Mistä tulikaan tämä sydämen kevennys?
— — —
Aimo lähtee Helsinkiin ja pyytää Helmiä omaksensa. Se oli perheneuvottelun päätös.
Hän lähtee aamujunalla, viipyy perillä sen päivän ja yöjunalla palaa takaisin. Yhden vuorokauden poissaolosta ei kukaan voine moittia. Onhan naapuripitäjässä lääkäri.
— Mutta ellei Helmi tahdo?
— Poika parka, ole sitte mies ja kanna kohtalosi!
— Ei, sillä minä tiedän, että hän kuitenkin rakastaa minua!
— Kun tiedät, niin ole viisas valloittaja! Hätä keinon keksii, sanotaan. Tottahan rakkaus on yhtä kekseliäs.
Äiti oli istunut aivan vaiti. Hänellä oli oma ajatuksensa.
— Vieläkö sinä, Aimo, osaat rukoilla? — kysyi hän hiljaa, kun he yhdessä jäivät huoneeseen, toisten mentyä pois.
Aimo säpsähti. Äiti näytti syvästi murheelliselta.
— Osaan, — vastasi Aimo silloin. — Huonosti osaan, mutta äiti — auta sinä minua!
— Jumalan kiitos, lapseni!
— — —
Kohta on lähdettävä aamujunalle. Aimo seisoo äitinsä oven takana, sykkivin sydämin.
— Äiti!
Ovi avataan.
— Voitko tehdä suurensuuren uhrauksen?
— Kaikki mitä Jumala suo, sinun tähtesi.
— Viime yönä se ajatus ei jättänyt minua. Jos Helmi tuntisi Liljan kohtalon, näkisi hän vaaransa ja olisi pelastettu!
— Jos luulet parhaaksi, niin kerro. Ei se ole mikään uhraus minulle.
Tee se vaan hienotunteisesti äläkä aseta Paavoa liian synkkään valoon.
Kuka tietää, mitä hän on kärsinyt. Aimo poikani, meidän tulee oppia
antamaan anteeksi.
Aimon pää oli painunut alas äidin puhuessa.
— En sitä tarkoittanut… minä todella pyydän jotakin kallista.
Ajattelin, että Lilja itse puhuisi parhaiten…
— Hänen runonsa ja päiväkirjansa! Nekö veisit Helmille?
— Äiti, voisitko niitä käyttää arvokkaampaan tarkoitukseen?
Vanha rouva ei hetkeen vastannut. Sitte hän hitaasti kääntyi pois, meni huoneeseensa, avasi vanhan kaapin ja otti sen sisimmästä kätköstä sinikantisen vihkosen. Hän katseli sitä, ja kyynelet sumensivat hänen silmänsä.
— Aimo! — hän kutsui. — Tule. Ota siis, mitä pyysit. Minä rukoilin illalla ja pitkin yötäkin. Ehkä sinun ajatuksesi oli Jumalan vastaus.
— Niin minäkin olen ajatellut, — sanoi Aimo hiljaa.
— Tiedän, että isällä ei ole mitään tätä vastaan. Jumala olkoon kanssasi!
Aimo syleili äitiänsä ääneti, liikutetuin mielin.
Kun hän oli astunut pari askelta poispäin, kutsui äiti hänet takaisin. Ankara sisällinen taistelu ja mielenliikutus kuvastui hänen olennostansa.
— Jos tapaat Paavo Kotkan, anna hänenkin lukea ne runot!
— Äiti!
— Niin — Jumalan ääni käskee minun sydämessäni. Meidän Liljamme toivo varmaankin toteutuisi, jos teemme sen.
— Miksi Lilja siis ei näyttänyt hänelle runojansa jo silloin?
— Heillä oli vaan yksi ainoa ilta; sekin yllätti hänet ja loppui liian lyhyeen. Eihän hän sitä ennen meillekään mitään näyttänyt, hän oli niin arka ja kaino.
— Enimmät hän kirjoittikin vasta sairasvuoteella, — sanoi Aimo miettiväisenä.
— Nyt vasta tunnen, että olen maksanut velkamme Paavolle, — sanoi vanha rouva syvään huoahtaen. — Kaikki, kaikki Jumala johtaa…
— — —
Tuntia myöhemmin juna jyrytteli lähiasemalta Helsinkiä kohden, Aimo mukana. Sinikantinen vihko oli hänen seuralaisenansa. Kuinka rauhattomia ajatukset ovat, kuinka väkeviä kaukaisetkin muistot ja oman rinnan nuoret, tulvivat tunteet!
Se minkä hän hetken hehkussa ilman levottomuutta ja taistelua olisi Helmille sanonut keväisellä kävelyllä Alppilasta kotiin, se tuntui nyt vaikealta, ikäänkuin vastukset vuorenkorkuisina olisivat kohonneet.
Tuli sellainenkin kysymys: olenko minä kelvollinen Helmille? Minä voin kyllä astua hänen eteensä ja sanoa, jos vaaditaan: elämän kirjavassa vilinässä olen pysynyt raittiina ja puhtaana, vaikka se nuorelle lääkärikokelaalle monasti on vaikeampaa kun toiselle. Olen aina ollut vanhempieni kunnon poika, hyvä veli, toveri ja ystävä, hiukan suljettu tosin, mutta sydämessäni sitä lämmintunteisempi. Mikä antaisi paremmat takeet sille, jota lemmin koko rakkauteni voimalla? Miksei hän minusta saisi puolisoa, joka hänet on tekevä onnelliseksi?
Mitä, mitä minulta puuttuu? On aivan kuin minulla ei olisikaan mitään antamista, niinkuin odottaisin kaiken häneltä, olisin tyhjistä tyhjin ja kaipaavista kaipaavaisin!
Sitäkö minä kaipaan, mitä tiedän hänen omistavan?
Minäkin uskon jotain, menen vanhempaini kanssa joskus kirkkoonkin, rukoilen sydämessäni ja mietin paljon. Mutta ei se riitä. Minun henkeni elää omalla tavallaan, mutta minä olen nähnyt, että on olemassa toinenkin elämä, salaperäinen ja selittämätön. Lilja sen ensimmäisenä näytti minulle, ja nämä rivit, joita kädessäni kannan. Se on ihmeellistä. Hän astui läpi kuoleman porttien niin nuorena, toisen uhrina, jäi ilman kaikkea elämän kauneutta ja rikkautta, joka olisi odottanut — eikä hän sortunut, vaan voitti, ei tuominnut, vaan antoi anteeksi. Niin kerrotaan hänen tehneen, joka muinoin kuoli Golgatan ristillä. Lilja luki itsensä hänen opetuslapsiinsa, ja totisesti hän niihin kuului, jos joku. Mutta se ei ollut hänelle muinaisuutta ja oppia, se oli elävää todellisuutta. Hän ojensi kätensä sille samalle Jeesukselle ja sai voimaa, aivan kuin ystävän kosketuksesta… Nyt kun nämä rivit uudestaan luen, minä ymmärrän sen paremmin kuin silloin. Äitini on sittemmin täydentänyt, mitä Liljan tarina alotti, ja nyt viimeiseksi on sen eteeni tuonut hän, jota rakastan, Helmi, minun Helmini…
Ellei vaan olisi Paavali Kotkaa! Kun häntä ajattelen, purkaantuu aina, mitä ne toiset ovat rakentaneet…
Niin, minä en ole uskovainen, mutta Helmi on. Hän sanoi uskoansa ja elämäänsä heikoksi. Heikko tai vahva — se on kuitenkin todellisuus, jonka ulkopuolella minä olen. Kuinka minä siis löydän hänen sydämensä? Kuinka hän minun sydämeni löytää?
Jumala, sinä joka olet, sinua minä huudan! Enkö minäkin voisi saada sitä uutta, salattua elämää, enkö voisi kohdata Helmin sydäntä sinussa?
— — —
Juna saapui Helsinkiin. Aimo ajoi Hartikan kivimuurille. Ei hänellä ollut juuri mitään kantamista, mutta hän ei voinut kävellä, hänen täytyi päästä nopeammin.
Hartikan ikkunat valkeine, liehuvine uutimineen näyttivät niin asutuilta ja ystävällisiltä kaiken kaupunkilaisen kesäalastomuuden rinnalla. Vieressä, yllä ja alla osittain peitetyitä, osittain liidutuita tai aivan paljaina ammottavia ikkunoita. Sellaisia Toivionkin ikkunat olivat, ja kolkko, autio koko heidän asuntonsa.
Aimo soitti puhelimella kirurgiselle sairashuoneelle, kysyen neiti
Hartikkaa. — Kyllä — odottakaa — hän tulee kohta.
— Helmi!
— Kuka —?
— Etkö tunne, minä olen Aimo. Tulin äsken kaupunkiin, lähden illalla taas. Milloin saisin sinua tavata?
— Oi miten vahinko — juuri tänään! Meillä on tavallista kiireempi, tiedäthän — kesällä on monella vakinaisella virkalomaa. Minä sain kotona nukkua koko viime yön ja juuri vasta tulin tänne takaisin. En minä tänään enää voi päästä vapaaksi…
Aimo oli kuin lamaan lyöty. Siis koko matkako turha? — Minä jään huomiseksi! — välähti hänen mielessään. — Ehkä ei kukaan sairas odota. Ja jos odottaakin, olkoot, jääkööt… Eikö lääkärin onni ja elämä mitään merkitse?
En minä kuitenkaan kelvoton ole. Koska Aimo Lehtinen ennen tahallaan on pettänyt paikkansa? Ei, ei, sitte en minä milloinkaan Helmille kelpaisi, en olisi hänen arvoisensa…
— Saanko tulla sairashuoneelle sinua tapaamaan pikimältään? Minulla olisi vähän tuomisia sinulle…
— Tule, tervetultua! — Ääni oli iloinen, oikein säkenöivä.
Aimo soitti telefoonin kiinni hiukan keveämmällä ja toivokkaammalla mielellä. Ehkä matka kuitenkaan ei ollut aivan turha.
Suuressa käytävässä he tapasivat toisensa kiireen ja touhun lomassa.
Aimo sulki koko Helmin katseeseensa, kalpeat kasvot tummine silmineen, siniruutuisen puvun, valkoisen esiliinan ja päähineen — silmäyksen täyden suloutta ja armautta täällä surun ja kärsimyksien keskellä.
— Olethan sinä vähän laihtunut — mutta ihmeellistä, et ole sennäköinen kuin pelkäsin, olet eloisa ja kukoistava kuitenkin! Mistä se tulee?
— Jumala auttaa, — sanoi Helmi yksinkertaisesti.
— Tiedätkö, minkätähden olen täällä? Yksin ja ainoastaan sinun tähtesi. Hertta ja Arvi säikähyttivät minut niin, etten enää voinut kestää —
— Oi teitä hyviä, rakkaita ystäviä! Kuinka se on mahdollista? Ja nuoko ovat minulle myöskin, nuo kauniit, sinipunervat iiriskukat? Sinä Aimo, sinä tiedät, että äitini piti niistä…
— Minun äitini lähetti nämä, — sanoi Aimo.
— Nyt minun täytyy mennä — voitko odottaa? Tahtoisin kuulla niin paljon Hertasta ja kaikista… Oi sano äidillesi paljon, paljon kiitoksia ja kaikille terveisiä… Kiitos, Aimo, että tulit! En ymmärrä… sehän oli aivan, aivan liikaa ystävyyttä…
Poissa hän oli. Aimo seisoi siinä, sinikantinen vihko vielä povitaskussansa. Kaikki oli käynyt toisin kuin hän ajatteli.
Mikä ihmeellinen muutos oli Helmissä tapahtunut? Vai oliko se hetkellistä — oliko mahdollista, rohkeniko hän uskoa, että jälleennäkemisen ilo noin kirkasti hänet?
Ei Aimo voinut tässä seisoa huomiota herättämättä. Hän kulki ympäri sairashuonetta ja tervehti tuttujansa, mainiten lyhyeen, niinkuin sivumennen, että hän oli asioilla kaupungissa ja pistäytyi nyt tännekin. Puolen tunnin kierroksen jälkeen hän uudestaan pääsi Helmin läheisyyteen.
— Sano, viihdytkö täällä?
Helmin katse muuttui surunvoittoiseksi.
— Olen oppinut vähitellen. Ensin luulin nääntyväni, se oli äärettömän vaikeata.
— Sinä näytät iloiselta nyt.
— Tahdotko että kerron? Täällä käy nuoria naisia kesäisin jakamassa sairaille kukkia ja pieniä lehtisiä. Heti ensimmäisenä sunnuntaina eräs ohikulkiessaan katsoi minua ystävällisesti ja kysyi, tahtoisinko minäkin kukkasen. Samalla hän antoi kortin, johon oli painettu ainoastaan: "Jumala auttaa".
Aimo näytti kummastuneelta.
— Niin, näetkö, tiesinhän minä sen kyllä ennenkin. Ei sitä voi järjellä selittää, miksi joku sana joskus sattuu ihmeellisesti, aivan kuin saisi sen suoraan taivaasta. Nyt minä tiedän, että se on totta, Jumala on auttanut.
Aimosta tuntui siinä heidän puhuessaan, niinkuin Helmi olisi liidellyt hänestä kauvas, kauvas pois. Nuoren kotkan siivet olivat kasvaneet, hän oli nyt lentovalmis, Aimo tunsi sen — ja peräytyi.
Hän ei voinut tarjota vihkosta, joka oli hänen povellaan. Vielä vähemmin hän nyt voi pyytää Helmiä omaksensa. Juopaa hän oli aavistanut, sen laajuutta ei. Hän ei löytäisi Helmin sydäntä eikä Helmi hänen.
Niin se oli. Yhdessä ainoassa paikassa he voivat toisensa kohdata.
Hänen jalkainsa juuressa, "joka auttaa".
— Hyvästi nyt, Helmi, — sanoi Aimo ojentaen kätensä. — Syksyllä kohtaamme. En enää pelkää sinun puolestasi.
Miksi Aimo oli niin syvän vakava, kun hän sen sanoi? Kokonaan muuttunut oli hänen olentonsa. Helmi loi häneen kaikkein kirkkaimman katseensa ja sanoi herttaisesti ja lämpimästi:
— Kiitos, Aimo, vielä kerran. Niin, ei sinun tarvitsekaan pelätä — mutta kyllä minä syksyä odotan!
— Odotatko? — sanoi Aimo. Hän tunsi uuden toivon ja rohkeuden virtailevan sydämeensä. — Minä myös! Helmi, valmista meille iloinen kohtaaminen ja minulle kevät syksyn keskellä!
Hän kääntyi menemään, mutta palasi takaisin.
— Helmi, tahdotko rukoilla puolestani? — sanoi hän hiljaa, katsoen syvälle hänen silmiinsä.
Vastausta hän ei odottanut. Hän lähti kiireisin askelin ja taakseen katsomatta.
XI.
Liljan päiväkirja.
Syksy oli tullut.
Maalla siitä kertoivat punapuolukat metsissä, kellastuneet puut, sänkipellot ja savuavat riihet. Pääkaupungissa harvat ehtivät tarkkaamaan, että meri kohisi raskaammin tai että lentäviä lehtiä lakaistiin kokoon. Siellä syksy merkitsi vilkastunutta liikettä, koulujen avaamista ja kotiinpalanneita kesämuuttolaisia.
Helmillä oli ollut pieni loma heinäkuussa, ja Paavali Kotka oli asettanut omansa samaan aikaan. Silloin he yhdessä Riitta tädin kanssa olivat vuokranneet pari kalastajanhuonetta saaristosta. Aava, mahtava meri soitti ajanaikaisia säveliänsä siinä ympärillä. Suurenmoinen luonto puhui valtavasti sydämelle, joka oli väsynyt. Joka aamu ja ilta Paavali Kotka ammensi Helmille toista virvoitusta, johtaen häntä Jumalan sanan syvyyksiin. He istuivat kimaltelevalla rannalla tai kiipesivät rosokalliolle, horsmain ja katajien keskelle. Helmi ei sittemmin koskaan voinut unohtaa näitä ihmeellisiä jumalanpalveluksia kahdenkeskisessä hiljaisuudessa, meren ja tuulen suurten urkujen säestäessä. Ne antoivat hänelle uusia voimia ja uutta mielen kirkkautta. Paavali Kotkaan hänen sydämensä niinä hetkinä liittyi lujemmin kuin ennen milloinkaan.
Mutta sitte taas tuli entinen työ, valvonta ja uupumus. Henki lentää, ruumis vaipuu. Nuori kotka ei tietänyt, että salainen kaihon poltto uuvutti kovimmin. Silmä loisti rauhaa, mutta pää painui patjoille.
Juuri siihen aikaan "yläkerran" ystävät palasivat.
Nyt, kun Aimo näki Helmin, hän todellakin oli kalpea ja laiha. Kalvennut oli Aimokin. Hänen olentonsa kertoi syvistä sisäisistä taisteluista, ja hänen katseessaan asui ennen tuntematon vakavuus. Kumpikaan ei näyttänyt olevan sen "iloisen kohtaamisen" tunnelmassa, josta Aimo kesällä oli hyvästiksi puhunut.
Sinikantinen vihko oli Aimolla nytkin maalta mukanansa.
Eräänä iltana Hertta tuli Aimon huoneeseen, silmät kyynelissä.
— Kuinka kauvan sinä aiot tätä jatkaa? Mitä sinä oikein odotat?
— Hertta sisko, en minä sitä voi selittää.
— Olin äsken Helmin kanssa kävelemässä. Tiedätkö mitä hän sanoi? Näin:
"Olen liian väsynyt. Kaikkein suloisinta olisi päästä äitini luo."
Aimo säpsähtäen nosti päänsä käden varasta.
— Niin hän sanoi. Minä torumaan: "Olet nuori ja elämä on edessäsi. Kuinka sinä tuolla tavalla puhut?" Hän vastasi: "Ennen minä pelkäsin kuolemaa, mutta tänä kesänä taivas on tullut minua lähemmäksi. Nyt minä enemmän pelkään elämää".
Silloin Aimo nousi.
— Olet oikeassa, Hertta, tämä ei kelpaa!
— Ja tiedätkö: ensi yönä hän valvoo taas. Minä en ymmärrä, mitä ne kurssi-ihmiset ajattelevat, eikö heillä ole silmiä vai eikö ole sydäntä?
— Tietysti he ajattelevat: joka leikkiin on ruvennut, se leikin kestäköön. Jääköön joka jaksaa ja erotkoon ken ei jaksa; mutta täysi työ on tehtävä sen, joka työssä on.
— Kuinka sydämetöntä! Minä heille sanoisin sinun sijassasi —
— Enpä tiedä. Luulen että he ovat oikeassa.
— Mitä? — Hertta aivan hämmästyi.
— Jos minä toisia johtaisin, en minäkään sallisi tehtävistä tingittävän. Mitä hoitajia sellaisista tulisi?
— Mutta pitääkö Helmin siis nääntyä? — huudahti Hertta.
— Ei, hänen pitää erota!
Päättäväisesti hän veti laatikon auki, otti Liljan päiväkirjan, tempasi hattunsa ja sanoi:
— Hertta, nyt minä menen!
Ei hän mennyt tunnustamaan Helmille rakkauttansa. Ei hän myöskään tullut Kotkan syyttäjänä. Hän tuli varmana ja vakavana, mutta hänen olentonsa oli nöyrä ja hillitty, huolimatta sydämen levottomasta tuskasta.
— Helmi, varmaankin sinulla yövalvontasi aikana on joku vapaa hetki. Tulin tuomaan sinulle lukemista — vihkosen, jonka jo kauvan olen aikonut antaa. Nämä ovat Liljan, minun sisarvainajani runoja ja ajatuksia.
— Liljan!
— Niin, hänen, josta kerran sanoin sinulle muutaman sanan. Luulit silloin tuntevasi hänen valokuvansa —
— Se on enolla. Aimo, minä tiedän kaikki. Hän oli enon morsian.
— Paavo on kertonut —?
— On. Se oli haikea tarina. Minun on syvästi sääli heitä molempia…
Aimo tunsi tukilautojen vajoavan jalkojensa alta. Helmi tietää! Mitä siis nämä rivit enää hyödyttävät?
Niiden täytyy hyödyttää! Lilja itse puhuu toisin kielin kuin Paavali Kotka. Jumala on paneva voiman näihin sanoihin. Ah Jumala, pane se voima! Auta, auta — pelasta ristiverkosta nuori kotka, joka nääntyy!
— Niin, tahdotko lukea nämä lehdet?
— Oi kiitos, Aimo… Se on niin suuri rakkauden osotus — suuri luottamus, tarkoitan — minua aivan värisyttää…
— Hyvää yötä, Helmi. Ole nyt vahva! Sinähän tiedät… sinä sanoit itse, että Jumala auttaa…
— — —
Yön hiljaisuudessa, monien palvelusten lomassa, kutsujen ja käskyjen keskeyttämänä Helmi luki. Hän kulki kuin unessa, ympärillä toinen maailma, sisäisessä näkemyksessä toinen.
Soi — soi — taas lakkaamattomia säveleitä… Ken voisi kertoa, mitä ne soivat?
— — —
"Sydämeni kirja."
Mitä minä nyt tähän kirjoittaisin? Sydämeni on levoton, oikkuisa, surullinen ja onnellinen. Yhtaikaa paistaa päivä, sataa ja tuulee. Minun täytyy kirjoittaa! Tämä vihkonen ei kielittele, — eihän?
Oikeastaan arvelen, että minun tulisi kirjoittaa siitä, siitä uudesta, suuresta ja ihmeellisestä, joka nyt täyttää koko olentoni. Mutta Herrani, sinähän tiedät sen, ja minäkin tiedän. Eikä se tuota minulle rauhattomuutta, sehän juuri on minun rauhani. Se on syvää ja kirkasta niinkuin ihana meri. En tiedä kuinka se tapahtui. Melkein kuin lapsi illalla pimeässä pelkää, ristii kätensä ja nukkuu rukoukseen — ja kas, yö kuluu niin äkkiä, että jo samassa, kun silmänsä avaa, onkin aamu ja kirkas auringonpaiste…
En osaa siitä kertoa enkä uskalla. Tuntuu kuin pistäisin käteni kirkkaaseen veteen, sekottaisin pohjan ja samentaisin sen taitamattomuudellani. En ole siitä kenenkään kanssa puhunut, en hänenkään, jolta vielä elävämmin kuin omalta, rakkaalta äidiltäni opin pimeätä pelkäämään ja panemaan käteni ristiin… Kaikkein vähimmän hänen kanssansa! Oi kuinka minun on ihmeellinen olla. Luulen kuulleeni joskus, että merenkin vesi voi syvyyksissä olla ihan tyyni, vaikka pinta kuohuu ja kuplailee. Minullakin on sydämeni syvyydessä taivas, mutta pinnalla kaikki ne levottomat tunteet, joiden nostajana on hän, hän, hän!
Mä toivon enkä toivo, en tiedä mitä tahtoisin, mä vuoroin häntä pelkään, ja lemmin kuitenkin. Mä kuljen häntä kartellen ja vuotan häntä kaihoten… Oi sydän, sydän nuori, sua käsittäisi ken?
Olin lapsi vielä, ehkä kahdentoista tai neljäntoista vuotias, kun luin sadun paimentytöstä ja kultakutri ritarista, joka tuli kuten keväinen säde kukkasen luo ja nouti hänet armaaksensa. Silloin minä Lehtolan kalliolla istuin ja haaveilin…
Mä istuin rannan paadella armaasta unelmoiden, näin sinisilmät kaunihit ja kiillon kiharoiden…
Niin, se oli silloin!
Ne haihtuivat, ja edessäin nyt vain on muoto vakaa, on katse varma, vilpitön, mi jalon miehen takaa.
Mä kukkasesta haaveilin
ja kevätsätehistään;
nyt tuntehille sydämein
en kuvaa löydä mistään.
Uneksin päivät täyttyvän
vain lemmen nautinnoilla;
nyt pyydän työtä uutteraa
Jumalan vainioilla.
Eloni mietin antaaksein mä armahalle yksin; nyt kaikki, kaikki Herralle kanssansa käsityksin!
Isä sanoo häntä jöröksi ja äiti haaveilijaksi ja Aimo ja Hertta eivät pidä hänestä ollenkaan. Toiset tytötkään eivät pidä, kun hän ei tanssi ja puhuu aina vakavia asioita. Jospa he tietäisivät!
Muut kun mustaavat sinua, mulle muotos valkeneepi, muut kun puutteistas puhuvat, ehommaksi elvyt mulle. Kaunihina, kirkkahana, ylväsnä ylitse kaiken näen nousevan kuvasi, tahi väistyvän välehen, katehilta kaikkoavan helmenä heleimpänä syvälle sydämeheni.
Juuri siitä minä pidän, mitä he halveksivat, juuri sillä hän on voittanut sydämeni! Sillä siinä me yhdistymme. Kukaan ei näe, kukaan ei tiedä. Se on kätketty ala, mutta se on pyhä ja suloinen. Oi, kuinka rakas hän on minulle juuri sellaisena kuin hän on!
Rakastaako hän minua? Vai eikö rakasta? Hyvä Jumala — enhän minä ennen ole sitä näin oikein ajatellut…
Hän on ollut hyvin kummallinen minua kohtaan. Minä olen itkenyt koko pitkän illan. En tiedä millään häntä loukanneeni, mutta aamulla hän ei katsonut ikkunaan, ja nyt, kun menimme kirkkoon, hän ei tullut kanssani, vaan lähti yksin toista tietä, ihan turhaan. Ei, kyllä se on varma, että hän ei rakasta minua.
Mä tunnen sen suuren tuntehen, se rintani valtaa ja täyttää, sen liekki nousevi leimuten, ja uudelta maailma näyttää.
Mun riemuni, onneni, kaikkeni vain yksi on ainokainen. Ah, miks hänen täytyvi olla myös mun tuskani polttavainen?
*
Mä antaisin sulle kaikki, mitä talletin aarteenain, ne kainot, kätketyt tunteet, jotka nähnyt on taivas vain,
Mä antaisin sulle lemmen
niin suuren ja hehkuvan,
sua seuraisin minne tahdot,
vaikk' äärihin maailman!
Kun ulkona pilviä nousis,
kotilietemme kirkas ois,
ja myrsky jos ylläsi riehuis,
sen lempeni loihtisi pois.
Minä jakaisin riemusi, murhees,
sun työsi ja toimintas,
ja taistelut, uhraukset,
kaikk' kestäisin rinnallas.
Sano, etkö sä tiedä, armas, etkö ymmärrä tunteitain? Vai etkö sä lahjasta huoli, min saisit sä ainoa vain?
*
Mä vastausta pyyntöihin en saanut muuta kuin: sä tyydy Herran tahtohon, hän kuninkaasi, isäs on! Ja hän ei sitä tahtonut, ja siksi —
Ei, en voi kirjoittaa sitä sanaa, sillä se ei ole totta. En ole alistunut. Enkä sitäkään voi lopullisesti uskoa, että se olisi Jumalan tahto!
Mä tahdoin hänet unhottaa, mut en mä voinutkaan, pois pyyhin kuvan kallihin, ja kirkastui se vaan.
Niin oli minun lempeni
kuin liljan kukkanen:
mä varren poikki katkaisin,
se nousi jällehen.
Ja kevätpäivä paistaa nyt, ja oksat silmikoi, ja liljan kukka kehkiää — en estää voi, en voi!
*
Jos tietäisit, jos tietäisit sua kuinka kaihoan, et silloin hetkeä viipyä vois, sinut illan tuuli mun luokseni tois, jos tietäisit sua kuinka kaihoan!
Tämä on ihmeellinen aika. Se on kuitenkin tapahtunut, se sanomaton, se odottamaton! Ei hän ole huuliansa avannut, mutta minä näen sen hänen silmistänsä. Olen onnellinen — oi en löydä sanoja, kaikki on niin suloista ja ihmeellistä…
Kuinka voi yhtäkkiä pimein yö vaihtua kirkkaimmaksi valoksi?
Jeesuksen jalkain juuressa se on tapahtunut. Oi minun siunattu, armollinen Vapahtajani, sinä jota saan suurimmasta ja kalleimmasta kiittää, sinä vielä tämänkin olet minulle lahjoittanut!
— — —
Hän puhuu sellaista, joka pelottaa minua. Kieltäytymisestä ja uhrautumisesta, lähdöstä Ameriikkaan, kotimaan ja kaikkien rakkaitten jättämisestä Jeesuksen tähden. Tarkoittaako hän täyttä totta — en ymmärrä…
Kerran minä kirjoitin sellaiset sanat:
Sua seuraisin minne tahdot,
vaikk' äärihin maailman…
En minä silloin ajatellut juuri mitään. Mutta olisiko se ollut aavistus? Jos hän ja minä kuulumme yhteen, silloinhan minäkin —
Ei, mahdotonta se on!
"Vilukukkanen, pohjolan lapsi, voitko lähteä lännempään? Mä hellästi juuresi nostan, vien laaksohon lämpimään."
Vilukukkanen valkea pelkää
ja kuiskivi kuitenkin:
"Vie minnekkä tahdot, armain,
sua kuolohon seuraisin!"
Oi kuinka se koskee, riistää…
Vilukukkanen loistaa vaan.
Niin kuuma on paahde päivän…
Hän on autuas tuskassaan.
Ei juurtunut pohjolan kukka,
pään kallisti, kuihtui pois,
vaan kohtaloaan ei koskaan
elon auvohon vaihtanut ois…
Sekö olisi minunkin osani? Oi, silloin minä riemuitsisin kuten vilukukkanen, minun valkea lempikukkani!
— — —
Ei katkeria kaihon ajatuksia. Jumalan nimessä iloista rohkeutta!
Tule, antaos kätesi, armahain, niin lähdemme matkalle rinnakkain, ja kolmaskin kanssamme kulkee. Tule, seurassa ystävän taivaisen on retkemme varma ja turvainen, hän meidät suojaansa sulkee.
Tule taistohon, työhön ja toimintaan, tule lemmenkukkien poimintaan, tule oudoille, pitkille teille! En kanssasi pelkää — tullos vain! Me lähdemme rinnoin riemukkain, valo taivahan loistaa meille.
Istun ikkunan ääressä. Kuun hohde paistaa pöydälleni. En näe rivejä, mutta kynä kulkee. Poskeni polttavat.
Mun sydämeni, hiljaa… mitähän sykintäsi outoja kertoo? Sen tiedänpä, tiedän!
Paperi on valkoinen, kylmä ja mykkä. Minun täytyy kertoa jollekin, joka elää, muuten rintani riemu pakahduttaa minut!
Nukkuvatko linnut kaikki? Niin herätkää, herätkää ja kuulkaa!
On juhla, on riemu, on onni!
Nyt taivas loistaa
ja välkkyvi vuoret,
hääkukkihin puhkee
jo niityt nuoret,
ja valkeina tuomet ne viittaa,
ne viittaa —
kuin morsiansiskoset mulle
ne häihin viittaa.
On juhla, on riemu, on onni!
Sen kuiskasi äsken
hän lehdossa juuri,
ja silloin se puhkes,
mun suveni suuri!
Nyt se omanani on
mitä vuotin — — mihin luotin — —
Oi linnut, mä laulan, nyt kuulkaa:
Mua lempivi armain!
Mua lempii!
Luulen, että olen riemusta sairas. Isä ja äiti ja lääkäri luulevat minun kylmettyneen, mutta en minä ole kylmettynyt. Lääkäri sanoo minua hyvin heikoksi, mutta hän ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua. Eivät he kukaan aavista, että tällaisen nuoren tyttösen sydämessä tunteiden aallot voivat käydä niin korkeina, niin korkeina… että ne aivan yrittävät murskata, kuten pienen lastulaivan.
Oi hän, hän, minun armaani, ainoani! Kuinka voin elää näkemättä häntä koko tämän päivän? Ja ehkä vielä huomennakin ja ylihuomenna! Lääkäri, se vanhapoika, joka ei mitään tiedä rakkaudesta, hän määrää minut vuoteessa makaamaan.
Menköötpä sitte nämä muutamat päivät. Vanhapoika raukka, kuinka minun on häntä sääli! Päivä päivältä hän menee tyhjään kotiinsa, äreän talousmamsellin luo… ja minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin, toivon, riemun, kevään niin kirkkaan, että silmä huikenee ja sydän sylkähtää ylivuotavasta onnesta…
Olen nukkunut… Oisiko kaikki siis unten houretta vain? Kenties ei kenkään multa ole ryöstänyt armastain?
— — Oi ihaninta iltaa,
ja väikettä uinuvan veen,
ja kirkasta kuudansiltaa,
kevät-yötäni muistoineen!
Hän, hän oli luonani silloin,
sydänlempensä kuiskasi hän…
Ja nyt — oi kohta hän saapuu
luo vuottavan ystävän! — —
Olen nukkunut… liian kauvan!
Mikä polttavi poskellain?
Mitä tahdot, katkera kyynel?
Sano, missä on armahain?
Ei… vaiti… sen kyllä tiedän…
mä valvon… se totta on:
Hän on poissa — ja mulle on jäänyt
vain kaipaus pohjaton!
Onko nyt kesä? Ei ole. Syksy, pimeä, toivoton, iloton. Suljen silmäni. Näen sisäisiä näkyjä, sellaisia joita näkee kuumehoureissa murtunut, epätoivoinen sielu.
On ilta synkkä, tulet taivahan sammui, rajuna myrsky syyspuiden oksia tempoo. Jo hiillos hiipui, sysimusta yö mun ympäröi.
Liekki vain rinnassain sammua ei se voi. Kerran heitti hän sen sakenen, leimuhun hän lietsoi tuntehen, lähti pois ja jätti vaalimatta tulen tummaisen…
Säikyn säkeneitä, itken kyyneleitä katkeraan… ei lienny liekki kuitenkaan: virkoaa, leimahtaa, vallan saa — ja muistot mennehet nousee uudestaan.
Silloin kevät armas kukki, silloin lehdon linnut lauloi, silloin syttyi nuori lempi… Ruusut kaikki kuihtui pois, linnut vaikeni — lempi jäi — Pilvet loi varjojaan, myrskyt sai riehumaan, ja kesän onni sammui syksyn kyyneliin.
Lempi vain rinnassain sammua ei se voi. Kerran heitti hän sen sakenen, leimuhun hän lietsoi tuntehen, lähti pois ja jätti säälimättä tuskan tummaisen…
Tutkin pilven teitä, viihdän kyyneleitä kuivumaan… ei lienny kaiho kuitenkaan: virkoaa, leimahtaa, vallan saa, ja muistot menneet nousevat uudestaan. Ainiaan uudestaan syys itkee päivänpaistettaan.
*
Oi salli mun sulkea silmäni ja uinua hetkinen vain, niin hetken sen armahan ainoan kevätmorsian olla sain.
Kevät ei tule konsaan, konsaan ei
mulle auvoa antamaan.
Kun halla sen toivehet kerran vei,
se nyt kukkivi haaveissa vaan.
Hänen kirjeensä! Olen itkenyt sydämeni sulaksi, itkenyt hänen kanssansa. En voi selittää tunteitani — ne ovat taas kuin meren aallot, ihmeellisessä liikkeessä. Hän on minua lähellä, niin lähellä kuin oman sydämeni sykähdys…
Kuin valonsädevyö siltana kantaa, kuin veden läikky lyö kaukaista rantaa, kuni pääskynen lentää kotilehtoon, tuulonen entää yli merten ja maiden, sanat saattaen yhteen idän ja lännen, aamun ja ehtoon —
niinpä sillat ne käy, estehet vaipuu, siivet kantaa pois kauvas määrähän varmaan: sydänten sillat, viestit kaihotun armaan, siipyet lemmen kaipuun!
*
Mun ainoani!
Hetken, hetken lyhyen vain
vasten rintaasi levätä sain,
pyhä suudelma, muisto hellä,
käen kukahdus keväimellä —
oi ainoani!
Sä armahin,
tulit ja lähdit, erkani tiet,
lempeä pyysit, lempeni viet;
tunnen polttavat kyynelesi,
omakin särkyi sydämesi —
ja kuitenkin —
Mutta kyynelten alta minä alan nähdä Jumalan lempeät silmät, hänen isänrakkautensa. Olen saanut äidiltäni suurta lohdutusta. Hän ymmärtää minua syvemmin ja paremmin kuin olisin voinut koskaan aavistaa. Ja kuitenkin on niin kuin hän sanoo kirjeessänsä: Jumala yksin voi auttaa!
Oi kallis, kallis sä ystäväin,
hohtava tähti mun retkelläin,
oi tähti mun retkelläin!
Sä sammuit helmahan auringon —
taivahan tahto se raskas on…
taivahan tahto näinkö raskas,
näin raskas on?
Sua menneistä kiitän
ja muistosi liitän
nyt unteni aarteihin armaimpiin.
Hetkisen vain
sen valohon luoda silmäni sain,
silloin jo pois
tähteni multa riistettiin.
Vaan ethän sammunut kuitenkaan,
sydämeeni jäit sä yhä loistamaan,
jäit viitaksi kirkkausmaan.
Sä kutsut helmahan auringon —
taivahan tahto — näinkö mulle
se parhain on?
Taivahan tahto parhain,
aina se parhain on.
*
Hän oli niin kallis mun syämmellein, hän oli mun armaani, ainoisein, vaan Herra otti hänet multa.
Mä oisin kanssansa kulkenut,
elon taistot uljasna taistellut,
vaan Herra otti hänet multa.
Mä oisin vaipunut rinnoilleen
ja laulanut huolensa unheeseen,
vaan Herra otti hänet multa.
Nyt hiljaa, hiljaa sydämeni oi…
Oma viihdytyslauluni sulle nyt soi,
kun Herra otti hänet multa.
Sydän kärsivä, kiittäös Jumalaa,
hän taivasta varten kasvattaa,
siks otti hän armaani multa.
*
Oi, kerran nämä kyynelet mun kruunussani kun helmet suuret, loistoiset säteillen salamoi. Mä tiedän sen, siks kyynelsilmin hymyilen.
Ja kerran huokaukset nää mun harpussani niin ihanasti väräjää, kun uusi virsi soi. Siks huoaten jo hiljaa kuiskaan kiitoksen.
Muistan näinä aikoina usein pientä runoa, jonka olen lukenut. Se ilahduttaa minua ihmeellisesti. Ehkä tämä ei olekaan lopullista, ehkä kaikki, kaikki vielä kääntyy…
"Äl' usko, että tottumaton käsi
syvyydet synkät voisi pohjata!
Jos toivot tuskan liekin lientäväsi,
sun itse täytyy tulta tuntea.
Muita pystyt auttamaan
kärsimyksen hinnoin vaan;
perämiesnä purtta viet,
jos sä itse tiedät tiet;
oppahaksi toisien
kypsyt kautta kyynelten."
*
Miksikä pilvet
taivaalla kulkee?
miksikä sulkee
murheet ja kyynelet
tomun lapsien tien?
Pilvet ne kaartaa,
pilvet ne kulkee,
kastetta itkevät
yli harmajan maan.
Murheet ne saartaa,
tuskat tien sulkee —
oi tunnen miksi,
ja levon, lohdun saan.
Pilvi kun itkee,
vertyvi maa,
niin kyynel murheen
myös viljan kalliin
voi kasvattaa.
Se viljan kalliin
voi kasvattaa!
Sua Herra kiitän
kyynelten tiellä,
en sorru siellä,
se uuden voiman
ja valon sieluuni loi.
Sain lahjan siellä
kyynelten tiellä:
ken itse kärsi,
myös muita auttaa hän voi.
Sua Herra kiitän,
sua Herra kiitän,
ja kerran luonas
se kiitos kirkkaammin soi!
Olen väsynyt taisteluista ja murheista, mutta sielussani on rauha. Nyt minä sen ymmärrän. Ei se ollut Jumalan tahto, se oli hänen oma tahtonsa! Sillä kuinka Jumala olisi tahtonut murtaa hänen sydämensä ja surmata minut? Minä olen kuoleva, minä tiedän sen nyt. En saanutkaan sitä kärsimyksen hedelmää, joka viime aikoina valoi toivoa ja lohdutusta mieleeni. En saanut olla avuksi enkä hyödyksi kellekään. Mutta minä lepään Jumalan isänsydämellä, ja siinä on hyvä olla. Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi, erehdyksetkin, omat ja muiden. Hän lähti pyhässä haaveinnostuksessa. Miksi Jumala ei olisi voinut häntä täällä käyttää? Tai jos se oli Jumalan kutsumus, eikö hän olisi voinut vahvistaa minua? Sitä minä yhä uneksin, että olisin tullut terveeksi ja vahvistunut, ja sitte hän jonakin odottamattomana, ihanana hetkenä olisi seisonut vieressäni ja tullut minua noutamaan… Ah ei, ei se ollut suotu! Mutta Jumala oli alusta toisin tarkoittanut. Me kuuluimme yhteen, ei muu kuin kuolema olisi saanut meitä erottaa. Oi, mielelläni olisin kuollut Jumalan asian tähden hänen rinnallansa! Nyt minä kuitenkin kuolen, eikä siitä ole mitään hyötyä. Hän on yksin, minä olen yksin, suru on vienyt voimani — oi armaani, mitä, mitä sinä teit minulle? Miksi omin käsin onnemme surmasit?
Välähdys tummaan ilmahan kerran piirtyy, väräjävi, hohtaa, sammuvi, siirtyy —
Tuulonen vain: hetken humajavi lehdikoissa; mistä? minne? tullut — poissa —
Elämämme, oi — Murhetta paljon, riemuja hetki, sitte kauvas kiitävä retki — Lyhyt, suloinen, hyvästi!
— — Sammunut tuike syttyvi päivänä uudestaan, nukkunut tuuli herää voiman myrskynä laulamaan.
Pääsky uupunut
oksalle painoi pienosen pään,
kotka mahtava
siipensä nostaa riemulla liitämään — —
Oi minun Kotkani, tiedätkö, minustakin tulee kotka! Nyt jo kuulen siipien suhinan. En sinua syytä, en tuomitse, oi armas, älä pelkää. Jeesuksen jalkain juureen minä vaivun, pyydän että hän ottaisi armossa vastaan minun henkeni ja sinun uhrisi oman kuolemansa tähden…
Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä armas — älä anna sen painaa itseäsi epätoivoon! En minäkään sure nyt enää. Katso, ehkä en olekaan elänyt turhaan. Ehkä nämä rivitkin voivat palvella. Nehän ovat sydänverelläni kirjoitetut…
Ja sitte paras ja viimeinen lohdutus: Hän on hyvä, hän joka on mahdollinen saamaan kunnian ja kiitoksen ja ylistyksen! Minä uskon, minä tiedän: Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden! Oi kuinka olen onnellinen, että minun tähteni ei yhtään helmeä ole puuttuva sinun kruunustasi! — — —
XII.
Syväin vetten pauhinassa.
Oli puoliyö, kun Helmi oli lukenut loppuun. Silloin taistelu alkoi täydellä todella.
"Sinun virtasi pauhaavat kovin; yksi syvyys pauhaa siellä, toinen täällä. Kaikki sinun vesilaineesi ja aaltosi käyvät minun ylitseni…"
Ensin Helmi ajatteli ainoastaan enoa ja Liljaa. Heidän kohtalonsa valtasi kokonaan hänen sydämensä. Se esiintyi hänelle nyt uutena ja selvänä, kuin kirkkaitten salamain valossa. Nyt hän ymmärsi kaikki: enon sanat elämän erämaasta ja toiveitten hautakummuista, hänen kuumekauhunsa Ameriikkaa vastaan, hänen totisen katseensa ja sydämensä kätketyn murheen, hänen yksinäisen uskollisuutensa ensimmäiselle ja ainoalle lemmelleen. Senkin Helmi ymmärsi, mikä hänelle oli haikeinta ollut, — hän saattoi käsittää Aimon ankarat sanat miehestä, "joka rakasti Liljaa, jos rakkaus on julmuutta, ja seurasi Kristusta, jos rakkauden irvikuva on Kristus." Ja Hertta sanoi, että papit ovat olevinansa… Kotka-enon tähden hän oli väärän ja ankaran tuomion langettanut. — Helmi oli yhtäkkiä siirretty ikäänkuin uuteen kohtaan, mistä hän asioita katseli. Se merkitsi täyttä mullistusta ja kumousta, kaiken käsittämistä toiselta kannalta, hämärien tunteitten ja epämääräisten aavistusten selkenemistä ennen odottamattomaan muotoon — aivan kuin joku saisi avaimen, joka avaa monta ovea yhtaikaa, kaikkien rakkaitten sydänten ovet. Tuli muistoja, tuli pikku piirteitä, tuli yksityistapauksia, jotka löysivät oman luonnollisen paikkansa, kuten helmet nauhassa. Helmi oli yhdellä heitolla joutunut ympyrän ulkopuolelta sisäpuolelle, kehän yli, jopa keskipisteeseen. Hän näki ja tiesi, mitä eno ei vielä tietänyt, ja toisaalta senkin, mistä Aimolla ja Hertalla ei ollut aavistusta. Hän tunsi pitelevänsä käsissään paljon lankoja, kultalankoja, hopealankoja, mustia ja harmaita lankoja… ja hänestä tuntui kuin tarjottaisiin hänelle korkeata kutsumusta: niiden kaikkien suorimista ja yhdistämistä, särkyneen ehjentämistä, siltojen rakentamista sydänten välille. Hänen päätään huimasi. Aallot tulvivat niin, että hän tuskin jaksoi pystyssä seisoa, silmällä tähdäten, minne oli määrä. Hänen oli vaan sääli, äärettömän sääli enoa ja Liljaa, enoa melkein vielä enemmän…
Eno, eno raukka! Kuinka hän ei ymmärtänyt Jumalan suurta laupeutta, Jumalan päivänpaistetta elämässänsä? Rakas isä tarjoaa kaunista, kirkasta tietä, ja lapsi vaan rukoilee vaikeata, sitä parempi, mitä vaikeampaa! Vihdoin isä suostuu, sydän hellänä ja murheisena. "Mene siis, ymmärtämätön lapseni! Mutta en minä sinua yksin lähetä, tulen kanssasi, seuraan sinua silmilläni, muuten sorrut. Ja lopulta minä kaikki parhaaksi käännän." Lapsi lähtee, kestää ja kärsii, kasvaen sankariksi, suureksi ja ihanaksi. Mutta hän on kuin ne sotasankarit, joiden vaununpyöriin ruhjoutuu, ken tielle sattuu. Nuori Lilja oli uhreista ensimmäinen. Ja kuitenkin — onnellinen hän! Hän ei kironnut kuolemansa tuottajaa, hän näki syvemmälle sankarinsa sydämeen, hän oli suuri ja ihana hänkin, suuri rakkaudessa ja uskossa, taistelussa ja voitossa!
Uhreista ensimmäinen… Kuka siis on oleva toinen? Minäkö? Minä, Helmi?
Se ajatus sysäsi syrjään kaikki muut. Se tuli uutena, yllättävänä. Helmi pysähtyi, Helmi hämmästyi, mutta kun se kerran oli tullut, ei hän enää päässyt siitä irti. Johdonmukaisuuden voimalla se ahdisti häntä.
— Sitäkö Aimo tarkoitti varoituksellansa? Senkötähden hän nämä lehdet käsiini toi?
Aimo ei ole uskovainen, Aimo ei ymmärrä Kotkaa, hän on puhunut kovia ja vääriä sanoja. Hertta ymmärtää häntä vieläkin vähemmän, hän näkee vain pinnan ja tuomitsee arvostelematta. Tosin Aimo on ollut hyvä enolle… ehkä minun tähteni… ja Hertta toi hänelle kolme kaunista rauhan ruusua, Aimon tumman ruusun, oman heleänsä ja Liljan lumivalkoisen… Nyt minä senkin ymmärrän! Minun ystävä rakkaani, molemmat rakkaat ystävät, te tarkoitatte parasta. Mutta minähän en tässä voi teitä seurata, minähän seuraan Karitsaa, mihin hän menee, — minähän —
"— — olen antanut ihmisen taluttaa itseäni, kuvitellen että Kristus minua talutti — —"
Niin sanoi Aimo!
Voi meitä, jotka olemme rajan yli astuneet — kuinka sokeita mekin usein olemme — ja kuinka varmoja! Ehkä he sieltä toiselta puolelta näkevät joskus selvemmin… esimerkiksi meidän erehdyksiämme… ja kuka tietää, minä hetkenä hekin astuvat yli rajan…
Mitä on merkinnyt näinä aikoina Aimon katse, niin syvä ja vakava? Ja sanat, jotka hän kuiskasi: "Helmi, tahdotko rukoilla puolestani?"
Helmi kätki kasvonsa käsiinsä. Aaltojen pauhina kuului yhä kovemmin.
"Yksi syvyys siellä, toinen täällä." Herra, mitä on tästä tuleva?
Eikö Isä ollut hänellekin osottanut päivänpaisteista armon tietä, ihanaa kuin niityn kukkainen polku? Eikö "laulava tähti" viitannut hänen askeleitansa? Eikö siellä odottanut sävelten suloinen maailma, Luojan lahja, onnen rikkaus?
— Eihän se muille olisi ehdoton onni. Nämä tytöt täällä ympärilläni, tuo Liisi, joka juuri kulkee oven ohi, tuo Laina, joka tänäkin yönä varmaan on joka vapaan hetkensä lukenut lääkärikirjoja — he eivät vaihtaisi tätä osaansa mihinkään toiseen, he kiusaantuisivat pianon ääressä niinkuin minä täällä olen kärsinyt ja kiusaantunut. Miksi niin? Koska he ovat sulotuoksuisia suon kukkia, mutta minä olen niityn kukka… tai lintu, kotka, niinkuin minä kerran olen uneksinut. Jumala on antanut kullekin määrätyn paikan. Saammeko rankaisematta tehdä Luojan suunnitelmalle väkivaltaa? Emmekö tule onnettomiksi silloin? Omassa oikeassa osassamme me olemme onnelliset, olkoon se ulkonaisesti katsoen valoa tai pimeyttä; sillä mitä Isä on meille valmistanut, se on valoa, aina, aina… yönkin varjojen keskellä, itse kuolemassakin!
Mutta minähän tulin tänne, ollakseni Herran työssä kokonaan, antaakseni koko elämäni hänelle. Enhän kevytmielisesti tullut. Jos se on totta, mikä nyt sydämessäni liikkuu, jos kaikki ponnistukseni ja uhraukseni ovat olleet pelkkää suurta erehdystä… ovatko ne sitte menneet kokonaan hukkaan? Oi Herra, sehän olisi liian haikeata! Julmaa se olisi! Annatko todellakin lastesi erehtyä, kun he rehellisesti tahtoisivat sinun oikeata tietäsi kulkea?
"Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi." Ja kuinka Lilja kirjoitti? "Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden!"
Oi Jumala, en minä mitään helmiä pyydä, minä pyydän vaan armoa, selvyyttä, lohdutusta…
Pieni kello soi. Helmi tempautui ajatuksistansa, rientäen yksityishuoneeseen, missä muuan vanha rouva makasi. Ystävällisesti palvellen Helmi auttoi häntä, ojensi juomaa ja korjasi käärettä. Vanhus oli maannut sairaalassa koko kesän. Hän oli keväällä kaatunut ja loukkaantunut, eikä vanha ruumis jaksanut niin pian toipua entiselleen.
— Kiitos, neiti, — sanoi hän herttaisesti, kärsivällinen hymy huulillansa. — Te olette minun pikku päivänsäteeni täällä.
— Minäkö? Oi, enhän minä mitään —
— Kyllä minä ymmärrän. Te tarkoitatte, ettette ole mitään erityistä puhunut ettekä tehnyt. Katsokaa, ei se siitä riipu. Muutamien kasvot loistavat — se tulee taivaasta. Kiitos, rakas pikku neiti — kas noin, nyt minä taas koetan nukkua.
Niin — se taru ihmisistä, joiden kasvot hohtivat, koska Jeesus pimeydessä oli puhutellut heitä! Oliko mahdollista — oliko totta, että sama hohde, joka äidin kasvot oli kirkastanut — ja nuoren Liljan hänen elämänsä viime aikoina — että se nyt säteili Helmistä myös?
— Kiitos, minun Herrani! Nyt minä tiedän, että en ole turhaan kärsinyt. Sinä sallit minun käydä tätä tietä, jotta saisin osakseni "pimeän syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Oi Herra, minä ymmärrän laupeutesi suuruuden ja hyvän, ihmeellisen johdatuksesi! "Sydämeni riemuitsee, kun niin mielelläsi autat." Minun Herrani, kiitos ja ylistys, ijankaikkinen ylistys sinulle!
Minä saan siis lähteä täältä. Nyt kun valo heijastuu, yli öisen taipaleeni, kun näen, että se on ollut vaan siunattu välitie — nyt minä saan lähteä! —
Helmin se valtasi ensi hetkessä välittömänä riemun huumauksena. Väsymys oli kuin pyyhkäisty pois. Kuinka, kuinka hän vielä äskettäin oli kuolemankaihoisena kulkenut?
Tuntui kuin rautalankoja olisi katkeillut, taivas avartunut ja elämä auennut kutsuvampana, täyteläisempänä, rikkaampana kuin ennen milloinkaan. Sama elämä se oli — mutta sen valaistus oli toinen, tuhat vertaa ihanampi entistänsä.
— — Nyt uusi on sillä kirkkaus, mun suuren päiväni heijastus — —!
— Säveleet, soikaa, soikaa! Oi kulu ja riennä, yö! Missä on soittimeni? Kun pääsen kotiin, en tahdo nukkua. Minä soitan, soitan pelkäämättä ja selvällä päivällä, soitan, että jokainen kuulee, miltä kotkalle tuntuu avara ilma ja vapaus!
Vapaa, vapaa! Oi Jumalani — se miltei tukahduttaa… Ei — mutta se on riemua niin suurta, että se ei rintaani mahdu, sen täytyy kajahtaa, sen täytyy päästä ilmoille…
Sinä Aimo, sinulle tahtoisin soittaa, sinä joka tulit kuin pelastaja, Jumalan lähettiläs, minun vankilani ristikot särkemään! Sinä minun rakastettuni — nyt olet taistellut täyden oikeuden minuun. Minä olen sinun, minä hetkenä tuletkin!
Viritä kaunis viulusi — säestäjä on valmis. Kuinka me soitamme — suurten vetten pauhinasta, myrskystä joka kohisi ja tyyntyi, aaltojen kimmellyksestä rauhaisella rannalla…
Mutta minä unohdin, Aimo… Sinulla ehkä onkin vielä omat taistelusi jäljellä. Sinun on vielä käytävä läpi syväin vetten pauhinan. Ihmeellistä — minusta tuntuu kuin aallot jo kuohuisivat likelläsi. Se lähenee lähenemistään, olen nähnyt sen silmistäsi. Niinpä tule, tule vetten halki minun luokseni! Minä odotan, kunnes tulet; ja odottaessa minä täytän pyyntösi, olen jo täyttänyt: joka päivä, lakkaamatta rukoilen puolestasi.
Silloin olet ymmärtävä Kotka-enonikin, olet ymmärtävä täydesti, ja täydesti antava hänelle anteeksi, niinkuin suloinen Lilja siskosi anteeksi antoi. Jospa olisin saanut nähdä Liljan! Hän oli oikein sinun siskosi, vielä enemmän kuin Hertta. Olenhan minä Herttaankin erityisesti kiintynyt — en tiedä miksi, vaikka hän on hyvin erilainen kuin sekä sinä että minä. Siksi kai, että hän on reipas ja iloinen, minun haaveilijasydämeni täydennys ja vastapaino. Mutta Liljaa olisin vielä ihan toisin rakastanut ja ihaillut. Niinkuin sinua? — en, en sillä tavalla, ymmärräthän, sinä minun ainokaiseni — mutta ehkä niin kuin äitini muistoa, tai niinkuin Kotka-enoani…
Rakas Kotka-eno, hän on minua auttanut taivaan tiellä. Hän on taluttanut minua — oikein sanoit, Aimo. Näetkö, minä olinkin lapsi ja tarvitsin taluttajaa. Olin emoton lintu, ja hän opetti minua lentämään. Mutta nyt, nyt on tullut kohta, joka ratkaisee. Minun täytyy valita oma tieni. Hyväksyykö hän sen? Tuomitseeko hän minut? Saanko jatkaa matkaa hänen kanssansa, vaikka vapain siivin — vai yksinkö minä nyt jään?
Yksin — niinkö kysyn, kun sinä, Aimo, olet kanssani kulkeva!
Mutta sinä et kulje vielä. Olen kuitenkin sisäisesti yksin, vaikka sinua lemmin, kunnes syvät vedet ovat kumpaisenkin lastun heittäneet ristin juurelle. Käsitätkö sinäkin sen? Oi Aimo — juuri sekö sinua viivyttää? Kiitos, armaani — siitä minä rakastan sinua vieläkin enemmän! Sillä silloin tiedän, että se on sinulle täyttä totta, että tahdot tulla ja tuletkin varmaan — —
Mitä sanoo Kotka-eno, jos minä nyt lähden täältä sairashuoneelta suoraan musiikkiopistolle ja ilmoittaudun oppilaaksi uudestaan? Tai ylihoitajattaren luo, ja ilmoitan eroavani täältä?
Jos hän suuttuisi, jos hän käskisi minut pois silmäänsä edestä — sen voisin kestää. Mutta jos hän tulee murheelliseksi, hän, joka jo on niin paljon kärsinyt… jos hänen mustista silmistänsä pusertuu pisaroita… sitä en jaksa, sitä en kestä!
Minun täytyy. Jumalani, Vapahtajani, anna minulle voimaa!
Vai olenko väärässä? Hourinko, haaveilenko jälleen? Herra, etkö sinä antanut häntä oppaaksi ja seuralaiseksi orvontielleni? Mutta annoit sinä muutakin… annoit kotkan siivet, joiden piti kasvaa…
Herra, auta minua päätökseen ja selvyyteen!
— — —
Säveleet soivat… sydän on niin täynnä… aallot, aallot, kuinka te kohisette…
Isä, ellei hän mun kanssani käy, miten saatan luoksesi tulla? Mitä vastaan juurella istuimen, jos hän ei myötäni mulla?
Mä tiedän — hänkin saapuva on,
vaan yksinkö, tietä toista?
Sama kutsuhan meille annettiin
kodin kirkkahan kartanoista!
Kaksinpa liitävät kotkatkin,
sinitaivas lentonsa määrä,
ja jos mun nuoreksi kotkaksi loit,
se oisiko luonto väärä?
Ei — konsaan ei! — Mun sydämein
sua aatelislahjasta kiittää,
ja vaikka se taiston tuskihin vie,
se armosi mulle riittää.
Isä, ellei hän mun kanssani käy, syyn kerron nyyhkytyksin: ei kotkasi katkonut siipiään, siksi täytyi sen saapua yksin!
— — —
Kun aamu valkeni, astui Helmi ulos sairaalasta tyynenä ja varmana. Aallot olivat vaipuneet, päivä kimalteli vaahtokuplasilla, ja hiljaa, hiljaa maininkisäveleet soivat, vienoina ja ihanina.
Hän meni kotiin, avasi lukitun flyygelin ja alkoi soittaa. Riitta täti ja Kotka-eno nukkuivat vielä. He heräsivät säveliin ja hämmästykseen. Mutta Helmi vaan soitti hymyillen, kunnes puhkesi kyyneliin…
Koko aamupäivän hän nukkui rauhallisesti. Iltapäivällä hän pukeutui parhaisiin pukimiinsa ja lähti ulos mitään sanomatta.
— — —
Ylihoitajatar puhuu, selittelee, kehoittaa, mutta arvelee toisaalta, että voihan se olla parasta. Neiti Hartikka on kyllä oppinut yhtä ja toista, sairaat näkyvät pitävän neiti Hartikasta, mutta itsehän jokainen tietää —
Musiikkiopiston johtaja kirjoittaa Helmin uudestaan oppilasluetteloon, nähtävästi mielihyvillään, ilman ainoaakaan vastaväitettä.
Mutta vanha soitonopettaja toruu: — Oikullinen tyttö! Kerran olette juossut pois; mistä minä tiedän, ettekö taas mene? Nyt te olette laihduttanut itsenne ja pilannut sormenne. Voinko minä puhaltaa niihin voimaa ja notkeutta? Tekisin oikeimmin, jos en enää ottaisi teitä vastaan!
Silloin Helmi katsoo häntä sydämellisesti, hiukan veitikkamaisestikin, ikäänkuin hän kyllä tietäisi:
— Minun kuutamosonaattini!
Opettaja kääntyy pois, koettaen turhaan peittää mielenliikutusta.
— Te olette pikkuinen… pikkuinen… niin, mikä juuri? Ei teidän kanssanne voi tulla toimeen. Milloin te nyt sitte tahtoisitte ensimmäisen tunnin? — —
— — —
Palattuansa Helmi ei tavannut Kotkaa kotoa. Hän oli mennyt Rahkaselle, valmistamaan vaimon mieltä huomiseksi. Silloin piti Kallen päästä vankilasta. Sitte illemmalla Kotkan oli määrä saarnata rukoushuoneella. — Niin, ehkäpä oli hyväkin Helmille, että vaikein säästyi viimeiseksi… Mitä Riitta tätiin tulee, sai Helmi jotenkin viileän hyväksymislauselman. Täti torui melkein kuin vanha soitonopettaja — ei siitä, että Helmi jätti sairashuoneen, sillä se toki oli ainoa mahdollinen järkiteko — mutta siitä, että se tapahtui noin päätäpahkaa, äkillisestä mielenjohtumasta, kysymättä keltään ja neuvottelematta kenenkään kanssa. — Pyrytuulena sinä menit ja samalla tavalla tulet takaisin. Semmoinen lepakko tyttö! Tuleeko sinusta koskaan tavallista ihmistä?
— En luule, täti kulta, — sanoi Helmi herttaisesti hymyillen. Mutta minusta nyt ainakin tulee onnellinen ihminen. Etkö iloitse siitä vieläkin enemmän?
— — —
Sitte yläkertaan, kevein askelin ja sykkivin sydämin.
Leena avasi oven. Helmi pysähtyi salin kynnykselle. Hertta istui pöydän ääressä käsitöineen, Arvi keri lankaa, vyyhti kierrettynä kahden tuolin seluksille, ja Aimolla oli kädessä kirja; josta hän juuri oli lukenut ääneen.
— Kas, Helmi!
— Ja niin hienona…
Ihmetellen Hertta katsoi hänen silmiinsä, kun hän tervehti. — Mikä loiste niissä? Nyt minä tiedän: sinä olet soittanut!
— Ihan kuin olisi nielaissut elohopeata, — sanoi Arvi. — Oletteko kuulleet entisestä tytöstä, joka tahtoi kirkkaita silmiä, ja apteekkiherrat narrasivat hänelle, että —
Aimo käänsi selkänsä, astuen suoraan Helmin luo. Katse oli ensin tutkiva, sitte voitonriemuisa.
— Helmi, sinä jätät sairaalan!
— Olen jo jättänyt!
He jäivät seisomaan vastatusten, silmä silmässä. Molempien sydämessä ilo ja liikutus tulvehti yli ääriensä.
— Mitä?! — huudahtivat Hertta ja Arvi. Aimo kysyi ainoastaan: — Mitä sanoo enosi?
— Hän ei vielä tiedä — eno raukka…
— Nyt kolmiliitto on voittanut! — riemuitsi Hertta.
Sitä Helmi tietysti ei ymmärtänyt.
— Niin, näetkös Helmi, — Arvi alkoi selittää, — meillä on täällä ollut salaliitto pappistyrannia vastaan… Jaha, jaha, keino on siis tepsinyt! Minä onnittelen, Aimo, sinä olet hyvä keksimään.
— Liljako sai sinua auttaa? — kysyi hellästi Hertta, jolle asiain tila nyt myöskin selvisi. — Muistatteko, sitähän hän toivoi hartaimmin, ettei hän olisi elänyt turhaan, että hänen kärsimyksensä tulisi hyväksi muille.
Aimo ei voinut sanoa mitään. Niin, varmaan se oli totta. Jos Lilja tämän tiesi ja näki autuaiden asunnoista, varmaan hän iloitsi enkeli-iloa. Vai vähänkö he merkitsivät hänelle sen yhden rinnalla, jolle he parhaillaan mielihaikeutta tuottivat? Kestääkö rakkaus vielä tuolle puolelle kuolemankin?
Silloin Helmi sanoi: — Te annoitte minulle Liljan tarinan. Mutta nyt minä tunnen velkani — teille ja enolle —
Hänen aikansa oli tullut. Hän tahtoi kertoa kaikki.
— Ehkä te tuomitsette enoa väärin, niinkuin minäkin usein olen tehnyt, teidän edessänne varsinkin. Ei hän ole julma, hän on vaan kärsinyt yli-inhimillisen paljon…
Tällä hetkellä, onnensa yltäkylläisyydessä, Aimokaan ei sitä pitänyt mahdottomana.
— Saanko kertoa teille hänen tarinansa?
— Tule, Helmi, istu tähän keskellemme.
— Kerro, kerro, jos tiedät…
Ja Helmi alkoi. Kaukaisesta menneisyydestä hän lähti, siitä ajasta asti, jona orpo sisko ja veli itkivät yhdessä, heitettyinä vennon maailman jalkoihin. Sisko sai turvan, mutta hänen sydämensä murtui — niinkuin Liljankin. Oi niitä nuoria, herkkiä sydämiä! Henki voi liidellä kotkan teitä, mutta hento ruumis ei kestä. Paavo kesti, sillä hän oli vahvempi. Ruumis ja henki kestivät, ja sydänkin — karaistumisen hinnalla — kovettumisen, niin oli Helmi joskus ajatellut — mutta ei ole se sydän kova, ah, ette tiedäkään, kuinka herkkä ja hellä se vieläkin on pohjimmalta! Sitte tuli Lilja, kevät ja rakkaus…
— Tahdotteko kuulla? Me istuimme hänen haudallansa, kun ilta pimeni.
Näin eno itse on minulle kertonut: — —
"Hänen tähtensä ja Mestarin tähden minä sen tein."
— Vielä tänä päivänä hän ei aavista, että suru surmasi Liljan. Hän luulee, että sen teki sama heikkous, josta lääkäri puhui. Hän on kaihossaan kiitollinen, ettei ainakaan hänen tarvitse itseänsä syyttää, että Liljalla oli viimeiseen asti kaikki mitä voitiin pyytää, lepo, hoito ja mukavuus — ja kuitenkin täytyi niin käydä… Eno raukka, ymmärrättekö — hänen sydämensä pakahtuisi, jos hän saisi lukea —
Kuulijat istuivat sanattomina hämmästyksestä. Tällainen Paavali Kotka oli vieras ja uusi heille.
— Tässä on teille takaisin Liljan "sydämen kirja", — sanoi Helmi, ojentaen sen Aimolle. — Kiitos, että sen toit. Ja nyt tekin tiedätte…
— Minä olen äidilleni luvannut, että veisin sen Kotkalle myös, — sanoi Aimo silloin, äänessä empiminen ja epävarmuus.
— Sehän on mahdotonta!
— Niin, Aimo, pannaan se laatikkoon, — ehätti Herttakin väliin. Hänen hyvä sydämensä oli aivan heltynyt ja hätäännyksissä.
— Minusta sentään voisi tehdä semmoiselle herralle hyvää… mutisi Arvi. Loppu ei yrittänytkään kuuluville. Hän kyllä tiesi, että joku hänet keskeyttäisi tavallisuuden mukaan.
— En tiedä, — sanoi Aimo miettiväisenä. — En tiedä, saammeko häntä säästää. Sinunkin tähtesi, Helmi!
— Ei, ennen kärsin vaikka mitä, kuin näen enon tuskasta nääntyvän!
Minähän olen nyt selvillä omasta puolestani, en minä enää järky.
— Kuulehan, Helmi. Sinä puhut usein kotkista, kuinka niiden pitää saada liidellä, muuten ne kärsivät. Ne tahtovatkin liidellä, vaikka hengen uhalla. Minä alan kunnioittaa sinun enoasi. Hän ansaitsee sen, että hänkin pääsee pauloistansa. Anna minun repiä ne rikki! Minua aavistuttaa, että se ei ole mahdotonta.
Niin, sitä kieltä Helmi käsitti. Hänellä itsellään oli pyhyyden jano, vapaan, ylhäisen ilmapiirin kaipaus niin polttava, että hän tiesi siihen halajavansa hinnasta mistä tahansa. Ja jos hän sitä halasi, pieni Helmi, tottahan paljon enemmän hänen Kotka-enonsa.
Kuinka hän tunsi sydämensä värisevän…
— Olet oikeassa, Aimo, nyt niinkuin ennenkin. Anna se hänelle — tai jos tahdot, minä annan!