuo on ohitse aikoja sitten. Kas niin", jatkoi hän sitten lempeämmin, "älähän nyt ole tyhmä."
Hän laski kätensä Blaken olalle ja töyttäsi häntä.
Blake nousi heti ylös, mutta ei näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta.
Silmissä oli yhä sama, ihaileva katse.
Hetken perästä sanoi Daisy kevyesti huoaten:
"Niin, tästä ei enää kannata puhua, vaikka toivonkin, että olisit valinnut itsellesi jonkun toisen tytön. Sinun täytyy siis kirjottaa kenraali Bassetille. Hän on Murielin holhooja, mutta hänen vaimollaan on oikeastaan määräämisvalta. Ehkä hän on tyytyväisempi sinuun kuin Nick'iin. En tiedä, miksi hän vihaa Nick'ia. Hän se varmaankin aiheutti kihlauksen purkautumisen. Saadaanpa nähdä, eikö Muriel joskus vastaisuudessa kadu tekoaan."
"Etkö usko, että minä sovin hänelle?" sanoi Grange.
"Ei, sitä en suoraan sanoen usko. Mutta voinhan erehtyä. Hyvää yötä.
Minun täytyy jo mennä pienokaiseni luo."
Blake tarttui hänen ojennettuun käteensä ja suuteli sitä. Näytti siltä, kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin. Daisy hymyili hieman halveksien. He näyttivät ymmärtävän toisensa sanoitta.
XXIII.
Daisyn lapsi.
Ensi päivinä kihlauksensa jälkeen oli Muriel äärettömän onnellinen. Hänestä tuntui, kuin olisi hän vihdoin päässyt häkistä, jossa oli kauan vankina kitunut. Riemusta tulvehtien tunsi hän jälleen olevansa vapaa ja nuori.
Blake oli juuri senlainen, jommoiseksi Muriel hänet tahtoikin. Hänen vaatimaton ja hiljainen olentonsa oli aina Murielia miellyttänyt. Blaken läheisyydessä tunsi hän olevansa hyvässä turvassa, siksi olikin hän niin varma siitä, että juuri Blake oli hänen oikea suojelijansa.
Maaliskuu kului rauhallisesti ja onnellisesti, kunnes Daisyn pieni poikanen eräänä yönä äkkiä vaarallisesti sairastui. Pojan ayah herätti Murielin, joka heti kiiruhti lastenkamariin. Daisy käveli edestakaisin lapsi sylissään.
"Herätä Blake", änkytti hän tuskaisena. "Käske hänen noutaa lääkäri."
Toimitettuaan käskyn perille kiiruhti Muriel takaisin Daisyn luo. Äiti istui rahilla tuudittaen hiljaa pienoistaan sylissään.
"Joko Blake meni?" kysyi hän hiljaa.
Muriel polvistui hänen viereensä.
"Hän menee kohta", vastasi Muriel tuijottaen kauhuissaan lapsen pieniä, vahankalpeita kasvoja. Samassa tuntui hänestä, kuin olisi sydän tauonnut lyömästä. Hän huomasi, että lapsi oli kuollut.
"Kohenna tulta", kuiskasi Daisy. "Poju tuntuu niin kylmältä."
Muriel nousi hiljaa tulta kohentamaan. Hän tunsi, ettei enää voinut katsoa Daisya, joka yhä tuuditti kuollutta lastaan sylissään, siksi meni hän, yhä yöpuvussaan, ruokasaliin ja asettui akkunan luo odottamaan lääkäriä.
Vihdoin kuului veräjä aukenevan. Nähdessään tohtori Ratcliffen ja Grangen tulevan kuun kirkkaasti valaiseman puutarhan lävitse juoksi hän avaamaan ovea.
"On jo myöhäistä", änkytti hän, "liian myöhäistä."
"Menkää heti ottamaan vaippa harteillenne", käski tohtori ja melkein tietämättään totteli Muriel häntä.
Sitten meni hän jälleen lastenkamariin. Daisy istui yhä samassa asennossa ja tohtori seisoi hänen vieressään kumartuneena lasta tarkastamaan. Muriel näki Daisyn tuijottavan tohtorin kasvoja kertoessaan, miten sairaus oli puhjennut.
Tohtori Ratcliffe kuunteli aivan rauhallisena katse kiintyneenä poikasen kasvoihin. Kun Daisy lakkasi puhumasta, kosketti tohtori hänen kättään.
"Antakaa poju minulle", pyysi hän. Muriel odotti vavisten vastausta. Mutta Daisy ei sanonut sanaakaan vastaan, vaan täytti heti tohtorin pyynnön.
"Varokaa, ettei hän taasen ala itkeä", sanoi hän vain huolestuneena.
Tohtori Ratcliffe sanoi hetkisen hiljaa katsellen pientä, elotonta ruumista. Sitten sanoi hän hyvin hiljaa ja lempeästi, mutta samalla varmalla äänellä:
"Hän ei enää milloinkaan itke."
Samassa hypähti Daisy ylös.
"Kuollutko? Minun pojuni kuollut? Rakkaimpani! Minun silmien valo!
Sanokaa, ettei se ole totta."
Hän katsoi hurjin katsein tohtoria. Koko ruumista puistatti.
"Kuolemaa ei ole olemassa", sanoi tohtori hiljaa.
Siinä kaikki, mitä hän sanoi, mutta nuo sanat tunkivat suoraan Murielin sydämeen. Hän vapisi ne kuullessaan. Tuntui, kuin olisi Nick ne sanat lausunut.
Sitten näki hän tohtorin asettavan pienokaisen vuoteelle, näki tuskaisen ilmeen Daisyn kasvoilla, näki, miten äitiraukka horjui.
Samassa unohti hän kokonaan omat tunteensa ja juosten Daisyn luo kietoi kätensä hänen kaulaansa.
XXIV.
Eräs sähkösanoma.
Intian laajalla tasangolla kävi kuumuus vähitellen sietämättömäksi. Eräänä iltana istui muuan mies kuistillaan paidanhihat ylös käärittyinä. Hän huokasi tuon tuostakin, kuin kuumuuden rasittamana. Mies oli aivan nuori, hänen kasvonsa olivat vaaleahipiäiset ja sileiksiajellut. Hänen olennossaan oli jotakin intomielisen poikamaista, näytti siltä, kuin olisivat poikavuodet livahtaneet liian nopeaan hänen ohitseen. Hänen silmänsä olivat rasittuneet ja verestävät, mutta yhä jatkoi hän työtään kohottamatta katsettaan paperista.
Eivät edes takaapäin lähenevät askeleet saaneet häntä irtaumaan työstään.
"Odota hetkinen, ystäväni", sanoi hän. "Minulla on eräs tärkeä työ vielä päättämättä."
Lampunvalo osui tulijan kasvoihin. Ne olivat keltaiset ja kurttuiset, silmät kiiluivat omituisesti. Hänen yllään oli valkea liinapuku, toinen hiha riippui tyhjänä. Hetkisen seisoi hän liikkumatta ovella. Sitten astui hän lähemmä pöytää.
"Älä lainkaan välitä minusta. Tee vain työsi valmiiksi", sanoi tulija.
Sitten seisoi hän taasen hiljaa tarkastaen papereiden yli kumartunutta miestä. Samassa kun käsi kohoutui paperilta, kysyi hän:
"Joko olet lopettanut?"
Pöydän ääressä istuva mies suoristihe itseään. Sitten hypähti hän äkkiä ylös.
"Missähän ajatukseni oikein ovat kun annan sinun seistä, Nick? Istuhan!
Niin, tämänpäiväinen työni on jo lopussa."
"Sinusta kai vähitellen tulee rikas mies ja sitten asetut rauhaan
Daisyn ja poikasi luo. Oletpa sinä vasta onnen myyrä, Will", sanoi Nick.
"Niinkö luulet?" kysyi Will kumartuen jälleen työnsä ääreen. Ääni kuulosti epäröivältä.
Nick katsoi häneen ja löi sitten oikealla kädellään pöytään.
"Pois työ", komensi hän. "Sinä teet itsesi sairaaksi tuolla ahkeroimisellasi. Heitähän työ nyt hetkiseksi mielestäsi ja polta kanssani savuke tässä jutellessamme. Minä tuon Daisyn luoksesi ensi talveksi. Saatpas nähdä."
Will kääntyi häneen päin.
"Jospa sen voisit tehdä."
"Voisin?" toisti Nick… "Lyömmekö vetoa siitä, että sen teen?"
Mutta Will pudisti päätään omituisesti hymyillen.
"Emme. Mutta poltahan nyt savukkeitasi, muuten alkavat ilkeät hermokipusi jälleen. Olit sangen ystävällinen, kun tulit minua tervehtimään, vaikka et oikeastaan terveytesi puolesta olisi saanut sitä tehdä."
Nick nauroi kovaäänisesti.
"Ethän vain kuvittele, että tein sen sinun tähtesi?" sanoi hän. "En voinut matkustaa yhtä mittaa rannikolle asti, ymmärrätkö? Siksi poikkesin tänne."
"Omituisen lepopaikanpa valitsit", sanoi Will.
"Tuumin, että pari päivää sinun seurassasi saisi minut taasen hyvälle tuulelle", vastasi Nick kevyesti pujottaen kätensä ystävänsä kainaloon. "Vai kuulostaako sekin omituiselta."
Will nauroi.
"Voit ainakin sanoa Daisylle, että teen työtä kuin orja hänen ja pojan hyväksi", sanoi hän. "Pahinta on, että poika on niin heikko, kirjoittaa Daisy."
"Miten usein saat häneltä tietoja?" kysyi Nick.
"Viimeinen kirje tuli noin kolme viikkoa sitten. Silloin olivat he kaikki terveitä, mutta hän kirjoitti vain lyhyesti, sillä Grange oli siellä. Hän asuu siellä, näetkös."
"Miten kauan on Grange ollut siellä?"
"En tiedä. Jo kotvan aikaa, luulen. Hän ja Daisy ovat lapsuuden ystäviä, kuten tiedät. Luulen heidän olleen rakastuneita toisiinsa, kun olivat aivan nuoria. Mutta perhe oli heidän avioliittoaan vastaan siksi, että he olivat serkkuja. Mutta hyviä ystäviä ovat he edelleen. Minun mielestäni on Grange aina ollut kunnon mies."
"Minusta hän on liian lempeäluontoinen. Hän on aivan kuin kaunis vene vailla peräsintä. Hieno käytöstapa, mutta lujuutta puuttuu."
Hän heittäytyi pitkälleen vanhalle leposohvalle Willin makuuhuoneessa.
Will antoi hänelle savukkeen.
"Miten monta pitkää yötä olenkaan tuolla sohvalla viettänyt", huoahti
Will.
"Viime syksynäkö?"
"Niin, se oli tosiaan helvetin kidutusta", vastasi hän todenmukaisesti. "Tulin tänne sitten kun Daisy oli lähtenyt Simlasta. Minun oli tehtävä työtä kaksin verroin, kun Daisyn täytyi oleskella kotona. No niin, menihän se sentään ja menee vieläkin. Mutta Daisy ei mitenkään voi oleskella täällä kuin neljä kuukautta vuodessa. Ja poika…"
"Sinä et tule elämään täällä koko ikääsi", sanoi Nick. "Sinä olet edistysihminen, ystäväni. Mutta katsoppas, tuolla kuistilla seisoo palveliasi. Meneppäs kysymään, mitä asiaa hänellä on."
Will meni kuistille ja Nick näki palvelijan ojentavan hänelle jotakin pienellä tarjottimella. Sitten katosi Will näkyvistä mennen luultavasti pöydän ääreen, jolla lamppu oli. Oli aivan hiljaista, sakaalin ulvonta vain kuului jostakin kaukaa.
Nick kuuli paperin rapinaa ja sitten oli kaikki taasen hiljaa. Lopulta hermostui hän ja huusi:
"Mitä teet siellä, Will? Miksi et tule tänne juttelemaan?"
Kun ei vastausta kuulunut, meni Nick kuistille.
Pöydän ääressä oli Will polvillaan pää käsiin nojaten. Koko hänen olentonsa ilmasi syvää toivottomuutta. Hän oli aivan hiljaa, olkapäät vain nytkähtelivät. Toisessa kädessä piti hän rypistynyttä paperia.
Nick kumartui hänen puoleensa.
"Mikä sinua vaivaa, vanha ystäväni? Oletko saanut huonoja uutisia?"
Will säpsähti ja tuskan parahdus tunkeusi hänen huuliltaan. Kasvot olivat kalpeat ja surun uurtamat.
"Sain sähkösanoman. Minun… meidän pieni poikamme kuoli viime yönä."
Nick ei vastannut kotvaan aikaan. Hän otti sähkösanoman Willin kädestä ja pani sen taskuunsa sitä katsomatta. Sitten tarttui hän Willin käsivarteen ja nosti hänet ylös.
"Tule sisälle", sanoi hän.
Will seurasi häntä horjuvin askelin ja vaipui istumaan tuolille.
Nick'in sekottaessa hänelle vahvan viskyseoksen huudahti Will hurjasti:
"Hän on mennyttä minulta. Poika oli ainoa yhdysside välillämme. Hän ei ole milloinkaan rahtuakaan välittänyt minusta. Olen aina tietänyt, ettei hän olisi jäänyt luokseni, ellei meillä olisi ollut tuota lasta. Ja nyt… nyt…"
"Hiljaa", sanoi Nick. "Juohan tämä, ole hyvä."
Will tyhjensi lasin ja kätki taasen kasvot käsiinsä.
"Sinä et tiedä", sanoi hän puoleksi tukahtuneella äänellä, "miltä tuntuu tietoisuus siitä, että siltä ainoalta jota koko sielustaan rakastaa, saa vain välinpitämättömyyttä osakseen."
Nick ei vastannut, mutta hänen huulensa vapisivat hieman.
"Elä antaudu epätoivoon ystäväni", sanoi hän. "Sinun luoksesi hän varmaankin tulee apua etsimään."
"En sitä usko", vastasi Will syvään huoaten. "Hän ei tule enää milloinkaan minun luokseni, sen tiedän."
"Älä ole noin lapsekas. Tietysti hän tulee. Jos sinä sitä toivot, niin hän tulee."
Will pudisti päätään. Hetken perästä tarttui hän Nick'in käteen.
"Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "olen toisinaan ikävöinyt häntä niin äärettömästi, että olen rukoillut Jumalaa tuomaan hänet luokseni."
Hän katsoi ystävänsä silmiin tehdessään tämän tunnustuksen. Ehkä odotti hän näkevänsä ivallisen hymyn Nick'in kasvoilla, mutta sitä ei tullutkaan.
Nick istuutui pöydän reunalle ja lyöden Williä olalle huudahti hän tarmokkaasti:
"Ei se auta, että rukoilet vain toisinaan, ymmärrätkö? Täytyy kestää, ei saa milloinkaan väsyä, vaikka mitä tapahtuisi. Jos into laimenee, kadottaa tarmonsakin. Kun rukoilee lakkaamatta, niin, vaikkapa ilman uskoakin, niin saa kun saakin vihdoin sen, jota rukoilee. Sen täytyy tapahtua. Ihmiset sanovat, että Jumala ei joskus kuule rukoustamme siksi, ettei sen täyttäminen olisi meille hyväksi. Tuo on vain mitätöntä puhetta. Sen, jota toivoo koko sielustaan, sen täytyy tapahtua siksi, että se on muodostunut meille ainoaksi mahdollisuudeksemme. Siksi täytyy vain pysyä lujana, vaikkakin pitäisi taistelua toivottomana. Emme saa antaa perään, ennenkuin olemme saaneet, mitä haluamme."
Hän hypähti seisomaan ja osoittaen itseään jatkoi voitonvarmalla äänellä:
"Minä kestän kaiken. Ja Jumala tietää, etten suo hänelle hetkenkään rauhaa, ennenkuin hän on kuullut rukoukseni."
Hän meni toiseen päähän huonetta ja seisoi siellä hetkisen. Hänen tullessaan takaisin, katsoi Will häneen niin ihmeissään, kuin olisivat he nähneet toisensa ensi kerran.
"Niin, katso vain minua", sanoi Nick. "Minä en näytä sellaiselta, jolla on tunteet. Se riippua minun ulkomuodostani, näetkös. Mutta minkäpä sille mahtaa, että on aivan egyptiläisen muumion näköinen. Onpa minua kerran epäilty itse paholaiseksikin."
Hän puhui puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti, meni sitten akkunan ääreen ja jäi siihen.