XXXIV.
Mitä Olga pyysi Murielilta.
Aamulla saivat he lääkäriltä tietää Olgan sairauden olevan tulirokkoa. Tapa, jolla Nick otti tuon tiedon vastaan, ei ollut hänelle lainkaan ominaista. Ensi kertaa eläissään näki Muriel hänen kasvoillaan kuvastuvan todellisen kauhun.
"Jumalani!" huudahti hän, "miten olenkaan käyttäytynyt!"
Muriel ei voinut olla hymyilemättä hänen itsesoimauksilleen. Hän ei selitystä kaivannut. Oli varsin helppoa ymmärtää Nick'in ajatuksen juoksun tällä hetkellä.
"Jos tarkotatte minua", sanoi Muriel, "niin sanon, että minussa jo aikoja sitten on ollut sama tauti."
Nick kävi heti rauhallisemmaksi.
"Meidän on heti hankittava sairaanhoitajatar", sanoi hän, "ja minä autan häntä valvomisessa."
Lääkäri ei tehnyt vastaväitteitä. Myöhemmin päivällä, kun hoitajatar jo oli saapunut, koetti Muriel puhua tästä Nick'in kanssa tavatessaan tämän portaissa. Nick palasi juuri postista, jossa oli käynyt sähköttämässä tohtori Ratcliffelle.
"Miten on Olgan laita", kysyi hän.
"Kuume on kohonnut", vastasi Muriel. "Hänellä näkyy olevan kovat tuskat, toisinaan hän houriikin."
Olgan tila oli käynyt yhä huonommaksi. Mutta Nick'in aikoessa mennä suoraan sairaan huoneeseen, pidätti Muriel hänet…
"Älkää menkö", pyysi hän, "älkää menkö."
"Minkätähden?"
"Se on niin vaarallista ja… ja… niin tarpeetonta."
"Olkaa järkevä."
Nick pysähtyi ja kysyi katsomatta häneen:
"Mutta minkätähden?"
Muriel ei voinut tällä hetkellä keksiä mitään pätevää syytä, mutta hän tahtoi saada Nick'in katsomaan asiaa samalta kannalta, kuin hänkin.
"Miten olisitte te menetelleet, ellei minulla olisi jo ennen ollut sitä tautia?"
"Olisin heti lähettänyt teidät pois täältä", vastasi Nick epäröimättä.
Juuri tuota vastausta oli Muriel odottanut.
"Ja miksi niin?"
Nick katsoi häneen.
"Sen kysymyksen olette tehneet minulle kerran ennenkin", sanoi hän.
"Ja säälistä teidän arkoja tunteitanne kohtaan en silloin vastannut.
Tahdotteko tosiaan tällä kertaa kuulla syyn, vai täytyykö minun yhä
hienotunteisuudesta vaieta?"
Nick'in äänessä oli taasen tuo entinen ilvehtivä sävy, mutta se ei nyt vaikuttanut Murieliin samalla tavoin kuin ennen. Hän ei siitä närkästynyt, eikä se juuri häntä pelottanutkaan. Hän vastasi vain aivan tyynesti:
"Tahdon, että olette järkevä. Onhan järjetöntä tarpeettomasti antautua vaaralle alttiiksi. Eikä se ole oikein."
"Se on minun asiani."
Se oli kyllä eittämätöntä, mutta Muriel tahtoi päästä tarkotuksensa perille.
"Luvatkaa edes pysyä poissa, ellei Olga teitä kutsu", pyysi hän.
"Kylläpä te koetatte kaikin tavoin päästä minusta eroon", sanoi Nick.
"En", vastasi hän heti. "Se ei ole minun itseni tähden, sen tiedätte."
"Tiedänkö? Sepä on juuri yksi niitä harvoja asioita, joita en tiedä. Muuten olen suuresti pahoillani, etten voi tehdä mieliksenne ja olla järkevä, kuten te sitä kutsutte. Olen aivan varma siitä, etten antaudu mihinkään vaaraan. Kuume ei juuri nyt ole erittäin tarttuvaa. Tuonnempana, kunhan pahin vaara on ohi, lupaan ajatella asiaa."
Hän puhui aivan tyynesti, mutta Muriel huomasi sanojen takana piilevän levottomuuden, eikä hän enää yrittänytkään taivuttaa häntä.
Olga houraili koko yön ja sisimmässään oli Muriel kiitollinen Nick'ille siitä, ettei tämä ollut suostunut hänen pyyntöönsä, sillä Nick'illa oli tosiaan ihmeellinen vaikutusvoima tyttöseen nähden. Kuten hän kerran kauan sitten oli äidillisen hellästi vaalinut ja lohduttanut häntä itseään, niin vaali ja lohdutti hän nyt Olgaa, väsymättä ja miltei iloisesti. Hänen epäitsekkyytensä oli tosiaan liikuttavaa.
Sekä lääkäri että sairaanhoitajatar pitivät nähtävästi Olgan tilaa varsin arveluttavana. Lääkäri oli käskenyt Murielin mennä lepäämään viereisen huoneen sohvalle ja Nick'in sekä hoitajattaren kehoituksesta teki hän vihdoin sen. Perin väsynyt kun oli, nukkui hän heti, mutta parin tunnin kuluttua herätti Nick hänet. Hän ymmärsi heti että sairaan tila oli yhä huonontunut.
"Hoitajatar arvelee olevan parasta, että tulette sinne", sanoi Nick.
Muriel nousi ylös ja meni ovea kohti, mutta pysähtyi äkkiä. Nick tuli aivan hänen jälessään. Sisäisen, vastustamattoman voiman vaikutuksesta ojensi Muriel kätensä ja Nick tarttui heti siihen puristaen sitä lujasti omassaan. Silmänräpäyksen ajan värisytti häntä omituinen onnen tunne. Hän ei ollut sellaista koskaan ennen tuntenut ja hän toivoi, että Nick ei olisi milloinkaan päästänyt hänen kättään lujasta otteestaan. Mutta samassa veti Nick hiljaa kätensä pois ja astui syrjään.
Olga oli tyynyillä tuettu puolittain istuvaan asentoon. Hoitajatar kumartui juuri hänen puoleensa tarjoten jotakin lääkettä, mutta sairaan kasvot olivat kääntyneet ovea kohti, silmissä oli tuskaisen odottava ilme.
Kun Muriel läheni vuodetta, kirkastui hänen katseensa ja hän yritti sanoa jotakin.
Muriel kumartui lähemmä ja koetti kuunnella.
"Muriel", kuului hiljainen kuiskaus, "minä tahtoisin sanoa sinulle jotakin… jotakin… joka koskee Nick'iä."
Muriel tunsi veren kohoavan päähänsä. Hän olisi antanut mitä tahansa, kunhan olisi varmaan tietänyt, ettei Nick heitä kuullut.
"Muistatko vielä sen päivän", läähätti Olga, "jolloin ennustimme päivänkakkaroilla?"
Niin, sen muistaessaan tunsi Muriel piston sydämessään.
"Kyllä, ystäväni. Entä sitten?" kuului hiljainen kuiskaus.
"Minä… minä olen sittemmin tuuminut, että kukat tarkottivatkin
Nick'iä… eikä… en muista hänen nimeään, Muriel…"
"Tarkoitatko kapteeni Grangea, rakkaani?"
"Niin, häntä juuri. Hänhän oli silloin myöskin täällä, eikö totta?
Mutta häntä eivät kukat tarkottaneet."
"Ehkäpä eivät, ystäväni."
"Ja Muriel… Nick oli niin onneton… kun olit lähtenyt. Näin sen selvästi. Myöhään yöllä heräsin… hiivin hänen luokseen kirjastoon. Hän istui pöydän ääressä kasvot käteen painettuna… kuin olisi hän… itkenyt. Menin hänen luokseen ja kysyin… mikä hänen oli. Silloin katsahti hän minuun veitikka silmäkulmassaan ja sanoi: Eipä juuri mikään. Sain vain tänään kiviä leivän asemesta, näetkös. Ja ne eivät suinkaan ole haluttua ravintoa ainakaan nälkäiselle! Hän luuli, etten minä ymmärtäisi sanojen tarkotusta. Mutta ymmärsinpä kuitenkin! Aioin jo ennen kertoa sen sinulle, Muriel, mutta… mutta sinä et sitä sallinut. Sinua hän juuri tarkotti. Hän oli niin… syvästi loukkaantunut… siksi, että olit niin epäystävällinen häntä kohtaan. Oi, Muriel, etköhän tahtoisi koettaa olla ystävällinen hänelle? Olisiko se…"
Muriel katsoi Nick'iin ja huoahti helpotuksesta. Hän ei ollut kuullut Olgan pyyntöä. Nähtävästi ei hän ollut kuullut mitään heidän keskustelustaan, sillä hän istui huoneen vastakkaisessa nurkassa käsi kasvoilla, olkapäät vavahtelivat tuon tuostakin kuin äänettömästä itkusta.
Muriel kääntyi taasen Olgan puoleen. Tuo näky teki hänet taipuvaisemmaksi suostumaan sairaan lapsen pyyntöön.
"Lupaan, etten enää ole hänelle tyly, oma lemmikkini", sanoi hän hiljaa.
"Etkö milloinkaan?"
"En milloinkaan, sen lupaan."
Olga nojautui hyväillen hänen rintaansa vasten. Tätä oli tyttönen niin hartaasti toivonut ja saatuaan nyt Murielin lupauksen, tunsi hän olevansa jännityksestä aivan väsynyt.
Hoitajatar vetäytyi peremmä huoneeseen ja kaikki oli aivan hiljaista. Kukaan ei liikahtanut. Olga hengitti niin heikosti, että Muriel tuskin kuuli sitä. Kätensä oli hän kietonut sairaan ympärille niin lujasti, kuin olisi hän syleilyllään tahtonut suojata häntä kuoleman kauhuilta. Mutta hänen oma sydämensä jyskytti niin kiivaasti…
Yön hetket kuluivat perin hitaasti. Vähitellen alkoi kuitenkin päivä sarastaa. Akkuna oli auki ja hieno sade vihmoi pisaroitaan akkunalaudalle. Kevyt tuulenhenki toi huoneeseen ruusujen tuoksua…
Kun Muriel vihdoin kohotti päätään, kuului samassa ensi leivon ilakoiva liverrys puutarhasta.
Lintusen laulu kuului yhä ylempää ja Muriel oli näkevinään pienen, puhtoisen lapsensielun kohoavan sen mukana paratiisin portille. Koko sielullaan seurasi hän säveltä, kunnes se äkkiä taukosi. Tuntui siltä, kuin olisi jokin ovi äkkiä sulkeutunut ja ylt'ympäri vallitsi taasen kuoleman hiljaisuus.
XXXV.
Pelastettu.
Hän istui hievahtamatta, tuskin tietoisena mistään ruumiissa ei tuntunut lainkaan väsymystä; hän oli kuin sotilas vartiopaikallaan.
Vihdoin kosketti joku häntä ja kuiskasi jotakin. Joku irroitti hellävaroen sairaan tyttösen hänen syleilystään ja kuin unessa kuuli hän Olgan hiljaa valittavan.
Auttava käsi kiertyi hänen vyötäisilleen ja nosti hänet ylös, mutta kun hän koetti astua askeleen eteenpäin, tunsi hän olevansa äärettömän uupunut.
"En voi", änkytti hän. "En voi."
Nick'in ääni vastasi heti:
"Voitte kyllä."
"Nojatkaa minuun, minä tuen teitä."
Nojautuen Nick'iin onnistui hän vihdoin hapuilevin askelin ja sangen hitaasti pääsemään viereiseen huoneeseen. Kirkas auringonvalo tulvehti häntä vastaan ja hän sulki silmänsä Nick'in auttaessa häntä nojatuoliin.
"Sanokaa minulle totuus", pyysi hän äkkiä kohottaen tuskaisen katseensa auttajaansa. "Onko kaikki jo lopussa?"
Nick vaipui polvilleen hänen tuolinsa viereen.
"Olga on pelastettu", sanoi hän vakavasti. "Hän on nukkunut auringonnoususta asti."
Muriel tuijotti häneen herkeämättä. Nick näytti olevan syvästi mietteissään ja kevyeen huoaten peitti hän kasvonsa käsillään. Samassa nousi Nick ylös ja poistui huoneesta hitain askelin.
Hetkisen kuluttua tuli talon sisäkkö kahvitarjottimineen tuoden terveisiä isännältä ja kehoitti häntä menemään levolle.
Neuvo oli varsin hyvä ja hän totteli heti. Kun vaikein jännitys nyt oli ohitse, tunsi hän todella tarvitsevansa lepoa. Mennessään vuoteeseen tuumi hän itsekseen, olikohan Nick'in mennyt nukkumaan. Se olisi kyllä ollut sangen tarpeellista, sillä hän muisti, miten väsyneen ja raihnaisen näköinen Nick äsken oli.
Myöhään iltapäivällä heräsi hän ja huomasi jonkun istuvan vieressään.
"Pysykää vain sängyssä" sanoi karkea ääni, ja kääntyessään ääntä kohti näki hän tohtori Ratcliffen. "Olga on jo paranemaan päin. Hän ei teitä nyt tarvitse."
"Entä Nick?" sanoi Muriel punastuen.
Tohtori Jim rypisti kulmakarvojaan ja koetti hänen valtimoaan.
"Niin, te olette kumpikin käyttäytyneet sangen somasti", murisi hän.
"Mutta Nick'illä ei ole mitään hätää. Hän on parhaillaan ratsastamassa."
Noustuaan ylös tunsi Muriel olevansa yhä väsynyt ja oli iloinen kun teetä tuotiin hänelle sinne. Hän istuutui akkunan ääreen juomaan sitä ja hetkisen perästä kuuli hän hevosen kavion kapsetta ja näki Nick'in ratsastavan pihamaalla.
Nick istui ratsunsa selässä ohjat höllänä ja pää kenossa kuin takaisin palaava vallottaja, joka kenties oli hieman väsynyt, mutta silti ylpeä voitostaan.
Katsahtaessaan ylös huomasi hän Murielin akkunassa ja liehutti hänelle kädellään ihastuneesti hymyillen.
"Jo pystyssä? Oletteko tavannut Jimmiä?"
Muriel nyökäytti päätään. Nick'in hyvätuulisuus tarttui häneenkin.
"Tulkaa alas puutarhaan", pyysi Nick jättäessään ohjat vastaantulevalle palvelijalle.
"Älkää sentään tulko, ellette itse sitä halua", sanoi hän nauraen.
Muriel hymyili ja hänet valtasi äkillinen halu tehdä Nick'in mieliksi. Hänen korvissaan kaikuivat yhä Olgan sanat: "Hän oli saanut kiviä leivän asemesta."
"Lupaatteko odottaa hieman?"
"Vaikkapa tuomiopäivään asti, jos niin tarvitaan", vastasi Nick iloisena.
Hetkisen perästä meni Muriel hänen luokseen tyytyväinen hymy huulillaan.
XXXVI.
Eräs totuus.
Kun taudin käännekohta oli ohitse, parani Olga nopeasti.
Daisy kirjotti, ettei voinut vielä vähiin aikoihin palata, jos vain Muriel tulisi toimeen ilman häntä. Ja Blake oli Skotlannissa. Hän kirjotti harvoin, ja vaikka loma jo pian oli lopussa, ei hän maininnut mitään takaisintulostaan.
Enimmäkseen oleskeli Muriel Olgan huoneessa sekä, milloin ei tyttönen häntä tarvinnut, tohtori Jimmin seurassa. Nick'in tapasi hän harvoin. He eivät koskaan olleet kahdenkesken ja Muriel oli huomaavinaan Nick'in käytöksen häntä kohtaan muuttuneen. Nyttemmin oli tämä aina ystävällinen, mutta ei koskaan tuttavallinen. Nick ei enää etsinyt hänen seuraansa, mutta ei karttanutkaan sitä, eikä hän enää koskaan viitannut heidän entisiin väleihinsä. Muriel alkoi jo vähitellen, uskoa Olgan erehtyneen sekä arveli, että tuo Nick'in epätoivon puuska, josta Olga oli kertonut, oli johtunut aivan toisista syistä.
Täten kului kuusi viikkoa. Niihin aikoihin palasi mrs Ratcliffe poikineen Schweizistä ja tohtori Jim päätti, kun jo tartunnan vaarakin oli ohi, viedä Olgankin kotiin. Yksissä tuumin Olgan kanssa koetti tohtori taivuttaa Murielin tulemaan heidän luokseen Wecriin, kunnes Daisy palaisi ystäviensä luota.
Päivää ennen lähtöä Redlandista meni Muriel huvilaan järjestämään tavaroitaan ja paluumatkalla poikkesi hän meren rannalle.
Tämä tapahtui eräänä aurinkoisena päivänä syyskuun puolivälissä. Meri kimmelsi peilikirkkaana ja Murielista tuntui sangen ikävältä lähteä tästä pienestä kylpylästä, jossa hän kaikesta huolimatta oli viettänyt hauskojakin päiviä.
Muutaman viikon perästä olisi kaikki muuttunut, sillä silloin valmistelisi hän jo kuumeisin kiirein läheneviä häitään. Ja sitten matkustaisi hän takaisin Intiaan, jossa heidät vihittäisiin lady Bassetin armollisesti ottaessa hänet siipiensä suojaan.
Muriel tunsi yht'äkkiä omituista pelkoa kuvitellessaan täten läheistä tulevaisuuttaan ja hän olisi tahtonut siirtää tuon kaiken paljo tuonnemmaksi. Hänen kesänsä täällä rakkaassa Englannissa oli ollut niin lyhyt. Kunpa hän vielä olisi saanut olla täällä edes yhden vuoden!
Samassa kuuli hän askeleita takanaan ja kääntyi katsomaan. Tulija oli
Nick ja Muriel tervehti häntä iloisesti.
"Sanon jäähyväiset merelle", sanoi hän. "Tänne en palanne enää milloinkaan."
"Ettekö edes tervehtimään minua"? kysyi Nick piirrellen kepillään hiekkaan.
"Aiotteko te siis asettua tänne asumaan?"
"Luultavasti, jahka menen naimisiin."
"Menettekö naimisiin?" huudahti Muriel tahtomattaan.
Nick katsoi häneen tarkotuksellisesti hymyillen.
"Niin, mitä arvelette, sovinko minä mielestänne yksineläjäksi?"
Muriel tunsi sydämensä kevenevän.
"Minäpä käyn tuolta poimimassa vähän meriruohoja Olgalle. Viitsittekö odottaa?" jatkoi Nick.
"Enkö saa auttaa teitä?"
"Ette", sanoi hän vakaasti. "Te olette varmaankin kovin väsynyt.
Istukaa tähän auringonpaisteeseen. Tulen aivan heti."
Nick eteni muutaman, pysähtyi sitten ja yritti sytyttää savuketta. Tämä epäonnistui kuitenkin kahdesti ja Muriel hypähti kiivaasti ylös.
"Miksi ette pyydä minua auttamaan?"
Nick loi häneen omituisen katseen.
"Ehkä en tahdo teidän apuanne", sanoi hän ärtyneesti.
Muriel sieppasi häneltä tulitikkulaatikon.
"Älkää olko noin pöyhkeä. Miksi en minä saisi auttaa teitä?"
Hän raapasi tulen ja ojensi palavan tikun Nick'ille, tämä ei huolinut siitä. Sen sijaan tarttui hän lujasti tytön ranteeseen, kumartui tulta kohti ja sytytti savukkeensa.
Muriel ei katsonut häneen, mutta tunsi kuitenkin itsessään Nick'in tutkivan katseen ja punastui hiusrajaan asti.
Vihdoin päästi Nick hänen kätensä.
"Saanko minäkin kunnian tanssia häissänne?" kysyi hän äkkiä.
"Miksikä ei, jos teitä huvittaa", vastasi Muriel hiljaa.
"Tulisin vaikka maailman toiselta ääreltä, jos niin olisi, saadakseni nähdä teidät onnellisena", sanoi Nick.
Muriel hämmentyi yhä enemmän.
"Olette kovin ystävällinen."
"Olenko?" kysyi Nick hieman ivallisesti. "Sitäpä ette ole milloinkaan minusta sanonut."
Muriel oli vaiti. Nick oli oikeassa, hän oli tosiaan äärettömän väsynyt, niin väsynyt, että hän oli vähällä purskahtaa itkuun pelkästä jännityksestä.
"Istukaa hetkeksi", sanoi Nick iloisesti. "Tulen jo toimeen yksinkin."
Mistä mahtoikaan johtua, että koko maailma tuntui niin kylmältä ja vieraalta näin kauniina päivänä. Muriel istuutui rantakivelle ja alkoi piirrellä hiekkaan Nick'in kepillä. Nick kuului hyräilevän itsekseen jotakin iloista säveltä. Olikohan hän tosiaankin noin iloinen ja hyvätuulinen? Vai koettiko hän vain ottaa kaiken noin kevyesti? Muriel toivoi hartaasti, että Nick edes kerran näyttäisi hänelle oikean luonteensa, antaisi hänen nähdä, mitä ajatuksia tuon omituisen naamarin takana piili…
Ja taasen johtui hänen mieleensä lähenevät häät. Aamulla oli hän saanut kirjeen Blakelta. Hän ja Daisy olivat yhdessä käyneet eräiden tuttavien luona, mutta nyt oli hän, Blake, paluumatkalla kaupunkiin. Noin kahden viikon kuluttua aikoi hän matkustaa, mutta sanoi sitä ennen tulevansa jäähyväisille morsiamensa luo. Häistä ei hän maininnut mitään, sanoi vain, että sitten yhdessä päättäisivät asioistaan.
Kirjeessä oli niin omituisen kylmä sävy. Hellyyttä hän ei tosin Blakelta vaatinutkaan, mutta juuri se, ettei hän olisi toivonut Blakella olevankaan mitään kiihkeämpiä tunteita, se teki hänet niin alakuloiseksi. Ajatus, että hän saisi Blaken kanssa jakaa elämän ilot ja surut, ei tuntunut hänestä lainkaan houkuttelevalta. Syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan. Elämä oli niin sanomattoman yksitoikkoista ja ikävää — toisinaan taasen niin hirveätä, julmaa…
"Sanonko teille, mistä se johtuu?" sanoi Nick samassa.
Muriel säpsähti. Kääntyessään ääntä kohti näki hän Nick'in seisovan takanaan kallioon nojaten.
"Suokaa anteeksi, että säikytin", sanoi hän. "Teidän pitäisi jo oikeastaan tuntea minun tapani. Joka tapauksessa ei teillä ole mitään pelättävää, sillä olemmehan nyt ystäviä!"
"Uskonpa itsekin toisinaan olevani sangen lapsekas ja typerä!" huudahti
Muriel.
Nick nyökäytti päätään. Murielin huudahdus ei häntä ihmetyttänyt.
"Olen jo kauan tuuminut, että vähitellen itsekin sen huomaisitte", sanoi hän.
Muriel nauroi vasten tahtoaan.
"Tuo ei juuri kuulosta lohduttavalta."
"En voisikaan lohduttaa teitä siinä surussanne. Hyvän neuvon tosin voisin antaa teille, jos tahtoisitte, mutta luulen, että te ette sitä kuitenkaan seuraisi."
"Ei, älkää sanoko sitä. Se olisi vielä pahempi."
Hänen äänensä vapisi. Hän tiesi liikkuvansa vaarallisella pohjalla, mutta hänet valtasi vastustamaton halu mennä vielä pitemmälle, saada nähdä tuo omituinen mies ilman ainaista, tutkimatonta naamariaan, vaikkapa vain lyhyen hetkisen.
"Älkäämme puhuko minusta", sanoi hän. "Kertokaa minulle jotakin omista suunnitelmistanne."
Nick katsahti häneen.
"Olen ajatellut tulla häihinne. Sen pitemmälti en ole vielä tulevaisuuttani suunnitellut."
Muriel teki kärsimättömän eleen.
"Ettekö koskaan ajattele tulevaisuuttanne?"
"En teidän läheisyydessänne", vastasi Nick nauraen. "Silloin ajattelen vain teitä, enkä mitään muuta. Ettekö sitä tiennyt?"
Muriel käänsi katseensa toisaanne. Kiusaisiko Nick häntä tahallaan? Vai eikö hän huomannut, että Muriel tarkotti totta?
Hetken hiljaisuuden perästä katsahti Muriel taasen Nick'iin ja kysyi vakavasti:
"Miksi te aina kohtelette minua tuolla tavoin? Miksi ette koskaan ole rehellinen minua kohtaan?"
"Lapsi kulta", vastasi Nick yhtä vakavana, "miten voitte odottaakaan, että minä olisin rehellinen teitä kohtaan, kun ette itsekään ole sitä itsenne suhteen?"
"Mitä sillä tarkotatte?"
"Tahdotteko tosiaan, että sanon sen?"
"Tahdon", vastasi Muriel kiivaasti.
Entinen pelko oli taasen vallata hänet, mutta hän ponnistelihe kaikin voimin sitä vastaan. Nyt tai ei koskaan selitettäisiin tämä arvoitus. Totuuden tahtoi hän tietää, maksoi mitä maksoi.
"Tarkotan, että pelaatte epärehellistä peliä, vaikka ette tahdo sitä itsellenne myöntää", sanoi Nick. "Olette astuneet väärälle tielle, siinä koko asia. Sentähden olette niin onneton. Mies, jonka kanssa menette naimisiin, ei ole oikea ja sen te kyllä tiedätte."
Muriel ei voinut vastata mitään. Hän seisoi katse alasluotuna ja piirteli kepillä kuvioita hiekkaan.
"Ja nyt", jatkoi Nick, "sanon teille, miksi sen teette."
Tyttö säpsähti ja katsoi häneen kuumeisin katsein.
"Ei. Älkää tehkö sitä. En tahdo sitä kuulla."
Nick kohautti olkapäitään.
"Niin, tiesin kyllä, ettette uskaltaisi katsoa totuutta suoraan silmiin. Onhan helpompaa vain jatkaa tuota itsensä pettämistä."
"Puhukaa siis", sanoi Muriel ylpeästi. "Sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää luulko, että minä ymmärrän teidän olevan oikeassa."
Ivanhymy väikkyi Nick'in huulilla.
"Sitä en suinkaan odottanutkaan", sanoi hän. "Te kuolisitte mieluummin, kuin sen myöntäisitte. Läpi elämänne olette te valmis jatkamaan petollista menettelyänne itseänne, Grangea ja minua kohtaan, sillä te ette voi voittaa tuota ylpeyttänne, joka sai teidät hylkäämään minut Simlassa. Silloin en teitä niin suuresti moittinut, sillä tehän olitte siihen aikaan vielä lapsi. Te ette sitä silloin ymmärtänyt. Mutta teillä ei ole enää sitä puolustusta. Nyt olette nainen ja tunnette, millaista rakkaus on. Ette kutsu sitä tunnetta oikealla nimellä, mutta se on kuitenkin sisimmässänne."
Nick oli kotvan vaiti tarkaten Murielin pelästynyttä ilmettä.
"Ette tiedä, mitä sanotte", änkytti tyttö tuskin kuuluvasti.
"Niin, juuri tuolla tavoin te petätte itseänne halki elämänne", huudahti Nick kiihkeästi. "Mutta se ei teitä auta, tunne, joka nyt juuri pyrkii päivänvaloon sisimmästänne, sama tunne, joka pakotti teidät turvautumaan Grangeen, ei kuole milloinkaan. Siksi olette niin onneton. Tehkää sille mitä tahdotte, salatkaa se, polkekaa sitä, naurakaa sille, se ei tukahdu sittenkään. Koko ikänne", jatkoi hän vapisevalla äänellä, "koko ikänne olette te muistava, että valinta oli kerran teidän vallassanne, että rakastitte minua ja sittenkin hylkäsitte minut."
Muriel katsoi häneen kauhistuneena, kuin olisi maa hänen edessään auennut. Mitä hän sanoikaan? Hän oli yhdellä tempauksella vetäissyt pois verhon hänen silmiltään. Mutta miten kankea olikaan tuo näky?
Hetki hetkeltä odotti hän näkevänsä Nick'in kasvoilla tuon hirvittävän ilmeen, jonka hän vielä niin hyvin muisti. Mutta sitten hän ymmärsi, että Nick oli aivan tyyni. Taisteluvaatimus oli nyt lausuttu, mutta ellei hän, Muriel, ottaisi sitä vastaan, ei Nick'ään voisi jatkaa taistelua. Ja Muriel tiesi hyvin, kumpi siinä taistelussa voittaisi.
Jännittäen tahdonvoimansa koetti hän katsoa Nick'ia silmiin. Nick'in katse poltti häntä, mutta hän tahtoi voittaa pelkonsa. Ei hetkeäkään saisi tuo mies uskoa, että hänen luonnottomat sanansa olivat loukanneet häntä. Jälkeenpäin saisi tulla mitä tahansa, mutta nyt ei saanut näyttää siltä, kuin olisi hän pitänyt Nick'in sanoja totisina.
Muriel yritti hymyillä, mutta yritys ei lainkaan onnistunut.
"Minun mielestäni ette enää ole niin nerokas kuin muinoin", sanoi hän vapisevin huulin, "vaikka täytyneekin myöntää, että te toisinaan olette sangen lystikäs. Blake sanoi kerran, että teillä on samallaiset silmät kuin käärmeenlumoojalla. Lieköhän siinä perää? Joka tapauksessa en ainakaan minä ole koskaan tuntenut niiden tenhovoimaa."
Hän vaikeni äkkiä pelästyneenä. Nick näytti niin omituisen jäykältä. Ymmärsiköhän hän, ettei Murielin tarkotus suinkaan ollut häntä uhmata — että hän vain ei aikonut antautua taisteluun?
Hetkisen jyskytti hänen sydämensä aivan kuuluvasti, mutta sitten pääsi häneltä helpotuksen huokaus. Niin, Nick ymmärsi sen. Hänellä ei siis ollut mitään pelättävää.
Nick peitti äkkiä silmänsä kädellään ja käänsihe pois.
"En ole koskaan koettanut voittaa teitä", sanoi hän omituisen kaiuttomalla ja epäselvällä äänellä. "Olen vain — rakastanut teitä."
Taasen oli aivan hiljaista. Hitain askelin poistui Nick hänen luotaan.
Muriel tuijotti hänen jälkeensä, mutta ei uskaltanut huutaa häntä takaisin.
XXXVII.
Tohtorin vastaanottohuoneessa.
Tohtori Jim huomasi pian, että Murielia painoi jokin suru. Hän ei puhunut mitään tästä huomiostaan, mutta piti tyttöä tarkasti silmällä, eikä hän sen vuoksi hämmästynytkään, kun Muriel eräänä iltana tuli vastaanottohuoneeseen hänen istuessaan siellä työskentelemässä ja pyysi saada puhua hänen kanssaan.
"Puhuisin eräästä kirjeestä", sanoi hän. "Lady Bassetin sisar kirjottaa minulle matkustavansa Intiaan marraskuussa ja lupautuu ottamaan minut mukaansa. Hän kutsuu minua heti käymään luonaan kaupungissa."
"Entä sitten?" kysyi tohtori.
"En tahtoisi mennä hänen luokseen. Vai täytyykö minun noudattaa kutsua?"
"Ehkäpä se olisi teille edullista, mutta siihen te että tietenkään kiinnitä huomiota. Miksi ette tahtoisi mennä?"
"En pidä vieraista ihmisistä. Enkä sitäpaitsi tiedä, mitä suunnitelmia
Daisyllä mahtanee olla. Ajattelin, että matkustaisimme yhdessä."
"Ei teillä ole mitään syytä seurata Daisyn päähänpistoja. Hänen mielensähän on niin vaihteleva. Nick on ainoa, joka mahdollisesti saisi hänet tekemään jonkin varman päätöksen. Ja sitä hän kenties yrittäneekin, niin ainakin luulen."
"Tarkotatteko, että Nick matkustaisi Daisyn kanssa?" Murielin äänessä oli sangen surullinen sävy.
"Niin, miksikä ei?" kysyi tohtori.
"En tiedä. En ole koskaan ajatellut sitä", vastasi Muriel hiljaa. "Ehkä on sentään parasta, että menen mrs Langdalen luo", jatkoi hän hetken perästä.
"Niinpä kyllä, sen minäkin tekisin teidän sijassanne. Komea sulhasenne ei varmaankaan mielellään suostuisi odottamaan teitä kovin kauan."
"Ah, siitä hän ei lainkaan välittäisi", sanoi Muriel hieman katkerasti.
"Häneen ei mikään vaikuta."
"Entä te itse? Onko teillekin samantekevää, milloin häät vietetään?"
Muriel punastui korviaan myöten ja oli hetkisen vaiti. Mutta sitten suoristihe hän itsensä ja katsoi rohkeasti tohtori Jimmiin.
"Te varmaankin halveksitte minua", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta en voi auttaa sitä. Minä… minä en tahdo matkustaa Intiaan. En tahdo mennä naimisiin."
Ja samassa purskahti hän itkuun. Vihdoinkin oli se sanottu. Kauan oli hän sitä salannut, mutta nyt se pakosta purkautui esille.
"Siitä asti kun isä kuoli, olen aina tehnyt vain erehdyksiä", nyyhki hän.
"Sitenhän meille kaikille käy, kun alamme toimia omin päin, lapsi rukkani", sanoi tohtori Jim lyhyeen tapaansa.
"On niin vaikea tietää, mitä tulisi tehdä."
"Onko? Luulin, että olitte jo jättänyt kaiken horjuvaisuuden. Jos olette aivan varma siitä, että ette rakasta Grangea, niin on aivan helppo huomata, mitä velvollisuutenne vaatii teidän tekemään."
"Asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulette", vastasi Muriel hiljaa.
"Nähkääs, kumpikaan emme rakastaneet toistamme…"
"Miksi siis kihlauduitte hänen kanssaan", kysyi tohtori vakavasti.
Muriel empi hetken.
"Blake tiesi syyn", sanoi hän vihdoin hiljaa. "Samasta syystä hän juuri tarjosi minulle kätensä."
"Onko sama syy olemassa vieläkin?"
"On", vastasi tyttö katse maahan luotuna.
"Häpeättekö sitä?"
Muriel oli vaiti ja tohtori rypisti tuuheita kulmakarvojaan.
"Ettekö tahdo kertoa sitä minulle?" kysyi hän vihdoin.
"Te… luulen, että te tiedätte sen."
"Kaikki tietoni tässä suhteessa rajottuvat siihen, että tunnen henkilön, joka ilolla uhraisi kaikkensa teidän hyväksenne ja ettei teillä ole suurempaa syytä pelätä hänen vainoaan kuin kuun ukonkaan."
Muriel ei vastannut. Hän istui aivan hiljaa pyöritellen kihlasormustaan.
"Todistaakseni sen", jatkoi tohtori Jim, "kerron teille jotakin, jota varmaankaan ette tiedä ja jonka aihetta minäkään en pitkin aikoin ymmärtänyt. Hän on jo uhrannut enemmän kuin yleensä kukaan uhraisi niin epävarman asian puolesta. Hänen tarkotuksensa ei suinkaan alkuaan ollut seurata teitä tänne Englantiin. Hän ponnistelihe tuota haluaan vastaan niin kovin, että se oli vähällä viedä hänen henkensä. Seurauksen kyllä tiedätte. Hänen täytyi vihdoin tulla, mutta kalliisti sai hän maksaa tuon mielettömyytensä."
Muriel hypähti ylös katsoen tohtoriin niin epätoivoisin katsein, että tämä ymmärsi jo sanoneensa kylliksi.
"Mitä sanottekaan?" huudahti tyttö vapisevalla äänellä. "Tarkotatteko te että… että hän teki sen… minun tähteni?"
"Niin, se oli kyllä liiankin suuri uhraus tuollaisista tunnesyistä, eikö totta? Toivokaamme siis, että hän toisin osottaa menettelevänsä järkevämmin tällaisissa tapauksissa."
Hän katsoi hymyillen Murieliin, mutta tämä käänsi kasvonsa pois.
Tohtori näki vain hänen huuliensa värähtelevän.
"En kertonut tätä teille saattaakseni teidät onnettomaksi", sanoi hän, "vaan siksi, ettette enää pelkäisi."
Hän seurasi tyttöä ovelle.
"Luvatkaa minulle, että ette valvo ja mietiskele ensi yönä, vaan kiltisti nukutte heti vuoteeseen päästyänne."
Muriel nyökäytti päätään.
"Hyvää yötä", kuiskasi hän.
Asettuessaan jälleen kirjotuspöytänsä ääreen hymyili tohtori Jim itsekseen.
"Nick, poikaseni", sanoi hän kastaessaan kynäänsä mustetolppaan, "tyttö ei ensi yönä valvo sinun tähtesi, mutta hän itkee itsensä uneen sinun onnettomuuttasi säälien. Ja ennenkuin viikko on vierinyt, ennustan minä rakkauden nousseen kauniille ovelle hänen sydämessään."
XXXVIII.
Kohtaus rantakalliolla.
Tämänsyksyiset myrskyt Englannin rannikolla olivat niin ankaria, ettei sellaisia oltu miesmuistiin nähty.
Kun Nick, muutaman päivän oleskeltuaan kaupungissa, palasi jälleen Redlandiin, meni hän heti seuraavana päivänä katsomaan, vieläkö huvihuone rannalla oli jälellä. Myrsky ei ollut ylettynyt siihen asti, mutta sen alapuolella oleva kukoistava rinne, jossa hän muutamia viikkoja sitten oli istunut Murielin, Olgan ja kapteeni Grangen seurassa, oli kokonaan myrskyaallokon tuhoama.
Nick unohtui katselemaan aavaa levotonta merta. Vihdoin kääntyi hän aikoen poistua, mutta samassa huomasi hän kaksi henkilöä, miehen ja naisen hitaasti astelevan rautatiellä. He kävelivät nojautuen toisiinsa ja miehen käytöksessä oli jotakin niin omituisen tuttua. Kasvoja ei hän vielä saattanut erottaa.
Heidän lähestyessään kalliota, jolla Nick seisoi, pysähtyivät he etsien suojaa äkkinäistä sadetta vastaan rantapensaikosta.
Yhtäkkiä nosti nainen päätään ja kietoi kätensä kiihkeästi miehen kaulaan, ja vaikka Nick ei kuullutkaan sanoja, oli naisen kasvojen ilme kyllin puhuva. Rakkaus, epätoivo ja tuska kuvastihe niistä aivan selvästi.
Mies kumartui hänen puoleensa vastaten hänen syleilyynsä, mutta Nick oli jo nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseen niiden epäluulojen, joita hän jo kauan oli hautonut, olevan täysin oikeutettuja.
Hän vetäytyi hiljaa taapäin kallion reunalta ja katsahti taasen merta, mutta silmät näyttivät nyt räiskyvän tulikipeniä.
Tuntiessaan olevansa likomärkä palasi Nick kiireesti kotiin. Parin tunnin ajan asteli hän sitten kirjastossaan pysähtymättä edes takaisin.
Lopuksi istui hän kirjotuspöytänsä ääreen ja kyhäsi lyhyen kirjeen.
Tämän tehtyään soitti hän palvelijaa.
"Ota tämä kirje, mene hotelliin ja kysy, asuuko siellä eräs kapteeni Grange. Anna sitten kirje hänelle ja odota vastausta. Ellei hän asu siellä, niin tuo kirje takaisin."
Sitten jatkoi hän taasen kävelyään kunnes palvelija tuli tuoden vastineen.
Nick avasi heti kirjeen ja luki:
Parahin Ratcliffe, jos suinkin voin liikkua tällaisessa ankarassa myrskyssä, niin tulen luoksesi kello kahdeksalta.
Ystäväsi. B. Grange.
XXXIX.
Silmä silmää vasten.
Määräajalla saapui Grange ja Nick oli häntä vastassa alaeteisessä.
Grange ei juuri ollut tyytyväisen näköinen ja seurasi Nick'iä ruokasaliin vastahakoisesti.
"Luulin sinun olevan kaupungissa", sanoi hän istuen nojatuoliin.
"Tulin jo eilen kotiin. Milloin sinä aiot matkustaa?"
"Ensi perjantaina. Tulin tänne jäähyväisille."
"Muriel on Weirissa", sanoi Nick.
"Tiedän sen. Menen sinne huomenna. Daisy viipyy täällä parisen päivää järjestämässä tavaroitaan."
"Entä sitten?"
Grange nolostui silminnähtävästi.
"Enpä tiedä, mitä hän sitten tehnee. Hän tekee aina päätöksensä vasta viime tingassa."
Nick nauroi.
"Hän ei varmaankaan ole kertonut sinulle aikeitaan. Talveksi aikoo hän matkustaa Intiaan."
Grange katsoi häneen.
"Sitä en usko."
"Mutta totta se on joka tapauksessa", sanoi Nick hymyillen ja alkoi sitten puhua muista asioista.
Päivällistä syödessä kohteli Nick vierastaan niin ystävällisesti, että tämä tuli sangen hyvälle tuulelle. Aterioituaan menivät he kirjastoon tupakoimaan.
Grange meni suoraan uunin eteen lainkaan huomaamatta, että Nick lukitsi oven ja pani avaimen taskuunsa.
Muutaman minuutin olivat he kumpikin aivan vaiti. Nick loikoi mukavasti nojatuolissaan pää nojaten tuolinselustaan ja silmät ummessa.
Grangen valtasi äkkiä omituinen tietoisuus siitä, että jotakin epämiellyttävää oli tulossa.
Samassa sanoi Nick kääntämättä päätään:
"Päästäksemme asiaan tahdoin vain sanoa, että näin sinut ja mrs
Musgraven tänään rannalla."
Grange säpsähti ja tarttui lujasti tuolinsa käsipuuhun.
"Näitkö?" sanoi hän sitten koettaen hillitä ääntään.
"Mitä aiot nyt tehdä?" kysyi Nick.
Grange teki väsyneen eleen.
"Tehdäkö? En mitään."
"Etkö mitään?" puuskahti Nick kiivaasti.
"En", vastasi Blake tuijottaen lattiaan. "Se on jo vanha asia ja mitä vähemmin puhumme siitä, sen parempi."
"Muistatko erästä puheluamme muutama kuukausi sitten tässä samassa huoneessa?" kysyi Nick. "Se koski sinun kihlaustasi miss Roscoen kanssa. Oletko kenties unohtanut sen?"
Grange nousi hitaasti ylös.
"En", sanoi hän, "en ole sitä unohtanut."
"Siispä kysyn sinulta taasen, mitä aiot tehdä?"
Grangen muoto muuttui. Veri kohosi hänen kasvoihinsa, mutta hän ponnisti kaiken voimansa pysyäkseen tyynenä.
"En ole koskaan ennenkään pettänyt naiselle antamaani lupausta, enkä aio sitä nytkään tehdä."
"Tarkotatko totta?" kysyi Nick luoden häneen syrjäsilmäyksen.
"Kyllä, sen teen. Ja tahdon myös sanoa sinulle, etten aio sietää kenenkään penkovan tätä asiaa."
"Ihminen!" huudahti Nick hypähtäen ylös tuoliltaan. "Luuletko voivasi pelottaa minua? Kuuntele nyt mitä sanon ja paina mieleesi, etten minä rahtuakaan välitä siitä, miten suvaitset käsittää sanani. Ja minulle on aivan samantekevää, miten sinä olet itsellesi kaunistellut ja kieräillyt tätä asiaa. Ainoa, joka on minulle jonkin arvoista, on se, että Muriel Roscoe estyy antautumasta onnettomaan avioliittoon. Ja minä aion sen estää. Sanoin sinulle jo kesällä, että hänen onnensa on asetettava etusijalle, ja niin on myös käyvä. Epäilin sinua jo silloin. Nyt on minulla todisteita. Ja minä vannon pyhästi, että ennen kuolet kuin tulet hänen miehekseen."
Hän pysähtyi hetkeksi kuin hillitäkseen liiallista kiivauttaan.
Ennenkuin Grange ennätti sanoa mitään, jatkoi Nick tyynemmällä, mutta varmalla äänellä:
"Jos olisitte rakastaneet toisianne, olisi asian laita toinen, mutta sitä ette ole koskaan tehneet, sen tiedän. Minua ei ole huvittanut ottaa selvää siitä, miksi sinä kosit häntä. Mutta syyn, miksi hän otti sinut, olen koko tämän ajan tiennyt. Tiesitkö sinä sen?"
"Tiesin", vastasi Grange kiihkeänä ja ärtyneenä. "Hän tahtoi suojaa sinua vastaan."
Säihkyvin katsein ja ääneen nauraen vastasi Nick:
"Niin juuri saadakseen suojelijan minua vastaan. Ja nyt on minun asiani vapauttaa hänet ritarillisesta suojelijastaan."
Grange astui pitkin askelin ovea kohti, hän pelkäsi muuten voivansa vastustaa haluaan kurittaa Nick'iä, joka seisoi tuossa niin uhmaavan tyynenä.
Mutta ovi ei auennut ja kun Blake oli pari kertaa turhaan koettanut, kääntyi hän kiivaasti takaisin.
"Ratcliffe", huudahti hän, "neuvon sinua oman itsesi vuoksi päästämään minut pois täältä."
Mutta Nick ei hievahtanut, hän ei edes katsonut Grangeen.
"En ole vielä lopettanut", sanoi hän kylmästi. "Minulla on vielä jotakin puhuttavaa."
Grange pysähtyi tahtomattaan.
"Mitä sitten?" kysyi hän.
"Sen saat kyllä heti kuulla. Huomaat kai nyt, että minä voin estää sinut menemästä naimisiin Muriel Roscoen kanssa, ja sen aionkin tehdä, ellet sinä vapaaehtoisesti luovu hänestä. Ymmärrät kyllä, että jos minun täytyy käyttää tuota pakotuskeinoani sinua vastaan, merkitsee se häpeää ei ainoastaan sinulle, vaan eräälle toisellekin."
"Katala heittiö!" huudahti Grange vavisten raivosta.
Nick jatkoi aivan tyynesti.
"Mutta jos heti kirjotat Murielille peruuttavasi kihlauksesi — syyksi saat sanoa mitä tahdot — vannon minä puolestani, etten milloinkaan kirjota hänelle tai millään tavoin koeta vaikuttaa hänen elämäänsä, ellei hän selvästi osota minulle sitä haluavansa."
Hän vaikeni ja kotvaan ei kuulunut muuta kuin tuulen vinkuna ja sateen rapina akkunaruutuja vasten. Näytti siltä, kuin olisi Nick kuunnellut myrskyn pauhua, mutta itse asiassa ei hän kuullut mitään. Hän oli nyt kadottanut kaiken toivonsa rakastamaansa naiseen nähden. Säästääkseen hänen onnellisuuttaan ja tunnonrauhaansa oli hän luopunut hänestä. Hän oli valmis katoamaan Murielin elämästä ja viettämään lopun elämäänsä yksinäisenä ja hyljättynä raajarikkona.
Grangesta tuntui, kuin olisi hän kadottanut tasapainonsa ja vierinyt alaspäin jyrkkää rinnettä.
"Lupaan antaa Murielille takaisin vapautensa", sanoi hän vihdoin.
"Tänä iltana?" sanoi Nick.
"Niin."
Taasen oli hetkisen hiljaisuus. Sitten Nick astui ovea kohti ja avasi sen.
"Hyvä on", sanoi hän. "Asia on siis päätetty."
Grangen mentyä lukitsi hän uudelleen oven ja meni hitain askelin takan ääreen. Tuuli vinkui yhä nurkissa ja rankkasade valui virtanaan. Mutta Nick ei näkynyt sitä huomaavan. Hän istui aivan liikkumattomana ja tuijotti eteensä kuumeisin katsein.
XXXX.
Hänen valintansa.
Seuraavana päivänä oli hiukan tyynempää.
Daisy Musgraven huvilassa istui kalpeakasvoinen ja kärsivän näköinen nainen kirjottaen akkunan ääressä. Hänen edessään pöydällä oli avaamaton kirje, postimerkistä päättäen Intiasta lähtöisin. Vähän väliä nojasi hän päätään käteensä ja vaipui ajatuksiin ja aina havahtuessaan unelmistaan katsahti hän odottavasti ulos akkunasta.
Vihdoin näkyi alhaalla tiellä eräs mieshenkilö ja heti kirkastuivat naisen kasvot. Oven auetessa kääntyi hän katsomaan tulijaa.
"Tulithan sentään. Tiesin, että niin kävisi. Istu nyt ja odota hetkinen. Lopetan aivan heti."
Hän kirjotti nopeasti muutamia rivejä. Sen tehtyään kääntyi hän mieheen päin.
"Kirjotin Murielille. Hän ei tiedä minun olevan täällä ja minä selitin hänelle, ettei hänen maksa vaivaa tulla tänne, koska matkustan heti järjestettyäni tavarani. Anna sinä hänelle tämä kirje, kun tapaat hänet."
Mies ei ottanut kirjettä, jota nainen hänelle tarjosi. Hän oli niin kalpea ja rasittuneen näköinen.
"On parasta, että lähetät sen postitse."
Nainen nousi ylös ja katseli häntä tutkivasti.
"Mikä sinun on, Blake", kysyi hän.
Kun ei tämä vastannut, jatkoi hän:
"Tiedätkö, Blake, olen tehnyt itselleni lupauksen, että tämä hullutus nyt loppuisi. Olkaamme järkeviä. Eilen en jaksanut enää hillitä itseäni. Siihen oli syynä ajatus, että jo niin pian kadotan sinut. Kesä on nyt lopussa, Blake. Meidän täytyy alistua välttämättömyyteen", jatkoi hän syvään huoaten. "Sinä matkustat takaisin Intiaan, ja…"
Blake vaipui tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Daisy meni hitain askelin hänen luokseen ja katseli häntä sanomattoman hellästi ja lempeästi. Sitten istuutui hän tuolin käsinojalle ja laski kätensä Blaken olalle.
"Poika raukkani, älä sure", sanoi hän. "Kyllä suru vähitellen lauhtuu.
Saatpa nähdä, ettet jonkun ajan kuluttua enää ole näin onneton."
Blake tarttui hänen käteensä ja vei sen silmilleen.
"Daisy, olen purkanut kihlaukseni."
Daisy säpsähti. Polttava puna kohosi hänen kasvoilleen, mutta se haihtui pian ja hän kävi aivan kalpeaksi.
"Minkä tähden, rakas Blake?" kuiskasi hän.
Blake vastasi kohottamatta päätään.
"Nick Ratcliffe pakotti minut siihen."
"Pakottiko? Mitä tarkotat, Blake?"
"Hän oli nähnyt meidät eilen rannalla ja hänelle oli heti selvinnyt, etten minä ollut sopiva aviomies Murielille. Hän lähetti minulle kirjeen, jossa pyysi minua päivälliselle ja siellä saneli hän minulle ehtonsa."
"Mutta Blake, tämähän on naurettavaa. Miksi sinä suostuit?"
Sitä ei Grange tahtonut sanoa.
"En olisikaan tehnyt sitä", sanoi hän vältellen, "ellei Nick olisi luvannut ei enää milloinkaan etsivänsä Murielin seuraa. En usko, että Muriel lainkaan välittää siitä, vaikka jätänkin hänet. Pääasia on, että hän saa olla rauhassa Nick'in suhteen."
"Mitä kirjotit hänelle", kysyi Daisy.
"Sehän on samantekevää. En sanonut mitään syytä. Hän varmaankin pitänee minua aika roistona. Ja siinä hän on oikeassa, sillä sehän minä olenkin."
"Se ei ole totta, Blake", huudahti Daisy kiivaasti. "Sinä et ole mikään roisto."
Blake istui hiljaa pitäen Daisyn kättä omassaan.
Daisy aikoi nousta, mutta silloin kääntyi Blake äkkiä hänen puoleensa ja sulki hänet syliinsä.
"Daisy", kuiskasi hän kiihkeästi, "en voi elää ilman sinua. En voi! Olen kyllä koettanut. Oli sulaa järjettömyyttä erottaa meidät toisistamme. Sen täytyi päättyä täten. Minä olen nyt haaksirikkoinen raukka."
Daisyn huulet vetäytyivät hellään, mutta hieman ivalliseen hymyyn.
"Blake raukkani", sanoi hän, "sinä olet kuin muhkea alus vailla peräsintä, kaikkien tuulten ajelema."
"Ja sinäkin olet aina rakastanut minua enemmän kuin…" alkoi Blake.
Mutta Daisy pani kätensä hänen huulilleen.
"Hiljaa, ystäväni", sanoi hän. "Älä puhu siitä. Se koskee niin kipeästi meihin kumpaankin. On aivan turhaa nyt enää puhella siitä."
Hänen äänensä vapisi tuntuvasti. Blake katsoi häneen niin rukoilevasti, että Daisyn oli vaikea häntä vastustaa.
"Jos se on turhaa, niin käske minun poistua ja minä tottelen."
Daisy loi katseensa maahan.
"Minun täytyy, Blake", kuiskasi hän.
"Tee se siis."
Mutta Daisy ei voinutkaan. Hän kääntyi pois ja tuijotti eteensä.
Hetkisen odotti Blake kärsivällisesti. Sitten nousi hän äkkiä ylös.
"Menen takaisin hotelliin", sanoi hän. "Siellä odotan vastaustasi huomisaamuun asti. Jos tahdot, matkustan sitten heti yrittämättä tavata sinua. Mutta jos… jos päätät toisin" — hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi — "lähetän heti erohakemukseni. Ja, Daisy, sitten matkustamme toiseen maaosaan, jossa onni meitä odottaa."
Daisy luuli kuulevansa hänen sydämensä kiivaan sykinnän. Näin pitkälle oli siis tultu. Hänen täytyi nyt valita oikean ja väärän välillä. Ja hän tiesi miten tämä valinta tulisi päättymään.
Daisy tiesi sen jo ennenkuin Blake oli sulkenut oven jälkeensä. Hän tiesi sen kuunnellessaan hänen hiljeneviä askeleitaan, juostessaan akkunan luo nähdäkseen vielä vilahdukselta miehen, joka oli rakastanut häntä läpi elämänsä ja joka nyt vihdoin oli hänet voittanut…
Hitain askelin astui hän takaisin kirjotuspöytänsä ääreen. Kotvan aikaa katseli hän pöydällä olevaa avaamatonta kirjettä, otti sen sitten äkkiä käteensä ja repi sen pieniksi palasiksi.
Hetken kuluttua meni hän omaan huoneeseensa. Siellä avasi hän erään laatikon ja otti sieltä pienen nauravan lapsen valokuvan ja hiussuortuvan.
Hänen kasvonsa vavahtelivat pitäessään valokuvaa ja hiussuortuvaa kädessään. Ne olivat olleet hänen kalleimmat muistonsa. Hän suuteli niitä kiihkeästi, mutta ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Sitten meni hän takaisin arkihuoneeseen.
Kohennettuaan tulta viskasi hän aarteensa loimuaviin liekkeihin. Vielä tuskainen katse, sitten oli kaikki tuhkana. Hän oli tehnyt valintansa.
XXXXI.
Purettu kihlaus.
Koko päivän oli Muriel rauhattomana odottanut sulhasensa tuloa. Hän ei voinut kirjottaa Blakelle, kun ei tiennyt tämän osotetta, muuten olisi hän sen tehnyt ja kieltänyt Biakea tulemasta, sillä hän oli vihdoinkin, keskustelunsa jälkeen tohtori Jimmin kanssa, tehnyt päätöksensä. Hänen täytyi purkaa kihlauksensa Blaken kanssa.
Muriel oli aina pitänyt Blakesta, mutta ei milloinkaan rakastanut häntä, ja hän oli huomannut, ettei Blakekaan ollut koskaan rakastanut häntä.
Mutta sentään kauhistui Muriel tilinteon hetkeä ja pelkäsi kovin jollain tavoin loukkaavansa Blakea.
Nick Ratcliffeä hän ei enää tahtonut ajatella, vaikkakin oli sangen vaikeata olla muistamatta häntä. Tuntui aivan siltä, kuin olisi Nick alituiseen kolkuttanut hänen sydämensä ovelle.
Iltapäivällä istui Muriel yksin huoneessaan, kun Olga toi hänelle kaksi kirjettä.
Muriel tunsi käsialan kummankin kirjeen päällekirjotuksessa. Hän aukasi ensin Daisyn kirjeen. Se oli aivan lyhyt. Daisy kirjotti viipyvänsä huvilassa vain parisen päivää järjestämässä tavaroitaan ja epäsi Murielia tulemasta sinne, siellä kun oli kaikki sikin sokin. Vielä ilmotti hän Blaken matkustavan piakkoin.
Daisy ei maininnut sanaakaan siitä, milloin he tapaisivat. Muriel pani kirjeen pöydälle ja avasi sitten toisen, Blaken lähettämän. Hänestä tuntui omituiselta, että Blake kirjotti eikä tullut itse, vaikka oli niin luvannut edellisen päivän kirjelipussaan. Kirje kuului:
"Kohtalo on minua voimakkaampi. Minun täytyy rikkoa lupaukseni, enkä voi millään puolustaa itseäni. Voin ainoastaan sanoa, että minut on pakoitettu purkamaan kihlauksemme. Näin onkin kenties paras, mutta minä olisin tahtonut pitää sanani. En kuitenkaan pakotuksestakaan olisi rikkonut lupaustani, ellen olisi saanut varmuutta siitä, että pelkoon ei ole enää aihetta. Ei ole enää mitään pelättävää.
Olen rikkonut lupaukseni ja tuskin uskallan pyytää anteeksiantoa, mutta usko minua kun sanon, että se ei tapahtunut omasta, vapaasta tahdostani. Minut on pakoitettu siihen vastoin tahtoani. Tulin tänne tavatakseni sinua ja sanoakseni hyvästi, mutta nyt matkustan huomenna poikkeamatta Veiriin.
B. Grange."
Muriel tuijotti yhä kirjeeseen. Hän oli nyt vapaa, vapaa, eikä hänen ollut tarvinnut tehdä mitään saavuttaakseen tämän päämääränsä. Kohtauksen, jota hän oli niin pelännyt, ei tarvinnut milloinkaan tapahtua. Tuo ajatus tuntui niin äärettömän kevyeltä.
Mutta sitten singahti äkkiä kuin myrkytetty nuoli hänen mieleensä hirvittävä epäluulo. Kuka oli antanut hänelle vapautensa takaisin? Miksi ja millä tavoin oli Blake pakoitettu rikkomaan sanansa?
Hän luki kirjeen uudelleen ja hänen sydämnensä alkoi jyskyttää aivan kuuluvasti. Tämän oli Nick tehnyt.
Ja miksi? Häntä puistatti muistaessaan viimeistä keskusteluaan Nick'in kanssa Brethavessa. Nick oli alusta pitäen merkinnyt hänet, Murielin, omakseen, ja sanokoon tohtori Jim mitä hyvänsä, hän ei ollut luopunut päämäärästään. Nick'in tarkotus oli yhä saada hänet omakseen. Blaken oli hän jo voittanut. Nyt ei Murielilla enää ollut ketään auttajaa.
"Muriel, sinä olet niin omituisen näköinen. Mikä sinun on?" kysyi Olga astuessaan tämän huoneeseen.
Muriel kietoi kätensä Olgan vyötäisille.
"Ei mikään", sanoi hän. "Olga, hämmästytkö kovasti, jos kerron sinulle, etten aio mennä naimisiin kapteeni Grangen kanssa."
"En", sanoi Olga. "En ole koskaan luullutkaan, että niin kävisi. Enkä ole sitä toivonutkaan. Oi, Muriel, jospa tahtoisit sen sijaan mennä naimisiin Nick'in kanssa."
Muriel työnsi hänet kiivaasti luotaan.
"En koskaan!" huudahti hän. "En koskaan, koskaan. Suo anteeksi", jatkoi hän tyynemmin huomatessaan, miten loukkaantuneelta Olga näytti, "en tarkottanut mitään pahaa. Mutta älä enää milloinkaan puhu siitä, sillä se on aivan mahdotonta, Olgaseni."
Mutta Olga oli koko illan sangen hiljainen ja nukkumaan mennessään ei hänen "hyvää yötä" toivomuksensa Murielille ollut yhtä ystävällisen herttainen kuin tavallista.
XXXXII.
Taistelu oikean puolesta.
Saman päivän iltana, kun Daisy parhaillaan pakkasi tavaroitaan, ilmotettiin hänelle että kapteeni Ratcliffe halusi häntä puhutella.
Daisy olisi mieluummin vastannut kieltävästi, mutta tuntien Nick'in luonteen, huomasi hän sen mahdottomaksi. Jos Nick'illa oli jotakin puhuttavaa hänelle, ei hän antaisi minkään esteen tulla tielleen.
Tervehtiessään ei Nick suudellut hänen kättään kuten tavallisesti, hän puristi sitä vain lujasti omassaan.
"Minulla on teille vaikeata ja kiusallista sanottavaa, mrs Musgrave", sanoi Nick Ratcliffe. "Ja tämä on minulle sitäkin vaikeampaa, me kun aina olemme olleet niin hyviä ystäviä. Mitä aiotte tehdä, mrs Musgrave?"
"En ymmärrä teitä. Ja sanon teille suoraan, että minulla on hyvin kiire. Järjestän juuri tavaroitani matkakuntoon."
"Teidän täytyy kuulla minua", vastasi Nick. "Olen täällä Villin edustajana. Minä olen vanhin ja paras ystävänsä. Oletteko ajatellut, että hän ahertaa työtä kuin orja siellä Intian vaarallisessa ilmanalassa? Tiedättehän, miten uskollinen hän on. Ettekö tahtoisi palata hänen luokseen? Eikö teidänkin mielestänne — anteeksi suorat sanani — ole sangen rumaa kohdella häntä tällä tavoin, kun hyvin tiedätte, miten hän suree ja kärsii siksi, että te ette palaa hänen luokseen?"
Daisy oli aivan kalpea, mutta tyyni. Hän vastasi kylmällä ja varmalla äänellä:
"On liian myöhäistä puhua siitä enää. Minä en milloinkaan palaa hänen luokseen."
"Milloinkaan!" toisti Nick astuessaan askeleen häntä lähemmä. "Sitä ette tarkottane."
"Juuri sitä tarkotan, ystäväni Ei maksa vaivaa koettaa taivuttaa minua.
Olen nyt tehnyt valintani."
"Minkä olette valinnut?"
Daisy epäröi hetken. Nick'in varma esiintyminen pelotti häntä.
Vastahakoisesti hän vastasi:
"Aion seurata sitä miestä, jota rakastan."
Daisy odotti Nick'in vimmastuvan, mutta niin ei käynytkään.
"Jumala teitä kumpaakin armahtakoon", sanoi hän hitaasti, "siten tärvelette sekä hänen että oman elämänne."
Daisyn mielestä kuulosti tuo kuin kuolemantuomiolta, hän säpsähti.
Yht'äkkiä alkoi Nick astella edestakaisin lattialla kuin vangittu eläin häkissään.
Vihdoin hän pysähtyi Daisyn eteen.
"Mrs Musgrave…", alkoi hän, mutta keskeytti sitten puheensa. Hänen sisimmässään riehui ankara taistelu.
Daisy katseli häntä ihmeissään. Ei ollut lainkaan Nick'in tapaista kadottaa itsensä hillitsemiskyvyn tällaisena hetkenä. Ja yhä enemmän hän ihmetteli, kun Nick äkkiä polvistui hänen eteensä ja tarttui hänen käsiinsä.
"Tämä on minun syyni!" huudahti Nick kiivaasti. "Minä olen pakottanut teidän tähän. Ellei Grange olisi purkanut kihlaustaan Murielin kanssa, ei tämä ajatus olisi koskaan juolahtanut mieleenne."
Daisyn kova ilme lauhtui hieman.
"Mitäpä hyödyttää enää puhua siitä asiasta?" sanoi hän leppeämmin.
"Mutta niin on asia joka tapauksessa", jatkoi Nick yhä kiivaammin. "Tein oikein, sen tiedän, mutta jos se tekoni aiheutti tällaisen onnettomuuden, on rauhani ainaiseksi mennyttä. Minun elämäni tulee olemaan ainaista helvetillistä tuskaa. Enkä sitten enää milloinkaan saata uskoa Jumalaankaan."
Hänen ruumiinsa huojui kuin olisi hän kärsinyt ankaria ruumiillisia tuskia ja hengitys oli raskasta.
Daisy tuijotti yhä häneen, kunnes ei enää voinut katsella hänen ääretöntä tuskaansa.
"Te ette tule katumaan", sanoi hän.
"En kadu, sen tiedän varmaan."
Vihdoin onnistui Nick hillitsemään itsensä ja nousi ylös.
"Luuletteko tulevanne onnelliseksi?" kysyi hän. "Luuletteko milloinkaan voivanne unohtaa, mitä nyt uhraatte niin kutsumallenne rakkaudelle? Luuletteko voivanne unohtaa murtaneenne kelpo miehenne sydämen, polkeneenne lapsivainajanne muistoa — pienen poikanne, jota kutsutte silmienne valoksi ja joka aina ojensi pienet käsivartensa teitä kohden ja itki aina, kun te sen luota poistuitte?"
Daisy vapisi.
"Entä Grange", jatkoi Nick. "Hänelle on kunniansa suuren arvoinen. Hän on teidän vallassanne. Voitte tehdä hänelle, mitä tahdotte — mitä rakkautenne käskee teitä tekemään. Te voitte ohjata hänet takaisin oikealle tielle ja voitte myös aiheuttaa hänen elämänsä onnettomuuden, kumman vain haluatte. Mutta älkää kutsuko tunnettanne rakkaudeksi, jos valitsette jälkimäisen tien. Tosi rakkaus on aina kilpi pahaa vastaan."
Daisy tuijotti eteensä vahan kalpeana.
"Mrs Musgrave", jatkoi Nick taasen, "luopukaa Grangesta. Te voitte sen tehdä, jos rakkautenne on tarpeeksi syvä. Minä kyllä tiedän, miten vaikeata se on, sillä olen itse sitä kokenut. Se on niin tuskallista, kuin revittäisiin sydän ruumiista. Mutta sitä seuraa palkkio. Sen täytyy vielä tulla. Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän saa niittää."
Daisy nosti kalpeat kasvonsa häntä kohden ja näki koko hänen sielunsa kuvastuvan tuossa katseessa. Nick'in kasvoilla ei nyt ollut tavallista ivansekaista, omituista ilmettä. Daisy saattoi niistä lukea hänen sisimmät ajatuksensa.
"En voi. En voi", huudahti hän.
Nick kumartui häntä lähemmä.
"Koettakaa edes, koettakaa", rukoili Nick.
Daisyn huulet vavahtelivat. Hän tahtoi taasen kieltää, mutta ei saanut sanoja suustaan. Hänen vastustuskykynsä alkoi horjua.
"Voitte kyllä jos tahdotte", jatkoi Nick kuumeisesti, kuin olisi hän puhunut itse puolestaan. "Minä autan teitä. Teidän ei tarvitse tuntea olevanne yksin. Tulkaa minun kanssani. Te ette voi toteuttaa aiettanne, uskokaa minua, sillä teidän luonteenne ei sovellu sellaiseen tekoon. Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Sydämenne ääni kieltää teitä sitä tekemästä. Näen sen silmistänne. Jumalan kiitos, että niin on."
Katkera nyyhkytys tunkihe Daisyn huulilta ja hän peitti kasvonsa käsillään.
Nick astui hitain askelin akkunan ääreen.
Kauan aikaa seisoi hän siinä katsellen pimeyteen. Vihdoin kuuli hän
Daisyn äänen. Tämä oli noussut ylös ja seisoi hänen takanaan.
Daisy oli tyynen ja rauhallisen näköinen. Hän hymyilikin, mutta tuo hymyily oli katkerampaa kuin kyyneltulva.
"Olette voittanut minut, ystäväni", sanoi hän. "Pienen lapsivainajani ja rakastamani miehen tähden, niin, osaksi myös teidän tähtenne — tätä sanoessaan ojensi hän kätensä Nick'ille — palaan takaisin vankilaani. Ei, älkää sanoko mitään. Olette jo puhunut tarpeeksi. Mutta minun täytyy matkustaa yksin. Jättäkää minut nyt, älkääkä tulko luokseni ennenkuin kutsun teitä. Sen kyllä teen, vaikka se kenties kestäneekin kauan."
Hänen äänensä oli varma ja luja, mutta tuska, joka kuvastui hänen katseessaan, oli niin syvä, että se viilsi Nick'in sydäntä. Nick huomasi, miten lähellä häntä tappio oli ollut tässä hänen koko elämänsä vaikeimmassa taistelussa.
Hän kumartui suutelemaan Daisyn kättä. Ja sitten poistui hän sanaakaan sanomatta.
Voitto oli nyt siis hänen, mutta hän ei siitä iloinnut. Syvä ja lämmin myötätunto täytti hänen sydämensä, hän kärsi voitettunsa puolesta.
Tuskin viisi minuuttia sen jälkeen meni Daisykin ulos pimeyteen ja myrskyyn. Hän kulki horjuvin askelin. Ainoastaan muisto pienestä pojastaan, jota hän oli sylissään kantanut, antoi hänelle voimaa tähän kulkuunsa.