KOTOISILLA RANNOILLA

Runoja

Kirj.

SEVERI NYMAN [Nuormaa]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.

SISÄLLYS:

Arvid Genetzille

I. ISÄNMAA.

Suomelle, kansalle
Oksaselle
Aug. Ahlqvistin hautapatsasta paljastettaessa 4/6 1893
Häme
Suomen päivä
Uutena vuotena 1892
Revontulet
Kööpenhaminan Pyöreässä tornissa
Kuolleista nousijain huomioita
Nikolai II:lle

II. ÄIDILLENI.

Äidilleni
Kaksi vuodetta
Viimeinen neuvo
Ainoa sukulaiseni
Pikku Emma
Pikku "huusholliska"

III. LEMPI.

Iltatunnelma
Kun ensi kerran
Jo kauvan sitten
Eräälle tytölle
Mun moniaalle matkat käy
Hän
Kas kuinka nyt taivas ruskottaa
Kotini
Ulapalla
Tunturin tyttö
Hyvästit
Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa
Tielläni kulkijoita
Kentiesi sä moitit
Vanhasta tallesta 1-10

IV. ERI ALOILTA.

Joulutervehdykseksi
Herra
Erilaisia säitä
Tähdet
Stuure-holvi
Kesäkuva
Kostialassa
Yksinäisenä hetkenä
Näköala Kremliltä
Näköala Uralin vuorilta
Hätäapulista
Mascha, permjakkityttö

V. KÄÄNNÖKSIÄ.

Vapauden kuolleista nouseminen
Läpi lauhan illan rauhan
Taaskin kyynel
Ylhillä tunturilla
Suomen ratsuväen marssi
H. Heinen lauluja 1-4
Kun kaksi eroaapi
Haltia
Jos aarteen etsijä oisin

                Arvid Genetzille
        (Sähkösanoma entisiltä oppilailta.)

        Suomen kielen, Suomen mielen
            Suomen kansan suora mies!
        Kunniaksi maamme aina
            kääntynyt on työs ja ties!

I. ISÄNMAA.

Suomen kansalle.

(Herää Suomen johdosta).

    Arot Aasian muinen sä mittailit,
    Poro sull' oli vain sekä sukset.
    Kotaliedellä lastasi lämmitit,
    Kun kuurass' ol' kodan ukset.
    Oli taikoja tietosi, taistoja työs,
    Ja synkkä se oli sun yös.

    Ja sitten sä läksit lännemmäs,
    Löit niitä, kun kulkuas esti.
    Sä taistelit, sait yhä tännemmäs,
    Ja vielä sun yötäs kesti.
    Moni lapsesi tiellen lankesikin,
    Jäi vierahan kahleisin.

    Mut etpä sä kuollut kuitenkaan,
    Oli synnyt sulla ja kalpas.
    Sä aamua vuottaen eistyit vaan
    Ja murtelit tieltäsi salpas.
    Ja vihdoin, vihdoin koitti jo koi —
    Mut kylm' oli aamusi, oi!

    Oli halla ja nälkä ja rauhattuus,
    Tok' hetkeä ei, jona horjuit!
    Sun voimasi, laulusi ain' oli uus,
    Ja niillä sä kuoloa torjuit.
    Sä toivoit päivää selkenevää,
    Mi tuskia lievittää.

    Mut vielä sun vastahas hankittiin —
    Oli holhonas vieras toinen —
    Sun valtasi, kielesi vangittiin,
    Oman lieden luon' olit loinen.
    Ken uusia itkujas kuunteli, ken?
    Sinä turvasit oikeuteen.

    Oli niinkuin päiv' olis seljinnyt!
    Ihastellen mailma sun huomas.
    Hikes, vaivojes heelmät ne sun oli nyt,
    Ja Väinönlaulu on luomas!
    Jo vartioääniä vahvoja soi,
    Ne lohtua mielees toi.

    Vaan on kuni taas uus synkeys sais —
    Lopun Luoja ei sallinut tulla —
    Ja taas sun päätäsi tallattais,
    Mut vielä on synnyt sulla!
    Ja vielä on uskosi horjumaton,
    Ja lapsesi valveill' on.

    Siis, Suomeni, kansani, synnyinmaan',
    Ei sammune huomenes koittoon.
    Sä Herää Suomeas laula vaan,
    Ja oikean luota voittoon!
    Elon virran ne luottehet suoniis luo,
    Ja toivoa, hoivaa tuo.

1891.

Oksaselle.

(Lausuttu Aug. Ahlqvistin haudalla 23/11 1889).

    Jo hautansa aukes,
    Jo peittävi seppoa santa.
    Käs' raution raukes,
    Ja surren huokuvi ranta,
    Kun kuusien alla hän uinuu.

    Mut "säkenet" sentään,
    Mitk' ilmahan nousivat yössä,
    Ne vieläkin lentää,
    Vaikk' ei ole seppoa työssä,
    Vaikk' kuusien alla hän uinuu.

    Ja loistaen kauan
    Ne kertovat rakkaudesta,
    Mi lämmitti rauan —
    Ja raution raatamisesta,
    Mi kuusien alla nyt uinuu.

    Ja matkallansa
    Yhä, luoden tulta, ne liitää,
    Ja Suomen kansa
    Se siunaten seppoa kiittää,
    Mi kuusien alla nyt uinuu.

Aug. Ahlqvistin hautapatsasta paljastettaessa 1/5 1893.

    Tän paaden alle,
    Joka kylmänä kumpua painaa,
    Sen kummun hiekkaan
    On suljettu vainaa,
    Yks seurasta Suomen lasten.

    Mut paaden yllä,
    Ja loitos ympäri senki
    On niin kuni kulkis
    Sen vainajan henki,
    Yks Suomen henkiä suurin.

    Ja paaden alla
    Vilu viertävi vainajan tuhkaa.
    — Mut ympäri, yllä
    Jos kylmätä uhkaa,
    On niinkuin henki se haastais.

    Ja ken haaston kuuli,
    Sen voimaks' urheni mieli:
    Näet hengen kieli
    On Suomen kieli,
    Ja aines on Suomen valta!

    Ja taistelutyössä
    Se henki on kansalla myötä,
    Ja se syttävi tulta
    Jos aik' olis yötä —
    Ja Ahlqvist elävi jälleen.

Häme.

    Oi katsos harjua korkeaa
    Ja katsos peltoja noita,
    Ves-vyötä katsos valtavaa
    Ja kuuntele kuusikoita,
    Suvitaivohon sitten silmäs luo
    Kuva Hämeen sulla on tuo.

    Ja kuule vielä kun kulkeissas
    Sävel tuttava soi salotieltä,
    Saat riemua uutta ja lohtua taas:
    Se Suomen on, Suomen kieltä!
    Omin äänin, vierahat yllättäin,
    Se ain' on laulanut näin!

    Ja sitten nähkös sä kansa tää,
    Sen jäykkyytt' älkösi pilkkaa!
    Maat tähkivän näet, ah, monta nää
    Hien nieli ja hurmehen tilkkaa!
    Se taistoja kylläkin koittanut on,
    Mut sen jäykkyys voittanut on.

    Sä kertoman kaunihin kuulitkos
    Se jäänyt on kansan suuhun —
    Kun sodan sorrossa, ahdingoss'
    Se aapisen piirsi puuhun!
    Silt' iso-viha jo kaiken vei,
    Mut uskoa Luojaan ei!

    Ja yössä myöskin se johdokseen
    Sai taijan vain sekä loihdun,
    Mut katsos kuinka jo korkeellen
    Se nostavi tiedon soihdun! —
    Häme herttainen! Ole onnekas ain',
    Tätä soihtua valvo vain!

Kangasalan harjulla 9/7 1890.

Suomen päivä.

(Juhlaruno Tampereen arpajais-kansanjuhlassa Etelä-Hämeen kansanopiston hyväksi 4/7 1895).

I.

    Aamulla ani varahin,
    Ensi koiton koittamalla,
    Kun on usmia kosolta
    Rannalla merellisellä,
    Käyös kuuta katsomahan,
    Päiveä tähyämähän.

    Noin se nousi Luojan päivä,
    Armas aurinko yleni:
    Ensin kukkulat punasi,
    Korkeudet kultaeli,
    Valasi ylähät vaarat,
    Tuikkaeli tuntureilla.

    Ja kun kultas kukkuloita,
    Ensi rastas raksahutti.

    Loisti sitten loitommalle,
    Yleni ylähämmälle:
    Puiden latvat purppuroitsi,
    Kukitti soreat kuuset,
    Halasi humuvat hongat,
    Kirkasteli koivikoita,
    Rannan raidoissa rusotti.

    Ja kun kultas metsäkummut,
    Rannan raidoissa rusotti,
    Jo heräsi leivonenkin,
    Käkikin kukahti puussa;
    Jo on aaltonen yleni
    Vienosti väräjämähän,
    Tuhannesti tuikkamahan
    Rannalla merellisellä.

    Vaan se nousi Luojan päivä,
    Loisti yhä loitommalle:
    Laskeusi laaksomaihin,
    Alesi alankomaihin,
    Loisti heinän helpehissä,
    Nurmen kukissa kimelti;
    Paistoi pellot päivärinnat
    Sätehillä säihkyvillä,
    Lämmitti noroiset notkot
    Hengähdyksin hehkuvaisin;
    Vilut viidakot herätti
    Unistansa usmaisista,
    Pyyhki sumut suo-peristä
    Sekä hallat hettehiltä
    Leyhkäyksin lämpimäisin,
    Syleilyin sädehtiväisin.

    Ja kun kultas laaksomaita,
    Loisti heinän helpehille,
    Silloin vasta luonto liikkui!
    Silloin alangot elivät,
    Laaksomaat iloa löivät!
    Kuulkosi lehdossa rannan
    Satakielen sylkytystä!
    Taikka muissa metsiköissä
    Tuhatkielin kiitosvirttä!
    Katso, kuin helossa päivän
    Nurmen kukat nuorentuvat!
    Kas, kuin pellot paistehessa
    Kypsyvät eloksi kansan! —
    Silloin, suuren päivän saaden,
    Auringon ani yleten
    Itse kansakin havaapi,
    Inehmokin ilmauupi
    Työhön suuressa valossa! — —

II.

    Vuosisadat jo seitsemät
    Noussut on päivyt maamme.
    Ensin kukkulat kultas vain,
    Hovia, kirkkoa kiillottain.
    Laakson lapsoset empivät:
    Yöhönkö kuolla saamme?

    Mut ei yöhön ne jääneetkään,
    Kohtalo ois se väärä!
    Kuolema myöskään tullut ei,
    Päivyt lämmitti, voiton vei.
    Ken sai päivyen lämpiämään?
    Se oli Luojan määrä!

    Nyt kun alaha astahdat
    Syvihin rivilöihin,
    Silmäin siellä jo loistavan näät,
    Huomaat hehkuvan poskipäät:
    Syvät rivit ne havaavat!
    Ei sitä kuoltuna öihin!

    Tieto on tehona askareen,
    Taito on puolet työtä.
    Peikot valoa pelkäävät,
    Tuhmat tietoa hylkäävät.
    Tieto on tehona askareen,
    Sillä on siunaus myötä.

III.

    Mik' on kansan parahaksi, sepä sunkin parhaas on,
    Mitä vaatii maasi tarve, sunkin tarpees olkohon.
    Missä eespäin kulku käskee käsityksin käymähän,
    Ellös poistu renkahasta, rivi sattuis särkymään.

    Suvipäivää meill' on kyllä, kylvömait' on yli maan,
    Rakkautta, rakkautta kasteheks on tarvis vaan!
    Tarvis, että veli kohtaa veljeänsä hymysuin,
    Eikä, toisen raataessa, erimielin erkauin.

    Miss' on eespäin kansan mieli, mutta edess' uoma on,
    Ensimmäisnä taakkas heitä täytteheksi suvannon!
    Vähät vaikka työs on heikko, suureksi sen katsoo maas:
    Lesken ropo tuopi sullen siunauksen kansaltas.

    Kerran yhdeks yhtyy Suomi, kerta saadaan Sampo uus,
    Kansan opin-ahjoiss' ompi Suomen suuri vastaisuus!
    Silloin, kesän kirkkaan tullen, satakielet sylkähtää,
    Silloin vasta luonto liikkuu, sekä järvet läikkyää!

Uutena vuotena 1892.

    Oh, kuinka se sumeasti
    Käy mielehen, tunteeseen,
    Kun aattelin kylliks asti
    Jo isänmaani kärsineen.

    Kun aattelin murheen maljan
    Jo kerran loppuvan,
    Ja kukkuraisena jälleen
    Se tyhjentääksesi tarjotaan.

    Ei vielä saanehet kyllin
    Ne jotka sun kuoloas huus',
    Ne puhkois kylkesi vielä,
    Ja ne särkisi vimmoin vielä sun luus.

    — — Ah, vaimentaakopa vaivaas
    Päiv' uusi, ja hoivanko tuo?
    Ja kirkastaako se taivaas,
    Vai uudenko pilven jälleen luo?

    Ja voimia sullako riitti,
    Jos jatkui vaivat vain?
    Ja kestikö usko urhein,
    Kuin ison vihan aikoinain?

    Nää mietteet kiehtovi mieltä,
    Mut vastausta en saa.
    Yks aatos lohtua luopi:
    Sun tietäs Jumala johdattaa.

Revontulet

    On päivä poissa, ei hohda hanki,
    Ja yöhyt uhkavi pohjolaa,
    Ja vait on järvi ja virta vanki
    Ja yllä pakkanen paukkuaa.
    Mut kohta öisessä sankeassa
    Jo taasen taivolla salamoi,
    Ja päivä uusi on alkamassa
    Ja koittamassa on uusi koi —

    Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,
    Ja taivas kaarena kirkastuu,
    Ja tuolla, katsohan, valokielet
    Jo halki taivahan viskouu!
    On niinkuin taistoa tulten julmaa
    Tai valomerten tää myrsky ois,
    Kun liekin leiskuvin pohja huimaa
    Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss' —

    Kuin Noan aikoina taivahalle
    Sai Luoja kaarensa korkean,
    Ett'ei hän vast'edes vetten alle
    Hukuta kansoja kuolemaan,
    Niin meill' on merkkinä pohjan puolla,
    Kun valot yölliset välkkyää,
    Tääll' ettei aijota yöhön kuolla,
    Ett' tahto Luojan ei ole tää.

1891.

Kööpenhaminan Pyöreässä tornissa.

    Mä katson kauvas koilliseen —
    Oh, mont' on matkaa tiellä!
    Mä katson kauvas yli veen —
    Oh, isänmaa on siellä!

    Ja katseissani kaipaus
    On niinkuin täyttäis rinnan,
    Ja on kuin sitten siunaus
    Sais yli meren pinnan!

    Mä katson kauvan — käännyn pois,
    Näen Konge-joen taaksi,
    Näen Sönderjyllannin tuskissaan — —
    Ja vieläkin kauvemmaksi!

1893.

Kuolleistanousijain huomioita.

    Kun lehtiä kansani historian
    Mä katselin kirjavia,
    Ja seurasin retkiä, taistelujaan,
    Ja turmia tuhansia,

    Niin monihin kiintyi mieleni kai,
    Mut yhtä mä sitten mietin:
    Niin monta meistä kun Saksakin sai,
    Ja niin monta kun Virohon vietiin.

    Mut kaukana missä ne kaatuikin —
    Vapautta kun taisteli kansa —
    Ne palajaisivat, aattelin,
    Pois kotia haudoistansa.

    Ken nousis Lützeni-kummustaan,
    Näkis kypsinä voiton laihot:
    Näkis vapaan uskon ja valon maan,
    Mut Suomehen johtuis kaihot!

    Ken Virossa nousisi, orjien maas'
    Kun silloin urhona kuoli,
    Olot entiset siellä hän tuntisi taas —
    Mut Suomehen kääntyis huoli!

1893.

Nikolai II:lle.

(Suomen perustuslakien vahvistettua).

    Tuhansin kaikuu kiitostas,
    Sen taivaan Herra ties,
    Tuhannet tuntee oikeuttas,
    Sä Oikeuden mies.
    Tuhannet kiitoskyynelet
    Mä vuotelevan nään.
    Tuhannet ilon värehet
    Suruhun synkimpään.

    On aatos Aleksanterein
    Sinulle pyhä myös:
    Mä kansaksi tuon kansan tein.
    Tää Sunkin suuri työs!
    Siks siunausta, ruhtinas,
    Suo Sulle tuhannet,
    Ja siksi vuotaa tullessas
    Nää kiitoskyynelet.

1894.

II. ÄIDILLENI

Äidilleni.

    Sydäntäsi, äiti armas,
    En voi koskaan unhottaa.
    Sinä yksin kyynelillä
    Kaipaat mua, kulkijaa.

    Kasvosi on kalventanut
    Suru munkin tähteni,
    Riutunut on voimas, rintas
    Muretusta lastesi,

    Piennä edest' elämäni
    Tuskissain kun vaikeroin,
    Paljon silloin kärsit, valvoit
    Millä sitä maksaa voin?

    Monen kastoit kääretilkun
    Jäsenehen kipeään,
    Monet lauloit lempilaulut
    Lohdutukseks itkevän.

    Millä kostan vaivat kaikki,
    Joita sitten nähnyt oot?
    Mitkä oisi kyynel-öiden
    Ilotonten palkkiot?

    Et sä niistä, äiti armas,
    Palkkiota vaadikaan.
    Elosikin uhrajaisit
    Edistääkses onnean'.

    Kiitos sulle, kantajani,
    Vaalijani, neuvojain!
    Ohjett' olen monta saanut,
    Kallihimmat sulta sain.

    Kiitos sulle, sydämestän'
    Kuvasi ei kuolla saa.
    Sinä yksin kyynelillä
    Kaipaat mua, kulkijaa.

1890.

Kaksi vuodetta.

    Kaks vuodett' oli mun mökissäin,
    Yks mull' oli, toinen äidilläin.

    Ne oli niin lämpimät kumpikin,
    Ja äitini pöyhi ne iltaisin.

    Noit' armait', armaita iltojan'!
    Mut voi ero-iltoa, murhettaan — —

    Ne vuotehet viel' on mökissän',
    Mut toist' ei äiti nyt pöyhikään.

    Ja myöhään, myöhään iltaisin
    Lie pöyhimättä se toinenkin…

1890.

Viimeinen neuvo.

    Kai nyt, kun luotasi läksin,
    He kertovat lapsestas,
    Ja kaiketi monta kertaa
    On katkera kuulemas.

    Kentiesi jo tänään kuulet
    Mun lietona langenneen,
    Ja huomenna ehk' on lapses
    Jo horjunut uudelleen.

    Kentiesi he kertovat sullen
    Kurjuutta ja vaivaa vain,
    Ja kyynelkylpyjä paljon
    Mun maailmanmatkaltain.

    Mut totuudesta jos kerran
    Mun kertovat poikenneen,
    Ett' astelen vilpin tietä
    Ja unhotan oikeuden,

    Oi silloin älkösi usko,
    On valhetta kuulemasi
    Näin viime neuvosi, äiti,
    Ei unhotu lapseltas.

1892.

Ainoa sukulaiseni.

    Jo kansakoulua pienenä käydessäin
    Mä usein Riikan mökkihin yöksi jäin.
    Kun ilt' oli myöhäinen tai tuiskusi tiellä,
    Niin suojaa aina mä löysin siellä.

    Hän usein silloin kerskasi porstuataan,
    Niin kaunis ei muka lie sali ruhtinaan:
    Lumtvalkea siin' on lattia — kynttilöinä
    Oli taivahan tähdet talviöinä.

    Ja huoneessaankin siell' oli komeaa:
    Pilareita kaks näit keskellä lattiaa.
    Kuin Simson niihin jos oisit tarttununna,
    Niin mökkihin oisit hautautunna.

    Hän mulle antoi vuotehens olkisen
    Ja itse silloin siirsihe uunillen;
    Mut liian kylmä jos mull' oli vuoteessansa,
    Mä uunille kiipesin eukon kanssa.

    Mont' yötä siellä hän istui kylmissään —
    Välin puut' ei ollut uunihin yhtäkään —
    Mut jouten ei hän istunut valvehella,
    Taas sukk' oli valmis aamusella.

    Ja rakkain hälle, riemuna vanhuuden,
    Se kahvipannunsa ol' kakskuppinen;
    Jos nälkääkin välin kärsi ja taudin tuskaa,
    Tok' kahvia häll' oli aina ja nuuskaa.

    Hän rattosa ain' oli, valmis riemuamaan,
    Vain harvoin kyynelen näit hänen kulmillaan,
    Vain silloin, kun rovon annoit puuttehesensa,
    Näit kyynelen vierivän poskellensa.

    Tuo poski, nyt vaikk' uurtama kurttujen,
    Myös kerran ol' silosempi ja ruusuinen,
    Mut silloin, nuorna jo, ruusut kyynele peitti,
    Kun petteli kulta ja sitten heitti. —

    Ja uuniltansa hän lauleli laulujaan,
    Tuot' armast' ääntä en unhota konsanaan.
    Kun vielä laulua oivaa kuulen milloin,
    Mä Riikan laulua muistan silloin.

Pikku Emma.

    Ne ovat niin hyvät nuo lapsoset,
    Niin rakkahatkin, että,
    Kun viel' on lyhyet hamoset,
    Ja käyvät kymmenettä.

    Mä muistan vieläkin, Emma, sun
    Niin pikkuruisna tuona,
    Kuink' oiva ystävä olit mun,
    Kun milloin kävin luona.

    Kun helmahani kiikkumaan
    Olit päässyt juosten juuri,
    Ja hellämielin halaamaan,
    Niin onnes oli suuri.

    Ja kuinka välin, kun erottiin,
    Oli silmäs kyyneleillä:
    "Voi, miks et sinä käy useemmin,
    Ja miks et sä asu meillä?"

    Nyt kuinka ne muuttunut lieneekään
    Nuo ystävyyden suhteet,
    Mut Emma istuvi mielellään
    Nyt yksin iltapuhteet.

    Hän istuu hiljaa ja uneksii,
    Ja mieli on hieman arka.
    Niin, miks olet kasvanut immeksi,
    Sä entinen lapsi parka!

1895.

Pikku "huusholliska".

    Katsos pikku "huusholliskaa",
    Toimess' on jo varahin;
    Kyökissä hän puuhaa, tiskaa,
    Ruoka syntyy parahin.

    Aamulla jo päälle hellin
    Kahvipannut laitetaan;
    Päiväks taas hän keittää vellin
    Taikka puuron, kuinka vaan.

    Keitä, puuhaa, tyttö tyllä,
    Taitos ei oo tarpeeton!
    Suurten tyttöin sulta kyllä
    Oppimista paljon on.

1889.

III. LEMPI.

Iltatunnelma.

    On Kaarna niin kaunis ja tyyni,
    Ilt'-aurinko mailleen saa,
    Satakielet riemuiten laulaa
    Ja poppelit tuoksuaa.

    Mä laivan kannella istun
    Ja iltoa ihailen,
    Ja laivan kannella myöskin
    On ihana neitonen.

    Kuin Kaaman kalvossa tähti
    Niin syvältä välkähtää,
    Niin, neito, kulmies alta
    Sun silmäsi säihkyää.

    Ja kun poskeis hohtoa varjoo
    Sun kutries tumma yö,
    Ah, silloin rauhattomasti
    Sun luonas rintani lyö.

    Kuink' armast' oisikaan mulla,
    Kuink' ihana ilta tää,
    Jos suomea haastais huules,
    Jos Suomen ois rannat nää!

Kaamajoella kesäk. 1889.

Kun ensi kerran.

    Kun ensi kerran rakastuin —
    Se tapahtui jo melkein lassa —
    Niin enkeliks tuon tytön luin,
    Ja itse olin taivahassa.

    Ah, näin jos laita ollut ois!
    Mut sitten mulla silmät aukes,
    Mä taivahasta syöstiin pois,
    Ja ihmislapseks impi raukes.

    Mut miks, kun vielä hänet nään,
    Niin mielelläin mä viivyn, miksi?
    Kun katsoessa silmiään
    Vois vielä luulla enkeliksi…

1888.

Jo kauvan sitten.

    Jo kauvan sitten, kun vaihduit pois,
    Sä nuoruusaikojen kulta,
    Ja on kuni heikkona kaikuna sois
    Vain muistokin säilynyt sulta.

    Mut milloin ne muistot saapuukin,
    On niillä niin lämmin tuokse,
    On niin kuin palata tahtoisin
    Tuon ensi armahan luokse.

1889.

Eräälle tytölle.

    Ens' kerran kun sinun silmäsi näin,
    Näin ett' olit sievä impi,
    Olit silloin sie jo mun mielestäin
    Mont' impeä kaunihimpi.

    Ens' kerta kun sitten kahdestaan
    Mä kangasta kanssas kuljin,
    Niin paljon muuta, kuin katsees vaan,
    Ma syömeni pohjaan suljin.

    Ens' kerran sitten kun suudeltiin,
    Ja sä rintaani laskit pääsi…
    Mä aavistin ja mä tunsin niin,
    Ett' taivas sun mullen sääsi.

1892.

Mun moniaalle matkat käy.

    Mun moniaalle matkat käy,
    Yks tänne, toinen sinne.
    En ennakolta tiedäkään,
    Mi tie mun vie, ja minne.

    Mut minne tieni johtaakaan,
    On suora se tai väärä,
    Mun aatoksillain aina vaan
    On sama matkan määrä.

    Ne käyvät omaa kulkuaan,
    Jos kierrän merta, maita, —
    Ne kulkee aina kullan luo
    Niin kummasti on laita!

1894.

Hän.

    Sä kaikista parhain päällä maan,
    Sä kallein kaikista muista,
    Mun aatoksein sinun luonas on vaan,
    Ei mieleni pois sua suista.

    Sua siunaan aamuisin noustuain,
    Ja töissäni, toimissani,
    Ja illoin mulla on vuoteellain
    Sun nimesi huulillani.

    Sä oot mun tähteni öisin tein,
    Mun onneni, aarteheni,
    Mun kaihoni ja mun kyynelein —
    Mun omani, ainoiseni.

1892.

Kas kuinka nyt taivas ruskottaa.

    Kas kuinka nyt taivas ruskottaa,
    Ja ilta on hämärässä,
    Ja kuinka ne veet niin tyynenä on,
    Ja lehdet on lepäämässä! — —

    Ja vesi kun kultina kiilteli noin,
    Ja sen kalvossa varjot uivat,
    Niin sunkin poskesi, vierelläin,
    Niin vienosti punertuivat.

1893.

Kotini.

    On koti pienoinen mulla,
    Mä kultani kanssa sen jaan,
    Se on niin herttaisen hauska,
    Kuin asunto onnen maan.

    Ja luoksemme aamust' iltaan
    Yks' hellä hengetär saa:
    Kera mun ja kultani täällä
    Näet Rakkaus asustaa.

    Ja mä tunnen iloa, rauhaa.
    Ken onnellisempi ois?
    Tätä pesääni pienokaista
    En linnahan vaihtais pois.

    Ja Dagmar kultaselle,
    Jok' iloa mulle tuo,
    Suo, Luoja, onnea paljon
    Ja siunauksesi suo!

1894.

Ulapalla.

    Mä ulapoita pitkin
    Sun saattelen, kultasen', —
    Ja sä heityt niin iloisesti
    Mun kanssani matkoillen!

    Tuo ulappa kuvan luopi
    Mun elämän matkoistain:
    Näet aaltoja vaahtopäitä,
    Ja maata, maata ei lain — —

Itämerellä 1894.

Tunturin tyttö.

    Kuin meri Norjan rannikolla
    Sun tumma tukkas aaltoaa.
    Kuin ruusut Norjan laaksoloissa
    Sun poskeis ruusut ruskottaa.

    Kuin taivahallas päivä katsoo
    Keskestä ylhäin maisemain,
    Niin hehkuu silmäs, haastellessas,
    Kun astut sorjana rinnallain.

    Sä kerrot kesiä, kukkasia,
    Ja vuonoin läikkyä sinervää,
    Ja kukkuloita ja ikilunta,
    Ja kuinka vieremät vihertää.

    Ja miks niin kummasti povi nousee
    Laella tunturin huokuissaan!
    Sä kerrot virtojen vilppautta,
    Ja ikinuoruutta Norjan maan.

    — Ah, kuules, tunturin tumma neiti,
    Sä lehdon vieremän sorjin puu:
    Kun katson silmihis, suortuvihis,
    Niin maasi kauneus unhottuu.

Veum 15/1 1894.

Hyvästit.

    Mä heitän sun hyvästi, tyttö,
    Sinä katselet kyynelin,
    Ja mä näen sun viimeisen kerran
    Niin pitkihin aikoihin.

    Mä heitän sun hyvästi, tyttö,
    Ja Jumalan huomioon.
    Hän kaikki sun toimes ja työsi
    Ja askeles siunatkoon.

    Sä olet niin kallis mulle,
    Nyt meri kun kajastaa,
    Ja sä olet niin kallis jällen,
    Kun purteni palajaa.

    Mä heitän sun hyvästi, kulta,
    Ei aavat huoleta lain:
    Mä muistelen Lemmen saarta,
    Ja sin' olet valkamain.

1893.

Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa.

    Niin kauniisti, kuin lammen laine kirkastuu,
    Kun aamun ensi hohde siihen laskeuu —
    Niin vienosti, kuin illan leyhkä hengähtää,
    Kun luonto uneksien vartoo hämärää —
    Niin hiljasti, kuin päivä yötä koskettaa —
    Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa
    On kullassain, kun hän suo mulle suudelmaa.

1893.

Tielläni kulkijoita.

    Jo monta mun tielläni kulki,
    Joill' ollut paljokin ois,
    Ja moni mun unhotti poies,
    Ja monta mä unhotin pois.

    Ja yhdellä kullat kiilsi
    Ja hohteli helmyet,
    Ja yhdellä silmät säihkyi
    Ja hipiät hienoiset.

    Ja yks oli tiedoin tarkka
    Ja aate häll' oli uus,
    Ja yhdellä synnyt suuret
    Ja kunnia, kuuluisuus.

    Mut yhdelläkään ei ollut
    Sun suuria aarteitas:
    Sun mielesi puhtoisuutta,
    Ja sun vienoa rakkauttas.

1892.

Kentiesi moitit.

    Kentiesi sä moitit lauluissan'
    Näin lyhyttä sisällystä.
    Niin, muutahan niiss' ei olekaan,
    Kuin lempeni selitystä.

    Mut kuhunkin näihin pienoisiin
    On sykkinyt hieman rinta…
    Ja ainehena on kussakin,
    Mitä mulla on ihaninta!

1893.

Vanhasta tallesta.

          Es ist eine alte Geschichte,
          Doch bleibt sie immer neu.

Heine.

1.

    Nää soinnut, jotka nyt sullen saa,
    On pieniä puhdetöitä,
    Mut kuinka se työ oli tuskaisaa,
    Ja kuinka se vei multa öitä!

    Oli kuin olis niissä nyt hukkunut pois,
    Mitä mull' oli kalle'inta,
    Kuin nuoruustoivoni ollut ois
    Jok'ainokaisen hinta.

    Ja siksi ne silloin syntyissään
    Niin syvähän syöntä koski,
    Ja siks niin vuoteli silmistän',
    Ja siks niin kalpeni poski…

2.

    Kas kuinka se liikahti virran ves',
    Kun lintu sen kalvohon laskeutui,
    Ja kuinka se aaltosin värjyy nyt,
    Kun lintu sen kalvoss' ui.

    Ja pois kun se lentävi, toisaallen,
    Ves' virran jällehen värjähtää,
    Mut ennenkuin tyven ehtivi taas,
    Väre kauvaksi kalvoon jää.

8.

    Sua käsissäin öisin kannellut
    Ja hellinyt helmassain,
    Enin lempinyt sua kuin ketkään muut,
    Kuin ainutta onneain.

    Minä ymmärsin sinun aatteitas,
    Sun henkeäs hehkuavaa,
    Sinä kerroit mulle, mä sullen taas
    Mont' outoa maailmaa.

    Sun luonas aina mun aikehen'
    Nous' määrihin korkeisin.
    Sun kanssasi tuns' sydän kaiken sen,
    Mit' on tuntenut hienoimmin.

    Ja kaikki ne uudet maailmat,
    Mihin läsn'-olos hengen loi,
    Ne pirstuivat ja ne hukkuivat
    Ja tokko ne ehjetä voi!

4.

    He syitä kylläkin sullen
    Mun kuulteni syytelevät,
    Ja teeskelijäksi mullen
    Sua näyttää pyytelevät.

    Ja syytöksensä mä siedän
    Sen lohduksi luulevat —
    Mut itse mä kyllin tiedän
    Sun rintasi liikunnat.

    Mä näinhän ne monta kertaa,
    Kun yhdessä kuljettiin,
    Näin poskihis nousevan verta,
    Ja nous välin kummankin.

    Ja mä näin sun poskies väikyn,
    Kun kanssani leikkiin sait,
    Ja mä näin sun silmäsi säihkyn,
    Kun luonasi istuin vait;

    Ja kun kuni lapsosen liedon
    Käs'arsin mä nostin sun,
    Sain tuntehistasi tiedon,
    Kun silmihin katsoit mun.

    Ah, näinhän sen aamuin, illoin
    Ja kirkkain kuutamoöin,
    Ja sitten… mä näin sen silloin,
    Kun viimeksi kättä löin.

    Kun kyyneletönnä mä itkin
    Ja lausuin kiitokset,
    Ja sun vuos' poskias pitkin
    Niin kirkkahat kyynelet.

5.

    Yht' uskollisna me kohdataan,
    Kuin entis-aikana tuona,
    Nyt vaan on unien morsian,
    Taas viimes-yön' oli luona.

    Hän koski poskin mun poskeain,
    Niin hienosti, hiukan verran,
    Ja kiersi käden mun kaulahain,
    Hän näin teki ensi kerran.

    Ja oli kuin anteeks pyytänyt ois
    Ja sitten se jälleen haihtui.
    Tuo valhemorsio vaihtui pois,
    Niin — miksi se sitten vaihtui?

6.

    Hymyellös taas hymy kirkas tuo —
    Se vielähän tallell' ois? —
    Niin taas olen valmis mä unhottamaan,
    Sä ett' olet multa pois.

    Luo puolehen' silmäs, mä unhotan
    Pois sieluni huokailut.
    Mä senkin unhotan, sinä ett' oot
    Mun kerran unhottanut.

    Käy helmahan sitte, mä leikitsen
    Sun tummilla hapsillas.
    Oi armas, kuin tämä hetkinen
    Ois surkean autuas!

7.

    Sun yks oli arkoja puolias:
    Kun kyhäilyjäs koskin,
    Tai keksin runon sun laatimas,
    Sä vastasit hehkuposkin.

    Sä uhkasit varsin laata pois,
    Et haastele mulle laisin;
    Et tunnetta yhtä sä ilmiin tois,
    Mä sulle kun ilkkuaisin.

    Ja sä olit niin kaunis ja kaihoinen,
    Kun katselit kulmais alta,
    Ja mä ilkkunut en — ja sä tiesit sen,
    Kun katselit kulmais alta.

8.

    Oma tiesi on sulla ja määräs nyt,
    Jota kohti sä onneen käyt,
    Mut tähtesi lienee hämmennyt,
    Kun horjuvan tielläs näyt.

    Mun nähteni onnes Eedenihin
    Sä katsoa koit hymysuin,
    Mut kuinka sun silmäsi väikkyikin,
    Mä katsehes kulkua luin:

    Oi kuinka se sieltä nyt etsinyt ois
    Ihanteita ja toiveitaan!
    Mut pettyneenä se kirposi pois,
    Maa autio, tyhj' oli vaan.

    Ja katsehes luin minä toisenkin,
    Se arkana mullen sai…
    Ja sitten se peittyi kyynelihin,
    Ja munkin tummeni kai.

9.

    Me yhdessä vieläkin astellaan
    (Näet, ystävät ainaiset),
    Ja yhtä ja toista me haastellaan.
    Välin sitten sä vaikenet.

    Ja sun vaietessasi vilkahtaa
    Tuhat muistoa sielussas.
    Yks huomaamattasi ilmiin saa,
    Ja mä vuoroon vaikenen taas.

    Ja mun vaietessani vilkkuu myös —
    Tuhat toivoa sielussain,
    Tuhat toivoa, niin kuni tähteä yöss',
    Mut lentotähteä vain.

10.

    Kuin kesän jälkeen kauneimman
    Saa talvi sekä lunta,
    Niin toivot, päivän kirkkahat,
    On usein öistä unta.

    Ja sinusta mä uneksuin,
    Kuin kanssas kuljin hetken.
    Mut muistot vielä mieleen tuo
    Tän unten taikaretken.

    Ne viivähtää ja laajenee,
    Ja luovat lemmen-lahden,
    Ja auterissa aamukoin
    Me soutelemme kahden.

    Ja usmat juuri punertuu,
    Ja päiv' on nousemassa,
    Ja ensi rastas laulahtaa,
    Ja puut on purppurassa —

    Mä uneksin — ja havahdan,
    Ja kaikki, kaikk' on poissa,
    On iltahämy marraskuun,
    Ja lunta ikkunoissa.