Kotkat

V.

Työmailla.

Paavali Kotka saarnasi vaalia täysille kirkoille. Moni ruotsalais-suomalainen eukko, joka oli käynyt aamusaarnassa, meni vielä päiväsaarnaakin kuulemaan. Kotkalla oli kaunis messuääni, eikä hän tietysti paperista saarnannut. Se nyt tosin ei ollut mitään tavatonta, siihen oli Helsingissä kyllä osittain totuttukin. Tavatonta oli se, että kun hän kiinnitti mustat silmänsä kuulijaan, tuntuivat ne katsovan aivan sisimpään asti, ja kun hän kantavalla, soinnukkaalla äänellä sanoi sanan, kävi se läpi luiden ja ytimien, milloin tuomion torven pauhulla, milloin laupeuden lempeänä tuulenhyminänä.

Hän piteli koko seurakuntaa käsissänsä. Monelle se tuntui tuskalliseltakin, mutta samalla se viehätti. Se, joka oli ensimmäisellä vaalisijalla, veti kaiken aikaa nukuttavasti yhtä nuottia, ja se, joka oli kolmannella, katsoi tuon tuostakin kirjansa väliin. Sitäpaitsi hän kerran ennen oli esiintynyt puoluekokouksessa ja joskus kirjoittanut valtiollisiin sanomalehtiin. Kotka oli tullut Ameriikasta, se oli hänen paras suosituksensa. Ei kukaan oikein tietänyt hänen valtiollista kantaansa. Muuan itsevalittu lähetystö oli ennen vaalipäivää käynyt kysymässä, mutta oli saanut vastaukseksi: — Minä olen Jumalan palvelija. — Siis jokaisella puolueella oli vielä tilaisuus tavoitella häntä.

Oliko hän evankeelinen? Oliko herännäinen? Ei, hän on täysverinen sosialisti, sanoivat toiset. Riitta neidin palvelustyttö oli puhunut maisteri Toivion Leenalle ja Leena oli kertonut ajuri Vilkreenille ja Vilkreenin vaimo oli kuullut talonmieheltä melkein samaa, että pastori piti vanhaa ja nuorta neiti Hartikkaa jumalattomina yläluokkalaisina ja oli puhdistanut huoneensa niinkuin Jeesus puhdisti ruoskalla temppelin, ja itse hän makasi kovalla puualusella, koska kerjäläistenkin niin täytyy maata, ja köyhiä varten hän olikin tullut Ameriikasta asti. — Toiset eivät tahtoneet kuulla semmoista. He sanoivat, että Vilkreenin vaimo juoruaa. Mutta he olivat päättäneet äänestää Kotkaa, koska hän oli raittiusmies. — Hiljaisten uskovaisten piirissä ei tahdottu vielä langettaa arvostelua. Oliko Paavali Kotka heidän miehiänsä? Ken tietää? He olivat kumminkin tunteneet Jumalan hengen väkevän tuulahduksen, ja silloin he eivät empineet vaalin suhteen. Jumala oli kyllä pitävä huolen omasta asiastansa. Hän oli herättävä palvelijan mielensä jälkeen. Tässä oli ainesta; esirukouksilla he tahtoivat sen kantaa Jumalan istuimen eteen, parhaan Mestarin valmistettavaksi.

Niinpä tapahtui, että ensimmäinen, "nukuttava", sai kolmenkymmenenseitsemän markan ja viidentoista pennin äänet. Kolmas, "puoluemies", sai muutamia satoja omilta hengenheimolaisiltansa. Kaikki muut äänet Kotka kokosi mitä erilaisimmista piireistä.

Silloin oli maaliskuu. Toukokuun ensimmäisenä päivänä hänen tuli astua virkaan.

— Niinhän se olisi, — sanoi Martta, Hartikan nuori palvelustyttö. — Mutta oikeastaan pastori hoitaa virkaa jo nyt. En minä ole ennen semmoista ihmistä nähnyt, joka raataa ja tekee työtä nääntyäkseen, vaikkei kukaan pane pakkoa.

Martta oli oikeassa, mitä pastorin viranhoitoon tulee. Kun hänellä ei vielä ollut saarnavuoroja kirkossa, saarnasi hän etukaupunkien huviloissa kenenkään kutsumatta. Yhdistykset ja seurat huomasivat pian sen tavattoman ilmiön, että Helsingissä löytyi työkykyinen ja työnhaluinen puhuja, jolla oli aikaa. Ne iskivät häneen joka puolelta, eikä hän antanut kieltoa kellekään. Sunnuntaisin hän saattoi puhua neljässäkin paikassa. Viikolla hän tutustui sairashuoneisiin, vankiloihin, pimeyden pesiin ja rauhan koteihin. Arvaamatta saattoi avautua matala ovi jossakin Hermannin perukassa. Sisälle astui mustatukkainen ja mustapartainen mies, joka ensin säikähytti lapset itkemään ja aiheutti aran ja oudoksuvan katseen vaimonkin silmistä. Kuka olisi uskonut, että hän hetken perästä istui hyvänä tuttuna kaikkien keskellä? Nuorin ryysymekko keikkui hänen polvellansa, riemusta nauraen, kun kello naksui korvan juuressa; toiset nielaisivat viimeisiä vehnäpullan palasia hänen tuomisistansa, ja vaimo kuunteli kyynelsilmin, kuinka lempeästi hän puhui Jeesuksen rakkaudesta.

Ensin hän vaan etsi muiden majoja, mutta pian alkoivat kädet kolkuttaa hänen omaakin oveansa. Riitta neiti huokaili, että Martan aamu kuluu kohta pelkkään pastorin huoneen siivoamiseen kaikenlaisten likaisten ihmisten jäljiltä. Silloin Helmi keksi keinon: — Täti, minä puhdistan enon valkoiset penkit joka päivä, minä siistin hänen huoneensa kokonaan! — Täti ei voinut olla huomauttamatta, että eihän Helmi koskaan ollut edes omaa lattiaansa pyyhkinyt. — Vaikka vaan! Martta tehköön sen vastakin. Mutta saatte nähdä, että eno on tyytyväinen siivoojatyttöönsä.

Aamuhetkistä tulikin Kotkan ja Helmin herttaisimmat. Muuten he olivat yhdessä surullisen vähän, arveli Helmi. Siihen ei mitään voinut. Helmi oli paljon musiikkiopistolla, luki läksyjä kotona ja harjoitteli soittoa vähintäin kolme tuntia päivässä. Kotka kulki omia teitänsä, joiden pituutta kello ei määrännyt, ei edes aina ruoka-ajatkaan. Iltasin hän melkein säännöllisesti oli poissa kokouksissa ja yhdistyksissä.

Aamulla kello seitsemältä Kotkalle vietiin maitolasillinen ja pari korppua. Silloin Helmikin tuli kahvikuppinensa ja istuutui hänen viereensä.

— Kauvanko olet jo ollut ylhäällä, eno?

— Hiljaisen aamuvartion ajan.

Helmi arvasi, että aamuvartio voi olla hyvinkin pitkä. Sattui joskus, että Kotka oli kalpea, niinkuin sellainen, joka on liian vähän nukkunut.

— Eno rakas, sinä väsytät itseäsi.

— Jeesus rukoili usein koko yön. Onko liikaa, että hänen palvelijansa edes aamulla rukoilee?

— Mutta nousisit myöhemmin ja tekisit vähemmän työtä.

— Sinä olet ahkera omassa työssäsi, enkö minä olisi Mestarin työssä?

Helmin sydämeen koskivat sanat "omassa työssäsi". Hänellä oli salainen tunne, että niihin kätkeytyi nuhde.

— Saanko tänään tulla kanssasi jonnekin?

Kotkan silmät välähtivät ilosta.

— Onko sinulla aikaa?

— Ehkä… minä koetan. Jos soittaisin hiukan vähemmän… ja voinhan ehdottaa Hertalle, että käymme vasta huomenna keväthattuja ostamassa.

Helmi siirsi kahvikupin ja maitolasin tarjottimelle.

Samalla Kotka otti kaapista valkoisen pitkän mekon. Helmi huudahti hämmästyen ja punastui korvia myöten.

— Eno — lääkärin mekko?

— Tai siivoojan. Minkätähden sinä sen tekisit puolestani? Jos haluat auttaa — niin, se on eri asia. No, alammeko nyt?

Helmi yritti estellä, mutta hän oli samalla äärettömän ihastunut ja iloinen. Eno ei ollenkaan ollut kömpelö ja saamaton. Ameriikassa totutaan kaikenlaiseen, varsinkin poikamiehinä ollen. Kilvan he häärivät harjoineen ja riepuineen, ja kymmenessä minuutissa kaikki oli tehty.

— Tule nyt tänne, — sanoi eno hellästi. — Siihenkö jakkaralle tahdot istua? Nojaa sitte polveeni hetkinen. Olethan voittanut minuutteja, nyt on oikeus olla jouten.

— Kertoisit jotakin elämästäsi, eno. Ameriikan oloista, suurista rakennuksista, suomalaisista ja kaikesta muusta.

Kotka henkäsi syvään. — Ah, lapsi, mieluummin en enää muistele niitä.
Ne ovat takanani kuin pitkä, raskas uni. Etehen elävän mieli.

Helmi ei sitä ymmärtänyt. Miksi eno ei mielellään kertonut siitä, mikä oli rakkainta hänen sydämellensä? Tiesihän Helmi, että lähtö oli aikoinaan ollut vaikea uhri, mutta enon rakkaus Jumalaan ja avuttomiin Suomen siirtolaisiin oli ollut niin suuri, että hän kaikki siteet ilolla katkaisi.

— "Jokainen laulaa rakkahimmastansa —" lausui Helmi puoliääneen tutun laulun säkeitä.

— Mitä sanoit? — Kotka näytti säpsähtävän.

— Puhuin ajatuksissani.

— Emmekö rukoilisi yhdessä? Pyysit tänään tulla kanssani, ja minun on aikomus käydä kirurgisessa sairashuoneessa. Ehkä et ennen ole ollut siellä?

— En, — sanoi Helmi. Hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään. Ilo, pelko ja odotus siinä risteilivät. Sairashuone oli kauhun valtakunta, mutta se oli myöskin Aimon jokapäiväisen elämän alue ja kallis sarka enon työmaalla.

— Niin, rukoillaan, — jatkoi hän. — Eno, hae minulle myöskin pari rauhoittavaa sanaa!

Vastausta odottamatta hän lennähti pöydän luo ja otti raamatun. Se oli silmänräpäyksen teko. Kirjan välistä putosi jotakin. Nuoren neidon valokuva.

— Helmi! — huudahti Kotka, mutta hillitsi itsensä samassa hetkessä.

He katsoivat toisiinsa vaieten. Helmi ymmärsi nähneensä sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Kymmenet kysymykset nousivat hänen huulillensa, mutta hän pidätti ne kaikki, kuiskaten ainoastaan: — Anteeksi, eno.

Kotka sanoi: — Sitä kuvaa ei ole kenenkään silmä nähnyt sen jälkeen kuin minä sen sain.

— Hän on suloinen, — sanoi Helmi.

— Oli suloinen.

— Vaan nyt…?

— Suloisempi entistään, lilja Jumalan tarhoissa.

— Oi eno…

Lämpiminä laineina Helmin tunteet tulvehtivat enoa kohden. Äkkiä hän kietoi kätensä enon kaulan ympäri ja suuteli häntä.

He olivat molemmat syvästi liikutetut. Värähtävin äänin Kotka luki: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu". Sitte he lankesivat polvillensa.

— Herra, ota minut kokonaan! Ota Helmi kokonaan, ehjemmin päivä päivältä! Anna voimaa luopuaksemme kaikesta sinun nimesi tähden!

— — —

Helmi oli ensiksi vähän hajamielinen soittotunnille tullessansa, mutta vähitellen hän pääsi vauhtiin, unohtaen koko muun maailman. Hänellä oli läksynä Beethovenin sonate pathétique. Kun hän lopetti, oli opettaja haltioissaan.

— Minulla ei vielä koskaan ole ollut oppilasta, joka käsittäisi Beethovenia niin hienosti ja syvästi kuin te. Teidän soitossanne on hehkua ja lentoa ylenmäärin, mutta siihen yhtyy herkkä runollisuus, niinkuin juuri äsken, siirtyessänne ensimmäisestä osasta adagioon. Voin todellakin onnitella teitä.

Helmi ei sanonut mitään, hän punehtui ilosta. Ei ollut tapana, että ijäkäs opettaja-taiteilija täten tuhlasi kiitoslauseita.

— Näytettä varten me valitsemme jonkun näistä sonaateista, niin vanhoja tuttuja kuin ne ovatkin. Niin, ei ole ensinkään helppo soittaa vanhaa ja tavallansa kulunutta. Esimerkiksi kuutamosonaatti on oikeastaan loppuun asti kilkutettu, mutta se on aina uusi ja kuolematon, jos osaa valaa siihen yksilöllisen elävän hengen. Mitä sanoisitte, jos ottaisimme sen?

— Minä olen kuullut Reisenauerin sitä soittavan, — sanoi Helmi hämillään.

— Ja pelkäätte minun ja yleisön vertailevan.

— Niin.

— Onhan teillä sitte ainakin ihanne mielikuvituksessanne mallina.

— Mutta… mutta minä en voi seurata malleja. Jos koetan, en osaa edes sen vertaa kuin muuten. Olen varma, että minun monessa kohdassa täytyisi soittaa toisin, vaikka tietäisin ja muistaisin kuinka hän —

— Juuri niin! — huudahti opettaja, lyöden innostuksesta kätensä tuolin selkäpuuhun. — Siinä on juuri se, mitä minä toivoisin kaikilta oppilailtani. Oma itsensä ennen kaikkea, mutta semmoinen oma itse, jonka säveltäjämestarin henki on läpitunkenut. Nähkääs, Reisenauer on lasisärmiö, ja minä olen, ja te myöskin. Kun aurinko paistaa särmiön läpi, täytyy lasin heijastaa valoa omilla värivivahteillansa. Muutamat ihmiset ovat särmiöitä, mutta eivät ole lasista, ja toiset ovat lasista, mutta ovat pelkkiä litteitä levyjä eikä mitään värisärmiöitä. Te kuulutte niihin oikeisiin. Siis te myöskin saatte soittaa kuutamosonaatin ja näyttää mihin kykenette.

Koko tunti oli tavallisuudesta poikkeava. Se oli Helmille kuin voittojuhla. Riemusta ja innostuksesta hehkuvana hän nuottilaukkuinensa juoksi portaita alas.

— — —

Mikä suuri vastakohta! Jykevä ovi, sen äärellä vartija kojussaan. Suuri, kajahteleva eteinen, pitkät käytävät ja omituinen löyhkä, haavain ja lysoolin sekainen. Isot salit suorine vuoderiveineen, tyynyineen, lakanoineen, peittoineen, jotka kaikki olivat niin säännöllisesti asetetut, että melkein teki mieli epäillä, makasiko niissä eläviä ihmisiä.

Paavali Kotka istui syrjimmäisen vuoteen viereen. Vahankeltaiset kasvot kääntyivät häneen päin. Puolittain sammuneet silmät katselivat syvistä kuopista.

— Miltä nyt tuntuu?

— Pian… minä… pääsen…

— Jumalan rauha teille! Hyvä on nukkua Jeesuksen haavojen turviin. Te olette kilvoitellut hyvän kilvoituksen.

Lekottava katse selveni ja kirkastui.

— Kiitos…

Huoneen läpi astui kiireisin askelin nuori mies. Hän tuli vastakkaiselta puolelta, eikä hänellä ollut valkoista mekkoa yllänsä. Ei nyt ollutkaan lääkäreitten käyntiaika. Sentähden Helmi aivan säpsähti, nähdessään että se oli Aimo. Hän tuli suoraan sen vuoteen luo, jonka ääressä Kotka ja Helmi olivat.

Tuntui ihmeelliseltä tavata täällä. Aimokin näytti hämmästyvän. Sairasasioista he eivät yleensä olleet edes keskustelleet. Aimo tiesi, kuinka vaikeata kaikki sellainen oli Helmille.

— Sinä, Helmi…

Kättä ojentaessaan hän huomasi Paavali Kotkan sairaan pääpuolessa. Aimon kasvoihin tuli jäykkä ilme, hän teki nopean kumarruksen, viittasi kädellään hiukan poispäin, käännähti ympäri ja kumartui sairaan puoleen.

Helmi olisi tahtonut esitellä enonsa, mutta ymmärsi, että sairaan tila vaati lääkärin koko huomion.

— Lapseni… näkisin…

Aimo kohotti päänsä. — Pursimiehenkatu. Matka ei ole pitkä, ehkä on vielä mahdollista ehtiä. Helmi, saisinko sinua pyytää? Tässä sairaalan edessä on ajureita, ota, aja hänen kotiinsa. Tuo lapset. Näethän, minä en voi päästä. Sinulle se on helpompaa kuin tänne jääminen.

Viimeiset sanat lausuttiin hellällä äänellä, ja katse kohtasi Helmin katsetta. Se oli vaan silmänräpäys, sillä kohta Aimo taas ei nähnyt muita kuin sairaan. Helmi oli jo käytävässä ja riensi nuolena pois.

Silloin Aimo tuokioksi kääntyi Paavali Kotkaan päin. — Aimo Lehtinen, — sanoi hän nimensä, kiinnittäen silmänsä läpitunkevasti toisen mustiin silmiin. Kotka peräytyi, hillitsi kohta itsensä ja tervehti, puristaen Aimon kättä sanoja vailla. Sitte he jäivät keskenään äänettöminä sairasta tarkkaamaan. Kotka lausui silloin tällöin muutaman sanan: —Jeesus vapahtaa. — Hän on luvannut: en minä jätä sinua. — Hän antaa sinulle ijankaikkisen rauhan.

Helmi ennätti takaisin. Hän toi kolme pientä tyttöä, jotka olivat kyynelissä ja säikähdyksissään ja samalla ylen onnelliset, kun ensi kerran elämässään pääsivät issikalla ajamaan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kaikki oli lopussa.

— Minä saatan lapset kotiin, — sanoi Aimo, silittäen säälivästi nuorimman päätä. — Mikähän näiden osaksi tulee?

Jäykkyys oli nyt sulanut hänen kasvoistaan. Ääni oli tavallistakin pehmoisempi.

Mutta pienokainen piteli Helmin kättä kuin puristimessa. Toisella kädellään Helmi kuivasi kyyneleitänsä.

— Katsokaa, hän etsii minulta turvaa. Minäkin tulen.

Samassa hän muisti ajan kulun. — Ei, en voikaan. Minut on kutsuttu säestämään erästä toveria. Voi, mitä minä nyt teen?

Kotkan silmäys tuntui vastaavan syvällä nuhteella, mutta hän ei kieltänyt eikä käskenyt.

— Mene, Helmi, — sanoi Aimo. — Jos toivot, käymme yhdessä heitä katsomassa ennen hautajaisia. Minä teen nyt, mitä voidaan tehdä.

— Minä lähden kanssasi Helmin sijasta, — sanoi Kotka.

"Kanssasi"? Helmi ihmetteli. Epäilemättä hän oli kuullut väärin.

Hänestä oli kaunista katsella, kun pappi ja lääkäri yhdessä astuivat katua pitkin kolmen likaisen pienen orvon kanssa.

Se oli vielä kauniimpaa kuin Beethovenin sonate pathétique.

Helmi ymmärsi sinä hetkenä, ettei hän rakastanut ainoastaan toista heistä, ei yksin sitä, johon hän sukulaissiteillä ja lapsuuden ihastelevilla muistoilla oli yhdistetty. Hän rakasti toistakin, sitä joka lähetti hänet soittamaan, koska se oli Helmin oma kukkasarka, mutta itse meni alttiina sinne, missä tosi elämän kovaa peltotyötä tehtiin.

Tarvitaan tarhureita, tarvitaan peltomiehiä, korven raivaajia, suon ojittajia!

Niin, Helmi rakasti niitä molempia, jotka nyt juuri kääntyivät hänen näkyvistänsä. Helmi tiesi senkin, kumpaisen rinnalla hän olisi tahtonut käydä, jos olisi pitänyt valita.

Mutta hyvä, että he kulkivat yhdessä!

Ei Helmi aavistanut, että he yli pienten päiden katsoivat toisiansa vakavin katsein.

— Aimo, väärin kannat katkeruutta minua vastaan! Sydämeni on ollut murheesta pakahtumaisillansa. En voinut kumminkaan tehdä toisin. Minun täytyi.

— Täytyi surmata hänet, joka rakasti sinua!

— Älä puhu sanoja, joiden kärki käy omaan sydämeesi. Sinä et tunne
Kristuksen rakkautta, joka vaatii —

— Vaiti! — huudahti Aimo. Hän taisteli hillitäkseen kiivastumisensa. — Sitä Kristusta en tunne enkä tahdokaan tuntea.

Lapset kulkivat nyt edellä, mutta yksi kääntyi katsomaan taaksensa.

— Paras on, ettemme puhu tästä enempää, jatkoi Aimo. — Olkaamme yhdessä, koska kohtalo on johtanut meidät yhteen. Lilja sisko nukkuu levossa, eikä hän kertaakaan syyttänyt sinua. Kyllä minäkin vaikenen.

Vähäistä myöhemmin he puuhailivat pienessä huoneessa, kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillänsä. Kotka teki tulta ja Aimo riisui pienintä lasta levolle.

VI.

Taistelu.

Paavali Kotka, hän oli suon perkaaja.

Pääkaupungissa on suota monenlaista. Etukaupungeista ja laitakaduilta usvat kohoavat, mutta hienoissa puistoissa ja komeissa kivimuureissakin hallan henki väijyy.

Oli kylmä ilta. Vielä tuonaan oli satanut lunta, vaikka oltiin jo kevään kynnyksellä. Maa tuntui kylmältä jalkojen alla, ja tuuli vinkui paljaissa puissa.

Kotka oli viipynyt myöhään Kallion alueella ja oikaisi Eläintarhan teitä pitkin Töölönlahden yli vievälle rautatiekannakselle. Hän oli väsynyt päivän monenmoisesta työstä. Oikeinpa hän oli iloinen siitä, että tänään sai viettää iltansa kodin rauhassa. Ei se ollut tapahtunut moniin aikoihin, mutta hänestä tuntui, että se jo Helmin tähden alkoi käydä välttämättömäksi.

Hänen silmänsä olivat sairashuoneella auenneet tytön suhteen. Hän oli varma siitä, että herkkä sielu oli vaarassa.

Vaara tuli taiteen sireenisävelinä. Oi niitä säveliä, miten ne maailman ihanuuden tenholla sydämen kietovat!

    Revi rikki ne paulat, kukkaispaulat,
    et ennen kotkana lentää voi!

Toisaaltakin vaara tuli. Se läheni nuoren, miellyttävän, maailmallismielisen miehen muodossa. Ihmeellistä, että tämä nuorukainen oli juuri Aimo Lehtinen. Mitä se Jumalan johdatus merkitsi? Mitä tarkoitti se, että Kotka itsekin jälleen joutui näiden ihmisten pariin?

Paavali Kotkan ajatukset kulkivat kauvas, kymmenen vuoden taa. Ne löysivät sen keltaisen talon, jonka ikkunalla ruusut kukoistivat ja vaaleakutrinen pää nyökkäsi hänelle. Hän oli ihanin kukka, yhdeksäntoistavuotias Lilja. Siellä oli Aimokin, lyseon yläluokkalainen, ja pieni Hertta, joka kumminkin oli niin suuri, että suuttui, jos jumaluusopin ylioppilas leikillä tahtoi ottaa hänet polvellensa keinumaan.

Siitä kodista oli Kotkalle puhjennut lemmen kevät ja nuoruuden onni. Sieltä oli myöskin hänen elämänsä haikeus kotoisin. Kaikki oli nyt taistelujen takana, ja hän, joka ne kerran aiheutti, nukkui syvällä nietoksen alla. Paljasoksaiset ruusupensaat vaan kertoivat siellä, että maailma on suuri, suuri kalmisto, täynnä kalleimpien toiveitten hautakumpuja, täynnä oksia, joista lehdet ja kukat ovat karisseet.

Juuri sen hän oli Helmille sanonut jo tulonsa iltana. Helmi ei ymmärtänyt. Mutta hän oli kokenut, hän oli kärsinyt. Hänen tuli varjella Kaarinan Kaste Helmeä. Ennen kaikkea varjella hänet Jumalalle.

Melkein hän tunsi ja aavisti, että toiset tahtoivat varjella samaa
Helmeä häneltä.

Pieni Helmi — oliko hän kotkalintu? Olisiko hänellä voimaa irtautua kaikesta, irtautua omasta itsestänsäkin, voidaksensa vapain siivin liidellä taivaan kirkkautta kohti?

Kotka astui eteenpäin syvissä mietteissä, äkkiä havahtuen, kun kannaksen korvalla vilahti jotakin mustaa hänen edessään. Hän erotti pian, että se oli horjuva olento, mies raukka.

Näky oli valitettavasti laitakaupungin tavallisia. Mitä siihen voi tehdä? Ymmärtääkö juopunut, jos hänelle sanoo vakavan sanan?

Kotka oli vähällä käydä ohitse, kun mies alkoi häntä puhutella.

— Kuulkaas herra…

Kotka astui lähemmäksi.

— Pitäkääs tätä pulloa!

Mies kannatti toisella kädellään tuppivyötänsä, joka yritti pudota, mutta ei saanut sitä kiinnitetyksi, kun pullo oli toisessa kädessä.

— Pankaa se maahan, — sanoi Kotka. Mutta mies tuijotti häneen tylsästi, niinkuin sellainen nerokas keksintö ei olisi hänen päähänsä mahtunut.

Kotkan täytyi omalle itsellensä hymyillä, ottaessaan käteensä miehen pullon. Mies sai vyönsä kuntoon, koetti astua jonkun askeleen, mutta hoipertui aitaa vasten.

— Minne tahtoisitte mennä? — kysyi Kotka yhä pulloa pidellen. Hänestä tuntui arveluttavalta jättää mies siihen yksinään, illan pimeyteen meren partaalle. Ranta oli aivan sulana.

— Akkani tykö minä —

— Missä te asutte?

— Tuota noin, eikö herra tiedä? Vilanterilla.

— Millä kadulla?

— Enhän minä kadulla… Mitäs me kaduista! Akka minulla on ja —

Kotka rupesi taluttamaan miestä. He astuivat yhdessä kannasta pitkin.

— Minä olen vähän mukava mies!

Kotka kulki aivan ääneti.

— Te olette sentään oikein hyvä. Kuulkaas herra…

Mies horjui yhä enemmän. Puolivälissä Kaisanientä hän alkoi tuntea puistatuksia, jotta hampaat kalisivat.

— Ettekö te veisi minua johonkin, missä on lämmin?

Kotka aprikoi, mitä hänen tuli tehdä omituisessa asemassansa. Hän ei voinut saada selkoa miehen asunnosta, poliisin putkaan hän ei tahtonut häntä saattaa, eikä majapaikkaan voinut tarjota juopunutta.

Hän teki reippaan päätöksen.

— Odottakaa tässä, — sanoi hän, asettaen miehen penkille. — Minä huudan ajurin.

Hän sanoi oman kotinsa katunumeron. Sähkövaloisen kaupungin läpi, hienojen kävelijäparvien ohi heitä vietiin, pastoria, juopunutta miesrähjää ja pulloa, joka yhä oli Kotkan kädessä.

— Mutta mihinkäs te minua kuljetatte? — toisteli mies tuon tuostakin.

— En minä tässä asu, — sanoi hän säikähtyneenä, kun pysähdyttiin suuren kivimuurin eteen.

— Minä asun, — sanoi Kotka.

— En minä tänne…

Suurella vaivalla Kotka sai hänet talutetuksi portaita ylös. Hän soitti kelloa. Martta avasi oven, ja Riitta neiti kurkisti ruokasalista.

— Varjelkoon! — huudahti vanha neiti, vetäytyen takaisin. — Mitä sinä nyt tuot?

Martan silmät olivat selällään, mutta suuressa kunnioituksessansa pastoria kohtaan hän ei rohjennut sanoa mitään.

— En minä tänne, — toisti mies entistä pontevammin. — Täällä on herraskaisia.

— Sytytänkö pastorin lampun? — kysyi Martta.

— Pastorin? Onko täällä pappikin? Jumal' auta, pois minä —

Mies puhkesi kiroilemaan julmasti ja karkeasti. Martta peräytyi pelästyneenä, ja Riitta neiti huusi ruokasalista, että Paavali kohta ajaisi mokoman rahjuksen ulos. Mutta Kotka tarttui väkevästi miehen käsivarteen, pakotti hänet sisälle oman huoneensa ovesta ja lukitsi sen.

— Minä käsken teitä vaikenemaan! Te olette Herran palvelijan kodissa, ei tänne ole lupa kutsua pahoja henkiä.

Juopuneen järki sekaantui yhä himmeämmäksi ja hän kiroili yhä kovemmin.
Kotkan mieleen johtui äkillinen ajatus. — Missä on Helmi?

Helmi tuli juuri kotiin Hertan luota. He olivat keskustelleet keväthatuista ja tulleet siihen päätökseen, että vanhat kelpasivat vielä tämän vuoden. Orvot pikku lapset Pursimiehenkadun varrella tarvitsivat paremmin sekä ruokaa että vaatteita. Muuan täti oli ottanut heidät huostaansa, mutta hän oli köyhä vaimo, jolla oli kyllin raatamista omain lastensa elatukseksi.

— Soita, Helmi! Saulista paha henki väistyi, kun Daavid soitti harppuansa. Soita pyhiä säveleitä!

Helmi seisoi pianon luona, tuntien ihanan velvoituksen, onnellisena tehtävästä, joka tarjottiin. Enon ja hänen huoneensa olivat vastakkain, eteisen kummallakin puolella. Kotka oli avannut lukitun ovensa, ja Helmin ovi myös oli auki.

Hän ei voinut valita kirkkovirttä eikä hengellistä laulua. Vastakohta tuntui liian kamalalta, kun kiroukset yhä kuuluivat. Mitä hänen piti soittaa?

Sormet kulkivat koskettimilla, kunnes ne tapasivat Tannhäuserin pyhiinvaeltajakuoron säveleet. Ne kaikuivat mahtavina ja juhlallisina, täynnä syvää, ylentävää vakavuutta. Nyt Veenuslaulu kietoutuu mukaan. Synti tulee, kiusaus kutsuu. Se on vaarallista, se kestää liian kauan, se viehättää ja kietoo kukkapaulojen tenholla. Helmin täytyy hypätä yli kuin kauhistusta paeten. Jo alkavat vaeltajakuoron sävelet taas soida. Ne paisuvat, ne voittavat, ne riemuitsevat! Kiusaus on väistynyt, kirkkaus koittaa, taivaan rauha laskeutuu taistelun jälkeen, kuni kilvoituksen seppele, armosta saatu.

Kun Helmi lopetti, oli Kotkan huoneessa kaikki hiljaa. Mies makasi nukkuneena lattialla. Silloin Helmi uudestaan hiipi soittokoneen luo, virittäen laulun yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä lampaasta ja yhdestä, joka katosi.

"— Sull' on yhdeksänkymmentä yhdeksän, eikö siinä kyllin ois? — Ei! — kuultiin paimenen ääntävän, ja hän kiirehti korpeen pois…"

Kotka oli nostanut oman tyynynsä miehen pään alle ja peittänyt hänet omalla vaipallansa. Nyt hän tuli Helmin luo ja laski kätensä hänen olalleen, laulun jatkuessa:

"— Miksi vuorelle tie on verinen, rakas, kallis Herrani? — Kas, siihen vuos' veri paimenen, kun hän lammasta etseili…"

— Helmi, lapseni!

— Mitä, eno?

— Oletko sinä hänen lampaansa?

— Hän tietää, että minä tahtoisin olla, — sanoi Helmi, hämmästyen odottamatonta kysymystä.

— Hänen lampaansa seuraavat häntä.

— Minne minun tulisi seurata?

— Vuorelle, jonka tie on verinen. Eksyneitä etsimään.

— Enkö ole saanut auttaa sinua tänä iltana? Olin hyvin onnellinen siitä, että pyysit minua.

— Pyhiä säveleitä minä pyysin.

— Rakas eno, eivätkö ne tulleet pyhitetyiksi? Ne vastasivat tunteitani, en voinut toisin.

— Wagner oli tämän maailman ihminen, jonka jumala oli taide. Luuletko sinä, että taide voi käännyttää syntisen ja pelastaa sielun helvetin pauloista?

— En… Mutta kiroukset hiljenivät, mies on saanut levon, — yritti
Helmi puolustaa.

— Niin, Helmi, uneen voit tuudittaa sillä soitolla, mutta sielua et kykene auttamaan. Ei se kurja mies parka mitään saanut omalletunnollensa.

— Eihän hän olisi mitään ymmärtänytkään! Päihtynyt hän oli.

Kotka oli vaiti hetken.

— Ehkä olet oikeassa miehen suhteen. Jumala on antava minulle tilaisuuden puhua hänen kanssansa, kun hän herää. Mutta sinulle, Helmi, minun myöskin täytyy sanoa sana. Kaikki tai ei mitään! Jos tahdot olla Herrasi oma, on hänellä kokonainen oikeus sinuun.

— Mitä tarkoitat, eno?

— Hän on sentähden puolestasi kuollut, että et eläisi itsellesi, vaan hänelle. Onko sinulla rohkeutta siihen?

— Millä minä olen hänet kieltänyt?

— "Sinä päivänä hän sanoo niille, jotka hänen vasemmalla puolellansa ovat: minä isosin, ettekä minua ruokkineet, minä janosin, ettekä minua juottaneet, olin sairas ja vankina, ettekä —"

— Minä ymmärrän, että tarkoitat eilistä tapausta. Enhän voinut velvollisuuttani laiminlyödä! Mieleni teki tulla kanssanne, minä vakuutan, olisin tullut paljon mieluummin kuin jäänyt pois. Ei se itsekkäisyyttä ollut, minähän olin sidottu.

— Katkaise siteet!

— Soittoniko? Tarkoitatko, että soitto on paula — että säveleet ovat syntiä?

— Ei sellaisenaan. Tarkoitan vaan, että Herralla on laajat työmaat, ja sinä seisot joutilaana torilla, vaikka kutsumus käy.

— Enhän voi repiä itselleni enempää aikaa! — huudahti Helmi melkein epätoivoisena.

— Uhraa vähempi suuremman tähden! Etkö jo soita kyllin hyvin? Etkö jo ole tarpeeksi paljon saanut itsellesi? Tahdosta on tässä kysymys.

— Minä en tahdo! — huudahti Helmi kiihkeästi. — En tahdo enkä voi lopettaa soittoani!

— Hyvä että sanot sen selvästi. Sano nyt sekin, miksi eilen olisit mieluummin orpoja vaalinut kuin mennyt lauluja säestämään. Siksi, että Aimo Lehtinen meni orpojen kanssa!

— Eno!

— En saa lahjoa totuutta. Tee nyt ratkaisusi.

— Jätä minut, eno! Sinä olet tyly ja julma, sinä särjet minun sydämeni, sinä —

— Hyvää yötä, Helmi. Jumala olkoon sinulle armollinen!

— — —

Helmi seisoi soittokoneen luona kuin huumaantuneena.

Tämäkö oli se Kotka-eno, jota hän oli ikävöinnyt ja odottanut? Hänkö se oli, joka Helmin mielikuvituksessa oli elänyt täydellisintä Jeesuksen elämää, jonka kasvot hohtivat ja olento säteili, koska hän oli ollut Jeesuksen kanssa? Oliko hän sama, joka kertoi Kaarinan Kaste Helmelle äidin suloisesta muistosta? "Soita, soita, sävellintunen!" Sitähän äiti oli toivonut, että lapsi saisi sydämeensä kaikki lintujen liverrykset ja hänen tunteittensa syvimmät sävelet. Ja nyt eno pyysi, jopa vaati häntä luopumaan Jumalan lahjasta, joka hänelle oli annettu ehkä vastauksena äidin rukouksiin!

Rakkaus syntiä, soitto syntiä, syntiä kaikki, mikä elämässä on ihaninta! Siksi se tuli, vaikka eno ei sitä selvin sanoin myöntänytkään.

Helmi istahti soittokoneensa ääreen. Illan tähti tuikahti ikkunasta. Sydän suli haikeaan kaihomielisyyteen ja helliin, kaukaisiin muistojen unelmiin.

Unta kaunista kerran näin tähtösestä laulavasta, kuinka se kutsui viihdyttäin itkeväistä orpolasta.

    "Lapseni", lauloi tähtönen,
    "kuuletko ihmekieltä?
    Monilta salattu, harvoille avattu,
    etsivä herkkää mieltä.

Käännä kaihosi maasta pois, suo mun tietä näyttää! Luojan lahja, aiottu sulle, sävelin henkesi kaipuun täyttää…"

— Kauniisti sinä soitat, — sanoi joku.

Riitta täti!

— Täti, saanhan minä soittaa? — huudahti Helmi, syleillen vanhaa neitiä. — Sanokaa, täti, kieltääkö Herra Jeesus minua soittamasta?

— Mitä ihmeitä sinä nyt puhut? Kuka sinua kieltäisi?

— Eno tahtoisi, että minä rupeaisin… niin, en oikein tiedä miksi. Enhän minä papiksi pääsisi. Ehkä sairaanhoitajaksi, ehkä lähetyssaarnaajaksi — en tiedä…

— Kuules tyttö, — sanoi Riitta neiti, nyökyttäen harmaata päätänsä, — minä sanon sinulle yksinkertaisen ajatukseni. En minä ole teitä Kotkia koskaan ymmärtänyt, äidistäsi alkaen. Te olette toisenlaisia ihmisiä, hyviä ja ylenintoisia. Hän oli semmoinen — eikä Ville raukka, sinun isäsi, voinut häntä koskaan unohtaa, vaikka heillä olikin välistä ollut vaikeata keskenänsä. Minä sanoin Villelle jo ennen hänen naimistaan: älä sinä nokkonen kukkasta ota! Hän otti kuitenkin, enkä minä ihmettele, että kävi niinkuin kävi. Mutta sitä minä ihmettelen, että te Kotkat ette keskenännekään tule toimeen.

— Ehkä Kotkien täytyy lentää kunkin yksinänsä, — sanoi Helmi miettiväisenä. — Ehkä heitä ei ymmärrä kukaan muu kuin Jeesus ystävä.

— Älä semmoista puhu, se on ylpeyttä. Ihmiset on pantu toisillensa avuksi. Ja nyt minä sanon, mitä äsken oli mielessäni. Kun vaan katsot, että sinäkin olet muille avuksi etkä vastukseksi, niin soita sitte niin paljon kuin tahdot.

— Entä sukankudin ja puuronkeitto? — sanoi Helmi hymyillen kesken kaikkea. Hän muisti Riitta tädin ponnistuksia hänen lapsuusaikanansa.

— Niin, kyllä niitä tarvitaan, et sinä ilman elä. Minä olen vähällä ymmärrykselläni koettanut opettaa sinulle jokapäiväisiä asioita. Pidä sitte itse huolta siitä, ettet rupea miehellesi ristiksi, kun menet naimisiin. Ja jollet menekään, niin koeta ajatella muita enemmän kuin itseäsi. Silloin teet Herran Jeesuksen työtä, jos keität tai soitat, niin minä ajattelen.

— Kiitos, — sanoi Helmi liikutettuna. Kyllä hän usein oli väärin arvostellut vanhaa täti rukkaa, pitänyt halpana ja liian jokapäiväisenä. Nyt tuli niin hyvä ja lämmin olla, että täytyi painua tädin povelle.

— Tule nyt illallista syömään, ettei kaikki jäähdy, — kehoitti Riitta neiti, kyyneleet silmissä ja hämillään Helmin odottamattomasta luottamuksesta ja hellyydestä. — Paavali sanoi, että hänen ei ole nälkä. Vein minä kumminkin sinne sisälle maitoa ja voileipää. Ei hän riisuutunutkaan ole eikä luvannut riisua koko yönä. Minä en saa häntä järkiinsä.

— Varmaan hän hoitelee vierastansa, — sanoi Helmi. Hänen tuli yhtäkkiä kovin sääli enoa.

— Kyllä juopunut aamuun asti nukkuu, — sanoi Riitta täti vähän tuikeasti.

— — —

Päivän sarastaessa mies heräsi. Kotka oli vain keveästi uinahtanut väkevässä viinan ja lian löyhkässä, joka miehestä levisi. Kohta hän oli jalkeilla, valmiina mihin tarvittiin.

— Missä… missä minä olen? — sopersi mies hämmästyneenä.

Kotka selvitti sen lyhyesti. Miehen ilme osotti häpeätä, ja hänen päänsä oli riipuksissa kuin piiskatun koiran.

— Sanokaa nyt nimenne. En soisi, että tuttavuutemme tähän päättyisi.

— Kalle Rahkanen. — Hyvin väkinäisesti se läksi huulilta.

Kotka kirjoitti muistiin hänen nimensä ja osotteensa. Sitte hän otti pullon, joka oli pöydällä, ja näytti sitä omistajalle.

— Tämä on vielä puolillansa. Minä pyydän sen palkakseni yösijasta. Se ei ole paljon — vai kuinka?

Mies katsoi häneen kysyväisesti, ikäänkuin epäillen, tarkoittiko pastori täyttä totta.

Kotka astui ikkunan luo, avasi sen ja heitti pullon katuun yhdellä käden käänteellä.

— Kas näin. Jumala teitä auttakoon, että toiste tekisitte itse samalla tavalla, kun perkeleen kiusaus kohtaa teitä tässä haamussa. Hyvästi nyt. Me näemme vielä toisemme.

Mies ojensi kätensä, katsoi pastorin silmien ohitse, kääntyi syrjäkaria menemään ja livisti ovesta ulos, portaita alas, katse luihuna ja epäselvänä.

Silloin Kotka huokasi syvään, vaipuen penkillensä istumaan. Suo on petollinen ja työ on kovaa. Jospa olisi edes pieni pehmoinen käsi, joka silittäisi työmiehen otsaa, kun uupumus yllättää.

Helmi, Helmi, vedätkö sinä kätesi pois?

VII.

Ratkaisu.

Muuan parvi ylioppilaslaulajia, joka oli tehnyt kesäisen kiertomatkan maaseudulle, tuumitteli uutta samankaltaista seuraavaksi kesäksi. Päätettiin panna toimeen muisto- ja neuvottelukokous. Ei tuollaista kuivaa tavallista, joka kiireiden kesken vaivalla haalitaan kokoon jonnekin ylioppilastalon joutilaaseen nurkkaan, vaan iloinen ja runollinen juhlahetki kevätkauteensa valmistautuvassa Alppilassa. Ohjelmaa siellä piti olla, laulua ja muuta, ja herttaisia vieraita myöskin, varsinkin neitoja niiltä seuduilta, joilla viime kesänä käytiin. Niitä oli kumminkin liian harvoja Helsingissä. Sentähden täytyi kutsua myöskin sellaisia, jotka kesää viettivät uuden aiotun matkan alueella. Kun ei matkasuunnitelma vielä ollut määrätty, mahtui tähän laajennukseen jokaisen laulajan mielitietty.

Arvi Toivio ja Aimo Lehtinen olivat laulajia kumpainenkin. Aimon ja Hertan kotihuvila oli ollut laulajapoikien suloisin lepopaikka edellisen kesän retkellä. Siellä oli uitu ja poltettu kokkoa, siellä nautittu viilipiimää ja mansikoita, siellä leikitty ja tanssittu ympäristön nuorten kera nurmikolla riippukoivujen alla.

Tietysti Arvin ja Hertan ja Aimon piti ottaa juhlaan osaa, vaikka nuoret miehet eivät tällä kertaa aikoneetkaan laulumatkalle mukaan. Aimo oli kesän ajaksi määrätty virkaatekeväksi kunnanlääkäriksi siihen pitäjään, jossa hänen vanhempansa nykyään suvet talvet asuivat, ja Arvi sanoi, ettei akallista miestä enää saa laulumahdillakaan kesäpesästä liikkeelle.

Aimo oli kutsunut Helmin. He olivat sitäpaitsi luvanneet yhdessä esiintyäkin, Aimo soittaen viuluansa, Helmi säestäen.

Helmi oli pannut pois surupukunsa, jota hän koko talven oli käyttänyt isän kuoleman jälkeen. Hän seisoi valmiina valkoisessa, ilmavassa harsopuvussa, joka hänellä oli ollut yllään morsiusneitosena Hertan häissä. Tukkaansa ja rintaansa hän oli kiinnittänyt tummanpunaisia neilikoita.

Hän oli hyvin onnellinen. Sydän sykki riemusta ja odotuksesta. Kohta
Aimo hänet noutaa!

Se joka ensin astui sisälle, ei kumminkaan ollut Aimo, vaan Paavali Kotka. Hän oli päällysvaatteissaan, juuri menemässä ulos. Oven suuhun hän pysähtyi, luoden pitkän silmäyksen Helmiin.

— Kaarinan kukkatyttö, — sanoi hän sitte hellyydestä väräjävällä äänellä. — Kuinka sinä muistutat häntä!

Helmi oli odottanut aivan toisenlaisia sanoja. Sydän täynnä kiitollisuutta hän juoksi suoraan enon syliin.

— Olenko todellakin äidin näköinen nyt? Ja sinä iloitset siitä, eno, iloitset minun kukkasistanikin! Ota tämä, — hän irroitti yhden neilikoista, — se tuoksuu sinulle minun iloani!

Kotka katseli punaista kukkaa, silmissään yhä äskeinen hellä ilme, johon nyt sekottui syvää surumielisyyttä.

— Kukat kuihtuvat, Helmi lapseni, kaikki maailman kukat — punaneilikat ja valkoiset liljat. Minulle on olemassa yksi ainoa ruusu, Golgatan veripunainen. Ei se petä sydämen ikävöimistä, ei se kuihdu milloinkaan.

— Eno, — huudahti Helmi, mieli palavana säälistä ja rakkaudesta, — elämä ei ole kalmisto eikä erämaa! Miksi en saisi poimia kukkasia? Miksi et sinä poimi? Eivät ne vaalenna sitä yhtä, joka on sinulle ihanin — ja minullekin. Niin, eno, minullekin… sillä ilman sitä ne toiset eivät merkitsisi mitään… Hän puhui yhdessä henkäyksessä, silmät säihkyvinä, täysin käsittämättä sanojensa kantavuutta.

— Ilman sitä toiset eivät merkitsisi mitään, — toisti Kotka puolittain itsekseen. — Mutta ilman toisia, Helmi, jos ne kadottaisit riittäisikö sinulle tämä ainokainen?

Helmi ei vastannut, kello soi.

— Nyt tulee Aimo!

Hän astui sisälle juhlapuvussansa ja nouti hymyilevän, säihkysilmäisen tytön, jonka tukassa ja rinnalla punaiset neilikat yhä hehkuivat ja tuoksuivat kevään ihanuutta. Mutta syvällä sydämessä tuntui nyt piikki; Kotka oli sen työntänyt, se pisti hellittämättä.

— Minun morsiusneitoseni, — sanoi Aimo hiljaisella ihastuksella.

Helmi loi häneen kauniin katseen, mutta ääni soi vähän väsyneeltä: — Niin, Aimo, ne olivat elämäni onnellisimmat päivät. Toivoinhan minä tänäänkin juhlailtaa…

Paavali Kotka sanoi nyt hyvästi. Hän kertoi menevänsä työmies Rahkasta etsimään, sitä silloista päihtynyttä, joka oli viettänyt yön hänen huoneessansa, niinkuin Aimokin oli Helmin ja Hertan kautta kuullut.

Helmi ja Aimo olivat myös valmiit. Riitta täti tuli toivottamaan heille paljon hauskuutta. Aimo auttoi Helmin ylle päällystakin, ja he menivät ulos. Kahdet ajoneuvot odottivat, toisissa Arvi ja Hertta. Molemmat ajoivat Kotkan ohi; nuoret iloiset silmät katsoivat häneen ja kädet viittasivat tervehdyksen. Niin hän jäi yksinäistä tietänsä astumaan.

— — —

Pihalla leikki joukko meluisia lapsia, monesta eri työläisperheestä. Kotkan kysyessä Rahkasen asuntoa joku huolettomasti näytti sormellaan muuatta ovea, toisten lasten töllistellessä, toisten tuskin kääntäessä päätänsä.

Huone oli perin niukasti ja huonosti kalustettu, puhdistamaton ja epäjärjestyksessä. Kahdenmaattavan sängyn peitto riippui lattiaa viistäen. Himmeällä ikkunalla verenpisara ja myrtti kituivat pölyä ja kuivuutta.

Nuori nainen kääntyi lieden luota, kun koputus kuului ovelle. Hämmästyneenä hän peräytyi, nähdessään pastori Kotkan. Hän tunsi vieraan, sillä viime pyhänä hän oli käynyt rukoushuoneella. Nopeaan hän pyyhki kätensä esiliinaan, sipaisi hihansuulla kasvojansa ja niiasi.

— Oletteko Rahkasen vaimo? — kysyi pastori tervehtien.

— Olen, Elli Rahkanen.

— Miehenne ei ole kotona?

— Ei ole. — Vaimon pää painui alas. Käyttäen taas esiliinaansa pyyhkeenä hän siivosi tuolin ja tarjosi sitä. — Pastori on hyvä ja käy istumaan.

Kotka ihmetteli, että vaimo tiesi, kuka hän oli. — Onko miehenne kertonut minusta?

— Miehenikö? Ei hän käy kirkossa…

— Hän oli yhden yön vieraanani, viikko takaperin.

— Pastorin vieraana!

Parilla sanalla Kotka kertoi, mitenkä se tapahtui. — Ettekö häntä kaivannut? — kysyi hän tutkivasti.

Vaimo purskahti itkemään.

— Hän on hyvin usein poissa. Ja kun hän ei ole kotona, on minun helpompi olla.

— Onko teillä lapsia?

— Me olemme vasta kolmatta vuotta naimisissa. Kaksi on ollut, ne ovat kuolleet molemmat.

— Siis on teillä nyt runsaasti aikaa, vai kuinka?

Vaimo huomasi silmäyksen, joka kiersi huonetta. Hämillään hän tarttui esiliinaansa vielä kolmannenkin kerran, pyyhkäisten pöydän kulmaa, kun ei sopinut muuta tehdä.

— Pastori kai ajattelee, kun täällä on tämmöistä… Minä käyn tehtaassa. Kalle on hyvä kivimies, mutta hän juo palkkansa, niin että minun on pakko. Kuka vuokran maksaisi ja millä minä eläisin? Sitte iltasin ei tahdo olla enää kykyä mihinkään. Se niin väsyttää, alinomainen jyske ja seisominen…

Paavali Kotkan sydäntä pusersi omituisesti. Hän oli tottunut kurjuuden näkemiseen ja kuulemiseen Ameriikan suurkaupungeissa, mutta se ei koskaan muuttunut hänelle niin tavalliseksi, ettei olisi järkyttänyt sydäntä.

Vaimo oli nuori, ehkä vasta Helmin ikäinen, vaikka niin kelmeä ja kasvot kuihtuneet. Nuorempi hän oli kuin Kaarina kuollessansa.

Paavali rupesi puhumaan hänelle lempeästi ja ystävällisesti. Hän kysyi, ja toinen vastasi. Pian oli nuoren vaimon elämäntarina hänen tiedossansa.

Elli oli pienestä tytöstä palvellut herrasväissä, oikein hyvissä paikoissa. Mikä sitte tulikaan, kun teki mieli enemmän vapautta. Toiset tytöt kehuivat, että tehtaalaisilla on joka ilta vapaa, ja hän päätti myöskin pyrkiä tehtaaseen. Kyllä hän pian huomasi olleensa ymmärtämätön, mutta ei kehdannut heti taas erotakaan. Entinen emäntä kysyi, oliko hänen hyvä olla, ja hän vastasi "on", vaikka itku tuppausi kurkkuun. Työ oli aina vaan yhtä ja samaa, kuumakin oli tehdassalissa, niin että pyrki saamaan yskän, kun tuli ulos pakkaseen, eikä sitte ollut kotia missään, yösija vaan erään työmiesperheen huoneen nurkassa. Hänen oli ikävä ihan nääntyäksensä. Sentähden hän rupesi ottamaan korvausta vapaista illoistaan, käveli paljon ulkona ja kävi tanssipaikoissa, tutustui Kalleen ja oli iloinen kun naimisella pääsi pois tehdastytön elämästä. — Niinhän minä luulin, enkä tietänyt meneväni ojasta allikkoon. Kalle joi, siitähän koko surkeus tuli. Nyt minä olen tehtaassa taas, ja vielä kaikki muu kurjuus kuormanani. Vasta minä nyt olen ruvennut käymään kirkossakin ja rukoushuoneessa, eihän se ennen maistunut… Viime pyhästä minä pastorin tunnen.

— Niin se on. Työtä tekeväiset ja raskautetut tarvitsevat Jeesusta, ja hän ottaa ne vastaan.

Kotka puhui helliä sanoja, lohduttavia ja rohkaisevia. Nuori vaimo kuunteli, nyyhkien aina välillä. Kun pastori nousi lähteäkseen, kiitteli hän kerta kerralta, ikäänkuin olisi ollut vaikea erota ja irtautua.

— Nyt minä koetan hakea miehenne. Luulitte hänen poikenneen anniskeluun tuolla kulmassa, niinkö? Minä kyllä pidän huolen, ettei hän rahojansa lopeta tänä iltana. Asettakaa te jotain keittoa pöytään ja koettakaa vähän järjestellä huonetta hauskemmaksi, vaikka olettekin väsyksissä, sen neuvon minä antaisin teille. Nyt Jumalan haltuun! Jos luulen tarpeelliseksi, palajan vielä tänne takaisin miehenne kanssa.

Kotka käveli katua pitkin, ajatellen tehtävää, jonka hän oli ottanut. Herra Jeesus tuli maan päälle syntisiä pelastamaan; oliko liiaksi vaadittua, että hänen palvelijansa astuisi kapakan seinien sisälle?

"He seuraavat Karitsaa, mihin ikänä hän menee."

Päättäväisesti Kotka tempasi oven auki ja tuli anniskelun kauppaan.
Kalle Rahkanen ei ollut siellä. Kotka kulki katua eteenpäin; siinä oli
varsinainen kapakka, jossa miehiä näkyi istuskelevan. Jo ikkunasta
Kotka tunsi etsimänsä kasvot.

Kun pastori ilmestyi oven aukkoon, kääntyivät kaikki silmät sinnepäin. Hän oli niin kookas, että päänsä ulottui kamanaan asti, ja tummat silmät sulkivat läpitunkevaan katseeseensa koko kurjuuden kuvan siinä ympärillä.

— Minä haen kirvesmies Kalle Rahkasta, — sanoi Kotka kuuluvalla äänellä.

— Tuoss' on, — vastasi yksi mies, osottaen toveria sormellansa.

Rahkanen näytti ensin hämiintyvän, mutta kokosi sitte rohkeutensa, tokaisten terhakasta: — Mitäs pastori minusta?

— Ai pappi… Vie sun s—

Miehet olivat jo puolihumalassa ja rähisivät häikäilemättä, kun ensi yllätys oli mennyt ohi. Se vihollinen, jota he palvelivat, yllytti vastarintaan.

Mutta rohkea hyökkääjä ei säikähtänyt. Varmoin askelin hän astui Rahkasen luo, laski painavasti kätensä hänen olalleen, katsoi häntä niin, että mies rauhatonna vilkui sivulle ja toiselle, ja sanoi sitte äänellä, jota täytyi totella: — Me menemme nyt.

Rahkanen nousi, pää riipuksissa kuten Kotkan asunnossa silloisena aamuna. Silmissä kiilui salaviha, mutta estelemättä hän seurasi yli lattian. Kompasanat ja kiroukset satelivat ympärillä. Vasta ovella mies yritti tehdä tenän.

— En saa—… en lähdekään! En, sanon minä!

— Se on oikein! — kuului takaa.

Mutta Kotka oli väkevä. Ennenkuin mies tajusikaan, oli hän ulkona kadulla. Silloin Kotka muutti menettelytapansa, alkaen puhua ystävällisesti ja lempeästi.

— Teillä on nuori vaimo kotona, teidän Ellinne. Hän siistii huonetta teitä varten. Muistatteko, että olette Jumalan edessä luvannut häntä rakastaa ja olla hänelle hyvä ja uskollinen? Menkää nyt kotiin hänen luoksensa, antakaa hänelle rahoista loput, mitä vielä on, syökää sitte ja ruvetkaa nukkumaan.

Mies tuntui vähän heltyneeltä, ainakin vapautuneelta, kun kiusauksen paikka oli jäänyt selän taakse. Ei hän äksyillyt, ei juuri kironnutkaan, mutta silmissä säilyi epäselvä katse.

— Nähkääs, parastanne minä tarkoitan. Mitä hyötyä minulla olisi itselläni siitä, että etsin ja autan teitä?

— Nauroivat, ne vietävät, — puhui mies itsekseen, nyrkkiänsä puistellen housuntaskussa.

— Miksi menittekään sinne? Ellin täytyy käydä tehtaassa, rasittua ja heikontua, kun te juotte rahat. Pullossa on paholainen, ettekö sitä tiedä? Kun hän saa pikkusormen, vie hän koko käden.

— Vie, kyllä se vie, oikein pastori puhuu, että kyllä se vie…

Kotka oli saattanut miestä ohi anniskelun. Nyt oltiin jo Rahkasen asunnon portilla. Hän aprikoi, mitä tehdä, mutta päätti sitte kääntyä kotiin. Ehkä mies ja vaimo parhaiten suorittivat asiansa kahden kesken.

— Hyvästi nyt, Rahkanen, muistakaa olla hyvä Elliä kohtaan! Ja muistakaa, mitä minä opetin teitä tekemään pullolle, kun kiusaaja panee sen käteenne. Mitä minä tein? Sanokaa, muistatteko sen vielä?

— Rikki paiskasitte, — huusi Rahkanen äänellä, joka yhtäkkiä muuttui julmaksi.

Kotka hämmästyi, mutta sanoi rauhallisesti: — Olkoon nyt Jumala kanssanne. Pankaa mieleenne, että te ette jaksa itse auttaa itseänne. Hän auttaa, kun rukoilette.

Hän keskeytti puheensa, sillä miehen silmät samertuivat ja käsitys näytti sekaantuvan. Syvästi huoaten hän kääntyi menemään.

Muutaman askeleen hän oli astunut, kun kivi suhahti läpi ilman. — Rikki paiskasitte pullon! — kuului käheä, raivostunut ääni. Toistamiseen suhaus kuului. Paavali Kotka tapasi takaraivoansa, sai kätensä täyteen pursuavaa verta, tunsi kaiken mustenevan ympärillänsä ja kaatui pyörtyneenä katuun.

— — —

Alppilassa telefooni soi. Pyydettiin tavata neiti Helmi Hartikkaa.

— Ei juuri nyt voi tavata. Hän soittaa paraikaa. Neljännestunnin perästä.

Nuori herra sanoi sen viinurille, joka tuli ilmoittamaan.

Aimo ja Helmi olivat äsken lopettaneet yhteiskappaleensa. Oli kiihkeästi pyydetty, että Helmi yksinkin soittaisi jotain.

Hän oli nyt taas ihan sekoittumattoman onnellinen. Enon työntämä piikki ei pistänyt enää. Hän oli tanssinut rintansa vapaaksi, poskensa hehkuviksi tummien neilikkain tuoksussa. Yksi niistä koristi nyt Aimonkin rintaa — hän oli pyytänyt sen ja saanut. Helmin sydän sykki rajattomasta riemusta. Kaikkialla hohti punaisia neilikoita, koko maailma oli hänen ympärillänsä keväinen kenttä täynnä kukoistusta, toivoa, lemmen aavistusta ja onnen runsautta. Hän oli soittanut kuin unessa, mutta Aimo oli kuiskannut, että se ei koskaan vielä ollut niin täydesti sopeutunut hänen säveliinsä.

Mitä hän nyt soittaisi näissä tunteissaan? Yksi, yksi laulu vain vastasi sykkivän sydämen sointuja. Riemuisa morsiuslaulu:

"Kaunis, kaunis vihreä seppele…"

Itse hän sille sommitteli muunnelmia, helkytteli, värähytteli, välkytti auringonsäteitä, viserrytti lintujen kuoroja, taikoi kukkaset puhkeamaan ja koko juhlanuorison ihastuksesta riemuitsemaan.

Hänet ympäröittiin joka taholta.

— Soittakaa vielä! Soittakaa sama uudestaan!

Ei, se oli mahdotonta. Samat kukkaset eivät puhkea kahta kertaa, sydämen sävelet helkähtävät eivätkä enää palaja. Mutta ilma-aalto kantaa ne rajattomiin avaruuksiin, ja ne soivat ijäisyyteen asti.

— Neiti Hartikkaa pyydetään telefooniin.

— Pyydettiin jo äskenkin, — sanoi sama ylioppilas, joka oli ottanut tiedon vastaan.

Helmistä se oli outoa — mikä saattoi olla syynä? Riitta tätikö oli levoton, vai pelkäsikö eno hänen tanssivan liian kauvan?

Telefooniin mennessänsä hän näki ajatuksissaan enon, joka jäi kadulle yksin kulkemaan, kun he viittasivat hyvästiksi. Omituinen levottomuus valtasi hänen mielensä, melkein peläten hän tarttui kuulotorveen.

Hetken perästä hän tuli Aimon luo. Hän oli aivan kalpea ja sai tuskin sanoja suustansa.

— Eno on tuotu kadulta kotiin… tajutonna, ehkä kuolleena, vaikka he eivät sanoneet. Joku on heittänyt häntä kivellä päähän.

— Lähdetään heti, — sanoi Aimo.

Tieto Helmiä kohdanneesta onnettomuussanomasta levisi nopeasti. Aimo ymmärsi, että asiasta puhuminen ja toimetonna odottaminen oli Helmille sietämätöntä. Siksi hän hevosta telefoneerattuaan heti vei hänet ulos, vastaan kävelemään. Hertta ja Arvi olisivat tulleet mukaan, mutta Aimo pyysi heitä jäämään.

Hänen täytyi edes saada olla Helmin kanssa kahden. Tänään hän oli aikonut sanoa, että hän Helmiä rakasti enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli aikonut pyytää sitä sydäntä, jonka panttina punainen neilikka tuoksui hänen rinnallansa, ja sitä kättä, joka soitti "kauniista, kauniista vihreästä seppeleestä", niin armaasti kuin se yksin, joka aavistaa, että seppele kohta hänenkin hiuksillensa lasketaan…

Nyt oli tilaisuus häneltä riistetty, mutta sitä ei saanut ajatella.
Ihmishenki saattoi olla vaarassa, Helmille rakkaan ihmisen henki.
Mitä siitä, että Paavali Kotka Aimolle itselleen oli vastenmielinen?
Hän oli lääkäri; jo siltä kannaltakin oli luonnollista, että kaikki
persoonalliset näkökohdat jäivät unhoon.

— Rakas Helmi, ole vahva!

Ensi kerran hän sanoi Helmiä "rakkaaksi". Helmi ei edes huomannut, että hän sanoi jotakin erikoisempaa.

Ajuri tuli. Ah, kuinka lyhyt oli menomatka ollut, ja kuinka nyt hetket tuntuivat loppumattomilta! He eivät vaihtaneet monta sanaa. Kotioven edessä Aimo pysähtyi maksamaan ajuria, Helmi sanoi "kiitos" ja syöksyi jo samassa ylös portaita.

Aimo oli aikonut mennä mukaan, mutta jäi empimään. Ehkä hän olikin tarpeeton. Arvattavasti oli lääkäri jo kutsuttu — hänhän sitäpaitsi olikin vaan kandidaatti. Oli tuntunut niin luonnolliselta seisoa Helmin vieressä nyt koettelemuksen hetkenä, niinkuin äsken ilossa. Mitä hän ajattelikaan! Itse sairas ei häntä tarvinnut, Helmin tädille hän oli jotenkin vieras, ja Helmi itse — niin, Helmiin hänellä ei ollut oikeutta, ja tokko Helmi edes kaipasikaan häntä?

Aimo odotti hetken. Ei kukaan tullut kutsumaan. Silloin hän hitaasti ja hiljaa meni ylös yksinäiseen huoneeseensa.

Oli pimeä. Hän näki valon alempaa vastapäätä, toisen kerroksen ikkunoista. Mitä sisällä liikkui, sitä hän ei nähnyt, vain joskus varjon, joka kuvastui vaaleita uutimia vastaan.

Aimo ei luottanut pappeihin eikä uskonut kaikkeen raamatun sanaankaan, mutta hän uskoi rukoukseen ja oli omalla tavallaan rukoillut lapsuudesta asti. Sentähden hän tälläkin hetkellä huokasi: — Jumala, siunaa ja suojele Helmiä!

— — —

Helmi makasi polvillaan maassa, pää painautuneena Kotkan peittoon. Hän nyyhkytti, jotta sydän oli haljeta. Siinä lepäsi eno, tosin elävänä, mutta sen näköisenä, ikäänkuin tuonen sanansaattaja ei enää olisi viipynyt kaukana. Kasvot olivat kalpeat kuin palttina, veri paennut huuliltakin, ja silmät olivat ummessa, samalla kuin hän lakkaamatta puhui sekavia, katkonaisia sanoja.

— Jeesus ja kaksi muuta pahantekijää… He ottivat kiviä ja tahtoivat sinua heittää… Herra, minä en voinut sinua suojella. He osuivat sinuun ja osuivat minuun myöskin. Kiitos, että minäkin sain osani…

— Eno, eno kulta, — kuiskasi Helmi.

— En minä tahtonut hänen sydäntänsä satuttaa, sinä sen tiedät. Hän oli hyvin hento… Hento sydän särkyy, jos siihen koskee…

— Missä hän on? Herra, saanko minä nähdä hänet? Saanko nyt nähdä ja jäädä hänen luoksensa? Herra, älä lähetä minua Ameriikkaan! On kauheata, julmaa mennä Ameriikkaan!

— Eno, täällä sinä olet. Et sinä enää lähde Ameriikkaan, — lohdutti Helmi. Hän ei tietänyt mitä tehdä, hän vaan silitti houraavan otsaa ja suuteli hänen käsiänsä kyynelten virratessa.

Kotka avasi silmänsä, katsoen terävästi Helmiä.

— Et sinä ole hän. Hän oli Lilja. Kuka sinä olet?

— Oi eno rakas, Helmihän minä olen, Kaarinan Kaste Helmi!

— Niin, Helmi. Minä kävin suolla ja tarvitsin apua. Hän jätti minut yksin. Hänellä oli paljo punaisia kukkia. Tuossahan ne ovat, — hän kohotti sormensa. — Ne veivät Helmin.

— Eno, eno! — huudahti Helmi suuressa tuskassa. Sanat olivat kuin puukonpistoja hänen sydämeensä.

— Herra Jeesus, minkätähden Helmillä on kukkia päässä? Sinulla ja minulla on orjantappuroita ja verta!

Silloin Helmi nousi, riisti neilikat hiuksistansa ja rinnaltansa, heitti ne kaikki ympäri vuodetta ja huudahti syvän mielenliikutuksen vallassa:

— Ei ole enää Helmillä kukkasia. Eno, nyt Helmi tulee suolle sinun kanssasi! Jos sinä elät tai kuolet, niin Helmi tulee!

Sairaan katse näytti kummastuneelta, ja siinä välähti taju, kuten unesta heräävän.

— Kuinka sinä sanoit, Helmi?

Helmi tarttui molemmin käsin Kotkan käteen.

— Sanoin, että minä kuljen sinun kanssasi. Eno, Jumalan kiitos, sinä elät! Minäkin tahdon elää — en itselleni, vaan hänelle, joka on sinun elämäsi voima.

Kotka ei jaksanut vastata. Pää painui patjalle, silmät sulkeutuivat, mutta kalpeille huulille levisi kirkas hymy. Hän oli ymmärtänyt Helmin lupauksen ja ottanut sen vastaan.