IV. ERI ALOILTA.

Joulutervehdykseksi.

    On saanut suuri hetki,
    Ja aik' on täyttynyt.
    Vuos'-sadat, tuhannetki.
    Ylähä silmää nyt.
    Jo valot verrattomat
    Taivaalla välkähtää,
    Ja enkel'-laulut somat
    Kautt' ilmain helkähtää:

    Suloista seimen lasta
    Nyt käykää katsomaan,
    Maailman ruhtinasta
    Maisessa kehdossaan,
    Hänt' ylintä, mi tänne
    Sai orjan muotohon!
    Omanne, ystävänne
    Jumalan Poika on. —

    Yö aikain päiväks vaihtuu
    Tullessa Taivaisen,
    Ja köyhän kipu haihtuu,
    Ja murhe vaivaisen.
    Lahjaksi Hälle anna
    Sydämes, lapsi maan!
    Kiitostas riemuin kanna,
    Ylistä armoaan!

1891.

Herra.

    Häll' yhteiskunnass' on tärkeä työ,
    Ja maa hälle palkan suopi,
    Hän otsansa hiessä leipäns' syö,
    Ja otsansa hiessä juopi.
    Häll' ansioita on — kansa ties —
    Oli isäkin herra ja virkamies.

    Oli aatelisherra ja virkamies,
    Suku näet ol' jaloa juurta,
    Ol' jalompaakin kuin kansa ties —
    Ja taloa monta ja suurta.
    Ja isältänsä ne poika sai,
    Ja yksi on vielä ja virka kai.

    Ja talo se tuopikin, vaivoin, töin,
    On torpparin hiukan kuumat;
    Ja herrakin paljon valvoo öin…
    Näet tärkeät hän on tuumat.
    On kartanon herra ja virkamies,
    Sen torppari tiesi ja maa sen ties.

1894.

Erilaisia säitä.

    Mä soutelen selkiä Pälkäneveen
    Ja Joutsenjärveä liidän,
    Välin sää on selvä ja suotuinen,
    Välin myrskyssä keikkuen kiidän.

    Välin soutelen, soutelen suotta vain,
    Välin suuntia varmoja noudan,
    Välin hiljaa heittelen airojain,
    Välin vinhemmasti ma soudan.

    Ja näin kun venhoni vieriää,
    Mä mietin niitä ja näitä:
    Tääll' yks muka soutavi tyynempää,
    Ja toinen tuimia säitä.

    Mä aattelen iltoa leutoisaa,
    Kun pilvet on kaikki poissa,
    Ja venhoa, vettä mi liukuaa,
    Ja varjoja rannikoissa.

    Ja huoleti soljuen seljät ui
    Tuo selvien säiden haaksi,
    Ja loitos sitten, kun seisahtui,
    Jäi loistava jälki taaksi.

    Ja eelleen, venhoni vierien,
    Mä aattelen inhoja säitä,
    Ja tuulta ja leikkiä laineitten
    Ja vyöryjä vaahtopäitä.

    Ja monikin — mietin — matkaillut
    On sattunut myrskysäihin,
    Ja monta on venhoa harhaunut
    Ja hukkunut myrskypäihin.

1892.

Tähdet.

    Te tähdet katselette
    Niin tyynesti maata päin,
    Niin henkimättä hiljaa,
    Ja niin kylminä kimmeltäin.

    Te katsotte maailman pauhuun,
    Sen riemuihin, soittoihin,
    Ja mä hyörin sen kesken kiinni
    Niin tuhansin sitehin.

    Te katsotte hengen vaivaan,
    Ja kätten raadantaan,
    Ja toivoihin ihanoihin,
    Ja kaiken kuolemaan.

    Ja mä hyörin sen kesken kiinni,
    Ja kortta mukahan vein;
    Ja mä melkein sain, mitä toivoin,
    Sen onnesta osallein.

    Vain yhtä en löydä, rauhaa,
    Jota henkeni halajais!
    Mut teidän luona se varmaan
    Iki tyynessä tuolla sen sais!

    Ja siksi mä silmään teitä,
    Kun katsotte maata päin
    Niin henkimättä hiljaa,
    Ja niin kylminä kimmeltäin.

Tukholma 1895.

Stuure-holvi.

    Mä seison Stuure-holvin raunioissa,
    Ja mielessäin on lehti historiaa:
    On Ruotsin Eerik kerran käynyt noissa,
    Ja tehnyt tuhotyötä kamalaa.

    Nää tuhotyöt on tehnyt mielipuoli,
    Niin sanotaan, ja uskommehan sen.
    Mut miten Kustaa Aadolf, Kaarle kuoli,
    Ja Kustaa kolmas ja niin edelleen?

    Sä lausut: sota vei ne saaliinansa,
    Ylevät taistot, kenttä kunnian! —
    Ja Kustaa kolmas? — Kuoli kotonansa,
    Hän uhriks joutui murhan katalan. —

    Mut miks on ylevätä sodan murhat? —
    Sä houkko, sodat ihmisellist' on. —
    Ja Eerik, Anckarström? — On juttus turhat:
    Näet, murhat epäihmisellist' on. —

    Mä mietin Stuure-holvin tapausta,
    Ja sitten suurta sodan elämää;
    Ja ihmisajatuksen hairahdusta,
    Kun raaka suuressa on ylevää.

Upsalan linnassa 1895.

Kesäkuva.

    Välkähti virta vierressään,
    Tyttö kun astui rantaan,
    Pienoinen jalka kun paljastui
    Ja leikiten koski santaan.

    Välkähti virta, ja rannan puut
    Kuiskivat kuiskua monta,
    Vilpoaalto se varistaa
    Hiventä verhotonta.

    Välkähti virta vierressään,
    Tyttö kun rantaan kulki,
    Välkähti, hymysi veitikas,
    Helmahansa kun sulki.

1893.

Kostialassa.

[Huvila Kostian rannalla Pälkäneellä. Tappelu 1713, josta varsinainen ison vihan aika luetaan alkaneeksi.]

    Vastapäätä vallitusta,
    Ison vihan kaivamaa;
    Ympärillä nurmen mullat
    Veritöistä punertaa;
    Aivan alla virta huhtoo
    Muistoo monen kaatuneen,
    Muistoo Suomen surupäiväin,
    Surupäiväin suurinten.

    Vastapäätä vallitusta —
    Nurmikenttää vihreää;
    Itse kohoo koivuin kesken,
    Tyynnä nyt ne hymyää;
    Aivan alla virta vierii
    Lehtiuomaa mutkaisaa;
    Kostialan koivikossa
    Elli, Mikko asustaa.

    Astut sinne kesäilloin,
    Elli juoksee vastahas,
    Suloisimmin suomenkielin
    Sanoo tervetultuas.
    Siellä sitten vilppahasti
    Puhuu murhemuistot pois.
    On kuin itse rauhan enkel'
    Pikku Elli rouva ois.

    Heikkona ja uupuneena
    Jos sä joskus hoivaa hait,
    Tai jos elon taisteluissa
    Vaikka verihaavan sait:
    Tyynenä ja lohduttaen
    Mikko pois sen parantaa.
    Kostialan koivikossa
    Mikko tohtor' asustaa.

1894.

Yksinäisenä hetkenä.

    Jos mull' olis yks, joka jolloinkin
    Mua rahtusen ymmärtäisi,
    Joka sisähän katsois mun maailmoihin',
    Eik' outona ulos jäisi,

    Niin kaiken, mi katsoa kannattais,
    Mä hänelle avajaisin.
    Oi, milloin sen ainoan ystävän sais,
    Niin häntä mä rakastaisin!

    Kai sentään niissä mun maailmoissan'
    Myös jotakin nähdä oisi,
    Ja, kerran tultua, katsojan'
    Kai hetken viipyä voisi?

    Ja jotta hän viipyis, viipyis vain,
    Ja ijäksi jäisi sinne,
    Niin itse mä rientäisin, opastain,
    Jos mielisi vaikka minne!

    Mun kaiken hienon ja jaloimpan'
    Mä hänelle eteen veisin,
    Sen kaiken, mi nosti mun tunteitan',
    Mä hänelle jakeleisin:

    En niinkään loistoja, hyörinää,
    En kirkkoja, kaupunkia.
    Vaan sen, mikä rinnassa temmeltää,
    Ja iloja, murehia.

    Oi, kuinka se paljon lohduks ois
    Mun täydelle sydämellen'!
    Ja kenties iloks se olla vois
    Myös hälle — mut kellen, kelien?

Berlin—Dresden 1893.

Näköala Kremliltä.

    Käyn pyhään Kremliin. Portin aukiossa
    Pois hatun nostan minäkin.
    Mä astun Iivan Veliikii torniin, jossa
    Saa nähdä yli kaupungin.

    Kas, kuin on kirkkoja, kirkkoja sadottaisin,
    Ja kultakuvut kimmeltää!
    Ah, mietin, aarteet yhden niistä jos saisin —
    Mut proosat miettehet heitän nää.

    Ja kadut, kujat täyttää suuri kansa,
    Mi maailmass' elää miljoonin.
    Se meillä kyllä on tuttu vanhastansa,
    Ja roimahousut ja laulukin.

    Maa laajaa aukee penikulmat sadat,
    Ja eespäin kansa kiirehtii:
    On troikka uljas, sekä rautaradat,
    Ja vauhtia maailma kummeksii.

    Mut aivan allani, miss' on tornin juuri,
    Mä toisen kumman seikan nään:
    On kirkonkello, mahdottoman suuri,
    Se maassa lepää syrjillään.

    Tää kello, mietin, ajan riennot lyödä
    Vois melkein yli Venäjän,
    Mut kielen silt' on saanut ruoste syödä,
    Ja äänt' ei kuulla ensinkään.

Moskova 1889.

Näköala Uralin vuorilta.

    On Ural-Kamen niin ylhä,
    Ja tuima on Tölpos-Is,
    Ikikylmä ja synkeä, jylhä;
    Sun vuosihis, vaiheisis
    Valo, päivä ei vaikuta lämmöllään,
    Sä ain' olet alla jään.

    Ja kauvaksi hanget haipuu
    Idän ilmahan, juurillas,
    Voguuli ja Ostjakki vaipuu
    Yön helmahan hangissas.
    Valo siell' ei vaikuta lämpökään,
    Siell' yön on valta ja jään.

    Ja loitos silmäni kantaa
    Myös läntehen, pohjaan päin,
    Mut en näe Permin rantaa —
    Se myös lie peittynyt jäin?
    Näen Permin miehen mä jonkun vaan,
    Ne laulavat Inmar-laulujaan. —

    Ja kun haipuvan kaiun kuulen,
    Mun silmäni himmentyy.
    Se laulun on tenhoa, luulen,
    Lie alkavan yönkin syy.
    Alas astun, mun aattehet Suomeen vie
    Oi Luoja, sen johda tie!

1889.

[Inmar = Ilmarinen; pakanallinen jumala.]

Hätäapulista.

(Talvella, 1892).

    Kai herrakin antaa apuaan,
    Siell' uhkavi nälkähätä. —
    Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan,
    Se kovin on ikävätä.

    Kakskymmentä antoi herra von —
    Tuo summa nyt kenties riitti! —
    Kakssataa tuhatta itsell' on.
    Ja keräysmies se kiitti.

    Ja rahoja karttuu paperiin,
    Ja monta on armollista.
    Ja Peltosen, muonarenginkin,
    Jo tupahan tuodaan lista.

    Kakskymmentä antoi herra von —
    Ja kaks pani muonarenki.
    Mut puolet Suomea puutteess' on,
    Ja lienevät Peltosenki…

Mascha, permjakkityttö.

Mascha oli 19 vuotias. Hän oli kasvanut Antiipinan ihanilla rinteillä, siellä jossa Jasva joki syvältä kimaltelee tunturien välissä, Uralin länsivuoristossa. Perhe oli kylän arvokkaimpia. Isä Filip oli ennen ollut sotamiehenä ja osasi lukea. Äiti oli hiljainen ja kalpea ja sairasteli.

Jo heti tultuamme taloon katseli Mascha meitä oudoilla silmillä. Hän viivähti mielellään oven suussa katsomassa sateenvarjoa, joka oli nurkassa, sekä suurta nahkaista matkalaukkua. Kun olimme ottaneet sieltä esille kirjoja ja panimme niitä penkille, katseli Mascha niitä kauvan, sanattomana, ja loi meihin joskus aran kysyvän silmäyksen. Mutta sitten kun iltapäivällä otettiin esiin taskukello ja pantiin pöydälle, leimahtivat Maschan silmät. Hän punastui, ja tuli pöydän luo katsomaan, ja kun hän oli kauvan katsellut ja kuunnellut, ja sitten kello aukaistiin, oli hän ilosta pakahtua.

Ensi yönä maatessamme lukottoman tupamme parvella, heräsimme outoon liikkeeseen. Vastapäätä olevalla penkillä seisoi kylän nuorta väkeä. He katselivat meitä kesäyön valossa olkisijallemme, ja joukossa näimme Maschan suuret, riemulliset silmät!

Ja hän tuli yhä useammin tupaamme, kyseli, ja iloitsi aina sydämellisesti, nähdessään jotakin uutta. Isoja paperia, valokuvia, ja suurennuslasin, jolla voi sytyttää puuta tuleen ja polttaa Maschan kättä.

Jonkun päivän kuluttua oli Maschan tallukoihin — jommoisia hän käytti — ilmestynyt punaiset nauhat. Paidan rintaa koristi kiiltävä messinki-esine, ja vallatonta tummaa tukkaa oli suorittu hieman. Hän oli pessyt itsensä, ja tänä iltana istui hän tavallista kauvemmin vieressäni työpöydän ääressä, katsellen hymähdellen ja hehkuvana minuun ja silmäillen välillä kirjoituskapineita ja noita suuria, selittämättömiä paperia.

Sinä päivänä oli, ollessani kävelyllä, Maschan äiti pyytänyt "tohtoria" laittamaan akkunalla olevasta purkista hänelle vatsanvoidetta, ja puhunut samalla, että Mascha ja hän haluaisivat, että minä menisin naimisiin Maschan kanssa. Purkissa oli hyönteisjauhetta, öittemme varalle, joten ei sitä voinut käyttää vatsanlääkkeeksi. Ja kumppanini ei ollut tiennyt sanoa varmaa minun ajatuksistani Maschan suhteen.

Mutta Mascha tuli yhä, monta kertaa päivässä, ja pyysi sokeripalan, joita oli paljo korissa, tai paperia, ja palkaksi sain aina pitkän, kiitollisen katseen. Seisoin eräänä iltana tuvan eteisessä, jonka toisessa päässä Mascha lypsi lehmää. Hän hiipi hiljaa luokseni ja kaatoi saviastiasta maitoa niskaani, nauraen sydämellisesti ja katsellen veitikkamaisesti minua loistavilla silmillään. Mutta kun hän näki, että en ollutkaan tästä oikein mielissäni, katosi nauru, hän punastui ja tuli heti pyyhkimään kaulaani paitansa helmustaan. Ja kun sen sijaan annoin hänelle nenäliinani, kuivasi hän takkini sillä tarkasti, ja oli sitten koko illan alakuloisena.

Kerta kävelin vuorella, yhtä noita kauniita, jylhiä, poimuttelevia polkuja, joita en koskaan unhota. Mascha oli myöskin ollut kävelemässä, ja hän lennähti äkkiä taakseni pensaikosta ja löi minua suurehkolla puulla selkään. Tartuin kiinni puuhun ja uhkasin sillä häntä leikilläni, ja Mascha oli kovin iloinen! Mutta hän oli kuitenkin nähnyt, että lyönti oli koskenut vähän kipeästi, ja vaikka koetin jutella hänelle, käveli hän kuitenkin ääneti ja hämillään rinnallani, ja kotiin päästyämme sanoi hän: "Koskiko se sinuun?"

Ja monella muulla lailla osotti hän hellää mieltä. Se kävi luonnon lapsen koruttomaan, mutta mitä Maschaan tuli aina puhtaaseen tapaan. Hän valitsi joka päivä uusia keinoja, pesi itsensä useasti ja koristeli ainoata vaatettaan, mekon tapaista paitaa, punaisilla nauhoilla. Samalla oli Maschan esiintymisessä jotakin arkaa, jota emme hänen toisissa permjakkisiskoissaan juuri tavanneet. Ainoastaan kerran, eräänä sunnuntaina, kun Maschalla oli ollut tavallista enemmän aikaa meidän kanssamme ja hän oli saanut nähdä paljo uusia pikku esineitä matkalaukussa, löi hän kätensä kaulaani ja tahtoi suudella minua. —

Kauniina kesäkuun aamuna läksimme Permjakkien luota. Troikka (kolmivaljakko) odotti tuvan edustalla. Mascha ei ollut tullut koko aamuna sisälle, mutta mennessämme sanomaan viimeisiä jäähyväisiä Antiipinan näköaloille, tapasimme hänen eteisessä itkemässä.

Lähdöksi olimme keittäneet teetä talonväelle. Kun isä Filip, juotuamme, alkoi kantaa matkalaukkuja troikkaan, tuli Mascha sisälle. Hän oli värjännyt kaksi kananmunaa hyvin koreaksi ja piteli niitä kädessään, samalla silmäillen välin ikkunalle. Siinä oli tyhjä paperossilaatikko. Isä Filip selitti, että Mascha on puhunut siitä ja haluaisi sen muistoksi, ja oli vastalahjaksi tänä aamuna keittänyt ja värjännyt munat. Hän sai laatikon.

Isä tuli meitä kyytimään. Sanoimme jäähyväiset. Äidin silmissä kiilsi kyyneleitä, mutta Mascba parahti hillitsemättömään, hurjaan itkuun. Hän itki kuin lapsi, joka on unessa nähnyt vieraita, valoisia leikkimaita, ja herää nälkään ja pimeään…

V. KÄÄNNÖKSIÄ.

Vapauden kuolleista nouseminen.

(Emajoe ööpik).

    Sun vapautes, maani,
    He veivät hautahan,
    Ja vaattehias sitten
    He kävit jakamaan,
    Ja etikkaa sun suuhus
    He annoit — vartiat
    Asetit hautas luokse,
    Niin itse poistuivat.

    Ja surren seisoi lapses
    Vain kaukaa katsoen,
    Ei tohtineet he tulla
    Sun hautas äärehen.
    Sinetti siellä suuri
    Ol' päälle pantuna,
    Yö synkkä ympärillä,
    Ei tähden valoa.

    Mut — aamu sarastaapi!
    Sun kuolonkammioos
    Taivaasta enkel' saapi:
    "Nyt ylös astuos!"
    Ja hautakivi vierii,
    Ja päivä kirkastuu,
    Ja valkovaattehissa
    Vapaus ilmauu.

    Ja kantelet ja harput
    Ne sulle heläjää;
    Ja ilokyynelillä
    He sua tervehtää.
    Ja "Hoosianna" kaikuu
    Sun kauttas, isänmaa,
    Armostaan kiittäkäämme
    Nyt Herraa Jumalaa!

Läpi lauhan illan rauhan.

(Anna Haava).

    Läpi lauhan illan rauhan
    Enkel' lentää yli maan,
    Sydämihin ihmislasten
    Rauhaa tulee tuomahan.

    Ken vain katsoi taivahalle
    Rukouksin hartahin,
    Senpä huolet, huokaukset
    Vie hän isän sylihin.

    Läpi lauhan illan rauhan
    Enkel' lentää yli maan,
    Myöskin minun sydämeeni
    Rauhaa tulee tuomahan.

Taaskin kyynel.

(A. Petöfi).

    Mä aattelin jo ainiaaks
    Sun kerran poistuneen,
    Ja jällen kiillät silmässäin,
    Sä tuskain airut tuimien.

    Kun iloitsin ja riemuitsin
    Vast' äsken onnestan',
    Jo taas sen pilvi peitti pois,
    Valaen vihmasadettaan.

    Ei sadett' oo se — kyynel vaan,
    Yks kyynel pienoinen,
    Ja tuimemp' ei ois kuitenkaan
    Ves'-tulva virran suuruinen.

    Ah paljon, paljon itkenyt
    Mä lemmen tähden oon,
    Ja suakin olen itkenyt,
    Sä kansa raukka, onneton!

    Mut kyynelt' ei mun silmästäin
    Näin vierryt katkeraa
    Ei lemmelleni milloinkaan,
    Ei sullen, kurja isänmaa.

    Kuin rauta kuum' on kyynel tuo,
    Kuin lieska helvetin!
    Oi hirveää! Mun pistänyt
    On piipun sauhu sieramiin.

Ylhillä tunturilla.

(Björnstjerne Björnson).

    Ah, mitä tuolla sä nähdä saat,
    Ylhillä tunturilla!
    Silmihin hohtavat lumiset maat,
    Ympäri lehdikot varjokkaat,
    Mielisi niin kovin sinne; —
    Liianko jyrkkä on rinne?

    Kotka, se voimakas, korkenee
    Ylhille tunturille, —
    Nuorna ja lietona leijailee,
    Lentimet ryöstössä karkaisee,
    Oma on vuoren laita, —
    Katsovi kaukomaita!

    Lehdekäs puu, jok' et tahdokaan
    Ylhille tunturille!
    Puhkeat noin suven saavuntaan,
    Vuotat sen saapuvaks uudestaan;
    Oksilla linnut vainen
    Laulavat, huolta ei lainen.

    Ah, ken on vuodet kaihonut ain'
    Ylhille tunturille!
    Vaan jolla ei ole toivoa lain,
    Pieneyvänsä hän tuntevi vain;
    Lintunen kiikkuvi puulla,
    Saapi sen laulua kuulla.

    Lintunen, miksi sä tänne hait
    Ylhiltä tunturilta?
    Laajempi siell' oli liikkua kait,
    Loitos sä näit, puut korkeat sait;
    Kaihoa vain olet luonut,
    Miksi et siipiä tuonut?

    Enkö siis koskaan, koskaan saa
    Ylhille tunturille?
    Tääkö se aatteet lannistaa,
    Tääkö ne lyö, tämä jäinen maa,
    Täälläkö kaikki ne raukee, —
    Hautakin täälläkö aukee?

    Pois! minä tahdon — oh, kauvas noin
    Ylhille tunturille!
    Tääll' on niin ahdas, niin onnetoin,
    Nuor' olen kyllä, mut toivoa voin,
    Suo'os mun nousua koittaa,
    — Murtua ei, mutta voittaa!

    Kerta, mä tiedän, matka mun vie
    Ylhille tunturille.
    Kenties on kohta jo huipulla tie?
    Kaunis, oi Jumala, kotisi lie, —
    Sulje se sentään vielä,
    Viipyä tahdon ma tiellä!

Suomen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa.

(Z. Topelius).

    Lumihangilla Pohjan on isäimme maat,
    Sen rannoilla lietemme leimuavat.
    Käs'varret on kalvassa karkeuneet,
    Jalot aatteet rinnoissa liekkinehet.
    Ja Nevan veessä ratsumme vilpoutui,
    Ja Veikselin poikki se huoleti ui.
    Se aseemme Reinin aaltoja toi,
    Ja Tonavasta keisarin maljan se joi.
    Poron, tuhkien teitse kun kuljetahan,
    Valon säkenet säihkyvät kavioistaan.
    On säilämme kuin säde auringon,
    Ja Pohjolan vapaus koittanut on.

H. Heinen lauluja.

1.

    Isän puutarhan varjossa kukoistaa
    Surunkalpea kukkanen;
    On talvi jo mennyt, ja kevät saa,
    Yhä kalvaaks jää terä sen.
    Näkö kalpean kukkasen on
    Kuin sairahan morsion.

    Suru-kukkanen hiljaa kuiskailee:
    "Rakas, poimithan sinä mun!"
    Mä kukalle vastaan: "En sitä tee,
    Jätän poimimatta sun.
    Mä vaivoin löytänen
    Purppuranpunaisen".

    Suru-kukkanen lausuu: "Etsi vaan
    Ihan kylmään kuolemaas,
    On turha, et löydä sä milloinkaan
    Purppuranpunaistas.
    Mut minut, minut vie,
    Olen sairas niinkuin sie".

    Niin kuiski ja pyys suru-kukkanen,
    Otin, poimin sen äkkipäin.
    Nyt vert' ei vuoda mun sydämen',
    On kirkasta silmissäin.
    Ja kurjaan rintahain
    Mä enkeli-ilon sain.

2.

    Kun astun kultani kammioon,
    Niin sydäntä riemastaa,
    Mä silloin rikas pohatta oon
    Ja myyskelen maailmaa.

    Mut jällen kun erota pakko ois
    Sun joutsenkaulaltas,
    Mun yltäkylläisyyten' on pois,
    Olen köyhä kuin kerjuri taas.

3.

    Pane poskes vasten mun poskeain,
    Niin kyynelet yhtyvät, kulta!
    Ja rintasi paina mun rintahain,
    Niin koskevi tuli tulta!

    Ja kun suureen tulehen juoksahtaa
    Nuo kyynelvirrat huolen,
    Ja kätes mua lujahan -puristaa —
    Mä lemmentuskaan kuolen!

4.

    Näin vanhaa untani äskettäin:
    Se yö oli toukokuuta,
    Me lehmusten alla istuimme
    Ja vannoimme uskollisuutta.

    Ja siin' oli valoja, vannontaa,
    Syleilyä, suutelua;
    Ja jotta ma valani muistaisin,
    Sä kätehen purit mua.

    Oi neitoa kirkassilmäistä!
    Oi neitoa purevaista!
    Nuo valat ne kyll' oli paikallaan,
    Mut puru oli liikanaista.

Kun kaksi eroaapi.

(E. Ceibel).

    Kun kaksi eroaapi,
    Mit lempi toisiaan,
    Min murhe silloin saapi,
    Sill' ettei vertojaan.
    Niin kaikuu silloin suruisaan:
    Hyvästi, hyväst' ainiaan!
    Kun kaksi eroaapi,
    Mit lempi toisiaan.

    Kun lemmen murtuvaksi
    Mä ensin huomasin,
    Ol' niin kuin kolkommaksi
    Ois tullut päiväkin.
    Niin kummasti se kaikui vaan:
    Hyvästi, hyväst' ainiaan!
    Kun lemmen murtuvaksi
    Mä ensin huomasin.

    Jo haihtui kevättuulet,
    Mä tiedän kyllä, miks;
    Nuo ennen kuumat huulet
    On tullut kylmemmiks.
    Ne lausuivat nää sanat vaan:
    Hyvästi, hyväst' ainiaan!
    Jo haihtui kevättuulet,
    Mä tiedän kyllä, miks.

Haltia.

("Erlkönig". Goethe).

    Yö myöhä ja tuulikin vinkuaa,
    Isä lapsosinensa ratsastaa.
    Käsivarrella häll' on poikanen,
    Sitä puristaapi hän rinnalleen.

    Oi laps', mikä tuska nyt ahdistaa?
    Isä, etkö sä huomaa haltiaa?
    On kruunu hällä ja vaippa, noin!
    Se on usmaa, laps, ole huoletoin.

    "Sä armas laps, tule luokseni vain!
    On leikkiä paljo mun tiedossain;
    On kukkaset koreat niitylläin,
    Saat kultavaattehet äidiltäin." —

    Oi isäni, isäni, kuuleppas,
    Mitä haltia mulle nyt kuiskas taas! —
    Älä pelkää! rauhoitu, pienoiseni;
    Se on tuuli, mi lehtiä liikutti. —

    "Sä kaunoinen, tule kanssani pois,
    Mun tyttöni hellät sun hoivanas ois;
    Mun tyttären' öisin vaeltavat,
    Sua tanssien, laulaen tuudittavat." —

    Oi isäni, isäni, etkö nyt nää,
    Kuin haltian tyttäret häämöittää? —
    Näen kyllä, mun lapseni, näenhän sen:
    Ne metsän puita on, lapsonen. —

    "Sinun kauneudestasi hurmaannun;
    Ja jos et tule, niin minä ryöstän sun."
    Oi isä, oi isä, hän nyt minut vie!
    Mun haltia pahaa tehnyt lie. —

    Isä kauhistuin yhä rientää vaan,
    Laps tuskiva on käsivarrellaan,
    Kun kiirein ehtivi kartanoon,
    Käs'varrella lapsi jo kuollut on.

Jos aarteen etsijä oisin.

(Holger Drachmann).

    Jos aarteen etsijä oisin
    Ja turpehen tietäisin,
    Jonk' all olis helmilöitä
    Ja kultia runsaimmin —

    Niin mustia multia siellä
    Mä kaivaisin kuokallain,
    Ja kultia, helmilöitä
    Kokoaisin mä helmahain —

    Ja kullalla linnan sulle
    Mä hankkisin kaunihin,
    Ja helmeni hohtavimmat
    Sun kaulahas kiertäisin.

    Mä kyllä nyt aarteit' etsin,
    Mut muistoin mullasta vain,
    Ja kultia, helmilöitä
    Mä kokoan helmahain.

    En linnaa niillä mä sulle
    Voi hankkia, vienoisin:
    Mut kaipauksesta itse
    Sun kaulahas kiertyisin.