VII.
Kuolema häämöttää.
Yöllä kulkivat he sitten harmistumatta eteläänpäin. Tähdet olivat Nickille tienviittana, sitäpaitsi tunsi hän seudun sangen hyvin. Väliin häämötti etäämmällä joitakin olentoja, mutta mikään ei pysäyttänyt heitä. He kulkivat vihollismaassa lainkaan herättämättä epäluuloja. Useasti tarttui Nick jo revolveriinsa valmiina täyttämään kenraali Roscoelle tekemänsä lupauksen jos heidät huomattaisiin, mutta kun vaara taasen oli ohitse, piteli hän tyttöä lujemmin vyötäisiltä ja kuletti häntä kanssaan entistä varovaisemmin.
Koko matkalla he tuskin vaihtoivat sanaakaan. Alussa käveli Muriel kevyin askelin mielissään siitä, että sai jättää paikan, jossa oli niin monta kauheata tuntia viettänyt. Mutta varsin pian tunsi hän itsensä väsyneeksi.
Kun Muriel jo kolmannen kerran kompastui, otti Nick hänet syliinsä ja tytön vastaväitteistä huolimatta kantoi häntä kuin pientä, avutonta lasta. Muriel näki, että Nick itsekin ontui, mutta kuitenkin kantoi hän häntä horjahtamatta, kevyin ja varmoin askelin kuin vuorivuohi, kunnes löysi sopivan lepopaikan eräässä metsikössä.
Auringon noustua näkivät he alhaalla laaksossa kylän, jota ympäröivät riisi- ja puuvillapellot.
"Minun täytyy mennä etsimään meille jotakin ruokaa", sanoi Nick.
Mutta tätä eivät Murielin hermot kestäneet. Tarrautuen Nick'iin rukoili hän, ettei tämä jättäisi häntä.
"Jos menette, niin täytyy teidän ottaa minut myötänne. En tahdo jäädä yksin tänne."
Nick myöntyi huomattuaan hänen olevan niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei häntä voinut jättää yksikseen. Hän istuutui maahan Murielin viereen ja pian nukkui tyttö Nick'in olkaan nojaten. Mutta uni oli sangen rauhatonta. Yht'äkkiä heräsi hän hurjasti huutaen, että joku murhattiin ja rukoili Nick'ia auttamaan miesparkaa.
Nick koetti parhaansa mukaan rauhottaa häntä, ja taasen nojautui hän nyyhkyttäen kumppaniinsa. Koko päivän oli Muriel kovassa kuumeessa ja valitti hiljaa, vasta ilman viiletessä ja illan lähestyessä vaipui hän uneen.
Sitä olikin Ratcliffe odottanut koko ajan. Hän asetti Murielin puiden varjostaman korkean kallionkielekkeen suojaan ja riensi laaksoon. Ilta pimeni yhä hänen kulkiessaan kylän läpi salapuvussaan ja veitsi vyöllä alkuasukasten tapaan. Päähineensä oli hän vetäissyt kasvoilleen, mutta muita varovaisuustoimenpiteitä hän ei noudattanut.
Varjon tavoin livahti hän miesjoukon ohitse, joka istui tulen ympärillä. Nämä kääntyivät katsomaan, mutta hän oli jo silloin erään turvemajan takana.
Kuin sisäisen vaiston ohjaamana astui hän tuohon turvemajaan. Majassa istui nainen lapsi sylissään, mutta heihin ei hänen huomionsa kiintynyt. Lattialla oli maitokulho. Sen hän sieppasi käteensä ja katosi yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Nick kuuli takanaan hälinää ja huutoja, mutta silloin oli hän jo kadonnut näkyvistä, ja kylän asukkaat luulivat varmaan tuota nopsajalkaista vierasta pyhäksi mieheksi, joka oli käynyt lyhyellä vierailulla heidän luonaan, ja pitivät sitä onnellisena enteenä.
Asukasten päästyä tähän lopputulokseen oli Nick jo polvillaan Murielin vieressä tukien tätä hänen juodessaan. Juotuaan tunsi Muriel itsensä virkeämmäksi. Kiittäen Nick'ia pyysi hän:
"Juokaa nyt itsekin."
Nick nauroi ja laski leikkiä salatakseen nälkäänsä ja janoansa ja joi lopun. Eikä mikään juoma koko maailmassa olisi voinut tuottaa hänelle sellaista nautintoa, kuin tämä puolikulhollinen maitoa.
Juotuaan istuutui hän Murielin viereen. Tämä näytti puolittain nukkuneelta ja Nick hämmästyi tuntiessaan hänen vapisevan kätensä omassaan.
Hän kumartui tyttöä kohti.
"Mikä teidän on? Mitä tahtoisitte?"
"Tahdon vain sanoa, että teidän täytyy jatkaa matkaanne ilman minua, kun kuu on laskenut. Älkää olko huolissanne minusta. Minä kuolen kumminkin jo ennen aamua. En lainkaan pelkää, olen päinvastoin iloinen. Minä olen niin väsynyt, niin väsynyt."
Ääni vapisi. Nick oli kotvan aikaa vaiti. Hän vain lämmitti Murielin kylmiä käsiä omissaan.
Kun hän vihdoin vastasi oli hänen äänensä tavattoman lempeä, mutta samalla vakava ja varma.
"Muriel tyttöseni", sanoi hän, "te kuulutte nyt minulle. Minä olen saanut teidät huostaani enkä aio teistä erota."
Muriel ei yrittänyt vetää pois käsiänsä tai tehdä vastarintaa, mutta silti hän ei suostunut.
"Miksi ette anna minun kuolla?" sanoi hän sitten valittavalla äänellä.
"Minä tahdon kuolla. Miksi pidätätte minua?"
"Miksikö?" vastasi Nick epäröimättä. "Tahdotteko tosiaankin, että sanon sen teille?"
Mutta sitten hän vaikeni ja laski hiljaa Murielin käden luotaan.
"Te kyllä saatte sen tietää myöhemmin, Muriel. Mutta nyt täytyy teidän vain luottaa sanaani, kun sanon, että minulla on siihen pätevät syyni."
Nick puhui kiihkeästi, mutta tyttö oli liian sairas sitä huomatakseen.
Ärtyneenä kääntyi hän pois.
"Miksi täytyy minun elää? Ei kukaan minua tarvitse."
"Tuo ei ainakaan pidä paikkaansa niin kauan kun minä elän", vastasi
Nick lujasti, kuin olisi tehnyt lupauksen.
Mutta nytkään ei Muriel kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa. Kun Nick sitten otti hänet syliinsä jatkaakseen matkaa, pyysi tyttö itkien saada jäädä tähän paikkaan.
Mutta Nick ei häntä kuunnellut. Hän tiesi heidän joutuvan vaaralle alttiiksi, jos jäisivät näin lähelle kylää.
Tällä tavoin kantoi hän Murielia useita tunteja, lujalla tahdollaan pakottaen jäsenensä tottelemaan. Ontuen kulki hän peninkulman toisensa jälkeen vaarallista tietään, kunnes auringon noustessa löysi sopivan lepopaikan eräästä vuorenseinämästä.
Muriel oli äärettömästä väsymyksestä vaipunut horroksiin. Koko päivän hän houraili tiedottomana. Toisinaan sai hän itkukohtauksia. Päivän pitkien, polttavankuumien hetkien kuluessa oli Nick yhäti hänen vierellään. Usein piti hän Murielia sylissään, jolloin tämä hieman rauhottui. Hänen verestävät silmänsä tähystivät lakkaamatta apujoukkoja, kasvot olivat keltasenkalpeat ja sisäänpainuneet, mutta silmät paloivat kuin hehkuvat hiilet. Hän tunsi ei enää jaksavansa kestää, mutta viimeiseen asti tahtoi hän sentään toivoa ja odottaa. Kotkan tavoin tähysteli hän etäisyyteen.
Kun aurinko laskihe valaen vuorenhuipuille kultaista hohdettaan, katsahti hän vihdoin Murielin kalpeihin kasvoihin. Silmäluomet olivat kiinni ja hänestä tuntui, kuin olisi kuolema jo painanut leimansa noihin liikkumattomiin piirteisiin. Tyttö oli jo kauan maannut tällä tavoin ja Nick oli luullut hänen nukkuvan.
Nick otti pullon ja ensi kertaa eläissään vapisi hänen kätensä. Kostuttaessaan konjakilla Murielin huulia huomasi hän sanomattomaksi mielihyväkseen tytön silmäluomien liikkuvan. Tämä avasi silmänsä, joissa näkyi miltei hymyn välke.
Lapsellisin elein nojautui hän Nick'in rintaa vasten, mutta Nickillä oli sentään katkera tunne, että tyttö oli tällä hetkellä kaukana hänen luotaan.
"Näettekö niitä?" kuuli hän sitten tytön sanovan.
"Mitä, rakkaani?" kysyi Nick hiljaa.
Hän näki Murielin loistavin kasvoin katselevan vuorenhuippuja.
Sitten käänsi hän taasen katseensa Nick'iin.
"Miten ihmeellistä", sanoi Muriel hitaasti, "minä luulin sitä kotkaksi."
Hänen äänensä sävy vihloi Nick'in sydäntä.
"Minä se olen. Minä, Nick Ratcliffe", sanoi hän. "Tunnetteko minua,
Muriel?"
Mutta Murielin katse liukui taasen hänen ohitseen.
"Nick?" toisti hän. "Ei, kotka se oli."
Hän vetäytyi pois Nick'in luota ja Nick värisi tuskasta.
"Muriel! Jääkää luokseni. Rakastakaa minua. Eihän vuorilla ole mitään, joka saattaisi teitä viehättää. Tässä minä olen, tässä! Pidän teitä sylissäni. Oi, Jumalani!" huudahti hän. "Hän ei kuule eikä näe minua. Hän ei enää ymmärrä minua."
Hänen tuskansa herätti Murielin hetkeksi tuntoihinsa. Hän käänsi katseensa Nick'in epätoivoisiin kasvoihin.
"Kyllä, Nick, minä näen", sanoi Muriel hiljaa.
"Todellako?" kysyi Nick kumartuen häntä lähemmä.
Muriel katsoi kysyvästi häneen. Silmät olivat uniset kuin lapsen.
Kädellään osottaen alas laaksoon sanoi hän väsyneellä äänellä:
"Tuolla alhaalla. Ettekö näe niitä? Tahi oliko se vain näky tai unelma? Muistatteko, miten sanotaan: Ja katso, vuorten ylitse kulkivat hevoset… ja sotavaunut! Jumala on ne lähettänyt."
Muriel painoi väsyneen päänsä Nick'in rintaa vasten. Hän huokasi syvään ja näytti vaipuneen uneen.
Nick katsahti alas laaksoon. Äkkiä terästyi hänen tuskainen katseensa.
Uneksiko hänkin? Tai oliko tuo näky? Oliko se kuumehourailua? Juuri sen paikan alapuolella, jossa hän istui, näki hän miehiä, hevosia ja kanuunia pitkässä, liikkuvassa rivissä.
Hänen korvissaan humisi ja hän kuuli itsensä huutavan kerta toisensa perään.
Humina korvissa yltyi. Nyt se tuntui jo kaikkialla koko päässä. Sitten tuntui kuin olisi aivoissa jokin katkennut. Tummat vuorenhuiput näyttivät horjahtelevan ja syöksyvän äänettöminä alas.
Hän meni tainnoksiin.
VIII.
Simlassa.
Syvä hiljaisuus vallitsi. Tuossa Simlan läheisien pinjametsien hiljaisuudessa oli jotakin salaperäistä. Yht'äkkiä kuului pianolla soitettavan sädehtivän iloista operettisäveltä ja yhtä odottamatta alkoi käheä ääni laulaa säestyksen mukaan.
Kuistilla seisova intialainen palvelija olisi peittelemättä ilmaissut tyytymättömyytensä, ellei olisi tiennyt velvollisuutensa talon palvelijana olevan käyttäytyä arvokkaan levollisesti. Hän odotti emäntänsä tuloa lastenkamarista, jossa hän kuului puhuvan ayah'in [int. lapsenhoitaja ja imettäjä] kanssa. Jo kotvan aikaa oli hän odottanut ja olisi jäänyt odottamaan vielä sangen pitkäksi aikaa, sillä hänen kärsivällisyytensä oli loputon. Mutta tuon omituisen soiton kuultuaan tuli talon rouva heti lastenkamarista.
"Sammy", huudahti hän tyytymättömänä, "miksi en ole saanut tietää, että kapteeni Ratcliffe on täällä?"
Kuuntelematta palvelijan selityksiä riensi hän huoneeseen, josta soitto ja laulu kuului.
"Kas vain, kapteeni Ratcliffe", huudahti hän innokkaasti, "minulla ei ollut pienintäkään aavistusta teidän täälläolostanne."
Soitto lakkasi heti ja Nick hypähti ylös mielihyvästä säteillen.
"Tiesin sen, te rakastettavin kaikista naisista", vastasi hän suudellen talon rouvan kättä. "Siksipä juuri valitsinkin tällaisen ilmottautumistavan. Vai niin, heidän on siis joka tapauksessa onnistunut viekotella teidät tänne Simlaan?"
"Niin, lääkäri neuvoi minua matkustamaan kotiin, mutta minun täytyi tulla tänne lapsen vuoksi. Ette voi aavistaa, miten herttainen hän on, vaikka onkin vasta kuusikuukautinen. Mutta nyt on teidän kerrottava minulle itsestänne. Teidät on varmaan päästetty sairashuoneesta liian aikaisin. Tehän näytätte suoraan sairasvuoteelta tulleelta."
"Tu quoque" (Sinä myöskin), vastasi Nick nauraen. "Sillä erotuksella vain, että te olette silti yhtä viehättävä. Mutta jos minä olisin Willin sijassa, en sentään olisi teidän ulkomuotoonne tyytyväinen."
Mrs Musgrave rypisti kulmakarvojaan.
"Vielä mitä, sitä te ette ymmärrä. Ette edes tiedä, miten sairas minä olen ollutkaan. Minun on nyt levättävä, muuten kyllä olisin tullut sairashuoneeseen teitä tervehtämään."
"Olipa hyvä, ettette tullut. Olen nukkunut kolme viimeistä viikkoa yhteen toviin. Nyt vasta heräsin."
Mrs Musgrave katsoi häneen sydämellisesti hymyillen.
"Poika raukka! Saivatpa he Waraan sittekin lopulta apua", sanoi hän.
Nick kohautti olkapäitään.
"Kyllä tavallaan. Orange oli ainoa elossa oleva valkoihoinen, eikä hänkään ollut syönyt kolmeen päivään. Jos Muriel Roscoe olisi jäänyt sinne, olisi hän kuollut ennen kenraali Bassetin saapumista. On tapauksia, jolloin pysyy elossa kärsimisen tähden. Niin oli hänen laitansa."
Nick'in ääni kuulosti tylyltä, ja hän muutti heti puheenaihetta.
"Olitte kai kovin peloissanne serkkunne tähden?" sanoi hän.
"Blake Grange parka. Niin, olinpa niinkin. Olin äärettömän levoton teidän kaikkien vuoksi."
"Kiitän", sanoi Nick laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Olen juuri tullut luoksenne vetoamaan hyvään sydämeenne, mrs Musgrave. Me olemme aina olleet hyviä ystäviä. Ettekö suostuisi ottamaan Muriel Roscoe'a huostaanne, jos minä sitä pyydän? Hän tarvitsisi juuri nyt jotakuta."
Mrs Musgrave katsoi häneen kysyvästi.
"Kertokaa minulle ensin hänestä. Ja miksi käännytte minun puoleeni, ettekä lady Bassetin, jonka luona hän asuu."
"Lady Basset!" toisti Nick ylenkatseellisesti.
"Ettekö pidä hänestä?" kysyi mrs Musgrave nauraen. "Minä luulin kaikkien miehien jumaloivan häntä."
"Olin kerran vähältä ottaa häneltä hengen", sanoi Nick.
"Olipa vahinko, ettette sitä tehnyt. Minä inhoan häntä. Hän on kuin käärme."
"Minua hän vihaa", sanoi Nick.
"Minkä tähden?"
"Kysykää häneltä itseltään. Kenties siksi, että olin kerran sytyttämäisilläni hänet tuleen. Sammutin kyllä valkean, mutta hänelle se joka tapauksessa oli sangen epämiellyttävä hetki ja sitäpaitsi meni hänen pukunsakin aivan pilalle."
"Hänhän kohtelee teitä sentään mitä rakastettavimmin."
"Imelästi tosiaan. Mutta aikomukseni ei ollut puhua hänestä, vaan
Murielista."
"Aiotteko naida Murielin?"
Nick'in vaaleat kulmakarvat kohottautuivat melkein hiusrajaan asti.
"Olette nero, mrs Musgrave. Senpä minä juuri aionkin tehdä."
Daisy Musgrave nousi ylös ja meni akkunan luo.
"Eikö hän ole liian nuori? Rakastaako hän teitä?"
Hän kääntyi ympäri kuullessaan Nick'in nauravan, vaikka hän olikin tietänyt niin käyvän. Harvat ihmiset tunsivat Nick Ratcliffen niin hyvin kuin hän. Heidän välillään vallitsi syvä myötätuntoisuus.
"Voitteko ajatella jonkun nuoren tytön rakastuvan minuun?" kysyi Nick.
"Kyllä vainen. Te olette niin erikoinen. Koko maailmassa ei löydy ainoatakaan miestä, johon ei joku nainen kaikessa mielettömyydessään rakastuisi."
"Tuhannet kiitokset", vastasi Nick. "Voin siis luottaa teidän apuunne? Tiedän lady Bassetin vastustavan tuumiani, mutta minulla on kenraalin suostumus. Hän on, kuten tiedätte, Murielin holhooja. Murielin isä-vainajan suostumus on minulla myöskin. Ja sen täytyy tapahtua pian. Lady Bassetin luona tuntee hän varmaan itsensä sangen onnettomaksi."
Daisy oli vakavan näköinen.
"En tiedä, voinko auttaa teitä", sanoi hän verkalleen. "Mielelläni teen kuitenkin voitavani vanhan ystävyytemme nimessä. Mutta hän on niin lapsekas, ja ellei hän rakasta teitä, niin ette saa pyytää minua häntä suostuttamaan."
Nick hypähti seisoalleen.
"Voitte luottaa siihen, että teen hänet onnelliseksi", huudahti hän.
"Minä… minä tulen olemaan hänelle oikein hyvä."
Daisy kääntyi pois kuullessaan Nick'in äänen vapisevan.
"Sen tiedän", sanoi hän vakavasti. "Te voisitte tehdä naisen, joka teitä rakastaa, äärettömän onnelliseksi. Mutta kenkään ei aavista, miten onneton sellainen avioliitto on, jossa ei rakkaus ole molemminpuolista. Ei kukaan muu kuin se, joka on kokenut sitä."
Viimeiset sanat purkausivat kiihkeinä esiin, mutta heti hän hymyillen sanoi:
"Tulkaa katsomaan poikaani. Hän itki jättäessäni hänet äsken, mutta nähdessään minut hymyilee hän taasen tyytyväisenä."
"Kukapa ei sitä tekisi", vastasi Nick kohteliaasti seuraten häntä.
IX.
Muriel uudessa ympäristössään.
Kenraali Bassetin bungalow [huvilantapainen asuinrakennus] sijaitsi Simlan viehättävimmällä paikalla ja kaikki lady Bassetin ystävät kadehtivat heidän asuntoaan, joka taasen tietenkin osaltaan vaikutti, että hän itsekin sitä ihaili. Mutta siitä huolimatta oli hän sangen harvoin kotosalla, paitsi milloin hänellä oli vieraita. Koko hänen aikansa kului seurustelussa.
Harva ihminen saattoi tulla hyvin toimeen hänen kanssaan, Muriel kaikista vähimmin. Hänen isänsä oli määrännyt kenraali Bassetin hänen holhoojakseen ja tämä oli heti lähettänyt hänet vaimonsa luo. Silloin oli Muriel Roscoe ollut niin sairas, ettei jaksanut ajatellakaan vastaväitteitä, vaikka ei koskaan ollut pitänyt lady Bassetista ja toisissa olosuhteissa luultavasti olisi pyytänyt saada matkustaa kotiin Englantiin. Vasta viime aikana huomasi Muriel, miten paha hänen oli olla lady Bassetin kodissa. Sitä mukaa kuin nuoruuden joustavuus sai taudista voiton ja hän heräsi kauan kestäneestä horrostilastaan, palasi myöskin kärsimisen kyky ja hän tunsi itsensä niin äärettömän yksinäiseksi. Tavallaan helpotti hänen tilaansa lady Bassetin ainainen huvittelu, tämä kun ei siten joutanut seurustelemaan hänen kanssaan, mutta oli hetkiä, jolloin kuka tahansa olisi ollut hänen luokseen tervetullut.
Hän ei enää ollut oikein sairas, mutta hänellä oli yhä hiukan kuumetta ja hän tunsi olevansa henkisesti veltostunut, mutta ei jaksanut sitä vastustaa. Usein hän kysyi itseltään, miksi hän enää eli, miksi hän oli kestänyt paon kauhut, kun hänen kalleimpansa oli temmattu pois. Sellaisina hetkinä näytti hänestä tulevaisuus synkältä kuin yö, kuin erämaa, jonka lävitse kulkemiseen hänellä ei koskaan tulisi olemaan kyllälti rohkeutta.
Jos Nick joskus tällöin johtui hänen mieleensä, muisteli hän tätä kuin aavetta, joka kuului kauheaan menneisyyteen. Häntä ei nykyhetkenä enää ollut olemassa ja vastaisuutta ei hän jaksanut ajatella. Kukaan ei milloinkaan maininnut Nick Ratcliffen nimeä, kunnes lady Basset eräänä päivänä sanoi hänelle ollessaan juuri menossa puutarhajuhlaan:
"Sain vast'ikään muutaman rivin kapteeni Ratcliffeltä. Olen sanonut hänelle, että olet liian heikko voidaksesi ottaa ketään vastaan, mutta hän kirjottaa sittekin tulevansa. Ehkä tahdot itse kirjottaa hänelle, että et jaksa vielä ottaa häntä vastaan."
"Kapteeni Ratcliffe", toisti Muriel, kuin olisi tuo nimi muistuttanut häntä jostakin. "Ah, niin", jatkoi hän hetken kuluttua punan kohotessa hänen poskilleen, "Nick! Olin miltei unohtanut hänen sukunimensä. Tahtoisiko hän tavata, minua? Onko hän vielä täällä Simlassa?"
Hän kääntyi harmistuneena poispäin huomatessaan lady Bassetin omituisen katseen, jota hän ei ymmärtänyt.
"Sinun ei tarvitse tavata häntä, ellet tahdo", alkoi lady Basset taasen. "Jos seuraat minun neuvoani, et ota häntä vastaan. Kaiken sen jälkeen, mitä sinä olet saanut kestää, et voi olla liian varovainen. Huhut leviävät niin helposti. Kirjota vain ja sano hänelle, ettet ota häntä vastaan."
"Miksi niin?" kysyi Muriel odottamattoman varmasti ja uhmaten. "Täytyyhän minun kiittää häntä kaikesta, mitä hän on minun tähteni saanut kestää."
Hän ei itsekään oikein ymmärtänyt, minkätähden hän vastusti lady
Bassetin ehdotusta. Ehkä se tapahtui pelkästä vastustamishalusta.
"Milloin hän tulee?" kysyi hän. "Tahdon tavata hänet, kun hän tulee."
Lady Basset kohautti olkapäitään.
"Kuten tahdot, lapsi kulta. Ole vain varovainen. Hän sanoo tulevansa tänään. Mutta ehkä mieluummin tahdot hänen tulevan silloin, kuin minäkin olen kotosalla?"
"Ei, sitä en tahdo", vastasi Muriel peittelemättä.
Hän tunsi olevansa rauhaton eikä ymmärtänyt lady Bassetin viittauksia. Tämän mentyä heittäytyi hän taasen pitkälleen sohvalle, mutta ei nukkunut.
Kokonainen tunti kului siten. Sitten kuuli hän äkkiä askelia ja jonkun äänen hyräilevän.
Silloin välähti hänen mieleensä eräs muisto ja tuntui, kuin miekka olisi lävistänyt hänen sydämensä. Hänestä tuntui, kuin olisi isä uudelleen viimeisen kerran sulkenut hänet syliinsä ja sanonut hänelle viimeiset jäähyväiset, kunnes he jälleen kohtaisivat toisensa.
Hän hypähti ylös ja nojautui sohvan selkämykseen. Olisiko hänellä rohkeutta tavata hänet? Murielin sydän löi kiivaasti. Hetkisen ajatteli hän paeta. Mutta samassa huomasi hän sen olevan liian myöhäistä. Hän näki palvelijan tulevan kuistin ovesta ja Nick'in seuraavan häntä. Läähättäin astui hän Nick'ia vastaan.
X.
Muuan kosinta.
Nick astui sisään niin huolettoman ja luonnollisen näköisenä, kuin olisivat he vasta eilen eronneet ja tervehti Murielia sydämellisesti. Tarttuessaan Murielin käteen huomasi tämä Nick'in puoleksi suljettujen, värähtelevien silmien katsovan häneen omituisen pitkin ja tarkkaavin katsein.
"En tahdo rasittaa teitä kysymyksilläni, koska näen, että voitte jo paremmin", sanoi hän. "Oliko teidän vaikea saada lady Bassetin suostumusta minun pääsyyni luoksenne?"
Muriel jäykkeni kuullessaan tämän kysymyksen. Hänen mielenkuohunsa alkoi tyyntyä ja hän tunsi kuin hieman pettyneensä, sillä hän oli jo miltei unohtanut, miten omituinen Nick saattoi olla.
"En pyytänytkään hänen suostumustaan", sanoi Muriel kylmästi. "Sanoin hänelle vain, että aioin ottaa teidät vastaan sanoakseni…"
"Sanoaksenne…?" kysyi Nick näyttäen iloiselta.
Tyttö tunsi harmikseen punastuvansa. Tehden väsyneen liikkeen hän istuutui. Hän oli aikonut pitää Nick'ille pienen ystävällisen puheen ja kiittää häntä siitä huolenpidostaan, mutta kuinka olikaan, sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitäpaitsi ei Nick näyttänyt odottaneenkaan mitään kiittelemisiä.
Hän istahti tytön viereen sohvalle.
"Puhelkaamme nyt hieman", sanoi hän. "Tehän olette jo aivan parantunut, eikö totta?"
Muriel katsahti häneen vastatessaan:
"Kyllä. Olen vielä vain niin väsynyt."
Vaikkei Nick häneen katsonutkaan, tuntui Murielista kuitenkin siltä, kuin olisi Nick yhä häntä tarkastanut.
Ottaen tytön käden omaansa sanoi hän äänellä, joka tuntui väreilevän pidätettyä iloa:
"Olen niin iloinen kuullessani teidän jo parantuneen. Minun on nyt paljon helpompi sanoa sanottavani. Tulin tänne kysyäkseni, miten pian olette valmis menemään naimisiin kanssani. Tänäänkö jo tai huomenna? Ehkä ensi viikolla? En tahtoisi teitä kiirehtiä, mutta minun mielestäni ei meillä ole mitään pitkityksen syytäkään. Ja minä puolestani vihaan odotusta. Vai miten te ajattelette?"
Muriel katseli häntä kummastuneena. Kasvot kävivät tummanpunaisiksi.
"Minäkö naimisiin teidän kanssanne?" änkytti hän hämillään.
"Minkätähden? Miten se ajatus johtui mieleenne?"
"Sanon sen teille", vastasi Nick järkähtämättömän tyynesti. "Näin unta, että minulla oli ystävä, joka oli niin yksinäinen ja surullinen ja joka tarvitsi jonkun, joka häntä hoivaisi. Silloin muistin, että hän kuuluikin minulle, että hänen isänsä oli uskonut hänet minun huostaani ja antanut minulle luvan pitää huolta hänestä. Tämä valoi minuun rohkeutta, niin että uskalsin tunkeutua hänen luokseen, vaikka hän vielä olikin syvästi suruissaan. Enkä minä rasittanut häntä pitkillä esipuheilla. Niitähän ei tarvita meidän välillämme, Muriel. Tahdotteko nyt punnita asiaa? Uskokaa minua, se sen kyllä ansaitsee."
Hän piti tyttöä lujasti kädestä puhuessaan ja hänen kulmakarvansa kohosivat ja laskeutuivat lakkaamatta. Murielin mielestä näyttivät hänen silmänsä tulenliekiltä ja hänen ehdotuksensa enemmän hämmästytti kuin pelotti häntä. Nick'in rauhallinen ääni vaikutti sen, ettei häntä pelottanut, mutta hän oli liian kummastunut vastatakseen.
"Sanokaa minulle, mitä tuumitte siitä", sanoi Nick hiljaa. "Tämä ei ole mikään äkillinen päähänpisto minun puoleltani, sitä ette saa luulla. Isänne tiesi minun tunteeni. Siksi hän uskoikin teidät minun huostaani ja siksi luotti hän minuun. Minulla on hänen suostumuksensa."
Muriel ei enää katsonut häneen. Uudelleen eli hän muistossaan hetken, jolloin isä puhui hänelle Nick Ratcliffesta. Hän oli kuulevinaan isänsä kysymyksen, muisti oman vastauksensa sekä sen, mitä isä sitten sanoi.
Sitten tuntui hänestä kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Hän tunsi jälleen vastenmielisyytensä heräävän tuota miestä kohtaan ja oli jälleen näkevinänsä tuon näyn, joka oli riistänyt häneltä niin monen yön unen. Hänen silmiinsä kuvastui taasen tuo kuolettava taistelu ja vihollis-raukka, joka kiemurteli kuolonkamppailussa armottomien käsien häntä kuristaessa.
Hän peitti silmänsä päästäkseen näkemästä tuota hirvittävää näytelmää.
"Oi, en tiedä, voinko suostua", valitti hän. "En tiedä voinko."
Nick ei liikahtanut. Ja kuitenkin tuntui Murielista kuin hänestä olisi virrannut sähkövirta. Muriel taisteli tuota vaikutusta vastaan, mutta ei jaksanut sitä voittaa.
"Siinä ei ole mitään pelottavaa", sanoi Nick lohduttaen, "En pyydä muuta kuin saada ottaa teidät huostaani. Lupaan olla teille oikein hyvä, jos minut otatte vastaan, Muriel."
Nick'in viime sanoissa oli jotakin, joka tunkeusi tytön sydämeen hänen tahtomattaan.
Mutta hän epäröi sentään. Voisiko hän, uskaltaisiko hän ottaa tuota askelta? Eiköhän taasen tulisi sellaisiakin hetkiä, jolloin hän inhoten työntäisi luotaan tuon miehen, joka tarjosi hänelle turvapaikan, vaikkakin hän nyt yksinäisyydessään tunsikin halua suostumaan hänen tarjoumukseensa?
Mutta toiselta puolen oli Nick jo osottanut hänelle että taisi olla hyvä ja lempeä. Murielin sydämessä tulvahti äkkiä kiitollisuuden tunne ja pieni kipinä syttyi palamaan. Ilkeän unen tavoin häipyi hänen pelkonsa.
"Minusta on aivan yhdentekevää, mitä nyt teen", sanoi hän väsyneellä äänellä. "Menen avioliittoon kanssanne, jos tahdotte ja jos olette varma siitä, että ette sitä koskaan kadu."
"Oikein tehty", sanoi Nick hyväksyvästi. "Minä puolestani en enää epäröi. Olen jo kauan tietänyt, mitä tahdon."
Hän hymyili veitikkamaisesti, eikä Muriel aavistanut, hänen todellisia tunteitaan.
Laskien vapisevan kätensä hänen polvelleen sanoi Muriel yrittäen hymyillä:
"Teidän täytyy olla sangen kärsivällinen minun suhteeni. Muistakaa, että olette minun ainoa ystäväni koko maailmassa."
Nick tarttui uudelleen hänen käteensä ja puristi sitä omassaan.
"Rakkaani", sanoi hän lempeästi, "en milloinkaan sanojasi unohda."
XI.
Ratsastusmatka.
Seuraavana yönä valvoi Muriel monta tuntia ajatellen moneen kertaan kohtaustaan Nick'in kanssa. Hänelle tuotti tavallaan helpotusta se seikka, että hänellä nyt oli jotakin odotettavaa, mutta hän ei voinut oikein unohtaa pelkäävänsä tuota miestä, joka väkivalloin oli estänyt hänet jakamasta isänsä kohtaloa.
Ihmetellen sitä, että oli niin pian suostunut ja uskotellen itselleen siten täyttävänsä isänsä tahdon, epäili hän, oliko tosiaan isä tuntenut ja ymmärtänyt täysin Nick Ratcliffen omituisen ilvehtivän luonteen.
Lopen väsyneenä nukkui hän vihdoin ja näki unta, että kotka tarttui häneen ja äärettömän nopeasti kuletti hänet pesäänsä vuorille.
Hänestä oli ihanaa siten lentää ilman halki ja hänen rintansa paisui ihastuksesta. Äkkiä herätti hänet unestaan hevosen kavioiden kopse ja iloinen laulava ääni.
Muriel naurahti itsekseen sen kuullessaan. Kaikki rauhattomat ajatukset olivat tipotiessään. Nick oli pyytänyt häntä ratsastamaan aikaisin aamulla ja oli nyt häntä noutamassa. Hän nousi ylös ja veti uutimet syrjään.
Nick istui hevosen selässä ja tervehti häntä raikuvin huudoin. Toinen satuloitu hevonen oli vieressä. Aurinko oli juuri nousemaisillaan vuoren huippujen takaa. Muriel kiiruhti pukeutumaan päästäkseen pian matkaan.
Ajatellessaan, mitä lady Basset mahtaisi sanoa, nauratti häntä taasen.
Murielin tullessa ulos tuli Nick jo häntä vastaan.
"Toivon, että pidit laulustani. Kiiruhdapas nyt! Me emme saa hukata aikaa. Nukuitko sinä?"
Muriel myönsi niin tehneensä.
"Ja uneksit minusta", jatkoi Nick. "Aivan kuten tuleekin."
Tyttö ei vastannut ja Nick purskahti nauruun kuin vallaton poikanen.
"Enkö sitä tietänyt? Nyt ratsulle! Minulla on makeisia muassani, joten ei sinun tarvitse kuolla nälkään. Joko olet valmis? Kas niin. Rakas lapseni, sinä olet vielä hirveän kevyt. Miksi et syö enemmän?"
"Olethan itsekin laiha kuin ruoho", vastasi Muriel harvinaisen reippaasti.
Nick kumartui hymyillen hänen puoleensa, otti hatun päästään ja suuteli hänen hameensa lievettä nöyrästi ja kunnioittavasti kuin orja.
Tuo suudelma sai jonkin kielen tytön sielussa väräjämään. Hänestä tuntui se niin ihmeelliseltä, mutta hän ei vielä voinut selittää sen merkitystä. Tuntiessaan poskiaan kuumottavan käänsi hän pois päänsä, jottei Nick näkisi hänen kasvojaan.
Oli ihmeen kaunis aamu. Metsä tuoksui ja ilma oli ihastuttava. He kannustivat hevosiaan ja nämä juoksivat tuulen nopeudella. Tämä oli tosiaan hauskin ratsastus, missä Muriel oli ollut mukana. Kun Nick sitten tahtoi pysähtyä lepäämään, vastusti hän sitä säihkyvin silmin ja punottavin poskin, mutta myöntyi sentään lopuksi.
Oli kyllä ihanaa istuakin ja katsella auringon valavan kultaista hohdettaan vuorenhuipuille. Murielin sydän löi kiivaasti muistaessaan unensa kotkaa, joka oli kiidättänyt hänet halki avaruuksien.
Hän katsahti Nick'iin, mutta tämä seisoi selin häneen pidellen hevostaan ja katsellen tasangolle päin. Mitähän hän mahtoi miettiä seisoessaan tuossa niin liikkumattomana kuin kuvapatsas? Yht'äkkiä valtasi Murielin tunne, että he olivat aivan yksin koko avarassa maailmassa.
"Minua paleltaa Nick", sanoi hän. "Emmekö jo jatka matkaa?"
Kääntymättä häneen ojensi Nick hänelle kätensä, mutta Muriel ei tahtonut tarttua siihen. Häntä pelotti taasen.
Kotvan hiljaisuuden perästä huokasi Nick syvään ja käänsi ratsunsa.
"Paleltaako sinua? Tule, ratsastakaamme Annandale'en. Meillähän on kyllin aikaa. Aion esittää sinut, Muriel, eräälle ystävättärelleni, Daisy Musgravelle. Oletko kuullut hänestä? Hän ja Blake Grange ovat serkkuja. Sinä tulet varmaankin pitämään hänestä."
Muriel sanoi kuulleensa kapteeni Grangen puhuvan hänestä ja nähneensä
Daisyn miehen.
"Pidin hänestä", sanoi hän, "mutta hän näytti niin kovin nuorelta."
"Hänhän on miltei poikanen", vastasi Nick. "Hän on siviilivirkamies ja tekee työtä ahkeraan kuin hevonen. Mrs Musgrave on hyvin heikko. Hän ja hänen pieni poikansa lähetettiin tänne toipumaan. Luulen, että hänellä on heikko sydän ja mahdollisesti täytyy hänen palata kotiin Englantiin. Hän ei ota lainkaan osaa seuraelämään, mutta hän pyysi minua tuomaan sinut luokseen."
"Nick", sanoi Muriel epäröiden, "kerrotko sinä kaikille, että me olemme kihloissa?"
"Luonnollisesti. Miksikä en sitä tekisi?"
Muriel ei ilmottanut mitään syytä, mutta hän ei pitänyt siitä.
"Kerroin sen lady Bassetille eilen illalla", jatkoi Nick. "Eikö hän puhunut sinulle mitään?"
"Kyllä, hän suuteli minua ja sanoi olevansa iloinen", vastasi Muriel punaseksi karahtaen.
"Sepä ystävällisesti tehty", sanoi Nick katsahtaen häneen. "Lady
Bassetilla on ihmeellinen kyky aina sanoa ja tehdä kuten sopiikin.
Siksi me kaikki niin paljon hänestä pidämmekin."
Muriel ei vastannut. Hän ihmetteli itsekseen, mistä mahtoi johtua, ettei Nick Ratcliffe pitänyt lady Bassetista.
"Tietääkö mrs Musgrave sen myöskin?" kysyi hän.
"Hänelle kerroin sen ensimäiseksi. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että hän onnittelisi sinua samoin kuin lady Basset."
Muriel naurahti hermostuneesti. Hän olisi tahtonut vaihtaa puheenaihetta ja sanoa jotakin leikillistä, mutta hän oli niin hämillään, ettei löytänyt sanoja.
"Tahtoisin sanoa sinulle jotakin, Muriel", sanoi Nick ratsastaen lähemmä.
"Mitä?" kysyi Muriel ja katsoi pelästyneenä Nick'iin.
"Ei mitään vaarallista", vastasi tämä veitikkamaisen näköisenä. "Olisin äsken sen sanonut, mutta olin liian ujo. Katsohan, tahtoisin, että sinä pitäisit tätä sormusta sormessasi. Siihen on kirjotettu jotakin. Lue se kotona. Siinä on tervehdys minulta."
Hän ojensi Murielille silkkipaperiin käärityn sormuksen.
Muriel kalpeni.
"Nick, oletko sinä aivan varma?" änkytti hän.
"Mistä? Siitäkö mitä itse tahdon? Vai siitäkö mitä sinä tahdot?"
"Älä laske leikkiä", pyysi tyttö värisevällä äänellä.
"Laske leikkiä!" toisti Nick kiivaasti, mutta muutti heti puhetapaansa. "Ole levollinen, rakkaani", sanoi hän hymyillen. "Ota se. Olen aivan varma."
Muriel otti sormuksen, vaikkakin vastenmielisesti. Nick ei ollut sitä huomaavinaan.
"Älä katso sitä nyt", sanoi hän. "Pane se taskuusi ja sitten ratsastamme taasen täyttä vauhtia."
Veri palasi taasen Murielin poskiin ja hän sai jälleen uutta rohkeutta. Mutta siellä sisimmässä sopukassa asusti yhä tuo nimetön pelko, jota hän ei voinut ymmärtää eikä ajaa luotaan.
XII.
Kihlasormus.
Tullessaan kotiin näki Muriel huoneessaan tuntemattomalla käsialalla kirjotetun kirjeen. Hän avasi sen ja luki:
"Parahin miss Roscoe!
Ettehän pidä minua tunkeilevana, jos pyydän teitä tulemaan luokseni iltapäivällä? Olen aivan yksin kotosalla pienen poikani kanssa. Tiedän, että Nick aikoi tuoda teidät vierailulle luokseni, ja jos mieluummin tahdotte tulla hänen kanssaan, niin tehkää vain siten. Mutta minun mielestäni on hän liikaa, sillä eihän meidän keskemme tarvita mitään esittelyjä. Meistä tulee varmaankin hyvät ystävät, sen uskon.
Tuleva ystävänne
Iub, raj Daisy Musgrave."
Muriel hymyili. Kirjeen ystävällinen sävy lämmitti hänen sydäntään ja hän päätti heti seurata mrs Musgraven kutsua. Miten olikaan hän ikävöinyt ystävää! Hän tunsi heti pitävänsä tuosta naisesta, joka kirjotti niin teeskentelemättömästi ja sydämellisesti hänelle.
Murielin tullessa kuistille aamiaiselle oli lady Basset jo siellä.
"Miten aamuvarhainen olit, rakas lapsi!" sanoi lady Basset. "Kapteeni Ratcliffe herätti melullaan kaikki lähistöllä asuvat. Minun mielestäni ei sinun sopisi mennä hänen kanssaan ratsastusmatkalle jo ennen auringonnousua."
Veri tulvahti Murielin kasvoihin.
"Ei tämä ole ensi kerta", sanoi hän loukkaantuneena. "Olemme ennenkin yhdessä nähneet sekä auringon että kuun nousevan ja laskevan."
Lady Basset huoahti.
"Uskon, ettei tarkotuksesi ole käyttäytyä liian vapaasti tai sopimattomasti, lapsi kulta", sanoi hän. "Mutta vaikka ei minulla olekaan mitään käskyvaltaa sinuun nähden, niin katson velvollisuudekseni huomauttaa sinulle, mitä on tapana tehdä, mitä ei. Ja minä toivon, että käyttäydyt ohjeitteni mukaan. Tahdotko kahvia?"
Muriel istuutui pöydän ääreen vastapäätä lady Bassetia ja katsoi häneen.
"Aion tänään mennä tervehtämään erästä Nick'in ystävää", sanoi hän ottamatta huomioon lady Bassetin puhetta.
"Tee kuten tahdot, ystäväni", vastasi lady Basset, "mutta ei ole tapana ottaa osaa seuraelämään, kun on niin syvä suru kuin sinulla. En sano mitään aiotusta avioliitostasi, lapseni, sillä minun mielestäni on se välttämätön. Mutta maailma tuomitsee kovin ne, jotka poikkeavat soveliaisuuden säännöistä. Eikä sinun ainakaan pitäisi sitä tehdä."
Murielin silmät säkenöivät.
"Miksi on välttämätöntä, että minä menen naimisiin?" kysyi hän. "Sir
Reginald sanoi isäni jättäneen jälkeensä melkoisen omaisuuden."
"Niinpä kyllä, ystäväiseni", vastasi lady Basset teeskennellysti nauraen. "Eihän se lainkaan ole rahakysymys. Mutta koska sinä olet niin lapsellisen viaton, en minäkään tahdo avata silmiäsi. Olkoon kylliksi sanottu, että on olemassa syitä, joiden tähden sinun välttämättä täytyy mennä naimisiin, mitä pikemmin sen parempi. Mutta ole varovainen siihen asti, sen neuvon annan sinulle."
Muriel ei ymmärtänyt rahtuakaan näistä viittauksista ja koetti vakuuttaa itselleen, ettei lady Bassetin puhe sen enempää tarkottanut.
Hän meni puutarhaan varmoin askelin, pää ylpeästi pystyssä. Muistaessaan Nick'in lahjan, hymyili hän itsekseen. Miksi olikaan hän sitä niin pelästynyt? Kaikilla tytöillähän on sormus, kun ovat kihloissa.
Ottaen sormuksen taskustaan heittäytyi hän riippuverkkoon pinjapuiden varjoon. Aurinko vilahteli puiden oksien lomitse ja sormuksen jalokivet kimaltelivat sen kirkkaassa valossa.
Rubiinit säteilivät kuin punainen veri, säihkyivät kuin tulenkipinät.
Ihastuneena katseli hän niitä.
Äkkiä johtui hänen mieleensä Nick'in sanat, että sormukseen oli jotakin kirjotettu ja kuumottavin poskin tarkasteli hän sen sisäpuolta.
Niin, tuossa oli tervehdys, kolme kultaan kaiverrettua sanaa. Kirjotus oli niin hienoa, että kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän taisi sen lukea. Lopuksi se onnistui, mutta kesti vieläkin kotvan, ennenkuin hän ymmärsi sanojen sisällön.
Sitten tuntui hänestä, kuin olisi joku kuiskannut sen hänen korvaansa. Siinä oli: "Omnia vincit amor" (rakkaus voittaa kaiken). Sormus ei enää ollut ulkonainen merkki siitä liitosta, johon hän oli suostunut. Se oli lemmen lahja siltä mieheltä, joka ei koskaan ollut puhunut hänelle rakkaudesta.
XIII.
Uusi ystävä.
"Olipa hyvä, että tulitte yksin", sanoi Daisy Musgrave hymyillen. "Toivoin niin hartaasti saavani olla kahden kanssanne. Paraskin mies on toisinaan tiellä."
Hän asetti vieraansa istumaan mukavimmalle tuolille, ollen itse ystävällisyys häntä kohtaan. Muriel oli niin onnellinen, ettei moneen viikkoon ollut sellaista tuntenut ja iloitsi tulostaan.
"Te olitte sangen ystävällinen kutsuessanne minut luoksenne", sanoi hän, "mutta ymmärrän kyllä, että teitte sen Nick'in tähden."
"Nytpä erehdyitte", vastasi Daisy heti. "Hän kyllä kertoi teistä minulle, mutta ainoastaan teidän ja itseni tähden tahdoin tavata teitä. Te ette lainkaan tunnu minusta vieraalta. Ja näen silmistänne että te ajattelette samoin minun suhteeni. Minä en sovi jäykkien ihmisten seuraan. Lady Basset sanoo, ettei minusta saa minkäänlaista tolkkua. En tiedä, lieneekö niin, mutta sen tiedän, etten sovi kenen seuraan tahansa. Olen ehkä hieman omituinen. Nick myös, kuten tiedätte. Mutta hän on niin miellyttävä."
Hän istahti Murielin viereen.
"Onko tuo hänen sormuksensa? Saanko katsoa sitä? Luulenpa tosiaan nähneeni sen ennenkin."
"Se on oikein kaunis", sanoi Muriel ihaillen. "Siitä lienee kai jokin kertomus."
"Niinpä onkin. Nyt muistan. Nick näytti sen kerran minulle ollessani vieraisilla hänen veljensä kodissa. Mieheni kävi usein heillä ennen naimistamme. Nick sai tämän sormuksen eräältä naimattomalta tädiltään, joka testamenttasi hänelle koko omaisuutensa. Täti-vainaja käski Nick'in antamaan tuon sormuksen sille naiselle, jota rakastaa. Hän piti paljon Nick'ista."
"Mutta mikä kertomus sormukseen liittyy?" kysyi Muriel punastuen.
Daisy tarkasti kirjotusta.
"Omnia vincit amor", luki hän hitaasti. "Niin, se on surullinen kertomus. Sormus oli alkuaan erään ranskalaisen ylimyksen, joka mestattiin hirmuhallituksen aikana. Mestauslavalta lähetti hän palvelijansa kautta tämän sormuksen nuorelle tytölle, jota rakasti. En tiedä tytön nimeä, mutta hän oli englannitar."
"Entä tyttö?" kysyi Muriel kiihkeästi. "Mitä hän teki?"
"Tyttökö!" toisti Daisy äänessään kova sävy. "Hän oli rakastetulleen uskollinen kokonaista kuusi kuukautta ja meni sitten avioliittoon erään englantilaisen kanssa. Tämä tapahtui jo enemmän kuin sata vuotta sitten, mutta naiset ovat yhäti samanlaisia. Elleivät saa sitä, jota rakastavat, ottavat he toisen", jatkoi hän katkeroituneena.
Muriel oli vaiti. Hänestä tuntui, että oli saanut nähdä vilahduksen jostakin, joka ei ollut tarkotettu hänen nähtäväkseen.
Hetkisen perästä pani Daisy sormuksen takaisin Murielin sormeen.
"Ja sentään voittaa rakkaus kaiken, ystäväni", sanoi hän kietoen kätensä tytön vyötäisille. "Saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi. Pyydän anteeksi, että kertomukseni sai teidät surulliseksi. Kuolemaakaan ei niin raskaasti sure se, jolla on rakkautta. Sanotaan aina, että kuolema voittaa rakkaudenkin, mutta asia on aivan päinvastoin, rakkaus voittaa kuolemankin."
Muriel painoi päänsä Daisyn rintaa vasten.
"Oletteko varma siitä?" kuiskasi hän.
"Aivan varma", kuului vastaus. "Juuri tämä tietoisuus on auttanut minuakin elämään. Se toivo on aina minua elähyttänyt, miten onneton toisinaan lienenkin ollut."
"Kiitos", kuiskasi Muriel hetken hiljaisuuden jälkeen syleillen uutta ystäväänsä.
"Tulkaa, näytän teille pienen poikani", sanoi Daisy. "Hän ei juuri ole vahvarakenteinen ja lääkäri uhkaa lähettää meidät kummankin Englantiin."
"Ettekö sitten tahtoisi lähteä", kysyi Muriel.
Daisy pudisti päätään.
"Tahtoisin tavata Blake serkkuni, kun hän palaa", sanoi hän kevyesti. "Oletteko kuulleet, että hän saa Viktoria-ristin? Sen kunniamerkin ansaitsisi Nick Ratcliffekin minun mielestäni."
"Eipä suinkaan. Nick ei ole tehnyt mitään sen ansaitakseen. Ainakaan ei mitään sellaista, josta kannattaisi kerskua", änkytti Muriel.
Daisy nauroi.
"Ettekö laske sitä miksikään ansioksi, että hän pelasti rakastettunsa varmasta kuolemasta?" sanoi hän. "Minäpä tiedän, miksi hän rakastui juuri teihin. Mutta älkää pelätkö, en sano sitä. Sanokaapas", jatkoi hän, "Oletteko koskaan nähnyt miestäni? Hän tulee tänne ensi viikolla."
"Tapasin hänet viime kesänä eräässä juhlassa Poonassa."
"Vai niin. Siihen aikaan olin minä Mahableshwarissa. Mieheni tanssii mainiosti, eikö totta? Hän tekee sitäpaitsi kaikkea hyvin."
Daisy osotti nauraen valokuvaa seinällä.
"Hän näyttää kuudentoistavuotiaalta", sanoi hän, "vaikka täyttää pian kaksikymmentäkahdeksan. Menkäämme nyt katsomaan hänen poikaansa ja minun silmieni valoa."
Ottaen Murielia kädestä vei Daisy hänet muassaan.
XIV.
Eräs huomio, josta oli kohtalokkaat seuraukset.
Koko sillä viikolla, joka seurasi Murielin ensimäistä käyntiä Daisyn luona, tunsi hän itsensä yhä rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi päivä päivältä. Pilvet näyttivät vähitellen haihtuvan ja aurinko alkoi jälleen luoda loistettaan hänen elämäänsä. Hän kävi joka päivä Daisyn luona ja he kiintyivät toisiinsa yhä enemmän.
Aamusin ratsasti hän Nick'in seurassa, mutta Nick ei päivisin koskaan tullut hänen luokseen, joten Muriel sai pitkät ajat oleskella yksin. Tällöin hän tavallisesti lojui riippuverkossaan uneksien. Vaikkakin hän jo tunsi olevansa terveempi ja elämänhaluisempi, oleskeli hän kuitenkin mielellään puutarhan hiljaisimmassa sopukassa, jossa ei kukaan häntä häirinnyt.
Nick'iin perehtyi hän myöskin yhä enemmän eikä enää pelännyt ajatellessaan heidän lähenevää vihkimistään. Ani harvoin puhuivat he keskenään vakavammista asioista. Muriel piti Nick'in sormusta sormessaan ja oli kerran ujosti kiittänytkin siitä Nick'ia. Nick ei silloinkaan puhunut mitään sormuksessa olevasta kirjotuksesta ja siitä oli Muriel hänelle kiitollinen.
Häät oli määrätty pidettäviksi viikon perästä. Kaikki oli jo sitä varten valmista ja heti häiden jälkeen aikoivat nuoret matkustaa Nepaliin, jonka Nick tahtoi näyttää nuorelle rouvalleen. Nick odotti hartaasti häämatkaa, sillä hän toivoi heidän jouduttuaan kahden kesken elämään yhä läheisemmin toisiinsa kiintyvän. Kaikkein ensinnä aikoi hän osottaa Murielille, ettei tällä ollut vähintäkään syytä pelkoonsa, ja hän uskoi lopullisesti voittavansa tytön vastarakkauden. Veri kuohui kuumana hänen sitä ajatellessaan.
Sinä päivänä, jolloin Daisyn miestä odotettiin kotiin, pysyttelihe Nick poissa, jotta Will saisi viettää sen päivän kahden kesken vaimonsa kanssa. Sen sijaan tuumi hän mennä Murielin luo, ja ainoastaan eräs sattuma esti hänet tuumaansa toteuttamasta — sattuma, joka sitten tuli hänelle sangen kalliiksi. Muistaessaan että hänellä oli joitakin kirjeitä kirjotettavana, peruutti hän matkatuumansa. Eihän hän sitäpaitsi ollut varmakaan, olisiko hänen käyntinsä Murielin mieleen ja, tottunut kun oli aina tukahuttamaan omat toiveensa Murieliin nähden, piti hän viisaimpana pysyä kotonaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miltä kärsimyksiltä hän olisi heidät kummatkin säästänyt, jos olisi totellut äskeistä mielijohdettaan.
Muriel lojui riippuverkossaan polvillaan kirja, jota hän ei lukenut. Pinjapuut hänen yllään suhisivat, muuten oli kaikki hiljaista. Käsi poskea vasten nukahti hän herkkään uneen.
Äkkiä herätti hänet jokin ääni. Hän ei nähnyt mitään, mutta kuuli puhetta ja teekuppien kalinaa.
Lady Basset oli luultavasti tullut kotiin tuoden muassaan vieraita. Muriel tiesi, etteivät he voineet nähdä häntä, mutta hän puolestaan ei voinut poistua heidän huomaamattaan. Siksi jäi hän edelleen loikomaan riippuverkkoonsa.
Muriel avasi kirjan ja aikoi lukea, mutta kovaääninen puhe häiritsi häntä. Hän kuuli kimakan naisäänen sanovan:
"Niin, hänen tietenkin oli pakko tehdä siten, mutta sääli häntä on sittekin. Vai miten, enkö ole oikeassa?"
"Ajattelin samoin kuin tekin, että hän oli sangen hienotunteinen", vastasi lady Bassetin lempeä, mutta varma ääni. "Onhan itsestään selvää, että hän rehellisenä miehenä tarjoutui menemään naimisiin hänen kanssaan. Mutta sekään ei vielä riittänyt, hän oli oikein kiihkeä. Hän katsoi sen luultavasti velvollisuudekseen, koska tyttö-raukan isä oli uskonut lapsensa hänen huostaansa. Tyttö on vielä aivan kehittymätön eikä ymmärrä, mihin asemaan hän on joutunut. En luullut hänen suostuvan kapteeni Ratcliffen kosintaan, ellei hänelle selitettäisi, miten välttämätöntä on, että he menevät naimisiin. Sillä tyttö ei nähtävästi rakasta häntä. Pieni raukka, hän on vielä liian nuori ymmärtääkseen, mitä rakkaus onkaan. Sääli heitä kumpaakin."
Murielin kirja oli luisunut maahan.
Hetken jälkeen kuului miehen ääni sanovan:
"Ymmärrän hyvin levottomuutenne, rakas lady Basset. Sen mukaan kuin minä tunnen Nicholas Ratcliffea, olisi todellakin ollut syytä epäillä, täyttäneekö hän tässä tapauksessa velvollisuutensa kunnian miehenä vai ei. Kunnioitukseni häntä kohtaan on toden totta kohonnut tämän hänen itsensä uhrauksen johdosta. Kunhan hän vain olisi kyllin voimakas kestämään sen."
"Koska tuo nuori mies on huomannut, miten huonoon valoon miss Roscoe on joutunut, niin uskaltanemme toki toivoa, että hän pysyy sanassaan", vastasi toinen ääni.
Nyt kuului joku kolmas henkilö sanovan:
"Nick-parka! Säälin häntä joka tapauksessa. En voi kuvitella häntä naineena miehenä. Hän on aina viettänyt iloista elämää. Mrs Gybbon-Smith sanoi, että hänenkin mielestään oli vahinko, kun Nick täten tärvelee koko tulevaisuutensa tällä naimiskaupalla. Naineet upseerit eivät tähän aikaan milloinkaan pääse kohoamaan virassaan. Ja hänen tulevaisuuttaan pidettiin niin lupaavana!"
"Niin, voin vain sanoa että iloitsen enemmän siitä, mitä on tapahtunut", vastasi lady Basset kiitollisella äänellä. "Tyttö ei ole puhunut tuosta kauheasta ajasta, mutta luulen hänen oleskelleen vuorilla kokonaista kolme päivää kapteeni Ratcliffen seurassa. Jo vähemmälläkin olisi nuoren tytön maine piloilla. Minua on kovin säälittänyt pieni Muriel-raukka."
"Parempiin käsiin hän ei olisi voinut joutua, kuin teidän", vakuutti miehen ääni. "Mutta nyt luulen, että meidän täytyy jo lähteä. Me menemme Boltoniin päivällisille ja illalla Parkerille. Toivon, että siellä tapaamme toisemme."
Monien kohteliaisuuksien jälkeen lähtivät vieraat puutarhasta lady
Bassetin saattamina. Tuli jälleen hiljaista.
Mutta puutarhan syrjäisemmässä osassa makasi liikkumaton olento pitkällään maassa. Se oli siinä kauan, kauan.
XV.
Eräs kirje.
Nick kirjotti kolme kirjettä ja tunsi jo kyllästyneensä. Hän tuumi sittenkin mennä käymään Musgravelle. Samassa tuli kirje Williltä:
"Rakas vanha toveri!
Haluaisin mielelläni puristaa kättäsi. Etkö tahtoisi tulla syömään päivällistä kanssamme? Tee se, sillä me olemme kumpikin hieman alakuloisia. Lääkäri on määrännyt Daisyn ja poikasen matkustamaan kotiin aivan ensi tilassa. Ymmärrät, miltä minusta tuntuu.
Ystäväsi Will."
Nick pyysi lähetin viemään terveisensä ja sanoi tulevansa. Hän oli aavistanut, että näin tulisi käymään Daisylle. Daisy oli peräti heikko ja oli hyvä, että Will oli sen itsekin huomannut.
Kummastakin mahtoi tämä tuntua peräti ikävältä, sillä Will ei voinut seurata perhettään Englantiin. Nick kysyi itseltään, miltähän mahtaisi tuntua, jos hänen täytyisi sillä tavoin erota Murielista, kun he jo olivat mies ja vaimo. Kun Muriel nyt vihdoinkin oli hänen omansa, tunsi hän ei voivansa enää hänestä erota.
Hän katsahti kirjotuspöydällään olevaan almanakkaan. Oli enää vain kuusi päivää häihin. Nick nauroi ihastuneena. Muriel oli hänen. Ei mikään mahti maailmassa voinut enää heitä erottaa. Kaikki esteet olivat jo poissa ja päämäärä lähellä. Tuntien itsensä äärettömän onnelliseksi hypähti hän ylös ja lähti kepein askelin Musgravelle, mutta ehdittyään veräjälle tuli lady Bassetin palvelija häntä vastaan ja antoi hänelle kirjeen. Hän tiesi sen olevan Murielilta, ja veri kohosi hänen kasvoihinsa avatessaan sen. Ensi kertaa Muriel kirjotti hänelle:
"Tahdon heti puhua kanssanne. M."
Siinä kaikki. Nick meni takaisin sisälle ja kirjotti muutaman sanan
Will Musgravelle.
Sitten suoristihe hän itsensä. Jotain oli tapahtunut, siitä hän oli aivan varma. Tuo kutsu kuului kuin avunpyynnöltä. Mitähän Muriel tahtoi? Nick tunsi olevansa rohkea ja voivansa katsoa onnettomuutta suoraan silmiin. Mutta tänään hän ei ollut varma itsestään. Hän tunsi olevansa kiihtynyt.
Hän seisoi hetkisen liikkumatta. Hän vei kirjeen huulilleen kiihkeällä, intohimoisella liikkeellä. Sitten muisti hän silloinkin jaksaneensa hillitä tunteensa, kun hän oli pitänyt tytön kylmiä käsiä omissaan ja niitä hengityksellään lämmittänyt. Eikö hän enää jaksaisikaan hillitä itseään? Tahtoisiko hän nyt järkyttää Murielin luottamusta, jonka oli niin suurin ponnistuksin saavuttanut? Mitkä pahat aavistukset heräsivätkään yht'äkkiä hänen sielussaan.
Varmoin askelin lähti hän matkalle. Ensi kertaa oli Muriel pyytänyt häntä tulemaan. Hän ei tahtonut antaa hänen odottaa.
XVI.
Tilinteko.
Vierashuone oli tyhjä ja akkunat auki hänen astuessaan sisälle. Alempaa laaksosta kuului tanssin säveliä. Nick arvasi lady Bassetin olevan poissa kotoa. Pinjat huojuivat hiljaa akkunain edessä kuin tummat haamut. Ilma tuntui sähköiseltä.
Nick seisoi akkunan luona katse suunnattuna vuorille päin. Kuu ei ollut vielä noussut taivaankannelle, mutta tähdet säteilivät kirkkaasti.
Kuului askelia. Nick kääntyi katsomaan. Muriel astui huoneeseen niin kalpeana, että Nick ensin luuli häntä sairaaksi, mutta rauhottui sitten ajatellessaan, että hän varmaankin oli niin väsynyt. Hän tarttui Murielin käsiin, mutta ne tuntuivat kylmiltä ja elottomilta kuin kuolleen kädet. Tytön suuret, tummat silmät katsoivat hänen ohitseen.
Vetäen Murielin lähemmä lampun valoa katseli Nick häntä tarkasti.
Muriel vaipui väsyneenä istumaan.
Nick odotti hänen puhuvan. Kun tyttö näytti epäröivän, sanoi hän:
"Mitä asiaa sinulla oli minulle?"
Kädet ristissä tuijotti Muriel häneen.
"Et saa vihastua minuun, Nick", sanoi hän hiljaa.
"Elä ole noin lapsekas. Sano vain! Mistä on kysymys?"
Nick'in puhe rauhotti häntä.
"Niin, olen niin lapsellinen", sanoi hän. "Onhan varsin hupsua ajatella, että se lainkaan saattaa vaikuttaa sinuun. Nick, olen vakavasti ajatellut asiaa ja… ja… minulle on selvennyt, että en voi mennä kanssasi naimisiin. Toivon, että et välitä siitä… vaikka luonnollisesti katsot olevasi pakotettu niin sanomaan", sanoi hän koettaen hymyillä. "Mutta sinun ei tarvitse mitään sanoa, sillä minä ymmärrän hyvin, miten asian laita oikeastaan on. Minun mielestäni oli oikein ilmottaa siitä heti sinulle…"
"Kiitos", sanoi Nick ja hänestä tuntui, kuin joku jousi hänen sisimmässään olisi katkennut, kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin. Muriel tunsi samassa jonkun vaaran uhkaavan itseään ja hypähti ylös. Jos tiikeri olisi siinä silmänräpäyksessä syöksynyt akkunasta sisälle, ei hän olisi sen enempää voinut pelästyä.
Nick astui askeleen häntä kohti. Hänen kasvoissaan oli sama ilme, jonka Muriel muisti siitä hetkestä asti, jolloin oli nähnyt hänen kumartuneena vihollisensa ylitse heidän pakomatkallaan. Niissä kuvastui raju, kiihkeä intohimo.
Nimettömän kauhun vallassa änkytti Muriel:
"Nick, oletko järjiltäsi?"
Hän vastasi tukahtuneella äänellä:
"Niin, olen tulemaisillani hulluksi. Jos sinä minut jätät, en voi vastata itsestäni."
"Mutta…", änkytti Muriel, "mutta… en ymmärrä sinua. Nick, minä pelkään sinua."
Tuo kuulosti pelästyneen lapsen huudolta ja samalla niin avuttomalta, niin rukoilevalta. Jos Muriel olisi uhmannut häntä, jos hän olisi aikonut poistua huoneesta, olisivat Nick'in kiihkeät tunteet puhjenneet ilmiliekkiin. Silloin olisi viime viikkojen ritarillinen kohteliaisuus ollut lopussa.
Mutta tuo avunpyyntö sai hänet heti hillitsemään itsensä, se viilsi hänen sydäntään.
Muutaman hetken seisoi hän aivan hiljaa. Hän tuskin näytti hengittävänkään. Muriel katseli häntä rajusti sykkivin sydämin.
Sitten astui Nick akkunan luo. Ulkoa kuuluivat "An der schönen blauen Donau'n" sävelet. Houkuttelevana ja kiehtovana kaikui illan hiljaisuudessa tuo sävel, jonka tahdissa niin monet rakastuneet ovat tanssineet kuiskaillen helliä sanoja toisilleen. Muriel ei tahtonut kuunnella. Hän tunsi tulevansa hulluksi, jos tuo suruisen kaihoava sävel yhä jatkuisi.
Nick seisoi hiljaa katsellen ulos akkunasta. Molemmin käsin oli hän tarttunut akkunanpieliin ja puristi niitä niin kovin, että rystöt olivat valkeat.
Hän näytti kokonaan unohtaneen Murielin läsnäolon. Ja yhäti jatkui tuo kaihoisa sävel, kunnes Muriel oli pyörtymäisillään. Nuo sävelet, ajatteli hän, tulevat varmaan seuraamaan minua läpi elämäni.
Vihdoin sulki Nick akkunan. Muriel tunsi hänen astuvan lähemmä ja hänen pelkonsa yltyi hetki hetkeltä. Nick'ista tuntui taasen säteilevän joku yliluonnollinen voima, joka lamautti hänet.
Yht'äkkiä tunsi hän Nick'in käden vyötäisillään ja kuuli äänen, joka oli rauhottanut häntä kiihkeimmissä kuumehoureissaan, puhuvan lohduttaen:
"Kaikki on jo ohi, rakkaani. Älä pelkää!"
Nick asetti tytön istumaan sohvalle ja hyväili hiljaa hänen kylmää poskeaan.
"Sano, joko voit paremmin, niin puhumme asian selväksi. Mutta älä vain pelkää. Sinua ei mikään vaara uhkaa."
Hänen äänensä lempeä sävy, tuo äkkinäinen muutos vaikutti Murieliin niin valtavasti, että hän puhkesi itkuun. Nojautuen sohvapatjoihin nyyhkytti hän hillittömästi.
Nick hyväili hiljaa hänen päätään, mutta ei puhunut mitään, kunnes Muriel hiukan rauhottui. Sitten kuivasi hän tämän kyyneleet ja sitä tehdessään vapisivat hänen huulensa ja silmäluomet vavahtelivat.
"Kas noin", sanoi hän. "Älä enää itke. Sanohan nyt mitä aioit sanoa, kun sinut keskeytin. Luulen, että tarkotuksesi oli purkaa kihlauksemme, vai miten? Tottahan sanot minkä tähden."
Hän puhui leikillisen kevyellä äänellä.
Muriel katsahti häneen ja näki hänen kasvoissaan saman ystävällisen ja veitikkamaisen sävyn kuin tavallista.
"No, annahan kuulua. Oletko kyllästynyt minuun?"
"Olen kyllästynyt kaikkeen… kaikkeen", sanoi hän vetäytyen etemmä.
"Miksi et antanut minun kuolla", huudahti hän kiihkeästi.
Nick istuutui sohvan reunalle.
"Jos osaisin selittää sinulle syyn, miksi niin tein", sanoi hän. "Mutta sinähän olet vain sellainen arka lapsi, säikkyvä kuin pieni jänis. Olisiko sinun ikävä, jos minä kuolisin huomenna? Niin, Muriel, sitä ei voi koskaan tietää", jatkoi hän.
"Miksi kysyt sitä? Tietysti olisi minun ikävä."
"Tietysti", toisti Nick. "Ikävä vain, että se ei enää tuottaisi minulle lainkaan iloa. Sanot, että vuodattaisit kyyneliä, jos minä kuolisin näin nuorena. Niin, olen nuori, näethän, vaikka olenkin ruma kuin paholainen. Sinä kai luuletkin minun olevan sukua sille, vai miten? Siksipä et tahdo mennä naimisiin kanssani?"
Hänen kysymyksensä tuli aivan odottamatta ja Muriel katsoi samassa häneen, mutta rauhottui heti. Eihän Nick tällä hetkellä ollut vaarallisempi kuin vallaton koulupoika. Mutta sentään ei Muriel ollut varma hänestä. Tytöstä tuntui, kuin olisi Nick tahtonut häntä koetella.
"Ei", vastasi hän, "se ei ole kieltooni syynä."
"Oletko aivan varma siitä, että löytyy jokin syy?" kysyi Nick.
Muriel punastui.
"On kyllä olemassa syy, mutta tahtoisin mieluummin olla sanomatta sitä."
"Niin, sen ymmärrän", vastasi Nick. "Mutta onko se mielestäsi oikein?"
Muriel punastui yhä enemmän ja oli aivan hämillään.
"Sanon sinulle syyn, jos niin tahdot", sanoi hän, "mutta olisin paljon mieluummin sanomatta."
"Kaikin mokomin. Olen niin viisas, että ymmärrän sen sanomattasikin.
Tiedän, mitä on tapahtunut. Asia on täten."
Hän pyyhkäsi kädellään kasvojaan ja kääntyi Murieliin huulillaan hymy, joka niin eittämättömästi muistutti lady Bassetia, että Muriel kesken kaikkea purskahti nauramaan.
"Muriel, tyttöseni", alkoi Nick lauhkealla äänellä, "on vaikea ajatella Nicholas Ratcliffea naineena miehenä. Hän on vaihteleva kuin perhonen." Tätä sanoessaan pudisti hän säälivästi päätään. "Olen kuullut kiltin mrs Gybbon-Smithin kertovan, miten hän kuhertelee. Ja kerrotaanpa, että hän nauttii väkijuomiakin, mutta toivoaksemme on se vain panettelua. Sitävastoin tiedän varmaan, että hänellä on sangen hillitön luonne. Hän on vaarallinen ihminen, mutta älä silti luule, lapsukaiseni, että tahtoisin puhua hänestä pahaa. Katson vain velvollisuudekseni varottaa sinua."
Murielin täytyi nauraa vasten tahtoaan. Nick jäljitteli lady Bassetia erinomaisen sattuvasti..
Mutta Nick ei nauruun yhtynyt. Hänen katseensa seurasi herkeämättä tytön kasvojen ilmettä. Saadakseen tietää totuuden oli hän täten laskevinaan leikkiä. Kenties Muriel tunsi sen, sillä hän vastasi aralla äänellä:
"Ei, Nick, niin hän ei ole tosiaankaan sanonut. En sitäpaitsi olisi ottanut huomioon hänen sanojaan. Syy on siinä, että… että…"
"Tiedän", vastasi Nick. "Ellei asia ole siten, niin on päätökseesi voinut vaikuttaa vain eräs toinen syy. En tahdo, että kerrot sen minulle, sillä sehän on päivän selvä. Minä sanon sen sinulle, jos tahdot, sillä olen varma siitä, että niin on. Ihmiset ovat parjanneet minua ja siksi tahdot sinä mieluummin kuolla, kuin tulla vaimokseni. Mutta mitä sinä teet, ellen minä suostuisikaan pyyntöösi?"
Veri kohosi Murielin kasvoihin.
"Sitä et voi tehdä, Nick. Et voi! Siihen sinulla ei ole oikeutta?"
"Eikö ole?" kysyi Nick omituisesti hymyillen. "Niin minä ainakin luulin."
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän toisti taasen.
"Niin minä luulin. Mutta siitä asiasta ei kannata väitellä. Sano nyt minulle, mitä tahdot?"