XXV.
Tulevaisuustuumia.
Mitään uupumistilaa ei voida verrata siihen, joka seuraa kiihkeätä surun ja tuskan purkausta.
Daisy loikoi huoneessaan, jonka akkunat olivat säleuutimien peitossa. Kun nyt jännitys oli ohi, tuntui hänestä itse suruakin katkerammalta se, ettei hänellä enää ollut ketään, jota vaalia ja hoitaa. Se lamaannutti hänet kokonaan.
Ensi päivinä lapsen kuoleman jälkeen ei hän nähnyt muuta kuin tohtori Ratcliffen ja Murielin. Jim Ratcliffe oli suuresti huolissaan hänen tilastaan.
Aluksi ei hän tietänyt, voisiko luottaa Murieliin, mutta siitä sai hän piankin varmuuden. Unohtaen kokonaan itsensä tuo nuori tyttö osoitti suurta uhrautuvaisuutta ja itsensä hillitsemistä. Vapaaehtoisesti asettautui hän Daisyn vuoteen ääreen ja oli tohtorille yhtä suureksi avuksi, kuin varsinainen sairaanhoitajatar.
Daisy ei puhunut paljon, mutta hän tunsi kuin lohtua Murielin läsnäolosta ja siten heidän ystävyytensä yhä lujittuivat.
Muriel tapasi harvoin Blaken, vaikka tämä melkein aina oli lähettyvillä. Blake käyskeli talon ympäristössä tai puutarhassa lakkaamatta poltellen savukkeitaan. Joka kerran tavatessaan Murielin kysyi hän, eikö hänelle olisi mitään tehtävää ja jottei hän tuntisi itseään vallan tarpeettomaksi, keksi Muriel hänelle tehtäviä. Itse hän ei moneen päivään astunut askeltakaan puutarhan ulkopuolelle.
Kolmisen viikkoa poikasen kuoleman jälkeen kuuli Daisy Blaken askeleet akkunan alta.
"Kuka nyt pitää huolta Blakesta?" kysyi hän.
Muriel katsahti puutarhaan.
"Hän kyllä itse pitää huolen itsestään", sanoi hän.
Daisy huokasi raskaasti.
"Sinä et saa alituisesti olla minun luonani", sanoi hän. "Olen ollut niin itsekäs. Mene hänen luokseen Muriel, sillä hän on varmaankin ikävissään. On parempi teille kummallekin, että olette enemmän toistenne seurassa. Minäkin koetan tulla ulos huomenna, jos tohtori sen sallii. Tänäänhän on hockey-päivä, eikö olekin? Mene Blaken kanssa hockey-kentälle."
Muriel katsoi parhaaksi tehdä kuten hän pyysi ja meni sentähden Blaken luo. Heillä kummallakaan ei ollut halua hockeytä pelaamaan, mutta he kävelivät sen sijaan puutarhassa.
Kun he juuri olivat sisälle menossa tuli postintuoja tuoden kummallekin kirjeen. Kirjeet olivat sir Reginaldilta ja toinen lady Bassetilta.
Edellinen kirjotti lyhyesti mutta ystävällisesti Grangelle antaen suostumuksensa kihlaukseen. Hän lähetti terveisiä Murielille, toivoi hänen tulevan onnelliseksi ja kutsui hänen syksyllä heidän luokseen Intiaan viettämään siellä häitään.
Grange kietoi kätensä morsiamensa vyötäisille kirjettä lukiessaan, mutta Muriel vetäytyi pelästyneenä pois. Grange katsahti häneen kysyvästi ja huomasi Murielin käyneen aivan kalpeeksi.
"Miten on laitasi?" kysyi hän. "Onko mielestäsi liian aikaista ajatella häitä."
"Niin, en ole ajatellut sitä, Blake", sanoi Muriel onnettoman näköisenä. "En tahdo vielä mennä naimisiin. Emmekö voisi olla vielä jonkun aikaa kihloissa? Vai oletko sinä toista mieltä?"
Blake katsoi häneen kummissaan, mutta ei näkynyt panneen pahakseen hänen puhettaan.
"En suinkaan. Saat itse määrätä. En millään ehdolla tahdo kiirehtiä sinua."
Muriel hymyili kiitollisena Blaken suudellessa häntä otsalle kuten lasta.
Vastenmielisesti avasi Muriel sitten lady Bassetin kirjeen.
Luettuaan muutaman rivin katsahti hän vaistomaisesti taakseen. Hänestä tuntui, kun olisi Nick seisonut hänen takanaan. Hän oli niin selvästi näkevinään Nick'in kasvot ja niissä oli juuri tuo sama ilme, jota hän aina oli pelännyt ja joka hänestä oli niin käsittämätön, niin ivallinen ja uhmaava. Mutta hänen läheisyydessään olikin ainoastaan Blake ja hän miltei häpesi itseään.
Lady Bassetin kirje oli varsin ystävälliseen sävyyn kirjotettu, mutta ei kuitenkaan okaita vailla. Hän sanoi toivovansa Murielin, sekä itsensä että kapteeni Grangen tähden, olevan tällä kertaa varman tunteistaan. Oli ikävää, ettei hän ollut tilaisuudessa tulemaan Englantiin auttaakseen Murielia kapion ostossa, mutta hän pyysi Murielin kääntymään hänen sisarensa, mrs Langdalen puoleen, joka asui Lontoossa ja joka varmaankin mielellään tarjoisi hänelle apuansa. Mitä paluumatkaan tulee, toivoi lady Basset Murielin saavan matkustaa jonkun perheen mukana, joka syksyllä aikoi Intiaan. Daisya ei mainittu koko kirjeessä, vasta viime rivissä lausui lady Basset lyhyen toivomuksen, että mrs Musgraven terveydentila olisi parantunut ilmaston vaihdon kautta.
"Hän ei pidä Daisysta, en tiedä miksi", sanoi Muriel hetken perästä.
Grange oli vaiti. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan Murielin sanoja. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt erääseen varjoon yläkerran akkunassa.
XXVI.
Heikkona hetkenä.
Seuraavana päivänä kehotti Daisy taasen Murielia menemään hockey-kentälle Blaken kanssa.
Mutta Murielin kertoessa tämän Blakelle selitti tämä, ettei hänellä ollut siihen vähääkään halua.
Hiukan myöhemmin meni Muriel ulos puutarhasta Blaken jäädessä sinne.
Äkkiä kuuli Blake akkunaa avattavan ja katsahti ylös. Avoimen akkunan luona seisoi Daisy häntä katsellen.
"Saanko tulla hetkeksi luoksesi?"
"Saat, mutta sitten täytyykin sinun olla oikein tyyni", sanoi Daisy. "Olen niin väsynyt, näetkös. Et saa puhua mitään sellaista, joka minua rasittaisi."
Blaken astuessa sisälle huoneeseen istui Daisy selin oveen. Blake näki hänen käsiensä vapisevan, mutta ei ollut sitä huomaavinaan.
"Etkö luule, että olisi hyvä, jos muuttaisit pois täältä?"
"Enpä tiedä", vastasi Daisy. "Jim sanoo niin. Hän tahtoo, että menisin Brethaveen. Mutta minä en usko siitä olevan mitään hyötyä. En ole koskaan pitänyt merestä."
"Nick Batcliffen maatilahan on juuri Brethavessa, eikö totta?"
"Niin on. Maatilan nimi on Redlands. Olen ollut siellä kerran Willin kanssa, siellä on hyvin kaunista. Asuinrakennus on korkealla kukkulalla, josta on mitä kaunein näköala. Ikävä vain, ettei Nick'illa ole mitään iloa tästä kauneudesta, hän kun ei mene naimisiin, eikä siis asetu sinne asumaan."
Grange näytti epäröivältä.
"Se ei ole minun syyni", sanoi hän lyhyesti.
"Eipä niinkään, tiedän sen", vastasi Daisy yrittäen nauraa entiseen tapaansa. "Ei mikään ole eikä ole koskaan ollut sinun syysi, rakas Blake. Sinulla vain on väliin niin huono onni."
Blake rypisti hieman otsaansa, mutta ei vastannut.
Daisy ei milloinkaan häntä imarrellut. Muiden naisten mielestä oli hän muhkea ritari, mutta Daisy tunsi hänet perinpohjin monine heikkouksineen, joista hän kuitenkin tavallaan pitikin?
"Minun täytyisi kirjottaa Willille", sanoi Daisy hetken hiljaisuuden jälkeen. "En ole kirjottanut hänelle sittenkun… sittenkun… Pyysin Murielin tekemään sen. Mutta Will kirjottaa joka kerta, kun postilaiva sieltä lähtee. Jospa hän sentään ei sitä tekisi!"
Grange nauroi ja meni akkunan luo.
"Milloin aiot matkustaa hänen luokseen?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasi Daisy hermostuneesti. "Mitäpä minun hyödyttää matkustaa sinne, kun en kuitenkaan voi oleskella siellä pitemmälti kuin neljä kuukautta vuodessa. Muutoin…"
Hänen kalpeat kasvonsa värähtelivät ja hän kääntyi poispäin.
Sitten jatkoi hän vapisevalla äänellä:
"Muutoin en voisikaan kestää siellä oleskelua. En ole vielä kyllin vahva. Ja sitä hän ei ymmärtäisi, poika parka. Suoraan sanoen luulen, että hänellekin olisi parempi, etten nyt menisi hänen luokseen."
Blake katsahti häneen ja heidän katseensa yhtyivät. Daisyn silmissä oli jotakin, jota Blake ei saattanut olla huomaamatta. Karahtaen punaiseksi kääntyi Daisy selin häneen, mutta se oli jo myöhäistä. Blake oli hänen katseestaan lukevinaan salaisuuden, jota Daisy vuosikausia oli salannut kaikilta.
Samassa heittäytyi Blake polvilleen hänen eteensä ja kietoen kätensä hänen ympärilleen syleili häntä kiihkeästi.
"Daisy!" kuiskasi hän murtunein äänin. "Daisy!"
Ja syvään huoaten kumartui Daisy hänen puoleensa.
XXVII.
Hockeykentällä.
Ilosta säteillen toivoitti Olga Ratcliffe Murielin tervetulleeksi hockeykentälle, mutta tyttösen raikas ilo ei voinut poistaa Murielin alakuloisuutta, johon oli suurimmaksi osaksi syynä viimeaikainen alituinen sairasvuoteen ääressä oleskeleminen. Mutta mitä pitemmälle peli edistyi, sitä enemmän unohti hän itsensä ja omat surunsa. Keväinen ilma virkisti häntä ja kun he hetkisen kestäneen sadekuuron perästä taasen jatkoivat peliään, oli hänen silmiensä suruinen ilme jo kokonaan kadonnut. Terveys ja ilo loisti hänen kasvoiltaan tehden ne sangen viehkeäksi.
Pelin loppuessa hulmusivat Murielin hiukset vapaina tuulessa, posket hohtivat punaisina ja hänen vallaton naurunsa kajahteli tuon tuostakin.
Yht'äkkiä kuului tieltä auton jyrinä. Kaikki katsahtivat sinnepäin. Olgalta pääsi ihastuksen huudahdus ja hän juoksi uskomattoman nopeasti kentän yli veräjää kohti.
Muriel katsoi ihmeissään hänen peräänsä, mutta samassa tunsi hän verensä jähmettyvän. Kaikki kävi yht'äkkiä niin pimeäksi hänen ympärillään ja hänestä tuntui, kuin olisi joku kuristanut häntä kurkusta.
Tuttu olento, ei varsin pitkä eikä komea, mutta suora ja notkea kuin miekan terä, syöksähti autosta ja hyppäsi veräjän yli, kiertäen samassa toisen kätensä Olgan vyötäisille.
Muriel tuijotti yhä häneen ja huudahti sitten hiljaa. Miehen toinen takinhiha riippui tyhjänä sivulla.
Miehen ääni kuului selvään kentän poikki.
"Hyvää päivää, pienokaiseni, hyvää päivää. Enhän vain häiritse sinua?
Olen täällä vierailulla."
Olgan vastausta ei Muriel kuullut. Tyttönen riippui sankarinsa kaulassa painaen päänsä hänen rintaansa vasten. Murielista näytti, kuin olisi tyttö itkenyt, mutta miehen omituinen, karehtiva nauru kuului ylt'ympäri.
"Milloinko? Eilen tietenkin. Josko nukuin kaupungissa viime yönä? Enpä niinkään. Se ei ollut tarkotukseni. Aioin tulla hiljaa kuin varas yöllä. Mutta katsoppas, eikö tuo olekin Muriel?"
Hän riistäytyi irti Olgan syleilystä ja astui suoraan Murielin luokse.
Hetkisen perästä seisoivat he vastatusten.
Muriel tuijotti häneen herkeämättä. Jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan. Hän oli kyllä tietänyt Nick Ratcliffen tulevan ja oli jo viikkokausia tyynesti koettanut tottua tuohon ajatukseen. Mutta nyt oli hänen rauhansa ja tyyneytensä tipotiessään.
"Suvaitseeko teidän armonne muistaa vähäisintä ja nöyrintä palvelijaansa?" kysyi Nick kumartaen ja laskien kätensä sydämelleen.
Hänen leikillinen äänensä palautti Murielin jälleen tietoisuuteen. Hän koetti hymyillä ja onnistuikin siinä kutakuinkin. Helpotuksen huokaus pääsi häneltä muistaessaan, ettei tuolla miehellä enää ollut häneen minkäänlaista määräämisvaltaa. Se kuului jo kaukaiseen menneisyyteen.
Muriel ojensi kätensä tervehtiäkseen.
"Kyllä muistan teidät", sanoi hän kylmän kohteliaasti. "On ikävää, että olette ollut sairaana. Joko olette parantunut?"
Nick naurahti lyhyeen ja tarttuen hänen käteensä tarkasti häntä omituiseen tapaansa.
"Oikein paljon kiitoksia", sanoi Nick. "Kuten kenties jo olette huomannut, on minusta jälellä hieman vähemmän kun ennen, mutta kukaties se teidän mielestänne on vain edukseni."
Muriel tunsi, ettei Nick kaivannut hänen säännönmukaista osanottavaisuuttaan.
"Surkuttelen teitä", sanoi hän lyhyesti.
Nick nauroi ääneen.
"Sen kyllä uskon, että niin teette. Mutta, Olga lapsukaiseni; mitä oletkaan ajatellut, kun olet kasvaa hujauttanut noin pitkäksi minun poissaollessani? Ennen olit jo kyllin pitkä, mutta nyt olet jo minua pitempi."
"Enpä olekaan, Nick", väitti Olga vakuuttavasti: "Enkä koskaan tulekaan."
Hän kietoi taasen hymyillen kätensä Nick'in kaulaan, mutta silmät olivat aivan kyyneleiset.
Nick suuteli häntä.
"No, etkö aiokaan esittää minua ystävillesi?" kysyi hän.
"Esittäminen on aivan turhaa", sanoi Olga painautuen lähemmä Nick'ia. "Kaikkihan tuntevat kapteeni Ratcliffen, joka oli mukana Waran piirityksessä. Nick, miksi et sinä saanut Viktoria-ristiä, kuten kapteeni Orange?"
"Minä en sitä ansainnut", vastasi tämä. "Katsoppas, minä kunnostauduin vain pakenemalla. No nytpä saamme taasen hieman sadetta. Juokseppas sanomaan auton kuljettajalle, että ajaa kotia. Pääset mukaan, jos tahdot, ja saat ottaa kaikki ystäväsikin. Siinä on kyllin tilaa teille kaikille. Minä ja neiti Roscoe menemme täältä puutarhan poikki."
Muriel näki parhaaksi suostua tähän ehdotukseen, vaikka hänestä tuntuikin sangen vastenmieliseltä jäädä kahdenkesken Nick'in kanssa. Mutta matka oli sentään verrattain lyhyt.
Nick käveli hänen vierellään kevyin, joustavin askelin.
"Olipa tosiaankin hauskaa nähdä teidän pelaavan", alotti Nick.
"En tiennyt, että te olitte katselijana", vastasi Muriel jäykästi.
"Ettepä niinkään, sen kyllä näin", sanoi Nick nauraen. "Tahdotteko kuulla, mitä silloin ajattelin?"
Muriel oli vaiti ja Nick jatkoi hymyillen:
"Tahdotte tietenkin. Niin, sanoin itsekseni: Rukous numero yksi on kuultu. Ja sitten pyyhin sen pois listaltani ja kiitin Jumalaa rukoukseni täyttymisestä."
Muriel ei käsittänyt hänen puhettaan.
"En ymmärrä, mitä tarkotatte", sanoi hän.
"Selitän sen teille lähemmin", sanoi Nick tyynesti. "Toivoin teidän tulevan nuoreksi jälleen ja toivoni on siis täyttynyt, kuten juuri näin."
Muriel tuijotti eteensä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset.
Hänen sydäntään kouristi muistaessaan erästä hetkeä kauan, kauan sitten, jolloin hän oli maannut Nick'in sylissä sairaana ja avuttomana ja kuullut Nick'in kiihkeästi rukoilevan jotakin aivan toista, jota hän sitten oli oppinut koko sielustaan pelkäämään.
Muriel kiirehti käyntiään. Sade valui jo virtana.
Heidän saapuessaan puutarhaportille kohotti hän kättään avatakseen veräjän.
Samassa tarttui Nick hänen käteensä, nopeasti kuin petolintu saaliiseensa.
"Kuka on antanut teille tuon?" kysyi hän.
Hän tarkasti jalokivisormusta Murielin sormessa. Muriel ei nähnyt hänen silmiään, sillä silmäluomet räpyttelivät lakkaamatta, mutta Nick piti yhä hänen kättään omassaan ja ääni kuulosti uhkaavalta.
Murielin sydän löi hetkisen niin kiivaasti, että hänen oli mahdoton vastata. Vihdoin sanoi hän hiljaa:
"Blake antoi sen minulle. Blake Grange."
"Vai niin", vastasi Nick vitkaan. "Ja minkä tähden?"
Hänen silmänsä paloivat kuin tulenliekit katsoessaan tyttöön. Mutta Muriel tunsi sentään olevansa turvassa, Nick oli kuin kotka, joka ei enää ylettynyt häneen.
"Me olemme kihloissa", sanoi hän tyynesti.
Nick oli hetkisen aivan hiljaa. Jokin ääni Murielin sisimmässä sanoi hänelle, että hän noilla sanoillaan oli työntänyt tikarin Nick'in rintaan.
Yht'äkkiä päästi hän tytön käden irti ja hänen kasvoilleen palasi entinen leikkisä ja omituinen ilme.
"Todellako", sanoi hän nauraen. "Onpa hauskaa, että minäkin satuin tulemaan kotiin, sillä kai minäkin saan tanssia häissänne. Saanen siis lämpimimmin onnitella teitä!"
Muriel kuiskasi jotakin kiitokseksi ja käänsi kasvonsa pois. Hänen pelkoonsa yhtyi nyt jonkinlainen selittämätön häpeän tunne.
XXVIII.
Usko ja lupaukset.
Tohtori Jim Ratcliffen kodissa toivotettiin Nick yhtä iloisesti kuin sydämellisestikin tervetulleeksi. Lapset hyörivät hänen ympärillään ja molemmat velipuolet tervehtivät toisiaan tavalla, joka selvästi ilmaisi heidän kiintymyksensä toisiinsa, vaikkakaan ei kummallakaan ollut tapana esiintuoda tunteitaan.
Jim tarkasti veljeään pitkään ja tutkivasta, mutta ei tehnyt mitään huomautuksia. Hetkiseksi vain hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät kokoon, mutta siinä olikin kaikki.
Muriel seisoi peremmällä katsellen veljesten sydämellistä tervehdystä. Hänen sydämensä oli niin levoton eikä hän itsekään ymmärtänyt, miksi häneen koski niin kipeästi tuo Nick'in näennäinen kylmyys häntä kohtaan. Häneen ei siis vaikuttanut sekään, että Muriel oli mennyt kihloihin toisen kanssa. Nick oli taasen onnistunut hänet pettämään. Tytön posket hohtivat punaisina ja hän toivoi koko sielustaan, että olisi äsken käyttäytynyt ylpeämmin. Täällä häntä ei varmaankaan tarvittu. Ei edes hänen uskollinen ystävänsä Olgakaan tullut häntä puhuttelemaan ja tohtori Jim ei ollut häntä edes huomannut.
Hiljaa ja huomaamatta hiipi Muriel pois huoneesta. Ulkona satoi rankasti, mutta siitä hän ei nyt lainkaan välittänyt. Jokin ikäänkuin pakotti hänen kiiruhtamaan sieltä pois.
Läpimärkänä ja hengästyneenä saapui hän kotiin ja tavattuaan Blaken ovella, miltei heittäytyi tämän syliin, niin uupunut hän oli.
"Blake, tiedätkö että… että Nick on jo täällä?" huudahti hän nyyhkyttäen.
Blake säpsähti.
"Joko?"
Muriel nyökäytti päätään.
"Hän tuli autolla hockeykentälle juuri kun olimme pelaamassa. Ja tiedätkö, Blake, häneltä on toinen käsivarsi poissa. Se näyttää niin kauhealta", jatkoi hän väristen. "En luullut hänen näkemisensä lainkaan vaikuttavan minuun. Mutta nyt olen niin onneton, Blake! Sinä… sinähän lupasit, ettet minua koskaan jätä!"
Niin, sen oli Blake luvannut, vieläpä vannonutkin. Hän tunsi syvää inhoa itseään kohtaan ajatellessaan, että hän Murielin silmissä yhä oli rehellinen mies. Hän oli aikonut sanoa tytölle totuuden itsestään ja antaa tämän sitten päättää heidän tulevaisuudestaan. Mutta nyt oli se mahdotonta, aivan mahdotonta. Muriel luotti häneen. Jos Blake nyt tunnustaisi hänelle rakastavansa toista naista, vieläpä jo naimisissa olevaa, pettäisi hän tytön juuri kuin tämä eniten tarvitsi hänen apuaan ja viihdytystään. Ja sitäpaitsi olivat Blake ja Daisy sanoneet toisilleen, että kaikki oli jo ohitse, että se olikin vain hetkellistä kiihtymystä kummaltakin puolen. He olivat päättäneet unohtaa sen kokonaan.
Näin ajatteli Blake itsekseen ja kun hän sitten vastasi Murielin kiihkeään kysymykseen, tapahtui se tavalla, joka, vaikkakin tyydytti Murielia, kuitenkin sai Blaken yhä enemmän halveksimaan itseään.
"Rakas ystäväni, sinun ei tarvitse pelätä. Olet nyt vain hieman kiihtynyt, eikö totta? Koko maailmassa ei löydy ainoatakaan miestä, joka voisi riistää sinut minulta."
Blake silitti hänen päätään hyväillen ja puhui hänelle isällisellä äänellä, ja vähitellen häipyi Murielin pelko kokonaan. Hän nojautui Blaken rintaa vasten lapsellisen luottavasti.
"En tiedä, miksi olen niin lapsekas, Blake", sanoi hän. "Sinä olet niin hyvä minulle, sinun lähelläsi tunnen itseni niin turvalliseksi. Minä… minä sanoin hänelle, että olemme kihloissa. Hän nauroi vain ja onnitteli minua. En luule sen lainkaan vaikuttaneen häneen", jatkoi Muriel ja taasen tunsi hän sisimmässään tuon omituisen ahdistavan tunteen, kuin olisi häneen kipeästi koskenut.
"Mitäpä se häneen vaikuttaisi?" kysyi Blake.
Muriel katsahti häneen epäröiden.
"Minä… minä en ole koskaan sanonut sinulle, että olin pari viikkoa kihloissa hänen kanssaan Simlassa", sanoi Muriel. "Jouduin oikeastaan vasten tahtoani kihloihin Nick'in kanssa. Mutta kihlauksen purkaminen oli sentään kauheinta. Hän oli niin vihainen. Luulin hänen miltei tappavan minut."
"Ystäväni", sanoi Blake, "sinun pitäisi koettaa unhottaa ne asiat."
"Tiedän sen, mutta se on niin vaikeata", vastasi Muriel. "Sinun täytyy auttaa minua, Blake."
"Sen kyllä teen", sanoi Blake vakavasti.
Tapa, jolla Blake puhutteli häntä, vaikutti Murieliin rauhottavasti. Taasen välähti hänen mieleensä ajatus, miten ihmeellistä oli, että hänen isänsä valitsi Nick'in, eikä Blakea. Sitä hän ei voinut käsittää.
Blaken omaa vastausta tähän kysymykseen ei hän uskonut. Hänen mielestään oli Blakella kyllin rohkeutta mihin urheaan tekoon tahansa. Miehen, jolla oli niin miehekäs ja komea ulkomuoto, täytyi omata luonteen lujuutta yhtä suuressa määrin kuin ruumiillista voimaakin.
Murielin valtasi aina syvä turvallisuuden tunne ajatellessaan uljasta
Blakea. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt sankarinsa vikoja.
XXIX.
Kortin nurea puoli.
"Nyt täytyy minun jo mennä kotiin", sanoi. Nick loikoessaan veljensä työhuoneen sohvalla ja tuijottaessaan kattoon.
Jim, joka oli juuri tullut huoneeseen, veti tuolin lähemmä sohvaa ja istuutui sitten Nick'in viereen.
"Eipä suinkaan", vastasi hän lyhyesti. "Auto ajoi Redlandiin noin tunti sitten noutamaan vaatteitasi."
"No, olipas sekin temppu!" huudahti Nick heittäen syrjäsilmäyksen veljeensä.
"Niinpä niin, minä en välitä lainkaan siitä, vaikka tuo temppu ei olisikaan mieleesi. Älä luulekaan, että päästän sinut käsistäni nykyisessä tilassasi. Ei, ole sinä vain alallasi, sen sanon sinulle."
Nick oli jo laskenut jalkansa lattialle, mutta ei vielä noussut ylös.
"En voi jäädä luoksesi, Jim", sanoi hän. "Yöksi jään mielelläni, mutta en sen pitemmälti. Huomenna ajan kotiin. Minun on ikävä Redlandiin. Tule sinä sinne minun luokseni, mitä useammin, sen parempi. Ja laastaroi minun käden tynkääni siellä, niin paljon kuin tahdot. Mutta älä pyydä minua jäämään tänne, sillä siihen en voi suostua."
Jim rypisti otsaansa.
"Ellet hoida itseäsi, olet mennyttä miestä."
Nick purskahti nauramaan.
"Tuolla uhkauksella minut pakoitettiin kotiin Intiastakin", sanoi hän. "Minä alan jo tottua siihen. Mutta älä pelkää. Minä en kuole ainakaan tällä kertaa. Lupaan olla varovainen, mutta tänne en tosiaankaan voi jäädä. En voi, Jim. Mutta saanhan ottaa Olgan mukaani Redlandiin."
"Vai niin, vai ottaisit hänet", murahti tohtori. "Sinä hemmottelet hänet pilalle."
"Enpä niinkään. Minä opetan hänet kyllä tottelemaan. Kysyppäs Muriel
Roscoelta, niin saat kuulla."
Jim katsahti häneen tutkivasti.
"Tiedätkö, että hän on kihloissa Grangen kanssa?"
Nick lojui taasen pitkänään sohvalla, silmät ummessa.
"Tiedän. Hän kertoi minulle sen heti ja minä onnittelin häntä."
"Minä en pidä hänen kihlauksestaan", sanoi tohtori vakavana.
"Mikäs Grangella on vikana?"
"Syy ei ole siinä. Mutta Muriel ei rakasta häntä."
Nick raotti silmiään.
"Sinäpä vasta hauska olet", sanoi hän lempeällä äänellä.
Jim ei vastannut, katsoi vain Nick'iin naurahtaen.
"Niin kyllä", sanoi Nick sulkien taasen silmänsä. "Mutta ethän vain kuvittele, että hän on rakastunut minuun, vai miten? Tiedätkö, minkälaisin katsein nainen katselee käärmettä, jonka päälle hän on miltei tietämättään astunut? Jotenkin sillä tavoin katseli Muriel minua tänään surkutellessaan minun onnettomuuttani."
"Sitä hän ei varmaankaan mistään hinnasta olisi tahtonut tehdä", sanoi
Jim ankarasti.
"Ei, ei hän tahtonutkaan", myönsi Nick tyynesti.
"Miksi sinä siis sen aiheutit?" kysyi tohtori nuhtelevalla äänellä, sillä Muriel oli hänen erityinen suosikkinsa.
"Kysy paholaiselta", vastasi Nick, "minä en sitä tahdo selittää."
Jim ymmärsi Nick'in tahtovan vaihtaa puheenaiheitta eikä senvuoksi vastannut.
"Sanoppas", jatkoi Nick hetken perästä, "miten on mrs Musgraven laita?
Minun pitäisi mennä huomenna häntä tervehtimään, ennenkuin lähden."
Tätä aikomustaan ei Nick kuitenkaan ehtinyt toteuttaa, sillä jo seuraavan päivän aamuna tuli Daisy hänen luokseen.
"Hyvä, että tulitte!" huudahti Nick ojentaen Daisylle kätensä.
"Ystävä-raukkani!" sanoi Daisy hiljaa ja kumartui suutelemaan häntä otsalle.
"Jumala teitä siunatkoon! Te teette minut heti paremmaksi. Istukaahan tänne luokseni, minulla on teille tuhat asiaa kerrottavana."
Daisyn surusta ei Nick puhunut sanaakaan, piti vain yhä hänen kättään omassaan.
"Tuon teille terveisiä Will-raukalta", sanoi Nick. "Olin hänen luonaan kotimatkallani. Hän ikävöi teitä niin äärettömästi. Kai matkustatte sinne talveksi?"
"Ehkäpä", vastasi Daisy.
"Will muuten tulee ikävästä aivan sairaaksi. Sanokaapas, miten kauan on
Muriel ollut kihloissa Grangen kanssa?"
Daisyn vastaus viipyi hetkisen.
"Muutamia viikkoja, luullakseni."
Nick hymyili.
"Vai niin, siis siitä asti, jolloin kuuli minun tulevan kotiin. Miten omituista! Entä Grange? Onko hän kovinkin rakastunut?"
Daisy punastui ja yritti nauraa.
"Tietenkin on hän ihastunut Murieliin."
"Niinkö, vai on hän ihastunut Murieliin", sanoi Nick katsoen Daisyyn tiukasti. "Tiedän, ettei minun sopisi kysyä sellaista, mutta kysynpä sentään teiltä, voiko samaa sanantapaa käyttää minunkin tunteistani häneen?"
Daisy karttoi hänen katsettaan.
"Te olette kumpikin niin äärettömän erilaiset", vastasi hän. "Mutta on Blakellakin silti hyvät puolensa. Tosin on hän lapsi teihin verraten, mutta hän on hyvä ihminen. Hän ei milloinkaan tekisi väärin, ellei häntä kukaan sellaiseen viettelisi."
"Niinhän on usean ihmisen laita", sanoi Nick hymähtäen. "Toivokaamme siis, ettei meitä kerran liian ankarasti tuomittaisi."
"Olkaamme oikeudenmukaisia", sanoi Daisy. "Kaikki eivät ole syntyneet niin raudanlujiksi. Tiedän teistä tuntuvan katkeralta sen, ettette pidä häntä kyllin hyvänä Murielille. Mutta pitäisittekö te ketään tarpeeksi hyvänä? Älkää luulko, että se tapahtui minun suostumuksellani, sillä minä en siitä tosiaan iloinnut. Mutta minä… minun ajatukseni olivat siihen aikaan aivan toisaalla. Minä en sitä lainkaan huomannut."
Nick'in kasvojen ilme lauhtui.
"Annattehan minulle anteeksi", jatkoi Daisy. "Minustakin tuntuu tuo asia niin ikävältä teidän tähtenne, sillä minä kyllä tiedän, miten se teihin koskee."
Nick puristi lujasti Daisyn kättä ja sanoi tuijottaen eteensä:
"Muistakaa, mrs Musgrave, että minulla on aivan yliluonnollinen huomiokyky. Minä näen toisinaan kortin nureankin puolen."
Daisy veti äkkiä pois kätensä ja katsahti levottomana Nick'iin, mutta ei kysynyt, mitä tämä tarkotti.
"Kertokaa minulle hiukan Willista", sanoi hän, "Ajattelin tänään kirjottaa hänelle."
Ja niin alkoi Nick kuvata Willin elämää. Hän kertoi, kuinka Daisyn puoliso ahersi kuin orja päivät ja yöt sen naisen hyväksi, jota rakasti.
XXX.
Loukattua ylpeyttä.
Muriel huoahti helpotuksesta saatuaan kuulla, että Nick oli matkustanut. Häntä ihmetytti, että Nick oli ottanut Olgan mukaansa ja hän ikävöi suuresti tuota vilkasta tyttöhupakkoa sitäkin enemmän, kun Blakekin oli juuri matkustanut kaupunkiin tärkeiden asioiden vuoksi, kuten hän sanoi.
Daisy oli viime aikana yhä enemmän vahvistunut ja hän tuumi jo itsekseen seurata tohtori Ratcliffen neuvoa ja matkustaa rannikolle. Jim kuvaili hänelle erästä pientä huvilaa Brethavessa, joka sopisi hänelle mainiosti. Daisy ei tahtonut enää vastustaa tätä suunnitelmaa, vaikkakin hänen sydäntään kouristi sitä ajatellessaan.
Kesäkuun alussa tuli Blake vielä muutamaksi päiväksi takaisin ja sanoi sitten matkustavansa tervehtimään sukulaisiaan. Hän piti tohtorin neuvoa sangen hyvänä ja kannatti sitä mitä lämpimimmin. Eräänä päivänä ratsastivat Blake ja Muriel pieneen rannikkokaupunkiin katsomaan huvilaa.
Muriel ei enää puhunut Blakelle Nick'ista. Hän oli huomannut, ettei Blake ymmärtänyt häntä siinä suhteessa. Ja olihan Blake luvannut suojata häntä, vaikkei käsittänytkään, miksi hän pelkäsi Nick'ia. Ja toisekseen oli Nick itsekin kyllin selvästi osottanut, ettei aikonut tunkeutua hänen tielleen. Murielilla ei siis enää ollut mitään pelon syytä.
Blake puolestaan toivoi, että Muriel olisi jo voittanut hermostuneen pelkonsa. Parhaimmalla tahdollaankaan ei hän voinut ymmärtää, että häntä tarvittaisiin vahtikoirana. Kun he, vuokrattuaan Daisylle huvilan, ratsastivat kotiin päin, huomasivat he eräässä tienmutkassa auton, josta kajahti vastaan iloinen tervehdys. Huutaja oli Olga. Nick istui astimelle koettaen korjata jotakin vikaa pyörässä.
"No, tämäpä vasta oli mainiota!" huudahti hän. "Grange, täällä on eräs tehtävä, joka mainiosti sopii sinun herkulesvoimillesi. Tule pois auttamaan minua, niin olet hyvä!"
Grange katsahti Murieliin kohouttaen olkapäitään ja jätti sitten ohjakset hänelle.
"Enpä taida osata autoasi korjata", sanoi hän hypätessään alas hevosen selästä.
"Et, sitä en odottanutkaan", vastasi Nick. "Mutta osaathan ainakin tehdä mitä käsken. Tässä on eräs vieteri painunut sisään, eikä tällainen yksikätinen kääpiö kuin minä olen, jaksa sitä vetää paikoilleen."
Nick katsoi veitikkamaisesti Murieliin näin sanoessaan, mutta Muriel kääntyi heti Olgan puoleen.
Olga oli kuin seitsemännessä taivaassa, hän oikein säteili ilosta.
"Opettelen parhaillaan autonkuljettajaksi", kertoi hän. "Et voi uskoa, miten hurjan hauskaa se on!"
Heidän jutellessaan askartelivat Blake ja Nick vikaantunutta pyörää korjaten ja Muriel toivoi koko sydämestään, että hän pian pääsisi pois Nick'in ilkkuvan katseen ulottuvilta. Mistä kummasta mahtoikaan johtua, että hän aina tunsi olevansa niin turvaton tuon miehen läheisyydessä, kuin taistelisi hän välttämättömyyttä vastaan. Hän oli luullut saavansa Blakesta itselleen suojelevan kilven, mutta nyt ymmärsi hän, ettei Blake voinut lainkaan vaikuttaa olosuhteiden muuttamiseen. Ne olivat aivan riippumattomat hänestä.
Vihdoin oli auto jälleen kunnossa. Molemmat miehet suoristautuivat ja seisoivat vierekkäin, Blake pitkänä, komeana ja voimakkaana, Nick laihana, raajarikkona, melkein kokoonlyyhistyneenä. Mutta siinä silmänräpäyksessä tunsi Muriel, että vahvempi heistä oli se mies, jonka kanssa hän, heikko nainen, oli antautunut taisteluun. Hän näki, että Nick'illa, huolimatta tämän heikosta ruumiinrakenteesta, oli kyllin voimaa vallitakseen Blakenkin kaltaista jättiläistä. Ja taasen johtui hänen mieleensä tuo vanha ajatus, että Nick'issa oli jotakin epänormaalia, jotakin aivan yliluonnollista, sillä hän oli vallan voittamaton, kun käytti lujaa tahdonvoimaansa.
Kuin pelästynyt jänis vetäytyi Muriel yhä kauemmaksi, mutta samassa astui Nick hänen luokseen.
"Tahtoisin, että te ja Grange tulisitte kanssamme Redlandiin aamiaiselle", sanoi hän. "Olga kyllä hoitaa emännän tehtäviä."
Muriel tarkasti Nick'in kasvoja koettaen tunkeutua tuon yhä hymyilevän naamarin taakse.
"Älkää kieltäytykö", sanoi Nick taasen. "Täällä ravintolassa on kutakuinkin kehnoa. Tulettehan, eikö totta!"
Muriel katsoi toisaanne. Tuota miestä ei hän milloinkaan voinut oppia ymmärtämään.
"Kyllä, kiitos vain", sanoi hän. Ratsastaessaan Blaken kanssa auton jälessä tuntui Murielista siltä, kuin olisi Blake aikonut sanoa jotakin, jollain tavoin puolustaa itseään. Mutta siihen hän ei saanut tilaisuutta, sillä Muriel vältti kaikkea lähentelemistä. Hänelle oli äsken selvinnyt, että se mies, johon hän oli niin turvallisesti luottanut, ei ollutkaan sellainen, joksi hän oli hänet kuvitellut. Muriel oli nähnyt vilahdukselta hänen oikean luonteensa ja huomannut, ettei Blaken moraalinen voima edes ollut hänen omansa veroinen.
Tie Redlandiin pujottelihe tiheiden metsikköjen lomitse, joiden välissä meri kimalteli kirkkaansinertävänä. Seurueen saapuessa Redlandin avonaiselle veräjälle pääsi Murielilta ihastuksen huudahdus. Matalaa asuinrakennusta ympäröi joka puolelta rehevät rododendrot. Vasemmalla puolen sitä oli notko, josta kuului juoksevan veden lorina. Korkeat puut estivät rakennuksen näkymästä tielle asti.
"Oi, Blake!" huudahti Muriel. "Millainen paratiisi!"
"Pidättekö siitä?" kysyi Nick astuessaan alas autosta sulkemaan veräjää.
Kuullessaan tuon äänen säpsähti Muriel ja pidättäen ratsuaan hyppäsi alas.
"Otappa sinä hevoseni, Blake", sanoi hän, "minun täytyy välttämättä juosta tuonne joelle."
Blake totteli, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hymyillen kiiruhti
Nick tytön jälkeen.
"Ratsasta vain tuonne", huusi hän Blakelle mennessään. "Olga kyllä pitää sinusta huolen."
Hän saavutti Murielin joen rannalla. Tämän posket hohtivat punaisina ja koko käytös oli hermostunutta, mutta silti katsoi hän Nick'ia rakkaasti silmiin ja ojensi hänelle kätensä.
"Vallitseeko meidän välillämme rauha?" kysyi hän läähättäen.
Nick puristi lujasti hänen kättään omassaan.
"Siltä näyttää", vastasi hän. "Mitä te oikeastaan pelkäätte? Minuako?"
Muriel loi katseensa alas. Hän tunsi vastustamatonta halua sopia
Nick'in kanssa, lepyttää hänet.
"Emmekö voisi olla ystäviä? Haluaisin sitä niin kernaasti."
"Miksi niin?" kysyi Nick terävästi.
Tyttö oli vaiti. Eihän hän voinut sanoa Nick'ille, ettei hänen suojelijansa ollutkaan kestänyt koetusta. Ja sitäpaitsi tuntui hänestä, kuin olisi Nick sen jo tietänyt.
"Ettehän ole koskaan ennen sellaista toivomusta lausunut", sanoi Nick.
"Viimeksi tavatessamme ette suinkaan sitä toivonut."
Muriel häpesi sitä ajatellessaan ja hän pakottautui vastaamaan suoraan.
"Luulen… olen huomannut, että viime kerralla käyttäydyin sydämettömästi teitä kohtaan. Olin niin kovin hämmästynyt. Mieltäni pahottavat nuo sanat, jotka silloin teille lausuin."
Tytön ääni vapisi. Täytyihän Nick'in itsekin ymmärtää, etteivät he nyt voisi olla sotajalalla keskenään, kun niin usein tapaavat toisensa. Eihän kukaan saattanut ajan pitkään kestää sellaista suhdetta, joka nyt oli heidän välillään.
Mutta Nick ei näkynyt katselevan asiaa samassa valossa.
"Älkää olko pahoillanne", sanoi hän kevyesti. "Minä en koskaan loukkaannu, ellei minua tarkotuksellisesti solvata, enkä aina silloinkaan. Älkää enää hetkeäkään ajatelko sota-asiaa. Teillä ei ole syytä tunnonvaivoihin."
Muriel ymmärsi hänen tahtovan välttää kaikkia selittelyjä ja kääntyi sen tähden pois mitään vastaamatta. Nick'in tarkotus ei siis suinkaan ollut, että he sopisivat keskenään tai että Muriel saisi tunnolleen rauhan.
Astellessaan polkua pitkin asuinrakennusta kohti puhuivat he keskenään vain jokapäiväisistä asioista. Mutta Muriel oli sangen katkeroittunut. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa, kunhan vain olisi päässyt käyttämästä hyväkseen hänen vieraanvaraisuuttaan, päässyt näkemästä hänen hymyileviä, voitonvarmoja kasvojaan ja saanut matkustaa kauas maailmaan. Muriel Roscoen ylpeyttä oli syvästi loukattu.
XXXI.
Redlandissa.
Jos Muriel olisi ollut toisessa mielentilassa, olisi hän varmaankin ollut varsin tyytyväinen ateriaan Redlandin vanhanaikuisessa, kauniissa ruokasalissa, jonka akkunoista oli sangen kaunis näköala merelle. Mutta tapa, jolla Nick oli käyttäytynyt häntä kohtaan hänen koettaessaan hieroa ystävyyttä, riisti häneltä kokonaan nautinnon kyvyn. Tähän asti oli hän pelännyt tuota miestä, mutta nyt vihasi hän häntä koko tahdonvoimallaan.
Nick ei, ainakaan näennäisesti, tietänyt mitään hänen tunteistaan, vaan käyttäytyi isäntänä erinomaisen kohteliaasti. Jo ennen aterian loppua unohti Grangekin tykkänään vastenmielisyytensä ja puheli Nick'in kanssa, kuten vanhan ystävän kera ainakin.
Nick'illa oli paljon puhuttavaa. Hän kertoi sairaudestaan ja sanoi nyt jo olevansa aivan entisellään.
"Sinä kai palaat rykmenttiin?" kysyi Blake.
"En ole vielä sitä päättänyt. Mihin neuvotte te minua, miss Roscoe?"
Kysymys tuli aivan odottamatta, mutta Muriel ei kadottanut malttiaan, vaan vastasi heti:
"Minä en ainakaan kehottaisi teitä jättämään virkaanne."
"Saanko kysyä miksi?"
Murielin valtasi vastustamaton halu loukata häntä, jos mahdollista, ja hän vastasi heti:
"Siksi, etten luule teidän voivan elää, ellei teillä ole tilaisuutta tappaa."
Nick'in nauru hermostutti häntä sangen kovin. Se kuulosti hänen mielestään niin julmalta.
"Taivaan vallat!" huudahti Nick. "Tehän tutkitte minua oikein mikroskoopilla. Mutta ettepä sentään voi nähdä minun lävitseni. Minussa on sentään toinenkin puoli. Ettekö tahtoisi kääntää minua ympäri ja katsoa sitäkin puolta? Kukapa tietää, vaikka sieltäkin löytäisitte noituutta ja ilkeitä juonia!"
"Paljon mahdollista", ajatteli Muriel, mutta vastasi halveksiva sävy äänessään:
"Se ei minua lainkaan huvita. Minä tiedän jo tarpeeksi asti."
"Hyvin osattu!" sanoi Nick nauraen. "Minä antaudun. Olgaseni, menepäs tuomaan minulle savukkeita."
Olga meni heti noutamaan savukelaatikkoa ja tarjottuaan niitä Grangelle meni hän Nick'in luo ja sytytti hänelle savukkeen.
Nick kietoi kätensä Olgan vyötäisille ja punastuen suuteli tämä sankariaan hiusrajaan.
"Mene nyt näyttämään puutarhaamme miss Roscoelle", sanoi Nick sitten.
Muriel nousi ylös.
"Meidän kai täytynee jo lähteä", sanoi hän Blakelle ja seurasi sitten
Olgaa puutarhaan.
"Osaako Nick lyödä tennistä?" kysyi hän heidän kulkeissaan tenniskentän ohi.
"Hän osaa kaikkea", vastasi Olga ylpeänä. "Hän ratsastikin aamulla ja se kävikin aivan mainiosti. Me lyömme tennistä aina iltapäivisin. Koko maailmassa ei löytyne toista ihmistä, joka olisi kaikessa niin taitava kuin Nick."
Olga pujotti kätensä Murielin kainaloon ja katsahti häneen vakavan ja lempeän näköisenä.
"Muriel", kuiskasi hän, "pidätkö sinä Nick'istä?"
Muriel punastui korviaan myöten.
"Pidätkö sinä sitten hänestä?" änkytti hän. "Miksi sinä sellaista kysyt?"
"Siksi, että äsken pahoitit hänen mielensä. Ethän suutu minuun kun näin sanon, mutta sinä loukkasit häntä niin syvästi."
"Minäkö?" sanoi Muriel nauraen hermostuneesti. "Älä usko sitä, rakas lapsi. Vaikkapa tahtoisinkin niin tehdä, en kuitenkaan siinä onnistuisi."
"Kyllä, sinä onnistuit äsken varsin hyvin", väitti Olga nuhdellen. "Sinä et tunne Nick'ia. Hän on niin äärettömän herkkä, vaikkakaan sitä ei aina hänestä huomaa. Mutta minä tiedän, milloin hän on loukkaantunut. Kuulen sen hänen naurustaan."
Hän oli niin varma asiastaan, että Murielkin alkoi tuntea hieman tunnonvaivoja. Mitenkähän syvästi Nick olikaan mahtanut loukkaantua!
Jos hän olisi voinut kuulla Nick'in ja Blake Grangen välisen keskustelun, olisi hän saanut sen tietää, mutta Nick oli huolehtinut siitä, ettei kukaan kolmas tätä keskustelua kuullut.
Heti Grangen juotua kahvinsa, ehdotti Nick, että he lähtisivät kirjastoon, joka oli aivan rakennuksen toisessa päässä ja josta oli aukea ja laaja näköala kolmelle puolen.
Nick asetti vieraansa mukavaan nojatuoliin ja asettui itse häntä vastapäätä.
"Vietetäänkö häät ennenkuin palaat takaisin Intiaan?" kysyi hän.
"Enpä luule", vastasi Grange epäröiden.
"Miksikä ei?"
"Muriel ei tahdo mennä naimisiin, ennenkuin suruvuosi on lopussa."
"Ehkä hänen suruvuotensa kestää kautta elämän?" sanoi Nick. "Oletko ajatellut sitä mahdollisuutta?"
Näissä sanoissa oli jotakin ärsyttävää, siksi vastasikin Grange kylmästi:
"Odotan mielelläni ja sen Murielkin tietää."
"Oletpa sinä vähällä tyydytetty", vastasi Nick. "Ja suonet minun huomauttaa, ettei koko maailmassa löydy ainoatakaan naista, joka olisi kiitollinen tuollaisesta kärsivällisyydestä."
Grange ei vastannut tähän. Hänen mielestään ei Nick sitä asiaa ollenkaan ymmärtänyt.
Nick huomasi hänen ilmeensä ja räjähti nauramaan.
"Sano vain, mitä aioit. Oletpa tavallaan oikeassa. Mutta ajattelehan vain, mitä vastuksia minulla oli alun pitäen. Muistatko, että minä otin tehdäkseni sen, mistä sinä kieltäydyit? Tahi oletko sinä kukaties kuvaillut asian kauniimmassa valossa itsellesi — ja toisille?"
Nick katsahti Grangeen, mutta tämä jatkoi vain tupakoimistaan katse alas luotuna.
Äkkiä alkoi Nick puhua aivan toisessa äänilajissa. Hänen äänensä vapisi pidätetystä liikutuksesta.
"On samantekevää, miten sinä olet kuvaillut asian, mutta totta on, ettet sinä silloin rakastanut häntä. Jos olisit sen tehnyt, olisit varmaan, kuten minäkin, ollut valmis uhraamaan mitä tahansa. Mutta sitä et tehnyt. Sinä kieltäydyit. Minä hänet pelastin. Ja aina siitä asti olen ajatellut kaikessa vain hänen onneansa. Sinä et ehkä usko sitä, mutta niin asia nyt kuitenkin on. Ja huomaa tarkoin, minä en aio antaa häntä sellaiselle miehelle, joka ei tee häntä onnelliseksi. Kerran toivoin itse saavani omakseni hänet. Et kai luulottele, että pelastin hänet vain sen vuoksi, jotta hän menisi naimisiin jonkun toisen kanssa? Mutta nyt on yhdentekevää, mikä tarkotus minulla silloin oli. Minä olen jo poissa leikistä."
Hänen kasvonsa värähtelivät kuin olisi näkymätön käsi häntä lyönyt.
"Miten välimme purkautui, ei kuulu tähän. Mutta ei se ainakaan ollut siksi, että hän olisi rakastanut jotakin toista. Sinua hän ei silloin ajatellutkaan. Annoin hänelle vapautensa takaisin, syytä en sano. Mutta niin kauan kun hän ei vielä ole toisen miehen vaimo — vieläpä senkin jälkeen — seuraan minä hänen kohtaloaan, pidä siis varasi! Nai hänet, jos häntä rakastat. Mutta ellet sitä tee, niin pura kihlauksesi. Vannon pyhästi, ettei hän koskaan joudu sellaisen miehen vaimoksi, joka ei pidä häntä elämänsä kalleimpana aarteena."
Hän vaikeni äkkiä. Kasvot saivat jälleen entisen ilmeensä, hymyily peitti taasen kaiken sen, mikä äsken niin kiihkeänä purkautui esiin. Ojentaen kätensä Grangelle sanoi hän:
"Vanno minulle, että aina asetat hänen onneansa ensi sijalle. Tämän jälkeen en enää milloinkaan puhu sinulle tästä asiasta. Olen nyt puhunut kaiken. Lupaatko sen minulle?"
Blake istui hetkisen vaiti. Sitten kumartui hän eteenpäin ja pani kuin sisäisen voiman pakottamana kätensä Nick'in käteen. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut sanoa jotakin, mutta sitä ei tullutkaan.
Nick odotti.
"Niin, vannon sen", sanoi Blake vihdoin hiljaa, katsomatta Nick'ia, mutta hän näkyi tarkottavan totta sanoillaan.
Nick oli tyytyväinen. Kun lupaus nyt oli annettu, laukesi jännitys. Mutta Blaken muistissa säilyi tämä keskustelu kauan. Hän tunsi itsessään, että tuo mies, jolta Muriel oli pyytänyt häntä suojelemaan itseään, oli enemmän kuin hän, tytön rakkauden arvoinen. Ja tämä tietoisuus hävetti häntä.
Hetken perästä he menivät ulos Murielin ja Olgan luo.
Kulettuaan suuren puutarhan läpi tulivat he pienelle kalliolle pystytetylle huvimajalle. Meri lepäsi heidän edessään peilikirkkaana auringonpaisteessa. Olga ja Muriel istuivat rannalla vierekkäin.
Olga oli juuri nyppinyt terälehdet päivänkakkaroista. Hän heitti ne pois nähdessään Nick'in ja juoksi häntä vastaan.
"Onpa tämä tosiaankin kiusallista", selitti hän. "Olen jo neljästi koettanut ennustaa Murielille päivänkakkaroilla, mutta vastaus on aina 'ei'. Koetappas sinä, Nick!"
"Pidä sinä kukkaa", sanoi Nick.
Terälehdet putosivat peräkkäin maahan. Hän oli hyvin innostunut ja kiintynyt tähän leikkiin ja miltei vasten tahtoaan seurasi Muriel hänen kätensä liikkeitä. Tytön katse seurasi jokaisen pienen terälehden putoamista toinen toisensa jälkeen.
Nick katsoi häneen.
"Kyllä, mies rakastaa neitoa", selitti hän.
"Mutta Nick, tuohan oli petosta", huudahti Olga paheksuen. "Sinä nyhtäsit kaksi lehteä kerrallaan. Se ei ollut rehellistä peliä."
"Rehellinen peli ei olekaan ominaista hänelle", sanoa Muriel hypistellen käsissään oljenkortta.
"Eikä teille", vastasi Nick odottamatta.
"Minulleko?" kysyi Muriel katsoen hermostuneena häneen. "Mitä tarkotatte?"
"Sitä en sano", vastasi Nick, "siksi, että te sen kyllä tiedätte, tai ainakin teidän tulisi tietää, jos vaan viitsitte vaivautua sitä ajattelemaan."
Muriel kääntyi selin häneen.
"Menkäämme nyt sisälle juomaan teetä", sanoi Nick reippaasti. "Miss
Roscoen on varmaankin kylmä."
Seurue meni sisälle ja Nick oli taasen mitä rakastettavin isäntä.
Kun vieraat sitten poistuivat, seisoi hän kauan aikaa portailla heiluttaen kättään jäähyväisiksi. Hän näytti olevan mitä loistavimmalla tuulella.
Blaken ja Murielin ollessa puolitiehen kotimatkalla, kääntyi Muriel äkkiä ja aivan odottamatta ritarinsa puoleen ja sanoi aivan tyynesti.
"Blake, häät voimme viettää niin pian kun sinulle vain sopii."
XXXII.
Myrskyssä ja rajuilmassa.
Ensi viikkoina vierailunsa jälkeen Redlandissa tapasi Muriel harvoin sulhasensa. Pienessä huvilassa, jonka Daisy oli vuokrannut Brethavessa, ei ollut tilaa Blakelle ja sitä paitsi täytyi hänen, kuten sanottu, käydä tervehtimässä sukulaisiaan ennen syyskuuta, jolloin loma päättyisi.
Murielilla oli tähän aikaan paljon puuhaa. Hän ja Blake olivat sopineet, että heidät vihittäisiin muutamaa päivää ennen joulua, kuten sir Reginold Basset oli odottanut. Lady Bassetin ehdotukseen, että Muriel kopioita valmistellessaan pyytäisi avukseen tämän Lontoossa asuvan sisaren, ei hän kuitenkaan suostunut, mutta oli sangen hyvillään, kun Daisy tarjoutui tulemaan hänen kanssaan syksyllä Lontooseen ostoksille.
Daisy oli viime aikana suuresti muuttunut. Muriel huomasi sen, mutta ei voinut selittä, millä tavoin tämä muutos oli tapahtunut. Se alkoi oikeastaan Nick'in kotiintulosta, mutta silti ei se hänen nähdäkseen ollut missään yhteydessä Nick'in kanssa. Kuitenkaan ei heidän ystävyytensä sen vuoksi ollut millään tavoin rikkoutunut, mutta Muriel tunsi vain, että jotakin outoa oli tullut heidän suhteeseensa, mutta mitä, sitä hän ei tietänyt. Tuo läheinen luottamus, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi, oli nyt poissa.
Juhannus oli jo mennyt ja tohtori Ratcliffe oli matkustanut etelään perheineen. Nick ja Olga jäivät Redlandiin. Päivät päästään olivat he ulkosalla, Olgan mielestä oli tämä ulkoilma-elämä kerrassaan ihanaa. Aamusin kävi hän uimassa Murielin kanssa, mutta muun osan päivästä vietti hän säännöllisesti Nick'in seurassa. Heidän ystävyytensä perustui syvään, keskinäiseen ymmärtämykseen ja he olivatkin olleet ystäviä jo niin pitkät ajat, kuin Olga suinkin saattoi muistaa ajassa taaksepäin.
Tätä ei Muriel parhaimmalla tahdollaankaan voinut ymmärtää. Hänelle oli
Nick Ratcliffe aina ollut käsittämätön arvoitus.
Heinäkuun puolivälissä sai Daisy eräältä ystävättäreltään kutsun huvimatkalle näiden huvipurrella. Ensin hän kieltäytyi lähtemästä, mutta kun Murielkin innokkaasti kehoitti häntä menemään vakuuttaen, ettei hänellä suinkaan tämän matkan johdosta tulisi minkäänlaisia omantunnonvaivoja, suostui Daisy vihdoin ystäviensä kutsuun ja niin jäi Muriel yksin huvilaan.
Yksinäisyyttä ei Muriel lainkaan pelännyt. Tuntui miltei helpotukselta, kun Daisy lähti. Tuo jokin epämääräisyys, joka oli tullut heidän välilleen, oli häntä alituiseen kiusannut.
Ensin pelkäsi Muriel Nickin tulevan hänen luokseen pyytämään häntä kolmanneksi Olgan ja hänen retkeilyilleen, mutta Nick ei näkynyt häntä ajattelevankaan ja joka aamu vakuutti Muriel Olgalle, ettei hän suinkaan tuntenut olevansa yksinäinen ja hyljätty.
Nick'ia ei hän ollut tavannut useaan viikkoon ja hän, alkoi jo uskoa, ettei tämä sattuisikaan hänen tielleen ennen Daisyn kotiintuloa. Niin olisikin käynyt, elleivät olosuhteet olisi toisin kääntyneet.
Paahtavaa kuumuutta seurasi eräänä iltana ankara ukonilma ja Muriel, joka aina oli pitänyt luonnonilmiöistä, olivatpa ne vaikka kuinkakin rajuja, keskeytti syöntinsä ja meni pieneen eteiseen, jonka akkunasta oli laaja näköala aavalle merelle.
Myrsky oli harvinaisen ankara ja salamat leimahtelivat tuon tuostakin.
Tuuli yltyi niin rajuksi, että sen ulvonta tuntui jo pelottavalta.
Muriel kätki kasvot käsiinsä. Rajuilman tauotessa puhkesi sellainen
rankkasade, kun olisivat pilvet tyhjentäneet monivuotisen varastonsa.
Muriel astui taasen lähemmä akkunaa. Vesi räiskyi ruutuja vasten ja salamat välähtelivät yhä valaisten kirkkaalla säihkyllään koko puutarhan.
Samassa vetäytyi hän kirkaisten taapäin. Eräät tutut kasvot painautuivat akkunaruutua vasten ja vihattu silmäpari tähysti häntä.
XXXIII.
Sairasvuoteella.
Muriel vaipui puolipyörryksissä läheiselle tuolille ja herättyään jälleen tietoisuuteen kuuli hän akkunaan koputettavan. Hän oli paennut huoneen perimmäiseen sopukkaan, mutta sieltäkin näki hän selvästi nuo vihaamansa kasvot salamoiden välähdellessä.
Sydän kurkussa koetti hän taistella kauhuaan vastaan. Kun magneettisen voiman vaikutuksesta nousi hän vihdoin ylös ja läheni hitaasti ja vastenmielisesti akkunaa, jonka takaa nuo kasvot näkyivät. Koputus lakkasi ja Nick Ratcliffe, sillä hän se oli, puhui jotakin lasin takaa. Muriel ei kuullut sanoja, kalpeana ja pelosta vapisten avasi hän akkunahakasen. Nick vetäsi akkunan auki ja hyppäsi sisälle avopäin ja kauttaaltaan läpimärkänä.
Muriel vetäytyi taapäin, mutta Nick tuskin katsoikaan häneen. Sulettuaan akkunan kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi ystävällisyyden ja ivan sekaisella äänellä:
"Olipa tämä tosiaan aika hupsua!"
Nuo sanat eivät juuri kuulostaneet kehoittavilta, mutta kuitenkin karkoittivat ne Murielin pelon kokonaan. Häntä oikein nolotti äskeinen pelkuruutensa.
"En päässyt sisälle toista tietä", selitti Nick. "Kolkutin voimani perästä porttia, mutta kukaan ei avannut. Olga on sairas. Hän huutaa yhtämittaa teitä. Uskallatteko lähteä kanssani?"
"Nyt hetikö?" änkytti Muriel. "Kahdenko teidän kansanne?"
Nick loi häneen omituisen katseen puoliksi sulettujen silmäluomiensa alta ja vastasi katkerasti.
"Niin, aivan yksin minun kanssani myrskyilmalla. Pelkäättekö? Minä pidän kätestänne kiinni. Olemmehan ennenkin kulkeneet sillä tavoin."
Pilkkasiko Nick häntä? Sitä ei Muriel tiennyt, hän tiesi vain, ettei
Nick tahtonut poistua yksin.
"Mikä Olgaa vaivaa?" kysyi hän.
"En tiedä. Ehkä auringonpistos. Olimme autolla ajelemassa juuri pahimmassa helteessä ja palatessamme sai hän päänsäryn. Hänellä on nyt kova kuume. Lähetin auton noutamaan Jimmin sijaislääkäriä."
Samassa räjähti ukkonen ankarasti, mutta ennenkuin jyrinä vielä oli tauonnut, oli Muriel jo oven luona ja viitaten Nick'ia odottamaan poistui hän huoneesta.
Nick kulki hermostuneesti edes takaisin huoneessa odotellen häntä. Aika tuntui odottavasta hirveän pitkältä.
Oltuaan poissa korkeintaan viisi minuuttia palasi Muriel. Hänen kasvoissaan ei enää näkynyt pelon jälkeäkään. Ylleen oli hän pukenut pitkän sadenutun ja toinen samallainen riippui hänen käsivarrellaan.
"Tämä on Daisyn", sanoi hän ojentaen nutun Nick'ille. "Teidän täytyy panna se yllenne. Olitte tosiaan ajattelematon lähtiessänne tuollaiseen myrskyyn ilman päällysvaatteitta."
Muriel auttoi nutun Nick'in ylle ja tämä kiitti häntä hiljaa naurahtaen.
Astuessaan ulos portista saavutti heidät ankara tuulenpuuska, joka oli vähällä kaataa Murielin. Vaistomaisesti ojensi hän kätensä kuin turvaa etsien ja heti tarttui Nick lujasti siihen. Hiljaa veti hän tytön käden kainaloonsa ja vastaväitteittä antoi Muriel sen tapahtua.
Myrsky alkoi vähitellen tyyntyä heidän lähetessään Redlandia, mutta sade valui yhä virtanaan. Salamoiden lomassa oli pilkkosen pimeää, mutta Nick tunsi tarkoin tien. Hän asteli kevyin ja varmoin askelin ja jälkeenpäin ihmetteli Muriel usein, miten täysin turvallisena hän tuona iltana luotti Nick'in johtoon.
Saapuessaan Redlandin portille, josta näkyivät valaistut akkunat, sanoi
Nick käskevästi:
"Ensi työksenne teidän täytyy mennä kuivaamaan vaatteitanne. Käskin palvelijoiden panemaan tulen takkaan jossakin huoneessa. Ja sitten juotte hiukan kahvia, eikö niin?"
"Kyllä kernaasti, jos tekin teette samoin", vastasi Muriel odottamattoman rohkeasti.
"Minun täytyy mennä suoraan Olgan luo", vastasi Nick. "Sen lupasin hänelle lähtiessäni."
"Ettehän ainakaan mene noissa märissä vaatteissanne", huudahti Muriel.
"Ei, sitä ette saa tehdä. Minä en ole niin läpimärkä kuin te. Antakaa
minun mennä ensin Olgan luo. Voittehan lähettää minulle kahvia sinne.
Mutta lupaattehan heti mennä muuttamaan vaatteita!"
Hän puhui sangen vakuuttavasti ja Nick oli epäröivän näköinen. Sitten sanoi hän äänellä, jonka merkitystä Muriel ei voinut ymmärtää:
"Ei suinkaan tarkotuksenne liene, etten minä saisi lainkaan tulla Olgan luo?"
Tyttö katsahti häneen kummastuneena.
"Miten voitte sellaista ajatellakaan?"
"Hyvä on", vastasi Nick kevyeen huoahtaen. "Teen siis, kuten käskette."
Eteisessä riisui hän Murielin yltä sadenutun ja astui sitten hänen edellään ylös rappusia pysähtyen vasta Olgan ovelle.
"Tässä se on. Sanokaa hänelle, että tulen heti."
Muriel avasi hiljaa oven ja astui sisälle.
"Muriel", sanoi Olga hiljaa ja rasittuneesti. "Oi, miten olen iloinen että tulit. Missä Nick viipyy?"
"Hän tulee pian, pieni ystäväni", vastasi Muriel hyväillen tyttösen käsiä.
Olga makasi sangen epämukavassa asennossa, hiukset valuivat silmille ja kädet olivat polttavankuumat.
"Olen niin, niin sairas", valitti hän.
"Mihin sinua koskee?"
"Koko ruumiiseeni. Päässä ja kaulassa tuntuu niin kipeältä. Pahin on kaula. Toisinaan koskee niin kovin, että tahtoisin huutaa."
Muriel kohenteli tyynyjä, silitti hiukset pois tyttösen otsalta ja istuutui sängyn viereen toivoen, että sairas voisi hetkiseksi nukahtaa.
Samassa tuli Nick sisälle ja Olga kuuli heti hänen askeleensa, vaikka hän koetti liikkua mahdollisimman hiljaa ja varovasti.
"Nick! Nick! Tule tänne. Tuntuu kuin kuolisin. Nick, älä anna minun kuolla!"
Nick viittasi Murielia pysymään paikallaan ja polvistui itse sängyn viereen. Hiljaa asetti hän kätensä sairaan tyttösen kaulalle.
"Pysy vain uljaana, pieni lemmikkini", kuiskasi hän hellästi. "Pian saapuu lääkärikin ja sitten toimitamme sinulle heti jotakin, joka lieventää tuskiasi."
Rauhoittuneena nojasi Olga polttavan päänsä Nick'in olkaa vasten ja pian nukahti hän herkkään uneen.
Nick ei hievahtanut paikaltaan ja Muriel istui hiljaa häntä katsellen. Hänen koko olennossaan ilmeni tällä hetkellä jotakin äärettömän hellää ja lempeää, ja se herätti Murielissa muistoja, jotka hän jo miltei oli unohtanut. Ellei hän olisi nähnyt Nick'iä, ennenkuin vasta nyt, olisi hän varmaankin pitänyt hänestä.
Nick näytti kokonaan unohtaneen Murielin läsnäolon. Hänen kalpeat huulensa vavahtelivat toisinaan omituisesti ja kasvojen ilme oli rauhaton. Muriel muisti usein nähneensä hänen huuliensa vavahtelevan, mutta hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt, että se ilmaisi hänen sisäistä rauhattomuuttaan.
Äkkiä käänsi hän päätään, kuin tuntien itsessään tytön tutkivan katseen, ja katsoi Murielia suoraan silmiin. Tämä katse kesti vain sekunnin, sitten kääntyi hän jälleen pois. Mutta tytöstä tuntui tuo katse niin omituiselta; ensi kerran oli hän siinä huomaavinaan kiihkeän vastalauseen sitä tapaa vastaan, jolla hän aina oli Nick'iä tuominnut. Kuin salaman välähtäessä näki hän ilveilijän valhenaamarin takaa lämpimän ihmissydämen.
Ja taasen valtasi hänet tuo ihmeellinen tunne, kuin olisi hänen oman sydämensä syvyydessä uinunut jotakin naisellisen lämmintä, joka pyrki sieltä päivänvaloon, joka tahtoi tunkeutua esille ja muodostua selväksi ja varmaksi…
Tämä tunne sai hänet vapisemaan sydänjuuria myöten. Oliko mahdollista, että hän oli Nick'ia väärin tuominnut? Oliko hän siis kokonaan erehtynyt tuon miehen suhteen? Ja oliko tämä kaikki hänen oma vikansa? Voisiko tosiaan olla niin onnetonta, niin sanomattoman surullista?
Nick'in ääni herätti hänet unelmistaan. Laskien Olgan pään hiljaa tyynylle, sanoi hän:
"Kuulen lääkärin tulevan. Jäättekö tänne siksiaikaa, kun minä menen häntä vastaan?"
"Tule pian takasin, Nick", kuiskasi Olga.
"Kyllä, tulen heti, sen lupaan."
Hän hyväili hiljaa tyttösen poskea; Olga tarttui hänen käteensä ja painoi siihen polttavat huulensa. Muriel huomasi Nick'in kasvojen värähtelevän hänen kääntyessään pois.