— Hyvää päivää, isäntä! Teilläpä vasta juoksija on! sanoi hän innokkaasti, pureskellen jäätyneitä viiksiään. — Niin, minä tunnustan teille suoran totuuden: ainakin neljänneksen minä olen ajanut niinkuin ikään olen voinut saamatta kiinni isäntää. Mistä tuo hevonen on kotoisin? Kenen se on? Mikä oli sen isän ja äidin nimi? Miten vanha se on? Ei, mutta katsos tuota rintaa ja noita jalkoja! — Ja matkustaja nousi ylös reestään, lähemmin katsellakseen Jaloa.
Kristian oli sekä iloinen että ylpeä, teki selvää siitä kuin tiesi ja kiitti hevoistaan muukalaiselle, joka oli vallan ihastuneen näköinen.
— No, te tulette tietysti kilpa-ajoon ylihuomenna. Tuollaisella hevosella, kuin tuo teidän, se on suorastaan velvollisuus. Minä olen ratsumestari T., minä olen yksi palkintotuomareista; pankaa mieleenne, ensimmäinen palkinto on tuhat markkaa.
Kilpa-ajoista Kristian kyllä oli kuullut. Olipa muutaman kerran ollut arvelussakin lähteäkseen koettamaan, mutta tavallisesti saa maalla tietää mitä on tapahtuva, vasta sitten kun se jo on tapahtunut; mutta nyt — miksikäs ei, koska kerran sattui olemaan kaupungissa.
Kristian lupasi tulla, ja kädenlyönnillä vahvistettiin sopimus. Jalo, levotonna päästäkseen lähtemään, katosi likimmäisen mäen taa kuin nuoli ihailevan ratsumestarin edestä.
Kristian otti osaa kilpa-ajoon. Mitkä ihanat päivät, mikä kunnian ja riemun aika Jalolle ja sen isännälle. Ei löytynyt lehteäkään meidän maassamme, joka ei tietänyt kertoa Jalosta ja sen omistajasta. Sähkösanomat kiersivät maita ja mantereita kertoen Jalon urhotöistä. Sen nopeus oli meillä tavatonta, se otti ensimäisen palkinnon, saaden loistavan voiton vanhoista, kuuluisista kilpajuoksijoista. Vielä nytkin, siinä istuessaan raskasmielisenä ja surullisena eteisten portailla, levisi kirkas hymy Kristianin kasvoille, kun hän ajatteli sitä ihanata päivää. Miten selvään hän sen muisti: päivänvaloa, sininen taivas, hienoja välkkyviä lumiheteitä, talvituulen tuomia, soittoa ja hurrahuutoja, kiihoittavia juomia ja Jalo päivän sankari. Epäilemättä se oli hänen elämänsä ihanin ja sisältörikkain päivä. Mutta niinkuin korkeimmat aallot lankeavat syvimpään kuiluun ja pisimmät puut tekevät pisimmät varjot, samaten toi sekin päivä, jolloin hän ja Jalo seisoivat ylinnä onnenkukkuloilla, muassaan katkerimman surun.
Asianajajan luona ei asia parantunut; päinvastoin sai Kristian kuulla, että Jegor oli hakenut kuvernörin tuomion hänen päällensä. Hänen velkansa oli korkoineen kaikkineen maksettava. Jalo täytyi myödä, mutta sen hinta ei riittänyt velan suorittamiseksi. Kristian joi itsensä humalaan, itki, selvisi jälleen, ja näiden erilaisten mielentilojen vaihdellessa tinki ja tinki hän lakkaamatta. Viimein täytyi kaupasta tehdä tosi. Jalo myötiin eräälle venäläiselle kauppiaalle, ja murheisena ja vimmattuna tuli Kristian kotiin ajaen tammalla, jota hän vihasi. Ei se lohduttanut, että lompakko oli satamarkkasia täynnä, jotka Jalo oli juossut kokoon pieneksi muistolahjaksi isännälleen. Kristian oli lohduton. Että päälle päätteeksi antaa rahat Jegorille, oli hänestä mielettömyyttä. Samalla ne olisi saattanut järveen heittää. Vihdoin viimeinkin sen kumminkin täytyi tapahtua. Hän kävi Jegorin puotiin, juuri kun tämä sattui yksin olemaan, maksoi maksettavansa ja sai takasin velkakirjansa ja muut arvopaperit. Jegor oli varomaton ja lausui muutamia loukkaavia sanoja. Silloin kuohahti Kristianin sisu ja jos ei Jegor ennestään tietänyt mitä selkäsauna on, niin kyllä hän sen nyt tuli tietämään. Siitä päivästä lähtien vallitsi verivihollisuus noiden molempain naapurien kesken.
Kristian oli vapaa, mutta vaikka hän siitä kerskailikin Jegorin kuulten, kärsi hänen sydämmensä kuitenkin. Mitäpä oli vapaus hänelle, kun Jalo oli poissa! Hän oli päässyt vapaaksi uhkaavasta vaarasta, mutta hän oli myös menettänyt ainoan ilonsa. Hänen elämänsä oli kadottanut jännityksensä: ei ollut velkoja enää huolehdittavana, ei Jaloa enää rakastettavana eikä iloa antamassa. Suolana pakoittavan sydämmen haavoissa olivat sanomalehtiuutiset, joita hän silloin tällöin sattui kuulemaan. "Mainio juoksija-ori Jalo, joka sai ensimmäisen palkinnon Viipurissa, on jälleen kunnostanut itsensä", tahi "juoksijaurho Jalo on voittanut palkinnon Hämeenlinnan kilpa-ajoissa". Niinä päivinä ei Kristian ollut tapaisensa: joko istui äänetönnä ja jörönä kuin peippo sadesäällä, tai oli äkäpäinen ja tirskui kuin valkea katajissa.
Vähitellen kypsyi hänessä ajatus että, maksoi mitä maksoi, hankkia tuon eläimen takasin. Mitä varten kerätä ja koota ahnaille perillisille ja itse elää ilotonta elämää? Odottihan vävypoika levottomuudella perilliseksi pääsemistä ja tytär myös. Jospa edes olisi lapsenlapsia. Ei, asiain näin ollen oli parasta hommata Jalo kotia jälleen.
Monien mutkien perästä hän sai takausmiehet ja kihlakunnanoikeudessa kiinnityksen talolleen. Nyt oli vain kohtuullista korkoa vastaan nostettava rahat ja sitten hevoskauppaa hieromaan. Rahaa kalliimpi ei kuitenkaan mahtanut olla. Ostajalla siellä Viipurissa oli monta hevosta ja epäilemättä hän kunnollista korvausta vastaan luopuu Jalosta. Matkapäivä oli jo määrätty, kun Kristian eräänä kauniina heinäkuunaamuna, ollessaan juuri puukolla raaputtamassa pois muutamia jäykkiä, valkosia karvoja, jotka orastivat hänen leuallaan, kuuli hirnuntaa ja se kuului niin kumman tuttavalta. Se ei voinut olla erehdys; se hirnunta oli Jalon, sillä juuri noin se kutsui isäntäänsä, kun tämä joskus aamusilla oli pitempään talliin menemättä. Kristian lennätti puukon kädestään ja riensi ulos. Tuolla, hänen oman tallinnurkkansa takana, josta Jegorin niittykaistale alkoi, tuolla seisoi hänen Jalonsa, heitti päätään ylös ja alas, pöristi sieraimia ja pärskyi. Yhtäkkiä se vilisti aidan yli ja seisoi entisen isäntänsä kartanolla. Kristian oli kuin ramman lyömä; hänen huuliltaan pääsi vain hiljainen kah! Lempeä hymy, kuin päivänpaiste kolkolla kankaalla, valaisi hänen kasvojaan ja kaikki kuulemansa kummat peikoista ja lumouksista vilahtivat silmänräpäyksessä hänen kuohahtaneesen mieleensä. Kun hän siinä vielä silmiään hieroi ja mietti, oliko hän todellakin hereillä, kapusi Jegor, hänen vihamiehensä, kartanolle, päitset ja piiska kädessä. "Hevonen on minun", sanoi hän; "eläkä huolikaan houkutella sitä tänne".
Jegor tarttui Jalon otsatukkaan, pani kiroten päitset sen päähän ja uhkasi, että kyllä hän sen opettaa karkaamasta aitojen yli. Säälimättömästi tempoen talutti hän Jalo raukan omalle puolelleen, ja hetken kuluttua kuuli Kristian oriin potkivan ja puhkuvan peljäten Jegorin ruoskaa. Lyödä Jaloa, sellaista eläintä lyödä, se oli kamalaa.
Tästä päivästä kävi elämä helvetiksi Kristianille. Kiusallista oli ollut kaivata tuota hevosta, mutta tietää, että se oli pahimman vihamiehen oma, ettei sitä voi enää koskaan saada takasin, nähdä joka päivä eikä saada lähestyä sitä, se oli kahta kauheampaa. Kaikki mitä Jegor keksi ylpeilläkseen Kristianin läsnäollessa hevosesta ja kiusatakseen häntä, sen hän teki tarkalleen. Kaikki lyönnit kuin hän oli saanut, sai nyt Jalon selkä kestää. Ja jos ori, joka joskus tapahtui, tuli täyttä neliä entisen isäntänsä luo ikäänkuin turvaa hakemaan, silloin saattoi Kristian olla varma siitä että paksut makkurat Jalon lautasilla ovat piakkoin todistavat, miten Jegor Timofejevitsch uskollista ystävyyttä arvostelee.
Siten kului muutamia viikkoja. Oli kuuma elokuun päivä, multakokkareet pellolla halkeilivat kuumuudessa, ilma värähteli ja höyrysi lämpimästä. Kylän koirat olivat herenneet haukkumasta ja makasivat katveessa portaiden ja ulkohuoneiden alla. Lehmät seisoivat rannalla vatsaa myöden vedessä ja hakivat suojaa tummien leppien alta. Ainoastaan sääkset lensivät rivakasti päivänpaahteessa: sudenkorento ja metallihohteinen viheriä kärpänen piirsivät loistavia koukeroita ilmaan. Kristian makasi höyläpenkillä tuvassaan ja seurasi lämpimin katsein Jaloa, joka seisoi siellä Jegorin niityllä, vanhan arpisen jalavan siimeksessä. Kristian uneksi niistä onnenpäivistä, jolloin Jalo oli hänen — ja senaikuiset huolet tuntuivat hänestä nyt niin pieniltä ja riemut suurilta. Hän oli juuri vaipumassa keveään suloiseen uneen, kun hänet äkkiä herätti kolme herraa Viipurista, jotka innokkaasti tiedustelivat talon isäntää. Nuo kolme herraa olivat lähteneet vainoretkelle jäniksiä vastaan. Äkkiarvaamatta he olivat yhyttäneet ilveksen, joka niinkuin hekin, oli jäniksiä pyytämässä. Kaks vuorokautta he olivat koirineen ajaneet kamppia, joka heidän sanansa mukaan oli kohta peräti uuvutettu, kun tapahtui se onnettomuus, että heidän koiransa loukkasi käpälänsä ja täytyi jättää jälelle. Metsästäjät kyselivät mistä he voisivat saada lainata koiraa, joka kelpaisi jatkamaan ajoa. Kristianilla oli. Hänen Sipinsä, niin maalainen kuin olikin, ajoi metsä- ja vesilintua, jänistä ja karhua, jos siksi sattui. Metsästäjät, Kristian ja Sipi kiiruhtivat suolle, jossa ilveksen jäljet viimeksi nähtiin. Neljänneksen kuluttua oli Sipi selvillä jäljillä, ja kiihkeästi vinkuen ja heiluttaen pörhöistä häntäänsä otatti se korpeen päin. Vimmattu haukunta ilmaisi kohta että uupunut ilves oli pysähtynyt, piti puoliaan eli oli kiivennyt puuhun. Kun metsästäjät saapuivat paikalle, tanssi Sipi hurjinta sotatanssiaan hongan juurella, jonka oksilla kamppi lepäsi hampaita näytellen ja sähisten vastustajalleen. Tupsupäiset korvat olivat luimussa pääkalloa pitkin, silmät säkenöivät vihasta, ja näytti siltä kuin se olisi mielinyt karata pörhöisen vihamiehensä niskaan. Vaan, ennenkuin se oli ennättänyt päättää taistella, putosi se ääntäkään päästämättä etumaisen metsästäjän luodista. Sen käpälät sidottiin yhteen, pujotettiin seiväs jalkojen väliin, ja riemuiten lähdettiin Kristianin talolle. Siellä söivät nuo väsyneet, mutta iloiset metsästäjät yksinkertaisen aterian, ja kämpin peijaisia juotiin perinpohjin rommissa, sikunaviinassa ja purevassa konjakissa. Väkevät juomat kohosivat lämpimässä päähän, ja kun ilta alkoi hämärtää, olivat Kristian ja hänen vieraansa jokseenkin punakoita ja suurisuisia.
— Kuulehan Kristian, — sanoi hänen vaimonsa, joka alkoi peljätä tuota meluavaa seuraa, — minä en suvaitse ladatuita aseita talossa, mene ja ammu pois luoti tuosta pyssystä! Kristian nousi hitaasti ylös sanoen, että nuo naiset ovat aina sellaisia pelkureita, otti pyssyn penkiltä ja meni ulos. Siellä oli päivänvalo sammunut, mutta ei ollut vielä pimeäkään. Iltatuuli toi tuoksua vasta pieleksitystä apilaasta. Kaukana kuuluivat paimentorvien joeltavat äänet, ja pihapihlajassa jatkoi sirkka lauluaan. Notkuvin polvin astui Kristian portaita alas. Äkkiä pysähtyi hän. Tuolla tallinnurkan luona seisoi jälleen hänen öinen unelmansa ja hänen ainainen ajatuksensa. Jalo puisteli siroa päätään, ravisti jouhevaa harjaansa ja kutsui entistä isäntäänsä matalalla, hiljaisella, salaperäisellä hirnunnalla. Kristian meni liikutettuna sen luo ja taputti sen niskaa. Hevonen pisti matalan aidan yli hienon turpansa hänen taskuunsa. Kiihoittunut kuin oli, ojensi hän molemmat kätensä hevosen kaulan ympäri. Olihan siitä niin kauan aikaa kun hän oli saanut taputella Jaloa, hyväillä sen hienoa karvaa ja puhua sille. Hivellessään pitkin oriin selkää, tunsi hän äkkiä makkurat, Jegorin ruoskan jäljet. Nyt kuohahti tuon puoleksi humaltuneen miehen veri. — Kurja eläinrääkkääjä, — kirosi hän puiden luista nyrkkiään Jegorin taloa kohti. Minä pelastan sinut ainiaaksi, ystävä raukka, hänen häväistyksiltään ja silmäniskuiltaan, hänen julmuudeltaan. Ja ennenkun hän itse oikein tajusi, mitä tahtoi tehdä, nykäsi hän pyssyn olalta — laukaus ja jalo eläin vaipui ähkien maahan; surullinen katse sammuvasta silmästä, ja Jalo makasi kuoliaana sen aidan takana, joka eroitti hänet hänen entisestä isännästään. Kristian pakeni kuin murhamies metsään. Puoli tuntia sen jälkeen astui hän jälleen tupaansa, ja oli aivan selvä. Metsästystoverit olivat lähteneet kipeää koiraansa etsimään. Hän oli yksin vaimonsa kanssa. Liikutetuin mielin hän kertoi vaimolleen mitä oli tehnyt.
* * * * *
No, mitä sinä nyt aijot tehdä, sanoi Kristianin vaimo, kun mies myöhään yöllä lautamies Laurikaisen käynnin jälkeen tuli tupaan. — Eihän hänellä ole yhtään vierastamiestä.
Ei, ei ole, mutta käyköönpä miten tahansa, minä kerron kaikessa tapauksessa koko jutun tuomarille.
II.
Kesä.
Olin tehnyt kamalan matkan. Jalkasin, hevosella ja rattain monta sataa virstaa Kolmekantajoelta Mantsinsaareen, Vienajoen suussa, sieltä ylös Sordavalaan ja sitten jälleen alas rajalle päin. Ensimäisinä päivinä satoi vettä rankasti kuin sumua ja se kutisti näkypiirin niin pieneksi kuin mahdollista. Sitten taukosi satamasta, mutta taivas pysyi tasaisen harmaana ja ilma kolkkona. Mieleni oli alakuloinen, ruumis runneltu ja sielu väsynyt, niin että tuskin oli pitkästä matkasta mitään muistoa tarttunut sieluni cameraan. Kaikki oli sumuista ja tasaraitaista kuin patjanpäällys.
Oliko siis ihme että pieni loistava kohtauskuva, muuten kyllä vähäpätöinen, jonka satuin näkemään Pelkolan kievarissa, syöpyi muistooni, jossa se loisti kuin tulinen väripilkku muuten tahratulla paletilla. Kaikki yhtyi antamaan tälle pienelle tapahtumalle, jota tässä kutsun "kesäksi", väriä ja ylennystä. Kesäkuun aurinko paistoi ensikerran koko viikolla, aukeat, viljavat vainiot keinuivat kesätuulessa, viheriät niityt viehättivät, ja lehtimetsä, viileä ja raitis, suhisi niin sointuvasti, niin viettelevästi. Kaikki muodosti miellyttävän vastakohdan niille viikoille, jotka olin viettänyt kolkoissa mänty- ja kuusimetsissä, laihoille halmeille, joissa mustat hiiltyneet puut pistivät näkyviin harvasta rukiista, niityille, joilla mättäät ja saraheinät taistelivat vallasta. Olin katsonut köyhyyttä silmästä silmään, olin nähnyt sarkaa, puuastioita, savupirttiä ja kurtistuneita kasvoja. Tuntuipa hyvältä ajaa kievariin eräässä talossa, jossa näkyi jälkiä muinaisesta loistosta, melkein komeudesta. Sen toinen sivu oli vilkkaaseen katuun päin, toinen metsistyneeseen puistoon. Kartanolla oli kolmet mukavat Wieniläisvaunut, hevoset olivat juuri päästetyt valjaista, ajaja ja kyytipojat taluttivat niitä edestakasin. Kamarineitsyt ja kaksi pitkää kullalla silattua palvelijaa punaisissa palvelijanvaatteissa, joihin kuului säärykset ja sulkatöyhtöiset huopalakit, vetivät esille vaunuista kallisarvoisia huivia, päällystakkia, päivänvarjoja, englantilaisia matka-arkkuja, kauniita vasuja, joissa oli hedelmiä ja viiniä. Sisällä, kievarin isossa salissa, oli eloa ja iloa, naurua ja leikkipuhetta, väriä, nuoruutta ja ihanuutta. Päätään muita pitempänä seisoi siellä vanha ylhäinen mies, jonka suku oli niin monen miespolven ajalla sekoittunut Europan ylimyskuntaan, että oli mahdotonta sanoa, mihin kansakuntaan se oikeastaan kuului ja minkä kansan keskuudessa se oli syntynyt ja kasvanut. Hän oli, niinkuin itä Suomessa varsin sattuvasti sanotaan, Pietarilainen — ranskalais-saksalainen kasvatus, englantilaisten tavat ja yhtä vieras Venäjälle kuin hänen nimensä: parooni Holstein Wapparn. Hänen puolisonsa, joka oli erinomaisen hienon näköinen, asetteli hoitajattaren kera lasten pukuja, terveiden kauniiden lasten, joilla oli punaset posket ja silkkisuortuvat. Eräs nuori mies kaartin luutnantin pu'ussa pyöri viehättävän noin 20 vuotiaan nuoren naisen ympärillä, joka oli puettu plastillisesti poimutettuun kesäpukuun japanin silkistä, pitseillä ja kukkasilla somistettuun olkihattuun, hattuun, jonka ympäröimät kasvot olivat yhtä suloiset kuin Greuze'n hienoimmat pastellikuvat. Hänessä oli jotain niin kevyistä ja samalla loistavaa, että minä ehdottomasti tulin ajatelleeksi leijailevaa perhosta, jolla on väriä ja kultatomua siivillä. Perhosen nimi oli Sonja ja siitä lähtien on se nimi ollut minusta niin kaunis.
Korkeakoipinen susikoira, jolla oli kapea kuono ja lempeät silmät, tervehti minua ystävällisesti vinkuen, jotavastoin tavattoman ylpeä spanjalainen villakoira huomautti minulle, että oli sopimatonta noin muitta mutkitta tunkeutua niin hienoon ja ylhäiseen seuraan. Kaikeksi onneksi oli sylikoira ainoa ylpeä siinä seurassa. Vanha ylimys teki minulle pehmeällä venäläis-sekaisella ranskankielellä muutamia kysymyksiä laivoista Laatokalla ja hirvien pyyntiajasta sekä esitteli itsensä, sanoen olevansa hovitilan omistaja. Hän oli nyt tullut perheineen sanomaan hyvästiä talolle, jossa hän ei ollut käynyt kolmeenkymmeneenneljään vuoteen. Se oli nyt myötävä Suomen valtiolle ja hän tahtoi sitä ennen näyttää tämän suvun perintökartanon perheelleen, pojalleen luutnantille ja eräälle sukulaiselle, tuolle kauniille perhoselle. Myöhemmin sain tietää että parooni Holstein oli synnyltään suomalainen. Hänen kantaisänsä oli ollut upseeri eräässä komppaniassa suomalaista väkeä, jonka perintöruhtinas Pietari, kolmas keisari tällä nimellä, oli asettanut. Talvisin oli komppania palvellut Holsteinissa, kesillä Pietarhovissa, ja muistoksi keisarin rakkaasta perintömaasta oli tuo aateloittu suku ottanut tämän nimen.
Nyt töytäsivät maltittomat lapset ulos puutarhaan. Parooni seurasi puolisoineen ja Kolja, niin sanottiin luutnanttia, ja minun kaunis perhoseni liehahtivat toisten jälessä. Tuntui ikäänkuin huone olisi muuttunut synkäksi ja pimeäksi sitten kun tuo kaunis iloinen joukko lähti pois. Taksoja, kuulutuksia ja asetuksia ruskeissa puitteissa kellahtuneella paperilla, jossa kärpäset olivat pitäneet huolta välimerkeistä, riippui loistavan sinisellä seinällä. Keisarin kuva, jossa hänellä oli hirmuiset makkurat silmien yläpuolella ja keisarinnan hymyilevä kolmen kopekan kuva, kirottu ylpeä villakoira, kuumuus ja kahvinhaju, — kaikki tuo ajoi minutkin ulos puutarhaan. Pyysin lihavan venäläisen emäntäni kattamaan päivällispöytäni ulkona erään huonosti hoidetun syreenipensaikon suojassa, joka hoidosta huolimatta kukoisti ihanasti.
Kievarihuoneet olivat eräässä talossa, joka oli ennen kuulunut hovitilan rakennusryhmään. Ne olivat puistoon päin, eteisestä saattoi nähdä päärakennuksen, suunnattoman suuren puupalatsin muhkeine, mutta kuivine etusivuineen, pestiläisine hirsipatsaineen, jotka olivat päällystetyt purjepalttinalla. Alakerta oli laudoitettu puupalasilla ja holvit sahatut lankuista ja kaikki juovitettu kuin giallo antico brocatelli ja breccian marmorikivi.
Tein kiertoretken tyhjässä, hiljaisessa puistossa, istuin sitten sireenipensastoon, josta minulla oli mainio näkyala puutarhan yli. Se oli alkujaan perustettu vanhaan ranskalaiseen malliin, käytävät supisuoria, pensastot leikeltyjä ja puut istutetut tarkasti mitatun matkan päähän toisistaan. Käytäviä reunusti muinoin tasaseksi leikatut saksanpihlajapensaat, joista kohosi määrätyn välimatkan päässä acaciapuu, leikattu pyramiidin, pallon tai neliön muotoiseksi. Ennen muinoin kun ensimäinen parooni Holstein täällä piti juhlia loistavalle hoville ja yhdelle tämän maailman mahtavimmista ruhtinaista, silloin oli iso puutarha nähnyt onnensa päivät. Nyt oli sekin saanut antaa alaa ajan demokratillisille ja romantillisille mielipiteille. Jäykät puksipuuryhmät, jotka vaivoin vastustivat ilmanalan ankaruutta, olivat jo aikoja kuivaneet. Kankeat kurenmiekat, ylpeät keisarinkruunut ja tulpaanit, jotka lihavina, muhkeina ja koreina keväällä kohosivat maasta, ne olivat kaikki nähneet ihanimman aikansa katoavan, niiden oli täytynyt vetäytyä syrjään sellaisten kukkaisten tieltä, jotka eivät vähääkään välittäneet ranskalaisesta mallista, vaan kasvoivat missä mielivät, kunhan siellä oli raitista ilmaa ja Jumalan kirkas aurinko paistoi; — vaatimattomia kukkasia, tulineilikoita, orvokkia, keltakukkia ja muita luonnon pikkuporvareita. Mutta se ei ollut ainoastaan kukkasissa kuin uuden ajan henki ilmautui. Marmorin näköiseksi maalatuilla alustoilla oli siellä ennen seisonut jumalia ja hyveiden edustajoita, kipsistä tehtyjä ja öljymaalilla maalatuita. Ne seisoivat siellä monta vuotta vanhojen lehmusten suojassa ja peittivät alastomuuttaan niin hyvin kuin taisivat kostealla sammalverholla, joka vuosi vuodelta kasvoi yhä ylemmäksi niiden sileitä valkosenhohtavia jäseniä pitkin ja kulutti niitä. Nyt olivat sekä jumalat että hyveiden haltijattaret tuhkaläjänä ja ainoastaan miehenkorkuinen epilobiumkasvi osoitti paikkaa, missä ne olivat kerran hymyilleet. Yksi vain, vaarallisin niistä kaikeista, rakkaudenjumala itse, oli pelastunut jumalien ragnarök'istä. Hän oli seisonut helisevillä lasitiuvuilla somistetussa kiinalaisessa kioskissa. Tässä pienessä kioskissa oli keisari Paavali kerran vanhassa Suomessa käydessään istunut muutamien uskottujen seurassa, sillä välin kun ylhäisiä herroja ja naisia, joilla oli punaset korot silkkikenkien alla, sipsutteli edestakasin säännöllisillä käytävillä ja kuiskailivat monta sangen epäsäännöllistä asiaa. Tämän merkittävän tapauksen muistoksi oli kamariherra ripustuttanut marmorisen muistotaulun komealla latinaisella kirjoituksella. Oh, se oli aikoja sitten. Taulu oli unohdettu ja kirjoitusta mahdoton lukea. Nyt kujersi parvi harmaansinisiä kyyhkysiä kioskissa. Amor oli saanut muuttaa ulos ja seisoi rappeutuneella jalustalla keskellä viheriäistä ympyrää, missä neljä leveää käytävää yhtyivät. Jotain oli puutarha kuitenkin voittanut rappiolle joutumisestaan, nuo komeat lehtokujat, jotka nyt kasvoivat vapaasti, saksista ja mittanauhoista välittämättä. Jos niitä ennen pidettiin kovassa kurissa, niin olivat ne nyt vanhoilla päivillään sitä vallattomampia. Ne kasvoivat niin liki, niin liki toisiaan, ettei ainoakaan auringon säde tunkenut niiden vihannoivan katoksen läpi. Mutta nimensä ne olivat kadottaneet. Ja mimmoiset nimet, nimet, jotka voisivat reväistä portit auki satujen, balladien ja laulujen maailmaan. Kas tuossa tuo kostea paikka keskellä puutarhaa, siinä oli kerran lammikko, Okeanon valtakunta. Kumpu tuolla oli muinoin saari lammikossa, se oli onnellisuuden saari ja sinne sinä pääsit huokausten nyt jo lahonnutta siltaa myöten.
Tuossa on salaisuuksien lehto ja tuossa lemmen polku. Siinä kun istuin ja haaveksin entisyydestä ja nykyisyydestä, lehahti komeasta, mutta rappeutuneesta parooni Holsteinien vaakunalla koristetusta portista kaunis Sonja perhoseni. Iloinen oli, sen saattoi nähdä, hän poikkesi heti salaisuuksien lehtoon, hän lehahti rakkauden jumalan luo, istui hetken hänen jalkojensa juurella, hän näytti vaipuvan ajatuksiin, jotka olivat aivan varmaan yhteydessä pienen jumalan kanssa. Nyt nousi hän taas ja liiteli pois pehmein liikkein lemmenpolkua pitkin. Etsikö hän ketään? — Ei. Lieneekö tietänyt, että puutarhan ulkopuolella, tuolla pensasaidan takana, lensi toinen perhonen keinuen leijaillen, sitä ei tiedä — mutta siellä kaukana lehtokujan päässä oli pienoinen portti, se oli aina auki, ja siitä hän lensi puutarhaan. Kas, nyt he kohtaavat toisensa, niin odottamatta, — niin eriskummallisen odottamatta! Katso, miten he lekuttelevat toistensa ohi, nyt on tyttö ensin, nyt on hän, poika, nyt he pysähtyvät metsäruusupensaan luo. Ja nyt he liitelevät edelleen elyseion kenttiä pitkin, kauas pois, jossa kasvaa kieloja, — — — koko maailma kielonkukkia!
Puutarhaportti läjähti, niin että viimeinen kuva Parooni Holstein Wapparn'in vaakunakirvestä putosi maahan. Se oli pikku sulkkutukku, joka pilkisti sisään. Hän seisoi keskellä päivänpaistetta kauniina kuin unelma ja huusi ja leipoi pieniä käsiään: Sonja ja Kolja! Ei kuulunut vastausta. Sonja ja Kolja! hän huusi jälleen ja jälleen. Turhaa. Käsi kädessä olivat he joutuneet huokausten siltaa myöten onnen maahan. Silkkitukka kyllästyi ja juoksi pahoillaan tiehensä. Sonja ja Kolja, kajahti kaukaa.
"Puuro on kypsää", sanoi emäntä samassa. Minä söin maalaisruokaani ja käskin valjastaa; kun astuin puutarhaportista löysin hiedasta tinaisen korkokuvan, kolmikärjen lävistämän sydämen, se oli Holsteinien vaakuna. Nousin kyytirattailleni, ja niinpä lähdettiin. Päästyäni tuskin pari virstaa eteenpäin, aloin taasen kutoa patjanpäällistä sumussa, sateessa ja kylmässä. Onko kumma että tuo pieni kirkas idylli, jonka melkein tahtomattani näin sireeninoksien välitse, painui mieleeni.
III.
Luotsi.
Viipurin saaristossa oli vanha aatelishovi Rauhasaari, joka oli ollut lahjoitustilana 17:ta vuosisadan loppupuolelta saakka. Tilaan kuului kokonainen arkkipelagi isompia ja pienempiä saaria, niiden joukossa myös uloinna meren reunassa sijaitseva Hietaluodon saari, jossa asui 18-luvulla luotsivanhin Kristian, hänen poikansa ja pojanpoikansa, viisivuotias lapsukainen. Vanha Kristian ja hänen poikansa olivat olleet leskenä monta vuotta. Ei löytynyt naisellista olentoa pitämässä huolta vanhuksesta, miehestä ja poikasesta, siellä kuin asuivat vuoden umpeen melkein eroitettuna kaikesta muusta maailmasta. Vanhus oli luuleva, katkeramielinen ja kova. Hänen katkeruutensa ja vihansa koski etupäässä herroja. Tämä viha oli syntynyt ammon aikoja sitten. Sen jälkeen oli ensimäinen lahjoitustilallinen, kamariherra v. Schultze, aikoja sitten maannut viimeisellä leposijallaan yksinkertaisessa perhehaudassa kappeliseurakunnan pienosen kirkon vierellä. Sen jälkeen oli vanha Suomi annettu takaisin Suuriruhtinaskunnalle; lahjoitusmaa oli jo perintönä kolmannessa polvessa, mutta ei edes aikakaan ollut voinut sovittaa sitä vääryyttä, joka luotsi Kristianille oli tapahtunut.
Se oli vanha tarina Nabotista ja David-kuninkaasta. Silloin kun kamariherra osti Rauhasaaren kartanon, eivät ulkosaaret kuuluneet tilaan. Hän oli kauan aikaa halunnut oikaista huonosti jaetun maansa rajaa ostamalla kapean rantakaistaleen, metsätilkan, Hietaluodon saaren ja kalaveden saaren ja rannan välillä. Turhaan! sillä vanhalla Kristianilla oli kaikki tämä rikkaus vuokralla valtiolta ja hän ei antanut millään ehdoilla viekotella itseään luovuttamaan tuota maata ja kalavettä kamariherralle.
Tällainen oli luotsivanhuksen ja kamariherran väli kun eräs keisarillisen perheen jäsen tuli käymään kamariherra von Schultzen luona. Metsästysseuroja, kalaretkiä, maalaisjuhlia vietettiin vuorotellen komeassa kartanossa ja kun tuo ylhäinen vieras vihdoinkin, kyllästyneenä maalaiselämän iloihin, jälleen vetäytyi pääkaupunkiin, sai hän aikaan että kamariherra von Schultzelle annettiin ei ainoastaan rantakaistale, kalavesi ja ulkosaari, vaan myös monta virstaa ruununmaata kiitollisuuden osoitukseksi siitä vieraanvaraisuudesta, jolla hän oli vastaanottanut hallitsijansa omaista.
Tätä lahjaa seurasi sama kirous, joka on seurannut kaikkea lahjoitusmaata, allekuuluvien talonpoikien viha, huono tilusten hoito ja köyhtyminen. Vanha Kristian ei voinut unhoittaa tätä lahjoitusasiaa, hän ei voinut uskoa että kamariherra ilman juonia sai tuon maan. Hän kantoi, niinkuin kansa tavallisesti tekee, vihan sisässään, hän valitti hyvin harvoin, vielä harvemmin se puhkesi ilmoille, mutta kun se puhkesi, niin se tapahtui rajusti. Se oli hiljainen, tukahdutettu katkeruus, joka myrkytti koko hänen elämänsä. Se on kuin mikähän möhkäle juuri minun sisässäni. Se kiehui hänessä ja katkeroitti kaiken hänen ilonsa, kaiken hänen onnensa, se oli tehnyt hänet luulevaiseksi, kovaksi ja taipumattomaksi.
Mutta vuodet kuluivat ja vanha kamariherra maksoi veronsa luonnolle. Hänen poikansa kaatui Unkarin sodassa ja pojanpoika, nuori pulskea rakuunaluutnantti, omisti nyt lahjoitustilan, ja hän kaatoi luotsi-Kristianin murhemaljan kukkurilleen.
Vanhalla luotsilla oli poika, joka ei ollut isänsä kaltainen paitsi nimen puolesta, sillä hänenkin nimensä oli Kristian ja häntä sanottiin hovissa pilan vuoksi Kristian toinen tiranniksi. Hän oli lempeä, taipuisa luonne. Alati isän komennettavana, oli hän käynyt melkein araksi. Vastustaa isän tahtoa oli hänestä peräti mahdotonta — ja kuitenkin hän oli sen kerran tehnyt, kuitenkin hän oli kerran kohdannut uhalla sekä hänen vihansa, kostonsa että kirouksensa.
Hovissa oleksi nimittäin eräs tyttö, josta ei kukaan tietänyt mihin säätyluokkaan hän oikeastaan kuului ja mikä asema hänellä oli Schultzien talossa. Hän oli lättiläinen synnyltään, nuori ja miellyttävä näöltään. Kansan kesken liikkui kaikellaisia huhuja tuosta kauniista Marjasta. Nuori Kristian rakastui lättiläistyttöön, hänen lempeään katselivat suosivin silmin sekä Marja että tilanomistaja, ja ennenkun nuori luotsinoppilas oikeastaan ymmärsi millä kannalla asiat olivat, oli hän naimisissa Marjan kanssa ja omisti myötäjäisiksi saadut 20 ruplaa pankinseteleissä. Kun vanha Kristian sai tuta tämän, paisui hänessä kiukku, hän liitti uuden vihan vanhaan, uuden kiukun entiseen ja päätti mielessään kerran kaikki vääryydet kostaa.
Tällaisissa suhteissa ei elämä luotsimajassa ollut hupaista. Vuosikausiin ei vanhus virkkanut sanaakaan miniälle eikä puhunut pojankaan kanssa juuri muuta kuin mitä virka vaati; Kristian toinen raukka, jonka täytyi vaimoneen, lapsineen elää saman katon alla vanhuksen kanssa, sai monta kovaa kokea, monta myrskyä kestää, hänen mielestään paljoa vaarallisempaa kuin raivoisin tuuliaispää. Mutta vanhan vihaa ja vainoa hän pakeni Marjansa luo, joka, olkoonpa mitä tahansa ennen ollut, nyt oli uskollisin ja kärsivällisin vaimo kuin olla saattaa, joka valittamatta kantoi kovan kohtalonsa ja koetti suvaitsevaisuuden ja nöyryyden kautta pehmittää appivaarinsa kivikovaa sydäntä. Ja niin kului neljä vuotta.
Eräänä päivänä kevätpuoleen, kun aallot taistelivat jäälauttojen kanssa ulkona merellä, kun kostea etelätuuli herätti kevään enteitä, eräänä lauhkeana, pilvisenä huhtikuun päivänä, juuri sellaisena, joka on hylkeiden mieleen, pukeutui Kristian toinen valkoiseen pukuunsa, pani lumilasit päähänsä, ja lähti, sanottuaan vaimolleen hyvästit, pyyntiretkelle. Hän lupasi olla kotona ennen hämärän tuloa. Ja olipa oikein onnekas päivä. Hylkeet olivat niin tosissa toimissaan, kaapivat pitkillä hampaillaan toisiaan selästä, pulskahtelivat uiskentelevien jääkappaleiden väliin jäähdytellen hehkuvia lemmellisiä kevättunteitaan, etteivät ne laisinkaan hoksanneet väjyvää vihollista. Kristian oli jo tappanut kolme tai neljä noita isoja muodottomia eläimiä, kun äkkiä huomasi että hän töin tuskin ennättää kotiin auringon laskuun. Viipymättä hän lähti vetämään saalistaan kotiin päin. Hänen sydäntään vihlaisi kun hän ajatteli Marjaansa, hän tiesi että nämä retket eivät miellyttäneet Marjaa, että hän pelkäsi petollista kevätjäätä. Selittämätön levottomuus valtasi hänet. Päivä pimeni pimenemistään, Kristian veti raskasta taakkaansa minkä ikänä jaksoi, mutta vielä oli koti kaukana. Tosin näkyi pärevalkea, joka leimusi ja loisti luotsimajan pienestä ikkunasta, mutta sen ja hänen välillä oli lumikenttää ainakin pari virstaa. Hänen levottomuutensa kasvoi viimein niin suureksi, että hän pudotti saaliin selästään ja alkoi juosta kotia kohti. Kuta enemmän hän itse antoi valtaa levottomuudelle, sitä suuremmaksi paisui sen mahti. Nyt hän kuuli Ranssin, kartanokoiran haukkuvan, hänestä tuntui niinkuin olisi kuullut ystävän äänen, nyt ei enää tuikkinut tuli ikkunasta, se loisti kuin majakka vakavalla valolla likaharmaan maanpinnan yli, vihdoinkin hän saapui hengästyneenä isänsä tuvalle, hän tempasi oven auki ja kysyi hätäisesti Marjaa.
"Missä sinä olet viipynyt niin kauan? Hän on mennyt jäälle sinua etsimään, hän otti sukset mukaansa", vastasi vanhus.
"Laupias Jumala!" kiljasi hän, "missä ovat minun sukseni, isä, isä, nyt suojaa ja on pohjoistuuli, tule taivaan tähden etsimään, auta minua että löydän hänet. Sinä tiedät mitä se tahtoo sanoa, suoja pohjoistuulella."
"Te juoksette toistenne jälkiä niinkuin lapset ovat piilosilla, minä olen liian vanha semmoiseen peliin, mene itse, ei hän kaukana ole, hän meni ahvensalmelle päin."
Kristian toinen ei ollut koskaan ollut sukkela liikkeiltään, mutta nyt hän oli. Sukset, Ranssin, köyden ja sauvoimen hän sai kiireessä mukaansa ja lensi nuolen nopeudella eteenpäin ohkaista lumipeittoa pitkin. Se kävi yhä nuoskeammaksi, suuria märkiä lumihöytäleitä paneutui hohtavan valkoisina hänen vaatteilleen ja sulivat samassa, pimeys oli sietämätöntä, se ei ollut tuo musta syys- eli talviyö, ei, vaan moinen lyijyharmaja yö, kostea ja märkä, hylkeet itkivät kuin pienet lapset tuolla jäätöyräällä, aallot loiskuivat lyhyillä, raskailla, kumeilla lyönnillä kehnoa jääpermantoa vastaan, mutta enimmän kaikesta häntä peloitti se, että pohjatuuli kiihtyi kiihtymistään. Nyt hänen toki täytyy kohta olla ahvensalmella. Jopa olikin, mutta tuossa, samalla paikalla, jossa hän pari tuntia sitten itse vaelsi, ammotti nyt meri, musta, väritön kuilu, heti valkoisen lumivaipan takana. — Kenties hän vielä on läheisyydessä! Ja kaikesta voimastaan hän huusi yli aaltojen tohinan ja pohjatuulen pauhun: "Marja, Marja!"
Kuului kaukaa ikäänkuin kaiku, ikäänkuin tervehdys haudan tuolta puolta:
"Kristian, Kristian, hyvästi, me tapaamme toisemme!"
Sellainen sulo, sellainen lempeys kaikui näissä sanoissa "Kristian, Kristian, hyvästi", — ne eivät olleet, voineet olla muuta kuin lyhyinen hyvästijättö. Hän kyllä palajaa pian! Ja Kristian istui jään reunalle, mustat aallot kohottelivat kuin avokitaiset pedot päitään jään äyrään yli, mutta hän vain hymyili. "Me kyllä tavataan toisemme", sanoi hän niin luottavaisesti, niin levollisesti, ja pimeä talviyö valkeni näiden sanojen kuuluessa, siinä kimmahti kuin tähtiä mustasta vedestä ja jokainen laine loisti kuin tuli. Oli niin valoisata, niin juhlallista kuin jouluaamuna Herran huoneessa, ja pohjatuuli lauloi niin luottavaisesti: Kristian, me tapaamme toisemme! Se oli suloista laulua, hänen väsynyt päänsä vaipui rinnalle, ja hän nukahti, ei uneen, ei kuolemaan, vaan hulluuteen, hiljaiseen ja nöyrään niinkuin hän itsekin oli.
Kun vanha Kristian seuraavana aamuna astui tupansa portaille, varjosti hän kädellä silmiään ja tähysti näkyrajaa pitkin yli sinertävän lumiverhon, yli kimmeltävän jäätöyrään, jonka aallot olivat rakentaneet ja joka nyt aamuauringon valossa kimalteli kuin jalokivet tummansinistä jäätöntä merenjuovaa vastaan. Tarkkanäköinen kuin se, jolla alati on laaja näkymö silmien edessä, huomasi hän piankin poikansa Kristianin kaukana jään reunalla.
Raskasta oli kuljettaa jäykistynyttä ja peräti uupunutta poikaa kotiin, raskasta oli, sillä kaikki kuluneiden vuosien viha ja katkeruus painoi hänen mieltänsä; raskasta oli, sillä nyt hän muisti, miten oli vuosikausia kohdellut kaunista Marjaa. Ei auttanut yhtään, että hän luetteli kärsimiään vääryyksiä, muisteli lahjoitusjuttua, hänen ylpeän, taipumattoman luontonsa täytyi kukistua.
Ja kun kevätsade, päivä ja etelätuuli sulattivat lumen ja jään ja lahjoittivat laineille vapauden, silloin suli myös vihan jää luotsi Kristianin povessa ja pitkien talvikylmien perästä koitti hänelle kevät, ja hänestä tuli hellä hoitaja onnettomalle pojalleen ja pienelle lapsenlapselleen.
IV.
Rajalla.
Eräänä syyskuun päivänä, kun päivän lämmin turhaan koetti vakuuttaa minua siitä ettei syksy vielä ollut tullut, kuljeksin etäisimmässä Itä-Suomessa. Aurinko teki parastaan, valoi mäntyjen latvoille lämmintä, keltaista valoa ja pani kuoren noilla suorilla rungoilla hohtamaan tiilipunervalta, mutta turhaan. Vilu oli purrut itsensä maahan. Se väijyi kaikkialla, mihin eivät auringon säteet suorastaan vaikuttaneet, milloin suuren vierukiven suojassa, milloin vesiuurroksessa: ja tarvittiin vain pilvi, joka muutaman haihtuvan hetken peitti päivänterää, vähentäen sen valovoimaa, ja kas, kavalasti hiipi vilu piilopaikoistaan ja antoi tuta että suven satu oli pian päättynyt. Minä astuin rivakkaasti ennättääkseni iltakylmästä pois. Tieni vei eräälle purolle; poikki puron johti silta, jonka toinen puolisko oli rappeutunut, toinen puolisko sitävastoin hyvässä kunnossa, toinen puoli kaidetta oli lahonnut, toinen maalattu korean punaiseksi. Maantie, joka sillan pohjoispuolella oli kovaa kuin viertotie, oli eteläpuolella sitä kuoppaista, ilman ojia ja syviä sadeuurroksia täynnä. Minä seisoin isänmaani rajalla: askel vain, ja olin Venäjänmaassa. Minä seurasin tuota luuloiteltua viivaa, joka yli purosen aaltojen ja honkien välitse jakoi syvän, hiljaisen metsän kahdelle kansalle, ja kyllä minä olin sitä mieltä että lumpeenkukka oli valkoisempi, että sananjalka rehoitti tuoreempana, että aurinko paistoi lämpimämmästi pohjoispuolella tuota näkymätöntä viivaa kuin tuolla tuossa vieraassa maassa. Tule tänne sinä, joka tahtoisit tehdä tyhjäksi ikivanhan länsimaisen sivistyksen maassamme, sinä, joka saarnaat valosta itämailta: katsele tätä seutua, eikös ole sama hietaperä, sama metsä, samat laihat ahot pohjois- ja etelä puolella tuota mittausopillista käsitettä, tätä näkymätöntä viivaa, joka kiemurtelee kanervikkoa pitkin, vieläpä enemmän, samaa kansaa asuu molemmin puolin rajaa, samaa kieltä puhutaan siellä, sama usko elähyttää heitä, ja kuitenkin, ken vain tänne tulee, ei tarvitse nähdä hänen mustanvalkoisen-keltaista tullitankoa tietääkseen, että hän eteläpuolella sitä on toisessa maassa.
* * * * *
Koska ensimmäisessä suomalaisessa kylässä, johon jouduin, ei ollut mitään kievaria, menin minä, ensin neuvoteltuani erään venäläisen tullivirkamiehen kanssa, rajan yli likimäiseen "hartscheunaan", se on majataloon tai oikeammin kapakkaan. Kaksi likaista huonetta siellä oli, ja molemmissa vallitsi ilkeä tupakan, rasvanahan ja viinan katku. Kapakkahuoneen etäisimmässä nurkassa oli jumalankuva yläpuolella suopavehreillä pulloilla täytettyä hyllyä. Kapakkaa piti eräs Suomen suomalainen, lihava ja pullea karjalainen. Ankarat paloviinalait, jotka ovat viime aikoina tulleet käytäntöön maassamme, ovat synnyttäneet rajalla omituisia olosuhteita. Kivenheiton jäässä rajasta vuotavat nimittäin paloviinatulvat esteettömästä. Tänne retkeilee kansaa joka haaralta. Se viina, jota ei uskalleta keinotella salaa rajan yli, juodaan suuhun. Paikkakunnista neljäkymmentä jopa viisikinkymmentä virstaa rajalta tulee tänne kansaa hevosin ja rattain ja hoipertelevat usein jalkasin kotiin, sitten kun sekä juhta että ajopelit ovat hukkuneet paloviinavirtaan. Kun kello oli lyönyt kymmenen, ajettiin vieraat ulos, huone tuuleutettiin, olkia levitettiin kahdelle pöydälle, nahkaset sovitettiin päänaluiseksi; se oli minun makuupaikkani, sillä minä en saattanut ruveta isännän laskusänkyyn.
Toivotin hyvää yötä, mutta en voinut olla sivumennessä hänelle sanomatta.
"Miten te voitte, vanha toimeentuleva mies, harjoittaa tällaista liikettä, joka syöksee satoja teidän omia maamiehiänne perikatoon."
"Hm, hm", sanoi Israel Vanhala, se oli hänen nimensä, "siitä olisi paljon puhumista. Oletteko kuullut mainittavan Luotsasaaren lahjoituskartanoa, kuullut sen entisistä isännistä, Scheuman'in suvusta? Eikö? Tahdotteko kuulla siitä asiasta, herra, niin saatte vastauksen kysymykseenne, miten minusta tuli kapakoitsija?" Ja minun suostumustani odottamatta, istui vanhus hajalliselle tuolille ja aloitti kertomuksensa. Ainoa talikyntteli, joka oli huoneessa, valaisi hänen ryppyisiä, älykkäitä, mutta ankaria kasvojaan, joita ympäröi lyhyt, kihara parta; taustana hänellä oli palanen resuista, tummansinistä seinäpaperia ja kauhistava kuva Hänen Majesteetistaan. Siinä istuessaan pitkä tumma takki päällä, joka oli leikattu maan tavan mukaan, ja lihavilla sormillaan hypistellen piippuaan, oli kuusikymmenvuotias täydellinen perikuva sen seudun asukkaista. Minä en osaa lausua ajatuksiani niin kaunopuheliaasti, niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti kuin karjalainen talonpoika; minun täytyy sentähden omalla tavallani kertoa miten vanhasta Israelista tuli kapakoitsija.
* * * * *
Hänen nimensä oli Scheuman, oli oikeastaan saksalainen, Virosta kotoisin, alhaista säätyä, ahkera äijä oli, mutta kova ja julma. Jos ei hiekkasekainen maaperä sillä tilalla, joka oli, taivas tietäne mitä teitä, joutunut hänen käsiinsä, juuri palkinnut hänen ahkeruuttaan ja vaivannäköään, oli hänellä sitävastoin alustalaistensa kautta tilaisuutta kehittää muita yllä mainituista ominaisuuksistaan. Etenkin katkeroittui hänen mielensä sen jälkeen kun vaimonsa, joka oli suomalaista virkamiessukua, saatettiin viimeiseen lepoon ja kaksi poikaansa lähetettiin oppimääräänsä suorittamatta kotiin eräästä venäläisestä junkkarikoulusta. Lukemattomat olivat riidat hänen ja hänen alamaistensa välillä, käräjänkäyntiä, vieläpä tappeluitakin tapahtui joskus. Talonpojat omistivat ammonaikuisista ajoista sitten maansa isänperintöä, ja uskomattomalla sitkeydellä he kärsivät vaikka mitä ennenkuin tekivät, niinkuin Scheuman halusi, vuokrakontrahdin lahjoitusherran kanssa.
Tämä oli taipuvainen jakamaan yhteisen maan eri osiin ja huokeasta verosta vuokraamaan niitä kyläläisille, mutta talonpojat kielsivät yksimielisesti. He arvelivat näinikään: me emme tahdo vuokrata mikä epäilemättä on meidän omaamme. Vuokrakirjan saattaa rikkoa ja silloin olisi lähteminen kodosta ja kartanosta.
Se oli oikeastaan Israel Vanhala, rivakka itsepäinen karjalainen, varustettu runsaalla määrällä niin sanottua talonpoikaisälyä, joka muodosti ytimen tässä vastustuksessa.
Hän vahvisti horjuvia, puhui kylän puolesta ja otti leveällä selällä ja levollisella mielellä vastaan sekä herjauksia että imartelemisia läänitysherralta ja hänen pojiltaan, ketunpojilta, kuten niitä sanottiin pitkän punaisen tukkansa tähden. Tuota salavihaista riitaa ylimys- ja alhaisoluokan välillä käytiin elämän ja kuoleman uhalla. Jos valkea pääsi myrskyisenä syysyönä irti lammastarhassa ja poltti talvirehut ja villaisen karjan, tiesi Scheuman kyllä ja hänen ketunpoikansa, ettei se ollut onnettomuuden tapaus, vaan että valkea oli sytytetty. Jos ketunpojat kuunvaloisena syksy-yönä kaatoivat salakähmässä hirven, joka käyskenteli pajukossa, aina sai nimismies vihiä asiasta ja aina löytyi kartanon alustalaisissa joku, joka kelpasi vieraaksimieheksi jutussa. Jos toiselta puolen taas Israel Vanhalan ruis valkeni leikattavaksi tai jos kevätaurinko oli lämmittänyt maan, niin että se juuri oli sovelias vastaanottamaan ohrakylvöä, juuri silloin tarvitsi kartanonherra hänen hevosiaan ja hänen käsivarsiaan; ja hänen täytyi totella lakia: ensin herra ja sitten vasta sinä.
Läänitysherralla oli kuitenkin mahtava auttaja puolellaan, joka olisi viimeinkin tuossa epätasaisessa taistelussa tyyten kukistanut talonpoikaispuolueen, ja se oli viinapannu. Elettiin vielä silloin kotitarvepolton kultaisissa ajoissa, mutta juuri kun taistelu oli tulisin, tuli apukin; se oli uusi paloviina-asetus. Scheumanin täytyi nauloittaa pannunsa, paloviina oli kiellettyä tavaraa, ja se virta, joka oli tuottanut lahjoitusherralle kultaa ja "Israelin" kansalle kurjuutta, suljettiin. Taistelu, joka jo näytti kallistuvan voitoksi läänitysvallalle, jäi ratkaisematta. Sitä olisi kenties vielä kestänyt miehen ikä, jos ei eräs aivan odottamaton tapaus tullut väliin ja johtanut riitaa uusille urille. Se oli tietysti kaunis tyttö, Vanhalan tytär Leena.
Eräänä kuumana kesäpäivänä olivat ketunpojat nevalla kurppia pyytämässä. Nevalla käyskenteli Leenakin ja poimi lakkoja. Hän oli käärinyt ylös hameen ja paidan, niin että valkoset pohkeet hohtivat ruskeiden kanervavarpujen välissä, kaulavaate oli luisunut hartioille paljastaen pyöreän kaulan ja valkoisen niskan. Siitä päivästä lähtien jättivät ketunpojat suokurpat ja hirvet rauhaan: he tavoittelivat isä Israelin kultaista kanaa.
Nyt oli Israelin kärsivällisyys lopussa, vallankin kun hän oli huomaavinaan, että ketunpoikien käynnit miellyttivät hänen koreata kanaansa. Hän luopui taistelusta ja möi vertaistensa harmiksi ja mielipahaksi tilansa. Hän otti ainoan lapsensa, Leenansa, mukanaan ja muutti toiselle puolelle rajaa, vuokrasi tuvan, joka oli lähinnä tullipuomia, ja istutti katajapensaan oven eteen: se oli kapakan kyltti. Israel oli ollut synkkä ja tuima koko ajan, eikä häntä nähty tyytyväisenä ennenkun eräänä kauniina syyspäivänä, jolloin ketunpojat tulivat nelistä ratsastaen kapakkaan. Ilkeä hymy väikkyi hänen kasvoillaan, näytti siltä kuin hän olisi odottanut heitä. Kun ketunpojat astuivat sisälle pieneen, likaiseen kapakkasaliin ja kopistelivat ratsastusvitsoilla tomut kiiltävistä pitkävartisista saappaistaan, seisoi Leena ihanimmassa kukoistuksessaan juomapöydän takana viheriäisten viinapullojen ja tulipunaisten paperossipunttien muodostamaa taustaa vasten. Olutta, rommia ja paloviinaa tuotiin esille; ilo alkoi käydä yhä kovaäänisemmäksi. Ketunpoikien leveät kasvot hohtivat karmosiinipunaisina ja heidän paksut huulensa pingottuivat naurusta. Leena näytti molemmista nuorukaisista yhä ihanammalta, mutta isä Vanhala, vaikka näyttikin huolettomalta, piti heitä tarkasti silmällä, ja kun ketunpojat rupesivat kovin rohkeiksi, lähetti hän kultakanansa naapurilaan. Siitä päivästä alkoi vasta elämä kapakassa. Ketunpojat vetivät mukanaan kaikki kelvottomat maalaisherrat, kaikki seudun tyhjäntoimittajat, ja ilta illan perästä tuli vanha Scheuman kiukustuneena kapakkaan hakemaan poikiaan, jotka hän alati löysi enemmän tai vähemmän juopuneina. Kun vanha läänitysherra ja talonpoika sattuivat vastakkain, vaihtoivat he uhkamielisiä liikkeitä, mutta nyt voitto hymyili Vanhalalle. Paloviinan, jonka hän oli ostanut ruplissa ja kopekoissa, johon hän oli vettä sekoittanut, hän möi markoilla ja pennillä.
Senkin kautta oli hänen raha-arkkunsa tullut melkoisen raskaaksi. Kuta ankarammin paloviina-asetuksia noudatettiin Suomessa, sitä suuremmaksi kasvoi toivioretkeläislauma Israelin kapakassa.
Oli kylmä talvi-ilta. Ketunpojat istuivat korttien ja rommin ääressä sisimmässä kapakkasuojassa. He olivat olleet tavattoman raittiita ja miettiväisiä tänä iltana, melkeinpä levollisia. Kun yö alkoi lähetä, tuli vanha Scheuman, kuten usein ennenkin, viemään heitä kotiin. Ketunnahkaiseen turkkiinsa kietoutuneena hän oli tuima katsella. Israel Vanhala sattui vastaan ahtaassa eteisessä, he eivät vaihtaneet sanaakaan, oli kuin tuli ja ruuti olisivat yhteen sattuneet. Monenvuotinen viha leimahti äkkiä ilmivalkeaan. Saksalainen susi iski kiinni suomalaiseen karhuun ja siellä kamppailtiin pimeässä porstuassa lyhyt, mutta tulinen taistelu. Susi vieri portaita myöten alas ja luimi kotiin päin. Mutta sillä välin kun karhu ja susi taistelivat taistelunsa, oli toinen ketunpoika murtautunut isä Vanhalan kanakoppiin, ja nyt oli hänen pieni kultainen kanansa poissa. Veli istui hiljaa leuka käden nojassa ja tuijotti synkkänä eteensä. Hän katseli miten savu kiemurteli piipun kopista.
Hän oli noiden haaveellisten sinisten savupilvien läpi näkevinään talvisen maiseman; tähtitaivas säihkyi, revontulet liekitsivät, lumi narskui, sinertäviä varjoja lankesi metsäpolun poikki, ja lumipeitteisten kuusien välitse kiiti huimasti paeten ketunpoika, joka oli varastanut pienen valkoisen kanan. Nyt loppui metsä; siellä takana oli laaja näköpiiri yli jäätyneen järven, ja siellä kaikista kauimpana viluun ja lumeen, talviyön pimeään katosi viimeinen vilahdus punaisesta ketusta ja hänen saaliistaan. Pohjoistuuli puhalsi tuimasti yli järven ja jälkeenjäänyttä ketunpoikaa paleli sydämmenjuuria myöten; se oli hävinnyt, hänen lyhyt unensa rakkaudenonnesta. Hän huokasi syvään, puisteli porot piipusta ja nousi lähteäkseen.
Samassa tuli Vanhala sisään. Hän katseli kassapäätään; tyttö oli poissa. Mieletönnä vihasta ja tuskasta, tarttui hän ketunpoikaa niskasta ja seuraavassa silmänräpäyksessä peppuroi tämä lumikinoksessa. Mutta Israel astui kapakkaan, paiskasi oven kiinni, vaipui juomapöydälle, jonka ääressä niin moni juoppolalli oli kupertunut, ja kyyneleitä, karvaita kuin maliviina, vuoti hänen veristyneistä silmistään.
Mutta ketunpoika nousi ylös, puisteli lumet päältään ja alkoi hiljalleen astua kotia kohti. Lähellä tullitankoa hän kompastui johonkin raskaasen ja mustaan, joka makasi tiellä. Siinä oli ihminen. Kansaa kiiruhti joka puolelta. Eräs nainen tuli juosten leimuava päresoihtu kädessä. Hän valaisi kalpeita kasvoja; se oli vanha saksalainen susi; siinä hän makasi aivan tullitangon alla, verivirta oli tulvannut suusta ja punannut lumen hänen allansa. Hän oli kuollut. Ei pidetty edes oikeudellista tutkintoa kuolemansyystä. Suomalainen tuomari päätti että tilanomistaja Karl Scheuman löydettiin kuolleena Venäjän keisarikunnassa; venäläinen starosti rajakylässä vannoi kaikkien pyhien kautta, että Suomen alamainen vapaasukuinen Karl Karlovitsch, on löydetty hengetönnä Suomen suuriruhtinaanmaassa.
* * * * *
Siten päättyi katkera riita Luotsasaaren lahjoitustilan isännän ja hänen alamaistensa välillä. Scheuman'in ketunpojat olivat peräti köyhtyneet ja tilan osti Suomen valtio. Talonpojat olivat köyhtyneet, hekin, useimmat olivat tarttuneet tuohon isoon lukinverkkoon, Pietariin; he elivät siellä kurjaa elämätä ajureina ja issikoina. Israel Vanhala, joka olisi toisissa oloissa ollut säätynsä kaunistus, istui siinä minun edessäni vanhana ja hyljättynä, murtuneena ja pöhöttyneenä. Ja maa, tämä kallis suomalainen isienmaa, se oli kuivunutta, huonosti hoidettua ja mehutonta. Useampia kuin yksi uusi sukupolvi saa tulla ja mennä, ennenkuin se on voimistunut tuottamaan uusia satoja.
* * * * *
Isäntä oli lopettanut kertomuksensa. Talikyntteli oli palanet loppuun ja liekutti kynttelinjalassa. Hän työnsi leveän peukalonsa torveen ja pyhkäsi sitten saapasvarteen. "Hyvää yötä", sanoi hän, ja pian hän jo makasi laskusängyssään ja kuorsasi.
V.
Ylimys sekin.
Vanha Tobias Savolainen oli kuollut, mutta häntä ei surenut kukaan. Ja totta puhuen ei kenelläkään ollutkaan syytä surra häntä. Hän oli ollut ankara isäntä, joka viimeiseen asti puristi voimat siltä, joka oli hänen palveluksessaan. Saamisensa kiskoi hän armotta, hän ei koskaan odottanut eikä säälinyt ketään. Nyt hän makasi tuolla alhaalla ranta-aitassa, suorana ja jäykkänä, kuolema oli hellittänyt ankaroita piirteitä suun ympärillä, mutta kulmat olivat yhtä tuiman näköiset kuin konsanaan eläessään ja se oli kai siitä syystä kun talonväki, joka kerran kun oli rantaan asiata, tekivät pitkän kierroksen ranta-aitan kohdalla. Hän lepäsi kimröökillä ja tuoreella maidolla maalatussa arkussa puettuna valkoisiin alusvaatteisiin ja keltasiin pitkävartisiin saappaihin; kädet, nuo käsnäiset kädet, jotka olivat pitäneet aurankärkeä jäykästi vaossa monella kivikkoisella pellolla, olivat asetetut ristiin vanhan virsikirjan ympärille. Syksytuuli, joka puhalteli hataran seinän raoista, liehutti hänen pitkää harmaata tukkaansa, joka oli silitetty kahdenpuolen päätä, jakaus keskellä.
Tobiaalla oli ollut myrskyinen elämä elettävänä, hän oli koettanut sekä yhtä että toista tässä maailmassa, ennenkuin onni rupesi hymyilemään hänelle. Lapsena olivat nälkävuodet ajaneet hänet kodostaan Savossa ja hän oli jo viidenkymmenen vanha, ennenkuin pääsi oman katon alle, mutta sitten kun hän kerran oli päässyt onnenpolulle, näytti oikkuinen kohtalo päättäneen ammentaa hänelle lahjojaan. Hän joutui onnelliseen avioliittoon, hän sai kaksi vankkaa poikaa, mutta alituiset myötäkäymiset kahdenkymmenen vuoden ajalla olivat paaduttaneet hänen sydämmensä ja kun onnettomuus kaksi vuotta ennen hänen kuolemataan astui hänen majaansa, tappoi hänen vaimonsa ja lapsensa isoon rokkoon, teki hän kuin vanha Job, hän kirosi syntymähetkeään, hänen sydämmensä kävi kovaksi kuin pii, mielensä taipumattomaksi, ja kun hän viimeinkin vaelsi isiensä luo, veti hänen ympäristönsä helpotuksen, jopa tyytyväisyydenkin huokauksen. Mutta kaikista tyytyväisin oli hänen veljensä Matti, hidas harvapuheinen ja itsepintainen savolainen, joka vilkkaiden puheliain karjalaisten joukkoon soveltui yhtä huonosti kuin "kärpänen keittoon". Tyttärensä Anna Liisan kera hän oli nälinkuoliaana tullut savuisesta pirtistään Savossa, neljätoista päivää, kenties kolme viikkoa sitten. Siellä hän oli mäkitupalaisena ja päivämiehenä viettänyt kurjaa oloa. Jokaista hermoa, jokaista jänterettä ponnistamalla hän oli hankkinut itselleen ja tyttärelleen elontarpeet, nyt hän oli tullut Egyptin lihapadoille, hän oli perivä Tobiaan talon ja tavarat. Tobias oli lentänyt isänkodista, ennenkun Matti näki päivän valon, Matin ei siis nyt tarvinnut pukea päälleen tavanmukaista synkkää hautajaisnaamiota. Tyytyväisenä ja myhähdellen hän siellä seisoi ikuisesti palava piippunysä toisessa alasvedetyssä suupielessä, toisesta taas tuprusi niinkuin palavasta suosta ilmaan paldurin tai vinterskin [virginialaisen tupakan] haju. Silloin tällöin hän tarttui tanakasti piipunkoppaan, täytti sitä tuvantakaisilla ja syljeskeli varmuudella ja voimalla ympärilleen.
"No naapurimiehet", sanoi Matti ottamatta piippua suustaan, "missä ovat naulat ja vasara nyt, kenties käymme naulaamassa kannen kiinni ja lähdemme sitten hautausmaalle!"
Ivallisesti hymyillen Matin huonoa käytöstä, sillä perillinen ei saa koskaan peijaisissa jouduttaa lähtöä, vaan hänen pitää virrenveisuulla ja ruoalla viivytellä vieraita niin kauan kuin suinkin, nousi nyt itsekukin, vieraat tyhjensivät "piskaryypyn", joka annettiin sokeripalaisten kanssa, kiristivät vöitään, kohottivat ylös pitkän karjalaisen takkinsa, ja lakit kädessä vaelsi joukko ranta-aittaan. Kansi pistettiin vasemmalta puolelta ruumisarkun alle, vedettiin pois oikealta ja sitten vasta se naulattiin kiinni, se oli tuottava kuolleelle rauhaa. Arkku nostettiin nelipyöräsiin karjalaiskärryihin, ajaja istahti arkunkannelle ja hänen viereensä eräs kuuluisa virrenveisaaja, joka ruumista kartanosta vietäessä lauloi kovalla ja vapisevalla äänellä virren. Kun lähestyttiin kyläkuntaa, torppaa, ihmisasuntoa, lauloi laulaja värssyn tuosta virrestä — muulloin hän lepäsi. Ruumiskärryjä seurasi Matti ja Anna Liisa sekä pitkä jono kutsuvieraita, jotka hiljaa ajaen saattoivat hyvin-ymmärtäväistä talollista Tobias Savolaista hänen viimeiseen lepokammioonsa. Hautauksen jälkeen lähti koko joukko takasin peijaistaloon, nyt hurjaa menoa ajaen. Eräällä kankaalla pysähdyttiin, siellä oli tien risteyksessä vanha komea honka. Paksut kierteiset juuret levisivät laajalti kanervamättäiden välissä. Runko kohosi arpisena ja sammaltuneena sekä kannatti tuuheaa latvaa. Se oli haltian mänty, se oli kuin joku heraldinen sukupuu, sillä sen kuori oli peitetty lukemattomilla punasilla, sinisillä, keltasilla ja mustilla laudanpalasilla, joihin oli koverrettu nimikirjaimia. Eräs nuori mies kiipesi honkaan ja naulasi sen kylkeen loistavansinisen pienen taulun, jossa oli vainajan puumerkki, kuolinpäivä ja vuosi — että haamu, jos se ei saisi rauhaa haudassaan, muistaisi sen nähdessään miten asiat ovat, palaisi takaisin hiljaiseen asuntoonsa eikä häiritseisi onnellisia perillisiä. Tämän viimeisen velvollisuuden täytettyä ajettiin Matti Savolaisen perintötaloon, ja nyt siellä pidettiin sellaista kestinkiä, että kuollut varmaankin olisi kääntynyt haudassaan, jos se olisi ollut tietoinen siitä. Hernekeittoa, hirssiryynipuuroa, vehnäleipää ja paloviinaa siellä annettiin. Miehet istuivat pöydän ympärillä, naiset, jotka pitivät huolta tarjoilemisesta, sieppasivat suuhunsa palan sieltä, palan täältä ja söivät seisten mitä mistäkin saivat.
Viipurilainen on ylipäätään raitis, mutta tällaisessa tilaisuudessa täytyi tietysti pitää puoliaan, vallankin oli perillinen mielestään oikeutettu maistelemaan vähän enemmänkin. Hän oli juonut pari pikaria n.s. talonpoikaisrommia ja se oli antanut ukolle rohkeutta, niin että hän vähä väliä sanoa tokasi tupakan höyryjen välissä tuon kumoamattoman totuuden "että savolainen ei ole pässi".
Hokien tätä "ei ole pässi" ja rakas piippu hampaiden välissä nukahti hän penkille uunin vieressä. Kun hän viho viimeinkin heräsi, oli tupa tyhjä, vieraat olivat menneet jo aikoja sitten. Ilta oli tullut, yököt lepakoivat ja kehrääjälintu lenteli pehmosilla siivillään levottomissa aaltomaisissa juovissa pitkin maan pintaa. Syksyinen kuu paistoi lepikon yli suorastaan avonaisesta ovesta eteiseen Matin talossa. Kuunvalo väistyi suuressa suorakulmiossa pitkin koloista permantoa, valaisi nukkuvaa vierasta, joka kestitsemisestä raskaana oli uupunut yhteen nurkkaan, väistyi taas hiukan ja paistoi kissaan, joka korvat törössä ja käpälä ylhäällä jännittävässä odotuksessa tuijotti erääsen hiirenkoloon, mutta kun kuutamo ennätti syvimmälle vastapuoliseen nurkkaan, heloitti se kahta kirkkaammalla loisteella, sillä siellä istui eräällä pölkyllä Anna Liisa ja Juho renki, vaihtaen suudelmia ja ikuisia lupauksia ja uneksien keväisiä unelmia kodosta ja konnusta, pienistä lihavista, möntivistä lapsista ja navettakartanosta täynnä kirjavaa karjaa. Valitettavasti ei kuu ollut ainoa, joka näki nuo punahohteet, jotka tulivat ja poistuivat Anna Liisan poskipäillä, ei ollut kuu ainoa, joka kuunteli tuota kuiskivaa puhetta. Matti Savolainen seisoi tuimana ja unisena tuvanovella ja seurasi vihaisilla silmäyksillä noita kahta nuorukaista.
Matti oli elämänikänsä reutonut päivätyöläisenä, kukapa olisi uskonut, että tuossa nöyrässä köyhässä miehessä löytyi hitunenkaan ylpeyttä. Neljä päivää oli kulunut veljen kuolemasta, vielä neljä päivää sitten hän oli elänyt veljensä armoilla. Ylpeys oli levännyt kuin pieni kuivettunut siemen hänen sisimmässään, se oli levännyt kuin kalliolla. Nyt oli yhtäkkiä tullut kaikkia kuin tarvittiin, että se rupesi itämään, myötäkäymisen tuulet olivat kantaneet siemenen soveliaampaan maahan, onnenpäivien aurinko oli lämmittänyt sitä, paloviina kostuttanut ja neljässä päivässä se oli itänyt ja kasvanut komeaksi puuksi. Matti oli nyt maata omistava ylimys, joka asui omalla pohjalla omassa pesässä — ja moinen mies naittaisi tyttärensä rengin kanssa, päivätyöläisen — ei ikinä. — Kuutamokulmio oli tuskin ennättänyt siirtyä eteisestä ja levitä mustalle tuvanseinälle, ennenkun renki Juho tuli ulos vauhdilla, ja tuvanovi paiskattiin kiinni hänen jälkeensä. Ijäksi olivat haihtuneet Anna Liisan onnelliset kevätunelmat.
VI.
Ukkovaari.
Kaksi virstaa vielä lähimpään kievariin, taivas pimeä, sade valui virtanaan, salamat leimahtelivat taivaanrannalla, ja mikä pahinta, rokkanaula toisessa etupyörässä pysyi paikoillaan ainoastaan siten, että kyytipoika piti jalkaansa sen päällä. Oli selvää ettei matkustaminen saattanut olla hupaista, vallankin kun ajattelee, että olin kulkenut viisikymmentä virstaa sinä päivänä. Käännyin siis kyytimiehen puoleen.
"Kuules nyt poikaseni, tässä ei tule muu neuvoksi kuin mennä yöksi lähimmäiseen taloon, tiedätkö mitään semmoista näillä seuduin." Poika tiesi ja hetken kuluttua koluutimme oikein erinomaisen huonolla tiellä yksinäiseen taloon, jonka piikkinen katonharja oli kuin musta varjokuva sameaa taivasta vastaan. Minua hämmästytti, että osaksi rikkonaisista ikkunoista näin tulet hohtavan, sillä talonpojat ja merimiehet, jotka ovat läheisemmässä yhteydessä luonnon kanssa, ovat myöskin paljoa enemmän kuin henkilöt muista säädyistä luonnon vaikutuksen ja sen voimien alaiset. Kuka jaksaa vetää unta niinkuin suomalainen talonpoikamme talvella, mutta kesällä hän siihen sijaan tuskin ollenkaan nauttii lepoa ja tekee työtä enemmän kuin kukaan muu. Hän käy levolle kun aurinko laskee, auringon noustessa hän nousee ylös, ellei ole metsällä eli kalassa tai vietä tanssien lyhyistä pohjolan yötä. Mutta jos tällä valvomisen ajalla sattuu sateinen, pimeä päivä, jommoinen nytkin oli, on hän heti yhtä unelias kuin talvisaikaan. Tämän tietäen minä luulin löytäväni talonväen sikeässä unessa, mutta näinkin avaraan tupaan astuttuani talonisännän, hänen vaimonsa ja kuusitoistavuotisen pojan istuvan unisen talikynttelin valossa erään pöydän ympärillä.
"Hyvää ehtoota hyvät väet, saako märkä ja uupunut matkustaja täällä yösijaa", tervehdin minä.
Isäntä nousi ylös juhlallisesti ja osotti erääseen nurkkaan päin. Nyt vasta minä huomasin että siellä nurkassa makasi vanha mies, makasi kuolinvuoteellaan. Pitkät valkoset hiukset olivat epäjärjestyksessä, rinta kohoili ja laski, jokainen hengenveto kuului ympäri tupaa ja kertoi miten vaikeata oli kuolevaisen kamppailla elämästä.
"Se on minun isäni", sanoi talonpoika kuiskaten kuin minä kysyväisesti katsahdin vuoteesen päin, "hän on yli kahdeksankymmentä vuotta. Rovasti lähti juuri täältä, kävi ripittämässä; nyt ei hänellä ole muuta odotettavaa kuin kuolema."
"Mikä vaiva hänellä on, oletteko puhutelleet lääkäriä?"
"Häntä vaivaa vanhuus, herra", sanoi talonpojan vaimo, miellyttävä neljänkymmenen ikäinen nainen, "me kyllä tahdoimme lähettää lääkäriä noutamaan, mutta ukkovaari suuttui niin, olisittepa vain nähneet, hän on niin kiivas ja tulinen. Joutavia, sanoi hän, kahdeksankymmenen vanha äijä, mitäpä tohtori semmoiselle taitaa, minä olen elänyt aikani, minun pitää kuolla, hän sanoi; ja vaikkei hän koskaan ennen ole sairastanut — hän hakkasi vielä puita Vapunpäivänä ja hoiti itsensä ja tupakantaimet tallin takana koko kesän ajan — niin menee tässä yhtenä päivänä ja paneutuu maaten ja tuossa hän nyt makaa ukko raukka viimeisiä hengenvetojaan vetäen, Herra Jesta, kukapa olisi tuota uskonut viikko takaperin, mutta niin se on", jatkoi emäntä huokaisten, "tänäpänä terve, ja huomenna on kirves puunjuureen pantu".
"Siinä tapauksessa minun täytyy hakea yösijaa toisaalta; ystäväiset, voitteko sanoa minulle, mistä?"
"Mutta rajuilma vaan yltyy", jatkoi emäntä hiljaa, "Herra Jesus tuota salamata ja paukausta sitten, koko tupa tärisee. Ei herra saata lähteä tänä yönä matkalle. Käykää tuonne toiseen tupaan porstuan takana, siellä voitte saada yösijaa. Eikä siellä ole syöpäläisiäkään, ja kuivia olkia kannoimme myös sinne varuilta, että jos ukko olisi kuollut tänä yönä — — —"
"Katri", kutsui ukko tavattoman kovalla vaikka vapisevalla äänellä, kaikki vavahtivat ja emäntä astui kiireesti kuolevan luo, tarjosi hänelle kylmää kahvia halkinaisesta sinisestä posliinikupista ja järjesteli päänaluista.
"Katri", sanoi vanhus vaivaloisesti lausuen joka sanan, "jos ilma selkenee päivän valjetessa — niin — täytyy teidän kaikkien mennä kauraa leikkaamaan — kuuletko, kaikkien — kaikkien."
"Niin, olkaa vaan huoletta hyvä isä, kyllä kaura tulee leikatuksi."
Ei kuulunut enää mitään, vanhus näytti vaipuvan uneen tai tunnottomuuteen, kenties se oli kuolema.
Minä menin kesätupaan, joka oli, niinkuin tavallisesti tässä osassa Itä-Suomea, toisella puolen kylmää eteistä, riisuin päältäni ja laskeuduin olille, jotka oli kannettu tupaan kuolleen varalta.
Pimeä, yksinäisyys, makuusijani, kuoleman läheisyys ja siniset salamat, jotka aika ajoin valaisivat joka ainoan kolkan tuossa suuressa huoneessa, mahtavat ykkösenjyrähdykset, kaikki nuo asettivat minut sellaiseen tilaan, etten, niin väsynyt kuin olinkin, voinut sulkea silmiäni uneen. Ääretön jono hyödyttömiä, sekavia ajatuksia tuli ja meni taas, yksitoikkoisesti, itsepintaisesti ja loi ylös aikoja unhoitetuista tapahtumista toinen toistaan kiusallisempia muistoja. Ei ollut mahdollista pysähdyttää tuota konetta. Suuressa takassa leimahtivat muutamat hehkuvat hiilet joka kerran kuin tuuli ulkona suhisten tunkeutui savupiippuun. Minusta tuntui kuin olisin noissa leimahtelevissa hiileissä nähnyt kuvan siitä elämästä, joka viereisessä huoneessa teki loppua. Psalmistan sanat, "ihmisen elinaika on seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin kahdeksankymmentä vuotta; ja kuin se paras on ollut, niin on se tuskaa ja työtä ollut" johtuivat minun mieleeni. Vihdoinkin minä vaivuin raskaasen uneen, josta ei ollut virkistystä ja jota unet häiritsivät. Kuollut oli tulevinaan minun luokseni ja hän pyysi minua poistumaan olkivuoteelta, se oli häntä varten tehty, mutta joku tuntematon voima esti minua nousemasta, ja kuollut pyysi yhä kiihkeämmin, hän rukoili, hän pakoitti, niin, hän oli kovaäänisesti kiistelevinään sijasta tuolla kehnolla olkivuoteella. Samassa minä heräsin hiessä uiden, mutta iloisena että pääsin kiihkeän vanhuksen käsistä. Aurinko, joka ei ollut näkynyt viikkokauteen, paistoi suoraan silmiini ja julisti ihanan syyspäivän koittaneen. Takan luona seisoi isäntä ja hänen perheensä, he olivat kaikki huolestuneen näköisiä.
"Jos Jumala sentään olisi korjannut hänen tänä yönä!" sanoi vaimo.
"Niinpä niin, mutta Herra on tahtonut toisin. Ei voi jättää ukkoa tuohon yksinään makaamaan, eikä voi kaurapeltoakaan jättää. Kuules Pavel, jos sinä sentään jäisit ukkovanhan luo."
"Ei, minä en jää", vastasi Pavel kiivaasti itkussa suin, "jos vielä kuolee sillaikana niin, niin — ei, minä en jää — —"
Nyt lähti isäntäväki tuvasta, minä nousin ylös, puin päälleni ja ajattelin katkeruudella näitä kiittämättömiä olentoja, jotka kiistelivät siitä kuka vanhuksen luo jäisi, isän luo, tekemään hänelle viimeisen rakkauden työn, sulkemaan hänen väsyneet silmänsä. Kuu olin pukeutunut, astuin varovaisesti ovesta sisälle. Perheen jäsenet olivat valmiiksi varustetut lähteäkseen muutamiksi päiviksi pois kotoa. Tuohikontti, maitoleili, kirves ja sirpit, ei mitään puuttunut.
"Aijotteko te jättää ukon yksinään muutamiksi päiviksi", kysyin minä, mitään vastausta saamatta. Tuolla herrassäädyn itse omistamalla oikeudella tunkeutumaan talonpoikien asioihin, lisäsin minä noin suuresta kylmäkiskoisuudesta harmistuneena: "mutta sehän on tunnottomasti tehty, kuinka te saatatte jättää oman isänne kuolemaan, yksin kuin koiran, hankkikaa edes joku vieras ihminen, joka jää tänne ja hoitaa häntä."
Lienen sanonut nuo sanat korkeammalla äänellä kuin tarkoitus oli, vai lieneekö vanhan kuulohermot olleet erinomaisesti jännitetyt ja herkät, sillä nyt kuului vuoteelta vapiseva:
"Ei tarvitse, maksaa vaan — suotta — kuolen kohta."
Isäntäväet näyttivät epätietoisilta; oli kuin olisi kuoleva arvannut heidän ajatuksensa, viimeisellä voimien ponnistuksella nousi vanhus vuoteessaan nojautuen vapisevien käsien varaan. — Kylmä aamuvalo lankesi keltasille ryppyisille kasvoille, ja karvaselle ankarasti läähättävälle rinnalle. Hän avasi syvälle painuneen suunsa puhuakseen, mutta ei tullut ääntäkään kokoonkuivaneiden huulien yli, leuka vain tärisi ja lokatti. Vihan ilmaus levisi kuin pilvi lukemattomien ryppyjen uurtamille kasvoille, ja hän osoitti vapisevalla kädellään ovea kohti saaden vihdoinkin vaikeasti kähistyksi "ulos", jonka jälkeen hän taas vaipui vuoteelleen.
Me menimme heti eteiseen säikähtäneinä ja värisevinä. Oven takana kuunteli emäntä vielä hetken, mutta kun ei kuulunut mitään, menimme ulos ja rupesimme hevosta valjastamaan. Ei virkettu koko ajalla sanaakaan. Hiljaa ja unisena istui Pavel tuvanportailla ja järsi reikäleipää isännän taluttaessa hevosta tallista ja emännän asetellessa evässäkkiä ja työkaluja tilaviin nelipyöräsiin kärryihin, joita yleisesti Itä-Suomessa käytetään.
Kun hevonen oli valjastettu, nousimme kaikki kärryihin ja ajoimme äänettöminä kuin hautajaisissa. Seutu oli synkkää ja autiota. Tiemme kulki surkeata rämeistä maata pitkin. Oli aikainen aamu, usvat leijuivat kosteilla paikoilla molemmin puolin tietä. Laihoista petäjistä, jotka kasvoivat missä maa oli kuivinta, kuului mustan tikan heleä valittava ääni. Rääkkäsorsat, jotka olivat kokoutuneet suuriin laumoihin lähteäkseen syysmatkalleen vetivät pitkiä kiiltäviä viiruja kirkkaisiin vesilätäköihin kun ne kärryjen raminaa säikähtäen piiloutuivat raatteeseen, saraheiniin ja pajupehkoihin, joita kasvoi mättäiden välissä.
Ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa koko välillä. Kun me sitten hiljankin lähenimme kievaritaloa, oikasi emäntä itseänsä pari kertaa, nykäsi esiliinaansa ja huiviansa ja sanoi viimein ikäänkuin puolustellen:
"Ukkovaari on niin kiivas, näettekös, ja sitten on asianlaita semmoinen, että metsäpellot ovat meidän omiamme, ne lunastettiin keväällä valtiolta."
"No, entäs talo, kenenkäs se on sitten?"
"Se on lahjoitusherran, me olemme lahjoitustilallisia, vielä kuukaudenajan", hän lisäsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Appivaari on ollut aina herrojen alla, hän kyllä halusi, hänkin, omaa, mutta ei saanut koskaan, isä raukka: ja kun me nyt lunastimme itsellemme omaa, oli hän visu siitä, että se tulisi oikein hoidetuksi — nähkääs."
Nyt olimme kievarissa. Minä sanoin hyvästit isäntäväelleni, jotka ajoivat eteenpäin.
Neljän päivän perästä minä palasin samaa tietä takasin, ukko oli kuollut, hautaussaatto tuli vastaani.