IX.
Aamulla herätessään huomasi Jaakko hämmästyksekseen olevansa — korttikaarissa. Miten hän sinne oli tullut, ei hän voinut muistaa. Hän muisti kyllä käyntinsä anniskelussa ja susiteetissa muisti Heikin matkassa sieltä menneensä tämän kortteeriin saakka sekä sieltä sitten yksinään lähteneensä; vaan aivan epäselvät olivat hänelle tapahtumat siitä lähtein kuin hän oli Heikistä eronnut. Hän ei tiennyt, miten ja missä oli kulkenut; tiesi kuitenkin humalassa olleensa ja muisteli vähin huutaneensa sekä sitten kaksi miestä häneen käsiksi tarttuneen. Ne kai mahtoivat olla poliiseja,, jotka juuri olivat hänen tänne korjanneet.
Hänellä kivisti nyt kovasti päätä ja häntä kadutti eiliset retkensä, vaan vielä enemmän hävetti, että oli joutunut korttikaariin. Semmoista häpeää ei ollut hänelle ennen koskaan tapahtunut.
"Tuntuupa kovin hävettävän mennä kortteeripaikkaan", mietti hän, "kun ne heti hoksaavat etten ole hyvillä jälillä ollut, koska koko yön olen poissa ollut. Mitä ne miettinevätkin minusta! Voi, kuinka mielelläni olisin nyt sinne menemättä, jos se olisi mahdollista, vaan täytyyhän sitä, vaikka ei halutakaan. Kyllä nyt on Puni parka mahtanut saada nälkää nähdä, jos vaan ei sitä joku muu ole hoitanut minun poissa ollessani, ja kukapahan siitä juuri olisi välittänytkään!
"Mutta jospa ei oikein kehtaisi mennä kortteeripaikkaan, niin vielä enemmän hävettää tulla Nurmelaan, varsinkin kun se isäntä tahtoo liian kova olla. Hyvä olisi, jos se ei eikä kukaan muukaan saisi tietää minun korttikaarissa olostani. En minä kyllä sitä mene heti sanomaan, vaikka en myöskään tahdo valheella itseäni puolustaa; en puhu asiasta mitään, kun ei vaan ruvettane liian paljon kysymään. Mutta kyllähän ne tavalla tai toisella saattavat siitä tiedon saada. Kovin se hävettää, jos Liisakin saapi asiasta tiedon — — — ja sattuisi niin pahastumaan, että sitten ei huolisikaan hänestä. Se tuntuisi kovin pahalta. Mutta mahtaa kai se antaa anteeksi satunnaisen ereyksen, kun osaan vaan kauniisti pyytää; ja tietäähän se, etten minä luonnostani ole juoppo, vaikka nyt sattui tämmöinen paha asia. Kun osaisi edes tuoda sille mieluisia tuliaisia! Mutta nekin ovat vielä ostamatta ja nyt on raha mennyt vähäksi ja kiire olisi paluumatkalle.
"Tuntuisippa hyvältä, jos olisi ollut tapahtumatta koko tämä korttikaariasia, joka päälle päätteeksi vaikuttaa sen, ettei kerkeä määräajalla kotia. Ennenkuin korttikaarista erilleni pääsen ja ennenkuin olen kaikki asiani ajanut, on jo iltapuoli ja silloin pitäisi oikeastaan jo olla Nurmelassa. Mutta eihän se muuksi muutu, mikä kerran on tapahtunut. Siihen täytyy koreasti tyytyä, vaikka mieli kovin pahalta tuntuu."
Jaakko korttikaarista erilleen päästyään tuli hyvin nolona kortteeriinsa, ei ruvennut siellä puheisiin kenenkään kanssa, vaan meni suoraa päätä talliin, jossa Puni seisoskeli ilman mitään syömistä. Hän taputteli sitä kaulalle ja säälitteli, kun se oli ilman ruokaa saanut olla, nakkasi heiniä eteen sekä teki sitten sille hyvän appeen.
Sitten rupesi hän toimittamaan asioita ja koki olla niin toimellinen kuin suinkin; mutta tottumaton kun oli semmoisia asioita toimittamaan ja outo kun oli kaupungin olojen ja asukkaitten kanssa, sattui hänelle vastuksia alinomaa ja viivykkiä ikävään asti, jotta eipä hän ollut vähällä koskaan tulla valmiiksi lähtemään.
Kun hän vihdoin viimein joutui lähtemään, oli hän ihan kyllissään koko kaupunkimatkasta, josta hän ennakolta oli iloinnut, kuvaillen mielessään sen tulevan hyvinkin hupaiseksi, vaan jota hän nyt ikävällä ja häpeällä muisteli.
Hän päätti kuitenkin, vaikka kaupunkimatkansa oli huonosti onnistunut, samalla matkalla hommata puhemiestä, jonka kautta Liisaa kosisi, arvellen että, jos hän siinä asiassa paremmin onnistuisi, niin eipä hän sitten paljon muusta välittäisikään — — eikähän tuota näkynyt hänen rakkausasioistaan mitään valmista tulevan ilman puhemiehen apua. Sen vuoksi hän, ennenkuin Nurmelaan tuli, poikkesi Norolan taloon, se kun ei ollutkaan aivan kaukana maantieltä. Se Norolan isäntähän se oli usein puhemiehenä käytetty ja se kyllä osasi toisen puolesta puhua.
Norolan isäntä otti Jaakon kohteliaasti vastaan, kyseli kuulumisia, käski istumaan ja tarjosi tupakkia. Kun oli vähän aikaa muista asioista puheltu, esitti Jaakko sitten varsinaisen asiansa, pyytäen isäntää hänen puolestaan Liisalle puhumaan ja koettamaan taivuttaa tätä rupeamaan yhdeksi taloksi hänen kanssaan.
"Vai niin", sanoi puhemies naurusuin, kun Jaakko oli asiansa selväksi puhunut. "Vai semmoinen sinulla on asia! No, semmoisissa asioissa minä olen jo monelle apuna ollut ja saattanut monen nuoren miehen ja naisen yhteen; ja harvoinpa on vielä sattunut, ettei olisi tuumasta tolkkua tullut, kun vaan minä olen asiamiessä ollut. Kyllä minä aina ajan perille asian, minkä vaan toimekseni otan; siitä saat olla vakuutettu. Ja koska sinulla tuntuu olevan halu naimisiin päästä, niin saatanhan minä sinunkin puolestasi ruveta puhumaan ja toimimaan parhaan kykyni mukaan. Mahtaneehan tuo morsian sinullekin löytyä niinkuin monelle muullekin."
"Kyllähän minä sen uskon", puuttui puheeseen Jaakko. "Vaan eipä olekaan yhdentekevää, kenen morsiammeksi saan. Minä tahdonkin Liisan enkä ketään muuta."
"No, no, tuumitaanhan asiasta. Eiköhän niitä voi löytyä sinulle parempiakin tyttöjä kuin Liisa?"
"Ei voi löytyä. Liisa on niin hyvä tyttö, ettei hänen veroistaan ole missään, ainakaan näillä mailla. Siitä minä olen varmasti vakuutettu."
"Kuulehan kuitenkin kokeneemman miehen sanoja! Voit sinä tulla onnelliseen avioliittoon, jospa et saakaan sitä, jota tällä hetkellä satut enite rakastamaan. Saattaa se rakkaus herätä vielä naimisiinkin tultua, kun vaan vaimo sattuu olemaan uskollinen ja toimellinen ja mies hyväsydämminen; ja semmoinen rakkaus on toki suurempi sitä rakkautta, joka on ennen avioliittoa hetkeksi leimahtanut ilmi tuleen, vaan sitten äkkiä sammunut. — Minä arvelen, että sinä Männistön Maijasta voisit hyvin uskollisen kumppanin saada. Se sopisi sinulle vallan mainiosti, eikähän se niin aivan tyhjänä kodistaan lähtisikään, ja onhan se aika näppärä ja sievä tyttö."
"Jopa vaan! Siitä ei ole minulle vaimoksi enemmän kuin villikkovarsasta kyntöhevoseksi."
"Talttuuhan se villikkohevonenkin hyvän ajajan käsissä. Kyllä se vakaantuisi Maijakin naimisiin tultua, vaikka nyt onkin toisinaan liiaksi hurjapäinen."
"En minä sitä tahdo kuitenkaan. Mutta minkä tähden ette voi minulle Liisaa taata? Johan sen olen sanonut, että jos en sitä saa, niin en toisestakaan huoli."
"Älähän hätäile, poikaseni! Sinun esittämäsi asia on niin erinomaisen tärkeä, että sitä pitää perinpohjin, juurtajaksain miettiä, ennenkuin lähdetään sitä toimeenpanemaan."
"Ei minulla nyt ole aikaa pitkiin puheisiin. Ilmastaankin on minulle sattunut liiaksi viivykkiä. — Vastatkaa nyt suoraan, tahdotteko ruveta minulle puhemieheksi!"
"Eihän nyt mihin niin kiirettä. Antaahan hevosen vaan vähän puhallella, niin sittenpähän jaksaa paremmin kotia juosta hölkötellä. — Johan minä olen luvannut puhemieheksi ruveta. Mutta eiköhän kuitenkin ole parasta, että sinä heität Liisan pois mielestäsi ja rupeat sitä Maijaa ajattelemaan?"
"No, hyvä ihme, miksikä?"
"Minä, tuota, voisin sinulle paremmin Maijan taata kuin Liisan."
"Miks'ei Liisaa sitten?"
"Älähän ole milläsikään, jos sanonkin suoraan, miten on asia! Kenties onkin sinulle parempi, että asiasi käypi toisin kuin itse olet ajatellut. Liisahan ei ole mikään varakas tyttö ja sitä paitsi hän on rakastunut Mäkelän Mattiin ja tämä taas häneen, eikä mikään voi estää heidän yhtymistään; sen minä heidän puhemiehenään voin jo ennakolta sanoa. Mutta älä sinä siitä kuitenkaan ole pahoillasi! Kyllä minä, jos vaan tahdot, toimitan sinulle hyvän tytön, vaikka en Liisaa voikaan luvata."
"No, jopa nyt kävi ytelästi. En minä toki osannut aavistaa, että näin huonosti kuitenkaan tulisi käymään, vaikka tosin toisinaan on vähin peloittanut, etten onnistuisi tässä paremmin kuin monessa muussakaan asiassa. Mutta niin näkyy olevan, että kenelle onni kerran rupeaa epäsuopeaksi, niin se ei suosi sitä missään asiassa. Tämä oli kuitenkin kaikista kolauksista kovin. Liisa se on tähän saakka tehnyt Nurmelan minulle mieluiseksi asuinpaikaksi, vaan tästä lähtien on siellä elo tuntuva hyvin ikävältä ja kolkolta ja mieleni on oleva musta kuin yön pimeys. Yön pimeys katoaapi kuitenkin joka aamu nousevan auringon muassa, vaan minun onneni aurinko on Liisan muassa ikipäiviksi mailleen mennyt."
Ja murheellisena Jaakko kynsi korvan taustaan ja pahoili mielessään huonosti onnistunutta asiaansa; vähälläpä olivat kyyneleet hänellä silmiin tulla.
Norolan isäntä koki häntä lohduttaa ja sanoi: "Vielä se sinullekin aamu valkenee jonkun hyvän ja soman tytön muassa. Tottapa se on kohtalo määrännyt sinulle toisen naisen, joka on tekevä sinun onnelliseksi. Usko minua, että sinun murheesi on kyllä ylimenevää laatua."
"Ehkä sen kyllä ajan vuolas virta vast'edes pois huuhtoilee. Mutta nyt ainakin se tuntuu raskaalta kantaa. Minä en näy ollenkaan näillä mailla menestyvän, en ole luotu näissä oloissa elelemään. Kyllä sen nyt näen. Minä en voi vieraassa seudussa viihtyä enkä vieraisiin oloihin mukautua. Mahtanee sittenkin kotoseudussani, jossa kaikki on ennestään tuttua, niin luonto kuin ihmiset, minulla olla parempi menestys. Sinne mieleni nyt entistä palavammin haluaa ja sinnehän minulla kyllä ennen pitkää mahtanee lähtö tulla."
Jaakko lähti sitten Norolasta alla päin, pahoilla mielin edelleen ajelemaan, antoi hevosen hiljalleen juosta hölkötellä ja istui itse äänetönnä kuorman päällä, miettien huonoa menestystään ja kuinka nyt tuntuu ikävältä tulla Nurmelaan, jossa kaikki ilopäivät häneltä ovat kuuksi päiväksi loppuneet. Tietysti hän ei ole Liisalle itselleen rakkaudestaan mitään mainitseva; eihän se sillä kuitenkaan parane. — — — Jospa se sittenkin olisi Kumpulan Anni Liisaa parempi ja jospa se häneen suostuisi, koska Pajuvaaran Heikki oli maininnut, että se oli kysellyt hänestä ja sanonut usein häntä muistelevansa! Mahtaisikko tuo niin kysellä ja muistella, jos se ei hänestä perustaisi — — — vaikka muistellaanhan tuota usein vanhoja tuttuja ilman että niihin kuitenkaan on rakastunut — — — ja onhan saman seudun asukkailla yleensä halu tavata toisiaan, vaikk'eivät juuri olekaan ystäviä; ovathan kuitenkin hyviä tuttuja. Oli miten oli, kaikessa tapauksessa olisi hupaista saada nähdä ja puhutella Annia.
Näissä mietteissä ollessaan näki hän jo Nurmelan rakennukset aivan likellä. Silloin hän taas pelosta sykkivin sydämmin ajatteli, että eiköhän mahtane isäntä olla hänelle äreänä kovin, kun hän ei ehtinytkään määräpäivänä takaisin. Kyllähän se koville ottaa ja tietenkin tulee ensimmäisenä tuimalla katseella ja ankarilla sanoilla vastaanottamaan.
X.
Nurmelassa oli Jaakkoa pitkään odotettu ja kummailtu, missä hän viipyi; oli arveltu jos jotakin, että olisi sairastunut tai joutunut rosvojen käsiin tai sortunut väärälle tielle tai vitkastelemisen ja tottumattomuuden tähden asioita ajaessa myöhästynyt tai muuta semmoista. Olipa isäntä lopulta alkanut epäillä, että kunhan ei tuo liene jäänyt johonkin kapakkaan juomaan ja juovuspäissään unehuttanut lähtönsä.
Senpä vuoksi, kun Jaakko, alakuloisena kuorman päällä istuen, ajoi Nurmelan kartanolle, oli isäntä häntä heti vastassa, katseli tuimasti silmiin ja kysyi vihaisenlaisella äänellä: "Missä sinä, poika parka, olet näin kauan viipynyt?"
Jaakko ei siihen kysymykseen heti vastannut mitään, laskeutui vaan äänetönnä kuorman päältä alas sekä rupesi hevosta riisumaan ja sanoa mumahti heikosti kuuluvalla äänellä "iltaa" isännälle sekä rengeille ja piioille, jotka ilmausivat pihalle kaupungin uutisia, kuulemaan. Ei hänellä edes tullut sanotuksi terveisiä kaupungista, kun isäntä näytti niin ärtyisellä tuulella olevan.
"Kauanpa sinä viivyitkin matkallasi", sanoi Liisa, hymy huulillaan niinkuin tavallisesti. "Mitä kuuluu kaupunkiin."
Jaakko ei vastannut mitään nytkään, katseli vaan surullisesti Liisaa silmiin, ajatellen siitä, että tuossa se nyt on se, joka on häneltä kaiken elämän ilon vienyt, joka lempeästi kyllä muka hymyilee, vaikk'ei se kuitenkaan tunne mitään lempeä häntä kohtaan; taitaa ollakin vaan teeskennelty koko tytön käytös ja ystävällisyys.
"Mikä sinun nyt on kuuroksi tehnyt!" huudahti isäntä. "Etkö saata vastata, miksi sinä nyt vasta kotia tulet?"
"Enhän tuota ennen joutunut", vastasi silloin Jaakko.
"Miks'et joutunut? Enkö minä sinua jo mennessäsi varoittanut, että sinun olisi pitänyt olla täällä viimeistään eilen illalla? Hä?"
"Niinhän se kyllä oli määrä, vaan minkäpä minä siihen voin, että satuin myöhästymään!"
"Sanoppa syy myöhästymiseesi, äläkä salaile virheitäsi! Kyllä minä ne tietooni ongin kuitenkin. Tiedä se, että minä vaadinkin tarkan tilin matkastasi!"
"No, asiathan ne paljon viivyttivät lähtöä, niitä kun oli monenlaisia ja minä olin outo niitä toimittamaan ja vieras kaupungissa; sain moneenkin kertaan kysellä yhtä paikkaa, ennenkuin löysin", vastasi Jaakko, epäillen, että isäntä tarkoilla tiedustuksillaan saisi hänen pakoitetuksi puhumaan korttikaarissa käynnistään, jota hän ei suinkaan ollut halukas ilmoittamaan, varsinkaan monen kuullen.
"Älä sinä tuo esiin tekosyitä! Asiat olisit aivan hyvin kerennyt toimittaa kaikki samana iltana kuin kaupunkiin tulit, jos vaan olisit toimellinen ollut. Mutta teitkö niin? Vielä mitä!"
"Eihän niitä tosin silloin tullut paljon toimitetuksi, minä kun ajattelin, että kerkeää ne sitten aamullakin. Minulla halutti ensin katsastaa kaupunkia, ja kun satuin kohtaamaan kotipuolestani muutaman tuttavan, jota en ollut kaukaan aikaan nähnyt, niin halutti minun hänen seurassaan viettää iltani, jotta saisin kuulla kotipuoleni asioista jotain."
"Sinä siis taaskin teit oman mielesi mukaan, etkä nähnyt hyväksi noudattaa minun käskyäni, vaikka pitäisihän sinulle ennestäänkin olla tuttua, että sinun pääsi viisaus viepi aivan päin mäntyä. — — — Tietysti menitte yhdessä kapakkaan ja siellä joitte kovasti — — —"
"Tuota, käytiinhän sitä tosin — — — mutta eipä siellä niin kovinkaan liiaksi juotu."
"Eipä vaan! Ainakin niin, että sinä, sen sijaan kuin sinun olisi pitänyt huolehtia matkasta ja asioista, rauhassa vaan istuit kapakassa lasia kilistelemässä. Luuletko sinä siten voivasi saavuttaa isäntäsi luottamuksen?"
"Pyydän anteeksi, jos olen erehtynyt. Mutta kyllä minua asiat huolettivat."
"Jopa vaan! Jos olisit niitä vähääkään huolehtinut, niin olisitkin sitten jo eilen ollut täällä. — Mutta olipa miten oli, kyllähän asiat vielä selville saadaan ja sinun tekosi tulevat ilmi. Minä aionkin ottaa sinun vielä tänä iltana erityisesti tutkiakseni ja ilmoitan jo ennakolta, että sinulle tulee ikäviä seurauksia tästä matkasta. — — — Tuota, eikö se kortteeripaikan isäntä laittanut minulle mitään kirjettä? Jos vaan on laittanut, niin alappa kaivaa esille!"
"Laittoihan se kyllä ja täällä se kirje minulla onkin takkini povilakkarissa", vastasi Jaakko ja päästi auki turkkinsa ja takkinsa sekä kaivoi hitaasti esille paperipäällyksen, jonka sisältä selvitteli kirjeen, ja jätti sen isännälle, joka sen saatuaan heti poistui.
Toisetkaan eivät ruvenneet kylmässä kauan seisomaan, vaan hajausivat mikä minnekin; ja Jaakko itsekin, heti Punin riisuttuaan, lähti pirttiin, jonne vei Puninkin isosta oven vieressä olevasta ammeesta juomaan. Sitten hän, riisuttuaan turkin päältään, ajatteli ruveta apetta hevoselle tekemään, mutta silloinpa tarjoutuikin Lauri siihen työhön, sanoen: "Annahan minä teen appeen! Lämmittele sinä itseäsi tuossa tulen ääressä! Sinullahan näyttävät kädet vähän kontistuneen."
"Jopa niihin tosiaan alkoi kylmä lopulta pystyä", vastasi Jaakko, suostuen mielellään Laurin esitykseen ja ajatellen Laurista, että siinä on mies, joka kyllä toisen hyvää katsoo; eipä olekaan semmoisia miehiä aivan tiheässä.
Hetken aikaa itseään lämmitettyään lähti hän kuormaa purkamaan ja tavaroita sisälle kantamaan.
Silloin oli häntä vastassa heti Liisa ja kysyi: "Toimititko minun asiani?"
"Enpähän minä nyt sitä toimittamattakaan jättänyt, kun kerran toimekseni otin", vastasi Jaakko ja katsahti Liisaan, ajatellen, että tuossa se nyt taas on tuo, jota minulla ei ole lupa omakseni toivoa, kun se on toiselle luvattu. Ja hetken ajan oli hänen mielensä täytetty surullisilla ajatuksilla, vaan hän koetti kuitenkin karkoittaa ne mielestään; jopa viimein katsahti Liisaan jonkinmoisella uhkamielisyydellä ja oli hänellä mielessä sanoa tälle, että onpa niitä tyttöjä vielä hänen varalleen ilmankin tätä; jääpihän aina toinen, jos toinen viedäänkin, ja semmoisia tyttöjä kyllä löytyy, jotka olisivat hänelle valmiit tulemaan minä hetkenä hyvänsä, vieläpä joku Liisaa parempikin tyttö. Mutta ei hän kuitenkaan sitä ääneen sanonut, kun hän ei ollut Liisalle itselle puhunut mitään rakkaudestaan häntä kohtaan.
Sitten lupsautti hän auki arkun kannen ja otti esille Liisan tilaaman virsikirjan sekä antoi sen tälle ja rupesi sitten muillekin jakelemaan heidän tilauksiaan. Olisi hänellä ollut Liisalle jotain tuliaisiksikin antaa; mutta antamatta se kuitenkin nyt jäi, sillä hän ajatteli, ettei se tuota hyötyä paremmin kuin huonoon maahan kylvetty siemenkään.
Illan kuluessa Jaakko sitten koki haihduttaa mielestään raskaimmat surunsa tunteet ja rupesi miettimään, mitä kaikkea Heikki kaupungissa oli hänelle puhunut, muisteli, mitä se oli Kumpulan Annista maininnut, rupesi ajattelemaan, että mitenkähän tuo sittenkin olisi ruveta sitä Annia — — — jos sillä tosiaankin lienee helliä tunteita häntä kohtaan — — — eihän tuota tiedä ennenkuin näkee. Saisihan tuota ainakin mennä katsomaan. Sielläpähän sitten tekisi sen mukaan miltä alkaisi tuntua.
Kylpemässä käytyään ja saunasta ihka alastonna palatessaan, hän avojaloin ja verkalleen astuen, vähääkään hätäilemättä, vaikka oli talvipakkanen, itsekseen hyräili:
"Henttuni heitti mun, heittäköön vaan!
Tuotako huolisin surra!
Tämmöinen poika se kaiketi saa.
Uuden hentun ja kullan."
Ja kahta viime säettä hän tahallaan kovalla äänellä lauleli, kun näki Liisan matkan päässä kartanon poikki juoksevan. Sitten hän, kun oli käynyt puhtaat vaatteet päälleen pukemassa ja taas näki Liisan kartanolla, lauleli uudestaan saman laulun. Liisa silloin katseli pitkään Jaakkoa ja sanoi: "Tuota lauluapa minä en ole ennen sinun huuliltasi kuullut. Mikä se nyt semmoisen sinun mieleesi toi?"
"Mikä lienee tuonut!" vastasi Jaakko, vaikka aivan hyvin tiesi, mikä sen oli tuonut, ja lähti sitten pirttiin enempää Liisan kanssa puhumatta.
Hänen siellä vähän aikaa istuttuaan tuli sinne Anna Mari juoksujalassa ja sanoi: "Isäntä käski Jaakon heti tulla puheillensa."
"Vai käski", vastasi Jaakko tyyneesti ja polttaa tuprutteli ensin tupakkia lyhytvartisella piipullaan niin kauan kuin siitä savuja lähti sekä lähti vasta sitten verkalleen astumaan kartanon poikki isännän huoneeseen.
Melkoisen aikaa hän siellä viipyi, ja kun hän vihdoin palasi pirttiin, jossa useimmat Nurmelan palkollisista istuivat iltapakinoilla, toiset uunin lähellä isoliekkisen pystyvalkean ääressä, toiset ison pöydän ympärillä kattolampun valossa, oli hän tavallista vakaisemman ja miettiväisemmän näköinen. Sanan sanomatta istahti hän penkille pintapöydän viereen Laurin lähelle ja istui siinä etukumarassa, pää alaspäin ja silmät lattiaan tuijottaen.
"No, mitä oli isännällä asiaa?" kysyi Anna Mari, joka aavisti isännän antaneen Jaakolle kovat nuhteet.
"Mitäpä sinä sillä tiedolla teet!" vastasi Jaakko lyhyesti, haluamatta tehdä selvää isännän puheista, joista hänellä oli kyllin syytä olla pahoillaan. Isäntä oli nimittäin saanut tiedon hänen korttikaarissa käynnistään ja suutuksissaan kovin ankarasti häntä nuhdellut; hänen puheilla käyntinsä oli päättynyt siten, että hänen jo seuraavalla viikolla oli lähteminen Nurmelasta. Isäntä ei halunnut enää häntä pitää eikä hänkään tuntenut itsellään enää olevan halua kauemmaksi Nurmelaan jäädä.
"Kas, mitenkä puhuu! Etpä sinä ole noin ylpeästi vielä ennen vastannut.
Taisit saada niin hyvät kiitokset, että on syytä ylvästellä."
"Älä sinä tyttö tyhjää — — —! Iva sinulla kuitenkin on mielessäsi; kyllä minä sen tiedän. Sinulla ei ole minun asiaini kanssa mitään tekemistä."
"No, no; nytpä jotakin kuulen. Aivanhan sinä puhut niinkuin vihassa olisit. Olenko minä sinulle mitään pahaa tehnyt?"
"Kyllähän minä tiedän, ettet sinä puheillasi mitään hyvää tarkoita. Paras on siis, että sinä aikoinasi vaikenet. Minä en voi suvaita sinun joutavia porpatuksiasi — — — vaikka enpä noita olekaan enää viikkoa kuulemassa. Kohta minä pääsen sinusta ja sinäkin minusta."
"No, mitä nyt Jaakko — — —!" puuttui Liisa puheeseen. "Sinä olet koko päivän ollut alla päin, pahoilla mielin. Mikä sinun on oikeastaan? Mitä sinä nyt aiot?"
"Kohta sen näet — — — ja saatanhan tuon sanoakin; minä tulen jättämään tämän talon."
"No, hyvä ihme, miksikä?"
"Sama se miksikä! Eipä minua täällä enää tarvita eikä kaivata kuitenkaan."
"Älähän toki! Saattaa sinua monikin kaivata. Kovin sinä nyt olet nurpealla mielellä", virkkoi Lauri. "Mikä sen nyt niin äkkiä pani lähdön mieleesi?"
"Panipa tuon mikä tahansa, vaan lähtö täältä tulee, ja sillä hyvä!" vastasi Jaakko lyhyesti ja miettien, että kun hänellä ei täällä tunnu menestystä kuitenkaan olevan, lienee paras omille maille matkata, niin ehkä siellä paremmin osannee ihmisten mieliksi elää.
Katsahtivat ne toiset kummastuneina Jaakkoon, jotta sillä taitaa olla ihan tosi aie jättää Nurmela, ja Lauri sekä osaksi Liisakin koettivat estellä lähtöä, vaan hän sanoi vaan jäykkänä, ettei se enää muuksi muutu, mikä kerran on päätökseksi tullut, eikä hän ollutkaan pahoillaan lähdöstään. Ennenkuin ilta oli loppuun kulunut, oli hänen mielensä paljon tyyntynyt ja rauhallisesti ajatteli hän nukkumaan mennessään edessään siintäviä tulevaisia kohtalonsa vaiheita.
XI.
Vesalan Vilppo teki vuosirenkinä työtä vankassa Toivoniemen herrastalossa, toimitti työnsä tavallisesti aina iloisena ja huoletonna, paljoa ajattelematta, minkälaista työ tuli, kunhan siitä vaan pääsi niin vähällä kuin suinkin. Loma-aikoina hän mielellään lähti kylään johonkin, etsi yleensä lystipaikkoja ja erittäinkin pyrki tyttöin seuraan. Olihan niitä kyllä Toivoniemelläkin piikatyttöjä, joitten kanssa hän ilvettä piti ja laittoi silloin lystit niin heille kuin itselleenkin, vaan pappilan piikain seurassa hänestä kuitenkin oli mukavampi, ja varsinkin halutti häntä päästä puheisiin Kumpulan Annin kanssa, joka siellä karjakkona palveli. Kun Toivoniemestä vaan sattui olemaan asiaa pappilaan, niin hän kyllä koki laittaa niin, että pääsi sen asian toimittajaksi, jolloin samalla oli tilaisuus päästä näkemään ja puhuttelemaan Annia; eikä hän koskaan pappilasta niin kiirettä lähtöä tehnyt, vaikka toisinaan muistutettiin hyvin sukkelana olemaan, ettei ensin olisi vähän aikaa istunut renkein ja piikain pakinoilla pirtissä.
Kaikista toimistaan oli hän enin huvitettu hevosella ajamisesta, varsinkin kun sai kyyditä isäntäväkeään tai muita kirkolle tai kylään. Silloin hän aika hyvillään ja virkeänä istui selkä kenossa kuskilaudalla, punaiset suitsivarret käsissään, ja näytti hyvin tyytyväiseltä, kun musta ruuna antoi semmoisen kyydin, jotta herra toisinaan reen perästä virkahti, että päästäisiinhän sitä toki vähemmälläkin kiireellä.
"Se kun tuo ruuna vaan minun hoidossani on, niin kyllä se silloin kulkiaksi oppii", kehuskeli silloin Vilppo. "Se on kerrassaan hyvä hevonen, eikä se minun käsissäni kyllä huonone."
Kun taas hänellä oli ruuna kotiajossa käytettävänä, kun hän sillä metsästä vedätti rankoja ja halkoja tai kulki heinässä, niin ei hän silloin kovinkaan kiirehtinyt sitä, antoi sen vaan kulkea omia aikojaan, ja itse iloisena laulella hyräili mitä milloinkin sattui ja toisinaan lasketteli niin kovia ääniä, että kaukaa kaikui metsä vastaan.
Sattuipa kerran, kun Vilppo muutamana talvisena arkipäivänä istui pirtissä tavallisia töitään toimittamassa, että hänelle tuotiin sana, jotta hänen pitää panna musta ruuna aisoihin ajoreen eteen ja lähteä kyyditsemään herrasväkeä pappilaan. Tuosta käskystä hän tietenkin oli hyvillään, kun sai jättää työnsä sikseen ja sen sijaan päästä ajelemaan, vieläpä kylässä käymään.
Viivyttelemättä meni hän liiteriin ja veti ulos mustan ajoreen, jonka perässä komea karhun-talja riippui, kävi sitten tallissa, haki esille parhaat hevosvärkit ja käytti ruunaa pirtissä, missä sitä siisteili ja harjasi hyvin, ennenkuin asetti hevosvärkit päälle. Sitten puki hän päälleen mustan lammasnahkaturkkinsa, vei taas ulos ruunan ja pani valjaisiin ajoreen eteen sekä ajoi komeasti keskiportaiden eteen, hyppäsi ketterästi veltejä aukomaan, kun herra ja rouva reen perään astuivat, peitteli heidät hyvin, hyppäsi sitten kuskilaudalle sekä lähti ajamaan ja talon koira lähti edellä laukkaamaan. Helähteli koreasti kulkunen ruunan kiireesti juostessa ja valeen rupesi nyt Toivoniemi taantumaan reen liukkaasti luistaessa.
Pappilan mäelle kun noustiin, kuului kova koiran haukunta, ja kohta tulikin vastaan pappilan iso musta koira ja hyökkäsi vihaisena, kovasti äristen, paikalla Toivoniemen koiran kimppuun, joka ei kauan kyennyt vastustamaan, vaan vihdoin tappelussa voitettuna ja kovasti vinkuen juoksi pakoon isäntänsä turviin.
Vilppo ajoi pappilan ison pytingin pääportaitten eteen, hyppäsi heti veltejä, aukomaan, ja kun reen perässä istujat olivat pois nousseet, ajoi hän hevosen tallin eteen.
Samassa tuli pappilan Pekka renki, tervehti Vilppoa ja arvellen, että onhan se ruuna riisuttava ja talliin vietävä, rupesi länkejä auki päästämään, mutta Vilppo sanoi, että kyllä hän itse riisuu ja niin hän tekikin ja Pekka auttoi häntä sekä talutti hevosen talliin, jonne Vilppokin tuli, ja kävi yliseltä sille heiniä pudottamassa. Sitten he molemmat lähtivät pirttiin.
Vilppo teki hyvän päivän tullessaan ja riisuttuaan turkkinsa naulaan rupesi puheisiin pirtissä olevan väen kanssa.
Kalle renki paraikaa kaplaita laitteli tekeillä olevaan rekeen ja Pekka näkyi olevan saavintekohommissa. Piika Anni istui pirtin perällä rukin ääressä ja kehräsi; hänen likellään vanha ruotimumma villoja karttoi ja piika Kaisa sukkaa kutoi. Iso pystyvalkea palaa roihusi takassa ja levitti yli pirtin punertavaa valoaan ja sen lisäksi kattolamppuun pantu tuli valaisi pirttiä yhä kirkkaammin.
"Mitä uusia kuuluu Vilpolle?" kysyi Kalle, työtään keskeyttämättä.
"Eipä kuulu sanottavia. Kuuluneeko tänne?"
"Eipä tännekään. — Hyvä keli nyt mahtaa olla."
"Onpa se niin hyvä, ettei se enää paljoa paremmaksi pääse. Kyllä sitä tultiinkin Toivoniemestä tänne semmoista kyytiä, että harvoinpa sitä niin tullaan. Valeen se rupesi talo taakse jäämään."
"Vankkapa onkin hevonen se Toivoniemen musta ruuna", tuumasi Pekka.
"Sillähän tuota pääsee huonommallakin kelillä."
"No, sillä pääsee. Vaan eihän tuo kuulu kuitenkaan ennen olleen niin hyvä juoksemaan kuin nyt."
"Onko se siis sinun käsissäsi parantunut?"
"Eipähän huononnutkaan. Kuuluupa se Jokelan isäntäkin — jonka renkinä minä viime vuonna olin — sanoneen, että kyllä hevonen silloin hyvänä pysyy, kun vaan minä lienen hoitajana. Kuuluu hän monestikin sille rengille, joka minun sijaani tuli, sanoneen, että parempi oli hevosen hoitaja entinen renki."
"Mikäpähän lienee iso asia hevosen hyvänä pysyä silloin kun vaan on mistä antaa sille runsaasti ruoka-aineita. Ovathan nuo nämä pappilan hevosetkin jonkunlaiset, vaan kylläpä ne kuluttavatkin apejauhoja enemmän kuin mitä pienemmissä taloissa hevosten osaksi annetaan."
Siinä itseään kehuskeltuaan ja hetken aikaa renkein kanssa puheltuaan siirtyi Vilppo Annia likemmäksi ja tuumasi: "Sinä se tuota rukin ratasta vaan pyörittelet, jos minä milloin täällä käyn. Et taida koskaan joutilassa olla."
"En muulloin kuin silloin kun en missään toimessa ole", vastasi Anni naurusuin.
"No niin, vaan milloin sitten olet toimetonna?"
"Silloin kun olen joutilas."
"Kas vaan, kuinka osaa viisastella. — Kuuleppa, minulla on sinulle terveisiä Törmälän Jaakolta."
"Kiitoksia! Kenenkä muassa ne terveiset ovat tulleet?"
"Pajuvaaran Heikin, joka vasta on kaupungista palannut. Minä kun hänen tässä äsken tapasin, niin hän käski minun ne terveiset perille toimittaa."
"No, mitä uusia hän tiesi kertoa?"
"Eipä muuta, vaan Jaakostahan mainitsi, jotta sillä taitaa jo morsian olla."
"Jaakollako morsian!" kummasteli Anni sekä keskeytti hetkeksi työnsä ja katsoivat ne toisetkin pitkään Vilppoa, joka niin odottamattoman uutisen toi.
"No kuka?"
"Kuuluupahan olevan muuan Nurmelan piikasista, Koiviston Liisaksi mainittu."
"Vai on se Jaakolla jo morsian, vieläpä alapuolen tyttöjäkin. Eiköhän tuolle olisi kotipuolessa mieluista löytynyt!" sanoi Kalle renki.
"Tottapahan se Liisa mahtaa silloin mieluisempi olla, koska hän on sen itselleen katsonut."
"Mahtaakohan tuo olla kauniskin?" kyseli Pekka.
"No, sehän vasta kuuluu kaunis olevan ja muutenkin, niin hyvä, vilkasluontoinen, taitava ja toimekas, jotta eipä vaan Jaakolla ole syytä katua kauppojaan."
"Mitenkä se sitten Jaakon ottaa, kun se niin hyvä lienee, köyhän työmiehen, jolla ei ole enempi omaisuutta kuin mitä päällään kantaa! Luulisihan sen tytön jonkun paremmankin ja varakkaamman saavan."
"No, niin luulisi. Vaan tottapa se rakkaus on semmoista, että kun kerran sydämmet yhteen sopivat, niin silloin ei muusta välitetä."
"Kunhan se tuo Vilppo vaan ei valehtele!" epäili vielä Anni. "Jospa hyvinkin lienee perätön koko juttu."
"Eipä olekaan", vakuutti Vilppo. "Se on ihan tosi; en minä valehtele.
Eihän minulla ole tapana koskaan valetta puhua."
"Eipä vaan!" puuttui nyt puheeseen Kaisakin. "Jos sinä mitä puhut, niin ainakin siinä on toinen puoli valetta."
"Älähän kuitenkaan! Tosi se on, mitä minä nyt olen kertonut, tai jos se ei ole tosi, niin sitten on Heikki valehellut."
"Heikki ei kyllä valehtele", vakuutti Anni, "vaan sinä olet voinut liikoja lisätä hänen puheisiinsa. Sanoppa nyt valehtelematta, joko hän todella kertoi Jaakon olevan kihloissa sen Koiviston Liisan kanssa!"
"Eihän se Heikki olisi tahtonut ruveta tarkalleen kertomaan Jaakon ja Liisan välistä, vaan minä kuitenkin ahkerasti kyselemällä sain muutamia tietoja ongituksi; ja niinpä tiedän, etteivät he vielä ole varsin kihloissa, vaan kuitenkin hyvällä alulla. He kuuluvat myötäänsä yksissä olevan ja se Liisa kuuluu niin hyvä aina Jaakolle olevan, jotta ei suinkaan se niin olisi, jos se ei siitä perustaisi."
Anni ei tähän vastannut mitään, rupesi vaan ahkerasti taas kehräämään, ja rukin ratas pyöri kiivaasti ja surisi kovasti pyöriessään.
Kului aikaa vähäsen, niin Vilppo, kun Kaisa sattui poistumaan, siirtyi yhä lähemmäs Annia, ihan viereen, ja tunteitaan ilmoittaakseen kuiski tälle korvaan: "Kuulehan! Minulla on jotakin sinulle sanottavaa, jonka tahdon lyhyesti mainita. Mitäpähän asia paranee pitkillä puheillakaan! — — — Eikö — tuota — sinulla sopisi — — — minun kanssani — — — yhteen mennä?"
"No, älähän!" vastasi Anni naurusuin ja keskeytti taas työnsä. "Aivanko sinulla on tosi mielessäsi, vai leikkiäkö sinä lasket?"
"Ihan tosi. Vielä tuota kysytkin! Enhän minä semmoisessa asiassa toki kehtaisikaan leikkiä laskea. Tiedäthän sinä itsekin, että minä sinua rakastan."
"Niin, millä lailla?"
"Enite kaikista kuolevaisista maan päällä."
"Jopa vainen! Älä luulekaan, Vilppo parka, minun heti valmis olevan! En se minäkään heti otettavissa ole, vaikk'en olekaan tämän parempi."
"Voi, millä lailla puhut — niinkuin et sinä olisi paraimpia tyttöjä.
— Toista sinä nyt mielessäsi ajattelet kuin suullasi puhut."
"Älä luulekaan! Ihan niin ajattelen kuin puhunkin."
"Kyllä kaiketi! Et kehtaa suoraan sanoa, että tulisit, jospa sinulla haluttaisikin."
"Minullako haluttaisi! Älähän nyt! Älä luulekaan, että tämä lintu heti satimeen menee!"
"Niinkuin en minä tietäisi, että vesille venosen mieli tervaisiltakin teloilta, mieli nei'en miehelähän korkeastakin koista."
"Suotta siinä lipertelet ja sanoja tuhlaat — — Ei, aika tässä kuluu joutavissa puheissa vaan — — pitäähän sitä navettaankin joutua."
"Niin, pakenet sinä nyt, vaan vuotahan, vielä minä sinulle paulat laitan!" ajatteli Vilppo Annista, kun tämä pirtistä poistui. Sitten hän, hetken aikaa äänetönnä ja miettiväisenä istuttuaan, rupesi taas pakinoimaan Kallen ja Pekan kanssa.
Tuli se Anni illan kuluessa vielä takaisinkin pirttiin, vaan hänen muassaan tuli myöskin Kaisa ja kolmaskin pappilan piioista, joitten kanssa Vilppo pian yhtyi vilkkaaseen keskusteluun, juurikuin hänellä ei olisi ollut mitään murehtimisen syytä niistä vastauksista, joita Anni oli hänelle antanut; vaan ei hänelle enää tullut tilaisuutta mainita Annille mitään semmoista, jota toiset eivät olisi kuulleet, kun ne siinä ihan vieressä koko illan olivat.
Kun vihdoin lähtöaika oli tullut ja Vilppo, pappilan väkeä hyvästeltyään ja Toivoniemen mustan ruunan valjaisiin pantuaan, taas istui kuskilaudalle ja lähti kyyditsemään isäntäväkeään sekä muisteli, miten iltansa oli kulunut, oli hän illan viettoonsa muuten tyytyväinen, kun vaan olisi saanut Annin kanssa enemmän aikaa kahden kesken puhua. Tahallaanhan se oli mahtanut ne toiset tytöt siihen sivulleen toimittaa, jottei hänellä olisi enää ollut tilaisuutta puhua alottamastaan asiasta. Eivät sen vastaukset olleet kovinkaan lupailevia. Mutta mitäpä niistä! Ehkä toisella kerralla onnistuu paremmin, tai jos ei, niin minkäpä siihen — — Monestipa ne tytöt kuitenkin lopulta taipuvat, vaikka alussa vastustelevat.
Ja Vilppo kiirehti ruunaa, pikkusen vaan nykäisi punaisista suitsivarsista, ja tämäpä lähti juoksemaan minkä kaviosta lähti, jotta eipä ennättänyt monta viittä minuuttia kulua ennenkuin jo oltiin Toivoniemessä.
XII.
Vilppo oli moniaana iltana päättänyt taas mennä pappilaan, mutta ihan yksin, toisten tietämättä, Annille asioistaan puhumaan, jotka oli aikonut viimein ihan selville saada. Hän oli miettinyt, että mitäpä ne viivyttämälläkään paranevat, oli miettinyt, että kun tuota koettaa jos jotakin keinoa, niin sittenpähän lopulta tietää, mitenkä asia onnistuu, näyttääkö tyttö tuumiin vähääkään taipuvan.
Mutta eipä ollut hänen retkensä aivan hyvin onnistunut. Hän oli mielessään kuvaillut, kuinka mukavalta oli tuntuva, kun hän saisi Annin kanssa kahden kesken tuumailla, lemmen asioista puhella, vieläpä suutakin suikata. Mieli keveänä ja jalat notkeina oli hän hiihtänyt pappilan kartanolle, ja kun pappilan iso musta koira oli ruvennut häntä haukkumaan, oli hän heti alkanut sitä nimeltä mainita ja luoksensa kutsua; se olikin hänen äänensä tuntenut ja häntää heiluttaen hänen hyväiltäväkseen tullut, ja sillä lailla oli hän huomiota herättämättä päässyt taloon. Sitten oli hän hiipinyt sen huoneen ovelle, missä tiesi Annin ja Kaisan makaavan, ja ruvennut kolkuttamaan ovelle ja pyytämään sisälle päästä.
"Kuka siellä?" oli Anni kysynyt, koputuksen kuultuaan, ja oven lähelle tullen.
"Hyvä tuttu — Laskehan sisään!" oli Vilppo vastannut.
"Enkä laske", oli Anni vastannut.
Vilppo oli taas uudistanut pyyntönsä, jota oli koettanut kaunistella koreimmilla sanoilla, vaan oli sittenkin saanut kieltävän vastauksen. Eivät siinä olleet kolkutukset eivätkä kauniit pyynnöt ja rukoukset mitään auttaneet. Anni oli vaan jäykkänä oven takaa sanonut: "Sinulla ei ole tänne minkäänlaista asiaa. Kaikkein paras on, että menet kotiasi."
Kyllähän Vilpolla olisi hyvin mieli tehnyt sisälle mennä, mutta kun ovi oli ollut lukossa eikä Anni ollut ruvennut sitä avaamaan ja Kaisakin oli yhtä armoton ollut, oli hänen vihdoin tyhjin toimin täytynyt lähteä takaisin hiihtämään, alla päin, pahoilla mielin siitä, ettei ollut edes päässyt näkemäänkään koko Annia.
Vielä kauan aikaa jälestäpäinkin pahoili Vilppo tuota onnetonta yritystään, eikä häntä pitkään aikaan toisten iloiset puheet ollenkaan huvittaneet. Päinvastoin, hän näkyi pian kärtyiselle tuulelle tulevan, jos häntä pilapuheilla vähänkään loukattiin, eikä hän halunnut kenellekään mitään lystiä laittaa; paremmin häntä nyt huvitti tuottaa toisille jotakin pientä harmia.
Sattuipa, että sitten pyhänä jälkeen puolen päivän Toivoniemen piikatytöt olivat saaneet luvan päästä ajelemaan ja Vilppo oli luvattu heille ajuriksi.
Vilppo ei tehnytkään vastarintaa, vaan mietti kuitenkin tehdä tytöille jonkun pienen kujeen.
Hän veti liiteristä ulos kartanolle pienen ajoreslan, laitteli siihen veltit ja taakse poron-taljan, haki esille länget, joissa oli hyvä-ääninen kulkunen, sekä muut tarvittavat hevosvärkit, ja valjasti sitten mustan ruunan reslan eteen, johon tytöt, vaatetettuaan ja puettuaan itseään miten paraiten vaan olivat voineet, hyvillä mielin istahtivat.
"Nytkö sitä lähdetään lystiä ajelemaan!" tuumasi Vilppo tytöille, peitettyään heidät hyvin veltien sisään ja itse kuskilaudalle hypättyään.
"Ka, lystiajohan se olisi mielessä, kun sinä vaan osaisit oikein hyvänä kyytimiehenä olla."
"Kukapahan se osaa paremminkaan kyytimiehenä olla kuin minä! Minä kun lähdenkin kyyditsemään, niin kyllä tiedätte, ettette toiste semmoista kyytiä saa", arveli Vilppo ja löi suitsiperillä ruunaa, joka lähti juoksemaan mäkeä alaspäin kirkolle päin vievällä tiellä.
Ja hyvillään olivat tytöt istuessaan reen perässä mustapäälliset turkit päällään ja valkoiset villahuivit päässään, olivat hyvillään siitä, että kerrankaan pääsivät oikein lystiä ajelemaan. Tuntuipa varsin mukavalta, kun ilma oli raitis ja hyvä, kun keli oli mainio, kun reki somasti hytkähteli ruunan juostessa ja kulkunen koreasti helähteli.
"Mennäänhän aivan kirkolle asti, mennäänhän?" muistuttivat tytöt
Vilppoa, kun tämä mäen jyrkimmässä paikassa pidätteli hevosta.
"Mennään ainakin siihen asti, mistä takaisin palataan", vastasi Vilppo.
"Mokoma viisastelia! Vaan eihän käännytä takaisin ennenkuin kirkolla?"
"Sama kai minulle, vaikka ajeltaisiin tien päähän asti."
"No hyvä."
Tuumasi sitten toinen tytöistä: "Tämmöinenpä saisi olla ilma, kun Pajuvaaran Heikin ja Törmälän Eevan häihin tässä moniaan viikon päästä mennään."
"Eihän ole vielä sanottu, että te niihin häihin pääsettekään", arveli
Vilppo.
"Onpa se jo niinkuin sanottu. Aikoja sitten jo on Eeva luvannut meitä kutsua, vaan miten lienee sinun laitasi, sitä emme tiedä."
"Minähän sinne tietysti ensimmäissä kutsutaan, sillä jos en minä tulisi, niin eihän silloin häistäkään tulisi mitään."
"Eipä vaan! Silloin niistä vasta häät tulisikin", arveli toinen tytöistä piloillaan ja lisäsi sitten: "Jaakkokinhan se pääsee sisarensa häihin, koska kuuluu koteuneen."
"Johan tuosta eilen puhuttiin Jaakon kotia tulosta", vastasi Vilppo ja käänti samalla hevosen hetetielle, joka mäen alla valtatieltä erosi.
"Hoi, Vilppo, mitä sinä nyt — — - minne sinä nyt ajat?" huudahti silloin kummastuksissaan vanhempi tytöistä.
"Eteenpäin tietysti."
"Tämähän on hetetie."
"Niinhän se onkin."
"Mitä sinä hulluttelet! Mikä sinun päähäsi nyt on pistänyt! — — —
Eihän meillä ole tänne mitään asiaa", sanoi vuorostaan nuorempi tyttö.
"Eihän sitä ole asiaa muuallekaan."
Vilppo ajoi vaan mistään huolimatta hetteelle asti, missä pyöräytti hevosen toisapäin, kun tiekin loppui, ja lähti taas takaisin ajamaan. Ja tytöt vaan kummastuksissaan katselivat Vilppoa ja ajattelivat, jotta mikähän sillä oli mielessä, kun se tänne hetetielle mutkausi; arvelivat kuitenkin, että se vaan on tahtonut heitä säikyttää ja sen vuoksi mutkausi tänne, ennenkuin kirkolle lähtee.
Mutta eipä Vilppo tiehaarassa kääntänytkään hevosta kirkolle päin vievälle tielle, vaan lähti aivan samalle tielle, josta oli tultukin, takaisin Toivonientä kohti.
Silloin tytöt pahastuivat ja huudahtivat Vilpolle: "Hyvä ihme, mitä sinä ajattelet! Etkö sinä etemmäs meitä viekään?"
"Vieläkö etemmäs! Kyllähän tämä nyt piisaa. Liian paljonhan sitä lystiä tulisi, jos vielä etemmäs mentäisiin."
"Voi hirveätä, kuinka sinä olet häijy! No, jopa sinä olet ilkeä!"
"So, so! Käyttäkääpä vähän siivompia sanoja ja älkää noin suuttuko! Teidän hyväähän minä vaan tarkoitan; sillä sitä lystimmältähän lysti aina tuntuu, kuta vähemmän sitä on."
"Eihän sitä vielä päästy lystin alkuunkaan, sinä sen mokoma viisastella!" intti vanhempi tytöistä ja käänteli itseään levottomana reessä. "Kun et halunne enää lähteä kyytiin, niin anna tänne suitset! Osaamme me itsekin ajaa ja tulemme kyllä sinuttakin toimeen. Me emme tarvitse semmoista kyytimiestä kuin sinä."
"Ohoh! Minäkö uskoisin teidän hoitoonne Toivoniemen paraan hevosen! Ei, tyttöparat, se kumma ei tule tapahtumaan."
Vilppo ajoi vaan, tyttöjen valituksista, pyynnöistä ja kovista sanoista huolimatta, takaisin Toivoniemen kartanolle, missä tytöillä ei ollut muu neuvona kuin itkusilmin ja kovasti suutuksissaan nousta reestä pois sekä lausua monioita äkeitä sanoja kiitokseksi Vilpolle, joka varsin levollisena taas riisui hevosen valjaista ja vei talliin sekä veti reen jälleen liiteriin.
Sitten hän varsin tyyneenä ja tyytyväisenä astui pirttiin ja siellä vielä itsekseen hymyili, kun kujeensa oli niin hyvin onnistunut, veti esille lakkaristaan savipiippunsa, täytti sen Wenäjän lehdillä, pisti tulta tupakkiin sekä veteli sitten hyvillään makeita savuja.
XIII.
Pajuvaarassa vietettiin talon vanhan isännän ainoan pojan Heikin ja tämän morsiammen Törmälän Eevan häitä, tuliaisia. Paikkakunnan tavan mukaan olisivat ensin lähtiäiset olleet vietettävät Törmälässä, morsiustalossa, vaan kun se oli kovin pieni ja vähävarainen tila eikä edes oikea verotalokaan ja kun lähtiäiset yleensä eivät olleet mitään tuliaisten suhteen, ei oltu ruvettu isoja lähtiäiskemuja laittamaan.
Sen sijaan vietettiin sitä isommasti tuliaisia ja nehän ne päähäät olivatkin. Morsiuspari oli käynyt pappilassa vihillä sekä sitten tullut tänne pitoihin, joihin oli keräytynyt myöskin hääkansaa kosolta. Olipa nyt näkymään asti väkeä Pajuvaaran tilavassa pirtissä ja siellä vietettiin iloisia kemuja, siellä syötiin, tuumailtiin ja puheltiin, leikkiä laskettiin ja pilapuheita lausuttiin; siellä pelimanni viulua soitti ja nuori väki innokkaasti tanssi ja muutenkin lystiä piti. Puhemies, Korpimäen Aaro, ja itse arvokas Pajuvaaran isäntä tekivät parastaan, pysyttääkseen mielialaa hyvänä hääväessä, jota alinomaa kehoittivat säästelemättä nauttimaan, mitä oli tarjona; ja Kallion Kusti, pelimanni, soitti viulua minkä kerkesi, jottei tanssi ainakaan pitkäksi ajaksi taukoisi.
Nuori väki huvitteli itseään tanssilla, leikeillä ja iloisilla puheaineilla miten paraiten taisi, vaan vanhempi väki tyytyi syömiseen ja juomiseen sekä vakaisiin keskusteluihin ja nuorison lystein katselemiseen.
Naisten joukosta, paitsi morsianta, tanssitettiin ahkerasti varsinkin Toivoniemen ja pappilan piikoja; ja punaposkisina, ilosta hymyillen, kiitivät nämä nuorten kuljettajainsa sivulla, joista pappilan rengit Kalle ja Pekka sekä Vesalan Vilppo Toivoniemeltä näkyivät useimmiten liikkeessä olevan, varsinkin viimeksi mainittu. Hän tanssitti vuoron perään kaikkia saapuvilla olevia tyttöjä, enite kuitenkin Törmälän Annia, ja yhdestä tytöstä päästyään otti heti toisen, malttamatta monesti levähtää. Mutta lämmin hänellä olikin, jotta tukka oli märkänä ja kasvoille myötäänsä hikihelmiä nousi. Lysti hänellä näytti olevan. Hän oli iloinen ja puhelias niinkuin tavallisesti ja pani sukkeluuksillaan monenkin nauramaan. Ei hän nyt näyttänyt olevan millänsäkään siitä, ettei asiansa ennen Annin suhteen ollut hänen mieltään myöten onnistunut.
Morsiammen vanhin veli Jaakko, joka muutama viikko sitten oli koteutunut, oli myöskin saapuvilla häissä ja näyttikin aika tyytyväiseltä. Hänellä oli monta tuttua täällä, joita ei ollut vielä tavannut kotiatulonsa jälkeen. Ne tulivat kaikki häntä ystävällisesti puhuttelemaan ja kummastelivat, kun hän niin pian oli koteutunut. Ja ne kysyivät häneltä, oliko hän kotipuolessaan vaan käymässä vai aikoiko hän vielä palata takaisin, ja kun hän oli vastannut, jotta kyllä hän toistaiseksi jääpi tänne, kysyivät taas, miksi hän ei alapuolessa halua olla; ja samaan tapaan vastasi hän silloin kaikille: "Eipä tuolla näkynyt rikastuvan kuitenkaan; jo minä sen verran tulin näkemään, ettei siellä minun laiseni mies voi menestyä, enkä minä sen puolen oloihin voi koskaan täydellisesti tottua; yhtäkaikki siis, jos olen kotipuolessanikin, vaikka laihemmalla leivällä; saapihan tuota työtä täälläkin, jospa onkin palkka pienempi; eivät ne kuitenkaan tule aina hyvät päivät ison palkan muassa."
Kun Jaakko entiselle hyvälle tutulleen Kumpulan Annille, joka hymyhuulin häntä kuunteli, selitti kotiatulostaan ja katsahti tämän lempeisiin silmiin, oli hänellä elävästi mielessä, miltä hänessä oli tuntunut, kun hän suksilla hiihtäen oli lähennyt armaita kotoseutuja, jolloin tuossa tuokiossa monet mieluisat muistot olivat heränneet hänessä ja hänen ajatuksensa kiitäneet läpi lapsuutensa aikojen.
"Mielihyvällä, povi lämpimänä", sanoi hän, "hiihtelin minä kotimäen vankassa metsikössä, jossa lähes jokainen tiheäoksainen kuusi, humiseva honka ja petäjä, jokainen kunnas, jokainen tiheikkö ja aavikko olivat minulle vanhastaan tuttuja; ja silmäilin sieltä metsikön läpi siintäviä Törmälän rakennuksia, jääpeitteistä järveä ja Kumpulaa toisella rannalla sekä järven päässä olevaa puroa, joka nyt oli jääpeitteessä sekin ja jonka lirinää siis ei kuulunut, vaan jota katsellessa mieleeni muistuivat monet somat tapaukset siellä puron rannalla, missä meillä oli ennen ollut tapana usein yhdessä olla; ne tulivat niin elävästi mielikuvituksessani eteeni kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet."
Nurmelassa olostaan puhui Jaakko minkä mitäkin, mutta jätti kuitenkin mainitsematta kokonaan, kuinka hän oli rakastunut Koiviston Liisaan ja mitenkä hänen rakkausasiansa oli päättynyt. Silloin kesken hänen puheitaan tuli Vilppo pyytämään tanssikumppanikseen Annia, joka lähtikin mukaan. Kokihan kyllä Jaakkokin olla muassa tanssissa, vaikka siinä hänen Vilppo voitti; ja se häntä vähän harmitti, että Vilppo useinkin kerkesi mennä Annin ottamaan juuri kun hän oli aikeessa mennä.
Kyllähän se näkyi Vilppo kokevan Annia mielitellä ja hyvällä mielellä pitää niin paljon kuin voi; ja näky ihan tuo Anni mielellään toisten lystissä muassa olevankin, vaan eipä kuitenkaan näyttänyt siltä, että juuri Vilppo olisi häntä innostuttanut, päinvastoin, rohkenipa Anni kerran sanoa tälle: "Pysy nyt toki vähän aikaa erilläsi, että minä saan hetkisen levähtää! Aivanhan tuossa pää sekasin menee lakkaamatta huumaavassa tanssissa pyöriessä. Mene Kaisaakin joskus tanssittamaan! Se kyllä lähtee."
"Joko nyt kylläsi sait!" sanoi Vilppo ja poistui toista tyttöä pyytämään.
Tuntuipa Jaakosta hyvältä, että Anni kerran kieltäysi Vilpon mukaan lähtemästä ja siitä samoin kuin Annin puheesta ja käytöksestä hän päätti, ettei se mahtanutkaan kovin paljon Vilposta välittää.
Jaakko tunsi yhtä suurta, vieläpä suurempaakin mieltymystä Annin seurasta kuin ennen muinoin poikasena tämän kanssa yhdessä ollessaan; ja katsellessaan Annia näytti tämä hänestä vähän muuttuneen somemmaksikin; ruumis näytti vähän vahvistuneen, jäsenet voimistuneen ja mieliala virkeämmältä.
Toivoniemen Pekka tuli Jaakkoa samassa puhuttelemaan, töyti kylkeen ja sanoi: "No, Jaakko, miksi olet niin miettiväinen? Tanssi sinä niinkuin muutkin nuoret! Vai sitäkö sinä suret, ettei morsiammesi ole täällä?"
"Mikä morsian?"
"No, se sinun morsiammesi siellä Nurmelassa."
"Mitä sinä nyt joutavia! Eihän minulla ole siellä mitään morsianta paremmin kuin täälläkään."
"Kas vaan! — — — Ja täällä on ihan tosi asiana puhuttu sinun menneen kihloihin — — —"
"Vai on puhuttu. Ne ovat ihan valeita semmoiset puheet. En minä ole kihloissa paremmin kuin sinäkään."
"Jopa nyt jotakin! Ja täällä tiettiin jo morsiammelle nimikin panna — Koiviston Liisaksi kai sitä mainittiin — — — vaikka samapa nimestä; enhän minä tunne tuota kuitenkaan. — Vaan kun ei liene asia tosi, niin sen parempi! Hei, ota sitten täältä joku tyttö ja tule tanssimaan!"
"Vastahan minä melkein olen tanssinut, vaikka saatanhan tuota vieläkin mennä", vastasi Jaakko vähän hämillään Pekan puheista ja miettien, jotta olisikkohan tuo Heikki mahtanut jollekin puhua, mitä hän oli sydämmensä asioista sille maininnut, ja siitä sitten tuommoinen huhu levinnyt — väleenpä näkyy jos mikä asia tiedoksi joutuvan, jos siitä vaan jollekin ainoalle pikkusenkaan luiskahtaa. —
Ja Jaakko katsahti ympärilleen, jotta missä Anni on, ja kun hän tämän huomasi, lähestyi hän tätä, nyykäytti vähän päätään ja tahtoi tanssimaan. Monioita kertoja kun olivat lattian ympäri kiitäneet, vei hän kumppaninsa takaisin toisten tyttöin joukkoon, joista taas valitsi yhden Toivoniemen piikoista ja lähti tätä tanssittamaan, kiidätti monioita kertoja lattian ympäri pelimannin rivakasti soittaessa ja vei sitten takaisin.
Sitten hän kuuli, kuinka puhemies kilisti lasia ja kehoitti muita tekemään samoin. Jaakkokin meni pöydän ääreen, joi morsiusparin onneksi viinaryypyn, palasi takaisin ja lähti taas Annia tanssittamaan.
Kohta sitten äkkiarvaamatta monta nuorta miestä kävi heihin käsiksi, nosti käsilleen, nakkeli kohti kattoa ja otti käsillään sitten vastaan; ja samalla lailla tehtiin muutamille toisillekin nuoruuden iässä oleville pojille ja tytöille ja vanhan tavan mukaan huudettiin heille:
"Häät häistä, piot pioista.
Kemut kesteistä hyvistä!"
"Jospahan tuo toivo toteutuisi, niin ei suinkaan minulla olisi mitään sitä vastaan", ajatteli Jaakko, kun, taas seisoi omilla jaloillaan; vaan Anni naurahtaen tunkeutui toisten tyttöjen suojaan, jottei ainakaan toistamiseen häntä nostettaisi ja kattoa kohti nakeltaisi.
"Väärällä vuorollapa nostivatkin minun", tuumasi Vilppo leikillään muutamalle toverilleen, "kun sattuikin Virsu Elli kumppaniksi."
"Miksi se olisi ollut väärällä vuorolla!" vastasi puhuteltu. "Kenen sinä sitten olisit halunnut Ellin sijaan?"
"No, toistahan olisit ollut, kun olisi sattunut Anni — — —"
"Vai Anni! Vaan Annipa sattuikin oikealle paikalle, kun osui Jaakon kanssa. — — — Sitä paitsi, Virsu Ellihän on kelpo tyttö. Kiitä onneasi, että semmoinen sattui!"
"No, no, en mä häntä moittia tahdokaan. Vaan kuitenkin — — —
Jaakollahan on alapuolessa morsian."
"Usko sinä hänellä siellä morsiammen olevan, jos tahdot, vaan vielä sen näet, että täältä puolesta hän vaimon itselleen ottaa, jos hän vaan naimisiin aikoo ollenkaan mennä."
"Käyköönpä sitten miten tahansa! Mitäpä se minuun kuulukaan!"
Ja kun Vilpon puhekumppani samassa poistui, niin Vilppokin kohta taas otti osaa muitten lysteihin, meni kisailemaan tyttöin kanssa, laski leikkiä, nauroi ja oli iloinen.
Kauan kestivät häät ja hyvät ne olivatkin — sai hääväki kylläkseen ruokia ja juomia nauttia ja lystiä kokea — vaan vihdoin ne kuitenkin loppuivat ja vieraat lähtivät häätalosta, sinne jättäen jälkeensä mieluisat muistot, ja hajausivat kukin taholleen.
Toivoniemeläisten ja pappilalaisten mentyä lähtivät Törmäläisetkin vanhalla ruunallaan kotiaan ajamaan; vaan nytpä ei enää Eeva heidän muassaan palannutkaan; — se oli iäkseen luopunut lapsuutensa kodista, jättänyt tyttöikänsä jälillepäin ja jäänyt häätaloon, miehelään mennäkseen, aviomiehensä Heikin kanssa vastaiset elämänsä päivät viettääkseen, ilot, surut ja huolet tasatakseen.
XIV.
Jaakko eleli elelemistään kotipuolessaan, sai halon hakkuuta työkseen muutamasta kylän isoimmasta talosta ja palkakseen jyviä, jotka vei kotiaan ja jotka siellä käsimyllyssä jauhettiin, sitten leivottiin ja syötiin sitä myöten kuin saatiinkin.
Tultiinhan tuota kutakuinkin toimeen Törmälässä eikä Jaakolla ollut erityistä valittamisen syytä, vaikk'ei hänellä mitään lihavia päiviä ollut, eikä kassoja ruvennut keräytymään. Pieksunsa ja vaatteensakin olivat jo kuluneet jotenkin pahanpäiväisiksi; housuissa ja takissa oli paikka paikan päällä ja turkissa oli päällinen monestakin kohti repeillyt ja sitten korjattu. Tulihan noissa kuitenkin toimeen, vaikk'eivät ne näköjään olleet kehuttavat; ei niissä pakkanen kovin hätyytellyt.
Kului aikaa päivästä päivään, viikosta viikkoon, niin jopa alkoi Jaakolla tehdä mieli tavata Annia, jota ei ollut sattunut näkemään sen jälkeen kuin Pajuvaarassa olivat häät olleet. Niissä oli häneen tästä jäänyt niin miellyttävä muisto, joka teki yhä kirkkaammaksi hänen sielussaan ennestään olevan kuvan tästä lapsuutensa paraasta tuttavasta, että hän nyt entistä selvemmin tunsi, kuinka pahasti oli erehtynyt, kun oli tämän kerran ollut unehuttamaisillaan ja mieltynyt Koiviston Liisaan. Haihtumistaan oli hänestä haihtunut se paha mieli ja suru, jonka oli tuntenut sen jälkeen kuin oli tullut näkemään, ettei rakkausasiansa onnistunutkaan Liisan suhteen, ja hän oli ruvennut ajattelemaan tästä Liisasta, että tottapa se ei ollut hänelle aiottukaan, että tottapa se ei ollutkaan se oikea, jonka kohtalo olisi hänelle määrännyt. Mitäpä siis asiaa kannattaa surrakaan! Eihän se suremalla kumminkaan parane. Sen sijaan olivat ne ystävyyden tunteet, joita hän ennen oli tuntenut Annia kohtaan, entistä suuremmiksi heränneet, ja hän oli toden teolla ruvennut ajattelemaan, että tämä mahtaakin olla se, joka on hänelle aiottu. Onhan jo aika siitä tälle itselleen jotain mainita, jotta saa kuulla, mitä tämä siitä arvelee.
Kun Jaakko sitten ajatteli varallisuuden tilaansa, niin huomasi hän, ettei hänellä olekaan mitään entistä omaisuutta eikä ison perinnön toivoa; eikä siis tulevaisuus kovin loistavalta näytä. Hänellä ei ole omituista taloa eikä mökkiäkään, johon nuoren vaimonsa keralla saattaisi asettua asumaan; ja vanhempain kodissa oleminen taas kävisi kovin ahtaaksi; eikä varsin haluttaisi huonemiehinäkään asua; mukavampi tietenkin olisi asua semmoisessa paikassa, jota saisi omakseen sanoa; Anni etenkin, joka on talon tyttö, mahtaisi ikävöidä omia tuparakennuksia ja tiluksia, jospa eivät isoja olisikaan. Sitten ajatteli Jaakko, että tätä nykyä hänen tienestinsä kuluvat sitä myöten kuin ne tulevatkin, jotta ei mitään säästöön jää. Naineena miehenä tietenkin pitäisi olla enemmän tuloja. Mutta onhan hänellä kuitenkin terve ruumis ja voimakkaat käsivarret, joilla kykenisi vaikka talon tekemään, kun vaan joku suvaitsisi tiluksilleen tehdä — verotaloa sitä ei toki kykene ilman varoja hankkimaan —. Sitä paitsi, vielähän nuo mahtanevat työmiehenkin ansiot parata ja paremmat työajat tulla, kesäksi viimeistään, vieläpä ennenkin, jos sattuisi tukkitöitä tulemaan, joista moni on hokenut. Vaan aikapa niitä ruveta kaikkia asioita juurta jaksain ajattelemaan ja joka seikasta huolehtimaan! Rakkaus ei esteitä kysykään. Näkyyhän se siitäkin, että monet huonommatkin naimisiin menevät.
Hyvin mietittyään asiaa teki Jaakko vahvan päätöksen mennä Annia tapaamaan.
"Kuulehan Anni, armas ystäväni!" sanoi hän tämän luokse tultuaan. "Mitäpä pitkistä puheista ja koreista sanoista! En minä sanoilla kuitenkaan osaa tunteitani selittää semmoisina kuin ne sydämmessäni ovat. Lyhyesti siis: minä olen tullut siihen vakuutukseen, ettei kukaan paremmin kuin sinä ole minulle elämän kumppaniksi sopiva. Suostutko siis minun kanssani taloksi rupeamaan?"
"Voi Jaakko, kuinka puhut!" vastasi Anni häneen surullisen silmäyksen luoden. "Jos vuosi sitten olisit tuota kysynyt, niin olisin kenties toisin vastannut kuin nyt. Minä katselin sinua silloin eri silmillä. Silloin luotin minä paremmin sinun ystävyyteesi ja uskoin sinua mieheksi, josta ei kerran herännyt ystävyyden tunne helposti haihdu. Minusta tunnuit sinä silloin kaikkein rehellisimmältä ja luotettavimmalta kumppanilta ja minä elin hyvässä toivossa sinun suhteesi. Mutta ne ajat ovat menneet ja minä olen nähnyt toiveitteni tyhjiin rauenneen. — Kuinka voitkaan sinä puhua minulle enää mitään tuollaista, kun sinulla on ennestään morsian!"
"Mitä sinä nyt — — —! Eihän minulla mitään morsianta ole — — —."
"Niinkuin minä en tietäisi, vaikka koet sitä salata. Mene sinä rakastettusi luo, äläkä sydäntäsi kahdelle anna!"
"Voi, Anni armas! Usko minua, kun minä varmasti vakuutan sinulle, etten koskaan ole ketään tyttöä niin suuresti rakastanut kuin sinua. Minä vakuutan, että sinulle minun sydämmeni lämpimimmästi sykkii ja siinä sinulla on iäti poistumaton sija."
"Vähät minä sinun vakuutuksistasi, kun tiedän kuitenkin, että sinun sydämmessäsi kerran eräs toinen on etevämmän sijan vallannut. Mitä sinä minusta! Anna minun olla rauhassa."
"En minä sinua rauhaan jätä ennenkuin lupaat rakastaa minua. Mikä sinun mielesi nyt on muuttanut? Miksi olet noin nurjamielinen minua kohtaan?"
"Johan minä sen olen sanonut. Pitäisihän sinun se kerralla uskoa. Tyydy entiseen kultaasi äläkä kahta ota!"
"Minulla ei ole mitään kultaa; johan sen olen sanonut. — Enpä minä oikein ymmärrä käytöstäsi. Et sinä tuollainen ennen ollut, kun me lapsuutemme päivinä ja ensimmäisessä nuoruudessamme päiväkaudet useinkin yhdessä olimme, ilomme ja surumme tasasimme. Mutta ovatpa tainneetkin ajatuksesi siitä ajasta kypsyä ja sinä olet tullut huomaamaan, että oletkin talon tyttö ja minä vaan mökin poika, vähävarainen työmies, jolla ei ole omaisuutta isosti enemmän kuin vaatteet päälläni."
"Mitä sinä nyt tuollaista! Semmoiset seikat eivät vähääkään mielipiteisiini vaikuta. Sitä paitsi, eihän minunkaan kodissa löydy varallisuutta isosti enemmän kuin Törmälässäkään."
"Ovathan nämä vaatteeni tosin huononlaiset vaan ehkäpä ne vielä paranevat, kun ajatkin paranevat", jatkoi Jaakko, paikkasia housujaan katsellen ja koettaen jos jotakin arvella syyksi Annin käytökseen.
"Vähät vaatteista! Ne eivät miestä tee. Eihän sitä ole hevostakaan karvoihin katsominen."
"No — tuota — sitten mahtaneekin sinulla olla sulhanen jo ennestään?"
"Eipä ole, eikä tule olemaankaan."
"Ethän toki naimatonna ikääsi pysyne. Sitä minä en usko", sanoi Jaakko, miettien kuinka hän oli monta vastusta kokenut ja huonosti monessa asiassa onnistunut pitkin ikäänsä, ja arvellen, että jos asiansa ei menesty Anninkaan suhteen, hän varmaankin lienee huono-onnisin ihminen tämän maan päällä.
"Älä toki ole tyly minua kohtaan äläkä salaile ajatuksiasi!" lisäsi hän sitten, "vaan olkaamme hyviä ystäviä kuin ennenkin, ja suostumuksen merkiksi tahdon minä sinulta ottaa muiskun."
"Älähän toki! En anna sinulle suuta", huudahti Anni ja vetäysi syrjään, kun Jaakko lähestyi häntä. "Liianpa olet rohkea. Tiedä se, että minä olen suuttunut sinuun!"
"Älähän noin kova toki ole! Sinä et nyt ole itsesi kaltainen."
"Mene pois, että pääsen rauhaan sinusta, äläkä turhanpäiväisesti sanoja latele, jotka ovat minulle vaan kiusaksi!"
Jaakolla ei onnistunut kosinta. Anni näytti olevan niin taipumaton ja huonolla tuulella, etteivät siihen ystävällisimmätkään sanat pystyneet. Jaakolla ei viimein ollut muu neuvona kuin mieli raskaana poistua Annin luota ja mennä kotiaan.