Kotkat

VIII.

Suolle.

Paavali Kotka toipui nopeasti. Lääkäri sanoi, että hänen ruumiinrakenteensa oli tavattoman vahva ja sen vastustuskyky harvinaisen joustava. Sen lisäksi hoito oli taitavaa ja huolellista — siinä Helmi sai hyväksyvän katseen. — Neiti on aivan kuin luotu sairaanhoitajattareksi. —

— Se kaikista kauhein toimi, — ajatteli Helmi itseksensä hymyillen. Ei se silloin vastenmieliseltä tuntunut, ei edes vaikealta, kun rakkaan omaisen pelastus oli kysymyksessä.

Helmin oli täytynyt paljon laiminlyödä musiikkiopistoa. Flyygeli oli väliaikaisesti siirretty ruokasaliin, jotta sairas ei häiriintyisi, mutta sittekin soittoharjoitukset jäivät puolta vähemmälle. Opettaja ei ollut tyytyväinen. — Onko tämä todellakin välttämätöntä? Muistakaa, että lukukausi lähenee loppuansa. Minä odotan ja vaadin, että te loistatte tutkinnossa ja näytteessä! Jos teiltä käy huonosti, saa koko laitos häpeän, minä ennen muita. Teidän pitäisi pikemmin lisätä kuin vähentää tavallista harjoitusmääräänne. — Helmi oli alakuloinen, kulkiessaan sinä päivänä opistolta kotiin. Jos milloinkaan, hän tunsi sen sanan totuuden: "Ei kenkään voi palvella kahta herraa."

Hän tiesi tahtovansa palvella yhtä ainoata. Hän tiesi myöskin, mitä se hänelle merkitsi. Joko hänen tuli alistua huonontuneeseen todistukseen, opettajiensa epäsuosioon ja sanomalehtien ankaraan arvosteluun, tai hänen tuli jättää enon hoito toisiin käsiin, Kotkan suosarka ainiaaksi, itse käydäkseen kukkatietä, omaan onneen, ihmisten kiitokseen, taiteilijan kunniaseppeleitä kohti.

"Herra Jeesus, miksi Helmi hakee kukkaseppeleitä? Sinulla ja minulla on orjantappuroita ja verta!"

Se kaikui ja soi hänen sydämessänsä. Se ahdisti kuin ankarain aaltojen pauhina. Hän tunsi tulleensa siihen hetkeen, jolloin toden takaa oli pantava kyseeseen suuren lupauksen täyttäminen.

"Helmillä ei ole enää kukkasia. Nyt Helmi tulee suolle sinun kanssasi,
Kotka-eno. Jos elät tai kuolet, niin Helmi tulee!" Sen hän oli luvannut.

Ja kehoituksena kaikuivat rippikoulukirjeen sanat enon kynästä: "Maksakoon mitä tahansa, ole ehjä ja kokonainen! Ole kotkatyttö, joka ei pelkää!"

— Minä eroan musiikkiopistosta! — Se ajatus tuli rohkeana kuin kotkan siipien suhahdus. Se hämmästytti häntä itseänsäkin, mutta samalla hän tunsi koko olentonsa terästyvän uljasta päätöstä toteuttamaan. Niin, se oli ainoa keino. Hän oli tarjoutuva Herran viinimäen työntekijättäreksi, ja Kotka-eno oli ratkaiseva, millä paikalla häntä parhaiten tarvittiin. Siinä oli hänen uhrinsa, ehjän elämän hinta.

Kotiin tultuansa hän meni suoraan enon huoneeseen. Kotka makasi tyynyjen nojassa, raamattu käsissään, "opetellen jälleen lukemaan", kuten hän leikillisesti sanoi. Hän näytti hyvin iloiselta. Tyytyväisyys hohti hänen katseestansa, ja rakkaus enti Helmiä vastaan.

— Tule tänne, Helmi tyttöseni. Sydämeni on taas täynnä kiitosta.
Tiedätkö, sairaus on usein suloinen asia. Tämä on ollut minulle oikea
Jumalan lahja.

— Onko? — sanoi Helmi hajamielisesti. Hänen ajatuksensa oli kokonaan kiintynyt siihen tärkeään kysymykseen, josta hän oli tullut puhumaan.

— Niin, etkö ymmärrä? Tiedäthän, että lepo on työmiehelle tarpeen, ja hiljaisuus Jumalan kasvojen edessä. Emme itse uskalla ottaa lepoa, meidän täytyy tehdä työtä niin kauvan kuin päivä on, mutta rakas Isä antaa lahjansa oikealla hetkellä.

— Niin, — sanoi Helmi, yhä omissa ajatuksissaan.

— Olen juuri lukenut Nehemian kirjaa. Se on hyvin ihmeellinen. Rukous ja työ, aina vaan ne kaksi voimaa. Niillä Herran temppeli rakennetaan.

Helmi tuli tarkkaavaisemmaksi. Hän kysyi:

— Eikö Nehemian kirjassa myöskin ole tämä lause: "Puolet minun nuorista miehistäni tekivät työtä, ja toinen puoli piti keihäitä ja kilpiä?"

— On, se on juuri tässä neljännessä luvussa. Olipa niitäkin, jotka toisella kädellä tekivät työtä, toisessa pitivät aseen. Sellainen oli asema vihollisen uhatessa. Se sopii hyvin meidän aikaamme.

— Joka sotii, saa haavoja, — sanoi Helmi miettiväisesti. — Sinä, eno, olet Herran sotilas, minä olen pieni työmuurahainen.

— Voi olla sotilas, saamatta kiveä päähänsä, — virkkoi Kotka samaan iloiseen tapaan kuin pitkin aikaa. — Kysymys on pelottomuudesta ja kokonaisesta uhrautumisesta.

— Eikö sitä tarvitse sekin, joka tekee hiljaista työtä? — Helmi katsoi häntä silmiin. Ei eno aavista, mitä hän on tullut ilmoittamaan!

— Kyllä, Helmi, tavallaan. Mutta hän tarvitsee vielä runsaammin kärsivällistä rakkautta. "Ei enkelien siipiä ja kultakruunuja, vaan enkelien palvelevaista mieltä." Olen hyvin iloinen siitä, että sinä olet sellainen enkeli.

— Eno, sehän on liikaa, — arveli Helmi hämillänsä.

— Ei se ole liikaa. Äsken kerroin, miksi sairauteni on ollut minulle suloinen. Aioin muutakin lisätä, mutta johduimme aineesta pois. Nyt minä sen sanon sinulle: sairaana oppii tuntemaan kultaisia sydämiä! Tässä on yksi, kaikkein kultaisin.

Helmi oli kiitollinen enon antamasta tunnustuksesta. Kuitenkaan ei eno käsittänyt hänen uhrinsa suuruutta, siitä hän oli varma. Ei hän itsekään ollut käsittänyt, ennenkuin tänään.

— Riitta täti on toinen, — jatkoi Kotka. — Hän on keittänyt marjamehuteetänsä, paistanut munakkaitansa ja ostanut vasikanpaisteja, niin että minä kohta tulen perin pilatuksi. Nämä pehmeät patjat täytyy jo pian karkoittaa, muuten minä opin niihin. Muistatko, kuinka Hudson Taylor teki? Hän makasi paljailla sängynpohjilla, ennenkuin lähti Kiinaan, ja seuraus oli, että hän makeasti voi nukkua epäjumalantemppeleitten kivirappusillakin.

— Mutta sinä, eno kulta, et lähde Kiinaan etkä enää edes Ameriikkaan, — sanoi Helmi. Hänen sydämensä heltyi, hän muisti sitä tuskaa, millä eno houreissaan oli puhunut Ameriikkaan lähdöstä. — No niin, entäs muita kultasydämiä?

— Et ole vielä huomannut, mitä minun kirjoituspöydälläni on.

— Ruusuja! Keltä, eno?

Helmi katseli ihastellen. Niitä oli kapeassa lasissa kolme: tummanpunainen, vaaleanpunainen ja valkoinen.

— Sinun ystävältäsi Hertta Toiviolta. Kyllä hän on herttainen, oikein nimensä mukaan. Minä tunsin Lehtisen perheen, kun Helsingissä opiskelin, ja nyt olen saanut uudistaa tuttavuuden. En olisi luullut, että pieni Hertta sellaisella rakkaudella muisti minua.

Helmi näki kyyneleitä Kotkan silmissä. Itse hän äkkiä tuli niin iloiseksi, ettei tietänyt miten sen selittäisi.

— Vai tunsitko sinä heidät? Siitähän minusta näytti, kun olit Aimon seurassa. Miksi et ennen kertonut minulle? Niin, eno, he ovat todellakin parhaat ihmiset, mitä voi ajatella. Ihan tekisi mieleni heti juosta sinun puolestasi kiittämään. En olekaan käynyt siellä pitkään aikaan, kerran vaan sitte kuin sairastuit. En ole ehtinyt. Saanko mennä, ethän tarvitse minua nyt?

— Hertta oli täällä, minä jo kiitin häntä.

Se oli melkein pettymys Helmille; mutta kun hän kerran oli ystäviänsä muistanut, ei hän voinut niin pian kääntää heistä ajatuksiansa.

— Menen hetkeksi kuitenkin, — sanoi hän. — Olipa ikävä, etten ollut kotona, kun Hertta taas kerran tuli tervehtimään.

Helmi tuli omaan huoneeseensa. Se oli jäänyt sanomatta, mitä hän aikoi. Hän oli tahtonut sanoa Kotkalle: — Nyt, eno, valitse minun kulmani suurella suolla! Kauvan olen haaveillut Jeesuksesta; nyt tahdon seurata Karitsaa, mihin ikänä hän menee. Tässä minä olen, valmiina minne lähetetään. — Miksi hän taas empi, miksi sanat kielelle kuolivat?

Ei, päätös kyllä oli peruuttamaton. Hän vaan tahtoi nähdä rakkaat ystävänsä, hän tahtoi sen saman sanoa heillekin — ennen kuin Kotka-enolle…

Pöytänsä ääreen hän pysähtyi hämmästyneenä. Siinäkin oli maljakko kukkineen, ei ruusuja, vaan tummanpunaisia neilikoita. Pieni kortti kuoressaan ilmaisi antajan.

Aimo kirjoitti:

Helmi!

En ole nähnyt sinua sitte kuin lahjoitit minulle sydämeltäsi punaneilikan, jota pyysin. Ota vastatervehdykseni! Uskollinen sairaanhoitaja, älä kokonaan unohda lääkäri-ystävääsi

Aimoa.

Kaikki himmeni Helmille sinä hetkenä, himmeni ja valkeni. Huone tulvahti kuin päivänpaistetta täyteen. Hänen sydämessään soi kevätlintujen säveleitä tuhatkielin, niin, hän itse oli lintunen, povi lauluja tulvillaan.

Helmi oli lapsikin. Helmi hyppeli, riemuitsi, painoi korttia vasten rintaansa, tunnusteli kukkain tuoksua, suuteli niitä, ja lopuksi ihan pyörällä päin istui sinipunervaan sohvaan, kukkamaljakko edessään.

Aimo rakasti häntä! Varmaan, varmaan, varmaan!

Mitä silloin merkitsi musiikkiopiston jättäminen? Kerran hän kumminkin oli sen jättävä. Mitä merkitsi koko maailma tämän onnen rinnalla?

"Uskollinen sairaanhoitaja". Ne sanat yhtäkkiä iskivät häneen. Enon lääkäri oli sanonut, että hän oli kuin sairaanhoitajaksi luotu. Sitä apua eno parhaiten tarvitsi köyhiensä kurjissa kodeissa — sitä Aimokin tulevalta puolisoltansa, jos he kerran yhdessä kulkisivat Pursimiehenkadun mataliin majoihin ja Hermannin kaukaisiin hökkeleihin.

Tarvitsiko hänen epäillä? Tarvitsiko laskea ratkaisua enon käsiin? Ei, hän menee suorana ja uljaana Kotkan luo ja lausuu: — Eno, päätökseni on tehty. Huomenna ilmoitan eroavani musiikkiopistosta. Toukokuun ensi päivänä, samana päivänä, jona sinäkin virkaasi astut, alkaa kirurgisessa sairashuoneessa hoitajattarien kurssi. Siihen minä menen — ja sitte käytä minua! Näetkö, sinun kotkatyttösi ei pelkää!

Ja hän astui varmoin askelin enonsa eteen, ja hän sanoi ne sanat silmää räpäyttämättä.

Oliko Paavali Kotka iloinen? Hänen olisi pitänyt olla. Miksi kumminkin tuntui, ikäänkuin sille, joka onnellisesti on pyydystänyt laululinnun ja saanut sen suljetuksi häkkiin? Samassa silmänräpäyksessä Helmin sielussa välähti rinnakkaiskuva: ilmojen kotka, suljettu eläintarhaan, taivaana rautalankaverkko, uljaat siivet katkottuina, jotta ihmislapset saisivat kuivan hyötynsä sen kärsimyksistä ja ikävöimisestä!

Kauhun väre kävi läpi Helmin olennon, ja Kotka tunsi kiitollisen riemun sijaan omituista lamautumista. Heidän täytyi rukoilla, heti, palavasti! Vihollinen kiusaa, ja voiton ratkaisuhetkellä hän on vaarallisin.

Paavali Kotka pani kätensä Helmin pään päälle, ja Helmi polvistui.

— "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua…"

Noustuaan Helmi oli tyyni, mutta kalpea. Ei — unta se ei ollut, se oli totta nyt. Jumalan kasvojen edessä se oli vahvistettu.

— Tässä minä olen. Jumala minua auttakoon!

— — —

Kaikki panivat vastaan, mutta Helmi pysyi lujana. Riitta täti puhui oikein vakavasti: — Kun nyt olet soittanut vuosikaudet, niin ei kesken jättäminen kelpaa. Semmoinen vaihemielisyys on pelkäksi vahingoksi. Kyllä se on totta, että isäsi ja minä panimme sinut talouskouluun, mutta silloinhan sinä otit yksityistunteja ja soitit kaiken aikaa kumminkin. Emme me sinusta tahtoneet emännöitsijää emmekä karjakkoa vasten luontoasi, ymmärräthän sen! Ei kukasta kapustaksi. Sairaanhoito nyt on vihoviimeistä sinulle.

— Niin minäkin aina ajattelin, — vastasi Helmi. — Nyt minä ajattelen toisin.

— Paavali Kotkan konsteja kaikki, — mutisi täti pahalla mielellä. —
Kyllä saatte nähdä, mikä siitä tulee.

Musiikkiopistossa pianonsoiton opettaja suuttui ja sydäntyi. — Minä en salli teidän erota! — hän suorastaan ilmoitti. Helmi käyttäytyi nöyrästi, mutta täydellisellä varmuudella: — Minulla on oikeus, ei kukaan voi minua pidättää. Olen hyvin pahoillani, että tuotan teille vaikeutta. Oi, uskokaa, se ei ole helppoa minullekaan… Silloin opettaja koetti houkutella ja taivuttaa, maalaili taiteen ihanata uraa, loistavaa tulevaisuutta ja Helmin lupaavia lahjoja. — Teette väärin, syntiä te teette, kun heitätte menemään sen kaiken, mikä teillä jo vallan on käsissänne. Mieletön te olette! Ei meillä kasva taiteilijoita, niinkuin sieniä sateen jälkeen — niin, tusinataiteilijoita kyllä kasvaa, mutta niistä taivas varjelkoon! — ja siis ei ole meillä varaa heittää hukkaan yhtään ainoata todellista. En minä suostu antamaan todistustakaan, jos juoksette pois ennen näytettä.

Sitä ei voinut auttaa. Helmi jätti jäähyväiset, ja opettaja kääntyi jyrkästi pois. Helmi sai sen vaikutuksen, että hän oli hyvin vihastunut. Tuntui niin haikealta, että sydän oli pakahtua. Vaan kun Helmi oli ovessa lähtemässä, tuli opettaja vielä hänen perässään. Suuret kyyneleet olivat pusertuneet vanhan miehen silmiin, hän ojensi tytölle molemmat kätensä ja sanoi syvässä mielenliikutuksessa: — Teidän kuutamosonaattinne!

Niissä kahdessa sanassa väreili vanhan taiteilijasydämen koko rakkaus nuoreen taimeen, jota hän oli ihmisten iloksi kasvattanut. Niihin sisältyi hänen pettymyksensä ja valituksensa, hellä nuhde ja harras, tunteisiin vetoava pyyntö.

Helmi ei voinut sitä kestää. Hän purskahti ääneen itkemään ja riensi alas portaita, kuin omaa sisintänsä paeten.

Kaikkein vaikeinta kumminkin oli ystävien luona yläkerroksessa. Helmi ei uskaltanut heille mitään kertoa, ennenkuin ero musiikkiopistosta oli tapahtunut ja kurssi-ilmoitus tehty. Toisin hän oli aikonut, mutta sitte hän vaistomaisesti oli alkanut pelätä Aimoa. Entä jos hänkään ei ihastu, vaan on pahoillaan kuten kaikki muut?

Toiviot joutuivat suuresti hämmästyksiinsä; Aimo ei mielentilaansa näyttänyt.

Hertta torui ja hymyili vuorotellen. Hän ei oikein ollut selvillä, tahtoiko Helmi sairaanhoitajaksi Kotkan vai Aimon tähden. Arvi kiusotteli Helmiä tapansa mukaan. — Kuuleppas, sehän oli semmoinen asia, josta tälle neitoselle ei ennen saanut puhuakaan. Nyt sinä saat itse nähdä, kuinka ihmisiä leikellään. Minä olin kerran erään tohtorin luona — ei se tämä Aimo ollut sentään — kun telefooni siellä soi. Joku kuului sairashuoneelta kysyvän, mitä piti tehdä potilaalle. "No ottakaa pois pari kylkiluuta ja nyrkinkokoinen kappale lihaa", käski tohtori. Semmoista sairashuoneessa tehdään.

— Hyi! — sanoi Hertta. — Ole nyt sinäkin Arvi vaiti, älä kaikkea kerro. Ei se kumminkaan taida olla edes totta. Helmi jo pyörtyy vähemmästäkin.

— Anna hänen puhua, — sanoi Helmi hyvin kalpeana.

— Entäs kun ihmisiä nukutetaan, — jatkoi Arvi. — Siinä ne makaavat, silmät muljollaan; suu auki ja kieli velttona. Kieli putoo usein kurkkuun, eikö niin, Aimo? Silloin otetaan pitkät pihdit ja kiskaistaan se ulos, jotta ruskahtaa. Hoitaja niillä pihdeillä vetelee, tai jollei vetele, niin pitää leuvoista kiinni. Onko lystiä, Helmi?

— Arvi, mitä sinä ajattelet! — huudahti Aimo, joka näki Helmin yhäti kalpenevan, vaikka hänen käytöksensä muuten oli tavattoman hillitty ja tyyni. — Antakaa Helmin olla rauhassa!

— Annetaan, annetaan, — sanoi Arvi, vaihtaen Hertan kanssa merkitsevän katseen. — Minä lähdenkin nyt "Vanamon" kokoukseen.

— Ja minä keitän teille teetä, — sanoi Hertta. — Kas, se on niin että Leena on ulkona…

— Meidän Leena on aina ulkona, — nauroi Arvi. — Lieneekö se tapa muillakin nuorten rouvien palvelustytöillä? Siitä on se seuraus, että ellei Hertta keitä, joutuu se huvi minun osakseni. Hyvästi nyt! Älä kanna kaunaa, Helmi, ollaan hyviä ystäviä, eikös niin?

Helmi ei estänyt Herttaa teenkeitosta. Hän jäi mielellään Aimon kanssa kahden. Sitä juuri hän hartaimmin oli toivonutkin.

— Aimo, — sanoi hän hiljaa, — ymmärrätkö minua?

— En ymmärrä, — oli vakava vastaus.

— Minä en tahtoisi elää itselleni… en tahtoisi elää turhaan… katso, enon vuoteen ääressä olen oppinut —

Hän takertui. Ei syntynyt selvää ajatuksen muotoa. Hän ei saanut uskottavaksi, mitä halusi sanoa, sillä hän itse tunsi epäröivänsä.

— Siis kurssin käytyäsi — mitä sinä aiot?

— Aion… aion hoitaa köyhiä sairaita, joita eno löytää… Aion palvella Herraa…

— Helmi! — huudahti Aimo, päästäen nyt valloilleen kaikki pidätetyt sanat ja tunteet, — sinä olet harhaan johdettu etkä tiedä mitä teet! Minä sanon sinulle, että löytyy henkisiä murhaajia ja henkisiä itsemurhaajia. Sinä olet toisten taluttamana menossa henkistä itsemurhaa tekemään!

Helmi sai rohkeutensa takaisin ja alkoi puolustautua.

— Olethan sinä lääkäri, työskentelethän itsekin sairashuoneessa. Minä olen silmissäsi käyttäytynyt niinkuin tyhmä lapsi, joka pelkää pienintä naarmuakin. Ehkä olen vahvempi kuin luuletkaan. Ehkä saat nähdä, että minä voin tehdä sen, mistä tähän asti en ole kestänyt edes kuulla puhuttavan.

— Mutta taiteesi, suuri lahjasi, jonka Jumala on antanut!

— Sinä myös olet taiteilija, vaikka olet lääkäri.

— En ole. Huvikseni minä soitan, tai ehkä oikeammin siksi, että näen lakkaamatta ympärilläni rumaa, raakaa, ikävää ja sydäntä särkevää… Henkeni kaipaa vastapainoa, minä löydän sen sävelissä — sinun sävelissäsi vielä paljon täydemmin kuin omissani. Mutta taitelijaksi minä en koskaan olisi kelvannut. Taidelahja on jumalainen kipinä, jota ikävöimisellänsä ei voi ottaa, vielä vähemmin ostaa rahalla ja soittoharjoituksilla. Ken sen on saanut ilmaiseksi, hän sille eläköön!

— Eikö siis taiteilijan tulisikaan elää tosi elämää? — sanoi Helmi hiljaa.

— Me nyt kerran elämme tosi elämää, siitä ei pääse mihinkään, jos tahtoisikin. Ethän sinä ole varjo, enkä minä. Kenen tulisi iloita, ellei minun, lääkärin, siitä että harrastuksesi on kääntynyt sairaihin ja kärsiviin? Sinä tarvitset tosi elämää, josta taiteesi ammentaa, ja elämää, jolle annat, mitä sävelissä olet unelmoinut. Mutta sinä et saa vajota tänne alas!

— Vajoanko alas, jos seuraan Jeesusta ylös vuorille — "minne tie on verinen", niinkuin eno kerran sanoi…?

— Sinä tunnet Jeesusta enemmän kuin minä, — sanoi Aimo hillitymmin ja syvällä vakavuudella. — Minä en ole niitä, joita nimitetään uskovaisiksi. Sen minä kumminkin voin sinulle vakuuttaa, että en mitään niin halaja kuin kohdata totuutta. Jos se tulivoimalla kerran minun sydämeni kohtaa, en ole empivä. Mutta sano rehellisesti, niinkö sinä olet huomannut, että hän, jota palvelet, tahtoo katkaista kotkien siivet? Sinun täytyy tunnustaa, että se ei ole sinun kokemuksesi — vai onko?

— En ole aikonut katkaista siipiäni! Juuri nyt, jos koskaan, olen tarvinnut niiden lentovoimaa. Luuletko, että tämä on ollut helppoa minulle? Luuletko, että on helppoa juuri nyt, kun sinäkään et ymmärrä minua etkä hyväksy mitä olen tehnyt? Minun täytyy seisoa Kotka-enoni kanssa ihan kahden…

Helmin ääni tukahtui. Hänen suuri, syvä murheensa liikutti Aimoa ihan sydänjuuria myöten. Hänen täytyi pelastaa tämä lapsukainen!

— Helmi, — sanoi hän hellästi, — tahdon näyttää sinulle kuvan, jota aivan tahallamme emme ole ennen näyttäneet.

Hän meni omaan huoneeseensa ja nouti sieltä albumin. Ensi lehdellä oli yksinkertaisen puurakennuksen kuva. — Tämä on vanhempaini entinen talo, — kertoi Aimo, kääntäen lehden. — Tässä ovat isä ja äiti, — taas lehti kääntyi, — ja tässä, katso, meidän vanhin sisaremme Lilja, joka nuorena kuoli…

Helmi huudahti nähdessään kuvan.

— Mitä, Helmi? Tunnetko sen?

— Minä luulen sen nähneeni… en tiedä…

— Hän oli uskovainen, — jatkoi Aimo, ikäänkuin Helmi katseillaan ei olisi mitään kysynyt. — Usko teki hänet onnelliseksi ja hyväksi, minä näin sen, eikä sellaista unohdeta. Hänen elämänsä tähden uskovainen tyttö on minun ihanteeni. Sinussa, Helmi, minä olen etsinyt ihanteeni kuvaa.

— Voi Aimo, minun uskoni ja elämäni on ollut hyvin puolinaista!

Aimo katsoi häntä tutkivasti ja syvästi silmiin.

— Se on mahdollista, — sanoi hän sitte. — Muuten et olisi antanut toisen ihmisen taluttaa itseäsi, luulotellen että Kristus sinua talutti.

— Kuinka? — huudahti Helmi.

— Älä pelkää! Minähän olen lääkäri, tottunut veistä käyttämään.
Sydämeni ei ole niin kova kuin miltä kuuluu, minä ajattelen nyt sinua
yksin. Sitäpaitsi puhun kanssasi ehkä viimeisen kerran pitkään aikaan.
Pianhan minä lähden maalle, viransijaisuuteni alkaa.

— Se on totta, — sanoi Helmi. — En ymmärrä — en ole sitä ensinkään muistanut… Nytkö jo? Eikö sinun pitänyt vasta kesällä lähteä?

— Toukokuun ensi päivästä, — vastasi Aimo.

Se oli säälimätön totuus, joka vaikutti Helmiin aivan musertavasta. Eikö hän siis päivääkään saanut Aimon kanssa työskennellä? Ainakin yhden kuukauden — niin hän oli ajatellut. Aimo olisi helpottanut hänen ensi askeleensa uudella kivikkotiellä. Aimon katse olisi auringonsäteenä hänen mielensä kirkastanut keskellä suon sumuja.

Hertta toi kuppeja pöytään, liikkui edes takaisin, jutteli pajatteli ja esti toisia pääsemästä kiinni keskeytettyyn keskusteluun. Omituinen masentunut tunnelma painosti heitä, kunnes Helmi nousi, sanoakseen hyvästi.

Silloin Aimo, Hertasta huolimatta, solmi entisen keskustelun langat.

— Helmi, tiedätkö miksi puhuin sisarestamme, ja näytin hänen kuvansa? Sinulle varoitukseksi. Hän, rakas, suloinen Lilja, murtui toisen tähden, siksi että hän oli liian heikko kulkemaan yksin, kun ei saanut toisen kanssa kulkea. Se toinen rakasti häntä — jos julmuus on rakkautta — ja seurasi Kristusta — jos rakkauden irvikuva on Kristus. Helmi, rakas Helmi — muista, että nyt olen sinua varoittanut!

— — —

Helmi itki paljon sinä iltana. Kaikki hänen sisimmässään oli kääntynyt sekasortoon. Hän aavisti, mitä Aimo oli tahtonut sanoa, mutta hänellä ei ollut salaisuuden avainta. Hän uskoi Aimon rakkauteen, mutta ei voinut heittäytyä sen varaan. Eno oli taas tänään väsyneempi ja heikompi, varmaankin mielenliikutuksen tähden; Helmi ei nyt hänen kanssaan uskaltanut puhua sydämensä tuskasta ja rauhattomuudesta. Niin hän seisahtui äitinsä kuvan ja Kristuksen siunaavien käsivarsien eteen. Palavasta, avuttomasta sydämestä kohosi rukous: — Herra, johdata minua oikeata polkua! Herra, sinä olet minun ainoa, ainoa apuni!

Äidin kaunis kuva seinällä katseli lempeästi lasta, joka kyyneliinsä nukkui, ja Kristuksen siunaavat käsivarret olivat ylhäältä ojennetut hänen puoleensa.

Silloin Helmi näki unta:

Suuri, lohduton, harmaja suo, mutainen rannasta rantaan. Kaunis, kirjava, kukkainen niitty, loistava kasteen pisaroissa. Paljo lintuja, äärettömän paljo. Oli joku, jonka kasvoja Helmi ei nähnyt, mutta hän kuuli äänen, joka soi kuin pyhäkellojen kutsumus: "Lennä, lennä, lennä!" Toiset linnut lensivät suolle, toiset niitylle. Koko maa oli täynnä viserrystä.

Kuka on tuo tumma, joka kulkee paula käsissä? Hän pyydystää suon lintuja niitylle ja niityn lintuja suolle. Viserrys muuttuu haikeaksi valitukseksi. Linnut räpyttävät siipiänsä. Muta vangitsee, kukat vangitsevat. Tuhannet äänet huutavat apua, Helmikin huutaa ja herää.

Hän vaan ennätti vielä kuin utupilvessä nähdä sen, jonka ääni niin taivaisesti soi. Hänet valtasi lohdullinen tunne: Tämä tulee särkemään kaikki paulat!

Oli pilkko pimeä, kun Helmi heräsi. Ihmeellinen rauha täytti hänen sydämensä, ja hän nukkui uudestaan levolliseen ja virkistävään uneen.

IX.

Kuorman kantajia.

Rautalankaverkko oli lauennut nuoren kotkan pään yli. Helmi oli vangittu suuriin, kolkkoihin sairassaleihin. Pitkät vuoderivit tauluilla merkittyine ihmisolentoineen olivat hänen sävelkoskettiminansa, kaikenlaisten lääkeaineiden tuoksu ja monien huokausten haikeus hänen henkensä ilmapiirinä. Helmi muisti sen pahoinvointisen ja kouristavan vastenmielisyyden, joka hänet oli vallannut, kun hän ensi kerran astui enonsa kanssa näiden ovien sisäpuolelle. Silloin hän tosiaan ei olisi voinut aavistaa, että tämä tuskien talo piankin tulisi hänen pysyväiseksi olinsijaksensa.

Ei ilmaa, ei iloa, ei vapautta!

Hienot, taipuisat soittosormet hankasivat lukkoja kiiltäviksi, seiniä puhtaiksi, lääkärien teräaseita kirkkaiksi kirpelissä liuvoksissa. Pienet, valkoiset kädet rohtuivat ja turposivat, hento varsi väsyi ihan poikki katketaksensa. Hän huokasi syvään, pysähtyi jonkun vuoteen ääreen, yritti lausua hellän, osaaottavan sanan ja kohentaa tyynyä vähän mukavammaksi. Kohta kuului virallinen ääni: — Neiti Hartikka on hyvä ja pitää työstänsä huolen! Tyynyn pitää olla suorassa, ei sitä noin saa vääntää. Katsokaa, että siivous on toimitettu, kunnes lääkärit tulevat!

Helmi ei pyörtynyt, kun hän ensi kerran oli leikkaushuoneessa mukana, eikä hän väistynyt yksin yöllä valvoessaan, kun kuoleman enkeli kolkutti suuren, kumajavan salin ovelle. Hän alistui kohtaloonsa.

Turhaan Riitta täti nuoren Martan kanssa pani keittiössä parastansa. Työn on tapana ruokahalua höystää, mutta Helmi ei syönyt. Eikä hän voinut nukkuakaan, vaikka juuri oli valvonut koko yön ja aivan uuvuksissa saapui kotiin. — Soita vähän, Helmi! — pyysi täti parhaimmassa tarkoituksessa. Silloin Helmi melkein säikähtyi ja vakuutti aivan aiheettoman kiihkeästi, ettei hän sitä tee. Tädin poistuttua hän kiersi flyygelin lukkoon ja hautasi avaimen syvälle laatikkoonsa.

Hertta toi hänelle usein pari kukkaa tai kauniin hedelmän, kun hän aamulla työhön lähti tai illalla työstä palasi. — Torituliaisia! — sanoi hän heleästi hymyillen. Sitte hän kertoi uutisia: — Aimo on kirjoittanut sitä ja sitä. Aimo kysyy, kuinka Helmi voi. — Ilokseen hän huomasi väsyneen katseen elostuvan, mutta toisena päivänä se oli yhtä väsynyt jälleen. Entisen Helmin oli sairashuone haudannut.

Paavali Kotka oli jo täysin terve ja virassa, puuhasi jälleen, kuten ennen sairastumistansa, ja lisäksi seisoi kansliassa neljä tuntia joka päivä. Sitäpaitsi hänellä oli tuskallinen jälkinäytös vaivanansa: oikeudenkäynti tapaturman johdosta. Rahkanen oli heti joutunut poliisin talteen ja oli nyt syytteessä juopumuksesta ja pahoinpitelystä. Hän oli jo oikeudessakin seisonut, mutta päätös odotti sairaan parantumista ja lääkärin loppulausuntoa. Parin päivän perästä raastuvanoikeuden taas piti istua.

Elli, Rahkasen vaimo, oli käynyt Kotkan luona itkemässä miehensä häpeää ja pastorin onnettomuutta, johon he olivat syypäät. Kotkasta tuntui hyvältä, että Elli sanoi "me". Hän oli lohduttanut minkä voi. — En minä syytä teidän miestänne, kaupunginviskaali on syyttänyt, ja hänen on siihen pakko. Minä en aio käyttää asiamiestä, saavun itse oikeuteen, niin saatte omasta suustani kuulla, että nyt puhun teille totta. Olen antanut anteeksi; sehän on kristityn luonnollinen velvollisuus.

Kerran hän oli mennyt Rahkasta tapaamaan, mutta tämä ei ollut kotona. Toisella kertaa hän oli, mutta tahtoi puikkia tiehensä. Kotka sai hänet pidätetyksi, mutta asema oli kovin tuskallinen eikä puhe tahtonut sujua. Uhkaava oikeudenistunto ja katkera häpeä olivat kuorena miehen sydämellä. Kotka mietti ja rukoili, vaan ei vielä löytänyt neuvoa. Hän ajatteli näitä ihmisiä paljon, sillä hän oli varma siitä, että nyt oli heidän etsikkoaikansa ja Jumala oli juuri hänet aseeksensa tarkoittanut.

Kaikki tämä, viran uuden edesvastuun ohella, täytti niin suuressa määrin Kotkan mielen, että Helmin muuttunut olento pitkäksi aikaa jäi häneltä huomaamatta. Usein heillä oli eri atria-ajat, usein myöskin tapasivat toisensa ihan kiireimmiten. Kotka katsoi Helmiä rakkaudesta ja hyväksymisestä loistavin silmin, kysyi jotakin, sai vastauksen ja oli tyytyväinen. Silloin Riitta täti ei kauvempaa malttanut, vaan ryhtyi asiaan: — Paavali, — sanoi hän, — eikö sinulla ole silmiä päässä? Tyttö laihtuu ja kalpenee päivä päivältä, kohta hänestä on vaan varjo jäljellä. Sinä hänet tähän saatoit. Pidä sitte myöskin huolta hänestä! Veisit edes joskus kävelemään tai toimittaisit hänelle vähän rauhaa päästä Jumalan huoneeseen sanaa kuulemaan. Ei hän tällä tavalla kauvan kestä.

Kotkan muoto muuttui vakavaksi. Päivällisellä hän tarkasteli Helmiä toden takaa, ja seuraus oli, että hän tänään päätti omistaa iltansa hänelle yksin.

Toukokuu oli loppumassa, kesä odotti vuoroansa. Meri välkkyi suurena ja siintävänä, nuori vihannuus oli heleän hentoinen, ja tuomet puistoissa puhkeilivat. Ilta oli lempeä, leuto ja tyyni.

Kotkan mielessä heräsi ajatus, joka siinä jo kauvan oli valmistunut. Helmi oli hänen sydänlapsensa — hän tahtoi vetää hänet kokonaan sydämellensä. Luottamus herättää luottamusta, rakkaus rakkautta. Tähän aikaan Helmi ehkä parhaiten juuri sitä kaipasi ja tarvitsi.

Kun Helmi sairashuoneelta palasi, odotti ajuri portaitten edessä.
Paavali Kotka otti tyttönsä aivan erityisellä herttaisuudella vastaan.
— Mene nyt pian muuttamaan pukua! Minä olen suunnitellut pienen
suloisen iltaretken, joka on meitä molempia vahvistava ja virkistävä.

Mielihyväkseen hän huomasi, kuinka se Helmiä ilahutti. Tuota pikaa hän oli pukeissa, ja he ajoivat rinnatusten ulos kevätillan ihanuuteen.

Helmi hengitti syvästi, taas kerran rinnan täydeltä raikasta ilmaa, ihaili puistojen puita, joiden uusia lehtiä hän tuskin vielä oli ehtinyt huomata, loi pilkottavalle merelle kaihoavan katseen ja ihmetteli sitte, mihin eno häntä oikeastaan vei.

— Ensin vähän kiertelemme kaartelemme, että sinä virkenet. Nyt käännymme tästä — ajuri, uudelle hautausmaalle! — niin, Helmi, sinne on matkamme määrä.

Helmi ensin katsoi enoa pitkään, mutta ajatuslangat yhdistyivät, ja äkkiä hän rohkaisi mielensä, kysyen:

— Eno — hänenkö haudallensa?

— Niin. Toivon, että ymmärrät minua, ymmärrät kuinka paljon sinua rakastan!

— Kiitos, oma rakas eno!

Lapinlahdenkatua pitkin, ohi hautakiviveistämöiden ja työväenasuntojen, he saapuivat uuden hautausmaan portille. Aurinko juuri laski meren ja metsän taakse, kullaten ja purppuroiden taivaan rannan. Joku yksinäinen lintu vielä visersi, sitte kaikki oli hiljaa. Suuren käytävän viileässä pimennossa lehdet vienosti lepattelivat, ja vanhat puut kuiskaten kertoivat menneitä muistoja ja monien kyynelten tarinoita.

Kotka pysähdytti ajurin. He astuivat alas, ja Helmi huomasi hänen kätensä vapisevan, kun hän ojensi rahan. Helmin kysyvään katseeseen hän vastasi:

— Luulen että viivymme. On rauhallisempaa, kun kukaan ei odota.

Kapea polku vei monien kumpujen lomitse, kierrellen ja mutkitellen Se päättyi aivan meren rannalle. Siinä kasvoi kuusi, jonka juurella oli valkoinen risti. Kumpua ympäröi ruusupensasten seppel, ja ristin eteen oli asetettu vaaleanpunainen hyasintti ruukussaan. Marmorissa kiilsi kultakirjaimin: Lilja. Sitte syntymä- ja kuolinvuosi. Alle oli kaiverrettu:

"Rauhan kaikki sielut saivat, jotka kärsi tuskat, vaivat —"

Paavali Kotka laskeutui polvilleen paljaalle maalle, vaipuen äänettömään rukoukseen. Helmin sielussa soivat ne säveleet, jotka Schubert kerran oli sepittänyt ristirunon sanoihin. Hän oli ne monasti kirkkolaulajaisissa kuullut. Tällä hetkellä ne hänelle muuttuivat eläviksi.

He istuutuivat vihreälle penkille kuusen varjoon. Aurinko oli laskenut, hehku himmentynyt. Kaitaisia punapäärmeitä ja irtonaisia rusopiirtoja vielä soilehti taivaalla. Meri kohisi kuin kaukaisena kaikuna päivän taisteloista. Se tummeni tummenemistaan, ja aalto aallon jälkeen uinahti rannan lepoon.

Silloin Paavali Kotka kertoi Helmille haudatun lempensä tarinan:

— Sinä näit hänen kuvansa. Hän oli nuori ja ihana. Minun sieluni taisteli Jaakobintaisteluansa; olin yksinäinen, työssä, kaipauksessa ja suuressa murheessa. Kun hän hymyili, unohdin huolet. Kun hänen päänsä nyökkäsi kukkien takaa ikkunasta, ei työn kuorma enää tuntunut, kutsui vaan lepo ja koti, missä hän odotti. Hän kirjoitti runoja. Joskus hän arastellen luki muutamia säkeitä, ja ne soivat koko päivän korvissani kuin hopean helinä. Hän oli valo ja riemu, mutta hän oli minulle myöskin synti ja kiusaus. Kuinka monta kertaa silmäni kulki raamatun riveillä, ja rivien välistä hohti hänen katseensa! Minä rukoilin, mutta yhtäkkiä huomasin, että puhuinkin hänen kanssansa enkä Jumalan. Silloin minä riistäysin irti koko tarmoni voimalla. Oli aika, jona tuskin katsoin häneen, koska en tahtonut. Tuli sitte toinen aika, jona en voinut. Seisoin kasvoista kasvoihin Vapahtajani kanssa — se oli minun suuri effata-hetkeni. Hän ei ollut mukana, ainoastaan Herrani ja minä — sanomattomassa, pyhässä yksinäisyydessä. Silloin minä sanoin Herralle, joka täynnä pohjatonta rakkautta laski lävistetyt kätensä pääni päälle: "Ole minun elämäni kuningas! Sinä tulit tulta sytyttämään tänne maailmaan, ja mitä sinä toivot, kuin että se jo palaisi? Polta minutkin alttarillasi! Ristiinnaulitse minut! Anna minun kärsiä, lähetä minut sinne, missä työ on vaikein ja uhri raskain! Menen riemulla sinun tähtesi!" — Siihen aikaan kuulin kertomuksen nuoresta tytöstä, joka oli ennen kodissamme palvellut. Hän oli lähtenyt Ameriikkaan, joutunut viettelijän uhriksi, langennut syntiin ja kuollut — eikä kukaan tietänyt, minne ja miten hän oli edes haudattukaan. Hänen vanha äitinsä sanoi minulle Helsingissä, katkerasti itkien: "Eikö nyt ole ketään pappia, joka hakisi lapsi paran ja toimittaisi siunattuun multaan?" — Ei tosiaankaan ole paljon pyydetty, minä ajattelin. Itse olisin kysynyt ja vaatinut: Eikö ole pappia, joka ottaisi lapsen jo ajoissa suojaansa ja varjelisi susien kynsistä? Ja eikö ole pappia, joka etsisi eksyneitä? — Se oli ensimmäinen tulikipinä minulle. Pian seurasi toisia. Tulisi pitkäksi kertoa niistä nyt. Minä vaan tunsin, että kohtaloni oli ratkaistu. Herrani ääni julisti: "Olen rukouksesi kuullut. Sinä saat juoda sen kalkin, jota anoit, ja sillä kasteella, jota halasit, minä sallin sinun tulla kastetuksi. Sinä olet se paimen, jonka olen valinnut lampailleni kaukana suurten merten äärissä. Mene, minä lähetän sinut!" —

Helmi oli kuunnellut henkeänsä pidättäen, keskeyttämättä ainoallakaan sanalla. Nyt hän välittömästi huudahti huolestuneena: — Mutta eno — miksi sinä sellaista rukoilit?

— Etkö ymmärrä? Rakkaus tahtoisi tarjota suurimman mahdollisen vastalahjan sille jolta kaiken on omaksi saanut…

— Eikö se ole suurin vastalahja, että mitään pyytämättä annamme hänen ratkaista kaikki?

Kotka istui vaiti, miettiväisenä. Sitte hän kysyi: — Etkö sinä koskaan pyydä mitään? Eikö lapsikin tee ehdotuksia isällensä? Hän ratkaisee silloinkin, sillä valta ei ole meidän käsissämme.

Helmin korvissa kaikui joku lause siitä, että Jumala antoi heidän vaeltaa mielensä jälkeen, koska he olivat häntä kiusanneet. Laulettiinhan virressäkin:

    "Mä kyll' en saa, en tahdokaan
    armolles määrää panna…"

Hän tunsi itsensä kumminkin epävarmaksi ja kokemattomaksi, eikä uskaltanut enää mitään sanoa.

— Jumala tietää, ettei se ollut helppoa, — jatkoi Kotka. — Mikä ensi innostuksessa nosti minut yli kaiken maallisen, se tuntui yhtäkkiä kuormalta, jota oli mahdoton kantaa. Se tapahtui eräänä päivänä, kun odottamatta vahingossa näin Liljan polvistuneena rukoukseen. Hän — kukkanen, lintunen, sulotar ja maailman lapsi!

Oliko hänkin tietämättäni ollut mukana? Oliko meitä ollut kaksi sokeata
Jeesuksen huoneessa samalla kertaa?

Minä kysyin häneltä, ja hän sanoi, että minä hänet olin johdattanut Jeesuksen luo. Kuinka? Milloin? Se oli ihme, jota minun oli vaikea käsittää, vaikka kuulin sen hänen omilta huuliltansa. Mutta siitä hetkestä asti me ilman sanoja ja ilman lupauksia tietoisesti kuuluimme yhteen. Kahden me istuimme Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän sanoi, että minä häntä opetin, mutta minä tiedän, että Jeesus opetti meitä molempia. Hän oli varmaan minua pitemmällä… Hänen kasvonsa hohtivat taivaallista valoa, hän säteili hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Jos sinä, Helmi, olisit ollut vanhempi, kun äitisi kuoli, muistaisit hänen olentonsa taivaallisen sulouden. En ole ketään nähnyt niin Kaarinan kaltaista kuin hän oli siihen aikaan. Anna anteeksi, Helmi, äitisi muiston tähden, jos rohkenen sanoa, että hän oli vieläkin suloisempi!

Silloin minulle selveni, että hänestä täytyi tulla omani, koska häntä rakastin, rakastin niin pohjattomasti, niin tulisesti, kuin nuorukainen koskaan voi neitosta rakastaa…

Niin, Helmi tiesi, kuinka voi rakastaa!

— Hän ja elämäni kutsumus, — jatkoi eno, — siinä se oli, koetuksen kivi ja ratkaisun tienhaara. Luulin järkeni menevän, kun se astui eteeni. Kuinka minä hänet veisin Ameriikkaan? Minä vaeltaisin ympäri siirtolaisia etsimässä, eläisin köyhänä, kulkisin kurjuuden paikat, pelastaisin, palvelisin, antaisin vaikka henkeni. Mutta hän? Hento, ylellisesti kasvatettu, hemmoteltu ja hellitelty tyttö! Hän ei koskaan suostuisi minua sinne seuraamaan!

— Rakkaus seuraa vaikka minne! — huudahti Helmi kiihkeästi. Kotkan katse kohtasi Helmiä. Tyttö painoi päänsä alas. Kyllä eno oli ymmärtänyt.

— Oikein sanoit, rakkaus luulee voivansa seurata vaikka minne, — hän vastasi kuin unelmissaan. — Tuli hetki, jona en enää voinut hillitä hehkuvaa, kuohuvaa, taistelevaa sydäntäni. Sanoin hänelle kaikki, tunnustin rakkauteni, panin valinnan hänen eteensä ja odotin tuomiotani. Odotin ja pelkäsin, ja kuitenkin aavistin, että ehkä ei uhria vaadittaisikaan, ehkä minun kukkaseni olisi enemmän kun rohkenin toivoa: uljas, ehjä lemmessään, altis hänkin kanssani kärsimään ja taistelemaan…

— Hän oli! — Helmi tiesi sen varmaan, ei toisin voinut ollakaan.

— Niin, hän oli — oi Helmi — en voi sinulle kertoa siitä hetkestä, se oli sellainen, että vieläkin tunnen muistosta huumaantuvani. En sitä antaisi pois sen tuskankaan hinnalla, joka pian vuorenpainoisena oli sydämeni musertava… Runoilija sanoo, että suloisempaa on lempiä ja kadottaa, kuin ainiaaksi jäädä lemmen onnesta osattomaksi…

Kotka vaikeni. Helmikin oli vaiti. Tyttö ei rohjennut häiritä muiston kellojen pyhää sointia, eikä kyennyt sanoilla jatkamaan hän, jolle ne soittivat elämän heleimpiä ja tummimpia säveleitä, ijäti unohtumattomia.

Ilta oli pimennyt, meren kohina vaimennut vaimenemistaan. Kuu kulki esille pilven takaa, luoden välkkyvän, hopeisen juovan hiljaa värähtelevälle veden pinnalle. Haaveelliset, salaperäiset varjot laskeutuivat kivistä, risteistä ja puiden ojennetuista oksista. Kalmisto valmistui yöhön uinumaan.

— Eno… ja sitte? — kuiskasi Helmi vihdoin.

— Oli toukokuun ilta, — jatkoi Kotka, yhä katseessa unelmien etäisyys, — sellainen kuin tämä nyt, yhtä kuutamoinen ja ihana, vain viileämpi ja myöhäisempi. Me istuimme Kaivopuiston kallioilla. Emme muistaneet aikaa; silmänräpäys ja elämä sulivat meille yhteen. Vihdoin huomasin Liljan värisevän. "Ei, ei minun ole kylmä", hän vaan vakuutti. Hän ei tahtonut lähteä, hän piteli kiinni hetkistä, ikäänkuin olisi aavistanut niiden lyhyyden. Vielä kotipihalla me kauvan seisoimme tuomien alla. Helmi, olen nähnyt ne tuomet vielä nytkin kukassansa. Pelkäsin, että talon uusi omistaja olisi hakkauttanut ne pois, hävittänyt keltaisen talonkin ja rakennuttanut kivimuurin sen sijalle, mutta Jumalan kiitos, hän ei ole sitä tehnyt…

Kotka hengähti syvään.

— Toisena päivänä Lilja makasi kuumeessa. Lääkäri sanoi, että kohtaus oli pian ohimenevää laatua, nähtävästi pienestä kylmettymisestä aiheutunut. Huolestuttavampi oli Liljan yleinen heikkous. "Hän ei saa tehdä paljon työtä, ei millään tavalla rasittua eikä vaivata itseänsä. Jos hän olisi köyhän lapsi, en uskaltaisi ennustaa hänelle pitkää elämää. Hyvät olot ovat hänen pelastuksensa. Lääkkeet eivät paljon auta. Parasta ravintoa, täyttä lepoa, säästämistä ja vaalimista!"

Ymmärrätkö, Helmi, mikä kuolintuomio se oli minulle?

Taistelu alkoi uudestaan, entistä kauheampana. Minä en ollut köyhä, perintöni oli kylläkin suuri, mutta minä olin luvannut itseni ja rahani Herralle. Saisinko antaa Liljalle sen, mikä oli Herran?

— Tietysti! — tahtoi Helmi huudahtaa. — Niinhän fariseuksetkin arvelivat, että isä ja äiti voivat nähdä nälkää, koska heidän lahjansa oli "korban", uhrattu… Etkö muista, eno, mitä Jeesus siitä sanoi?

Se oli Helmin mielessä ja kielellä, mutta hän ei saanut sanoja huuliltansa. Eno oli niin ylevän kaukaisen ja niin murheellisen näköinen, että hänen täytyi vaieta.

— Sinä tiedät taisteluni tuloksen. Minä näin sen kauhistavan selvästi: ken on niin heikko, että kylmettyy toukokuun iltailman henkäyksestä, hänelle ei voi rahallakaan elämätä ostaa se, joka aikoo Ameriikkaan siirtolaisten kulkupapiksi. Siis: joko Lilja, kotimaa, onni, lempi ja rikkaus — tai tuska ja yksinäisyys hänen jäljissään, jolla ei ollut, kuhun päänsä kallistaisi…

— Eno — kuinka sinä voit! Kuinka sinä voit!

Helmistä tuntui, että uhri oli yli-inhimillinen, mahdoton. Oliko se siis oikeakaan?

— Ihminen voi paljon, kun on toinen voimanantaja. Luulen myöskin, että uhrimieli on hehkuvin ja välittömin heti suuren ratkaisun jälkeen, kun elävä Jeesus koko ihanuudessaan on ilmestynyt meille, kun ensi rakkauden tuli palaa… En tiedä kumminkaan, mitä olisin voinut, jos olisin saanut hänen silmänsä nähdä. Mutta hän makasi sairaana, eivätkä hänen omaisensa tietäneet, mitä välillämme oli tapahtunut. Jumala sen niin johdatti…

Minä muistan sen yön, unettoman yön, jona kamppailin kuin kuoleman tuskassa. Helmi, sellainen on Getseemane! Ei minulta kalkkia otettu pois, mutta enkeli vahvisti minuakin…

Lähdin ilmoittamatta mitään, suin päin sinun kotiisi, Helmi. Ensimmäiseltä pysähdysasemalta kirjoitin Liljan isälle, kerroin kaikki, tunnustin kaikki, pyysin ainoastaan, että hänelle ei lähtöäni ilmoitettaisi, ennenkuin hän oli vahvempi, — ei ennenkuin minäkin uskalsin kirjoittaa ja avata hänelle koko sydämeni epätoivoisine taisteluineen. Silloin hän oli ymmärtävä rakkauteni, etten itseäni ajatellut, vaan hänen tähtensä sen tein — hänen ja Mestarin tähden…

Silloin, Helmi, minä ne kirjeet toin sinulle, heitin helmaasi, tietämättä muuta, kuin että nyt jäi kaikki taakseni, nyt en voinut jatkaa niin kuin siihen asti. Yksinäisinä hetkinä olin ne kirjoittanut, en oikeastaan sinua varten, vaan omalle itselleni. Minulla ei ollut uskottua ketään, sinut siksi valitsin haaveissani. Olen jo pyytänyt anteeksi sitä pahaa, minkä niiden kautta tein. Epätoivoiselle voinet anteeksi antaa…

Omatuntoni minua myöskin syytti tylyydestäni isääsi vastaan. Anteeksipyytämättömät synnit eivät anna rauhaa; olin tuntenut niiden tutkaimen, olin tuntenut ja taas väistänyt. Joka menee Herransa kanssa ristiinnaulittavaksi, hän ei voi mennä sovittamattomin sydämin. Jo tuloni isäsi kotiin oli sovitus. Syvemmällekin minä nöyrryin, sanoihin ja tunnustukseen. Vaan se tapahtui vasta, kun isäsi ensin oli puristanut kättäni, heltyneenä, hänkin pyytäen anteeksi minulta…

— Onko se totta? — puhkesi Helmin huulilta. — Eno, isä pyysi anteeksi sinulta?

— Niin, Helmi, nyt sen kuulet. Emmekö ole häntä väärin tuominneet? Jumala olkoon meille armollinen! Sovitettuina me kumminkin erosimme, se on lohdutukseni.

— Eno, minua värisyttää…

— Tule, Helmi, lähdetään. Minä unohdan ajan taas uudestaan, kuten sinä iltana Kaivopuiston kallioilla… Nyt on hyvin lämmin, et ole voinut kylmettyä.

— En, en.

— Minun tulee pitää sinusta huolta. Helmi, ei rakkauteni sinuun kuitenkaan ole ollut mikään haave, vaan täysi todellisuus, Kaarinan muiston ja viimeisen pyynnön vahvistama. Minulla oli sydän, joka janosi rakkautta — oi Helmi, kuinka se oli janonnut pitkinä vuosina! Liljalle olisin lahjoittanut sen kaikki pyhät kätköt ja ennen pakosta pidätetyt tunteet… mutta minä en saanut häntä täysin ja rajattomasti rakastaa kuin yhden ainoan illan elämässäni! Niinä päivinä, jotka kodissasi silloin vietin, minä annoin sulkujen laueta, ja se sanomaton, jota sydämessäni kätkin, se tulvi tuskansuloisena sinun ylitsesi…

— Niin, eno, minä muistan ne ihmeelliset päivät!

— Helmi, lähtekäämme nyt. Minä huomaan takertuvani, en osaa kertoa järjestyksessä enää mitään. Sanokaamme jäähyväiset. — Sitte äänellä, joka oli hellä ja pehmoinen, haihtuva kuin kuiskaus: — Lilja!…

Oli pimeämpi jälleen. Kuu oli kulkenut pilven taa. Helmi ei tietänyt, mitä eno puhui itsekseen. Ehkä hän rukoili.

Kun he vierekkäin, hitaasti kävelivät takaisin tummaa käytävää pitkin, silloin Kotka vasta alkoi taas puhua Helmille.

— Minun täytyy lopettaa, mitä olen alottanut. Vielä on muutama lause lisättävää.

— Sinä lähdit Ameriikkaan.

— Niin, suoraa päätä, omilla rahoillani, ilman tuen ja paikan tietoa, osaamatta englanninkieltä… Sinä voit sanoitta arvata, mitä sain kestää. Ensimmäinen vuosi teki minut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Sitte sain viran, olin jo oloihinkin tutustunut, Jumala auttoi helpommalle…

— Ja Lilja? — Kysymys oli arka ja pelokas.

— Ennen lähtöäni kirjoitin. Vastauksen ja valokuvan sain Ameriikassa. Se oli kuin enkelin kirje… Silloin hän jo olikin Jumalan enkelien luona, ijankaikkisessa ihanuudessa…

He astuivat ääneti eteenpäin, syvässä mielenliikutuksessa kumpikin. Lapinlahdenkadun päässä he istuutuivat raitiovaunuun. Ei sanaakaan vaihdettu, kunnes he oman ovensa takana seisoivat.

Silloin Helmi kysyi:

— Eno, oliko Lilja Aimon ja Hertan sisar?

— Oli, — vastasi Kotka.

— — —

Helmi tiesi, että hänen täytyi aamulla varhain olla kovassa työssä sairashuoneella. Kotka tiesi, että häntä odotti tuskallinen oikeudenistunto, jota varten hän kyllä olisi voimansa tarvinnut. Siitä huolimatta he kumpikin valvoivat. Uni pakeni ajatuksia, jotka aaltoina ajelivat, ja muistoja, jotka hiljaa utusiivin olivat nousseet kummun alta.

Ei kertaakaan Helmi ollut soittokonettansa avannut sen jälkeen kuin hän sairaanhoitajaksi antautui. Tänä yönä hänet yhtäkkiä valtasi ikävöiminen, niin voittamaton ja ylivoimainen, että hän ei kyennyt vastustamaan.

Hopeankirkkaita säveliä helisi hänen ympärillänsä, niinkuin aaltojen leikkiä auringon kimmellyksessä, ja syvien, tummien vetten vyöryt toisaalla kohisivat, kasvaen, paisuen, tulvien ylitse, yhdistyen valoisiin sointuihin, valmistuen kuin suureen, ihmeelliseen symfoniaan…

Hän nousi vuoteellensa istumaan. Sydän sykki kovasti, otsaa kuumotti ja suonet tykkivät ohimoilla.

Häntä veti voima, niinkuin kosken kinahmi. Yöpuvussaan hän hyppäsi vuoteeltansa, hiipi eteisen ja salin läpi ja tuli ruokasaliin, jossa flyygeli seisoi yhä vielä lukittuna. Taas hän palasi takaisin, nouti avaimen, nosti kannen, painoi paljaan jalkansa metallipolkuselle. Sormi hiipaisi kosketinta. Helähdys… niin aavemaisena nukkuvassa talossa. Säikähtyen Helmi hypähti istuimelta, unohti kannen auki ja juoksi pois vuoteeseensa, niinkuin pahantekijä, rikoksesta tavattu.

Hän värisi, jotta hampaat kalisivat. Tuska ja ahdistus piiritti häntä.
Hän luuli nääntyvänsä epätoivoon.

— Minä en jaksa! Minä en jaksa! Se soi minun sisässäni, se särkee minut. Minä tulen mielettömäksi, ellen saa sitä laskea tulvehtimaan!

Miksi siis en soita? Vain yhden kohdan minä soittaisin: sen, missä he seisoivat tuomien alla, valkokukkien tuoksussa… Ei, minä soittaisin enon Getseemane-yöstä, ne tummat, tummat ja kuohuvat sävelet… Ei, mieluummin sen, että Lilja jäi yksin itkemään ja ikävöimään…

En minä voi mitään soittaa, muuten minä soitan kaikki. En voi soittaa tuntia, en minuuttiakaan, sillä muuten en lakkaa, ennenkuin he taintuneena kantavat minut pianon äärestä. Enkä sitte enää koskaan jaksa avata sairashuoneen ovia! —

— — —

Helmin taistellessa Riitta täti haki ruokasalista rottaa. Mikä muuten olisi pimeässä säikähyttänyt hänet hereille?

Paavali Kotka ei sitä vienoista helähdystä kuullut. Hänen oman sydämensä sävelet helähtelivät voimakkaammin.

— — —

Helmi ei sairastunut, vaikka hän itse oli luullut. Hän vaan meni aamulla työhönsä vielä tavallistakin kalpeampana ja hiljaisempana.

Kotkan olennossa sitävastoin ei voinut huomata mitään jälkiä illan ja yön liikutuksesta. Tyynenä, vakavaryhtisenä hän astui oikeussaliin, kumarsi herroille, tervehti katellen syytettyä ja hänen itkusilmäistä vaimoansa sekä asettui paikalleen. Luettiin edellisen istunnon pöytäkirja, josta huomattiin rikos täysin todistetuksi, sekä lääkärin lausunto, jossa monilla tieteellisillä sanoilla selitettiin, että pastori Paavali Kotka oli pahoinpitelystä saanut vaikean vamman ja kauvan maannut sairaana — minkä kaiken johdosta yleinen syyttäjä julisti loppuvaatimuksensa syytetyn rankaisemiseksi.

Se kuului välinpitämättömästi ja virallisesti: Maksakoon Rikoslain 43 luvun 6 §:n 1 kohdan mukaan sakkoa juopumuksesta 30 markkaa, sekä pahoinpitelystä saman lain 21 luvun 11 §:n 1 kohdan mukaan pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta, eli rangaistukset lain mukaan yhdistämällä pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta 3 päivää…

Kipurahavaatimuksen sijasta Kotka lausui: — Kalle Rahkanen, minä en sinulta mitään pyydä. Jumala sinua siunatkoon ja armahtakoon!

Kun tuomio julistettiin, puhkesi Elli äänekkääseen itkuun. Rahkanen painoi päänsä syvälle alas, ilmoittaen tyytyvänsä päätökseen. Kotka saattoi häntä vankivaunuille, ystävällisenä kuin omainen, ja murheellista Elliä hän lähti hellällä osanotolla viemään hänen yksinäiseen kotiinsa.

Kansa katseli ja kohotti Kotkan marttyyriksi ja pyhimykseksi. —
Katsokaa, katsokaa! Pastori on kuin itse Jumalan enkeli!

Hän tunsi itsekin voimaa, varmuutta ja tyydytystä. Viimeisetkin jätteet illan herkkämielisyydestä ja yön kaihoista olivat kadonneet.

X.

Aimo.

Kauniin Lehtolan peilikirkkaat ikkunat katselivat Syväjärven sinisiin laineisiin. Avoimelta kuistilta voi melkein pudottaa kiven veteen jyrkän kallion seinämitse. Yltympäri koivut nuokkuivat ja humisivat. Kaikki oli koskematonta luontoa, paitsi lähinnä huvilaa muutamat käytävät ja krokettikenttä, vihreä kylvönurmi, kukkapenkeret sekä rehtorinrouvan runsas kyökkikasvitarha.

Täysinpalvellut rehtori Löf, jonka lapset olivat suomalaisia Lehtisiä, istui jo varhaisesta aamusta kiikkutuolissansa järvikuistilla. Ensin hän vaan istui järveä katsellen, puhalteli savuja sikaristansa ja hyräili välillä vanhoja ylioppilaslauluja. Sitte tulivat edellisen päivän sanomalehti, kahvitarjotin ja rehtorinrouva sukankutimineen. Vanhukset istuivat vastapäätä toisiansa. Rouva kaatoi kahvia, hienot kasvot kääntyneinä järveltä pois, miehensä puoleen, ja huolehti, oliko "isä" ottanut tarpeeksi sokeria ja saanut hiukan tummaksi paistuneen piparkakun, joka hänestä oli maukkain. Rehtori nyökäytti tyytyväisenä päätänsä. — Kyllä, kyllä hän oli saanut. — Entä oliko kaulahuivi paikallaan, niskanapin varassa? — "Äiti" oli hyörinyt kasvitarhassaan, kun "isä" vielä pukeutui. — Oli se hyvin, Hertta kiinnitti sen — mutta kas, "äidin" pitsimyssy on luiskahtanut vähän vinoon. — Noin, nyt se on korjattu. Juodaan nyt kahvia ja katsotaan sitte mitä maailmalle kuuluu. —

Vajassa Arvi Toivio hakkasi puita, jotta kalske kajahteli, ja laiturilla Hertta huuhteli valkoista puseroa.

— Reippaita lapsia, — sanoi rehtori mielihyvillänsä, laskien sanomalehden syrjään. — Katsos, äiti, Herttaa!

— Yhtä punaisina posket kuin ennenkin. En luule, että hän on rasittunut. Arvi on hyvä hänelle.

— On, hyvä poika. Eikö nyt mistään löytyisi hyvää tyttöä tuolle meidän Aimollemme? Huomaatko, äiti, hän on vähän ohutnenäiseksi käynyt. Ja otsa rypyssä niinkuin minkäkin filosoofin!

Aimo tuli metsän puolelta, keveässä urheilupuvussa, heilutellen
muutamia pitkiä heiniä kädessänsä. Vajan ohi kulkiessaan hän heitti ne
Arvin puukasalle. — Löysinpä jotain samoillessani, — sanoi hän. —
Onko sinulla tuota?

— Calamagrostis, harvinainen laji! — Arvi löi kirveen tukkiin ja pudisteli paidanhihojansa lastuista. — Kiitos, veli hopea!

Samassa hän jo pitkine jalkoineen harppasi "Melaansa" hakemaan.

Aimo kulki eteenpäin venerantaan, juuri kuistin sivulle, missä kallio katkesi, antaen tilaa valkealle, aaltojen uurtelemalle hiekalle. Hän vihelteli ajatuksissaan, tähyili tiukasti epämääräiseen etäisyyteen ja alkoi sitte liikutella venettä teloilta.

Silloin hän kuuli isänsä kutsuvan kuistilta.

— Mitä, isä?

Hän huomasi samassa, ettei ollut vielä hyvää huomentakaan toivottanut. Vanhukset nukkuivat, kun hän metsään lähti. Ripeästi hän vetäisi veneen takaisin, juoksi portaita ylös ja tervehti vanhempiansa huomaavaisella hellyydellä.

— Aioitko ongelle? — kysyi isä.

— Ei kala juuri näin myöhään syö.

— Minä luulen, että olet laihtunut, — sanoi äiti, tarkastellen tutkivasti poikansa kasvoja. — Kuule Aimo, kuinka sinun laitasi oikein on? Ethän vaan ole kipeä?

Siitä asti kuin Lilja nuorena maan multaan peitettiin, ei äitiä jättänyt huoli lasten terveydestä.

— En, en, — Aimo hymyili. — Tervehän minä olen ja koetan muitakin parantaa. Lääkärin ei ole lupa sairastella. — Äiti, saanko laittaa pari voileipää? Lähden aamupäivällä kirkonkylään vastaanottotunnilleni.

— Kyllä minä ne laitan. Hyvä että sinulla edes on ruokahalua. Katso nyt, isä, hänellä on ihan mustat juovat silmien alla.

— Niin, niin, Aimo poika, pidä vaari vaan, että pysyt reippaana! — Isä löi sorjaa poikaansa olalle. — En minäkään ole tyytyväinen sinun muotoosi enkä oikein mielialaasikaan. Onko sinulla sydänsuruja, sanoppas?

Kysymys oli leikillisen tutkiva, mutta Aimon se sai totiseksi.

— Minun kai olisi pitänyt puhua jo varhemmin. Ei ole helppo tulla kertomaan edes isälle ja äidille, että on rakastunut… Nythän minä sen sanoin.

Isän silmät selkenivät. — No, onko se surun asia? Istu nyt oikein tuohon tuoliin ja kerro juurta jaksain. Tietysti tyttökin sinua rakastaa, vai kuinka?

— Luulen…

— Kuka hän on? — kysyi äiti levottomana. Ken ei hämmästyisi niin suuresta uutisesta, ja kuka äiti ei sydämen vapistuksella kuulostaisi kultapoikansa valitun nimeä?

— Äiti, hän josta pidit niin paljon, minun viimekesäinen morsiustyttöni!

Vanhan rouvan hienot piirteet kirkastuivat huomattavasti. Kyllä, kyllä hän oli pitänyt siitä tytöstä, tullut heti hänen tädikseenkin, koska hän oli Hertan rakas ystävä. Vai niin, vai niin, hänestä siis oli tuleva tytär taloon. — Jumala siunatkoon sinua, Aimo poikani, ota hänet vaan ja ole onnellinen!… Niin, minä ymmärrän, sinä olet epäröinyt meidän tähtemme, koska hän on Paavo Kotkan sisarentytär. Ihmeellinenhän se johdatus on… mutta kun tyttö on hyvä, niin emme me sentähden sinun onneasi estä — eikö niin? — vai mitä sinä sanot, isä?

— Paavon minä kyllä läksyttäisin, jos hän astuisi eteeni, — isän lempeät kasvot rypistyivät kaikkein ankarampaan rehtorinilmeeseensä, — mutta sisarentytär… Suoraan sanoen, Aimo, olisit sinä voinut toisesta suvusta vaimosi hakea, mutta kun hän nyt kerran on jo haettuna, niin mitä siitä sitte enempää on puhumista. No, pää pystyyn vaan! Tässä saat isän käden ja siunauksen!

Aimo oli liikutettu ja kiitollinen. Hän vakuutti, että isä ja äiti eivät voisi saada suloisempaa, lahjakkaampaa, armaampaa tytärtä. — Teitä hän rakastaisi, olisi meidän kotimme kukkanen, soittaisi niin ihanasti, että unohtaisimme päivän työt ja illan unen —

— No, no, kyllä jo vähempikin riittää. — Rehtoria nauratti. Sellaisia hupsuja nuo nuoret rakastuneet. Aimokin!

— Et ole vielä puhunut hänelle? — kysyi äiti.

— En selvään… Mutta hänen pitäisi tietää, mitä minä ajattelen.

— Sinun pitää kai sitte myöskin tietää, mitä hän ajattelee, — hymyili isä.

— Niin — niin luulenkin tietäväni… pohjimmalta…

— Mitä sitte muuta kuin menet ja sanot suoraan ja kuulet itsekin selvin sanoin, että hän tulee vaimoksesi. Sittehän kaikki on hyvin. Missä hän nyt on?

— Helsingissä, sairaanhoitajattarena…

— Sairaanhoitajattarena! — huudahti äiti. — Se hento, hieno tyttö?
Eikö hän käynyt musiikkiopistoa?

— Kävi, mutta erosi huhtikuussa. Muistatte kai sanomalehdistä, että juopunut mies heitti Paavo Kotkaa kivellä päähän. Helmi ensin hoiti häntä ja senjälkeen päätti ruveta sairaanhoitajattareksi kokonaan.

Aimon ääni oli mahdollisimman levollinen, ikäänkuin kaikki olisi ollut aivan luonnollista hänen mielestänsä.

— Kuule, — sanoi isä, luoden häneen terävän katseen, — minkälainen se tyttö oikeastaan on? Ei suinkaan hänkin vaan liene jumalinen haaveilija, niinkuin enonsa?

Aimon silmät leimahtivat.

— Uskovainen tyttö hän on, juuri sellainen, jota minä halajan!

Äiti ei sanonut mitään, hän kumartui poikansa puoleen ja suuteli häntä. Aimo tunsi äkkiä silmäinsä kostuvan, hillitsi itsensä, nousi ja kääntyi nopeasti sisälle, samalla kuin Hertta laulellen hyppeli rannalta ylös kuistin portaita.

— — —

Aimo oli paluumatkalla kirkonkylästä. Hän souti yksin. Vene keinui hiljakseen päivänpaisteisilla laineilla. Kultakipinät säkenöivät silmiin, kun katsoi veden kalvoon, ja yllä taivas avartui heleän sinisenä ja hohtavana.

Aimo veti airot sisään ja antoi veneen kiikutella. Mikä lämmön ja valon kyllyys, mikä uhkuva runsaus kesäistä ihanuutta!

Eikö siitä olisi riittänyt murunen hänellekin, joka oli jäänyt kuumaan kaupunkiin raskaan kuorman kantajaksi? Helmi pieni, eikö hän saanut tästä mitään, ei mitään? Oli kuin rikos nauttia yksinänsä.

Aimo itse oli viettänyt pari kesää Helsingin sairaaloissa. Ainahan siellä tarvittiin sekä lääkäreitä että hoitajattaria. Tietysti ei toisin voinut ollakaan. Tänäkin kesänä Aimo nurkumatta olisi jäänyt, jos ei olisi tarjoutunut tämä sopiva viransijaisuus. Lääkärit ovat kärsivän ihmiskunnan palvelijoita, hoitajat samoin, eivätkä he saa itseänsä ajatella. Sehän on selvä ja luonnollinen asia.

Mutta Helmi, Helmi — hän ei ollut sairassaleja varten! Sen Aimo kyllä jo kohta oli tietänyt. Ja nyt tulevat Arvi ja Hertta ja kertovat, että hän siellä kärsii ja kuihtuu, ei soita enää, ei hymyile enää, nääntyy kuten kukkanen päivän puutteessa.

Siitä ajatuksesta voi joutua ihan suunniltansa.

Ihmiskunnan hyväksi Helmikin on luotu, iloksi ja ihastukseksi kuten lintunen, joka tuolla saaren puussa visertää. Minä soudan ohi — sydämeni sykähtää, minä puhkean laulamaan, jos ilo rinnassani kajahtaa vastaan. Jos olen murheellinen niinkuin nyt, silloin sinun laulusi, pikku lintu, lohduttaa ja lientää huoleni painoa, ja taas minä jaksan ponnistella eteenpäin.

Mitä olisi metsä ilman lintuja, mitä kodit ilman säveliä, mitä kärsivä, taisteleva ihmiskunta ilman pienoista Kaste Helmeä ja hänen siskojansa, niitä jotka heijastavat kaikkia taivaan värejä kuultavassa, kirkkaassa sielussaan ja lahjallansa virvoittavat huokaavan, janoavan, kuivuuteen turtuvan maanpiirin?

Ei murusia hänelle, vaan koko tämä kauneus, rikkaana, runsaana, ylivuotavaisena! Helmi, minä haen sinut pois, suljen syliini, tuon tänne ja sirotan ylitsesi kesän kaikki kukkaset ja päivän kullan! —

Aimo tarttui airoihin, vetäisi muutaman kerran reippaasti, ikäänkuin soutaaksensa samaa vauhtia Helsinkiin asti, mutta pysähtyi taas äkkiä jääden miettimään. Silmien väliin ilmestyi syvä, huolekas ryppy.

Ellei hän tahtoisi tulla? Jos Kotka olisikin jo ratkaisevasti voittanut? Silloin hän jo tavallaan voitti, kun Helmi pyynnöistä ja varoituksista huolimatta meni sairaanhoitajakurssiin; mutta Aimo ei vielä siitä huolehtinut, sillä usein näennäinen voitto koituu sitä varmemmaksi tappioksi. Entä jos tappiota ei tullutkaan? Kotka iskee kyntensä kiinni, ei päästä saalistansa, nujertaa sen eikä tyydy ennenkuin on hengen vienyt…

Taas Aimo tarttui airoihin, alkaen raivon voimalla soutaa.

— Minä matkustan Helsinkiin, matkustan huomispäivänä!

Vene törmäsi laituriin ja Aimo lähti astelemaan käytävää pitkin. Koivun alla pöydän ääressä hän näki äitinsä, joka lajitteli siemenjäännöksiä.

— Aimo!

— Tässä olen.

— Minun mielestäni meillä olisi paljo puhumista. Sydämeni on niin täynnä… sinä siunattu poikani, olen niin iloinen ja onnellinen…

— Äiti kulta!

— On ollut niinkuin taakkana omallatunnollani se Paavo Kotkan asia. Hän oli niin yksinäinen ja orpo raukka, eihän hänellä ollut mitään turvaa maailmassa. Aivan hän oli kuin oma poikani. Me sitte hänet kokonaan hylkäsimme Liljan tähden, emme enää edes kirjoittaneet hänelle, emme olisi tietäneet, vaikka hän olisi menehtynyt matkallensa. Kun kuulimme, että hän oli kotiin tullut, silloin minun oikein veti sydäntäni Helsinkiin. En sitte kuitenkaan saanut lähdetyksi — tuntui niin kummalliselta…

— Oi sinua, rakas hyvä äiti…

— Sinä ja Hertta tunnette hänet, olette nähneet, millainen hän nyt on. Tottahan olette käyttäytyneet hyvin häntä kohtaan? Tai mitä minä semmoista kysynkään, nyt kun tiedän että —

— Äiti, älä huolehdi. Me muistamme kyllä kenen lapsia olemme; ei
Paavolla pitäisi olla valittamista.

Äiti katsoi poikaansa vähän oudoksuen. Ääni kalskahti kovalta, aivan kuin jään helske sulamattomasta sydämestä. Ihmeellistä. Aimo oli kumminkin hyvin nuori, kun Liljan kohtalo ratkaistiin.

— Minä ajattelin, että hän sovittaisi välin ja ehjentäisi entisyyden — sinun morsiamesi, pieni suloinen Helmi…

Silloin se puhkesi Aimon sisimmästä:

— Mutta ei hän vielä olekaan morsiameni! En tiedä, tuleeko hän omakseni milloinkaan! Juuri Paavo Kotka on syynä siihen. Ellei hän olisi tullut sotkemaan, olisi Helmi nyt täällä ja kaikki hyvin!

— Kerro, Aimo, — sanoi äiti. Hänen äänensä vavahti, mutta se oli vastustamattoman hellä ja kutsuva.

Kuinka onkaan suloista sen, jolle vielä äidin sydän sykkii! Se syke voi avata lapsen sydämen, vahvimmallakin sinetillä suljetun. Aimo oli maailmalla oppinut itseänsä hillitsemään ja salaisuudessa taistelemaan taistelunsa. Nyt tuntui aivan kuin päivä olisi paistanut yli kaiken jäisen ja kätketyn ja lämmin tulva huuhtonut pois talven kirren. Sitä myöten kuin hän kertoi, suli katkeruus, ja toivo orasti kevätvihantana jälleen.

— Mitä sinä nyt neuvot, äiti?

— En ole heti selvillä. Sallitko minun keskustella isän kanssa?

— Isän? Etkö mieluummin puhuisi Hertalle, hän jo melkein tietääkin kaikki, ja Arvi myös…

— Isänkö yksin sulkisit ulkopuolelle?

— Niinkuin tahdot, äiti…

Se oli Aimon viimeinen vaikea voitto.

Mutta sitte tuntuikin, niinkuin vapautetun purosen, joka pääsee hyppimään yli kivien ja kantojen, meri kirkkaana edessään.