XXXXIII.
Haaksirikko seurauksineen.
"Luulen kuulleeni yöllä hätäammuntaa", sanoi mrs Ratcliffe seuraavana päivänä aamiaispöydässä.
"Se ei minua lainkaan kummastuttaisi", sanoi tohtori Jim. "Viimeöisessä myrskyssä tapahtui varmaankin jollekin onnettomuus. Nyt näyttää ilma jo tyyntyvän. Tuletteko ulos?" kysyi hän kääntyen Murieliin. "Lähden hetkisen perästä sairaskäynnilleni."
Muriel suostui mielihyvin. Hän oli mielellään tohtori Jimmin seurassa ja jo parin päivän perästä hän aikoi matkustaa mrs Langdalen luo. Sen hän oli päättänyt tehdä saatuaan Daisyn kirjeen ja ymmärrettyään, että Daisy syystä tai toisesta oli kyllästynyt hänen seuraansa.
Tohtori Jimmin kanssa hän ei enää puhunut suruistaan ja huolistaan. Hän oli vain kertonut kihlauksensa purkautuneen.
Istuessaan tohtorin vastaanottohuoneessa autoa odotellen hän kuuli äkkiä kavion kapsetta ja katsahtaessaan ulos akkunasta huomasi ratsastajan ajavan täyttä laukkaa taloa kohti. Ratsastaja hyppäsi kiireesti alas ratsultaan ja soitti kiivaasti ovikelloa. Tohtori Jim meni avaamaan ja Muriel kuuli Nick'in äänen:
"Olipa onni, ettet vielä ehtinyt lähteä. Joudu nyt kanssani. Grange hukkui aamulla ja… ja luulen, että tämä vie Daisyltä hengen. Tule Jumalan nimessä pian."
Muriel seisoi jäykkänä kuin olisi saanut halvauksen.
"Tule sisälle", kuuli hän tohtorin sanovan. "Sinun täytyy juoda jotakin. Olen aivan heti valmis lähtemään."
Samassa astuivat he kumpikin huoneeseen, jossa Muriel oli. Nick horjui ja tarttui tohtorin käsivarteen. Silloin hän huomasi Murielin. Tohtori rypisti kulmakarvojaan ja asetti Nick'in tuolille.
Ponnistaen äärimmilleen tahdonvoimaansa sai Muriel liikuntakykynsä takaisin ja astui suoraan Nick'in luo.
"Sanoitteko, että Blake on kuollut?" kuiskasi hän.
Nick huomasi parhaaksi ilmottaa hänelle totuuden.
"Niin", sanoi hän. "Grange meni aamulla muutamien kalastajien kanssa pelastamaan erään haaksirikkoutuneen laivan miehistöä. He pääsivätkin laivalle, mutta sen miehistö olikin suurempi kun mitä kalastaja-alukseen mahtui ja silloin Grange hyppäsi mereen luovuttaakseen paikkansa toiselle. Hän luuli voivansa pitää kiinni nuorasta, joka oli kiinnitetty kalastaja-alukseen, ja siten päästä rantaan, mutta myrsky olikin liian ankara, nuora katkesi. Kaksi tuntia sitten ajautui hän rantaan. Hän oli ollut vedessä jo kello kolmesta alkaen aamulla ja oli mahdotonta häntä saada enää henkiin. Se oli jo liian myöhäistä."
Nick vaikeni ja tyhjensi lasin, jonka tohtori Jim oli asettanut hänen viereensä.
Muriel seisoi yhä paikallaan ja katseli häntä. Tuon tuostakin huomasi hän Nick'in vapisevan kuin vilusta.
Tohtori laittautui lähtökuntoon ja hänen poistuttuaan hetkeksi huoneesta, sanoi Nick:
"Älkää antako sen vaikuttaa itseenne noin valtavasti. Hän kuoli kuin mies."
"Miksi annoitte te hänen lähteä?" huudahti Muriel kiihkeästi. "Eikö olisi ollut toisia menijöitä hänen sijastaan? Tehän olitte siellä. Miksi ette pidättänyt häntä?"
"Näytte pitävän minua kaikkivaltiaana", vastasi Nick miltei hymyillen.
Muriel katsoi häneen uhmaten.
"Teidän tahtonnehan aina pääsee voitolle", sanoi hän katkeroituneella äänellä. "Kiellättekö olevanne juuri se henkilö, joka pakotti Blaken kirjottamaan tuon kirjeen?"
Nick ei kysynyt, mitä hän tarkotti.
"En", vastasi hän niin vilpittömästi, että Muriel aivan hämmästyi, "sitä en kiellä. Kuten tiedätte, en ole koskaan hyväksynyt kihlaustanne."
Hänen suoruutensa sai Murielin pois suunniltaan. Hänen silmänsä salamoivat.
"Te saitte hänen peruuttamaan kihlauksensa", sanoi hän, "mutta te ette voinut estää häntä heittäytymästä varmaan kuolemaan."
Nick vastasi tyynesti ja, kuten Murielista tuntui, sydämettömän kylmästi:
"Ei ollut minun asiani pidättää häntä urotyöstään. Hän oli ainoa, joka saattoi ottaa johdon käsiinsä. Ellei hän olisi sitä tehnyt, eivät kalastajatkaan olisi lähteneet."
"Oliko teidän joukossanne siis ainoastaan yksi mies?" kysyi Muriel halveksuen.
"Oli", vastasi Nick syvään kumartaen. "Muut olivat kuin pelästyneitä lampaita lukuunottamatta erästä, joka oli — raajarikko."
Muriel tunsi sydämensä puristuvan kokoon tuskasta. Tuntui aivan kuin olisi joku lyönyt häntä vasten kasvoja. Ja tuo tunne yllytti häntä yhä julmemmaksi.
"Te tiesitte, ettei hän enää palaisi", sanoi hän raivosta vapisevalla äänellä. "Teidän tarkotuksenne ei ollutkaan, että hän palaisi."
Nick'in silmät näyttivät ikäänkuin suurenevan ja Muriel luuli jo iskun osuneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen silmissään sellaista ilmettä ja vaistomaisesti vältti hän tuota katsetta kuin välkkyvää salamaa.
Mutta kun Nick vastasi, ei Muriel enää uskonut loukanneensa häntä.
"Vai niin, niinkö luulette!" kysyi hän hymähtäen. "Olipa se sangen ystävällinen ajatus. Olisi hauska tietää, minkälaisena te oikeastaan pidätte minua?"
Muriel ei antanut hänen kauan odottaa vastinetta.
"Pahana henkenä", huudahti hän hysteerisesti: "Pidän teitä pahana henkenä."
Nick käänsihe poispäin niin kiivaasti, että Muriel säpsähti, mutta kun
Nick taasen alkoi puhua, selin häneen, katosi hänen pelkonsa.
"On samantekevää, minkälaisena te pidätte minua", sanoi hän käheästi. "Teidän ei enää tarvitse etsiä suojelijoita minua vastaan, sillä minua ette näe enää milloinkaan, ellette itse tule luokseni. Kotka iskee saaliiseensa vain kerran — varsinkin tällainen yksisiipinen kotka."
Muriel kuuli selvään hänen naurunsa, mutta ei nähnyt, miten Nick painoi kättään sydäntään vasten. Puhuessaan oli hän edennyt oven luo, siinä kääntyi hän Murieliin päin, ja loi häneen viimeisen, käsittämättömän katseen. Mitään puhumatta hän lähti sitten pois huoneesta. Muriel kuuli Nick'in askeleiden yhä hiljenevän. Hänen sisimmässään riehui taistelu, jota hän turhaan koetti tukahuttaa.
XXXXIV.
Merkillinen sormus.
Myöhään saman päivän iltana sai Muriel tohtori Jimmiltä seuraavan lyijykynällä kirjotetun kirjelipun:
"Te ette voi täällä olla miksikään hyödyksi. Daisylla on aivokuume, joka on varmaan aiheutunut hänen serkkunsa kuolemasta, ja minä katson parhaaksi, ettei hänellä ole lähellään ketään tuttavaa. Saatte olla vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme. Ja mitä teihin itseenne tulee, neuvon teitä matkustamaan mrs Langdalen luo. Te kaipaatte vaihtelua. Kirjotan teille sitten, miten Daisyn laita on, mutta kestänee jonkun aikaa, ennenkuin muutos hänen tilassaan tapahtuu."
Muriel piti parhaana näinollen matkustaa. Hän ikävöi pois sieltä kaiken sen hermojännityksen jälkeen, jota hän oli viime aikoina saanut kestää.
Viimeisenä iltana Weirissa meni hän jo aikaisin huoneeseensa, mutta ei paneutunut levolle. Hän oli päättänyt tehdä jotakin, jotta jälleen saisi takaisin tunnonrauhansa.
Vapisevin käsin avasi hän laatikon, jossa hän säilytti muistojaan ja kalleuksiaan. Laatikon pohjalla oli pieni silkkipaperikäärö. Hän otti sen käteensä ja aikoi panna sen avaamattomana kirjekuoreen, mutta sitä hän ei voinutkaan tehdä.
Vihdoin — silloin oli puoliyö jo aikoja sitten vierähtänyt ohitse — avasi hän käärön. Vastoin tahtoaan otti hän sormuksen kääröstä ja katseli sitä. Rubiinit välkkyivät kuin veripisarat, ne säihkyivät monissa eri vivahduksissa lampun kirkkaassa valossa. "Omnia vincit amor." Nuo sanat polttivat kuin tuli. Oli ollut aika, jolloin hän oli epäillyt, oliko niissä perää.
Nyt hän sen tiesi. Nick oli pakottanut hänet sen huomaamaan. Nick oli vanginnut hänet. Jonkinlaisin taikakeinoin oli hän sytyttänyt Murielin sydämeen tulen, joka ei koskaan sammuisi. Vastoin hänen tahtoaan ja hänen vastustuksestaan huolimatta oli Nick sen tehnyt. Hän oli valloittanut tytön herkän sydämen huolimatta tämän syvästä vihasta häntä kohtaan. Ja nyt oli Nick hänet jättänyt täten pirstottuaan hänen elämänsä. Ja Muriel tiesi, ettei kukaan milloinkaan osaisi vallita häntä niinkuin Nick. Eikä kukaan mies koskaan voisi sammuttaa hänen sydämessään liekkiä, jonka Nick oli sinne sytyttänyt.
Ja tämäkö oli siis rakkautta, tämä jano, jota ei koskaan voisi sammuttaa ja ikävä, joka ei milloinkaan saisi tyydykettä? Rakkaus oli siis voimallinen, voittamaton, kuolematon. Hän oli koettanut tappaa sitä jo pienenä taimena, mutta se oli sentään jäänyt eloon. Se oli kasvanut ja kehittynyt, kunnes hän oli aivan tukehtua sen ikeen alle. Oli aivan turhaa enää taistella sitä vastaan, nyt huomasi hän sen.
Muriel kysyi itseltään, miten rakkaus oli herännyt hänen sydämessään. Vastinetta siihen ei hän saanut, hän ymmärsi vain, että oli rakastanut Nick Ratcliffeä jo kauan, kauan. Hän ymmärsi nyt senkin, ettei kukaan vihaa toista ihmistä, siten kuin hän oli Nick'ia vihannut, ellei rakkaus siihen yllytä. Rakkaus on julmaa ja armotonta. Se voittaa tosin kaiken, mutta se heittää vankinsa erämaahan, jossa näitä odottaa nälkäkuolema.
Yön hiljaisuudessa kuului pientä liikettä. Ujo koputus uudistui ja kääntyessään oveen päin näki Muriel Olgan seisovan yöpuvussaan kynnyksellä.
"Olin hereillä", selitti tyttönen, "ja kuulin sinun vielä liikkuvan täällä, siksi tulin katsomaan, voisinko jotenkin auttaa sinua."
Muriel syleili häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi itse Jumala lähettänyt
Olgan hänen luokseen tänä sanomattoman katkerana ja tuskaisena hetkenä.
Muriel ei puhunut mitään ja hetken perästä kysyi Olga hiljaa:
"Itketkö kapteeni Grangen kuolemaa?"
"Kadehdin häntä siksi, että hän sai kuolla", vastasi Muriel. "Olga kultaseni, tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen? Ota tuo sormus. Se on Nick'in. Hän antoi sen minulle kauan sitten muistoksi jostakin. Pyydän, että sinä antaisit sen hänelle takaisin ja sanoisit, että minä mieluummin toivoin voivani unohtaa kaiken."
Olga otti sormuksen, mutta hänen huulensa vapisivat.
"Etkö enää koskaan ole ystävällinen Nick'ille?" kysyi hän.
Muriel oli vaiti.
"Ja sentään lupasit olla hyvä hänelle", sanoi tyttönen nuhtelevasti.
Muriel käänsi kasvonsa pois eikä vastannut kotvaan.
"Siitä ei ole mitään hyötyä, Olga", sanoi hän vihdoin. "Minä en voi. En mitenkään. Se ei ole minun syyni, vaan hänen. Oi, luulen, että sydämeni särkyy."
Ja samassa purskahti hän niin rajuun itkuun, että Olga pelästyi, sillä hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt kenenkään noin hillittömästi itkevän eikä hän ymmärtänyt, miten lohduttaa ystäväänsä.
Olga jäi Murielin luo yöksi, mutta kun hän päivän sarastaessa heräsi ja näki Murielin vihdoin vaipuneen uneen, hiipi hän hiljaa pois puristaen kädessään Nick'in sormusta, kuin olisi pelännyt sen hukkuvan.
XXXXV.
Kotiin palannut.
Aurinko laski kaikessa loistossaan yli äärettömien tasankojen.
Vesijohtolaitoksen vieressä olevassa pienessä huvilassa paloi lamppu.
Eräs nuori englantilainen, jonka koko olemus kuvasti lujaa ja järkähtämätöntä kestävyyttä, istui pöydän ääressä ahkeraan työskennellen.
Hänen kätensä liikkui nopeasti paperilla. Kasvoissa oli vielä jotakin poikamaista, vaikkakin huulet olivat lujasti yhteenpuristetut ja silmissä oli pinnistynyt ilme. Hän näytti kokonaan kiintyneen työhönsä, silloin tällöin kohotti hän päätään vilkaistakseen muistikirjaansa. Ajasta hän ei näkynyt mitään välittävän.
Oven avautuessa katsahti hän ylös silmissään odottava ilme, joka kuitenkin heti sammui.
"Heti, Sammy", sanoi hän kumartuen uudelleen työhönsä.
Valkopukuinen Sammy, joka oli hänen kaikkensa, ei poistunut, vaan jäi odottamaan liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Hetken perästä huomasi Will Musgrave tämän, nousi ylös syvään huoaten ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"No, miten on?" kysyi hän. "Sinun ei tarvitse vaivautua sanomaan, ettei mitään kirjettä tullut."
"Päivällinen jäähtyy, sahib", vastasi Sammy, jolle Daisy oli antanut tämän nimen, hän kun ei osannut lausua miehen intialaista nimeä. "Mitä sanoneekaan rouva-sahib minulle, kun palatessaan näkee sahibin noin laihtuneen."
Willin kasvojen ilme muuttui. Tuolla nuorella miehellä oli avoimet ja sangen rehelliset kasvot. Hän ei nauranut Sammyn vakavalle kysymykselle, ravisti vain päätään.
"Rouva-sahib tulee", selitti Sammy vakuuttavasti. "Ja mitä vastaa hänen palvelijansa, kun hän kysyy, miksi hänen sahibinsa on niin laiha?"
Will asetti kätensä ristiin niskan taakse ja nojautui taapäin. Hänen katseensa oli taasen kovettunut.
"Älä ole rauhaton, Sammy", sanoi hän. "En odota rouva sahibia."
Mutta miehen huolenpito liikutti häntä ja hän järjesti paperinsa jättääkseen työnsä hetkiseksi. Yhtä hyvin voisi hän syödäkin, ajatteli hän, kuin puhella tästä asiasta. Raskain askelin meni hän ruokasaliin ja istuutui katetun pöydän ääreen.
Ei, hän ei odottanut Daisya. Oli kulunut jo kokonaista viisi kuukautta siitä, kun hän oli saanut tietää Daisyn ankarasti sairastuneen ja ainoastaan tohtori Jimmin vakava neuvo oli estänyt hänen matkustamasta hänen luokseen. Tohtori oli kirjottanut, että kestäisi viikkoja, vieläpä kuukausiakin, ennenkuin hän saisi nähdä Daisyn sekä ettei tämä missään tapauksessa vielä pitkiin aikoihin voinut seurata häntä Intiaan. Tämä oli kuolinisku Willin toiveille ja unelmille. Kirje oli aivan lyhyt, mutta hänen oli helppo ymmärtää, mikä totuus noiden varovien sanojen takana piili. Hän käsitti, että hänen läsnäolonsa voisi pahentaa Daisyn tilaa, niin, vieläpä aiheuttaa kaikkein pahinta. Ja siitä päivästä asti oli hän heittänyt mielestään koko matka-ajatuksen.
Hänellä oli mahdollisuuksia pikaiseen ylennykseen. Hänen kestävyytensä ja ammattitaitonsa olivat harvinaiset. Ei ollut luultavaa, että hänen enää kauan aikaa tarvitsi olla täällä, jossa ilmanala oli niin sietämätön. Mutta menestymisellä ei ollut enää mitään merkitystä hänelle. Oli aivan samantekevää, missä hän nyt oleskeli.
Will Musgrave tiesi, että Daisy oli parempi, niin, ehkäpä aivan terve, mutta kirjettä hän ei ollut Daisylta saanut.
Jim kirjotti joskus ja Nick säännöllisesti, kunnes muutama viikko sitten hän yht'äkkiä lopetti kirjottamisen selittämättä minkäänlaista syytä.
Daisyn paluuseen ei Will enää hetkeäkään uskonut, mutta hänen sisimmässään kyti kuitenkin salainen toivo, että Daisy kenties kutsuisi hänet luokseen, edes käymätielle.
Tehdäkseen Sammyn mieliksi koetti hän syödä, mutta hän oli iloinen kun ateria oli ohitse ja meni kuistille sytyttämään savukettaan. Taivas oli kauttaaltaan tähdissä. Jostakin syystä tuli hän muistaneeksi erästä kesäiltaa muutama vuosi sitten, kun hän oli kävellyt Daisyn kanssa englantilaisessa puutarhassa ja Daisy oli luvannut tulla hänen vaimokseen. Will muisti niin hyvin Daisyn hiljaisen, sointuvan naurun, hän näki Daisyn ystävällisen ja samalla hieman ivallisen katseen ja kuuli hänen jonkun verran katkeran, mutta ei silti vastahakoisen äänensä hänen antaessaan hänelle myöntymyksensä. Will oli jo kauan tietänyt, ettei Daisy rakastanut häntä, sillä sen oli Daisy suoraan sanonut hänelle. Mutta nuorena ihminen uskoo tulevaisuuteen ja hänkin toivoi vähitellen voittavansa Daisyn vastarakkauden.
Will Musgrave huokasi syvään. Savuke oli sammunut. Hän nousi hitaasti ylös aikoen mennä jälleen työhönsä.
Samassa pysähtyi hän ja tuijotti eteensä. Veri tulvahti hänen sydämeensä.
Hänen työhuoneessaan, lampun himmeässä valossa, seisoi hänen vaimonsa odottaen häntä.
XXXXVI.
Mies ja vaimo.
Daisy ei puhunut mitään, ei edes tervehtänyt häntä. Hän oli aavemaisen kalpea ja piti käsiään lujasti yhteenpuristettuina.
He katselivat toisiaan hetkisen kumpikin aivan liikkumattomina.
Will tointui ensin. Hän koetti sanoa jotakin, mutta ei voinut.
"Will", sanoi Daisy vihdoin, "etkö tahdo puhua minulle?"
Hänen äänensä vapisi. Will astui samassa hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä.
"Daisy!" huudahti hän. "Luulin näkeväni unta. Miten ihmeen tavalla…?"
Hän pysähtyi äkkiä, sillä Daisy vetäytyi kauhuissaan taapäin välttääkseen hänen suudelmaansa.
Will piti yhä hänen käsiään omissaan ja katseli häntä. Daisy oli palannut hänen luokseen, mutta hänestä tuntui, että Daisy oli sentään niin saavuttamattoman kaukana hänestä, kauempana, kuin niinä monena kuukautena, jolloin he olivat olleet erossa.
Hän päästi Daisyn kädet.
"Miksi et ilmottanut minulle tulostasi?"
Daisy painoi kättään sydäntään vasten, näytti siltä kuin olisi hänen vaikea hengittää.
Vaistomaisesti koetti Will auttaa häntä ja sanoi kiireesti:
"Sinun täytyy saada jotakin syötävää. Olet niin äärettömän väsynyt.
Etkö tahtoisi istua ja…"
Taasen keskeytti hän puheensa ja tuijotti Daisya. Lampun valo osui nyt suoraan hänen kasvoilleen ja Will huomasi, että hänen tukkansa ei enää ollut vaalea, vaan hopeanharmaa.
Nähdessään Willin katseen alkoi Daisy puhua nopeaan, lyhyin ja katkonaisin lausein:
"Olen ollut sairas, kuten tiedät. Sairastin aivokuumetta, sanoi tohtori
Jim. Silloin tapahtuu välistä, että hiukset käyvät tämän näköisiksi."
"Oletko nyt aivan terve?" kysyi Will.
"Olen. Olen jo kauan ollut aivan terve", vakuutti Daisy kuumeisesti.
"Kiitos, en minä tarvitse mitään. Söin tuolla kylän dok-bungalow'issa.
Minusta oli parasta tehdä siten."
Hän kiihtyi yhä enemmän puhuessaan ja vaipui syvään hengittäen läheiselle tuolille.
"Sanohan toki, mikä sinun on", sanoi Will tyynesti, mutta hänen äänessään oli käskevä sävy, jollaista Daisy ei koskaan ennen ollut huomannut. "Miksi tulit tällä tavoin?"
"En ole tullut jäädäkseni tänne, Will", kuiskasi Daisy tuskin kuuluvasti.
Willin kasvot kovettuivat.
"Kahdenkymmenen kuukauden kuluttua!" sanoi hän.
Daisy painoi päänsä alas.
"Tiedän kyllä. Se on kokonainen ijäisyys. Olet jo oppinut elämään ilman minua. Niin ainakin toivon sinun itsesi tähden."
Will ei vastannut. Vihdoin sanoi hän:
"Etkö tahtoisi sanoa, mikä sinua kiihdyttää? Sinun ei tarvitse lainkaan pelätä."
Hänen äänensä lempeä sointuko se oli, joka antoi Daisylle takaisin rohkeutensa? Hän katsoi Williin. Oliko tuo tyyni, päättäväisen näköinen mies, joka seisoi tuossa niin varmana hänen edessään, sama kiihkeä, poikamaisen hempeäluonteinen mies kun ennen? Hänessä oli nyt jotakin uutta ja arvokasta, joka teki Daisyyn syvän vaikutuksen. Tuntui miltei siltä, kuin olisi Will kasvanut jollain tavoin.
"Olen tullut sanoakseni sinulle kaiken", sanoi Daisy. "Kun olen sen sanonut, menen jälleen. Katoan ainaiseksi elämästäsi."
Willin huulet puristuivat lujasti yhteen, mutta hän pysyi vaiti.
Daisy nousi hitaasti ylös, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa suorana.
"Will", alkoi hän vapisevalla äänellä, "sinä olet aina luottanut minuun, aina ollut minulle uskollinen. Oli aika, jolloin miltei jumaloit minua, mutta se aika ei palaja enää milloinkaan, sillä minä en ole sinun arvoisesi. Ymmärrätkö? Minut estettiin jättämästä sinua vasta viime hetkessä. Muuten en nyt seisoisi tässä edessäsi. Mutta olen tehnyt syntiä sydämessäni. Ja sama tunne elää vieläkin minussa. Nyt olen sanonut sanottavani. Sinun täytyi saada tietää se… En pyydä sinulta armoa enkä anteeksiantoa."
Ääni ja voimat peittivät hänet samassa. Hän horjui ja vaipui lattialle rajusti nyyhkien.
Sanaakaan sanomatta kumartui Will ja nosti Daisyn ylös. Hän oli aivan kalpea, mutta ei epäröinyt hetkeäkään, vaan toimi ripeästi ja päättävästi, varmana omasta itsestään.
Nostaen Daisyn syliinsä kantoi hän hänet akkunan luona olevalle leposohvalle.
Ja kun Daisy vihdoin, äärimmäisen väsyneenä, taukosi itkemästä, huomasi
hän Willin polvistuneena vierellään hiljaa hyväilevän hänen hiuksiaan.
Daisy käänsi kasvonsa toisaalle, hän ei voinut katsoa Williin. Eikä
Will sitä tahtonutkaan.
Sitten sanoi Will vitkaan, vakavalla ja varmalla äänellä:
"Daisy, tästä emme enää milloinkaan puhu sanaakaan."
Daisy säpsähti. Myötätuntoa niin, kenties jonkunlaista ystävyyden sekaista sääliäkin oli hän luullut saavansa osakseen, mutta ei tällaista. Hän koetti irtautua Willin syleilystä, mutta tämä ei päästänyt häntä.
"Ei, ei, Will", pyysi hän murtuneena. "Anna minun mennä sinun itsesi tähden."
"En laske, en voi laskea sinua luotani nyt kun kerran olet palannut,
Daisy", sanoi Will tyynesti.
"Mutta ethän tahtone pitää minua luonasi", kuiskasi Daisy katkerasti.
"Vaiti", sanoi Vili, "sinä olet vaimoni. Minä rakastan sinua enkä sinua luotani päästä."
Kyyneleet valuivat Daisyn poskille, mutta tällä kertaa ne kevensivät hänen tuskaansa. Hän ei enää koettanutkaan työntää Willia luotaan.
"Mutta minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Minun täytyy", kuiskasi hän.
"Jos aiot antaa minulle anteeksi, täytyy sinun myös tietää kaikki."
"Kerro siis, jos se keventää mieltäsi. Mutta ennenkuin alat, sanon sinulle, että olen jo antanut anteeksi kaiken."
Hän kuunteli Daisyn kertomusta keskeyttämättä häntä kertaakaan. Kaksikymmentä pitkän pitkää kuukautta olivat opettaneet hänet kärsivälliseksi. Daisyn lopetettua sanoi hän vain:
"Ja sinä luovuit hänestä?"
Daisy vapisi tuskasta muistaessaan tuota hetkeä.
"Niin. Nick osotti minulle, miten paha ja väärä tekoni olisi ollut. Ja hän… hän antoi minun valita. Hänenkin mielestään se oli väärin. Hän ymmärsi tarkotukseni. Ja samana yönä, Will, samana yönä hän kuoli."
Will puristi häntä lujemmin rintaansa vasten.
"Rakkahimpani", sanoi hän.
"Sinun tulisi vihata minua", puuskahti Daisy nyyhkien.
"Vaiti", kuiskasi Will.
Ja Daisy ymmärsi, että Will tuolla ainoalla sanallaan tahtoi saada hänet, Daisyn, tajuamaan, että hän unohti sen syvän kuilun, joka oli heidän välilleen muodostunut. Will tahtoi, että Daisy uskoisi hänet kyllin vahvaksi rakentamaan sillan tuon ammottavan kuilun yli.
Ja kun Will sitten suuteli häntä vakava ilme kalpeilla kasvoillaan, kietoi Daisy kätensä hänen kaulaansa kuin väsynyt lapsi. Hän ei enää pelännyt Willin katsetta, oli vain kiitollinen hänen hellästä huolenpidostaan.
Hetken perästä alkoi Will kysellä häneltä matkastaan sekä mitä hän sillä tarkotti, kun sanoi jo syöneensä.
"Saavuimme tänne, Nick ja minä, hetkinen sitten", kertoi Daisy.
"Nick? Minne hän jäi?"
"Hän jäi odottamaan dök-bungalowiin. Lupasin tulla takaisin pian", kuiskasi Daisy kätkien kasvonsa miehensä rintaa vasten.
"Mutta hänenhän täytyy tulla tänne, eikö niin?" sanoi Will hyväillen hänen päätään. "Lähetän heti noutamaan häntä."
Tultuaan takaisin kumartui hän taasen Daisyn puoleen.
"Nyt on sinun mentävä nukkumaan, Daisy. Kannan sinut vuoteeseen kuten ennen Simlassa, kun pieni lemmikkimme oli syntynyt. Oma pieni poikani, muistan vielä, miten hänellä aina oli tapana hymyillä unissaan."
Daisy nousi hitaasti istumaan.
"Oi, Will", sanoi hän hiljaa, "Jospa hän olisi saanut elää!"
Will painoi häntä lujasti rintaansa vasten ja huokasi syvään.
"Ehkä… joskus, Daisy", kuiskasi hän.
Daisy puristautui häntä lähemmä kuiskaten:
"Will, se olisi hartain toivoni."
XXXXVII.
Eräs kutsu.
Kilparadalla oli polttavan kuuma, miltei sietämätön helle, ajatteli nuori tyttö, joka istui lady Bassetin hienoissa ajopeleissä kylmän katkera ilme kauniilla kasvoillaan katsellen ihmisvilinää.
Hän kärsi kovin kuumuudesta, joka tällä kertaa olikin tavallista suurempi Ghawalkhand'issa, jossa sir Reginald perheineen virkatehtäviensä vuoksi — hänet oli nimittäin määrätty nuoren rajah'in neuvonantajaksi — tänä vuonna oleskeli. Lady Basset oli kovin pahoillaan siitä, etteivät he päässeet Simlaan, mutta Muriel Roscoe ei olisi enää milloinkaan sinne tahtonutkaan.
Hänen elämänsä oli nyt niin tyhjää ja ilotonta. Huvit eivät lainkaan häntä viihdyttäneet. Mutta kukaan ei aavistanut, miten yksinäiseksi hän tunsi itsensä. Ei kenkään tiennyt, että hänen sydämensä oli kuoleman sairas, joskin hän oli aina niin tyynen ja levollisen näköinen. Ei sitä tiennyt Bobby Fraserkaan, jolla ylipäänsä oli sangen tarkka huomiokyky. Hän kävi usein Murielin luona, mutta ei suinkaan siksi, että tyttö olisi ollut vilkas ja iloinen. Bobby Fraser oli erittäin reipas nuori mies ja kaikkien suosikki seuraelämässä.
Hän oli juuri tuonut Murielille teetä ja istui nyt jutellen hänen kanssaan. Lady Basset oli hetkiseksi poistunut.
Bobby Fraser kysyi, oliko Muriel lyönyt tennistä. Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Bobby kertoi pelanneensa ja hävinneensä oikein perinpohjin.
"Kuka olisikaan voinut uskoa sivullisen vievän palkinnon? Mieleeni johtuu eräs mies, jonka seurassa ennen usein oleskelin, Nick — en enää muista hänen sukunimeään — ja joka otti osaa erääseen kilpa-ajoon Shapurassa. Kerrottiin, että hän oli lyönyt vetoa voittavansa ensi palkinnon. Aivan viime hetkessä saapui hän kilpakentälle ratsastaen laihalla ja vieläpä ontuvalla hevoskaakillaan, mutta kuitenkin sai hän 'Suuren Mogulin-maljan'. Se oli tosiaan aivan satumaista. Ratsastaja oli notkea kuin apina ja hevonen kiiti kuin vihuri. Kaikki ihmiset sanoivat, että tässä menossa oli jotakin noitakonstia, magnetismia, taikuutta tai jotakin muuta sen tapaista. Ja minäkin miltei uskon sen. Tuo samainen Nick oli omituinen olento. Onpa naurettavaa, etten saata muistaa hänen sukunimeään. Matkustin tänne Intiaan samassa toivossa kuin hänkin."
Bobby Fraserilla riitti juttuja aivan loppumattomiin, vaikkakaan hän ei koskaan kertonut yhtä asiaa kahdesti samalle kuulijalle.
Hän tarjoutui tuomaan Murielille lisää teetä, mutta tämä ei enää huolinut. Hän halusi vain kuulla enemmän tuosta omituisesta "Suuren Mogulin-maljan" voittajasta.
Bobby teki parhaansa tyydyttääkseen hänen uteliaisuuttaan.
"Hän oli noin keskikokoinen, ehkä hieman pienempi ja ruma kuin apina. Hänen kasvonsa olivat sangen kurttuiset ja silmät kiilsivät kuin kinematografi. — Mutta rohkea ja uljas hän oli. Luulin hänellä olevan erinomaiset ylenemismahdollisuudet, mutta parina viime vuotena hän on kadonnut aivan jäljettömiin. Muistan erään pienen tapahtuman yhteiseltä laivamatkaltamme. Salongissa pelattiin korttia ja hän seisoi vieressä katselemassa. Eräs nainen pelasi väärin ja Nick huomasi sen. Tosiaan ikävä tilanne! Mutta hän tiesi heti mitä tehdä. Hän raapasi yksinkertaisesti tulen savukkeeseensa ja sytytti samalla tuon naisen hameen."
Muriel kuunteli kertomusta niin jännitettynä, että häneltä aivan huomaamattaan pääsi kauhun huudahdus.
"Niin, eikö se ollutkin hiukan liiaksi uskallettu?" sanoi Bobby. "Me luulimme ensin sen johtuneen huolimattomuudesta. Sain vasta jälkeenpäin tietää, että hän teki sen tahallaan, mutta itse hän ei sitä minulle kertonut. Pelipöytä kaatui, hame oli ilmitulessa, naiset saivat hysteerisiä kohtauksia, mutta tulen sytyttäjä sammutti lieskan paljailla käsillään. Hän pyysi monin kerroin anteeksi ja hänen kätensä paloivat verille. Kyseessä oleva nainen ei vahingoittunut lainkaan, paitsi hänen hermonsa ja mielentilansa joutuivat kiihdyksiin. Loppumatkalla hän ei ollut huomaavinaankaan Nick'ia, mutta enpä luule Nick'in sitä suurestikaan surren. Häneen ei mikään sanottavasti vaikuttanut. Hän… Anteeksi, mrs Philpot viittoo minulle tuolla. Minun täytynee kai mennä hänen luokseen. Hyvästi hetkiseksi."
Bobby kiiruhti pois jättäen Murielin syviin ajatuksiin, kunnes lady
Basset herätti hänet unelmistaan.
"Vai niin, olet jo saanut teetä. Sepä hyvä, lapsi kultaseni. Luulin nähneeni Bobby Fraserin äsken luonasi. Hän on niin äärettömän herttainen sinua kohtaan."
Lady Basset piti viisaimpana olla ilmaisematta, että hän tiesi Murielin ja Grangen kihlauksen purkautuneen ennen Grangen odottamatonta kuolemaa. Hänen hartain toivonsa oli nyt naittaa "tuo rakas lapsi" niin pian kuin mahdollista ja sitä hän ei koettanutkaan salata. Viime aikana oli hän alkanut toivoa, että Bobby Fraser kosisi Murielia.
Siksipä olikin hän nykyisin sangen ystävällinen hoidokkiaan kohtaan, jota hyvyyttä tämä ei kuitenkaan ymmärtänyt oikein arvostella.
Muriel oli iloinen kun kotiinlähdön aika tuli, sillä hän halusi kernaasti olla yksin. Bobbyn kertomus oli niin omituisella tavalla järkyttänyt hänen mieltään. Hän oli viime aikoina tuntenut olevansa aivan erotettu menneisyydestään. Nick'in nimeä ei enää kenkään maininnut hänen läsnäollessaan. Olgakaan ei kirjeissään puhunut hänestä. Nick oli jäljettömiin kadonnut. Mutta nyt oli Bobbyn eloisa kuvaus taasen loihtinut Nick'in hänen eteensä aivan ilmielävänä. Tuntikausia olisi Muriel väsymättä voinut kuunnella Bobbyn kertovan hänestä. Kuullessaan vain hänen nimensä oli veri syöksähtänyt Murielin poskille.
Lady Basset ei häirinnyt Murielia näissä unelmissaan, joiden hän luuli johtuvan aivan toisista syistä, mutta kun Muriel kurottautui vaunusta heittääkseen pari kolikkoa vanhalle kerjäläiselle, joka istui residensitalon muurien luona, ei hän voinut pidättyä lausumasta paheksumistaan.
"Etkö voisi olla rovoillasi yllyttämättä noita ihmisiä. Ne ovat niin epävarmoja ja nykyisinä rauhattomina aikoina säikähdän heti, kun vain näenkin tuollaisen olennon."
Muriel pyysi anteeksi ja päätti itsekseen tästä lähin jakavansa almujaan vain lady Bassetin poissaollessa.
Kotia tultuaan hän näki pöydällään kirjeen. Kirje oli Will Musgravelta ja kuului:
"Parahin miss Roscoe!
Monasti epäröityäni olen vihdoin päättänyt kirjottaa teille ja pyytää teiltä erästä suurta palvelusta. Kuten ehkä tiedätte, tuli vaimoni tänne luokseni muutama kuukausi sitten. Hän on yhä terveydeltään heikonpuoleinen ja haluaisi hartaasti tavata teitä. Luulen hänellä olevan jotakin sanottavaa juuri teille. Ja minä uskon, että hän helpommin kestäisi nekin kivut, joiden lävitse hänen nyt piakkoin on käytävä, jos hän saisi keventää sydäntään. Tiedän kyllä olevan paljon vaaditun, kun pyydän teitä tulemaan näin pitkän matkan taakse tällaisena vuoden aikana, mutta jos hyväntahtoisesti suostutte pyyntööni, tulen teitä vastaan jollekin asemalle ja saatan teidät tasangon poikitse. Olisin teille suuresti kiitollinen, jos heti sähköttäisitte vastineen.
Olen kirjottanut tämän Daisyn tietämättä, sillä näyttää siltä, kuin hän katsoisi kadottaneensa oikeuden pitää teitä ystävänään.
Teidän Will Musgrave."
Muriel sähkötti heti:
"Matkustan huomenna."
XXXXVIII.
Jälleennäkeminen.
Lady Bassetin mielestä oli Murielin päätös liian äkkipikainen, mutta kaikki hänen vastaväitteensä kaikuivat kuuroille korville. Muriel iloitsi jo mielessään siitä, että entinen sydämellinen ystävyys Daisyn ja hänen välilleen jälleen palaisi.
Seuraavana aamuna varhain lähti hän matkalle. Ajaessaan veräjästä katseli hän ympärilleen, olisiko eilinen vanha kerjäläinen jälleen täällä. Häntä ei näkynyt siellä, mutta vähän matkan päässä huomasi Muriel hänen istua kyyköttävän. Kerjäläisukon ruma pää siistimättömine partoineen kohottautui häntä kohden ja käsi ojentui almua anoen. Vaistomaisesti tarttui Muriel lompakkoonsa ja heitti hänelle hopearahan.
Will Musgrave oli häntä vastassa ratojen yhtymäasemalla. Kuumuus oli rasittavaa, mutta Muriel kesti sen jotakuinkin hyvin. Vihdoin pääsivät he tasangon toiselle puolen ja juna kiidätti heitä kohti metsäisiä ja viileitä vuoristoseutuja.
Eräänä iltapäivänä saapuivat he määräpaikkaansa ja ennenkuin he astuivat pois junasta sanoi Nick:
"Daisy ei tiedä mitään tulostanne, miss Roscoe. Pelkäsin hänen tilansa pahenevan, jos hän olisi edeltäpäin sen tietänyt ja teitä jännittyneenä odottanut. Lupaattehan koettaa antaa hänelle takaisin tunnonrauhansa, jos suinkin voitte", jatkoi hän kiihkeästi.
Muriel ojensi hänelle liikutettuna kätensä.
"En tiedä vielä nytkään, mikä meidän välimme rikkoi, mr Musgrave, mutta lupaan teille, jos se suinkin minun vallassani on, että kaikki tulee jälleen hyväksi jo ennen iltaa."
"Jumala teitä siunatkoon", kuiskasi Will puristaen lujasti hänen kättään.
Muriel ei voinut milloinkaan elämässään unohtaa sitä hetkeä, jolloin hän näki Daisyn seisovan pienen, varjoisan bungalowin ovella, jonka Will oli vaimolleen vuokrannut.
Hänen sydäntään kouristi nähdessään nuo harmaat hiukset, vahankalpeat kasvot ja silmien epätoivoisen ilmeen. Sanaakaan sanomatta sulki hän Daisyn syliinsä ja painoi häntä hellästi rintaansa vasten.
Daisy katkaisi ensinnä hiljaisuuden.
"Tule sisälle, rakkaani. Olet varmaankin uupunut pitkän ja rasittavan matkasi jälkeen. Miten saattoikaan Will pyytää sinua tulemaan tähän vuodenaikaan?"
"Olisin ilolla tullut luoksesi vaikkapa maailman ääriltä, sen kyllä tiedät", vastasi Muriel syvällä, lämpimällä äänensävyllään.
Keskustelu ei sen pitemmälle jatkunut, sillä Will oli läsnä ja Daisy vei vieraansa sisälle.
Murielin sydäntä karmi yhä enemmän huomatessaan Daisyssä tapahtuneen muutoksen. He eivät olleet tavanneet toisiaan kymmeneen kuukauteen ja näytti siltä, kuin olisi yhtä monta vuotta painanut leimansa Daisyyn ja kun olisivat nuo vuodet kokonaan murtaneet hänet. Hänen luontainen vilkkautensa oli mennyttä. Hän puhui vähän ja kohteli Williä niin nöyrästi ja alistuvasti, että kyyneleet väkisinkin tulvahtivat Murielin poskille ajatellessaan, miten hilpeä ja vallaton Daisy ennen oli ollut.
Sanoessaan hyvää yötä Willille, huomasi Muriel tämän aikovan sanoa hänelle jotakin, mutta Daisy seisoi hänen vieressään ja Will voi vain puristaa hänen kättään.
Daisy saattoi Murielin vierashuoneeseen. Mutta muuri, joka oli heidän välilleen kohonnut, ei ollutkaan niin helposti alas revittävissä. Daisy näytti epäröivän, miten alkaa ja Muriel ei uskaltanut kysellä.
He puhuivat hetkisen keskenään ja erosivat sitten levolle mennäkseen. Muriel oli sangen alakuloinen siksi, ettei Daisy ollut keventänyt hänelle sydäntään.
Perin väsyneenä vaipui hän levottomaan, herkkään uneen. Ensi kerran monen kuukauden ajalla uneksi hän Nick'ista. Nauraen pilkkasi Nick häntä siitä, että hän oli muuttanut mielensä ja tahtoi nyt tulla hänen vaimokseen, vaikkakaan ei rohjennut sitä tunnustaa.
XXXXIX.
Daisyn tunnustus.
Aamupuoleen yötä heräsi Muriel vihdoin johonkin outoon ääneen, jota oli jo pitkän aikaa jatkunut. Ensin ei hän ymmärtänyt, mistä tuo ääni kuului, mutta yht'äkkiä hypähti hän ylös. Joku ihminen oli hänen huoneessaan. Hän kuuli nyt aivan selvään itkua ja nyyhkytystä.
Kotvan aikaa istui hän liikkumatta peloissaan. Huoneessa oli aivan pimeätä. Akkunan ääriviivat kuulsivat sangen epäselvinä tuolta edempää.
Katkerat nyyhkytykset jatkuivat yhä, väliin kiivaammin, väliin taasen hiljemniin. Murielin valtasi syvä säälintunne. Hän ymmärsi jo, kuka huoneessa oli.
Hän haparoi käsillään pimeässä ja löysi vihdoin vuoteensa jalkopään luota polvistuneen olennon.
"Daisy, rakkahin Daisy", sanoi hän tuskaisena. "Mikä sinun on?"
Itku taukosi heti ja Daisy tarttui hänen käsiinsä.
"Hiljaa, hiljaa, Muriel", kuiskasi hän. "Kunpa ei Will vain kuulisi. Se rasittaisi häntä niin kovin."
"Mutta, ystäväni…" alkoi Muriel etsiessään tulitikkuja sytyttääkseen kynttilän.
"Älä, älä", pyysi Daisy kiihkeästi. "Tahtoisin sanoa sinulle jotakin, joka loukkaa sinua niin suuresti, etten antaisi sinun nähdä kasvojani."
Muriel aikoi kietoa kätensä hänen vyötäisilleen, mutta sitä Daisy ei sallinut.
"Ei, ei, kuulehan ensin, mitä minulla on sanottavaa. En kerro sitä ainoastaan sinun tähtesi enkä myöskään itseni tähden. Oi, Muriel, epäilen, että sinä koskaan rakastit Blakea."
"En", vastasi Muriel rehellisesti. "Eikä hänkään rakastanut minua. Ellei olisi käynyt, kuten kävi, olisin sanonut hänelle, että kihlauksemme oli erehdys kummaltakin puolen."
"En uskonutkaan, että sinä rakastit häntä, Muriel", sanoi Daisy. "Mutta minä sen tein. Minä rakastin häntä koko sielustani. Älä pelästy! Se on jo ohitse — ainakin sillä tavoin. Rakastimme toisiamme jo lapsesta asti, mutta omaisemme olivat liittoamme vastaan siksi, että olimme serkkuja. Niin me erosimme ja minä luulin jo sen olevan ohitse. Mutta viime kesänä heräsi vanha rakkaus jälleen eloon. Älä moiti häntä, Muriel. Syy oli minun. Kun pieni poikani kuoli, aloin vähitellen antamaan perään tunteilleni. Ei kumpikaan meistä luullut sen menevän niin pitkälle, mutta me emme ponnistelleet tarpeeksi voittaaksemme kiusauksen. Ja siellä Brethavessa huomasi Nick Ratcliffe sen. Ja juuri sentähden, että hän tiesi, ettei Blake rakastanut sinua, pakoitti hän Blaken purkamaan kihlauksenne. Hän ei tehnyt sitä itse tähtensä, vaan juuri sinun tähtesi. Hän vannoi, ettei koskaan ajattelekaan voittaa sinua itselleen sekä ettei hän koskaan koeta tavata sinua, jos Blake suostuu peruuttamaan antamansa lupauksen. Sinä et ole koskaan häntä ymmärtänyt, mutta ehkä olet kuitenkin tullut huomaamaan, että hän aina asettaa sinun onnesi ensi sijalle."
Daisy pysähtyi hetkiseksi. Hän ei enää itkenyt, mutta oli yhä sangen kiihtynyt.
Muriel istui hiljaa häntä kuunnellen. Hänelle alkoi vähitellen selvitä moni asia, joka oli tähän asti ollut hänelle käsittämätön kuin suljettu kirja.
Taasen puhui Daisy:
"Kukaan ei voi aavistaa, miten suuren palveluksen Nick silloin minulle teki, miten hän pidätti minua täyttämästä aikomustani ja osoitti minulle, millaista oikea rakkaus on. Ja Blaken kuoleman jälkeisenä aikana oli hän minun ainoa tukeni, ainoa auttajani. Hän lietsoi sydämeeni uutta rohkeutta, hän toi minut takaisin mieheni luo. Yksin en olisi uskaltanut tulla. Katsohan, Muriel", jatkoi hän kuiskaten, "en uskonut, että Will voisi antaa minulle anteeksi ja epäilen, voitko sinäkään sitä tehdä."
"Daisy, rakkahin Daisy", huudahti Muriel syleillen häntä. "Minä pidän sinusta niin sanomattoman paljon. Meidän välillämme ei voi olla puhetta anteeksiannosta. Unohtakaamme menneisyys ja älkäämme enää milloinkaan antako minkään varjon pimittää ystävyyttämme."
Muuri heidän väliltään oli nyt särkynyt. He syleilivät toisiaan vilpittömän sydämellisesti.
Hetken päästä jatkoi Daisy surunvoittoisella äänellä:
"Minusta tuntuu toisinaan siltä, etten elä kauan. En luule, että enää koskaan saan hyväillä pientä lapsosta sylissäni, sillä minä en ole sitä ansainnut. Mutta, Muriel, on jotakin, jota toivon koko sielustani, josko sitten elän tai kuolen. Tahtoisin antaa kaiken, mitä minulla on, nähdäkseni sinut onnellisena sen miehen rinnalla, jota rakastat."
Muriel oli vaiti.
"Rakastathan sinä häntä, Muriel? Hän odottaa sinua. Hän tulee odottamaan sinua läpi elämänsä, joskaan hän ei tule luoksesi, ellet sinä kutsu häntä. Etkö tahtoisi, etkö voisi lähettää kutsua hänelle?"
"Miten voisin minä sen tehdä? Sehän on mahdotonta", kuiskasi Muriel kätkien kasvonsa Daisyn rintaa vasten.
"Se ei ole mahdotonta", sanoi Daisy. "Tiedän hänen olevan täällä Intiassa, vaikka hän onkin eronnut virastaan. Kirje voisi varmaan saavuttaa hänet."
"En voi", sanoi Muriel nyyhkien. "Eikä hän tulisikaan, vaikka kutsuisin."
"Kyllä, ystäväni", vastasi Daisy, "hän tulisi heti, jos tietäisi sinun häntä odottavan. Muriel, ethän ole liian ylpeä sanoaksesi hänelle, että ikävöit häntä?"
"Ylpeä!" toisti Muriel hiljaa. "Oi, en. Minua vain hävettää niin äärettömästi. Olen niin usein polkenut hänen rakkauttaan. Miten saattaisin pyytää häntä rakastamaan itseäni?"
"Mutta jos hän kaikesta huolimatta tulisi luoksesi, kieltäytyisitkö sinä ottamasta häntä vastaan?"
"Kieltäytyisinkö minä!" huudahti Muriel kiihkeästi. "Minä seuraisin häntä avojaloin maailman ääriin asti, jos hän vaikka pikkusormellaan minua kutsuisi. Mutta, Daisy kulta, siitä ei kannata puhua. Hän ei tee sitä koskaan, koskaan."
"Hän tulee varmasti, jos ilmoitat hänelle, miten sinun laitasi on", vastasi Daisy lämpimästi. "Saanhan lähettää hänelle terveisesi. Luota häneen edes tämä ainoa kerta. Salli hänen tulla luoksesi. Ajattele, mitä kaikkea hän on saanutkaan kestää sinun tähtesi."
"Etkö usko hänen nauravan minulle?" kuiskasi Muriel.
"Ystäväni, Nick ei milloinkaan naura sellaiselle asialle, jota hän pitää pyhänä."
Muriel istui hetkisen aivan hiljaa. Sitten sanoi hän hitaasti, mutta varmalla äänellä:
"Tervehdä häntä siis minulta ja sano, että rakkaus voittaa kaiken ja että meidän tulee taipua sen ikeen alle."
L.
Luostari Tibetissä.
Daisy ja Muriel eivät enää tämän jälkeen puhuneet keskenään näistä asioista. Se ei enää ollut tarpeen, sillä he ymmärsivät toisiaan ilman sanojakin.
Päivät kuluivat rauhaisasti ja melkeinpä hupaisastikin. Daisy alkoi vähitellen näyttää yhä terveemmältä ja reippaammalta. Hän olikin nyt paljon iloisempi ja toisinaan jo aivan ennallaan.
"Olette saanut vaimossani ihmeitä aikaan", sanoi Will eräänä päivänä Murielille ja vaikka tämä vakuuttikin, ettei Daisyn elpyminen sekä henkisesti että ruumiillisesti suinkaan ollut hänen ansiotaan, iloitsi hän tästä yhtä suuresti kuin Willkin.
Itse tunsi Muriel olevansa sanomattoman onnellinen, sillä uusi toivo oli alkanut sarastaa hänelle. Usein ajatteli hän, ettei hänellä oikeastaan ollut mitään syytä tähän iloonsa, mutta siitä huolimatta versoi onni hänen sydämessään.
Hän olisi kernaasti jäänyt tänne miten pitkäksi aikaa tahansa, mutta
Daisy ei sitä sallinut.
Eräänä aamuna tuli Daisy hänen luokseen kuistille kirje kädessään.
"Rakas Muriel", sanoi hän, "sinun täytyy jo matkustaa. Lady Basset kirjoittaa minulle niin liikuttavasti kaikista niistä huvitilaisuuksista, joissa sinä et ole saanut olla mukana ja kehoittaa minua niin pian kuin mahdollista lähettämään sinut kotiin. Linnassa tulee piakkoin pidettäväksi loistavat juhlat, joihin rajah on kutsunut kaikki merkittävimmät henkilöt läheltä ja kaukaa. Ja lady Bassetin mielestä ei hänen suojattinsa suinkaan saa jäädä pois tästä suuremmoisesta tilaisuudesta. Ja minunkin mielestäni on parasta, että menet."
"Mutta miksi…?" kysyi Muriel kummastellen.
"En ole ajatellutkaan, että sinä saisit jäädä tänne sadekaudeksi", keskeytti Daisy hymyillen hänet. "Täten siirtyy matkasi vain viikon lähemmä. Näyttänee siltä, kuin tahtoisin minä siten päästä sinusta, mutta sinä kyllä tiedät, ettei niin ole asian laita. Minun tulee varmaankin sangen ikävä sinua, mutta en saa olla itsekäs. Minulla ei tosin ole samoja perussyitä kuin lady Bassetilla, mutta kyllä sentään toivon, että matkustat. Voithan sitten sadekauden lopulla taasen tulla meitä tervehtämään. Olisin niin iloinen, jos tulisit jouluksi meille, Muriel."
Kahden päivän perästä oli Muriel jo kotimatkalla. Will saattoi häntä jonkun matkaa, kunnes sir Reginald tuli häntä vastaan muutaman aseman päässä Chawalkkandista. Sanoessaan jäähyväisiä muistutti Will vielä Murielia, että tämä oli luvannut tulla heille lopulla vuotta.
Sir Reginald oli sangen ystävällinen häntä kohtaan ja selitti, että sekä hän että vaimonsa iloitsivat, saadessaan Murielin jälleen kotiin. Rauhattomuudet maassa jatkuivat yhä, joitakin ilkitöitä oli siellä täällä tehty, mutta ne eivät kuitenkaan olleet vakavampaa laatua. Lady Basset oli peloissaan, kertoi sir Reginald, mutta itse puolestaan ei tämä uskonut, että mikään todellinen vaara uhkaisi heitä alkuasukasten puolelta.
Lady Basset otti hänet vastaan erittäin rakastettavasta. Hän saattoi
Murielin tämän huoneeseen.
"Nyt täytyy sinun oikein perinpohjin levätä, jotta jaksat tulla rajahin juhlaan ylihuomenna", sanoi hän. "Mr Bobby Praserkin on sitä järjestämässä ja hän sanoo siitä tulevan suuremmoisen ja loistavan. Ohimennen sanoen toivon, etteivät sinun osakkeesi sillä taholla olisi laskeneet poissaollessasi. Tiedäthän, että sinun onnesi on minulle sydämen asia. Ja tämähän olisi sitäpaitsi niin erinomaisen sopiva avioliitto sinulle. Eikä liene hauskaa jäädä vanhaksi piiaksikaan."
Sitten kysyi lady Basset, miten mrs Musgrave voi sekä oliko hän jo tointunut siitä sairaudesta, jonka serkkunsa kuolema hänelle aiheutti. Omasta puolestaan oli lady Basset aivan vakuutettu siitä, että he aina olivat rakastaneet toisiaan ja olivat siitä saaneet paljon kärsiä.
Näistä seikoista ei Muriel sanonut mitään tietävänsä. Lady Basset kysyi lopuksi, oliko Muriel kuullut viime uutisen kapteeni Ratcliffestä. Ehkä olivat Daisy Musgrave ja hänen miehensä siitä hänelle kertoneet.
"Millainen se uutinen on?"
Muriel teki parhaansa hillitäkseen itsensä. Hänet valtasi äkkiä ääretön pelontunne, mutta hän katsoi kuitenkin lady Bassetia suoraan silmiin.
"Luulin tosiaan sinun kuulleen sen", vastasi lady Basset. "Se on tosiaan vallan uskomatonta. Ja aivan peruuttamatonta. Mutta minusta onkin aina tuntunut siltä, että hän tekisi lopuksi jotakin ennen kuulumatonta, sillä hänessä oli tosiaan jotakin yliluonnollista, niin, miltei hirvittävää."
"Mutta mitä hänelle sitten onkaan tapahtunut?"
Muriel oli tukehtumaisillaan. Hänestä tuntui, kuin olisi raudankova käsi puristanut hänen sydäntään. Mutta siitä huolimatta istui hän tyynenä katsellen lady Bassetia kuin vanki kiusanhenkeään.
"Rakkaani, hän on mennyt Tiibetin buddalaisluostariin."
Hymyillen lausui lady Basset nämä sanat, jotka terävän miekan tavoin lävistivät Murielin sydämen, joskaan hän ei sitä millään tavoin osoittanut.
"Kuka sen kertoi?" kysyi hän vain lady Basset'in noustessa ylös poistuakseen huoneesta.
"En tiedä, kuka siitä ensin puhui. Olen kuullut sen useammalta henkilöltä."
Tämän sanottuaan poistui hän jättäen Murielin liikkumattomana tuijottamaan eteensä.
Tämä oli siis syynä hänen äänettömyyteensä, syynä siihen, ettei mitään vastausta tullut Murielin hänelle lähettämään tervehdykseen. Hän oli sen lähettänyt liian myöhään.
Taasen kuuli hän Nick'in äänen yhä uudelleen kiihkeästi toistavan:
"Koko ikänne olette te muistava, että teillä kerran oli valintavapaus, että rakastitte minua ja kuitenkin hylkäsitte minut."
Usein, ah, liiankin usein olivat nuo sanat kaikuneet hänen korvissaan, mutta koskaan eivät ne olleet tuottaneet hänelle tällaista tuskaa kuin tällä hetkellä, kun kaikki toivo jo oli mennyttä, kun hän täysin käsitti, miten olisi voinut olla ja mitkä äärettömät onnen mahdollisuudet hän oli työntänyt luotaan.
LI.
Juhlasalissa.
Seuraavina päivinä ei Muriel poistunut huoneestaan, ennenkuin juhlaan mennessään. Hän ilmoitti syyksi matkaväsymyksen ja sai siten enimmäkseen oleskella yksinään. Mutta ilman pätevää syytä ei hän kuitenkaan voinut olla poissa juhlasta, jonka vuoksi lady Basset oli hänet kotiin kutsunut.
Hänellä oli yllään valkoinen puku ja hänen tuuhean tumman tukan ympäröimät kasvonsa näyttivät vahan kalpeilta. Silmissä oli omituisen välinpitämätön ilme ja koko ruumis ilmaisi velttoutta hänen istuessaan lady Bassetin viereen vaunuihin.
Heidän ajaessaan ulos veräjästä huomasi hän kerjäläisukon istuvan tien vieressä vanhalla paikallaan. Ukko kumarsi syvään Murielille, mutta tällä ei ollut rahaa mukanaan, eikä hän olisi voinut antaakaan tavanmukaista almuaan, sillä lady Basset ei olisi sitä hyväksynyt. Vaunu vieri edelleen ja kerjäläinen katsoi sen perään yhä kumarrellen.
Loistava juhlasali oli tosiaan komea näky. Kallisarvoisia eurooppalaisia ja intialaisia pukuja ja univormuja siellä aivan vilisemällä vilisi. Soitto kaikui ja naurun ja puheen humina täytti juhlasalin.
"Jopa löysin teidät" huudahti Bobby Fraser ojentaen kättään tervehdykseen. "Te olette epäilemättä juhlan kuningatar miss Roscoe. Onpa vahinko, että kuningas puuttuu. Mutta ehkä hänkin löytyy. Kukapa sen tietänee! Merkitsettekö minulle jonkun tanssin? En luule, että minulla enää on vapaata valssia, mutta voimmehan istua ja jutella jonkun toisen aikana. Olen valinnut itselleni aivan erinomaisen juttunurkan. Ja minulla on niin paljon puhuttavaa teille. Siis viides tanssi. Hyvästi siksi."
Muriel tuijotti hämillään hänen jälkeensä. Varmaankin Bobby Fraser aikoi puhua hänelle jostakin perin tärkeästä asiasta. Häntä hieman pelotti ja kun Bobby viidennen tanssin alkaessa tuli hänen luokseen ja tarjosi hänelle käsivartensa, ei tämä voinut olla huomaamatta miten hermostunut Muriel oli. He istuivat juhlasalin äärimmäiseen sopukkaan kukkivien tamariskien taakse.
"Oletteko olleet kovin peloissanne noiden rauhattomuushuhujen johdosta?" kysyi Bobby. "Huhut liiottelevat kuten tavallista."
"En pelkää lainkaan", vastasi Muriel. "Mutta eräs englantilainenhan murhattiin juuri hiljattain."
"Niinpä kyllä, mutta se tapahtui kaukana täältä. Sellaistahan tapahtuu sitäpaitsi joka paikassa. Alkuasukkaat pitävät yleensä rajah'ista, joten täällä ei ole mitään pelättävää. Mutta puhukaamme toki muistakin asioista, kuin vain murhista ja politiikasta. Tehän olitte juuri matkalla?"
Muriel kertoi hänelle matkastaan ja Will Musgravesta, jonka tiesi Bobby
Fraserinkin tuntevan.
"Will on kunnon mies", sanoi Bobby. "Ja niin harvinaisen etevä alallaan. Tapasin hänet muutama vuosi sitten Shapurassa, samaan aikaan kuin Nick Ratcliffe voitti 'Suuren Mogul-maljan.' Kerroinhan jo teille siitä, vai miten?"
Muriel nyökäytti päätään välinpitämättömän näköisenä.
"Tehän tunnette Nick Ratcliffen?" sanoi Bobby hetken hiljaisuuden perästä.
Muriel punastui. Sitä kysymystä ei hän ollut odottanut.
"On jo niin kauan siitä, kun hänet viimeksi tapasin", vastasi Muriel niin huolettomasti kuin suinkin taisi.
"Omituinen mies tosiaan", sanoi Bobby. "Hänen aikomuksistaan ei milloinkaan kukaan tiedä. Hän puikahtaa aina esiin silloin kun häntä vähimmin odottaa. Nyt parhaillaan huhutaan, että hän olisi mennyt johonkin luostariin Tiibetissä. Jumala tietänee, kuka tuon huhun alkuunpanija lienee ja mikä aikomus hänellä on ollut. Mutta se on sulaa valhetta. Sellaiselle miehelle, jolla on Nick Ratcliffen luonne, on se aivan mahdotonta. Enkö ole oikeassa? Mutta te ette ehkä tunne häntä niin hyvin, että voisitte lausua ajatuksenne siitä?"
"En", sanoi Muriel hiljaa, "tunsin häntä vain jonkun verran. Mutta olen kuullut tuon huhun. Ja luulin sen todeksi."
Hän tunsi punastuvansa aina hiusrajaa myöten.
"Jos tahdotte kuulla minun mielipiteeni asiasta, niin sanon teille, että joku henkilö on ilkeydessään keksinyt tuon jutun ja sitten levittänyt sitä", sanoi Bobby.
"Niinkö luulette? Ja minkätähden?"
Bobbyn tavallisesti niin iloiset piirteet olivat ankaran vakavat hänen katsoessaan Murielin silmiin.
"Sentähden, että eräs määrätty henkilö tahtoi saada erään toisen uskomaan, että Nick oli poissa ainaiseksi."
Muriel loi katseensa alas.
"En ymmärrä", sanoi hän.
"En minäkään", vastasi Bobby. "Minä vain arvaan sen niin olevan. Ei pidä milloinkaan uskoa kaikkea, mitä kuulee."
Bobby tarjosi Murielille käsivartensa.
"Menkäämme hetkiseksi puutarhaan. Täällä sisällä on niin kuuma."
Muriel seurasi häntä mielellään ulos pimeyteen. Tuhannet kysymykset pyörivät hänen huulillaan, mutta hän ei uskaltanut niitä lausua. Hän vain käveli Bobbyn vieressä ja koetti parhaansa mukaan olla kuuntelevinaan tämän lystikkäitä juttuja.
Mutta hänen sisimmässään myllersivät ihmeelliset onnen tunteet. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut näin rajatonta iloa. Kaikki, kaikki oli taasen niin kaunista ja valoisaa.
LII.
Murhayritys.
Kun Muriel sittemmin muisteli tämän keskustelunsa jälkeisiä tunteja, ei hän parhaimmalla tahdollaankaan voinut muistaa mitään yksityisseikkoja. Ei kukaan hänen tanssiaisritareistaan ollut vielä koskaan nähnyt häntä iloisena, mutta nyt hän oikein säteili iloa ja elämänhalua. Kuvapatsas oli äkkiä herännyt eloon.
Aika kului nopeasti, mutta Muriel ei sitä lainkaan huomannut. Nick Ratcliffen nimi kaikui yhä hänen sielussaan ja hän tanssi kevyin askelin sisäisen soiton tahdissa, jonka säveliä ei kukaan toinen kuullut.
Juhla lähestyi jo loppuaan, kun lady Basset lähetti hänelle sanan, että kotiinpaluun aika oli käsissä.
Suuri marmorieteinen oli täpösen täynnä lähteviä vieraita. Muriel pujottelihe näiden välistä erään porraspylvään luo ja seisoi siinä katsellen, miten vaunut toisensa perään vierivät pois. Juhlasalissa tanssittiin vielä ja hän kuuli sieltä "An der schönen blauen Donau'n" suloiset, korvaa hivelevät sävelet.
Hän kuunteli niitä kyynelten kihotessa silmiin. Miten olikaan hänen ollut niin vaikea päästä selville omista tunteistaan? Voisikohan hän koskaan täysin sovittaa kaiken sen pahan, jonka oli rakastamalleen miehelle tuottanut? Ja mitenkähän kauan Nick'in vastaus viipyisi? Ei ollut hänen tapaistaan viivytellä täten, kun jo oli saanut Murielin terveiset. Kunpa hän pian tulisi. Odottaminen tuntui niin hirveän pitkältä.
Hänen mieleensä muistuivat Nick'in viime sanat. Nick oli sanonut, ettei kotka kahdesti iske saaliiseensa, mutta muulla tavoinhan ei hänen tulonsa kuitenkaan voinut tapahtua. Äkkiä ja odottamatta hän saapuisi, eikä hän kysyisi ja rukoilisi, hän vain yksinkertaisesti ottaisi omansa.
Muriel huoahti syvään ja koetti ajatella jotakin muuta, jottei tuo ahdistava itsensä soimaamisesta johtuva tuskantunne, joka jo oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa hetkeä, taasen uusiutuisi.
Tungos hänen ympärillään ei ollut enää yhtä suuri. Katsahtaessaan alas huomasi hän portaiden alapäässä saman kerjäläisen, jolla oli tapana kyykältää residensitalon veräjillä. Samanlaisia kerjäläisiä oli tosin tusinoittain Chawalkkandissa, mutta hän tunsi tuon ukon siitä omituisesta tavasta, jolla tämä tuon tuostakin nytkähytteli tuuhea partaansa silmille ulottuvan päähineensä alla. Ukko oli tosin vastenmielisen näköinen, mutta hänessä oli sittenkin jotakin huvittavaa.
Kerjäläinen ei huomannut Murielia. Joku seikka näytti kokonaan kiinnittävän hänen huomionsa.
Samassa kuuli Muriel takanaan sir Reginaldin äänen. Hän keskusteli rajah'in kanssa odotellessaan vaimoaan.
Ja äkkiä — hän oli juuri puolitiessä portaita — äkkiä kuuli hän kiivaan huudon:
"Koira! Kirottu murhaaja!"
Ja samassa silmänräpäyksessä heittäytyi vanha kerjäläisukko portaiden alapäässä notkeasti kuin pantteri jonkun henkilön kimppuun.
Miehen ihmeellinen notkeus ja varmuus hänen hyökätessään uhrinsa kimppuun ja ennenkaikkea hänen äänensä tuttu sointu sai Murielin pysähtymään yhtä paljon hämmästyneenä kuin liikutettunakin.
Seuraavassa hetkessä pamahti revolverinlaukaus ja sitten heti toinen ja kolmas Muriel näki kaksi alkuasukkaan tavoin puettua miestä rajussa taistelussa alhaalla portailla.
Nick se oli — Nick aivan ilmielävänä taistellen elämästä ja kuolemasta vihollisensa kanssa aivan samalla tavoin, kuin Muriel oli nähnyt hänen taistelevan kerran kauan sitten, jolloin tuo raju taistelu juuri oli herättänyt hänessä inhoa ja äärimmäistä kauhua.
Nyt ei se vaikuttanut häneen siten. Hän tunsi vapisevansa pelosta, että Nick kuolisi ja tuo tunne sai hänet heittäytymään Nick'in ja hänen vihollisensa väliin ja antoi hänelle voimaa kiskaisemaan savuavan revolverin murhamiehen kädestä.
Muriel ei ollut selvillä siitä, mitä hän teki, hän vain totteli sokeasti vaistoaan, joka pakotti hänet suojelemaan rakastettuaan. Hänen tekonsa oli silmänräpäyksen päätöksen aiheuttama, mutta hän ei epäröinyt eikä pelännyt. Hän oli täysin varma itsestään.
Kun näytös oli ohitse ja joukko miehiä oli rientänyt paikalle ja ottanut murhaajan haltuunsa, oli Murielinkin rohkeus lopussa. Hän vaipui portaille ja puhkesi hysteeriseen itkuun.
Joku kumartui hänen ylitseen, kuiskasi rauhottavia sanoja ja veti
hiljaa revolverin pois hänen kädestään. Katsoessaan ylöspäin näki
Muriel edessään vanhan kerjäläisukon, jolle oli usein roposen antanut.
"Nick", änkytti hän. "Nick."
Ja taasen vaikeni hän, tuskaisena ihmetellen, saattoiko tuo repaleinen, siivottoman näköinen olento todellakin olla Nick Ratcliffe.
"Puhu minulle", pyysi hän. "Sano edes yksi ainoa sana."
Mutta ennenkuin ukko ennätti vastata, tuli Bobby Fraser hänen luokseen ja nosti hänet ylös.
"Ettehän vain ole haavoittunut, miss Roscoe?" kysyi hän. "Tekikö tuo kirottu heittiö teille mitään pahaa? Lähtekäämme tuonne ylös. Te olette urhoollisin tyttö, minkä koskaan olen tavannut."
Bobby tuki häntä ja yritti viedä hänet portaita ylös, mutta Muriel ei tahtonut tulla.
"Älkää… älkää antako sen miehen mennä…" änkytti hän.
"Ei, ei", vastasi Bobby heti. "Kuulkaahan, vanha linnunpelätin, tulkaa auttamaan."
Mutta "vanha linnunpelätin" ei enää kuullut kutsua, sillä hän oli jäljettömiin kadonnut.
"Hän on mennyt!" huudahti Muriel epätoivoisena. "Miksi annoitte hänen mennä?"
"Hän tulee kyllä takaisin", vakuutti Bobby rauhottavalla äänellä. "Tuollaiset olennot eivät katoa ainaiseksi. Mutta tepä vasta olette kalpea, miss Roscoe. Ettehän vain aio pyörtyä?"
Bobby, auttoi hänet portaita ylös ja vei hänet istumaan eräälle sohvalle. Muriel ei pyörtynyt, mutta ankara mielenliikutus vaikutti sen, että hän tunsi olevansa aivan menehtymäisillään. Hän sulki silmänsä ja kuuli kuin unessa puheensorinan ympärillään. Miksi, miksi oli Nick niin kiireesti poistunut, kysyi hän tuskaisena itseltään.
Kukaan ei näkynyt täysin olevan selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Tiedettiin vain, että joku oli aikonut hyökätä sir Reginald Bassetin kimppuun ja otaksuttiin Murielin huomanneen tämän ja temmanneen roistolta murha-aseen pois. Eräs alkuasukas oli auttanut häntä, sanottiin, mutta koska tämä heti oli kadonnut, otaksuttiin, ettei hänellä ollut mitään suurempaa osaa tässä kahakassa. Oli ollut siksi pimeätä ja kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etteivät edes lähinnä seisovat olleet selvillä tapahtumasta. Arvailtiin sinne ja tänne, mutta kukaan ei oikeastaan ollut totuuden perillä.
"Oma, pikku Murielimme kyllä kertoo meille, miten asia on", sanoi lady
Basset lempeällä äänellään.
Mutta Muriel ei edes kuullut lady Bassetin sanoja. Vasta kun sir Reginald tuli hänen luokseen ja suuteli häntä otsalle kutsuen häntä uljaaksi, rohkeaksi tytökseen, avasi hän silmänsä.
Puristautuen lujasti sir Reginaldin rintaa vasten, kuiskasi hän joitakin epäselviä sanoja ja puhkesi sitten äänekkääseen itkuun.