LIII.
Viimeinen ottelu.
Miksi oli Nick kadonnut? Tuo sama ajatus pyöri Murielin mielessä koko yön hänen rauhattomana heittelehtiessään vuoteessaan. Hän uskoi nyt varmasti, että Nick Ratcliffe oli päästänyt tuon huudon, että hän oli ottanut tuon pantterinkaltaisen hypyn ja kumartunut hänen, Murielin, puoleen, ottanut revolverin hänen kädestään ja hiljaa pyytänyt häntä rauhottumaan.
Muriel oli varma siitä, että Nick jo oli saanut hänen terveisensä. Hän tiesi siis jo, että Muriel kaipasi häntä ja että hänen ylpeytensä oli jo aivan lannistunut. Miksi Nick siis kiusasi häntä? Miksi leikki tuo mies hänellä, kuin kissa pyydystämällään hiirellä? Tahtoiko hän kenties kostaa kärsimänsä vääryyden ja halveksumisen? Tahtoiko hän pakottaa Murielin uudistamaan pyyntönsä? Niin, siten asia varmaankin oli. Murielin mieleen muistui äkkiä lupaus, jonka Nick oli pakottanut hänet tekemään ja hän ymmärsi, että Nick odotti hänen pitävän sen ja sitten — häntä puistatti sitä ajatellessaan — sitten Nick ehkä nauraen kääntäisi hänelle selkänsä ja jättäisi hänet häpeäänsä.
Ei, ei, ennen tulkoon vaikka kuolema, kuin se saisi tapahtua.
Mieluummin, niin, mieluummin hän rikkoisi lupauksensa.
Mutta sitten johtui hänen mieleensä Nick'in omat sanat, että hänessä oli toinenkin puoli, ja tämä ajatus pelasti Murielin epätoivoon joutumasta. Jos Nick todellakin rakasti häntä, niin ei hän varmaankaan tahtoisi nähdä rakastamaansa naisen nöyrtyvän edessään tomuun ja tuhkaan. Daisy oli sanonut, että Nick rakasti häntä. Siispä ei hän tahtoisi tuottaa Murielille tuskaa. Mutta miksi, miksi oli hän siis kadonnut, kun kaikki taasen olisi voinut kääntyä heille parhain päin, jos hän vain olisi lausunut yhden ainoan sanan.
Yön hetket tuntuivat Murielista aivan loputtomilta ja jo päivän koitteessa nousi hän ylös. Hänen oli mahdoton enää olla vuoteessaan.
Hän istuutui avonaisen akkunan ääreen ja nojasi päätään käteensä. Sydän tuntui niin raskaalta, ettei hän edes voinut rukoilla toivonsa täyttymistä.
Ulkoa kuului koiran haukuntaa. Ja samassa alkoi joku viheltää alhaalla puutarhassa.
Muriel säpsähti ja kuunteli hievahtamatta. Nyt muuttui vihellys korvaa hivelevän, kutsuvan ja kiehtovan valssin säveleiksi, samoiksi säveleiksi, jotka olivat kaikuneet illan hiljaisuudessa sinä iltana, jolloin hän oli taistellut niin epätoivoisesti saadakseen vapautensa takaisin ja myös saavuttanut päämääränsä. Mutta saavuttiko hän tuona iltana tosiaan halutun päämääränsä? Eikö hän juuri siitä alkaen joutunut vangiksi?
Yhä kuuluivat valssin säveleet, väliin hiljemmin, väliin taasen kovemmin, toisinaan ne ikäänkuin kutsuivat häntä, toisinaan taasen vähitellen häipyivät aamun hiljaisuuteen. Muriel nousi ylös, sillä enää ei hän voinut kuunnella hurmaavaa säveltä. Päättäväisenä astui hän kuistille ja meni alas puutarhaan.
Vihellys taukosi samassa. Kaikki oli aivan hiljaista. Mutta hän ei aikonut mennä takaisin sisälle, sillä hän ei tahtonut kadottaa malttiaan. Liian usein olikin hän pelännyt aivan ilman syytä.
Hän meni aivan maantietä vasten olevan aidan luo, mutta ei nähnyt ketään. Hän epäröi hetkisen mitä tehdä.
Samassa alkoi joku hyräillä aidan takana, aivan hänen kohdallaan, särkyneellä, omituisella äänellä, joka sai veren syöksähtämään Murielin sydämeen niin kiivaasti, että hän oli tukehtua.
"Nick", kuiskasi hän.
Ei vastausta. Hyräily jatkui yhä.
"Nick", kuiskasi hän taasen.
Mutta vastausta ei vain kuulunut. Kohtaus ei suinkaan ollut traagillinen, päinvastoin koomillinen, mutta tuo nuori, kalpeakasvoinen tyttö puutarhassa ei suinkaan pitänyt sitä naurettavana.
Hän odotti, kunnes hyräilijä piti lyhyen paussin hengähtääkseen, ja alkoi sitten hermostuneesti koputtaa aitaan kädellään.
Hyräily taukosi tykkänään.
"Nick! Nick! Tulkaa Jumalan tähden puhumaan kanssani", pyysi hän vapisevalla äänellä.
Iloinen ääni vastasi:
"Kas vain, Murielko se onkin?"
Muriel tyyntyi hieman. Nick'in ääni kuulosti niin luonnolliselta.
"Niin", vastasi hän. "Miksi seisotte siellä alhaalla? Tulkaa tänne."
"Näinkö aikaisin?"
Tuntui siltä, kuin olisi Nick oudoksunut sellaisen sopimattoman teon mahdollisuuttakin.
Mutta nyt loppui Murielin kärsivällisyys. Tämänkö vuoksi hän siis olikin kärsinyt ja kiusannut itseään aivan loppumattomiin? Nick'in pila tuntui hänestä luonnottomalta.
"Tulkaa heti tänne", sanoi hän käskevällä äänellä.
"Miksi?" kysyi Nick.
"Sentähden että… sentähden että…"
Hän pysähtyi ja lensi tulipunaiseksi.
"Sentähden että…?" toisti Nick.
"Oh, älkää teeskennelkö", huudahti Muriel epätoivosena. "Emmehän voi puhua toistemme kanssa näin aita välillämme."
"Riippuu kokonaan siitä, mitä me aiomme puhua", sanoi Nick. "Jos se on jotakin aivan salaista…"
Hän pysähtyi hieman.
"Entä sitten?" kysyi Muriel.
"Voittehan te yhtä hyvin tulla minun luokseni", jatkoi Nick. "Mutta teidän sijassanne en sitä tekisi. Sehän olisi sopimatonta ja arvoanne alentavaa. Ja nuori tyttö teidän asemassanne ei voi olla kyllin varovainen. On sangen ajattelematonta seurata hetken päähänpistoa. Neuvon teitä vakavasti, ettette tee mitään ensin tarkoin harkitsematta. Ajatelkaahan asiaa vielä vuosi tai pari. Maailmassa on monta kunnon miestä valittavananne, ja teidän naurettava kiintymyksenne ei varmaankaan kauan kestä."
"Vaiti, Nick. Älkää puhuko tuolla tavoin, se ei ole teiltä ystävällisesti tehty."
Murielin ääni kuulosti puolittain huvitetulta, puolittain surulliselta.
"Ystävällisestikö?" toisti Nick. "Tässähän ei nyt ole puhettakaan ystävyydestä."
"Ei olekaan", vastasi Muriel katkeroituneena, "te vaan koetatte olla sukkela."
"Myöntänette, että siinä toisinaan onnistunkin", vastasi Nick. "Minä olenkin kuin rotta, eikö totta? Kekseliäs, mutta inhottava."
"Ei, te olette kuin kotka, joka on aikeissa hyökätä uhrinsa kimppuun", sanoi Muriel hermostuneesti nauraen. "Miksi te viivyttelette? Miksi ette jo hyökkää?"
"Niin, myönnän kyllä, että osaan hyökätäkin yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta en pidä sopivana tällä haavaa näyttää teille taitoani, vaikka te kenties pidättekin sitä uskomattomana. Teillähän on sitäpaitsi tähän asti ollut tapana pujahtaa pakoon, vaikka ei kukaan ole teitä ahdistanutkaan. Sehän on ollut teidän rakkain ajanviettonne siitä asti, kun opin tuntemaan teidät."
Hiljaisuudessa, joka seurasi näitä Nick'in sanoja, oli jotakin traagillista. Muriel oli lyyhistynyt istumaan läheiselle puutarhapenkille. Hän ei jaksanut mennä tiehensä. Se, mitä hän oli pelännyt, oli siis käynyt toteen. Nick aikoi kostaa hänelle omalla omituisella tavallaan. Olisihan hänen pitänyt se jo tietää. Oi, oli tosiaan sulaa hulluutta pyytää Nick'ia tulemaan.
Ja taasen kuului Nick'in ääni, mutta ei enää samanlaisena. Nyt se kuulosti osaaottavalta.
"Muriel, kyyneleitäkö?"
Muriel suoristihe nopeaan.
"Ei. Miksi itkisin?"
"Sitä en tosiaankaan tiedä. Sen vain tiedän, että se olisi aivan hyödytöntä. Ei pidä milloinkaan itkeä ennen aamiaista. Se vie ruokahalun ja tekee nenän punaiseksi koko päiväksi. Sitäpaitsi ei teillä ole siihen mitään syytäkään."
"Älkää olko noin naurettava", huudahti Muriel kiivaasti. "Minä en lainkaan itke."
"Onko se aivan varma?"
"On."
"Se on hyvä", sanoi Nick. "Koska tuuli käy sieltä päin, neuvon teitä kuivaamaan silmänne oikein tarkoin, sillä minä aion nyt tulla sinne katsomaan, miten teidän laitanne oikeastaan on."
LIV.
Suoraa peliä.
Pamppailevin sydämin kuuli Muriel Nick'in lähenevän kevyin askelin, mutta hän ei kääntänyt päätään, vaikkakaan silmissä ei ollut kyyneliä. Hänet valtasi vastustamaton halu paeta jonnekin kauas, hyvin kauas, mutta ponnistaen tahdonvoimansa äärimmilleen istui hän hievahtamatta.
Notkeana ja joustavana europpalaisessa puvussaan, paljain päin ja hymyilevillä kasvoillaan kiihkeän odottava ilme saapui Nick hänen luokseen. Mutta kumartuessaan Murielin puoleen ja huomatessaan, miten kalpea tämä oli, katosi hymy heti.
Hän laski kätensä Murielin olalle.
"Muriel, mitä…" sanoi hän.
Pitemmälle ei hän ehtinyt. Muriel peitti samassa kasvonsa käsillään ja puhkesi itkuun.
Nick ei yrittänyt rauhottaa häntä. Ehkä hän piti parhaana, että tyttö saisi siten keventää mieltään. Mutta hänen kätensä kosketus rauhotti myrskyn Murielin sydämessä. Se antoi hänelle ihmeellistä lohdutusta.
Vihdoin tarttui hän molemmin käsin Nick'in käteen.
"Olen niin typerä, Nick", kuiskasi hän vapisevalla äänellä, "koettakaa olla kärsivällinen kanssani."
Nick'in käsi puristi hänen kättään niin lujasti, että hän huudahti tuskasta.
"Eikö minulla jo ole riittänyt kärsivällisyyttä liiankin kauan?" sanoi
Nick. "Asiaan, olkaa hyvä!"
Muriel pudisti päätään. Hän ei vieläkään ollut varma Nick'in suhteen.
"Pelkäättekö?" kysyi tämä taasen.
"Niin, olen niin peloissani."
"Koettakaa katsoa minuun. Koettakaa oikein vakavasti", ehdotti Nick.
"En voi sitä tehdä."
"Koettakaahan edes."
Nick'in ääni kuului aivan hänen korvansa vierestä ja hän tunsi Nick'in henkäyksen poskellaan.
Muriel painoi päänsä vielä alemma ja nyyhki taasen hiljaa.
"Miksi pelkäätte?" kysyi Nick. "Olihan teillä rohkeutta lähettää minulle terveisenne. Ja pelastittehan te eilen illalla henkeni. Mikä teistä nyt tuntuu niin vaaralliselta?"
Siihen ei Muriel osannut vastata. Hän tunsi vain omituisen, pelon vapisuttavan ruumistaan. Rakkaus ja pelko taistelivat viime taisteluaan hänen sisimmässään. Hänen päänsä oli aivan sekaisin, hänestä tuntui, kuin olisi hän tulemaisillaan hulluksi. Mutta koko ajan puristi hän lujasti Nick'in jäntevää kättä. Se oli hänen tukensa, se piti yllä hänen rohkeuttaan hänen tunteittensa huojuessa sinne ja tänne.
"Mikä teitä pelottaa?" kysyi Nick taasen. "Miksi ette katso minuun?
Eihän teillä ole mitään pelättävää."
Hän puhui lempeästi kuin lapselle, mutta sentään pelkäsi Muriel kohdata hänen tutkivaa katsettaan, vaikkakin sisäinen minänsä häntä siihen pakotti.
Nick odotti hetkisen. Sitten huoahti hän syvään ja suoristihe itseään.
"Te ette vielä tunne omaa sydäntänne", sanoi hän. "Ette tiedä, mitä tahdotte. Enkä minä voi teitä siinä suhteessa auttaa. On siis parasta, että menen."
Mutta Muriel puristi yhä lujemmin hänen kättään.
"Ei, Nick, niin ei ole", vastasi hän vavisten. "Tiedän kyllä, mitä tahdon. Tiedän sen varsin hyvin, mutta… mutta en voi selittää sitä sanoilla. En voi! En voi!"
"Siinäkö syy onkin?" sanoi Nick.
Hänen käytöksensä muuttui heti. Hän kumartui taasen Murielin puoleen.
Ääni oli yhä leikillinen, mutta siinä oli samalla niin hellä sävy, että
Muriel tuskin enää tunsi sitä samaksi.
"Älkää siis koettakokaan, rakas lapsi", jatkoi Nick. "Sanoja ei tällaisissa tapauksissa tarvita. Nehän on usein niin sisällyksettömiä. Minä ymmärrän teitä sanoittakin. Kuten tiedätte, on minun varsin helppo ymmärtää toisia."
Oliko minun siis vallan mahdotonta sanoa sitä? kysyi Muriel itseltään.
Täytyihän löytyä jokin tapa sen tulkitsemiseen.
Mielenliikutus oli tukahuttaa hänet. Mutta sitten hän yht'äkkiä tunsi, että taistelu oli ohitse. Hänestä tuntui, kuin olisi hän huimaavasta korkeudesta heittäytynyt syvään veteen ja tuo hyppäys vallan huumasi hänet.
Nauraen vapisevaa naurua irrotti hän hieman lujaa otettaan, käänsi Nick'in kättä ja painoi kuumat huulensa siihen suudellen pitkään ja tulisesti. Hän oli vihdoin keksinyt tavan ilmaista Nick'ille tunteensa.
Nick säpsähti ja peräytyi läähättäen.
"Muriel!" huudahti hän murtuneella äänellä ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.
Kietoen kätensä Murielin vyötäisille, puristi hän häntä lujasti itseään vasten. Kumpikin oli hetkisen vaiti, mutta vihdoin rohkeni Muriel puhua Nickin painaessa päänsä hänen syliinsä.
"Nyt voin jo sanoa, mitä tahdon, Nick", sanoi hän, "teenkö sen?"
Nick ei vastannut. Hän tuskin hengittikään. Mutta Muriel ei enää pelännyt eikä epäröinytkään. Hänen silmänsä olivat auenneet ja hänen kielensä siteet olivat kirvonneet. Sanat tulivat kuin itsestään.
"Tahdon, että menemme naimisiin… oikein pian", sanoi hän. "Ja sitten tahdon vielä, että viet minut Neapeliin, kuten kerran, kauan aikaa sitten aioit tehdä. Ja me olemme vallan yksin vuorilla, vain me molemmat… kuten silloinkin, muistatko? Tahdotko tehdä sen, Nick? Sano, tahdotko?"
Mutta Nick oli yhä vaiti. Hänen näytti olevan mahdoton puhua. Hänen päänsä lepäsi liikahtamatta Murielin sylissä ja käsi oli yhä hänen vyötäisillään. Muriel odotti hiljaa hänen vastaustaan.
Vihdoin hengähti Nick niin syvään, kuin olisi rinta ollut halkeamaisillaan ja kohotti päätään.
"Jumalani", sanoi hän, "voiko tämä olla totta?"
Hänen äänessään oli vieras sointu. Hänen tuntui olevan sangen vaikea puhua. Mutta kun lumous oli ohitse, onnistui hän muutaman silmänräpäyksen perästä jatkamaan:
"Oletko sinä aivan varma siitä, että tahdot tulla vaimokseni, ettet jo huomenna kauhistu sellaista ajatustakin? Etkö siis enää pelkää minua? Tahdotko tosiaan, että otan sanasi vakavalta kannalta?"
"Jos vain tahdot, Nick", vastasi Muriel nöyrästi.
"Josko minä tahdon!" huudahti Nick intohimoisesti. "Muista, Muriel, että nyt antaudut peruuttamattomasti minun valtaani. Sinä et enää milloinkaan pääse minusta eroon. Vaikka inhoisit minua koko sielustasi, niin en enää päästä sinua. Ymmärrätkö sen? Jos nyt tulet omakseni, kestää se liitto ajassa ja ijankaikkisuudessa."
Hän puhui kiihkeästi ja lopetettuaan vetäytyi hän edemmä, kuin ei olisi oikein uskaltanut luottaa itseensä.
Mutta Murielia ei enää mikään pelottanut. Hän oli jo taistellut viime taistelunsa itsensä kanssa. Ojentaen molemmat kätensä Nickille, sanoi hän:
"Ota minut siis, Nick!"
Nick tarttui hänen käsiinsä ensin toiseen ja sitten toiseen ja laski ne olalleen.
"Katsohan nyt minuun."
Muriel viivytteli.
"Katso minuun, Muriel", pyysi hän taasen.
Kun ei Muriel nytkään kääntänyt katsettaan hänen puoleensa, nosti Nick hiljaa häntä leuasta ja pakotti hänen katsomaan eteensä.
Muriel taipui vihdoin. Ensi kerran katsoi hän Nickiä suoraan silmiin ja hän hämmästyi nähdessään, miten suuret ja ilmehikkäät Nickin vedensiniset silmät olivat. Mutta samassa räpäytteli Nick taasen silmiään entiseen rauhattomaan tapaansa ja hän veti kätensä pois Murielin vyötäisiltä.
"Niin", sanoi hän. "Nyt tämä on suoraa peliä. Ja jos sinä tosiaankin tahdot minut omaksesi tällaisena kuin olen — tässä ei juuri ole kehumisen varaa — niin ota minut. Olen sinun."
Ääni takertui hänen kurkkuunsa. Muriel luuli hänen purskahtavan nauruun, mutta samassa silmänräpäyksessä sulki Nick hänet syliinsä ja puristi häntä kiihkeästi rintaansa vasten. Nickin silmät näyttivät salamoivan puoleksi sulettujen silmäluomien alla, hän puristi Murielia yhä lujemmin. Nyyhkien kietoi Muriel kätensä hänen kaulaansa ja painoi kiihkeän suutelon Nickin huulille.
LV.
Yhdistyneet.
"Eikö ollutkin hupaista?" sanoi Nick poimien taskustaan rahan toisensa jälkeen. "Tämähän on jo varsin hyvä saalis! En aavistanut sinun harjoittavan hyväntekeväisyyttä näin suuressa määrin."
Muriel tarttui hänen käteensä.
"Sinulla ei ole oikeutta pitää niistä ainoatakaan. Sinä olet keinotellut minulta rahojani. Miten saattoikaan johtua mieleesi näytellä sellaista komediaa?"
"Se ajatus kai lähetettiin minulle taivaasta", selitti Nick. "Kerronko sinulle miten se johtui mieleeni? Se tapahtui eräänä myrskyisenä yönä aavalla merellä matkustaessani tänne Daisyn kanssa. Loikoilin kannella tähtien kirkkaasti kimmeltäessä ja ajattelin sinua. Silloin tuli tuo tuuma mieleeni kuin itsestään. Ikävöin kovin nähdä sinua ja tiesin, että siten et sinä koskaan minua huomaisi. Etkä olisi sitä tehnytkään, ellen olisi saanut sinun terveisiäsi Daisyltä. Olin juuri aikeissa kadota taasen, kun sen sain, mutta sitten muutin päätökseni ja jäin. Bobby Fraser oli osallinen salaisuudestani. Hän tietää kaikkien ihmisten salaisuudet. Heti kun sain kuulla lady Bassetin hyvin keksityn tarun buddalaisluostarista, varustauduin taisteluun! Mutta sinä et näyttäytynyt, kuten muistat. Minun täytyi odottaa, kunnes sinä tulit ulos. Mutta silloin tapahtuikin tuo eilisiltainen murhayritys ja minun täytyi paeta. Enhän voinut antautua vaaraan tulla paljastetuksi. Eikä se olisi ollut sinuun nähdenkään erikoisen hauskaa. Kas siinä koko liikuttava kertomukseni ja minun mielestäni ei sinun tarvitseisi kadehtia minua näistä rahoistani, jotka siis saanen pitää palkintona uskollisuudestani."
Muriel nauroi kyynelten kimallellessa silmäkulmissa.
"Olisin antanut sinulle jotakin paljon parempaa, jos olisin tietänyt, että se olit sinä."
"Se ei ole vieläkään liian myöhäistä", vakuutti Nick. "Voithan alottaa heti, jos tahdot. Annahan tänne kätesi, oma tyttöseni. Ethän enää kieltäytyne pitämästä sormessasi minun sormustani, vai miten?"
"Ilolla sen teen", vastasi Muriel Nickin pujottaessa sormuksen hänen vasemman käden nimettömäänsä. Hänen silmänsä olivat aivan kyyneleiset, mutta Nick ei sitä huomannut, niin kokonaan oli hän kiintynyt tehtäväänsä.
"Olga raukka!" sanoi hän. "Hän oli niin epätoivoinen antaessaan sen minulle takaisin. Tuumin, että hänelle olisi lähetettävä sähkösanoma. Miten sen kerron hänelle? Omnia vincit amor? Hän on jo kyllin vanha ymmärtääkseen, mitä se merkitsee. Ja jos vielä lisään: Muriel ja Nick, niin ymmärtää hän kaikki tyyni. Onpa vahinko, ettei hän voi tulla häihimme. Olisi tosiaan hauskaa nähdä hänen pienet, iloiset kasvonsa lady Bassetin viekkaasti hymyilevien kasvojen sijasta", jatkoi hän merkitsevästi nauraen.
"Nick, miksi lady Basset vihaa sinua?"
"Sitä en ymmärrä", vastasi Nick hymyillen. "Niinhän tekevät monet muutkin. Ehkäpä hänkin lopulta rakastuu minuun. Sitähän ei voi näin edeltäkäsin sanoa."
"Älä jaarittele, Nick. Miksi et sano sitä minulle?"
Muriel pani kätensä hänen käsivarrelleen.
"En voi sanoa sitä sinulle, rakkaani, siksi, että hän on nainen. Hänellä sattui kerran sangen epämiellyttävä seikkailu ja minä olin siihen puolittain syypää. Ja siitä saakka on hän vihannut minua koko sydämestään."
Muriel alkoi vähitellen ymmärtää.
"Tapahtuiko se eräässä laivassa?" kysyi hän.
Nick loi häneen terävän katseen.
"Kuka sen kertoi sinulle?"
Muriel punastui hieman.
"Bobby Fraser. Hän ei maininnut naisen nimeä. Me… me puhuimme kerran sinusta."
Nick nauroi iloisesti.
"Kerranko vain?"
Muriel punastui yhä enemmän.
"Sinä olet hupsu, Nick. Mutta toivon, ettei tuo nainen olisi ollut lady
Basset. Minusta on niin ikävätä, että hän niin kovin vihaa sinua."
"Minusta se ei ole lainkaan ikävää", vakuutti Nick. "Mutta hänhän kostikin myrkyttämällä sinun mielesi minua kohtaan. Olen aina tietänyt, että häntä minun on kiittäminen siitä, mitä tapahtui Simlassa."
"Ei yksin häntä", sanoi Muriel rehellisesti. "Olin täynnä ennakkoluuloja sinua vastaan… toisista syistä."
"Tiedän senkin", sanoi Nick pyöritellen hänen kättään edestakaisin nähdäkseen, miten rubiinit välähtelivät auringon paisteessa. "Sinä olit kuin pieni arka kaniini, joka pakenee hirveätä petoeläintä. Alotit pakosi jo tuona viimeisenä iltana Warassa, kuin minä pakoitin sinut juomaan unijuoman eikä pelkosi vieläkään taida olla tyysten poissa. Sinun mieleesikään ei liene milloinkaan juolahtanut, että minä olisin alistunut mihin kidutukseen tahansa jottei minun olisi tarvinnut sitä tehdä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että se koskaan enää uudistuisi", sanoi hän nauraen äkkiä ääneensä. "Minä en saane mitään pahaa aikaan yhdellä kädelläni, vai mitä arvelet? Näithän itse, miten minun oli vähällä käydä eilen illalla. Voihan sitä pitää jonkinlaisena lohdutuksena, eikö totta, rakkahin?"
"Vaiti, Nick, vaiti! Et tiedä, miten onnettomaksi teet minut tuollaisella puheellasi."
"Rakas lapsi, mitä sanotkaan? Minähän koetin vain esiintuoda hyviä puoliani sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat."
"Vaiti", sanoi Muriel taasen tuskin kuuluvalla äänellä. "En voi kestää sitä. Ellei minua olisi, et sinä olisi menettänyt kättäsi."
"Joutavia" sanoi Nick vetäen hänet syliinsä. "Kuka sen on sinulle sanonut?"
"Tohtori Jim."
"Jim on aasi ja sen aion sanoa hänelle itselleenkin. Älähän nyt itke, rakkaani. Sen arvoinen ei asia todellakaan ole. Sinun tähtesi toivon, ettei se olisi tapahtunut, mutta, itse tähteni en siitä lainkaan välitä."
"Älä siis sitä ajattele minunkaan tähteni", kuiskasi Muriel. "Minä rakastan sinua siitä syystä vielä enemmän."
"Sittenhän se onkin vain onneksi minulle", sanoi Nick iloisesti. "Tiedätkö, mitä teemme heti kun olemme mies ja vaimo? Me nousemme maailman korkeimman vuoren huipulle katselemaan auringonnousua ja kiittämään Jumalaa."
Muriel katsoi häneen ja naurahti hämillään.
"Nick, sen täytyy tapahtua pian?"
"Aivan heti", vastasi Nick hyväillen hänen tuuheaa tummaa tukkaansa. "Menkäämme siis puhumaan asiasta sir Reginaldin kanssa. Hän kai lienee jo noussut ylös ja ellei hän ole, niin olemme mielestäni asian tärkeyden vuoksi oikeutetut herättämään hänet."
* * * * *
Lähestyessään kuistia näkivät he sir Reginaldin istuvan siellä juomassa aamukahviaan, mutta Murielin kauhistukseksi ei hän ollutkaan yksin. Aika oli kulunut nopeammin kuin hän luulikaan ja sekä eversti Cathard että Bobby Fraser olivat tulleet sir Reginaldin luo puhumaan eilisillan näytelmästä.
Murielin ja Nick'in ollessa jo aivan kuistin luona ilmestyi lady Basset äkkiä eteisen ovelle.
Nick'ia nauratti. Kohtaus oli hänestä perin huvittava.
"Mitä aiot tehdä?" kysyi Nick.
"En tiedä", vastasi Muriel. "Mieluummin juoksisin tieheni."
"Etpä suinkaan", sanoi Nick tarttuen hänen käteensä. "Tule nyt vain kanssani ja ole rohkea."
Muriel myöntyi nauraen hermostuneesti ja Nick saattoi hänet juhlallisesti portaita ylös.
Hänen ei kuitenkaan olisi ollut syytä tuntea itseään noin noloksi, sillä kaikki kuistilla olijat, Bobby Fraseria lukuunottamatta, tuijottivat vain Nick'iin, kuin olisivat he nähneet edessään jonkin kuolleista ylösnousseen.
Nick oli siitä huolimatta aivan tyyni. Hän pysähtyi aamiaispöydän eteen, kumarsi syvään lady Bassetille ja kääntyi sitten sir Reginaldin puoleen.
"Kaksivuotisen vakavan harkinnan jälkeen", selitti hän, "olemme nyt päättäneet tehdä välimme selväksi menemällä naimisiin ja toivomme, että te, sir Reginald annatte meille siunauksenne."
"Sepä oli tosiaan yllätys", änkytti sir Reginald.
"Niin, sen kyllä ymmärrän", sanoi Nick. "Yllätys se on minullekin. Mutta vaikkakin olen täysin selvillä omasta mitättömyydestäni, koetan parastani ansaitakseni tämän osakseni tulevan kunnian. Ja toivon, että saamme luottaa teidän suostumukseenne ja apuunne."
Taasen kumarsi hän lady Bassetille, katseessaan hieman ivallinen ilme.
Lady Basset ojensi hänelle kätensä, poskillaan tavallista heleämpi puna.
"Tämä oli tosiaan aivan odottamatonta, kapteeni Ratcliffe", sanoi hän. "Mitä teille kuuluu? Ymmärtänette hämmästyksemme. Vasta muutama päivä sitten kertoi joku, että te olitte mennyt buddalaisluostariin."
"Se samainen henkilö puhui siis sulaa valhetta, parahin lady", sanoi Nick. "Toivon, ettei tuo sanoma teitä kovin huolestuttanut. Ja vakuutan, etten milloinkaan ottaisi niin tärkeää askelta ensin ilmottamatta siitä teille. Harras toivoni on, että tuleva avioliittoni aiheuttaisi teille vähemmän mielipahaa."
Lady Basset hymyili teeskennellysti.
"Ah, minun ei tarvinne olla huolissani. Te kyllä tulette toimeen mainiosti", sanoi hän.
"Niin minäkin uskon, lady Basset", sanoi eversti Cathard. "Ratcliffe ei hevin antaudu. Se oli aina minun ajatukseni hänestä hänen vielä ollessaan virassaan."
"Miss Roscoe", keskeytti hänet Bobby Fraser, "lähettäkää minulle sana, jos teidän joskus on vaikea käsitellä häntä."
Muriel katsoi häneen rohkeasti.
"Kiitän, mutta sitä en ollenkaan pelkää."
"On paljon luultavampaa, että hän aina tulee olemaan minun puolellani", huomautti Nick tyytyväisenä, "koska en itse enää ole taistelukelvollinen."
"Entä mitä olette tehneet koko tämän ajan?" kysyi sir Reginald äkkiä.
"Tehän olette olleet aivan näkymättömissä."
Nick näytti ylenmäärin ihastuneelta.
"Olen vain antanut ajan kulua", kuului hänen arvoituksellinen vastineensa. "Se oli kyllä yhdelle ja toiselle hieman yksitoikkoista, mutta olipa sillä sentään toivottu vaikutuksensa."
Sir Reginald mutisi jotakin ja katsoi kysyvästi puolisoonsa, jonka hymy teki hänet hieman epävarmaksi.
"Ja nyt aiotte naida miss Roscoen?" sanoi hän.
"Niinpä niin, heti paikalla."
"Vai niin", sanoi sir Reginald hymyillen itsekseen. "No niin, kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin, ja Muriel on jo kyllin vanha ymmärtääkseen, mitä tahtoo. Onneksi olkoon molemmille!"
"Siihen yhdyn minäkin", sanoi Bobby Fraser lämpimästi. "Sydämellisimmät onnitteluni."
LVI.
Häämatkalla.
Tähdet kimaltelivat tummalla taivaanlaella. Juokseva vesi lorisi hiljalleen. Teltassa nukkui eräs mies rauhaisaa unta. Teltan ovella seisoi nuori nainen.
Tuntui siltä, kuin olisi jotakin suuremmoista ollut puhkeamaisillaan esiin luonnossa. Ilmassa oli kiihkeätä odotusta. Tunturin jääpeitteisiltä huipuilta puhalsi kylmä viima rinteitä pitkin. Vesi oli jääkylmää.
Sitten näytti siltä, kuin olisi säkenöivä miekka halkaissut avaruuden. Meteori putosi vuorten väliin. Tämä oli kuin merkki ylhäältä, sanansaattaja, joka toi sanoman, että auringonnousun ihme lähestyi.
Teltan ovella seisova nainen meni takaisin sisälle. Samassa huudahti iloinen ja hieman särkynyt ääni:
"Jo valveilla, rakkaani? Jumalat, millainen taivas! Miksi et herättänyt minua varemmin? Ennätänkö vielä peseytyä?"
"Ehkä, jos minä saan auttaa sinua pukeutumisessa. Muuten et."
Naisen äänessä oli äidillisen hellä sävy.
"Jospa sen siis tekisit huviksesi. Enkä tahdot toimia parturinanikin!"
"Ajaa partaasi!" kuului halveksiva vastaus. "Sinulle ei kasva parran haiventakaan, vaikka kuinka sitä toivoisit."
"Totta sanoit, sinä sydämeni kuningatar. Siksipä en minä voinutkaan erityisesti kunnostautua upseerina. Toivokaamme vain, ettei tuo surullinen seikka vahingoittaisi myöskin toiveitani parlamentaarisella alalla, nimittäin siinä tapauksessa, että todella sille alalle pääsen."
"Mutta minäpä tiedän, että sinä olet kunnostautunut. Kuulin kerran" — tämä hieman epäröiden — "että sinä olisit saanut Viktoriaristin Waran piirityksen jälkeen, mutta ettet tahtonut ottaa sitä vastaan."
"Kuka sinulle sellaista on uskotellut", kysyi Nick. "Älä usko kaikkea, mitä kuulet. Nyt olen jo tarpeeksi viivytellyt. Onpa jo aika kiiruhtaa."
"Mutta Nick, se on totta?"
"Mikä niin? Tuoko juttu Viktoriarististä? Tavallaan kyllä. Mutta voithan toki ymmärtää, etten tahtonut kunniamerkkiä paostani. Eikä se olisi ollut paikallaan. Sitä paitsi en sitä tehnytkään palkinnon toivossa."
"Nick, tiedätkö, että minä päivä päivältä yhä enemmän halveksin itseäni."
Muriel oli sangen onnettoman näköinen.
"Oma tyttöni, älä puhu joutavia", kuului iloinen vastaus. "Ethän toki kuvittele, että minä nyt olen tullut katumapäälle?"
Hän meni ulos teltasta kylpylakanaan kietoutuneena ja suuteli nauraen vaimoaan ohimennessään.
"Kuuleppas, sydänkäpyni, jos vain vetistelet sillä välin, kun minä peseydyn, annan sinulle vitsaa palatessani. Sitäpaitsi on minulla sangen iloinen uutinen tiedossani, odota siis kiltisti."
Nick poistui hyräillen kuten tavallista, iloista laulunpätkää. Muriel kuunteli hievahtamatta tuota hänen mielestään koko maailman kauneinta laulua. Nick puhui totta, sen hän tiesi. Mitään uhrauksiaan ei hän nyt katunut.
Nick'in palatessa kylvystään olivat Murielin surulliset mietteet jo tipotiessään. Taivaanlaki alkoi yhä enemmän vaaleta ja tähtien välke himmeni.
Yht'äkkiä näkyi suuri tulipallo taivaanrannalla ja tunturien lumipeitteiset huiput peitti ruusuinen hohde, joka hetkisen perästä muuttui kullankimmeltäväksi.
Mies ja vaimo seisoivat ääneti, he tunsivat seisovansa pyhässä paikassa ja sanat olivat niin tyhjiä heidän tunteitaan ilmaisemaan. Vasta sitten, kun aamuaurinko oli muuttunut kirkkaaksi päiväksi ja aurinkojumala asettunut ylemmä taivaankannelle, kääntyi Nick vaimonsa puoleen. Hänen katseensa oli vakava ja harras.
Muriel huoahti syvään ja nojasi päätään miehensä olkaa vasten.
Nick suuteli häntä otsalle ja naurahti iloisesti.
"Tahdotko nyt kuulla uutiseni?" kysyi hän.
Muriel katsahti häneen kysyvästi.
"Mutta, Nick, eihän posti vielä liene saapunut?"
"Kyllä, se tuli myöhään eilen illalla. Sinä jo nukuit ja näit unta minusta, siksi en raahtinut sinua herättää."
Hän näytti Murielille kaksi kirjettä.
"Toinen on Olgalta, pieneltä, herttaiselta ystävältämme. Hän jumaloi yhä minua, niin naurettavalta kuin se kuuluukin. Ja Jim on puolestaan kirjoittanut pari riviä kirjeeseen. Hän sanoo, että Redland meitä tarvitsee, ja moittii meitä siitä, että matkustelemme pitkin maailmaa ja leikimme kuhertelukyyhkysiä emmekä ole kenellekään hyödyksi. Emme ole hyödyksi, ajattelehan! Ne sanat saa hän vielä takaisin! Mutta kyllä meidän täytynee jo vähitellen ajatella kotimatkaa, vai mitä sanoo siitä sydänkäpyseni?"
Muriel nyökäytti päätään syvään huoaten.
"Kai se niin lie. Tohtori Jim on oikeassa. Meidän täytyy jälleen laskeutua maan päälle, kotkani ja minun."
Nick suuteli hänen hiuksiaan.
"Mutta olipa sentään ihana lentääkin, eikö totta? Me teemme sen vielä monta, monta kertaa."
"Ellei sitä ennen tapahdu jotakin, joka estää meitä", sanoi Muriel.
Nick rypisti otsaansa.
"Miksi sanot niin? Koetatko olla lady Bassetin tapainen? Älä yritäkään, sillä se ei kuitenkaan onnistuisi."
"Nick, miten tuhma oletkaan", sanoi Muriel epäröiden. "Minä olin jo miltei unohtanut hänen koko olemassaolonsa. Ei, sanoin sen siksi että… siksi että… voihan aina tapahtua jotakin."
"Kuten esimerkiksi?"
"Mitä tahansa", kuiskasi Muriel tuskin kuuluvasti.
Nick mietti hetkisen.
"Onko se arvoitus?"
Muriel ei vastannut.
Nick odotti yhä.
"Jopa arvaan", sanoi hän vihdoin.
Hiljaa nauraen kietoi Muriel kätensä hänen kaulaansa.
"Nick, sinäpä vasta teeskentelijä olet. Sinä tiesit sen."
Nick heitti kirjeet pois ja katsoi häneen, silmissään sanoin kuvaamaton ilme.
"Oma aarteeni, sinä ilmaisit salaisuutesi noin punastumisellasi. Kas niin, älähän nyt ole noin ujo. Ethän toki ujostele minua? Katso minuun, rakkahin, katso minuun ja sano, onko se oikein totta?"
Muriel katsoi häntä silmiin.
"On, Nick, se on aivan totta", sanoi hän hellästi hymyillen. "Oletko iloinen siitä, rakkaani?"
"Olenko iloinen?" toisti Nick syleillen vaimoaan. "Olen onnellisin ihminen koko maailmassa. Nyt matkustan mielelläni kotiin. Ja sinä samaten. Meidän on valmistettava pesäämme, ymmärräthän? Siitäpä mahtanee tulla hauskaa!"
Murielin kasvot säteilivät ilosta.
Sitten muistui hänen mieleensä kirjeet. Ajan kulku oli aivan merkityksetön siellä vuorilla.
"Entä toinen kirje? Onko se ehkä Will Musgravelta?"
"On kuin onkin", vastasi Nick. "On parasta, että itse luet sen. Siinä on sinulle terveisiä Daisy on saanut pienen tyttären ja sekä hän että lapsi voivat hyvin. Daisy on sangen onnellinen ja Will aivan suunniltaan ilosta."
Muriel oli jo syventynyt Willin ilonpurkausten lukemiseen. Lukiessaan hymyili hän mutta silmissä kimalteli kyyneleitä. Viime sivulla oli seuraava lyijykynällä kirjoitettu lisäys:
"Tervehdi Murielia ja sano että kaikki on hyvin ja että teidän on välttämättä tultava meille jouluksi."
Muriel kääri kirjeen kokoon.
"Olen luvannut viettää joulua heidän luonaan, Nick."
Nick hymyili veitikkamaisesti.
"Olipa se omituinen sattuma, ystäväni, sillä minäkin olen tehnyt saman lupauksen. Asian näin ollen me kai voimmekin matkustaa sinne yhdessä, vai mitä arvelet?"
Muriel suuteli hänen kättään.
"Menemme siis sinne jouluksi. Ja sieltä matkustamme suoraan kotiin. Kerro se tahtosi Jimmille. Mutta Nick, me laitamme pesämme kuntoon kahden, vain kahden, eikö niin, oma mieheni?"
"Tietysti, me kahden. Vain sinä ja minä."
"Niin, sinä ja minä", toisti Muriel hiljaa.
* * * * *
Vähän myöhemmin seisoivat he käsi kädessä katsellen kimaltelevia vuorenhuippuja, jotka kohosivat kuin kultaiset valtikat avaruuksia kohti.
Oli aivan hiljaista.
He seisovat kahden korkealla asutun maailman yläpuolella katse suunnattuna vuorille.
Vihdoin sanoi Nick kevyesti, mutta hieman vapisevin äänin:
"Hevosia… ja sotavaunuja…"
Muriel katsoi häneen. Hän ymmärsi Nick'in tarkotuksen ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton hellyys.
Loppu.