VII.
Kuisma.
Tällä kertaa pyydän lukijoitani lähtemään kanssani isänmaamme itäisille rajamaille, käyttääkseni tuota kollektiivista maantieteellistä nimitystä, jonka "ystävämme", venäläiset sanomalehtimiehet, ovat suomesta puhuessaan sepittäneet. Tahdomme vaeltaa muutamia päivämatkoja tuolle puolen pientä vilkasta ja virkeätä Sortavalan kaupunkia, joka toivottavasti on kerran loistava kuin tähti Itämailla näille syrjäisille ihanoille seuduille. Tätä toivomme sillä perustuksella, että Sortavala on ruotsalais-suomalaisen sivistystyön äärimmäinen etuvartija. Täältä ovat ne miehet nousevat, joiden työnä on yhdistää isänmaahan ne seutuvat, missä suomalaiset runot ja tarinat kenties ovat kerran syntyneet ja missä niillä nyt on turvapaikka: heidän tehtävänään on liittää meidän maahamme laajoja aloja ja heimokuntia, jotka ovat puoleksi vierähtäneet äidin helmasta, unhoitettuina ja laiminlyötyinä siskoparvelta.
* * * * *
Sinä olet jättänyt viimeiset ylängöt ja vaarat, ja tuntien, että jotakin suurta ääretöntä on edessäsi, vaellat sinä tällä autiolla tasangolla, joka Äänisjärven lisävesien takana muuttuu tundraksi, äärettömäksi tundraksi, joka menee aina Uralin yli ja Kap Tscheluskinin takana, siellä kaukana Beringin salmen luona, puristuu Jäämeren rannan ja Pohjoisasian vuorien väliin. Pienoisen, ylen täyden sisäjärven matalalla, mutta hiekkaisella rannalla, jossa koivu ja leppä koittavat juuriaan ruskeassa suovedessä, on kylä yksinään erämaassa, 30 jopa 50 virstaa lähimpään naapuriin.
Kylä on omituisen näköinen; se ei ole samaa laatua kuin muut kyläkunnat näissä pitäjissä, sen asukkaat ovat nimittäin sitten suuren nälkävuoden 1868 sekoittuneet pohjoiskarjalaisten kanssa Kuopion läänistä.
Irtainta väestöä, jotka nälkävuoden pakoittamina jättivät entiset asuntonsa ja taistelussaan jokapäiväisestä leivästä löysivät täältä laihoja ahoja, kalasia järviä ja kadehdittavaa metsästysmaata. Se oli selvää, ettei tulokkaita katselleet lempein silmin ne, jotka olivat ammoisista ajoista täällä asuneet.
Mutta aikojenkin kuluessa eivät vanhat ja uudet ainekset voineet sulaa yhteen ja yhdeksi tulla. Paitsi nurjamielisyyttä, olivat vielä kieli ja uskonto esteenä. Vanhat asukkaat ovat kreikkalaisia uskonnoltaan; heidän kielensä on tuota omituista suomea, jota Aunuksen suomen nimellä puhutaan Laatokan itäpohjois puolisissa pitäjissä. Muuttolaiset sitävastoin ovat luterilaisia ja puhuvat Savo-karjalais suomea. Nuo vanhat, kylän, pitäjän, koko seudun ylimykset, olivat maanomistajia, joiden henkinen elämä oli kehittynyt perustuen taruihin, satuihin ja lauluihin, jotka olivat jääneet perinnöksi lukemattomalta jonolta menneitä sukupolvia, aina niiltä ajoilta, kun Kantelen kielet viritettiin ensi kerran. Erämaan valtaava suuruus oli painanut heidän luonteesensa surumielisyyden ja ylevyyden leiman, yksinäisyys oli luonut heihin suoraa vilpittömyyttä ja vierasvaraisuutta, joka on niin ominaista sydänmaan lapsilla.
Vastatulleilla ei ole mitään perintöä säilytettävänä, heidän isänsä oli köyhyys, he olivat kasvaneet puutteessa. Ilman aineellisia varoja, ilman henkistä hoitoa on tuo puhtaasti suomalainen rotu näillä seuduin vaipunut yhä alemmaksi ja alemmaksi ja on kaikkia vailla.
Sellaiset ovat olot, missä vain me liikumme näillä seuduin, jossa kaksi sivistysvirtausta, idästä ja lännestä, kohtaavat toisensa.
* * * * *
Oli helteinen iltapäivä. Aurinko paahtoi niin, että ilma otravainion yli pirtin takana näytti värähtelevän kuumuudessa. Itikat ja paarmat olivat ainoat, jotka uskalsivat päivänpaisteesen. Mutta ne siellä liehuivatkin oikein halustaan ja iloisesta surinastaan päättäen, oli niillä oikein hyvä olla, vallankin kulmassa tuvan ja eteisen seinän välillä, jossa aurinko kuumimmin paahtoi ja jossa muutamat vanhat saunavastat happanivat helteessä.
Varjossa, rappeutuneiden portaiden katon alla, istui Katri, yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jonka puute, työ ja pian tapahtuva äitiys tekivät vanhan ja kuihtuneen näköiseksi. Hänen edessään istui keski-ikäinen mies. Tämän haluttomat piirteet näyttivät kuumassa melkein veltoilta, joka ei suinkaan tehnyt häntä kauniimmaksi. Katrilla oli kädessään aapinen ja hän koetti äidin kärsivällisyydellä opettaa Leander Aholaiselle lukutaidon salaisuuksia. Leander väisti karkeaa, jäykkää sormeaan riviä pitkin ja piipun riippuessa toisesta suupielestä, mutisi hän vastahakoisesti tavun tavun perästä.
Katrin kasvot kirkastuivat joka kerran kun hän arvasi oikein, jotavastoin niihin kuvautui toivoton väsymys, niinpian kun hänen ijällinen oppilaansa erehtyi.
Niin he olivat pitkittäneet hetken. Leander oli jo haukotellut, pudottanut piippunsa ja taas haukotellut. Nyt pistäytyivät päivänsäteet porstuvankaton alle, säteiden kera tuli helle ja helteen mukana paarmat ja kärpäset. Leanderin siinä lukiessa, tupakoidessa ja hikoillessa istahti nenäkäs kärpänen hänen päivettyneelle poskelleen; kerta kerralta hän sen hätyytti pois, kerta kerralta tuli rauhanrikkoja takasin, kunnes tuolle häpeämättömälle onnistui oikein kovasti pistää Leanderia. Kärsimättömyydestä vimmastuneena lennätti Leander kirjan aidan taa ja vannoi että hän, tapahtuipa mitä tahansa, ei tänä ilmoisna ikinä avaa tuota kirottua kirjaa. Pappi saa hyljätä hänet kuinka monta kertaa tahansa, hän ei sittenkään rupea opettelemaan semmoista, joka kaikissa tapauksissa on tuiki tarpeetonta hänelle. Katri säpsähti, pani kädet kasvojen eteen ja purskahti itkuun.
Leander tupakoi, eikä ollut tietävinäänkään. Helle oli lisääntynyt, ukkosen täyttämä ilma tuntui paksulta ja polttavalta, mustia pilviä keräytyi tuonne lammen kohdalle ja kumea jyrinä ennusti rajuilmaa. Ukkosenpilvet petäytyivät kokoon myös Leanderin otsalla. Hänen katseensa synkistyi ja hän vilkasi salavihkaa Katriin.
Nyt iski salama tuolla kaukana. Linnut olivat vaijenneet. Paarmat ja kärpäset olivat lopettaneet iloisen surinansa. Ja kaikki nuo tuhannet nimettömät sopusointuiset äänet luonnossa, joita sinä et saata olla kuulematta kauniina kesäpäivänä, et syvimmässä sydänmaassakaan, kaikki ne ovat valjenneet, on niin hiljaista, niin hiljaista — luonto vartoo ja odottaa. Raskas huokaus Katrin ahdistetusta rinnasta, nyyhkytys herättää Leanderin hänen ajatuksistaan. Kiukustuneena paiskaa hän nyrkkinsä portaisin, niin että madonsyömät palkit hyppivät. "Ole itkemättä!" huusi hän, "ei tässä kyyneleet auta; huomenna, kenties tänä iltana jo tulee pappi lukusia pitämään ja sinä näet itse, siksi minä en ennätä oppia lukemaan."
"Entäs minä raukka sitten", sanoi Katri nyyhkytyksien lomassa, "miten on minun käypä? Sinä tiedät itsekin miten minä olen, neljäntoista päivän perästä, sanovat kylän vaimot, olen minä äiti, ja jos et sinä siksi ole ripillä käynyt, ei meitä kuuluteta eikä vihitä — —" Leander vääntelihe levottomasti penkillä — "sinä tiedät mitä silloin sanotaan kylällä minusta ja lapsesta, sinun lapsestasi" — Leander kynsi miettiväisenä korvallistaan — — —
"Ja kaikki vaan", jatkoi Katri, "sentähden ettet sinä viitsi opetella lukemaan. Jos sinä lukisit edes käskysanat, niin pastori ehkä — —"
"Anna tänne katkismus sitten", mörähti Leander. Katri haki katkismuksen ja nyt sai Leander suurella vaivalla soperretuksi käskyt ja "mitä se on". He olivat juuri ennättäneet kuudenteen käskyyn, kun suuria raskaita sadepisaroita rupesi tippumaan. Koivu kummulla aitan vieressä vavahteli, ja kumea suhina kuului sen latvasta. Opettaja ja hänen oppilaansa kiiruhtivat tupaan. Tuskin he olivat oikein päässeet keskeytettyyn lukuun käsiksi, kun rajuilma puhkesi valloilleen kauan tukehdutetun voiman vimmalla. Ilma pimeni ja virtanaan vuoti sadevettä pirtin hajanaiselle katolle. Salamat sinkoilivat, ukkonen jyrisi. Kahden ukkosenpamauksen välissä kuulivat he ajopelien tulevan tuimaa vauhtia rämisten ylös kartanolle.
Leander ja Katri riensivät eteiseen katsomaan kuka tuo tulokas saattoi olla. Se oli pastori, pitkä hoipperoinen olento, jonka pieni haukanpää rankkasateesta huolimatta retkahteli suloisessa unessa sinne ja tänne olkapäiden välissä; kyytipoika, joka oli kiepaissut ryijyn ympärilleen, puisteli itseään ja sanoi nauraen puoliääneen: "Leander, tule auttamaan pastoria kärryistä, asia on niin, että hän on — — — juovuksissa."
"Juovuksissa!"
"Niin juuri."
Pastori heräsi.
"No, minne sinä viet minua, poika?" Hän katseli ympärilleen tylsin katsein — — — "Leander — ei, sinä torvelo, vie minut Ivanoffiin, starostin taloon. Luuletko sinä, että minä tahdon maata Leanderin likaisessa hökkelissä. Kuuletko, vie minut Ivanoffiin!"
"Kuulkaapas, herra pastori", sanoi Katri nöyrästi, "milloinka lukuiset ovat?"
"Lukuiset — niin, niitä ei ole hyvälle aikaa, minun täytyy tuonne — tuonne — niin, se on yhden tekevää." Mutta kun hänenkin sumeat katseensa huomasivat Katrin levottomat kysyväiset kasvot, lisäsi hän: "no, kolmen viikon päästä."
"Kuules poika", hän kääntyi kyytipojan puoleen, "aja Ivanoffiin." — Ja sateen virratessa ja kyytipojan rattaille kiivetessä, vaipui pastori jälleen vanhurskaan uneen.
Vesi lotisi, kärryt koluuttivat taakkoineen tiehensä. Katri purskahti katkeraan itkuun, mutta Leander puki päälleen harmaan sarkatakkinsa, parhaan hattunsa, ja Katrin itkusta, rankkasateesta ja ukkosesta piittaamatta astui hän miettiväisenä ulos ja katosi aitan taa, joka oli jo vanhuuttaan harmaa ja nyt sateesta musta kuin uunin arina.
* * * * *
Pari tuntia oli kulunut. Sade oli tauonnut. Tunti vielä ja pääskynen, joka oli sadetta paeten kätkeytynyt pesäänsä räystään alla, livahti ulos sujuvilla siivillä ja selitti iloisella sirpatuksella, että nyt oli rajusää lakannut. Revittyjen pilvien välitse pilkotti laskeva aurinko, itikat ja polttiaiset liehuivat auringon säteissä, jotka vinosuuntaisesti puikahtivat kultareunaisten pilvien takaa ja pienissä osissa valaisivat uudesta elpynyttä maailmaa. Iltatuuli oli herännyt ja luikui hupaisesti leppien oksitse, pakoitti ohran taipumaan tuulessa, niin että peltotilkku oli kuin hienointa kullankellertävää satiinia. Tuuli irroitti tuohilevyn, jonka Leander oli pannut rikkonaiseen tuvanlasiin, kävi kutsumatonna pirttiin, puisteli vanhaa nokea orsista ja näki kauhistuen, miten Katri raukka oli muutamissa tunneissa muuttunut.
Hän istui siinä kalpeana, silmäterät suurena ja kuihtuneilla kasvoilla sanomattoman veltto ilme. Säikähtyneenä tunki tuuli ovesta pihalle, juurikun Leander astui, mieli mustana, kyynäränkorkuisen kynnyksen yli.
"Leander", sanoi Katri synkästi katsellen alaspäin, "ei ole enää neljäätoista päivää, minä tunnen sen."
"Se on yhdentekevää, nyt."
"Yhdentekevää nyt" — ja viha leimahti solvaistun naisen kasvoille — "yhdentekevää, sanot sinä?" — —
"Niin, yhdentekevää juuri. Huomenna meidät vihitään, tahi jos sinä tahdot" — sanoi hän viipyen, pitkään katsellen vaimoa — "tai tänä iltana."
"Mitä sinä sanot", sanoi Katri ja kavahti pystyyn, "oletko puhutellut pastoria?" Ilon säde välähti raukeissa itkusta punoittavissa silmissä. "Sano, oletko puhutellut häntä; oliko hän selvä — — no, sano, mitä hän arveli?"
"Niin, se tahtoo sanoa" — — — siellä oli jotakin Leanderin kulkussa, joka ei tahtonut tulla ulos — — — "niin, minä olen — — — puhutellut pastoria, venäläistä pastoria."
"Mitä sanot — — — venäläistä pastoria?"
"Niin, sen minä olen tehnyt, minä olen lukenut hänelle 'Otse nas'. Nyt minä olen ripillä käynyt. Huomenna sunnuntaina tapahtuu vihkiminen."
Katrin pää vaipui toivottomasti rinnalle, isoja kyyneleitä vieri hänen poskiaan pitkin. Siinä he sitten istuivat molemmat, tuntikausia, virkkamatta ainoaa sanaa. He tunsivat molemmat, että nyt ei enää ollut mitään apua, heidän kohtalonsa oli ratkaistu.
Mitä ei luterilainen pappi kerinnyt, sen oli ortodoxilainen tehnyt.
* * * * *
Seuraavana päivänä toimitettiin vihkiminen venäläisessä kirkossa, ja seuraavana päivänä suuteli Katri ylen onnellisena pientä pyylevää poikaa, jonka venäjän pappi kastoi Kuismaksi. Neljä viikkoa senjälkeen kulki luterilainen sielunpaimen kylän kautta ja vihki varmuuden vuoksi vielä kerran tuon parikunnan. Ja kun vihkimistoimi oli päätetty, ajoi Leander pastorin ovesta ulos. Mutta pikku Kuisma, hän ei ollut mikään lehtolapsi.
VIII.
Saaristossa.
Saaristossa.
Me elimme itämaisen sodan aikana anno 1855. Se oli yksi noita tavanmukaisia politillisia puistutuksia, jotka alati palaten lyhyiden ja pitempien välipäiden jälkeen, nyt taas täristyttivät mahtavaa venäläistä valtiota. Taistelu puolikuuta vastaan tuolla alhaalla Bosforin rannalla oli vetänyt sodan kauhut meidänkin ylitsemme ja pitkin Suomenlahden louhuisia rantoja risteili eräs englantilainen laivasto, komeampi kuin yksikään näillä vesillä sitten Suursaaren ja Ruotsinsalmen kunniakkaiden taistelujen aikoja. Talonpoikien saaristossa oli ensi alussa hyvin vaikeaa tottua tuohon uuteen asemaan; he eivät edes oikein selvästi käsittäneet, kuka oikeastaan vihamies oli, englantilainen tai venäläinenkö, ja kerrotaanpa aivan tosiasiana, että kun kirkoissa oli kielletty tekemästä kauppaa vihollisten kanssa, viemästä heille muonavaroja ja rehuja, kaikki kovan rangaistuksen uhalla, empivät asukkaat antaa saaristoon majoitetuille venäläisille joukoille apua, jotavastoin he pitivät ystävällistä yhteyttä englantilaisen laivastoväen kanssa. Joka siihen nähden, miten suuresti saaristolaisemme ihailivat kaikkea englantilaista, ainakin 1850-luvulla, olikin helposti selitettävää. Varmaa on, että englantilaisille kuljetettiin meren antimet ja kaikki mitä mehuton maa kallioisilla saarilla kykeni kasvattamaan.
Siellä, sotalaivan kirkkaaksi pestyllä kannella, pyörähtelivät sinitakit toisenkin kerran kopeiden ja pönäköiden ellei juuri kauniiden saaristotyttöjen kanssa. Tällaiseen huvitteluun oli myös meidän sisäpiika Katariina, yhteisellä nimellä kaunis Kaisu, sattunut joutumaan. Hän oli sisämaasta, oli ruskeasilmäinen, tukkansa oli kiharaista korvallisilta, ja kun hän hymyili, loistivat valkoiset hampaat raittiisti ja houkuttelevasti. Mutta se, joka väänsi nurin narin poikien sydämet ja pani tyttötoverien kateudesta kutistumaan, oli hänen punaset poskensa ja hieno hipiänsä, jota eivät myrskyt ja merivesi olleet turmelleet.
Se tanssi tuli kalliiksi hänelle. Pitkän päälle ei tuollainen asiain meno voinut käydä laatuun. Viranomaiset tarttuivat kiinni ja tarttuivat kovilla kourilla. Ensi koppauksessa sattuivat he paitsi muutamia muita syntisiä iskemään juuri meidän Katriimme kyntensä.
Sunnuntai saaristossa.
Oli lämmin, kaunis sunnuntaiaamu; saariston yli korkea, mutta pilvinen suvitaivas, joka siivilöi auringonvalon tasaisesti joka puolelle ja antoi kaikelle hohtavan hopeoisen loisteen.
Meri, joka pitkin väsynein lainein löi luotoja vastaan, oli muuttunut valjun opalinkarvaiseksi. Alhaalla rantavierteellä, jossa kasvoi harmaanvehriäistä nurmea, oli suuri joukko kansaa kokoutunut. He seisoivat siellä niin hartaina, odottaen mitä tuleman piti, erään venehuoneen suojassa, jonka ympärillä näki nuottasalkoja ja muutamia myrskyjen runtelemia petäjiä.
Tämä aallonhuuhtelema ranta on tänään Herran temppeli, — täällä pidetään kulmasaarnaa. [Kulmasaarnaksi sanottiin semmoista jumalanpalvelusta, kuin isojen seurakuntien papit pitivät joskus pitäjän perillä.] Herra pastori on juuri saapunut. Laajassa puoliympyrässä istuvat hartaat sanankuulijat hänen ympärillään. Siinä on luotseja, kalastajoita, merimiehiä, heidän vaimojaan ja tyttäriään. He ovat kokoutuneet läheltä ja kaukaa ottaakseen osaa jumalanpalvelukseen. Miehet istuivat erikseen puettuina keltasiin pyhäliiveihin ja sinisiin takkeihin, naiset kauniissa vanhassa Viipurilaisessa kansallispuvussa: lyhyet heleäväriset hihattomat liivit, paidanhihat pöhöllään, käsivarret paljaat, liina kaulassa, hame tummaraitainen, esiliina leveä, taidokkaasti kirjaeltu raita tai reikäompelus helmassa. Päässä on naiduilla naisilla kummallinen myssy, jossa on kaksi niin sanottua sarvea, joka tyyten peittää heidän hiuksensa.
Keskellä viheriäistä ketoa on alttari, muutamia ympyrään asetettuja vierinkiviä, ja sen keskellä saarnastuoli, s.t.s. mustalla vaatteella verhottu pöytä.
Nyt alkaa jumalanpalvelus. Lukkari Rouhiainen, vanha pöhöttynyt mies ilman lauluääntä, aloittaa virren, hänen heikko äänensä tuskin kuuluu aaltojen yksitoikkoisessa kohinassa; kuitenkin pitää laulua ylhäällä eräs keski-ikäinen talonpoikaisnainen, kuulu ympäri saaristoa kimakasta äänestään ja erinomaisesta virrenveisuutavastaan, hän tekee tremolandojaan, ritardandojaan ja muutamia hullunkurisia ruladeja joka säkeen perään, kaikki itsetyytyväisellä varmuudella, joka panee lukkari vanhuksen epätoivoon. Kun sävel silloin tällöin eksyy hietasärkkien ja salakarien sekaan, huutaa lukkari äänekkään no'n, joka ei ensinkään loukkaa, eikä suututa ketään. — Kaikki vaikenevat ja lukkarivaari johtaa huonolla käheällä äänellään tuon harhaan joutuneen säveleen vaarallisten, väijyvien liritysten välitse jälleen aukealle merelle. Siellä sen taas ottaa luotsinvaimo haltuunsa. Se ei kuulunut kauniilta, mutta siitä ei Herramme juuri taidakaan väliä pitää, ja varmaa on vaan, että siinä löytyi paljoa enemmän todellista hartautta kuin monessa koreassa messussa.
Kappalainen on aivan veres ja sen lisäksi vielä maanmoukka. Hän on kotoisin Ilmolasta, ottaa vertauksensa ja kuvansa Saronin laaksoista ja Ilmolan tasangoilta, hän puhuu vehnästä ja viinimarjoista, kylvö- ja leikkuumiehistä. Kukapa kylvää ja leikkaa täällä kallioilla Viipurin saaristossa. Kerran hän sattuu puhumaan Pietarin kalansaaliista ja Jonaasta valaskalan vatsassa, silloin loistavat hänen kuulijoidensa kasvot, tuota he ymmärtävät, nyt he ovat omilla poluilla, mutta sitten menee herra pastori taasen vanhaan. Sinne eivät häntä seuraa meren työmiehet, se ei ole tarpeeksi selvää, ei tarpeeksi päälleluotettavaa.
Ja sitten hän puhuu kauheinta pohjanmaalaista; kun hän puhuu itikoista, tarkoittaa hän karjaa, hänen kuulijansa pitävät itikat itikoina, kun hän sanoo äijä, tarkoittaa hän iso, korvalla hän taas tarkoittaa koskea j.n.e.
Nyt näkyy tuolla niemen nenässä venhe, sitä soutaa voimalla ja pontevuudella kolme miestä ja se kulkee aika vauhtia. Vaahto pursuu kokan edessä, kun se keinuu aaltojen yli, kaukaa jo ovat rannalla istujat sen tunteneet, se on kolmen luotsien venhe (poika, isä ja isänisä, kaikki nimeltään Kristian). Nyt herkeävät haukottelemasta, suurimmalla uteliaisuudella seuraa seurakunta pikaisia aironvetoja. Ei koskaan soudeta saaristossa niin kiivaasti, jos ei ole jotain erinomaista kerrottavaa; joko on vihollinen tullut maahan, ovat hylkeet näyttäytyneet, hailit ruvenneet kutemaan, tai on myös tullintarkastajan venhe näkyvissä.
Luotsivenhe tulee sillä välin lähemmäksi, nyt se pysähtyy venhehuoneen luona. Nuori Kristian hiipii kuulijoiden luo, kuiskasee kauinna seisovalle sanan, se sana lentää kuin tuli miehestä mieheen, ja vanhemmat käyvät huomattavan levottomiksi. — Nyt on herra pastori lopettanut saarnansa. Ennenkun hän aloittaa rukoukset, kysyy hän hiljaa lukkarilta: mitä se on?
"Porhi [eräs lahnalaji, lahnanpartti] on tullut", vastaa lukkari kuiskaten.
"Porhi, mikä se on, onko se laiva?"
"Ei, se on kala, herra pastori." —
Kun herra pastori aloittaa rukoukset, on suuri osa hänen miehisistä kuulijoistaan hävinnyt. He ovat alhaalla venehuoneen luona, kokoamassa tulisella touhulla verkkojaan. Ja kun rukoukset ja viimenen virsi ovat lopussa ja pastori mennyt majailemaan saaren etevimmän kalastajan luo, rientävät vaimot ja lapset rantaan. Porhi on tullut lahteen, ja jokainen, jolla on kalavettä, menee pyydyksilleen.
Ahvenruohojen ja liekojen seassa, laivahylyssä, joka vuosisatoja sitten on koetellut keulaansa saariston kallioita vastaan ja silloin painunut pohjaan, kitisee lukematon parvi noita hopeankiiltäviä kaloja, jotka ovat näiden seutujen siunaus.
Hailien liikkuessa enemmän pinnalla meren, peilaa porhi sen syvyyksiä. Varmasti kuin muuttolintu ohjaa kulkunsa määrättömien avaruuksien läpi pohjolaa kohti, yhtä varmasti kiitää hopeavälkkeinen parvi tyyniin lahdelmiin, joissa se on leikitellyt ensi leikkinsä haaleassa vedessä.
Mikään ei estä sen kulkua. Tosin katkaisee rataa joskus ahnas hauki, täyttymätön hylje ja nopea kuikka, lukemattomia sortuu matkan vaaroissa, mutta tuhansia saapuu perille — kotilahdelmiin.
Porhi oli nyt, niinkuin sanoimme, noussut mataloihin mutapohjasiin lahtiin — sitä oli jo kauan odotettu, niin, vanhat ihmiset sanoivat, että se tuli kolmea päivää myöhemmin kuin koskaan ennen.
Nuo kaisla- ja ruohorantaiset lahdet (ainoastaan sellaisiin tulee kala) vilisivät kalastajoita näissä Viipurin saaristolle omituisissa nelikulmaisissa litteissä venheissä, jotka luisuvat niinkuin sukset lumella vedenpintaa pitkin. Kun kalamiehen terävä silmä huomaa että ruohosto ei liiku pehmeissä aalloissa, joita tuuli ja laineet synnyttää, vaan säännöllisissä, lyhyissä, vapisevissa mutkissa, silloin hän tietää, että kalaparvi on ruohikossa. Joskus ilmaisee kala itse itsensä. Leikin vallattomuudessa se hyppää menneenvuotisen ruohon juurille, jotka mustana ja salaperäisenä keinuvat lahden pinnalla. Nyt on kalastajalla kiire, hiljaa lähestyy hän ruohikkoa. Ensin lasketaan verkot sen paikan ympärille, jossa kala on näyttäytynyt, sellaista paulaa sanotaan "apajaksi"; kun apaja on valmis, survoo kalastaja verkkokehän sisäpuolella eräällä vartavasten tuodulla seipäällä, niin että mutainen vesi roiskii korkealle. Hetken perästä nostetaan pyydykset ylös, ja kimpuroivat kalat ovat verkkojen silmukoissa. Silloin sauvotaan toiseen paikkaan, ja jälleen lasketaan apaja surmaksi kylmäverisille parville, jotka rakkauden huumauksessa unhoittavat kaiken vaaran.
Siellä on eloa siellä selällä, ruuhi ruuhen vieressä pistää keulansa ruohikosta. Kuikka pakenee kauas ja alli pitää kauheaa melua, sillä sen tuskin lentokuntoiset pojat saavat kärsiä samaa kurjaa kohtelua kuin poikaset Betlehemissä. Kalastajat tietävät, että missä alli pesii, sieltä lähtee sorsa kaikoon ja sentähden niitä alati ahdistetaan. Hyyppä kohottaa surkean huutonsa: fly flio, rantasipi juoksentelee hoikilla tikuillaan kuin levoton henki, mutta kalastajat vaihtavat sanoja ja tervehdyksiä matalalla äänellä ja ovat tyytyväisen näköisiä. Kun he sitten tulevat kotiin, seisovat vaimot ja lapset rannalla kalalautoineen ja veitsineen, korvoineen ja suolavakkoineen. Välkkyvä saalis pannaan laudalle ja naurun ja leikkipuheen kaikuessa siivotaan kalat niin että suomukset vaan kimpoavat kuin hopeavihme ympärille. Hyvästi suomustettuna ja siivottuna levitetään ne sitten kuivamaan littosille punertaville graniittikallioille seuraavana päivänä suolattaviksi.
Niiden joukossa, jotka venheineen kamusivat selällä, oli myöskin Kristian, nuorin niistä kolmesta, ja meidän Katri, nyt pyhänä käymässä ystävien ja omaisten luona. Kristian ja Katri olivat niinkuin kihloissa ja sillä vapaudella, joka saaristossa vallitsee kihlattujen välillä, olivat he aina yhdessä tällaisilla retkillä. Rakkaus pukeutuu siellä aivan toisiin muotoihin kuin me olemme tottuneet näkemään, se ei näyttäydy millään lailla sentimentalisena, haaveilevana tai alttiiksiantavana, päinvastoin se ilmautuu vallattomuudessa, joka useinkin muuttuu röyhkeydeksi, ja — avuliaisuudessa. Nuoret kinaavat ja kiusottelevat keskenään, yhtä varmasti kuin että he, tarpeen tullessa, heti auttavat toinen toistaan.
Kristianilla ja Katrilla oli ollut hyvä saalis, kerta kerralta he olivat tyhjentäneet verkkonsa, heidän ainoastaan kuuden tuuman korkuiseen alukseensa ei voinut mahtua enempää, oli jo aika ajatella kotimatkaa. Juuri kun he olivat pääsemässä matalasta lahdesta syvempään kotirantaan, näkivät he vanhan Kristianin, isän, venheen ja kokonaisen pienen laivaston kalastajavenheitä ympäröityinä englantilaiselta meriväeltä, jotka kiihkeästi tinkivät ostaakseen kaloja. Vanha Kristian, joka ei ollut täysimielinen, ei tahtonut päästä selville meriväen kanssa, mutta kun useimmat luotseista, niiden joukossa nuori Kristian, melskasivat tai ymmärsivät englannin kieltä, sovittiin piankin kaupoissa, kalat otettiin ja annettiin hyvällä hinnalla, lastattiin isoihin venheisiin ja nyt lähdettiin englantilaiseen laivastoon. Komea 7 jalkaa pitkä englantilainen laivamies, jolla oli vaalea parta ja iloiset silmät, otti kaunista Katria leuasta ja kutsui häntä selvimmällä viittomapuheella maailmassa mukaan, hän nosti hänet nimittäin varsin näppärästi venheesensä ja antoi hänelle kaikkien nähden läjähtävän suudelman.
Katri rimpuili vastaan, nauroi ja oli vihainen, mutta se, joka oli vimmattu, eikä syyttä suinkaan, oli Kristian, sulhasmies. Hän aikoi juuri ryyätä venheeseen kostamaan naisenryöstöä, kun hyvästi osattu potkahdus hänen pienen aluksensa laitaan sai sen kallistumaan ja Kristianin suin päin putoamaan, ei toki kovin syvään, veteen. Märkänä, äkäisenä ja nolona alkoi hän kahlata maalle päin, jolla välin pieni venheistö souti naurun ja ilon, leikin ja laulun kaikuessa englantilaista laivastoa kohti. Kun Kristian oli päässyt kuivalle maalle, seisoi hän kauan aikaa rannalla ja vannoi kostavansa tämän häväistyksen. Kaikki pahat intohimot olivat joutuneet liikkeeseen hänen sielussaan ja ne yltyivät yhä enemmän naurusta ja laulusta, joka kuului aaltojen takaa. Pahinta kaikista oli, että joka kerran kun tämä remakka kuului hänen korvaansa, hän oli tuntevinaan kauniin Katrin iloisen naurun. Mustasukkaisuuden, loukatun itserakkauden ja ylpeyden intohimot kiehuivat hänen sydämmessään. Katri, Katri, sinä olet katuva kerran tätä päivää, ja hänen vihansa kääntyi ensisijassa tyttöä kohtaan, joka oikeastaan oli viaton hänen onnettomuuteensa.
Hitaasti hän astuskeli kotiin päin, hän näytti miettivän jotakin ja sydämessään taistelevan kovaa taistelua. Hänen muotonsa oli kalpea, hän puristeli silloin tällöin vimmassa nyrkkiään ja hapuroitsi levottomasti vyötään, jossa hänen puukkonsa tavallisesti riippui.
Kotiin tultuaan muutti hän kuivat vaatteet päällensä ja meni jälleen alas rantaan, hänen vihansa kiihtyi hänen istuessaan siellä ylhäällä kallioilla ja kuunnellessaan kuinka rykmentinmusiikki kajahteli tuolta kaukaa fregattilaivasta. Iltatuuli kantoi aaltoja pitkin pitkiä kappaleita iloisista lauluista ja rajuista tanssisäveleistä; silloin tällöin kuului riemukas hurraahuuto eli muu hoilotus, viimein hän ei enää jaksanut kestää kauempaa, hän hyppäsi alas kalliolta, työnsi vesille parhaan purren, pystytti maston ja levitti purjeen. Taistelu oli taisteltu. Niistä monista tunteista, joita hänessä liikkui, oli yksi voittanut, se oli viha, kosto. Hän tunsi tällä hetkellä vainoa, niinkuin ampiainen tuntee vihaa, se tietää, että siltä menee henki, jos se pistää, mutta se pistää kumminkin.
Kun merivesi kohisi kokan edessä ja venhe liukui aalloilla, tuntui hyvältä hänen sielussaan, hänen mielensä rauhoittui, hän epäili vielä kerran — mutta ei, sanoi hän itsekseen ja laski ulomma mustenevalle merelle. Hän purjehti mantereelle ja ilmoitti nimismiehelle mitä hän oli nähnyt.
Yö oli jo melkein puolessa, kun iloiset kalastajat ja luotsit palasivat naisväkineen englantilaisesta laivastosta.
Näkki.
Minä olen esitellyt sinulle luotsia, merimiehiä ja kalastajoita, mutta löytyypä vielä yksi olemus, joka kuuluu saaristoelämään yhtä varmasti kuin kalan ja tervan haju. Ja se on Näkki. Sinä et usko häntä olevan. Tule saaristoon, kuulustele ja kysele, ja sinä olet ainoa, joka epäilet. Kaikki se, joka on eriskummallista, mahdotonta edeltä arvata, ymmärtää ja käsittää, kaikki se, joka on mahtavaa, suurta, kesytöntä ja selittämätöntä, herättää taikauskoa — kaikkea tätä on meri, ja siksi se synnyttää taikauskoa. — Syvässä sen sisustassa asuu salaisia voimia, ne vihaavat kalastajoita, jotka ahdistavat aaltojen asukkaita, ja merimiehiä, jotka eivät pelkää aaltojen valtaa; — vuosi vuodelta he väijyvät kalastajaa, asettaen pauloja hänen tielleen ja useimmiten ottavat häneltä hengen. — Kulkuväylä on selvä. Vuosikymmeniä on siinä laivoja kulkenut, eräänä päivänä tulee kalliisti lastattu laiva kaukaiselta maalta, se keinuu komeimmalla kuparikeulalla koko saaristossa, se tarttuu karille ja uppoaa juuri siinä, jossa ei koskaan ole luotoa ollut; se on Näkin kosto. Silloin sanoo kansa, että laivalla löytyy mies, jota Näkki on katsellut, ja se, jota Näkki on katsellut, se on kuoleman oma. Jaala on uusi kuin kevätaamu ja sitkeä kuin syksyinen jää, se ei ole koskaan vuotanut, ei sen vertaa kuin tapinreikä ankkuripahasessa. Kenen on syy, että se vuotaa kuin kala-arkku ja painuu pohjaan, kuin riippakivi, ensi kerran kun se on vesillä. Näkin on syy — tämä on katsellut sitä. Kuka johtaa kalaparvia meren laitumilla, joskus tuhansittain lahtiin ja poukamiin, joskus ulos meren selälle, niin että kalastaja-raukka ei saa nähdä ainoaa hopeanhohtavaa pyrstöä pitkään aikaan, — se on Näkki. Näkki on ainoa skandinavialaisesta jumala-maailmasta, joka on saanut jalansijaa Suomessa, ja vieläpä enemmänkin, joka on karkoittanut Vellamon neitoset ja Ahdin taikasauvan. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa voit sinä nähdä Näkin, hän ei tee sinulle mitään, hän ei ole sinua näkevinään, niinkuin ei sinua olisi olemassakaan — mutta jos hän kerran iskee sinuun keltavihreät silmänsä ja hymyilee ohuilla kelmeillä huulillaan, silloin sinä olet hänen miehiänsä — silloin olet merkitty. Vuosia voi kulua, sinä saatat unhoittaa hänet, mutta se, jota Näkki on silmäterään katsonut, se on kerran, ennemmin tai myöhemmin, tunteva hänen kyntensä…
Nuoren Kristianin urotyö oli kantanut hedelmiä, nimismies oli kymmenkunnan sotamiehen seuraamana tullut herraskartanoon. Nämä olivat kaapanneet hänen morsiamensa ja hänen isänsä, he istuivat nyt välisessä. Katri itki päivät päästään, mutta löyhämielinen luotsi istui pimeässä nurkassaan ja nauraa virnotti ja hyräili, joka vielä enemmän peljästytti Katri raukkaa. Kaikki ihanuus, jota Kristian odotti kostonsa tyydyttämisestä, oli rauennut tyhjään. Hänen morsiamensa ja isänsä olivat ainoat, jotka oli vangittu. Kukapa välitti lähteä sinne kauas ulkosaariin, jossa kalastajat ja luotsit asuivat? Näön vuoksi otettiin mitä ottaa täytyi, muut saivat jäädä. — Katuen tekoaan, häpeissään, vimmastuneena itseensä ja muihin, meni hän synkkämielisenä ja hoiperrellen venheelleen, hän tahtoi pois tältä saarelta, joka oli vietellyt häntä muinoin kuin lukkarin viulu kisapaikassa, kuin Itä-Indiassa purjehtivan laivan sileä kansi, niinkuin koti houkuttelee sitä, joka on ollut kauan muilla mailla. Torroksissa, niinkuin olisi unessa kulkenut, tuli hän rantaan. Siinä oli hänen venheensä, luotsien itsensä rakentama; oli käynyt kova myrsky silloin kun hän tuli saarelle ja hän veti venheensä korkealle maalle, nyt oli vesi alennut, ja hänen purtensa oli ainakin neljä kyynärää merestä. Hän kumartui alas, tarttui kokkaan työntääkseen venhettä vesille — mahdotonta! Hän tarttui vielä kerran, mutta ei, sama venhe, jota hän oli lukemattomia kertoja käsitellyt, oli nyt siinä, niinkuin olisi ollut lyijyä perässä. Kiihottuneena ihmetteli hän mikä venhettä vaivasi. Vielä kerran hän tarttui voimainsa takaa keulaan, hän kumartui alas ja nosti, niin että veri syöksähti päähän, silloin hän näki, miten Näkki venheenlaidan yli iski häneen veristyneet viheriäiset silmänsä. Ne olivat, hän näki sen selvään, ulkona päästä niinkuin kravulla, hän kuuli miten merenhaltija maiskutti ohuilla verettömillä huulillaan, nauroi ja kiiti pyöreine päineen ja ruumiineen, joka oli kuin köysivyyhti, alas aaltojen väliin, ja samassa luiskahti venhe irti ja kiiti kuin nuoli vesille; mutta Kristian kaatui rannalle kuin halvauksen saanut, hän oli katsonut Näkkiä silmästä silmään.
Miten kauan lienee maannut, sitä hän ei tietänyt, mutta hän heräsi siitä, että vesi, joka taasen oli noussut, kasteli hänen päätänsä siinä suinpäin maatessaan rannalla. Unimielisenä katseli hän ympärilleen, tuolla oli hänen uusi venheensä ja hankasi kylkeään kallion kulmaan. Nyt hän muisti kauhean näkynsä. Hänen kohtalonsa oli ratkaistu, mahdoton välttää. Ja kuitenkin, hän ei joutunut Näkin uhriksi. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun englantilaiset ampuivat Uuraansalmen tuleen, oli Kristian osallisena pelastustyössä. Sovittaakseen mitä oli rikkonut, teki hän mitä ihminen tehdä voi toista auttaakseen. Ollen väsymätön, rohkea, melkein uhkarohkea, joutui hän luultavasti liekkien saaliiksi, vaan ei ole koskaan saatu tietää, milloin ja miten. Sen ilon hän kuitenkin sai kokea, että näki muutamia päiviä ennen kuolemataan heikkomielisen isänsä vapaana.
Osip.
Mätäkuun kuumuus lepäsi raskaana ja painavana saariston yli. Aurinko paahtoi niin että maapaakut kesantopellolla halkeilivat, ja kullankarvainen valo verhosi puutarhat, kedot ja metsät, tasaisesti kuin vernissa taululla.
Välisen luona käveli Osip Sidorovitsch edes takasin päivänpaahteessa, jokseenkin alakuloisena tai oikeammin surumielisenä. Hän käveli, vartioiden kahta ruskeaa silmää, kahta punaista huulta ja siroa hauskanrattoisaa pystynenää, joka alinomaa lumoavalla, selittämättömällä tavalla johti hänen ajatuksensa ensin suoraan väliseen ja sitten tuon nokisen huoneen kautta eteenpäin, aina kauas valoisaan maailmaan, kauas kauas pois erääsen paikkaan, jota hän ei koskaan enää tahtonut muistella ja jonka hän oli monta kertaa hukuttanut viinatulviin. Sitä hän ei tällä kertaa voinut tehdä, sillä ensiksikin hän oli vahtina ja toiseksi ei ollut viinaa saatavana: siksi tulivat muistot niin rajusti hänen ylitsensä. Hän voihki ja huokaili, kävellessään siinä päivänpaisteessa. Hänen edessään surisivat ampiaiset ja mehiläiset kukkivassa seljapuussa, joka tuuheana ulottui puutarha-aidan yli ja levitteli kukkaissatoaan takapihan kirjavan yleisön nähtäväksi. Nuo ruskeat silmät ja seljakukkien tuoksu johtivat hänet kauas pois pyhään Venäjän maahan. Hän oli näkevinään kukkivaa aroa, niin kauas, niin kauas kuin silmä kantoi. Ja kauimpana näkymön rajalla näytti aivan kuin lämpöistä, sinertävää kukkaistuoksun synnyttämää huurua olisi levinnyt tuon loistavan maiseman yli. Ainoastaan yksi puu, yksi ainoa, kasvoi etäällä kukkulalla, ja sen suojassa oli muutamia majoja, joiden harmaiden saviseinien välissä seljapuu kukki. Siellä oli Osip asunut kerran, aikoja sitten, siellä hänellä oli ollut isä ja äiti ja ruskeasilmäinen morsian. Nyt olivat kaikki kadonneet, aro, kylä, koti, isä ja äiti sekä morsian! Mitäpä siis auttoi heitä ajatella! Hän koetti karkoittaa näitä ahdistavia ajatuksia hyräilemällä hupaista sotamiehenlaulua, mutta turhaan. Tuoksu kukkivasta seljapuusta toi ne jokaisen tuulenpuhalluksen kera jälleen takasin; ja kuvat olivat hänen muistossaan yhtä selvinä, kuin jos hän olisi nähnyt ne balagai-panoraamassa Moskovan markkinoilla. Kyyneleitä ja itkua, kuumat suudelmat seljapuun oksien alla, ero ijäksi päiväksi. — Sillä se, joka siihen aikaan puki sotilastakin päälleen, hän heitti melkein ikuiset jäähyväiset elämälle; nuorena, voimakkaana otettiin hänet omaisten luota, ja kun hän raihnaisena, murtuneena vanhuksena palasi kotikylään, silloin oli yksi miespolvi mennyt Manalan majoille, ja tuskin löytyi ainoaa, joka hänet nimeltä tunsi. Juuri niin oli käynyt ja oli Osipille käypä. Kaksikymmenvuotiaana hän oli lähtenyt isänkodista, viisitoista vuotta hän oli palvellut, ja yhtä monta hänellä oli vielä palveltavana. Mitä kaikkia hän olikaan nähnyt, mitä kaikkia hän oli kärsinyt sitte, mutta aina oli lapsuudenkoti tuottanut hänelle katkerimmat kärsimykset.
Kun hän eräänä lämminnä kesäaamuna seisoi vahtina, ja muisto voimallisesti valtasi hänet ja kangastuksessaan näytti hänelle hänen isänsä majan, hänen iloiset siskonsa, kukkivan seljapuun, pääskyset räystään alla ja sitten aron … aron! silloin häneltä unohtui "oikeaan", "vasempaan" — ja häntä rangaistiin. Eräänä päivänä olivat entisyyden muistot vietelleet hänet karkaamaan palveluksesta, ja vuosikausia hän oli saanut siitä kärsiä. Kuka siis saattaa ihmetellä, että hän viimein koetti paloviinaan hukuttaa näitä muistoja? Ja hän oli vähitellen onnistunut.
Mutta tämä päivä — tämä valoisa paisteinen heinäkuun päivä — ja kauniit suruiset silmät siellä sisällä herättivät jälleen eloon kaikki entiset unelmat, niin että hän, kun vapaavuoronsa vihdoin tuli, heti käytti tilaisuutta mennäkseen välisen pienen ikkunan alle vankia lohduttelemaan.
Siinä hän istui käsi-harmonikoineen ja houkutteli ilmoille suloisimpia ääniä kuin suinkin taisi, hyräillen kotimaansa säveleitä ja antaen silloin tällöin kuuntelevalle Katrille huonon suomennoksen runon hehkuvimmista säkeistä.
Mutta ei mikään näyttänyt voivan lohduttaa huolestunutta tyttöä.
"Miten luulet sinä Osip, että kaikki tämä on päättyvä? Sano, Osip, tuleeko rangaistus olemaan kova? Herra Jumala, en minä olisi uskonut, että iloiset tanssihuvit luetaan semmoiseksi rikokseksi. Ja sitten se ei ollut minun syyni, että jouduin mukaan tuona onnettomana iltana, se oli laivamies, se pitkä laivamies, joka narrasi minut. Niin, usko minua tai älä, mutta minulla on vieraita miehiä siihen, että hän otti minut käsivarrelleen niinkuin pienen lapsen ja nosti venheesen".
"Suuteliko hän sinua myös", sanoi Osip synkistyen.
"Niin, kyllä hän sen teki. Mutta herra jesta, ei suinkaan laki siitä rankaise, sehän olisi hirmuista. Mitä sinä luulet Osip? Ajattele, jos minä joudun vankeuteen tai ajattele…" Hän viittasi kädellään ja vaikeni. — "Silloin, silloin, minä menen järveen".
Osip jatkoi tyynesti ja suopeasti: "Selkään, selkään. — Mitä se tekee? Kuka ei ole selkäänsä saanut? Selkäänsä on koko maailma saanut, kaikki ovat saaneet selkäänsä, minä olen saanut monta selkäsaunaa, se on paljoa helpompaa kuin istua huoneessa, usko minua".
"Oletko sinä saanut selkääsi, Osip? Mutta sehän on kauhea häpeä. Ei kukaan ihminen tahdo olla tekemisissä sellaisen kanssa, joka on seisonut kaakinpuussa. Kukapa koko saaristossa tahtoo naida minut, jos minä — ei, se on mahdotonta!" Ja hän puhkesi katkerasti itkemään.
"Naida sinut, — sen juuri minä kyllä teen! Selkäsauna on kyllä vaikeaa, mutta vaikeampaakin löytyy, ja se on kun näen sinun itkevän. — Mutta älä nyt itke, pikku kyyhkyläiseni, älä itke, ole rohkea, vielä ei ole mitään tapahtunut, joka voi huolestuttaa sinua. Kuivaa kyyneleesi, kultalintuseni! Osip tahtoo laulaa ja tanssia sinulle, katsoppas minua!" Ja Osip alkoi harmonikka kädessä hyppiä, juosta ja tanssia hullunkurisia venäläisiä tanssiansa päivänpaisteisella mäellä, niin että hiki helmeili otsalla ja hymynvarjo palasi jälleen Katrin huulille.
Kun Osip huomasi, että hänen ponnistuksillaan oli menestystä, tuli hän vallan mielettömäksi ilosta, nousi tyhjän tynnyrin päälle, joka oli aukon alla, ja alkoi lämpimin sanoin taivuttaa "ja ljublju'ansa". Hän tahtoi paeta Katrin kanssa kauas pois arolle, siellä he kätkeytyisivät piiloon pahalta maailmalta ja kovilta kohtaloilta, jotka vainosivat heitä molempia.
Siinä näin sydäntään purkaessaan, kuuli hän nimeään mainittavan, — hänen täytyi mennä pois katteininsa luo.
* * * * *
Oli loppupuoli elokuuta. Punaisena ja häpeissään siitä, ettei ollut niin pitkään aikaan näyttäytynyt, oli kuu juuri nousemaisillaan, mutta kätkeytyi vielä puoleksi hennon, läpikuultavan pilven taa ja näytti odottavan, että iltatuuli ensin sammuttaisi viimeisen punakeltasen valon, joka vielä vilkkui muutamista pilvenhattaroista kauinna lännessä. Sen ei tarvinnut odottaa kauan. Hitaasti se kohosi ja antoi leveän valojuovan hohtaa aalloilla, kumotti vanhaan kuusimetsään, ketojen yli, niin, vieläpä pimeään väliseen se heitti nelikulmaisen valoruudun, kirkkaan kuin kuvastin, ja keskellä valoa istuivat Osip ja Katrina. Tyttö puhui ja viittilöi käsillään, vuoroin itkien ja vuoroin rukoillen vienoilla, hellillä sanoilla, ja hän, hän taipui taipumistaan.
Ei kukaan saa tietää miten hän on karannut! Hän ei anna sitä koskaan ilmi! He repivät yhdessä pois kattolaudat, viskaavat nuoran roikkumaan katonrajasta ja silloin he luulevat, että hän on karannut, eikä tiedä kukaan koska ja kenen vartiotunnilla. Katri kyllä niin piiloutuu, ettei kukaan löydä, ja kun sota loppuu, — ei kai sitä voi ijankaikkisesti kestää — niin, silloin hän rupeaa Osipin vaimoksi, sillä kukapa silloin muistaa Katrinaa. Osip itki ja suuteli häntä, ei luvannut, mutta auttoi häntä kuitenkin koko ajan kuin tottelevainen lapsi ja teki niinkuin hän pyysi. Kun kaikki oli valmisna, pusersi Osip häntä rajusti rintaansa vasten ja rukoili niin liikuttavasti: "älä petä minua, älä minua unhoita". Hän tunsi miten levoton Katri oli päästäkseen irti hänen syleilystään, hän tunsi vaistomaisesti, että hän, niin pian kuin pääsee vapaaksi, ei ole näyttävä hänelle ruskeita silmiään enää, niin, nyt hän näki jo, miten hän kaikista välipuheista huolimatta hiipi isojen kivilohkareiden välitse rantaan. Nyt ei ollut enää epäilemistä, hän petti hänet. Kaikki oli sovittu toisen kanssa. Milloin ja miten, sitä hän ei tietänyt, mutta venhe odotti rannassa, ja tuolla hän kiiti pois kahden vankan käsivarren soutamassa venheessä, joka köykäisenä ja nopsana kuin kuikka viilsi kimaltelevien aaltojen yli. Heti syttyi viha hänen mielessään, hän tarttui pyssyynsä, viritti hanan — mutta mitäpä se auttaa — vielä yksi onneton lisää — ei. Hän paiskasi kiinni välisen oven ja alkoi kävellä edes takasin vartiopaikallaan. Mutta hetkisen kuluttua hän asetti pyssynsä nurkkaan, veti esille paloviinapullon ja alkoi sillä tehdä temppujaan.
* * * * *
Kaikki kylän pojat olivat kokoontuneet katsomaan Osipia. Hän oli vasta ihana nähdä. Vanki oli poissa, ja Osip lauloi ja tanssi kuin mieletön. Tuon tuostakin keikahutti hän voitonriemuisesti tyhjää paloviinapulloa. Poika parka, hänellä oli vielä toisenlainen leikki leikittävänä, sitäkin olimme me pojat katsomassa. Mutta viina sekä lievensi lemmentuskat että paransi haavat, sanoi Osip.
Suuressa rauhankokouksessa Parisissa 1856 lienevät hallitsijat panneet rauhansopimukseen salaisen väliehdon meidän Katristamme, sillä hänen kavala juonensa suudella erästä kuningattaren laivamiestä ja tanssia englantilaisen lipun alla, oli ja jäi rankaisematta. Hän meni naimisiin erään luotsin kanssa, asui ulkona saaristossa, ja puheli vielä viisi, kuusi vuotta sitten kaikenmoisissa tilaisuuksissa ja missä vain oli vähänkin aihetta 1855 vuoden vaiheistaan.
IX.
Metsästysmatka Suojärvellä.
Oli kaunis toukokuunpäivä, puolipäivän aika oli jo ohitse, kun minä ajoin kiviselle jyrkästi viettävälle kartanolle Mihail Koninin tuvan eteen. Tupa oli rakennettu jyrkän mäen rinteelle, niin että rakennus oli pihanpuolelta kaksikerroksinen, mutta metsän puolelta, joka alkoi heti asunnon takaa, vaan yksikerroksinen. Että jotain erinomaista oli tapahtunut, huomasi heti, sillä Mihailin piha oli täpösen täynnä ihmisiä ja elukoita, jotka kilvan koettivat saada äänensä kuulluksi. Mihail Konin seisoi ylinnä maalatuilla portailla, jotka pihamaalta johtivat suoraan yläkertaan, hän vihelteli luoksensa koiriaan, komensi ja jakoi käskyjä sellaisella levollisuudella ja varmuudella, jonka monivuotinen tottumus ja tieto siitä, että on ensimmäinen talossa, antaa ihmiselle. Kun ratisevat rattaamme joutuivat kartanolle, pysähtyivät kaikki puheet — ainoastaan koirat jatkoivat haukuntaansa itsepäisellä kiukulla. Mihail varjosti silmiänsä kädellään ja katseli meitä. Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun viimeksi tapasimme toisiamme, mutta sydänmaalaisen tarkalla silmällä ja ihmeellisellä muistilla hän heti tunsi minut — juurikuin olisimme eilen yhdessä olleet. Vakavasti lausui hän ilonsa jälleennäkemisestämme.
Minä pistin kättä Mihailille, hänen vaimolleen, hänen pojilleen ja tyttärilleen, hänen vävyilleen ja miniöilleen. Ilo oli vilpitön ja yleinen.
Oli keskusteltu suurella vilkkaudella kosto- ja vainoretkestä erästä karhua vastaan, joka oli kaatanut yhden Koninin lehmistä.
"Mutta", sanoi Mihail, "a kuin sie tulit, niin minä en mene metsälle — minä jään kotiin. Karhu menkään omia teitään, minun luotini ei sitä tänä yönä hätyytä".
"Ei Mihail, jos sinulla on jotain toimittamista tänä iltana, niin on sinun mentävä. Minä en tahdo sinua estää".
Mutta Mihail ei tahtonut rikkoa vierasvaraisuuden lakia, hän olisi välttämättömästi jäänyt kotiin, ellen minä luvannut lähteä mukaan metsästysretkelle. Kelpo isäntäni tuli sydämellisen iloiseksi ja tyytyväisyys oli yleinen; sillä kun Mihail lähti metsälle, oli kaikki asiat hyvin, saattoi nukkua makeasti ja olla huoleton karhun kaatamisesta.
Minä maksoin palkkansa kyytimiehelle, ja tämä tarkoin katseli harvinaista markanrahaa ja antoi sen kädestä käteen kulkea katseltavana; minun matkakapineeni vietiin huoneesen, ja luodikko olalla lähdimme me kohta liikkeelle.
Me vaelsimme ripeästi eteenpäin — vähän matkaa vain yli mäen, pitkin lammin rantaa ja sitten metsään, — sanottiin minulle. Tiesin kyllä, että nämä sydänmaalaiset, jotka laskevat pari peninkulmaa likimmäiseen naapuriin, eivät juuri tee tarkkaa sanallaan vähän matkaa — minä otaksuin matkan 3 à 4 virstaksi, mutta minun täytyy myöntää, että pitkän vaivaloisen matkan perästä ei 5-6 virstaa, niinkuin tie olikin, tuntunut vähälle matkalle. Oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä takasin.
Metsästysretken syy oli seuraava: Konin'in ja muiden talonpoikien lehmät olivat olleet metsässä noin viikon päivät sen jälkeen kun päästettiin irti, oltuaan nälinkuoliaana kevättalvella, — kun eräänä kauniina päivänä koko karja, paitsi yhtä lehmää, tuli ammuen täyttä laukkaa kotiin. Metsän kuningas oli unisilmäisenä ja nälkäisenä talven puutteiden perästä ruvennut metsämieheksi ja oli kaatanut Koninin parhaan lehmän. Siitä syntyi melua kylässä, sillä se karhu, joka kerran on maistanut lehmänlihaa, oli välttämättömästi kaadettava, muutoin oli talonpoikien paras omaisuus alituisessa vaarassa. Heti ryhdytään toimenpiteisiin tappiota kostamaan. Kun karhu on kaatanut saaliinsa ja syönyt kylläkseen, jättää se lopun saaliistaan paikoilleen, palatakseen 2 tai 3 päivän perästä auringon laskun jälkeen sitä syömään. Nyt on metsästäjän saaliin läheisyydessä etsittävä sopiva paikka, mieluummin jonkun puun latvassa, sekä sitten hiljaa ja äänetönnä odotettava ilkityöntekijää. Vähinkin kolina hätyyttää karhun pakotielle.
Kun lähestyimme paikkaa, jossa karhu oli tuhotyönsä tehnyt, alkoi Mihail suurimmalla varovaisuudella, ottaen alati vaaria tuulen suunnasta, hiipiä muutamien ikivanhojen pilvenkorkuisien kuusien luo, jotka sammaltuneiden riippuvien oksiensa välissä tarjosivat oivan piilopaikan metsästäjälle. Me kiipesimme erääsen noista kuusista, Mihailin poika toiseen, molemmat noin 60 jalan paikoilla siitä, jossa haaska oli. Hiljaa kuin varpuset haukan läheisyydessä liidellessä, olimme istuneet siellä muutamia minuuttia, kun kuulen Mihailin verkalleen mutisevan jotakin, jota ensin luulin iltarukoukseksi, mutta kuultuani koko joukon merkillisiä sanoja, niinkuin "villahäntä" ja "schebelikagla", joilla ei juuri kernaasti voi kääntyä herramme puoleen, kysyin minä kuiskaten, mitä se oli. Hän oli hartaan näköinen ja viittasi minun olemaan hiljaa, ja seuraavalla hetkellä kuului vain tuulen huokumista hiljaisessa yössä.
Käsi puun ympärillä ja pää nojautuneena runkoa vasten tuntui minusta, ikäänkuin olisin levännyt luonnon povessa ja kuunnellut miten elämä paisui, miten se voimakkailla tykytyksillä ajoi kätketyt mehut liikkeelle ennättääkseen Pohjolan lyhyen kesän ajalla kukkaan ja hedelmään.
Aurinko oli laskeunut, varjot, jotka olivat päivällä painuneet puiden juureen, kohosivat hitaasti ja hiipien ylemmä ja ylemmä. Hippikertun piiskuttaminen oli tauonnut, yksin oli kultarintakertunkin runollinen iltalaulu herennyt sointumasta; suloisena, ihanana, leutona vaipui kevätyö ylitsemme. Tähdet tuikkivat taivaan sinessä — raukeasti ja hekumallisesti, höyryävän kevätilman läpi. Öinen tuuli toi ihmeellisen virkistäviä tuoksuja, jotka vuoroin huumasivat, vuoroin väsyttivät, välistä panivat sydämen kovasti sykkimään toimintaky'ystä ja rohkeudesta, välistä taas kantoivat sielun kauas aavistuksien ja unelmien aalloilla. Tuossa salaperäisessä pimennossa leimahti silloin tällöin joku salama kaukana ja kuvasi hetkeksi kuusien varjot mäelle.
Silloin kuului muutamia sointuvia ääniä hiljaisessa yössä. Ensin yksityisiä, sitten useampia ja useampia, jotka yhdessä muodostivat sydämellisen suloisen sävellyksen. Yhtäkkiä kaikki vaikenee, on hiljaista, niin hiljaista erämaan yössä — mutta jälleen alkaa laulu, ja yhä täyteläisemmin, yhä mahtavammin kohoaa laulajan hehkuva ääni, kunnes se voitonriemuisilla värähdyksillä leimahtaa rakkauden korkeaan veisuun, antaakseen seuraavassa silmänräpäyksessä sävelten haihtua sointuisiin huokauksiin. Ja tämän häälaulun soidessa luonnon suuressa vihkimäjuhlassa, nukahdin minä niinkuin lintu oksalla, ja jo puoleksi unelmien maailmassa kuulin satakielen lemmenlauluja. Puks, yhtäkkiä kuului laukaus ja kiukkuista murinaa, yksi laukaus vielä ja unentorroksissa hieroin minä silmiäni. Miten kauan minä olin nukkunut, en tiedä, ensi silmänräpäyksessä en voinut käsittää, minkä ihmeen tähden minä istua kökötin ylhäällä puussa keskellä metsää.
Vähitellen palasi muisti. — Minä katsoin alaspäin, oli aivan mahdotonta nähdä sammuvien tähtien valossa mitään, ja vielä tänäkin päivänä on minun mahdotonta käsittää miten Mihail saattoi nähdä tässä pimeydessä. Minä aloin verkalleen laskeutua alas kuusesta, kun kuulin selvästi Mihailin minun allani mutisevan seuraavat kristityn suussa pilkalliset sanat:
Kiitoksi metschän kuningas
Metschän kuldainen kuningas,
Metschän ehdoissa emändy,
Haapasaaren neiti kaunis,
Metschän taatto, metschän briha,
Metschän onni, metschän osmo,
Metschän valgia vasikka,
Metschän koko sugukunda.
Minä kiipesin nopeasti alas puusta. Siinä seisoivat Mihail ja hänen poikansa, he onnittelivat toisiaan ja minua onnellisesta karhuntaposta, jossa ei minulla puolestani ollut vähintäkään osaa. Karhu oli Ivanan, nuoremman Koninin, kertomuksen mukaan tunkeutunut sen kuusiryhmän läpi, jossa me olimme väijyksissä. Joko se lie saanut vainua kristityn verestä, kuten sadussa sanotaan, tai aavistanut jotain vaaraa, äkkiä se vaan oli rynnännyt suoraan eteenpäin, ikäänkuin vaaraa paeten, silloin kun Mihailin luoti haavoitti sen. Kiväärin tulen valossa oli myös nuori Konin saanut tähdätyksi ja kaatoi kun kaatoikin rosvon maahan. — Päivä oli herännyt. Kellertäviä leimuja häilyi idän hattaroilla ja sammuttivat raukeasti vilkuttavat taivaanvalot. Kahdesta laukauksesta oli metsän soittokunta herännyt eloon. Minä voin selvään eroittaa pajulinnun vähäsen, vaatimattoman laulun, joka henkii suloista luontevuutta, kilttakertun surumieliset äänet, ja huomautushuudot, joita leppälintu hämmästyttävällä voimalla pusertaa rinnastaan, jolla välin tässä luonnon aamuhymnissä muodosti perusäänen kultarintakertun viehkeä viserrys, joka herättää päivän eloon ja jälleen sen lepoon tuutii. Monta vuotta on kulunut sitten kun tämä tässä kertomani pieni episoodi tapahtui, mutta muistellessani tätä aamua tunnen vieläkin kevään raittiutta, sydänmaan sanomatonta suloa hengähtävän sielussani.
Kotimatkalla johdin huomaamatta keskustelumme Mihailin kiitosrukoukseen, minä kysyin mitä hän mutisi eilen illalla istuessamme kuusen latvassa. Mihail ei tahtonut millään muotoa sanoa. Oli aivan mahdotonta saada häntä edes puhumaankaan siitä. Hän sanoi, että mahtisanoja ei saa käyttää silloin kun niitä ei tarvita. Olin pahoillani, etten saanut enkä kenties milloinkaan saa kuulla hänen runoaan, kun hän iltasella siinä ilojuhlassa ynnä tanssijaisissa (plätschit), joilla karhun tappaisia vietettiin, pyytämättä ja hiukan häpeissään luki alkuosan siitä runosta, jonka loppusäkeet minä jo ylempänä mainitsin. Kirjoitan sen tähän. Eikä minun tarvitse muistuttaa, että tätä rukousta lukevat hartaudella ja vakavuudella monet sadat meidän maanmiehiämme, vaikka ovat kasvatetut kristillisen kirkon helmassa.
Menin mie miehissä metschään,
Urohissa ulkotöille,
Kah'en kolmen koiran kanssa
Kuu'en vii'en villahännän,
Seitschemän schebelikaglan,
Lapin loajalle salolle
Sinisen metschän sisälle.
Kuljin kuusikumburoilla
Viivyin viitarandioilla
Haukkui koirani karhuun.
Tapio metschän kuningas,
Metschän kuldainen kuningas,
Tuo tuolta tuonembata,
Lapin loajalta salolta,
Sinisen metschän sisältä,
Minun koirat pentukoirat,
Ampujat alakätöiset.
X.
Kyyrölän kylä.
Krasnoje Selo, ei keisarillinen huvilinna, vaan täällä kotona meillä Muolassa, tai toisin sanoin, Kyyrölän kylä, on siksi kummallinen kylä, että muutamat lyhykäiset kynäelmät siitä eivät liene kaikkea viehätystä vailla. Kylä, jota asukkaat sanovat Krasnoje Seloksi, on laajempi kuin moni meidän pikkukaupungeistamme. Lisäksi on sillä ihanaa vaihtelevaa hempeyttä, jommoista ani harvassa meidän kylistämme ja kauppaloistamme on nähtävänä. Lukija kuvitelkoon mielessään kyläkadun — oikeammin maantien — noin virstan pitkän ja melkoisen leveän; molemmin puolin katua ovat talot, niinkuin kaupungissa, vieretysten, mutta siten, että kaikki pääseinät ovat maantielle päin. Tien ja rakennusten välillä on nurmikenttä, leikki- ja kisakenttä kyläkunnan lapsille, vasikoille ja nelijalkaisille. Joka kolmannen tai neljännen talon edessä on kaivo suurine vinttineen, jotka vinosti kohoavat taivaan sineä vasten. Joku puukon tai kirveen raatelema pihlaja tahi koivu, joka on saanut uhrata alimmat oksansa jokapäiväisiin tarpeisiin, katkaisee päätyvien tasaista jonoa ja antaa perspektiiville vaihtelevaisuutta. Talot, jotka ovat rakennetut pyöreistä hirsistä suorastaan maaperään sekä oljilla, laudoilla eli päreillä katetut, ovat enemmän tai vähemmän rappeutuneita ja koristeltuja kummallisilla ornamenteilla ja sahauksilla peräseinän huipussa, alhaalla katonrajassa ja päätyikkunoiden yläpuolella. Sitäpaitse ovat nämä varustetut loistavan värisillä luukuilla.
Yllämainitusta huomaa, että Kyyrölä, — Krasnoje Selo — ei ole mikään suomalainen kylä; Kyyrölä on, tai oikeammin, on ollut, puhtaasti venäläinen kunta. Jo ennen kun Pietari suuri Uudenkaupungin rauhan kautta sai omistusoikeuden Viipurin lääniin, oli hän antanut pois ei vähempää kuin 2,748 kartanoa 28 lahjoituksena, "ikipäiväiseksi ja perittäväksi omaisuudeksi talonpoikineen ja karjoineen" — kuten lahjakirjassa sanottiin. Heti Viipurin valloittamisen jälkeen lahjoitti tsaari Pietari, heinäkuun 21 päivänä 1710, Viipurin kaupungin ensimmäiselle venäläiselle komentajalle, Gregori Petrovitsch Tschenischeffille, 92 taloa Muolan pitäjässä. Lahjoitettujen tilusten joukossa löytyi muutamia niistä lukemattomista autioista taloista, joita "ison vihan aika" Kaarle XII hallitessa oli tuottanut. Sellainen tila oli Kyyröläkin, jonka komentaja Tschenischeff asututti Vähä Venäjäläisillä — puheen mukaan erään venäläisen sanomalehtimiehen toimesta, joka Kyyrölässä käytetyn venäjän kielen monikon päätteissä ja pehmeissä tekosanan muodoissa oli tuntevinaan maloryssäläis murteen ominaisuuksia. Kuten näemme on tämä perin venäläinen, suomalaiselle alueelle perustettu, kylä, jonka tuttavuutta tässä käymme tekemään. — Jos se ylipäätään onkin köyhä ja kurjan näköinen, niin täytyy myöntää, että verrattuna ympärillä oleviin suomalaisiin kyliin saattaa Kyyrölä täydellä todella nimittää itseään Krasnoje Seloksi; sillä täällä löytyy kumminkin halua kaunistaa ja käyttää tarpeellisuuden vaatimuksien yli hiukkasen koristuksiakin. Vähät siitä, jos työ on epätarkkaa ja huolimattomasti tehtyä; löytyy kuitenkin kaikessa tässä kummallisessa sekasotkussa jotakin, josta huomaa, että on tahdottu uhrata kauneudelle. Melkein keskellä kylää on vanha hovitila, suunnattoman suuri puupalatsi, aikoinaan varustettu pylväskäytävällä paestiläisistä patsaista, vanhaan Viipurilaiseen tapaan tehdyt hirsistä ja käärityt säkkikankaalla, jonka jälkeen pinta maalattiin ihanasti naxosmarmorin vahakeltaseen väriin tai hienosuonisen giallo anticon tapaan, kaikki liimavärillä tietysti. Päällystys on laudankappaleista, ikkunat korkeat, kaarevat, pielet lankuista tehdyt. Ylinnä kohoaa puinen torni kupulakineen ohuista, taivutetuista laudoista. Sisäpuolelta on kupulaki maalailtu ja koristeltu roseteilla, kukkaisköynnöksillä, haaraisilla kynttelinjaloilla y.m. Tuo upea rakennus vaatelijaine ja outoine muotoineen on oivallinen kuva siitä vuosisadasta, jolla se on rakennettu.
Entinen puisto, joka oli ollut järjestetty komeaan malliin, pensasaitoineen lammikoineen ja siltoineen, on nyt hakana, jossa vain kultakoristeet ja joku heinittynyt ruusupensaisto ja pari lahonnutta jalustaa puhuvat menneiden aikojen loistosta.
Oltuaan lakkatehtaana, rohtolana ja postitoimistona, on rakennus laadittu asumukseksi 32:nen reservikomppanian päällikkö- ja alapäällikkökunnalle. Ja varmasti saa vakuuttaa, ettei yksikään reserviupseereistamme majaile niinkuin 32:nen komppanian esimies.
Hovileirin lähellä on venäläinen kirkko, kirjava rakennus, joka hohtaa kaikissa sateenkaaren väreissä. Etempänä on entinen "muonakasarmi", jossa Suomesta Siperiaan kuljetettavat vangit saivat levähtää, nyt iso, rappiolle joutunut puukoju. Kuten näkee, on Kyyrölän kylää aljettu rakentaa paljoa suuremmassa mitassa kuin elämä kylässä, ainakaan tätä nykyä, jaksaa täyttää.
Joskus kauniina kesäpäivänä, etenkin lauantai- tai sunnuntai-ehtoina, saa kuitenkin leveällä kyläkadulla joskus nähdä semmoista eloa ja liikettä, joka muistuttaa niistä ajoista, jolloin läänitysherra täällä kaikessa komeudessaan asui, metsästi, piti juomakemuja ja maalaisjuhlia korkeasäätyisille vieraille keisarin kaupungista. Kaikki kylän asukkaat ovat silloin ulkona kadulla, istuvat kaivolla tahi lepäävät portaillansa. Pojat pelaavat "bafkaa" huolellisesti siloitetuilla porsaanluilla, tytöt tanssivat ja laulavat vapaasti, sillä välin kun vanhemmat käsiharmonikan soidessa juttelevat päivän tapahtumista.
Tavattoman paljon harakoita istuu kaikilla aidoilla ja räkättävät arioita "la gazza ladra'sta". Vielä kirjavammat kuin harakat ovat naisien puvut; hame moniväristä kattuunia, leikattu yhteen palaan liivien kanssa, joka on hyvin ruman näköistä. Vyötäinen nousee siten korkealle ylös melkein kainaloihin, ja paitsi että se turmelee poven, antaa se vartalolle kovin hullunkurisen muodon; pää ja thorax ovat verrattoman pienet suunnattoman abdomenin rinnalla, puhuaksemme hyönteistutkijain kielellä. Miesväkeä näkee sangen vähän. Kaikki ovat puetut tavanmukaiseen muschikpukimeen. Syy tähän epäsuhteesen miesten ja naisten lukumäärässä on se, että maanviljelys ja käsityö ovat näillä seuduilla tyyten vaihtaneet paikkaa toistensa kanssa. Mies on puutyöntekijä, astianvalaja, maalari, tapetinpanija ensisijassa, sitten vasta maanviljelijä. Hän oleksii enimmäkseen läheisissä kaupungeissa, Viipurissa ja Pietarissa, käsityöläisenä; pääsiäiseksi hän tavallisesti palajaa kotiin, mutta niinpian kuin kevät lähenee, herää hänessä kaiho pääsemään ulos maailmalle. Ei siis ole ihmettä, että maanviljelys on vallan alkuperäisellä kannalla, vallankin kun maa on yhteistä ja jaetaan viljelijöiden kesken — jos oikein asian kuulimme, joka viides vuosi. Kaikilla talonpojilla ei ole edes omaa hevoistakaan; kyntö- ja kylvöaikana lainataan juhta joltakin onnellisemmalta naapurilta.
Kieli on, niinkuin yllä mainittiin, venäjä; miehet puhuvat kuitenkin melkein kaikki suomeakin. Viime aikoina on suomalainen sisäänmuutto tullut huomattavaksi. Moni rakennus on jo rakennettu pitkin kylänkujaa, josta melkein aina tietää, että joku kansalaisemme on talon rakentanut.
Kylässä on koreaksi maalattu kansakoulu, joka nauttii kannatusta Suomen valtiolta kuin myös joltakin venäläiseltä virkakunnalta. Kansakoulun opettaja on syntyperäinen venäläinen, eikä ymmärrä sanaakaan suomenkieltä. Ikävää on, että lapset, jotka kaikessa tapauksessa ovat suomalaisia, Suomen alamaisia, eivät ole tilaisuudessa oppimaan Suomen historiaa ja maatiedettä. Koulun tarkastaja, ponteva suomalainen pappismies, ei ole voinut tehdä niin mitään tämän suhteen, sillä oppikirjoja venäjää puhuvia suomalaisia varten ei löydy laisinkaan. On helppo käsittää, miten herra koulumestari kuvailee Suomea ja Suomen historiaa oppilailleen. Sillä kannalla kuin opetus nyt on, on sekä surkeaa että naurettavaa kuulla opettajan selittävän "isänmaan historiaa" oppilaille. Saporogit, tatariruhtinaskunta Krimin niemellä, Ivan julma ja muut aasialaiset suurherrat, kaikki he kuuluvat "isänmaan historiaan". Maatieteessä, jossa Suomi on paremmin kuin historiassa esitettynä, ei ole aivan voitu olla lukuunottamatta "tschudilaisia rajamaita"; ja opettaja on, käyttäen avukseen vanhaa venäläistä, Viipurin läänin karttaa, juurruttanut oppilaittensa päihin muutamien kaupunkien, jokien ja kaikkien rautatieasemien nimet Viipurin ja Pietarin välillä. Tätä tehdään Suomenmaassa, Suomen alamaisille, Suomen valtion kustantamassa koulussa. Kuta useampia kansakouluja perustetaan venäläis-suomalaisissa kylissä, sitä tärkeämpää on valvoa, että kouluissamme käytäntöön otetut oppikirjat käännetään venäjän kielelle, jotta ei tuota melkoista määrää venäjää puhuvia suomalaisia kasvatettaisi isänmaatansa halveksimaan.