XV.
Jaakko oli hyvin pahoilla mielin huonosti onnistuneen kosintansa johdosta, ajatteli ja mietti pitkin päätään, mitenkä saisi Annin mielen muuttumaan ja itseensä taipumaan. Tuntui kovin pahalta ajatella, että toivo Anninkin suhteen olisi kuuksi päiväksi häneltä mennyt. Ja niinpä tätä nykyä kyllä näyttikin, että turha on toivoakaan. Annin sydän on kylmä ja tunnoton. Vaan jos hän ei sitä saa, niin minkäpä siihen — — —! Ei ole muu neuvona kuin surra ja sitten odottaa surun haihtumista.
Toisinaan hänen ajatuksensa lennähtivät siihen aikaan, jolloin hän oli rakastunut tai ainakin luuli rakastuneensa Koiviston Liisaan ja tämän iloinen hymyily, leikillinen luonto ja veitikkamaiset ruskeat silmät pyörivät hänen ajatuksissaan. Mutta kun hän vertaili Liisaa ja Annia toisiinsa, niin tuntui hänestä, että tämän jälkimmäisen menettäminen tuotti hänelle paljoa suuremman surun kuin minkä hän oli tuntenut sen jälkeen kuin toivonsa Liisan suhteen oli mennyt. Se suruhan ei pitkällinen ollutkaan.
Kun Jaakko havaitsi, etteivät surulliset ajatukset ruvenneet hänestä luopumaan, niin koki hän olla Annia kokonaan ajattelematta ja uskotella itselleen, että hän kyllä tuli toimeen ilman tämän rakkautta; mutta sittenkin pyöri vaan Anni alinomaa hänen ajatuksissaan; sitä kuvaa hän ei millään keinoin saanut mielestään karkoitetuksi.
Kun hän ajatteli Annin sen iltaista käytöstä, jolloin hän oli tälle lemmestään maininnut, niin hän muisti, että se myötäänsä vaan oli hokenut, jotta hänellähän on jo ennestään morsian. Se oli vissiin Pajuvaaran Heikin kautta kuullut jotain hänen rakkausasioistaan ja siitä häneen suuttunut. Jospa hän osaisi sen rakkausasian niin selittää, että Anni tulisi sen oikein ymmärtämään ja huomaamaan, ettei se niin kovin vaarallinen olekaan kuin tämä ehkä luulee, niin ehkä tämä sitten leppyisi. Sen asian pitäisi Annin saada nähdä oikeassa valossa. Kenties olisi paras suoraan tunnustaa koko rakkausseikka Koiviston Liisan suhteen, juurta jaksain selittää asia ja pyytää Annilta anteeksi.
Jaakko ajatteli ajattelemistaan, ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin tunsi hän rakkautensa suuruuden Annia kohtaan. Hänestä tuntui, että se kuitenkin on se oikea, joka häntä varten on olemassa; ja itsepintaisesti päätti hän, ettei jätäkään rakkausasiaansa semmoisekseen, vaan jatkaa sitä niin kauan kuin voi ja odottaa, eikö Annin mieliala aikaa myöten ala muuttua ja vähitellen taipuvaisemmaksi tulla.
Työmiesten tienestit olivat kauan aikaa olleet huonot, vaan alkoivatpa ajat vähän parata, kun tukkitöitä ilmaantui paikkakuntaan. Työpaikalle tulvasi kosolta väkeä ja muitten muassa meni sinne Jaakkokin, onnistui saamaan työtä ja jonkunlaisen palkan.
Siellä kului hänellä monioita viikkoja, ja kun hän palasi takaisin, oli hänellä säästössä rahaa sen verran, että siitä riitti monioita markkoja elatustarpeita varten kotiin sekä hänelle itselleen uusien vaatteitten hankintaan, joita hän jo aikaa sitten olisi tarvinnut, vaan ei ollut kyennyt vielä ennen hommaamaan.
Oli jo kevätpuoli talvea, huikasevan kirkas oli auringon paiste ja lumi rupesi vähitellen sulailemaan. Jaakko silloin moniaan kerran taas päätti mennä Annin puheille.
Perille tultuaan puhui hän tälle nytkin rakkaudestaan ja vakuutti ihan totta olevan, ettei hänellä ole morsianta eikä ole edes ollutkaan.
"Eikö ole ollutkaan!" kummasteli silloin Anni. "Onpa puhuttu sinun jo kihloihinkin menneen."
"Siinä puheessa ei ole perää. Minä en ole vielä koskaan kihloissa ollut enkä ole edes rakkaudestakaan puhunut kenellekään muulle tytölle kuin sinulle."
"Puhutko nyt ihan totta?"
"No, aivan varmaan. Oletko kuullut minun ennenkään valetta puhuneen?"
"No, en kyllä. Vaan väitätkö siis, ettet sinä tosiaan ole vielä keneenkään rakastunut?"
Jaakko selitti nyt, miten asiansa oli, selitti että hän tosin oli rakastunut Koiviston Liisaan, vaan ettei asia kuitenkaan ollut vielä mennyt niin pitkälle, että hän olisi tälle siitä mitään maininnut, vaikka tosin oli kyllä puhemiehen hankkeissa ollut.
"Semmoinen on asia", sanoi hän lopuksi. "Anna anteeksi ereykseni! Semmoista ereystä en toista enää tule tekemään. Älä siis siitä ikääsi ole minuun suuttunut."
Anni oli hetken aikaa vaiti, sanoi sitten: "Olkoonpa nyt asianlaita miten tahansa, niin sinä olet kuitenkin siellä Nurmelassa rakastunut tyttöön, jonka suhteen minä en ollut mitään. Mitä sinä siis minusta!."
"Mitäkö sinusta! Kenestä sitten, jos ei sinusta! — Olenhan minä jälistäpäin huomannut erehtyneeni sen Liisan suhteen ja tullut siihen vakuutukseen, että sinä olet se oikea, joka minulle on aiottu, sinä tai ei kukaan."
"Jopa vainen! Siinä erehdyit, että sillä Liisalla, josta mainitsit, ei ollutkaan samanlaisia tunteita sinua kohtaan kuin sinulla häntä kohtaan; vaan jos hän olisi ollut heti valmis sinulle myöntymyksensä antamaan, niin tietysti olisit ilolla tarjouksen vastaanottanut, vai kuinka?"
"No, olisikkohan tuo silloin niin mahtanut käydä, vaan en kai minä nyt ainakaan enää hänestä huolisikaan, jospa hänen saisinkin."
"Siinäpä se! Olisit kuitenkin silloin ottanut. Vaan kun et saanut, niin minä silloin olin hätävarana. Voi sinua, kuinka vähän osaat antaa arvoa naissydämmelle! Älä luulekaan, että minä tahdon olla hätävarana sinulle paremmin kuin kenellekään muulle! Älä luulekaan, että meidän naisten kanssa mies saa menetellä miten tahansa, vuoron perään ottaa ja hyljätä, mieltyä milloin yhteen milloin toiseen, miten sattuu vaan! Minäkö niin alentaisin itseni, etten loukkautuisi tuollaisesta käytöksestä, vaan olisin heti valmis suostumukseni antamaan! Sinä et tunnekaan minua, vaikka luulet tuntevasi. Tiedä se, että on minullakin sydän, on ajatuskyky ja kunniantunto!"
Jaakko tuli hämilleen, ei tiennyt alussa mitä sanoa, katsoi vaan kummissaan ja surullisesti Annin mielenliikutuksesta ja kiivaista sanoista punastuneita kasvoja ja suuria sinisilmiä. Viimein hän sai sanakseen: "Älä nyt ikääsi pahoile minun tuhmaa käytöstäni! Anna minulle anteeksi ja omista minulle rakkautesi! Minä kuitenkin ikäni sinua rakastan ja tunnen, että elämä ilman sinua ei ole minulle minkään arvoinen."
"Heitä pois jo kaikki tuommoiset puheet! Minä en tahdo enkä jaksa niitä enää kuulla."
Anni näyttäytyi aivan kylmätunteisena Jaakon suhteen, jota hän tahtoi uskotella, ettei tällä ollut mitään toivoa hänen suhteensa. Mutta kun hän ajatteli mielenlaatunsa todellista tilaa, niin tunsi hän, ettei hän sydämmessään ollut niin kylmä tätä kohtaan kuin sanoissaan ja käytöksessään; vaan hän piti kumminkin tämän käytöstä pahana ja oli siitä murheissaan; näyttäytyen sen vuoksi tahallaan jäykkänä ja taipumatonna, että Jaakko sitä selvemmin ymmärtäisi hänen loukkautuneen ja itsensä väärin menetelleen. Hänestä tuntui karvaalta ajatella, että tämä hänen lapsuutensa ystävä oli kerran hänen halpana pitänyt — tottapa hän sen mielestä oli halpa silloin ainakin kun Koiviston Liisa sen ajatuksissa vaan pyöri — ja hän muisti, kuinka kovasti hänen sydämmeensä oli koskenut se sanoma, joka tiesi Jaakolla morsiammen olevan. Kokekoon siis tämäkin, miltä toivoton rakkaus tuntuu, ja kärsiköön rakkauden tautia, kun tässä rakkaus vaan asunee! Se ei haittaa ollenkaan. Se on tälle opiksi vaan. Tietäköön, ettei hän suinkaan ole mikään hätävara, joka olisi alttiina miesten huikenteleville tunteille! Tietäköön myöskin, ettei naissydämmen valloittaminen suinkaan ole kaikkein helpoin asia!
Ja Anni kääntyi selin Jaakkoon eikä sen koommin ruvennut puheisiin tämän kanssa; ja kun Jaakko näki kaikki tuumansa turhiksi, täytyi hänen tälläkin kertaa, paremmin asioissaan onnistumatta kuin ennenkään, alla päin, pahoilla mielin lähteä kotiaan.
XVI.
Jaakko tunsi sydämmensä niin helläksi Annia kohtaan, tunsi niin lempivänsä tätä, vaikka toivonsa jo näytti menneeltä, että rakkaus vaivasi häntä niinkuin tauti, eikä se hevillä ruvennut poistumaan, päinvastoin vaan yltyi joka kerta kun hän sattui Annia näkemäänkään. Tätä hän ei saattanut mitenkään unehuttaa; alinomaa se vaan pyöri hänen ajatuksissaan.
Toisinaan valtasi hänen hyvinkin paha mieli, jolloin kaikki eläminen ja oleminen näytti kovin kolkolta eikä mikään asia tuntunut mieltä myöten onnistuvan; mutta menivätpä kuitenkin aina ohi ne pahimmat pahan tuulen puuskat, ja surustaan huolimatta teki hän tyyneenä ja masentumatta työtään, jota kyllä tuntui olevan, ja ajatteli Annista, että kun se ei ole saatavissa, niin minkäpä siihen voi — — — eihän siinä suru mitään auta. Pahaltahan se kyllä tuntuu, kun toivo on mennyt, vaan eihän sureminen kuitenkaan toivoa tuota.
Kului aika kulumistaan, tuli kevät, tulipa viimein kesäkin, eivätkä
Jaakon asiat Annin suhteen olleet entisestään muuttuneet.
Kun Jaakko silloin kauniina kesäpäivänä, kun lintuset vasta lehdittynein koivujen oksilla iloisesti visertelivät ja vasta ruohottuneet kedot ja tantereet kesän ensi kukoistuksessa vihantina rehoittivat ja vedet sinisinä välkkyilivät, talven kahleista vapaina, — kun hän silloin kotopihalta loi silmäyksen yli läheisen järven ja katseli iloisesti lirisevää puroa tuolla aivan lahden päässä ja naapuritaloa tuolla järven toisella puolen vastapäisellä rannalla vihantine viljelystiluksineen ja loivine törmineen, kun hän katseli tänne ja muisti viime kesäistä poislähtöään, muisti Kumpulan Annin ystävälliset silmäykset, hellät kädenpuristukset ja jäähyväissanat, niin silloin taas, heränneitten muistojen vaikutuksesta, hänen tunteitteittensa lähteet kuohahtivat ja häntä kovasti halutti vielä nähdä Annia samanlaisena kuin silloin eron hetkellä ja ennenkin. Vaan mitäpä hän voi sitä enää samanlaiseksi saada, kun se ei itsestään muuttune! Turha lienee yritelläkään sitä enää puheilla taivutella. Kun se ei missään suhteessa osoita vähintäkään hellätunteisuutta, kun se aina vaan on jäykkä ja kylmätunteinen, niin turhaanhan menisivät kaikki yritykset.
Jaakko sattui pääsemään kasakaksi Toivoniemeen. Sieltä pitäen hän tuon tuostakin tuli tilaisuuteen Annia tapaamaan; mutta ei hän paljoa tämän kanssa enää puhellut, rakkaudesta ei lainkaan, jota ei näyttänyt Annissa enää olevankaan.
Kuitenkin alkoi Annin käytös hiukan muuttua. Tämä oli puheissaan vähäsen leppeämpi eikä enää näyttänyt niin vastenmielisesti hänen seurassaan olevan kuin kevättalvella. Jaakko silloin rupesi arvelemaan, että jokohan tuo alkaa leppyä, vaan ajatteli taas toisekseen, että yhdenlainenpa tuo on muitakin kohtaan, eikä suinkaan ole ystävällisempi hänelle kuin kenellekään muulle; siinä vaan on muuttunut, ettei ole tylympikään, niinkuin yhteen aikaan näytti olevan.
Annin palveluskumppanin Kaisan kautta, jonka kanssa Jaakko oli hyvä tuttu, hän kuulusteli Annin mielialaa, jotta saisi tietää, vieläkö hänellä voi olla vähintäkään toivoa. Kaisa lupasi tehdä hänen asiansa hyväksi minkä voi ja teki havaintoja Annin mielialasta, josta ei kuitenkaan saanut muuta selville kuin ettei Anni suinkaan enää ole vihoissaan Jaakolle, eikä puhu tästä pahaa eikä hyvää, eikä myöskään ole kenenkään nuoren miehen kanssa minkäänlaisiin lemmen asioihin kietoutunut. Nuo tiedot eivät isosti antaneet Jaakolle toivoa, sen verran kuitenkin, että hän ajatteli, ettei se voisi aivan ihan mahdotonkaan olla, että kaikki vielä hyväksi kääntyisi. Hän ajatteli, että antaapa ajan kulua, niin sittenpähän lopulta näkyy, mitenpäin ne asiat alkavat kääntyä.
Sattuipa Jaakko Juhannuksen aattoiltana yhtymään Vesalan Vilpon ja pappilan Pekka rengin kanssa, jotka molemmat olivat hänen kanssaan jotenkin yhdenikäisiä ja jotka tulivat tahtomaan häntä mukaansa. Iltansa kuluksi lähtivät he kaikki kolme läheiselle järven lahdelle veneellä pulkkailemaan.
Oli mitä kaunein ilta. Rasvatyyneenä välkkyili lahden pinta, jota kauniin iltaruskon säteet punasivat, iloisina telmivät muikkuparvet aivan veden pinnan rajassa, siellä täällä ahvenlaumat porahtelivat, siian hietut sirahtelivat ja isot hau'it hypätä loiskahtivat. Monioita kalalokkeja lentää liiteli ilmassa ja toisinaan joku niistä nuolen nopeudella tupsahti alas veden pinnan rajaan ja kohosi jälleen iloisena ilmaan, kirkassuomuinen siian poika kynsissään. Tuolla yksinäisellä karilla istui toisia kalalokkeja, aivan tyyneesti ja rauhallisesti ympärilleen silmäillen, ja kauniisti välähtelivät niitten valkoiset siivet, joita ilta-aurinko ihmeen kirkkaiksi kuvasi. Tuolla lahden perällä uiskenteli rauhallisesti parvi vesilintuja, kääntelihe puoleen ja toiseen.
Nuorukaiset veneessä iloisesti puhelivat ja laulelivat ja metsäisten rantain rinteiltä vastasi kaiku heidän ääneensä. Kun he joskus vaikenivat, kuulivat he läheiseltä rannalta laululintusten iloisia viserryksiä ja kaukaa metsän sisästä kä'en kauniisti kukahtelevan. "Kukkuu, kukkuu", äänti se monta kertaa peräkkäin, vaikeni hetkeksi ja taas kukkui.
Jaakko ei naureskellut eikä puhunut ja huutanut niin iloisesti kuin toiset, istui kuitenkin tyyneenä ja rauhallisena veneessä ja kuunnellessaan käen kukuntaa ajatteli, että kukkukoonpa käki nyt lempeä lemmettömälle morsiammelle.
Kun nuorten miesten iloitellessa neljä tyttöä ilmausi lahden etälänpuoleiselle rannalle ja sinne vihannalle nurmirinteelle tuli katsomaan ja kuuntelemaan, mitä miehiä ne ovat nuo, jotka semmoista iloista ääntä pitävät, silloin veneessä oliat sitä kovemmin huusivat, jotta paremmin kuuluisi, ja tähystelivät rannalla käveleviä tyttöjä, jotta ketä ne ovat. Näytti vähän niinkuin ne olisivat olleet Toivoniemen ja pappilan piikoja. Ei vielä aivan selvään saattanut eroittaa.
Vilppo ja Pekka ne vaan laskettelivat iloisia ja lystillisiä runosäkeitä, enimmäkseen vaan tukkipoikain lauluja, joihin Jaakkokin kyllä yhtyi, mutta halusipa hän joskus toisenlaisiakin runosäkeitä laulettaviksi, jotka olisivat paremmin hänen omien tunteittensa mukaiset.
Kun oli muuankin tukkipoikain laulu laulettu, tuumasi hän tovereilleen:
"Lauletaanpa nyt kerran jotain muutakin eikä aina noita samoja.
Lauletaanpa että
"Ai, ai, ai, kuinka mua vaivaapi tuo rakkauden tauti.
Ei sitä tunne eikä tiedä, joka ei sitä nauti."
"No lauletaan!" myöntyivät siihen toiset, ja kohta kajahtelivat rannat vastaan kolmen vankkaäänisen miehen kovista huudoista.
Monta kertaa kadutettiin samoja säkeitä, kunnes Jaakon esityksestä taas laulettiin ja huudettiin:
"Sua rakastan mä kaiken elinaikani,
Vaikka onpi turha jo kaikki toivoni."
Tytöt, näitä ja muita lauluja aikansa kuunneltuaan, alkoivat juoksujalassa törmän päältä rantaan laskeutua, lykkäsivät sieltä vesille veneen ja lähtivät hekin pulkkailemaan, etenivät rannasta ja lähenivät sitä venettä, jossa nuo isoääniset laulumiehet olivat. Nämä silloin kohta tunsivat heidät, näkivät, että siinä veneessä istuivat pappilan piiat Anni ja Kaisa sekä Toivoniemen kaksi piikatyttöä; ja silloin hekin puolestaan alkoivat näitten venettä kohti soutaa.
Nuoret yhdyttyään ja tervehdittyään toisiaan puhelivat iloisesti minkä mitäkin, laskivat leikkiä, katsastivat toisiinsa ja rupesivat miettimään, että mitä lystiä sitä nyt keksittäisiin. Silloin ehdoitteli Yilppo:
"Kun ei muuta mukavampaa löytyne, ruvetaan vaikka nuotan vetoon."
"No ruvetaan!" suostuivat heti toiset.
Tehtiin niinkuin päätettiin. Tuota pikaa käännettiin molemmat veneet yhtäälle päin sitä rantaa kohti, josta Vilppo, Pekka ja Jaakko olivat tulleet, ja lähdettiin nuottaulkuja kohti kilpaa soutamaan. Kävipä silloin koko ätäkkä; silloin puheltiin ja naurettiin, porskuteltiin ja airoja kiskottiin ja vaahtopyörteet jäivät airojen jälkiin ja koskena kohisi vesi veneitten keulain edessä. Tytöt ne tiheämpään airoja vedessä käyttivät, vaan pojat taas voimakkaammin vetivät, jotta yhtä rintaapa ne veneet kulkivat, vaikka tyttöjä oli neljä ja poikia vaan kolme.
Kiireesti ahdettiin nuotta veneisiin ja lähdettiin sitten muikkuparvea etsimään, ja samalla kun parvi nähtiin, samallapa se melkein oli kierrettynäkin; niin sukkela oli nuori väki liikkeissään.
Kului varsin rattoisasti aika siinä nuotan vedossa, jolloin nähtiin vaivaa huvin eikä suinkaan työn vuoksi, eikä vaan iloisia puheita eikä naurua eikä lystiä puuttunut. Vilppo varsinkin oli erittäin riemastunut ja virkeä ja näkyipä toisten ilo Jaakkoakin vähän elähyttävän. Mutta eipä hän paljon puhellut, enimmäkseen vaan kuunteli toisten puheita, katseli heidän hommiaan ja nuotan vetoa, piteli puuta ja nautti illan ihanuudesta.
Luoteen puolella kauniisti kimaltelevan ison selän takana näytti juuri aurinko isona kuin ammeen pohja alareunallaan veden rajaan koskevan, painui sitten painumistaan alemmaksi, kunnes viimein solahti näkymättömiin, vaan kirkas punertava loisto jäi jälille pohjoiselle taivaan rannalle, eikä se siitä kadonnut koko yönä.
Jaakko tuon tuostakin katsoa vilkaisi silmiin Annia, joka toisessa veneessä oli muutamana puun pitäjänä, katsasti, että luopiko se edes silmäystäkään häneen; ja kylläpä se näkyi, kumma kyllä, kerran toisensa perästä häneen katsastavan ja nyt sen silmäykset näyttivät tavattoman ystävällisiltä — mikä ne lieneekin muuttanut — ja kasvot lempeiltä ja iloisilta. Eihän se tuollainen ollut talvella — — mikä lieneekin siinä mielenmuutos tapahtunut — — jospa se jo alkaa katua talvellista kovuuttaan!
"Alkakaapa jo tarpoa!" huudahti samalla Vilppo. "Kukkohan tässä jo kohta käsiin tulee."
"Onpa tuo siksi etäällä vielä, että tuskin porkalla yllät koskea", arveli siihen Kaisa.
"Yllänpähän."
"Niin, mitäs nyt, kun jo ennätti liketä!"
Kävipä aika räiske, kun neljä henkeä nyt kivakasti porkkia liikutteli, jotta yhtenä kuohuna kohisi vesi veneitten välissä ja pärskähteli tarpojain silmillekin.
"So, so, so! Vähempikin räiske auttaisi", äänti silloin Vilppo.
"Tuo Jaakkohan se tässä — — —" sanoi Anni leikillään. "Se on niin vankkakätinen, että aivan velliksi veden sekoittaa, muikut murskaksi murentaa."
"Minäkö! Entäs' itse! Silmät kaloilta puhki pistät", vastasi Jaakko yhtä kompasanaisesti.
"Onkopa niitten pakko eteen mennä! Oma syy, jos porkan tielle sattuvat."
Lakkasi kohta tarvonta ja nuotan perä kaloineen veneeseen nostettiin, solmu, aukaistiin ja muikut solutettiin vasuun, jossa ne vähän aikaa hyppelivät.
Vetivät nuoret vielä apajan, vetivätpä toisenkin, ennenkuin rupesivat lähtöä miettimään, ja lysti ja hauska heillä vaan oli.
Vihdoin viimein he malttoivat lähteä, soutivat rantaan, nostivat nuotan uluille, vetivät veneet maalle ja lähtivät nuottavasussa, kun ei sattunut kontteja olemaan, kaloja siihen taloon kantamaan, jonka nuottaa olivat käyttäneet.
Kun he nousivat loivaa mäkirinnettä ylöspäin, astuivat kauniin lehtokujan keskitse, niin aurinko jo näkyi kirkkaana ja juhlallisena kohoilevan koilliselle taivaan rannalle kaukaisen kukkulan takaa.
Kun olivat muikkuvasun taloon kantaneet, lähtivät Vilppo, Pekka ja
Jaakko vielä tyttöjä saattamaan.
Siinä kulkiessaan he iloisesti puhelivat ja naureskelivat. Erittäinkin näytti Vilpolla ja Kaisalla lysti olevan.
Kun olivat kappaleen matkaa yhdessä joukossa astuneet, rupesi Jaakko vähän jälille jättäymään, varsin vaan nähdäkseen, eikö rupea Annikin jäämään, ja ajatellen, että jos siinä tosiaan on mikään mielenmuutos tapahtunut, niin kyllä se jääpi.
Äläpäs ollakaan! Jopa rupesi Anni jättäymään, jäi jäämistään toisista jälille ja lopulta Jaakkoon yhdyttyään rupesi tämän sivulla kulkemaan.
"No, millä kannalla ovat sinun asiasi nykyään?" kysyi Jaakko Annilta.
"Mitkä asiat?" kysyi Anni vuorostaan.
"Mitkä asiat — — — niinkuin et tietäisi, — Miksi sinä toisista jälille jäit?"
"Varsin vaan. Miksi sinä?"
"Samahan se, miksikä — — — ajattelin, ettei siellä kukaan kuitenkaan minua kaipaa."
"Entäpä jos kaipaisi!"
"Kuka?"
"Se, joka ennenkin on kaivannut."
"Kukapa se ennenkään on kaivannut, ainakaan sen jälkeen kuin kotia tulin?"
"Onpa yksi kaivannut, joka oli ennen sinulle hyvä ystävä."
"Minulla oli kerran ystävä ja sen nimen käytin sinusta, vaan sen jälkeen kuin sinä minun hylkäsit ei minulla ole ystävätä."
"Entäpä jos en olisikaan hyljännyt!"
"Mitä sanoit! Voinko minä enää toivoa sinun rakkauttasi?"
"Voit. Minä en tahdo enää salata tunteitani. Tehkäämme sovinto ja unhottakaamme toistemme viat sekä kaikki ikävät tapahtumat! Rakastatko minua enää?"
"Ketäpä sitten jos en sinua! — Kiitos Luojan, että vihdoinkin tosi onnen aika minulle koettaa! Minä rupean nyt omaa mökkiä itselleni hommaamaan Kumpulan järven varrelle sen puron törmälle, jonka äärellä lapsuutemme hupaisimmat hetket vietimme, ja kenties vien jo vuoden päästä sinut uuteen kotiini vaimonani ja elämäni riemujen ja surujen tasaajana."
Monilla suudelmilla ja syleilyksillä vahvistivat Jaakko ja Anni kihlauksensa sekä lähtivät sitten toisten jälkeen.
Jaakon isä, kuultuaan poikansa kihlauksesta, tuumasi: "Kovalleppa otti, ennenkuin Annin sai."
"Kovalleppa sillä on ottanut, jos se on mitä muutakin yrittänyt", sanoi siihen Jaakon äiti.