— Uljas tyttö, — sanoi Aimo ihastuksesta loistavin silmin. — Oi sinä
Helmi —
— Minun täytyy nyt mennä — suokaa anteeksi, ystävät… Tai eihän minun täydy, mutta tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin tahtoisin olla oikein lähellä enoa, niinkuin pitäisi hyvittää hänelle jotakin…
— Onko hän kotona nyt?
— Ei, hän saarnaa rukoushuoneella. — Helmi katsoi kelloansa. — Vielä minä ehtisin.
Aimo auttoi takin hänen yllensä ja otti samalla oman hattunsa.
— Tuletko saattamaan?
— Saanko tulla kanssasi sinne?
Helmi tuli hyvin iloiseksi. Hän ei itsekään tietänyt, miksi sydän alkoi tykyttää aivan kuin jonkin ihmeellisen ja ihanan odotuksesta. Aimo ja hän yhdessä Paavo enon puhetta kuulemaan! Yhdessä Herran huoneeseen — kaikkien nähden yhdessä! Niin, mutta mitä siitä… eihän se ollut pääasia. Se on pääasia, että Aimo tulee, että he molemmat tarvitsevat Herraa Jeesusta. Läpi syväin vetten pauhinan he saavat kuulla hänen äänensä. Oi Jeesus, näetkö sinä, että Aimokin tulee? Niin älä nyt päästä häntä, ennenkuin olet siunannut…
Heidän astuessaan sisälle alettiin juuri virttä.
— — "Sinua Jeesus odotan,
Sydämeheni halajan" — —
Helmistä tuntui, niinkuin Aimo olisi säpsähtänyt. Eikä hän laulanut ensinkään, hän vaan katsoi koko ajan naapurin ojennettuun virsikirjaan.
Paavali Kotka nousi puhujapaikalle. Silmissä oli syvä ilme, tumma ja liekehtivä. Kun hän rukoili, oli se alusta alkaen korkeata nousua. Sitte hän puhui kuin unessa, unohtaen ympäristönsä, huutaen sitä, jonka hän näki sielunsa palavan uskon silmillä.
"Väkevät repivät alas taivasten valtakunnan"…
Tänä iltana sen voimat virtailivat. Helmin omassa sydämessä oli autuas ilo ja rauha, mutta hän taisteli sen rakkaan mukana, joka istui hänen rinnallansa. "Jeesus tulee", oli Kotkan teksti. — Olen ikävöinnyt nähdä häntä — niitä silmiä, jotka itkivät Jerusalemin tähden ja minun tähteni… käsiä, jotka hän siunaten laski lasten pään päälle ja minunkin päälleni, kun olin pieni… Oletko sinä häntä ikävöinnyt? Ja onko hän tullut luoksesi?
Hän on minun, ja kuitenkin minä häntä yhä huudan. Tule Herra Jeesus! Huudatko sinäkin? Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman. Sano hänelle, että olet siihen valmis! Hän tulee. Mikä estää sinua ja minua? Hän kolkuttaa ovea, salpa on sisäpuolella. Emmekö me näe, missä se on?
"Joka avaa, sen luokse minä tulen ja pidän ehtoollista hänen kanssansa ja hän minun kanssani."
— Tule, tule pian, tule nyt, sinä siunattu Vapahtaja, kahleitten katkaisija, rauhan antaja!
— — —
Aimo ja Helmi kulkivat kotiin, pitkän matkaa äänettöminä.
— Helmi, — alotti Aimo viimeisessä kulmauksessa.
Helmi odotti, ikäänkuin se ihmeellinen puhkeaisi nyt.
— Minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua. Helmi, tiedämmehän me molemmat sen.
Josko Helmi tiesi? Ah, löytyy sellaista, jota tiedetään, ja kuitenkin se tullessansa on ihme ja ilmestys, niinkuin ensi pääskynen puistossa pitkän talven jälkeen…
Katu oli hiljainen ja pimeä. Aimo pysähtyi, ottaen Helmin käden omaansa.
— Minä olen odottanut sinua ja sinä minua. Tahdotko odottaa vielä huomiseen? Ja saanko silloin tulla?
— Tule, — kuiskasi Helmi.
— On parempi, että sinä nyt ensin puhut enosi kanssa, — jatkoi Aimo. He kulkivat taas edelleen. Hänen olentonsa oli rauhallinen, mutta ääni värähteli. — Ja minulle on parempi olla yksin. Ymmärrätkö, minun täytyy kohdata… minun täytyy…
— Niin, sinä otat pyhän vieraasi vastaan. Kyllä, kyllä minä ymmärrän!
— Minun Helmini, minun omani! — He seisoivat jo porraskäytävässä. Äkkiä, tunteiden tulvehtiessa, Aimo kumartui Helmin puoleen ja suuteli häntä.
— Hyvää yötä, sinä rakas, rakas! Kuinka hän on hyvä, joka antoi minun löytää sinun sydämesi…
Sitte Aimo lähti. Hänen oli kiire valmistamaan huonetta sille, jonka äänen hän tänä iltana oli kuullut. "Minä tahdon pitää ehtoollista sinun kanssasi ja sinä minun kanssani".
Ylivuotavassa onnessa ja riemussa hän vaipui polvillensa, eikä huulilta tullut muuta kuin: — Kiitos, kiitos, kiitos…
XIII.
Vapauteen.
Varhaisena aamuhetkenä, kun he tavan mukaan yhdessä istuivat Kotkan pöydän ääressä, silloin Helmi oli sen sanonut.
Eno ei ensin tahtonut uskoa; mutta kun hän käsitti, että se oli täyttä totta — oi mikä murtumus kuvastui hänen kasvoillansa!
— Taas yksi toiveitten hautakumpu lisää… Helmi, Helmi, minun lapsi raukkani!
— Sinä tiedät, eno, kuinka rakas olet minulle — mutta minä en voi tehdä toisin. Minun täytyy kuulla Jumalan ääntä enemmän kuin ihmisen.
— Jumalan?
— Jumala on lahjoittanut minulle elämän, minä en saa antaa sen mennä hukkaan. Sinä et tiedä minun tuskaani, eno… kuinka minä nousin keskellä yötäkin, kun säveleet soivat… enkä saanut niitä ilmoille…
— Mutta lapsi, miksi et soittanut, ja keskellä päivää? Minä viimeisenä olisin kieltänyt sinua.
— Ei — sillä silloin en olisi jaksanut kauvempaa!
— Ja nyt et jaksa kauvempaa. Älä syytä Jumalaa, Helmi. Paina pääsi ja sano, että olet liian heikko. Jumala on heikoille armollinen — Helmi rakkaani, en minä sinua tuomitse. Mutta haikeata on nähdä kaiken tyhjäksi raukeavan, mitä kauneinta on uneksinut…
— Eno, eno, miksi sinä sellaisia uneksit?
— En ole muuta pyytänyt kuin ehjää elämää Jumalalle. Siitä on tullut ristin tie — luonnollistahan se on. Kunhan vaan Jumalan valtakunta edistyisi ja Kristus saisi kunnian! Mutta kaikki raukeaa tyhjiin. Rahkasetkin ovat olleet pettymyksenä minulle — en ole huomannut mitään tosi muutosta heissä. Ei edes minun sairauteni kantanut hedelmää. Ja nyt sinä, sinä, minun viimeinen ja kallein toivoni…
Itkien Helmi heittäytyi hänen kaulaansa.
— Minä en koskaan ole nähnyt sinua tällaisena, eno. Epätoivoinen puhuu noin. En minä voi muuta, en voi. Itketkö sinäkin? Oi eno, älä minun tähteni! Onhan sinulla Jeesus, hän auttaa.
— "Hän on minun, ja kuitenkin minä yhä häntä huudan", — toisti Kotka kuin kaikua, joka korvissa soi. — "Tule, auta Herra Jeesus!" — kohosi jatko hänen huuliltansa syvyyden huokauksena.
— Niin sinä sanoit eilen. Ja sitte lisäsit jotain laaksoista ja kukkuloista.
— "Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman." — Taas hän puhui kuin mietteissänsä. — Hän ei pääse tulemaan, ennenkuin olemme kaikki siihen valmiit. Sinäkin olit siellä ja kuulit sen…
— Niin oletko valmis, eno? — kuiskasi Helmi.
— Tähän suruun ja pettymykseen, tarkoitat? Miksi en omasta puolestani — sinua minä säälin, sinun tähtesi minä murehdin.
— Entä jos tämä vaan on alkuna siihen, mitä on tuleva…
Eno katsoi äkkiä ylös, tutkivasti kuten kerran ennen, ensi iltana tulonsa jälkeen.
— Onko Aimo Lehtinen tähän syypää?
Helmi punehtui, mutta säilytti rauhansa ja mielenmalttinsa.
— Jumala on sen tehnyt — usko minua, eno, ei minun päätökseni ole heikkoutta, vaan suurta armoa. Ei se myöskään ole tapahtunut Aimon tähden. Aimo kyllä rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Tänään hän tulee luokseni ja sanoo sen teillekin. Mutta se mitä nyt olen tehnyt, se on eri asia, se ei riipu —
— Helmi!
Enon ääni oli kerrassaan muuttunut; keskeyttävä sana kajahti kirkkaana, vaativana ja ankarana. Helmin täytyi vaieta, mutta samalla hänen mielensä terästyi ja rohkeutensa kasvoi. Tämä ei ollut vaikeinta, vaikein oli jo ohi.
Silloin se puhkesi — kuin tuomion jyrähdys mustista ukkospilvistä.
— Petä sitte itseäsi, kulje sitte omia teitäsi ja syytä Herraa Jumalaa, jolla on yksinoikeus sinuun! Valitse vaan sydämesi omatekoinen rakkaus ja maailman kunnia! Mutta tiedä kenen hylkäät: sen Mestarin, joka on sinun tähtesi kärsinyt ja kuollut ja kutsunut sinuakin seuraamaan jälkiänsä, mihin ikänä hän menee…
Kotkan silmät leimahtelivat, hän seisoi suorana, pelottavana, puhuen yhä kiihtyvällä kiihkolla. Mutta Helmi ei säikähtynyt, hän tunsi vaan varmistuvansa.
Kotkapari kallion kaidalla huipulla — silmä vasten silmää, yllä viimeinen jännitetty verkko — sen takana avara ilma, korkea taivas ja vapaus…
Helmi sanoi selvällä, heleällä äänellä:
— Tietoisesti minä valitsen Herran Jeesuksen, ollakseni ijät kaiket hänen omansa. En pyydä muuta tietä kuin sitä, jonka hän minulle osottaa. Minä valitsen säveleet, jotka hän itse minulle antoi, että minä häntä palvelisin. Ja sen, jota rakastan, otan vastaan hänen kädestänsä. Eno, se on täyttä totta… oi älä katso minuun niin musertavasti! Enhän minä mihinkään kykene, hän itse sen tekee…
— Millä sinä, Helmi, sanoistasi vastaat? — Kotkan ääni oli hillitympi, mutta silmäys yhtä vakava kuin ennen.
— Ellet usko minua, en millään voi vastata, — sanoi Helmi surumielisesti. — Mutta ehkäpä tämä voi selittää jotakin. — Hän purki paperikäärön ja ojensi Liljan vihkosen. — Nyt, eno, tarvitaan sitä, että olet valmis ja vahva… Eno, eno rakas… olenko tehnyt pahaa sinulle?
Kotka oli kalvennut, nähdessänsä käsialan vihkosen kannella. Vahva mies horjahti, Helmi yritti avuksi, mutta samassa eno oli jo taas voimansa koonnut.
— Mistä… mistä sinä tämän sait? — Kotkan käsi oli kiinteästi tarttunut vihkoon, hän avasi sen ja sulki jälleen, jännityksestä vapisten.
— Liljan äiti lähettää sen luettavaksesi. Rakkauden tervehdyksin hän lähettää sen. Oi minun Kotka-enoni… älä nyt murru! Minun täytyi se tuoda — sinun tähtesi…
— Mene… mene, Helmi…
Tyttö oli jo ovella. Nyt se sulkeutui, ja Paavali Kotka oli yksin.
— — —
— Pyhäkkö, kuinka minä uskallan sinun verhosi taakse? Herra Jumala, ole minun väkevyyteni!
Minun Liljani hentonen käsi on nämä rivit piirtänyt, minun kevätkukkani henkäys on kulkenut näiden lehtien ylitse…
Oi armahin, minustako sinä näin haaveilit? Että minä olisin sinun päivänsäteesi… ja kaiken tahdoit antaa minulle — ja Herralle "kanssani käsityksin"… jo silloin!
Kuinka sinä liikutat sydäntäni, sinä hellä, sinä suloinen, joka et nähnyt virheitäni, tahdoit vaan sydämessäsi suojata "muiden mustatessa"! Ja minä — minä en aavistanut. Sinä itkit minun tähteni, kun kartoin sinua. Olinko tyly? En, en tahallani, mutta minä en ymmärtänyt… Anna anteeksi, että sait kauvan odottaa. Mutta tulihan se lopuksi, löysimmehän toisemme "Herran jalkain juuressa." Sinä sanot sen niin kauniisti, sinä koetat kaiken parhaaksi kääntää.
Valmis olit painumaan povelleni — valkea vilukukkanen — vaikkapa kuihtumisen uhalla! Jalo ja uljas sinä olit — ja sinut, sinut minä kadotin! Herra, eikö se ollut kovaa — liian kovaa? Ei — sinä sen tiedät… Herra, ole armollinen minulle, etteivät muistot käy yli voimien…
Oi sitä toukokuun iltaa!
"On juhla, on riemu, on onni! Nyt taivas loistaa ja välkkyvi vuoret, hääkukkihin puhkee ja niityt nuoret…"
Liljani, omani, onneni!
— — —
Mitä, mitä on tämä?
Minunko tähteni heikko ja sairas? Sen jännitetyn odotuksen ja taistelun tähden?
"Lääkäri ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua"…
Herra Jumala, armahda… Onko se totta?
"Minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin, toivon, riemun, kevään niin kirkkaan —"
Herra Jumala, armahda…
Nämä runot ovat kauheita, ne vievät järkeni… Lilja, Lilja, minä en jaksa, minä en kestä!
Älä syytä minua, älä muserra sydäntäni!
Yhäkö sinä odotit minua?
Kuinka? Eikö Jumalan tahto, vaan minun? Erehdystä? Haaveinnostusta?
"Mielelläni minä olisin kuollut Jumalan asian tähden hänen rinnallansa. Nyt minä kumminkin kuolen, eikä siitä ole mitään hyötyä. Suru on vienyt voimani. Armas, mitä, mitä teit sinä minulle? Miksi omin käsin onnemme surmasit?"
Herra Jumala, armahda, armahda!
Joka kirjain syöpyy kuin tuli minun sydämeeni…
"Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä, armas, älä —"
Lilja, Lilja, minä menetän järkeni… Herra Jumala, armahda minua!
— — —
Hän kiemurteli tuskissa, hän väänteli käsiänsä, hän makasi maassa, huutaen apua, niinkuin hukkuva äärimmäisessä hädässä.
— Minä, minä murhaaja!
Ja taas yhä uudestaan: — Herra, armahda, armahda…
Hän makasi siinä ja hetket vierivät. Kuinka kauvan, hän ei itsekään tietänyt.
Silloin ovea naputettiin.
Se oli vaan Martta, joka ilmoitti, että Rahkanen oli siellä, se juoppo ja vanki, ja vaimo oli myös mukana.
Kotkasta oli ensi hetkessä mahdotonta selvittää ajatuksiansa. Rahkanen, niin, hänen piti päästä vankilasta tänään…
Äkkiä hänet valtasi välitön tunne. Hän riensi eteiseen. Synkkä mies seisoi silmät alas painuneina, vaimo arkana vierellään. He eivät uskaltaneet oven suusta eteenpäin. Mutta Kotka otti Ellin molemmat kädet omiinsa ja sulki sitte Rahkasen syliinsä aivan tavattomassa mielenliikutuksessa. Mies tuijotti pastoria kuin ihmettä. Hän ei tietänyt, oliko tervehdys pilkkaa vai totta.
— Tule, Kalle, ja te myöskin, Elli. — Hän veti heidät huoneeseensa.
— Ei, ei sinne ovipenkille. Istukaa tähän viereeni.
Elli katsoi kummastellen hänen itkettyneitä silmiänsä ja pörröistä tukkaansa. Huonekin oli siivoomatta vielä.
— Anteeksi, jos me häiritsemme herra pastoria. Mutta Kallea niin hävettää tulla kotiin, kaikki ihmiset katsovat ja osottavat sormellansa. Niin että jos pastori vielä meitä armahtaisi ja lähtisi mukaan… Emme me sitä ansaitse, mutta kun pastori aina on ollut hyvä meille… Sitte eivät toiset niin halventaisi, kun näkisivät, ettei pastorikaan vallan katso ylön…
— Ihmiset osottavat sormellaan sinua, Kalle? Eikä kukaan osota minua… Minäkö ylenkatsoisin teitä? Voi sinua raukkaa, sinä heitit vaan kiven, ja tiedätkö mikä minä olen, jonka pitäisi turvata sinun mainettasi ihmisiä vastaan?
— Mitä pastori nyt noin puhuu — pilkaksi…
Elli sen sanoi melkein pahastuneena. Ja Rahkanen yhä vaan tuijotti.
— Ette te tiedä, ihmisparat… Murhaaja minä olen, syvyyteen sysätty, minä teidän pastorinne…
— Onko pastori tullut hulluksi? — huudahti Elli säikähtyneenä, hypäten tuolilta pystyyn. Silmä samalla mittasi välimatkaa pöydästä oveen.
— En tiedä… ehkä olenkin. Älkää pelätkö, Elli, en minä teitä vahingoita. Menkää te Herran rauhaan. Minä en ole kelvollinen tulemaan kanssanne…
— Eikö pastori nyt selittäisi, mitä tämä merkitsee? — sai Rahkanen vihdoin suustansa.
Kotka sipaisi otsaansa. Päätä huimasi, tuntui kuin kaikki sekaantuisi aivoissa.
— Minä olen hyvin väsynyt ja sairas. En jaksa nyt… Menkää kotiin.
Herra minua armahtakoon…
— — —
Kotka nukkui, sikeään ja raskaasti. Monta kertaa Helmi hiipi huoneeseen, mutta hän ei herännyt.
Vihdoin hän avasi silmänsä.
— Eno rakas!
— Kuinka se olikaan, Helmi… Sinä erosit sairaalasta. Koska et jaksanut…
— Koska me olimme valinneet sen tien, eikä Jumala. — Helmi istui sängyn laidalle, hellänä kuin sairaan lapsen vaalija. — Näetkö eno, Jumala on niin hyvä. Ei hän ketään kiduta, hän rakastaa ja armahtaa. Hänellä on paljo päivänpaistetta meille, jos me vaan ymmärrämme ottaa vastaan.
— Päivänpaistetta? Niin, niin, lapseni, päivänpaistetta sinulle. Sinä olet ollut minun auringonsäteeni. Kyllä Jumala tekee sinut onnelliseksi.
— Eno, oletko valveilla? Sinun äänesi on niinkuin sen joka näkee unta.
— Olenko minä nähnyt unta? Se oli kauhea uni… että minä murhasin
Liljan, oman morsiameni…
— Kauheahan se oli — voi rakas eno… Mutta minä sanon sinulle jotakin, joka ei ole unta: "Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta Herraan, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden." Muistatko, kuka niin sanoi?
— En… en muista…
— Lilja niin sanoi — sinulle juuri.
— Minulle?
— "Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi."
Eikä Jeesus tule, ennenkuin "vuoret alennetaan." Sen sanoit sinä itse.
— Jeesus ja kaksi muuta pahantekijää… He sanoivat häntäkin pahantekijäksi…
Helmi ymmärsi enon hourailevan. Samat kuvat palasivat kuin hänen viimekeväisen kuumeensa aikana.
— Mutta ei hän mitään pahaa tehnyt. Minä olin se toinen, murhaaja joka naulittiin ristiin… Helmi, minut naulittiin ristiin, sillä minä olin murhaaja!
— Sinä olit Herran sotasankari. Joka taistelee, se saa ja lyö haavoja. Etkö sitä muista: "Puolet minun nuorista miehistäni tekivät työtä, ja toinen puoli piti keihäitä ja kilpiä." Ilman taistelua ei tule rauhaa.
— Rauhaa… rauhaa… Ääni oli haikean valittava.
— Jeesus antaa rauhan, — kuiskasi Helmi. Kuinka hänen sydäntänsä kivisti… ja kuitenkin — tämä varmaan oli ainoa tie…
—"Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä." Kaikesta, eno!
Kotka ei puhunut enää mitään. Hän makasi kotvan ihan liikkumattomana.
Äkkiä hän syöksähti istumaan.
— Helmi, en minä sinua murhannut! Joku pelasti sinun.
— Jumala pelasti minut ja pelastaa sinut myös, — sanoi Helmi syvästi liikutettuna. Hän silitteli hiljaa enon otsaa, kostutti pyyhkeellä ja sai hänet viihtymään.
Sitte hän meni keskustelemaan Riitta tädin kanssa. Tarvittiin lääkäriä, se oli selvää.
— Täti, lääkäri tulee kutsumattamme. Aimo Lehtinen on kohta täällä.
— Aimo Lehtinen? Mitä ne nuoret kokelaat ymmärtävät, nouda oikea tohtori. Mitä Lehtinen täältä hakee?
Helmi syleili vanhaa tätiä.
— Kiitos hoidosta ja hoivasta monina pitkinä vuosina! Nyt tulee se, joka vie omaksensa teidän tyttönne… se joka saa kaikki ne kaakut ja sukat, joita minä teiltä opin valmistamaan. Kyllä teillä vaivaa oli, mutta Aimo siitä teitä kiittää, ja minä myös, täti, oikein koko sydämestäni…
— Mitä, mitä sinä puhut? Oletko sinä morsian? No kaikkia pitää kuulla!
— Täti päivitteli päivittelemistään. — Vai lääkärille sinä! Sitäkö se
äkkinäinen sairashuoneeseen meno merkitsi? Ja nyt taas pois tuleminen.
No vihdoinkin minä ymmärrän —
Helmin oli turha selittää, täti pysyi uskossansa. Mutta hän alkoi jo tulla hyvälle mielelle, taputti ja hyväili Helmiä, ja kyyneleet tippuivat yhtämittaa, ja sitte hän taas alkoi ihmetellä ja päivitellä.
Helmi pyysi tätiä menemään enon luo. Hänen täytyi nyt vihdoin päästä yksinäisyyteen. Omatkin tunteet vaativat osansa.
— — —
Sykkivin sydämin Helmi odotti. Hän seisoi omassa huoneessansa seinähyllyn ääressä. Kristuskuva ojensi käsivarsiansa juuri hänelle. Äidin silmät katsoivat häneen — oi miten elävästi ja rakkaasti!
Tiedätkö sinä äiti, kuka kohta tulee? Sinun pienen Kaste Helmesi oma armas. Hän, jonka rinnalla elämä on oleva rikkahin ja suloisin. Jumala antoi hänet sinun Helmellesi.
Nyt eivät säveleet enää sammu, nyt ne laulavat ja soivat sydämessä, nyt koko elämä muuttuu pelkiksi säveliksi. Sitähän sinä toivoit, äiti. Oi, kuinka lapsesi on onnellinen! —
Kellon helähdys, sydämen sykähdys — siinä hän on!
— Aimo!
— Minun tyttöni, minun Helmini!
Sinipunervaan sohvaan he istuutuivat, juuri siihen, mihin Kaarinan silmät katsoivat sanomattomalla hellyydellä, ja Kristuksen käsivarret ojentuivat siunaten heidän ylitsensä.
— — —
Tuli vaikeita päiviä Paavali Kotkan vuoteen ääressä. Aimo ja Helmi yhdessä vaalivat häntä, mutta lisäksi oli kutsuttu "oikea tohtori", sama joka häntä keväällä oli hoitanut. Tauti oli silloisen vamman uusiintumista kovan mielenliikutuksen johdosta. — Heikko pää vielä toistaiseksi, vaikka muuten vankka mies, — sanoi lääkäri. Ensimmäisenä ja toisena päivänä hän käydessään rypisti otsaansa, kolmantena rauhoittui. — Kyllä tulee hyvä; vähän kärsivällisyyttä vaan. Mutta sitte ei pastori saakaan pitkiin aikoihin liiaksi penkoa jumaluusoppia. Mikä helpotus Helmille, että oli toivoa!
— Eno houreissansa muisti minua. "Helmi, en minä sinua surmannut", niin hän sanoi. Minähän olin vähällä surmata Kotka-enoni — minä ja sinä, Aimo. Se olisi ollut kauheata. Sitte omatunto olisi syyttänyt meitä koko elämämme ajan.
— Kaikki kuitenkin käännetään parhaaksi — se on hyvä lause, — sanoi Aimo miettiväisenä. — Minä melkein vihasin häntä. Nyt hän on muuttunut rakkaaksi minullekin, ja menneet velat kuitataan.
— Molemmin puolin, — sanoi Helmi.
— Niin, molemmin puolin. Näetkö, minä arvelen, että tämä on ollut minun "salpani", se josta hän puhui silloin illalla. Mutta luulenpa, että hänen omakin salpansa on auennut…
Silloin Kotka liikahti vuoteellansa. — Niin, niin — elämä ei ole erämaa eikä hautausmaa, hän tiesi oikein. Minä näen sen uuden paisteen… Lilja, Lilja, niinkö Herra tahtoo? Kyllä minä vaellan, vaikka tie on pitkä. Minne minut lähetetään?
He luulivat hänen vielä hourailevan, mutta hän avasi silmänsä suuriksi ja kirkkaiksi.
— Sinäkö siinä olet — Aimo? Ja Helmi, Kaste Helmi?
— Jumalan kiitos, eno…
Hän koetti hiukan nyökyttää päätänsä.
— Pikku linnut, rakentakaa pesänne…
— Että laulaisimme Jumalan kunniaa, — sanoi Helmi kyynelsilmin.
Aimo kumartui alas, painaen huulensa Kotkan kättä vasten. Hänestä tuntui kuin hän olisi ottanut vastaan Helmin vanhempien siunauksen.
XIV.
Levitetyin siivin.
Riitta tädin ruokasalissa oli hyvin hauskaa ja kodikasta. Pesässä tuli leimusi, levittäen punervaa hohdetta leppoiseen hämärään. Oli pidetty suklaatipitoja, sillä tänään oli kaksinkertainen ilojuhla: Aimo ja Helmi olivat vaihtaneet sormuksia, ja lääkäri oli julistanut Paavali Kotkan täydellisesti terveeksi.
— Nyt on ohitse Riitta tädin osa ohjelmasta, — sanoi Hertta niiaten kiitoksia. — Eikö Helmi jatka?
— Yhdessä, yhdessä, — oikaisi Arvi. — Aimo, noudappas viulusi.
Aimo katsoi Helmiin ja Helmi Aimoon.
— Älkää nyt pahastuko — mutta tämänpäiväisen soiton me tahtoisimme säästää ihan vaan toisillemme…
— Sitte Helmin huoneessa illalla, — sanoi Aimo.
— Silloin Helmi pakkaa.
— Eipähän. Minä olen aikoja valmis. Pieni laukku vaan mukaan. Katsokaas, setä ja täti siellä Lehtolassa eivät odota uusia pukuja, vaan uutta pikku tyttöänsä… Emme me saa viipyä kauvan maalla, tiedättehän sen. Muuten opettaja toruu.
— Niin, niin, pidä huolta vaan, ettei sinua ajeta tiehesi opistosta…
Paavali Kotka oli vaitelias ja kalpea vielä. Vilkas puhelu näytti häntä väsyttävän.
— Emmekö nyt laulaisi jotain? "Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta…"
— Minä olen käheä kuin varis, — sanoi Arvi. — Eilen jalkani kastuivat.
— Eihän se estä, — arveli Hertta vähän hämillään. Hän tiesi, ettei
Arvi ollut tottunut hengellisiin lauluihin.
— Jätämmekö illaksi senkin? Mitä, Hertta? Ei — Hertta kyllä mielellään lauloi mukana.
Mutta saatuaan kirjan käteensä hän ajatteli, että siinä oli aivan liian paljon ohdakkeista, rististä, pimeydestä ja muusta semmoisesta. Nythän oli iloinen kihlajaispäivä. Ehkä laulu valittiinkin vaan Paavali Kotkan tähden, joka juuri oli ollut sairaana.
"Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä, kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä…"
Varma kyllä oli, että Kotka sen lauloi syvimmästä kokemuksesta. Mutta ei se kieli nuorille kihlatuillekaan outoa ollut. Tulen ja veden kautta heidätkin oli kuljetettu.
— Kuinka me nyt sitte jatkamme juhlaa? — kysyi Helmi.
— Lauletaanko vielä toinen laulu?
— Minä luulen, että poikain herbaariot odottavat, — sanoi Arvi nousten paikaltansa. — Ne ovat viruneet minun kostean konttoorini hyllyllä jo toista viikkoa. Niihin voi tulla eurotium herbariorum. Helmi, mikä se on? Osaatko sinä latinaa?
— En osaa. Mutta ehkä minä kumminkin tiedän, että se on koi. Mistä se juuri tänä iltapäivänä tulisi?
— Vai koi? Eipähän, sieni…
— Arvi lörpöttelee, — arveli Hertta. — En minä hänen sienistänsä enkä koistansa välitä, mutta meidän täytyy käydä kaupoissa, ennenkuin ne suljetaan. Äiti pyysi, että minä teidän mukananne lähettäisin talvikankaan malleja, ja Arvin pitää valita isälle huopahattu. Ei sitä ainakaan Aimo tee tänään.
Arvin naama kävi nolon ja onnettoman näköiseksi.
— Isälle huopahattu? Miksi et sitä ennen sanonut? Kuinka minä sen osaan ostaa, kun ei ole päätä, mihin koettaa? Ja se on ihan totta, että kasvit pahenevat — on se.
— Sanotaan nyt sitte pian hyvästi, oikein pian. Mene sinä herbaarioittesi luo, kyllä minä ostan vaikka hatunkin. Kiitoksia täti, kiitos Helmi. Ja sinä, Aimo — tietysti et tule illalliselle. Hyvästi, Paavo. Tule nyt pian terveeksi ja iloiseksi.
— Rauha on kalliimpi kuin ilo, — ajatteli Paavali Kotka.
Arvin ja Hertan mentyä hänkin nousi.
— Minä kyllä tiedän, kuinka juhlaa jatkan. Nyt siitä vihdoinkin täytyy tulla tosi, kun voimani sen sallivat. Minä menen Rahkaselle.
— Mikä kiire sinun sinne on? — pahoitteli Riitta täti. — Taas paikalla rupeat itseäsi rasittamaan, tuskin sängystä nousseena. Minua oikein äköittää se Rahkasen vaimo, juoksee täällä yhtenään ja itkee vetistelee —
— Heidän on hyvin vaikea olla kurjuudessa ja naapurien silmätikkuna.
Olen ajatellut, että heidät pitäisi toimittaa pois, jonnekin maalle.
Mutta en minä nyt siitä tällä kertaa, toisen asian tähden minä menen.
— Menemmekö mekin, Aimo?
— Minne? Rahkaselle?
— Ei — mutta jos mekin vähän "jatkaisimme juhlaa" — entisillä muistoilla… Arvaappas, koska minulle selveni, että sinua rakastin?
— Mistäpä minä sen tiedän? Kerro, Helmi — sehän on hauskaa!
— Silloin kun sinä saatoit enon kanssa kolmea pikku orpoa
Pursimiehenkadulle, mutta minusta et huolinut mukaan.
Helmi sai suudelman palkaksi siitä ilmoituksesta.
— Niinpä tule, tule siis.
— Odota. — Helmi keräsi pöydältä leipiä tötteröön. — Heidän pitää saada kihlajaisnamusia myöskin.
— Ja enon me noudamme Rahkaselta. Sitte hän ei viivy liian kauvan.
— — —
Elli Rahkanen oli levittänyt sellaista tietoa, että pastori Kotka oli saanut hulluuden puuskan.
— Niin hurskas ja hyvä mies… Kuinka Jumalakin sallii?
Huhu kulki jo ympäri Helsinkiä. Talossa, missä Rahkaset asuivat, jokainen uskoi siihen. Tosin Elli äskettäin oli käväissyt Hartikan kyökissä ja kuullut Martalta, että pastori olikin vaan houraillut ja kohta rupesi paranemaan; mutta eihän sitä voinut tietää — ehkä se äreä vanha neiti oli käskenyt puhua niin päin…
Sentähden päitä ilmestyi joka ikkunaan, kun Kotka astui sisään Vilanterin talon portista. Lapset pihalla säikähtivät ja juoksivat nurkkiin. Heidänkin korviinsa oli osunut jännittävä uutinen pastorista.
Kalle Rahkanen vaan ei ollut sekaantunut siihen kysymykseen. Hänellä ei ollut työtä. Kaduilla ja pihalla hän näyttäytyi ainoastaan pakosta; enimmäksensä hän istua murjotteli huoneessa synkkänä ja välinpitämättömänä.
— Ellei tässä muu tule neuvoksi, lähden minä juomaan, — oli hän
Ellille sanonut juuri ennen kuin Kotka koputti ovea.
Elli kirkasi, ja Kallekin virkosi tylsyydestänsä. Pastori oli niin oudon näköinen, kalpea ja mustat silmät syvällä päässä. Varjelkoon — mitä hän nyt tulee tekemään?
Kotkaa hymyilytti, kun hän huomasi Ellin kauhun.
— Älkää ensinkään hämmästykö, kyllä minä olen täydessä järjessä ja terve kuumeesta myöskin, enkä minä teille mitään pahaa tee. Taisin viime kerralla kokonaan säikyttää teidät.
— Eikö… eikö se sitte ollutkaan totta? — pääsi Elliltä.
— Sekö, että minä olen murhaaja? Rakkaat ystävät, siitä minä juuri tulinkin teille puhumaan…
He istuivat pöydän ääreen, joka nyt oli siisti ja pyyhitty. Sekä miehen että vaimon katse oli jännityksellä kiinnitetty häneen.
— Minä en tietänyt mitä puhuin, ja kuitenkin se oli totta. Olen pitänyt itseäni jonakin, enkä mitään ole. En ole murhaajaa parempi, sillä kerran oli minulla nuori morsian, ja hän kuoli surusta minun tähteni, kun lähdin papiksi Ameriikkaan. Sitä minä vaan tahdoin sanoa, Kalle, että me olemme kaikki yhtäläisiä syntisiä, minä niinkuin sinäkin. Älä anna rohkeutesi vaipua, Herra nostaa sinut, niinkuin minä totisesti uskon, että hän minuakin vaivaista armahtaa…
Elli, joka aina itki, kun "rakas pastori" puhui, ei tänä iltana itkenyt. Hän oli vaiti, mutta ainoatakaan sanaa hän ei voinut unohtaa. Toinen itki nyt, mies joka vuosiin ei ollut kyyneltä vuodattanut. Ja Kotka tunsi kiitollisella ihmetyksellä, että "kun minä heikko olin, silloin minä väkeväkin olin." Talven valta oli taittunut, ja routa suli kevään siunatuiksi pisaroiksi.
Vielä kevään raikas tuulahdus — Aimo ja Helmi.
— Joko tulet, eno? Meillä on ollut kovin hauskaa. Olemme laulaneet lasten kanssa jäniksestä ja myllystä ja viimeiseksi Herran Jeesuksen pienistä lampaista. Makeiset herättivät riemun — tietysti…
— Sitte me olemme ajatelleet näitä sinun ystäviäsi, Paavo. Kuinka sen maalle muuton laita on? Oletteko päässeet päätökseen?
Ei, ei siitä ollut edes puhuttukaan vielä. Vaan kun ehdotus nyt tuli, oli se kuin taivaan sanoma Rahkasille.
— Jos pääsisikin täältä…
— Mutta kuka meistä huolisi, kun ei ole puhtaat paperit…
— Minä lähden huomenna morsiameni kanssa isäni huvilaan maalle.
Olen siellä kaikkialla tuttu ja voin vaikuttaa hyviin ihmisiin.
Tahtoisitteko muuttaa sinne?
Siitä syntyi ilo ja innostus. Mutta lujimman ja lämpöisimmän kädenpuristuksen Aimo sai Paavali Kotkalta.
— Aimo veljeni — kiitos!
* * * * *
— — Soikaa, soikaa, säveleet, soikaa! Nuori sydän sykkii riemusta, ja rakkaitten sydämet väräjävät vastakaikuna.
Sali on kirkkaasti valaistu. Se on täynnä tuolirivejä ja tuolirivit täynnä ihmisiä. Siellä myöskin Aimo ja Kotka istuvat vieretysten.
Helmi astuu korokkeelle ja asettuu flyygelin ääreen. Aimon sormus kiiltää hänen sormessansa. Hänellä on yllään muistojen valkea puku, mutta ei punaisia neilikoita, ainoastaan vihkonen kainoja narsisseja, vilukukkasen siskoja.
Kaikki silmät katsovat häneen. Hän ei katso kehenkään. Hän uneksii.
Hänen sielunsa on täynnä säveleitä, pyhiä ja suloisia.
Beethoven, Sonate Ciss-moll, on merkitty ohjelmaan. Tavallinen yleisö tuntee sen nimellä kuutamosonaatti. Se on viimeisenä musiikki-illan ohjelmassa, sillä Helmi on oppilaista etevin. —
Vanha opettaja on ylpeä ja onnellinen jo ennakolta. Ellei tämä ole yksilöllistä taidetta, silloin ei mikään. Se on hänen kunniansa, että hän ei ole kaavoihin pakottanut oppilastansa. Kunhan tyttö nyt vaan ei pelkäisi. Naiset ovat semmoisia — eivät uskalla olla rohkeita, eivät antaudu, vaan pidättävät kaikkein parhaat sävelensä — itselleenkö? niin, itselleen tai lemmitylleen — kuka ne tietää? Ja tämäkin on kihloissa. Saa nähdä, tekeekö hän poikkeuksen, uskaltaako hän kaikkien kuullen olla oma itsensä, niinkuin hän on ollut vanhan, jörön ukon oppitunneilla. Hän on kai ajatellut, ettei siellä ole väliä, voi kyllä kaiken sanoa välittömällä vapaudella, sillä vanha ukko ei ymmärrä mitään tunteista ja lemmestä ja askeleista kuutamossa…
Nyt, nyt hän alkaa. Ensimmäiset säveleet helähtävät ilman pelkoa, ilman pidättymistä.
— — —
Adagio sostenuto.
Minä näen hänet, joka käsivartensa ojentaa yli äitini kuvan. Hän ojentaa ne minulle ja koko kärsivälle, huokaavalle ihmiskunnalle. "Tulkaa minun tyköni kaikki." On haavoja, jotka värisevät hellästäkin kosketuksesta, mutta sydän ei pelkää, on turvallista hänen luonansa. Kun hänen silmiinsä katson, on viihdytys ja lepo täydellinen.
Allegretto.
Minä kiitän, minä kiitän sinua, uuden elämän antajaa! "Kun sinä minulla olet, en taivaasta enkä maasta tottele." Elämän pauhina ympärilläni ei ulotu sielun syvyyksiin. Siellä soi se suuri, pyhä, sanomattoman ihana, jonka hiljainen kuiskekin on kaikkea ympäröivää todellisuutta todellisempi…
Presto agitato.
Ah, mistä olenkaan pelastunut! Kuilun äärellä minä seisoin, vaipunut minä olisin, mutta hän valmisti taatun turvapaikan. Kuohu, ylistys, hohda, riemu, menneen kauhun tummaa taustaa vasten! Minun pelastajani, sinun käteesi minä tartun ja sinun kanssasi tahdon kulkea. "Sieluni on päässyt kuin lintu pyytäjän paulasta. Paula on särjetty, lintu on vapaa!"
Kotkan lennossa, levitetyin siivin kohti kirkasta korkeutta!
— — —
Vanha opettaja melkein sulkee hänet syliinsä kuulijoiden ihastusmyrskyn pauhatessa.
— Kuinka vienosti ja runollisesti hän kuvasi kuutamoa!
— Onpa sillä tyttösellä tunteitten tulta. Lemmenkohtaus oli aivan verraton.
Mutta Helmi hymyilee Aimolle ja Kotkalle. He tietävät, mitä hän on tarkoittanut.
— Mistä, mistä sinä Helmi olet saanut sellaisia säveleitä?
— Häneltä, joka loi kotkan siivet ja antoi "laulavan tähden"…
— Moni on saanut paljon, mutta ei ole oppinut sitä käyttämään Jumalan kunniaksi ja muiden iloksi.
— Eno rakas, moni ei näe tähteä, ja monelta siivet katkotaan. Minä tiedän, kuka minulle tähdet näytti… ja kuka toinen suojeli siipiäni!
— Me pyrimme ja erehdymme, — sanoi Paavali Kotka. — Me hapuilemme hämärissä, pilvet päämme päällä. Valkeus kuuluu hänelle, joka on korkein.
Hiljaa he kulkivat juhlaillasta kotiin. Tähtitaivas kaartui ylhäällä suurena ja ihanana. Kolmen sydämen syvyyksissä soi eri värähdyksin sama sävel: — Soli Deo gloria — Jumalalle ainoalle kunnia.