V.
Jaakko eleli elelemistään Nurmelan talossa ja teki tyytyväisenä työtä, hyvillään siitä, että oli saanut hyvän työpaikan ja hyvän toimeentulon.
Kun hän oli kotonaan useinkin saanut vähällä ruu'alla olla, oli hänestä nyt mukava olla isossa talossa, jossa aina sai mahansa täydeltä syödä. Mutta sepä tuntui mieltä pahottavan vähän, kun emäntä kuului moittineen häntä isoksi syömäriksi. Ensi päivinä olikin hän syönyt tavallista enemmän, vaan kun kerran oli päässyt paremmille päiville tottumaan, ei hän syönyt enää paljon enempi kuin muutkaan.
Niin kauan kuin hän teki semmoisia töitä, joita oli kotonaankin tottunut tekemään, oli isäntä häneen jotenkin tyytyväinen, sillä hän oli ahkera työmies, vaikka tosin hitaanlainen liikkeissään. Olihan hän tottunut kotonaan sirppiä ja viikatetta käyttämään, kyntämään ja karhitsemaan, hevosella ajamaan ja hevosta hoitamaan, hirsiä kaatamaan, halkoja hakkaamaan ja sen semmoista tekemään; ja tämmöisissä töissä hän Nurmelassakin hyvin suoriutui, ainakin ensimmältä. Varsinkin kunnosti hän itseään raskaita painoja nostaessaan ja kiviä pellosta pois vääntäessään tai muussa semmoisessa työssä, jotta hänen työkumppaninsa hyvin ihmettelivät hänen voimiaan. Mutta sattuipa semmoisiakin toimia, joissa hän oli kokonaan tottumaton, jottei tiennyt miten siinä menetellä, tai jos vähän tiesikin, niin erehtyi useinkin, ja silloin toiset hänelle nauroivat, etteikö se tuotakaan osaa. Sehän se toisinaan yritti vihaksi käymään, kun ne, sen sijaan että olisivat tulleet neuvomaan ja auttamaan, vaan pilkkaa tekivät. Olisivatpa itsekin ylimaassa kaiken ikänsä elelleet, niin tuskin olisivat ollenkaan viisaampia! Mutta Lauripa ei koskaan hänelle pahaa sanaa sanonut, oli aina vaan yhtä ystävällinen ja samoin myöskin Liisa, talon piioista nuorin ja sievin.
Liisa oli sukkela leikinlaskia ja hyvä ilvehtimään ja ivaamaan, jos vähänhään syytä löytyi, mutta hän oli kuitenkin sen verran helläsydämminen, että, jos näki jonkun liiaksi sortavan toista, hän rupesi sorretun puolelle ja alkoi sortajasta ivallisesti puhua. Kun Jaakko vaan sattui väittelemään ja kiistelemään tovereinsa kanssa, niin silloinpa Liisa useinkin piti hänen puoltaan ja olikin sen vuoksi Jaakolle paremmin mieleen kuin muut naiset.
Sattuipa kerran, että Jaakko muutamana syysiltana iltasen jälkeen, kun palkolliset olivat koossa pirtissä pakinoimassa, niinkuin heidän tapansa oli ennenkuin nukkumaan menivät, istui tavallista alakuloisempana penkillä uunin vieressä, pää käsien varassa.
"Jaakollehan se sattui pieni vahinko tänään hänen työssä ollessaan", tuumasi piika Eeva kumppaneilleen.
"Niin kuuluu sattuneen", naurahti piika Elsa, joka Eevan vieressä istui, "vaan eihän tuo olekaan mikään kumma. Ei se ollut ensi kerta."
"Eipä kyllä. — Kunpa olisit, kuule Jaakko, enemmän kiirettä pitänyt, niin olisi asiasi paremmin onnistunut."
"Mistäpä minä ennakolta osasin arvata, miten tulisi käymään!" vastasi
Jaakko vakaisesti.
"Jaakko tietysti", arveli Elsa, "on oppinut ylimaassa, ettei olekaan tarvis hätäillä ensimmäisen vaaran lähetessä."
"Ole sinä vaiti viisauksinesi! Sen olen oppinut ja sen uskon vieläkin, ettei hoppu ole hyväksi eikä kiire kunniaksi."
"Tänään olisi kuitenkin ollut."
"Miks'et sinä tehnyt ihan niinkuin isäntä käski?" kysyi renki Antti.
"Siksi, että se on sinulle ihan sama, mitenkä minä tein", vastasi
Jaakko.
"Kas nyt! Osaat sinä, näen mä, vielä ylpiästikin puhua."
"Kun oma pää oli viisaampi", ilveili Elsa, "niin tietysti oli sen neuvoa seuraaminen ja silloin kävi niinkuin kävi."
"Älähän nyt!" puuttui puheeseen Lauri. "Sattuu se toisinaan vahinko viisaallekin, etkä liene sinäkään aivan erehtymätön."
"Enhän ole sitä sanonutkaan."
"Jos ruvetaan Elsan asioita muistelemaan, niin lieneepä niistäkin jotain sanottavaa", lausui Liisa hymysuin. "Muistatko esimerkiksi, kun sinun ollessasi Junttilassa piikana emäntä muutamana päivänä sanoi sinulle, että talon iso sika tulisi porsimaan niinkuin ensi yönä ja käski sinun olla varuillasi ja pitää sikapahna lämminnä, vaan sinä et uskonut emännän sanoja, luotit enemmän muutamaan kokemattomaan tyttöön, joka oli väittänyt, että Junttilan sika tulisi porsimaan vasta kuukauden perästä; ja kun sitten kuitenkin yöllä sika teki viisi valkoista porsasta, niin ne kuolivat kaikki viluun aivan sinun huolimattomuutesi vuoksi?"
"Mitä sinä vanhoista asioista enää — — —!" muistutti Elsa, vaan heittikin kaikki puheensa Jaakosta sikseen.
"Eiköhän liene paras", sanoi sitten Lauri, kun vanha ruotimumma oli levolle mennyt, "että heitetetään pois kaikki puheet ja mennään kukin nukkumaan!"
"Jopa se tosiaan alkaa olla levolle menon aika", arveli Anttikin; ja piiat alkoivat silloin pirtistä poistua. "Älähän ole milläsikään enää, Jaakko! Huomenna onnistunevat sinulla paremmin asiat, kun lähdet käytteitä myllyyn viemään."
Jaakko kävi ensiksi levolle, päivän töistä ja huolista väsyneenä, ja vuoteessaan hän kyllä hetken aikaa muisteli päivän tapahtumia sekä vertaili ajatuksissaan täällä oloaan niihin aikoihin, jotka oli viettänyt köyhässä, vaan armaassa kodissaan, mutta pian hän kuitenkin vaipui sikeään uneen, joka vapautti hänen kaikista huolellisista ajatuksista.
Lauri paiskausi hänen viereensä samaan sänkyyn ja viimeiseksi Antti, kattolampusta tulen sammuksiin puhallettuaan, heittäysi itsepäälliseen vuoteeseen, ja kohta alkoi Nurmelan ison pirtin joka vuoteesta kuulua raskaasti nukkuvien kovia kuorsauksia.
* * * * *
Ennen auringon nousua heräsi Antti, nousi ketterästi vuoteeltaan ja ruveten pukeutumaan huudahti kovalla äänellä: "Miehet pystyyn!"
Lauri kovahti paikalla ylös ja alkoi heti viivyttelemättä pukemaan itseään, vaan Jaakko kohosi ensin verkalleen istumaan, hieroi silmiään ja kynsi päätään sekä pukeutui sitten hyvin tyyneenä ja levollisena, kiirettä pitämättä. Orrelta saappaat otettuaan ja jalkoihinsa saatuaan, jolloin toiset jo olivat ennättäneet pestä ja kampata itsensä ja laittautua valmiiksi työhön menemään, peseytyi hänkin vuorostaan.
Juuri kun hän oli pessyt ja kampannut itsensä, näki hän jo isännän pirtin ovella seisovan ja hyvää huomenta toivottavan ennenkuin hän ennätti mitään sanoa.
Jaakko vastasi tervehdykseen ja nyökäytti päätään.
"No, Jaakko, tuleppa säkkejä kärryihin nostamaan!" käski isäntä.
Jaakko seurasi isäntää,, verkalleen astuen, jyvä-aittaan, josta sitten nosteli jo eilen valmiiksi täytetyt jyväsäkit portaitten eteen kärryihin, ja keviästi hän liikutteli säkkejä, vaikka ne olivat melkoisen raskaita.
Sitten kävi hän hevosen tallista ja pani sen valjaisiin jyväkuorman eteen.
"Aja nyt siivosti ja varo, ettei mitään vahinkoa tapahdu!" varoitti isäntä.
"Olkaahan ihan huoletta!" vastasi Jaakko, nyhjäsi hevosta suitsista ja lähti kuorman perässä astumaan. "Eihän tuo syvällä maantiellä mikään vaara liene tarjona."
"Eipä tiedä, jos onkin. Sinullahan tuo saattaa vahinko tapahtua silloinkin, kun on vähin siitä pelkoa."
Tuo muistutus ei tuntunut hyvää tekevän, sillä sehän oli todisteena siitä, ettei isäntä täydellisesti luottanut hänen huolellisuuteensa. Mutta minkäpä sille teki! Eihän hän tahallaan ollut mitään vahinkoa tuottanut; oli aina tehnyt, miten paraiten älysi ja taisi, vaan ereyksiä oli sittenkin sattunut.
Kun Jaakko oli tullut vähän matkan päähän Nurmelasta, niin haihtuivat kuitenkin surulliset ajatukset syksyisen aamun raitisten tuulen henkäysten muassa.
Hän katsahti läheiselle jokisuvannolle päin, jonka hiljalleen läikähteleviä laineita vasten itäiselle taivaan rannalle vastikään kohonneen auringon säteet kauniisti kimaltelivat. Somilta näyttivät viheriöitsevät syyslaihot laajalta kummallakin puolen jokea ja siellä täällä törmäin rinteessä ylenevät yksinäiset koivut: heiluvine oksineen, joissa lehdet jo olivat osaksi kellastuneet ja osaksi myöskin pois varisseet.
Hevonen astui verkalleen suoraa ja mäetöntä maantietä pitkin, rattaat jytisivät ja somero ritisi niitten alla, kärryt jymähtivät ja tärähtelivät alinomaa ja Jaakko käveli miettiväisenä kuorman perässä. Hän näki pitkän oillingin edessään ja huomasi muutaman hevosmiehen oillingin päässä. Mutta eipä hän muuta kuin pikimmältään katsahti siihen, ollen ajatuksiinsa vaipunut. Hän keskeytyi mietteissään, kun samalla vastaan tuleva matkamies huudahti hänelle: "Hoi mies, ajappa syrjään vähäsen!"
Jaakko ei ennättänyt hevostaan minnekään päin kääntää, ennenkuin, vaikka matkamies ajoi niin syrjään kuin saattoi vaan, vastakkain tulevien kärryjen rattaitten rummut sattuivat kolahtamaan toisiinsa, vaan pääsivät kuitenkin sen enemmittä vastuksitta toisistaan sivu.
Matkustaja kirosi vähän ja sanoi lähtiessään edelleen ajamaan: "Tuopa koko pökelö on, joka ajaa ihan keski-tietä eikä älyä vähääkään syrjäyttää, vaikka minä olen vähällä raviin joutua."
"Minä en sattunut ajoissa huomaamaan", puolusteli Jaakko itseään.
"Missä ne silmät sitten olivat! Taitaa miesparka vielä olla unen horroksissa."
Jaakko ei vastannut, nyhjäsi vaan ruunaa suitsista, koettaen siten kiirehtiä sen kulkua, ja hetken aikaa siten kulettuaan kärryjen jyskiessä ja rattaitten kolistessa saapui hän vihdoin oillingin päähän, jossa tie teki pienen käänteen. Siitä edelleen vähän matkaa ajettuaan tuli hän tienhaaraan, josta oikealle kääntyvä nurmettunut ja huononlainen kärrytie vei myllylle. Sinne hän lähti nyt ajamaan ja saapuikin pian myllylle kovasti pauhaavan kosken rannalle.
Toimitettuaan asiansa myllyssä ja sinne nostettuaan kaikki jyväsäkit kärryistä, huomenna jauhoina pois tuotaviksi, lähti hän paluumatkalle, nousi seisalleen kärryihin ja antoi hevosen kävellä tienhaaraan asti; vaan maantielle tultuaan laski hän ruunan menemään täyttä ravia, ja silloin rämisivät ja tärähtelivät kärrylavat kovasti, jopa toisinaan kohollekin hypähtivät, mutta vakavana hän vaan seisoi kärryissä, suitsivarret käsissään, ja aikansa kuluksi laulella hyräili muutamia piennä poikana oppimiansa runon säkeitä.
Hän ajatteli juuri hyvillään, että oli kai hän nyt ainakin hyvin asiansa toimittanut, jottei kenenkään luulisi löytävän moitteen syytä, kun lähellä Nurmelaa ruuna pahasti säikähtäen jotakin hyppäsi kahdelle jalalle ja lähti sitten täyttä laukkaa pitkin maantietä menemään. Jaakko, joka ei arvannut ollenkaan olla varuillaan, putosi heti pois kärryistä, ja ruuna lähti jättämään, vaikka hän koki sitä tavottaa juoksemalla sen jälkeen niin nopeasti kuin saattoi vaan ja huutaen huutamistaan: "ptruu, ptruu!" Tuota pikaa hyppäsi ruuna, kärryt perässä, ojan ylitse, ja silloin kärryt kaatuivat kiviä vasten, toinen aisa meni poikki, silat särkyivät, ruuna pääsi valjaista irti sekä mennä vilisti yhä täyttä laukkaa Nurmelan kartanohäkille asti, jossa se vasta pysähtyi.
Kun Jaakko hengästyneenä saapui sinne, oli jo osa talon väestä häntä vastassa. Lauri piteli ruunaa kiinni ja isäntä kiroili, kun aavisti Jaakon kautta jonkun pahan asian tapahtuneen!
"Mitä tämä merkitsee", huudahti isäntä ja katseli Jaakkoa tuimasti silmiin, "että sinä tuolla lailla kotia tulet — — — ja mikä perkele se pani ruunan yksinään tulemaan? Vastaa heti paikalla!"
"Jaakko parka, mitenkähän nyt on käynyt?" kysyi Liisa.
"Niin, miten on käynyt?" kysyi isäntä uudestaan. "Selitä heti paikalla
— — —! Mihin olet kärryt jättänyt? Oletko kumoon ajanut?"
Jaakko selitti peittelemättä, miten oli asia; vaan isäntä kuultuaan kärryjen kaatuneen ja aisan menneen poikki, oli hyvin vihoissaan Jaakolle ja nuhteli tätä ankarasti.
"Eikö se ole tosi, mitä minä sinulle sanoin", pauhasi hän, "että sinulla tapahtuu vahinko silloin aikakin, kun sitä vähin osaa pelätä!"
"Enhän minä sitä saattanut estää", puolusteli Jaakko itseään. "Hevonen mitä lienee säikähtänyt — — —"
"Syytä nyt hevosta! Miksi sinä, sen poika pahus, päästit suitset käsistäsi?"
"Enhän minä olisi päästänyt, kun olisin arvannut olla varuillani.
Tuskinpa siinä toinenkaan minun sijassani olisi mitään voinut."
"Eipä vaan. Joku tavallinen mies ei olisi millään ehdolla laskenut ohjaksia käsistään, vaan olisi jotenkuten hillinnyt hevosta. Mutta sinä et osaa tarpeeksi kiireellinen etkä huolellinen olla, vaikka olisi hengen hätä. Sen olen jo ennenkin nähnyt. Minähän juuri varoitin sinua mennessäsi, kun tiesin minkälainen sinä olet; ja sittenkin sinä semmoisen vahingon tuotit. Sehän on siis selvästi tapahtunut aivan sinun huolettomuutesi vuoksi."
"Kuulkaahan isäntä!" puuttui Lauri puheeseen. "Olisihan jollekin toisellekin Jaakon sijassa saattanut samalla lailla käydä. Minkäpä hän siihen voi, että hevonen pillastui!"
"Minkä! Kuulithan. Olisihan siinä kiireellisyys ja sukkeluus jotain auttanut. Älä luulekaan, että on syytä Jaakkoa puolustaa! Hänen hitautensa vuoksi saan minä kärsiä vahingoita enemmän kuin kerran. — — — Sen minä sanon sinulle, kuule Jaakko, että jos vaan tällaisia tapauksia sinun kauttasi vastakin tapahtuu ja jos et sinä vaan rupea paranemaan, niin minun täytyy eroittaa sinun palveluksestani, etkä silloin saa penniäkään palkkaa. Enemmänhän minulle on sinusta vahinkoa kuin hyötyä. — — — Mene nyt heti tuomaan kärryt tänne, äläkä siinä tyhjää töllistele!"
Häpeissään meni Jaakko tekemään isännän käskyn mukaan.
Koko päivän oli hän sitten alakuloisella mielellä ja olla jörötti enimmästi vaan yksinään, kenenkään seuraa etsimättä. Ruokapöydänkin ääressä hän istui jörönä ja äänetönnä, lausumatta luotuista sanaa edes Liisallekaan, vaikka tämä koki iloisista asioista puhumalla huvittaa häntä samoin kuin muitakin.
Vasta illemmalla, kun isäntä, suuttumuksensa ohi mentyä, oli ruvennut Jaakkoa leppeämmästi puhuttelemaan, tuli tämä paremmalle mielelle, jopa tyytyväiseksi, niinkuin tavallisesti.
IV.
Oli varainen pyhäaamu talvella. Ilma oli kylmänlainen ja taivas kirkas, lukemattomain tuikkivien tähtien sekä kaunisten revontulien valaisema.
Nurmelan metsämaita hiihteli Törmälän Jaakko, reippaana ja tyytyväisenä liukuen suksillaan, pyssy olallaan ja toisessa; kädessään sompasauva, jonka avulla hän työnti suksiaan sukkelammasti menemään. Takkisillaan hän vaan hiihteli, vyö kuitenkin ympärillään, vaan eipä häntä palellut sittenkään.
Muutamia päiviä sitten oli ollut suvi, vaan sitten oli tullut pakkanen: ja senpä vuoksi oli semmoinen hanki, että se sukset kannatti.
Jaakko oli menossa katsastamaan kahta syksyllä pystyttämäänsä käpylautaa, joihin oli kumpaankin ripustanut kissan raadon, siten houkutellakseen kettuja niihin. Niitä oli hän jo toisinaan ennenkin käynyt katsomassa, vaan eipä ollut niissä kummassakaan vielä kettua käynyt. Täällä puolessa kun ei yleensä kettuja paljon ollut, ei hänellä tälläkään kertaa ollut isoa toivoa niistä yhtään saada, vaan kävi kuitenkin ilman aikojaan vaan pyydyksiään katsomassa.
Tultuaan ensimmäisen käpylaudan likelle näki hän sen tyhjäksi. Siinä olla törötti vaan kuivunut kissan raato koskematonna.
Hän hiihti sivu, pyörähti muutaman ison kuusen vierite oikealle,; hiihti sitten mutkitellen, kierrellen puita ja kantoja, ja läheni lähenemistään toista käpylautaa. Kohta havaitsi hän hangella tuoreita ketun jälkiä, jotka veivät matkan mukaan. Silloin rupesi hän entistä kiivaammin hiihtämään, päästäkseen pikemmin perille; ja kun käpylauta oli saanut näkyviin, huomasi hän ilokseen siinä riippuvan elävän ketun, jolta toinen etukäpälä oli tarttunut rakoon kiinni. Repo paralla näytti siinä iso hätä olevan ja olisi se saattanut irtikin päästä, kun oli niin vähän kiinni vaan. Mutta Jaakkopa ojensi pyssynsä sitä kohti ja ampui sitä päähän, vieläpä niin tarkkaan, että se heti heitti henkensä. Sitten meni hän sitä käpylaudasta irroittamaan, katseli hetken aikaa sitä ja käänteli moneen kertaan käsissään, nähdäkseen, minkälainen nahka sillä oli, sekä nakkasi sitten saaliinsa olalleen ja lähti hyvillä mielin takaisin Nurmelaa kohti hiihtämään.
Tuntuipa mieli hänestä nyt niin keveältä, kuin ei olisi hänellä koskaan vastuksia ollut, vaikka hän oli niitä useinkin kokenut. Olihan hänellä hyvä palveluspaikka ja Nurmelan isäntä oli pestannut hänen vuosirengiksi, vaikka joskus vihoissaan oli uhannut eroittaa hänen. Eipä ollut, paitsi häntä, syksyllisistä palkollisista muita jälillä kuin Lauri ja Liisa; ja nehän ne aina jäävät jälille, jotka isäntäväelle ovat mieluisimmat.
"Mitähän mahtanevat sanoa Nurmelassa, kun minä tämmöisen saaliin kanssa palaan!" mietti Jaakko tiheässä metsässä hiihellen. "Eiköhän mahtane niillä silmät isoiksi mennä, kun näkevät näin komian ketun! Onpa varsin mieluista nähdä, kun Liisa hymyillen kettua katselee ja minuunkin ystävällisen silmäyksen luo. Se tuo Liisa alkaa minusta päivä päivältä yhä mieluisammalta tuntua, jotta alkaapa hänen seurassaan oleminen tuntua kohta hupaisemmalta, kuin ennen muinoin Kumpulan Annin kanssa seurusteleminen."
Metsästä pois päästyään ja aukealle tultuaan kiiti Jaakko yhä kiireemmästi eteenpäin, kunnes viimein ehti Nurmelan kartanolle.
Liisa ja Anna Mari olivat juuri kaivolla vedennostohommissa. Renki Heikki nousi par'aikaa köökin porstuan rappuja ylöspäin ja piika Katri tuli porstuassa tätä vastaan, kierrätti kätensä Heikin kaulan ympäri ja pyörähti samalla ulos.
Jaakko asetti suksensa ja sauvomensa pirtin seinää vasten ja lähti sitten, kantaen oikealla kädellään kettua takakäpälistä, suoraa päätä köökkiin astumaan.
"Kas, kuinka komiaturkkinen kettu Jaakolla on!" sanoi Liisa Anna Marille, kun Jaakko kaivon sivu astui. "Mistä sinä tuon olet saanut?" kysyi hän sitten tältä.
"Sainpahan tuolta kangasmännikön takaa käpylaudasta", vastasi Jaakko.
"Eikö sitä saa katsoakaan?" kysyi Anna Mari.
"Ka, miks'ei!"
"No, mutta sivupa sinä menet."
"Näettehän te tämän sitten sisälläkin. En suinkaan minä tätä rupea kartanollekaan heittämään."
Molemmat tytöt lähtivät jälkeen juoksemaan, jättäen veden ammentamisen sikseen, saadakseen läheltä kettua katsoa.
"Saaneehan tuota käsin koetella sinun saalistasi", sanoi Liisa ja löi
Jaakkoa olkapäälle sekä siveli sitten ketun selkää samoin kuin Anna
Marikin.
"Miks'ei; vaan en minä kuitenkaan rupea tämän kanssa pakkasessa seisoskelemaan."
"Sinäpä nyt toimessasi olet!" arveli Anna Mari.
"Siltäkö näyttää! No, onpa tuota kerran syytä ollakin."
Samalla havaitsi Katrikin Jaakon saaliin ja jäi avosuin sitä katsomaan.
"No, mistä se tuo kettu sinulle ilmausi?" kysyi hän.
"Ka, onhan niitä metsässä kettuja", vastasi
Jaakko, tarkempaa selitystä antamatta, ja astui köökin portaita ylös; ja hänen jälissään tulivat Katri, Anna Mari ja Liisa.
Tultuaan köökkiin, jossa ennestään emäntä, renki Heikki ja monioita lapsia sattui olemaan, antoi hän saaliinsa emännälle, joka siitä hyvin ihastui, käänteli kettua käsissään ja pani sen sitten pitkäkseen lattialle, jossa sitä miehissä katseltiin ja tutkittiin.
Emännän monien kysymysten johdosta kertoi Jaakko tarkasti, kuinka kettu oli ollut käpylaudassa kiinni ainoastaan toisesta etukäpälästä ja kuinka hän sen oli siitä ampunut; jolloin hän oli osannut siihen niin hyvin, että se paikalla oli henkensä heittänyt.
Emäntä silloin vähän kehuskeli Jaakkoa mieheväksi ja tarkaksi pyssymieheksi; mutta Anna Mari arveli, etteihän tuossa nyt mitään miehevyyttä tarvittu, kun kettu kerran oli käpylaudassa kiinni; olisihan sen kuka tahansa muukin siitä ampunut. Jaakko silloin huomautti, että se ihan varmaan olisi irti päässyt, ellei hän olisi sattunut käpylaudan luo tulemaan ja että se sittenkin olisi voinut irti kiskoutua, ellei hän olisi kerennyt sitä ampua ennen.
Samalla tuli isäntä köökkiin ja havaitsi heti Jaakon saaliin ja Jaakko sai hänelle kertoa samat asiat kuin oli emännällekin vasta maininnut.
"Eivätpä ne tytöt tänne vettä saaneetkaan", sanoi samassa emäntä Liisalle ja Anna Marille. "Mikä kiire teillä nyt oli tänne, ettette saattaneet ensin vettä tuoda! Eihän se tämä kettu täältä mihinkään pakene. Kerkeättehän sen sittenkin nähdä."
Liisan ja Anna Marin kaivolle taas mentyä ilmoitti isäntä, että heti eineen jälkeen lähdetään kahdella hevosella, Mustalla ja Punilla, kirkolle, ja että Jaakko saapi tulla Punin ajajaksi, Anna Maria ja Liisaa kyyditsemään.
Jaakko lähti sitten talliin hevosia harjaamaan sekä muita valmistustoimia tekemään ja oli hyvin hyvillään siitä, kun oli pääsevä Liisan kanssa samaan rekeen.
Kohta eineen jälkeen istuivat Nurmelan isäntä komiassa kirkkoreessään, paksut turkit yllään ja veltit peittonaan, ja isäntä itse piteli punaisia suitsivarsia käsissään ja kerran nyhjästyään niistä vähän lähti Musta keveästi juoksemaan. Jälempänä juosta hölkkäili Puni, vetäen reslaa, jossa istuivat Anna Mari ja Liisa perässä veltien alla ja turkkeihin puettuina ja Jaakko etulaudalla, pienoinen kotitekoinen lammasnahkaturkki yllään.
Päivä kajasti jo idässä, kun kirkkomiehet kulkusten kilistessä etenivät
Nurmelasta.
Jaakko oli kohta alussa peitellyt Anna Marin ja Liisan hyvin veltien sisään; vaan sitten hän matkallakin tuon tuostakin katsahti taaksensa ja korjaili peittoa, jotta tytöille ei suinkaan kylmä tulisi. Varsinkin hän usein katsahti Liisan puolelle ja piti huolta, ettei tuuli pääsisi veltien läpi tunkeutumaan, ja kysäsi tytöiltä, eikö heillä ollut kylmä, ja tytöt vakuuttivat, jotta ei heillä ole.
Jaakko piti ihan lystiajona koko kirkkoretkeä. Niin mukavalta tuntui hänestä nyt ajeleminen, tuntui somalta tyttöjä kyyditä ja olla samassa reessä Liisan kanssa, puhella tämän kanssa ja toisinaan katsahtaa tämän vilkkaita, lempeitä silmiä, rusoittavia poskia ja hymyileviä huulia. Hänestä tuskin koskaan oli tuntunut niin mukavalta kuin nyt.
Mutta olisippa kuitenkin paljon somemmalta tuntunut, jos Anna Mari olisi ollut kokonaan poissa ja hän sen sijaan olisi saanut Liisan vieressä istua. Olisippa hyvä asia, jos joskus tulisi semmoinen tilaisuus, että hän Liisan kanssa pääsisi kahden kesken ajelemaan.
Ja Jaakko vaipui niin syviin mietteisiin Liisan vuoksi, jotta hän unehutti, missä olikaan, ja Puni sai mieltään myöten kulkea sekä jäi siis taas kauas jälille Mustasta. Hän vaan lennätti ajatuksensa kauas tulevaisuutta kohti ja ehti mietteissään viimein niin pitkälle, että kuvaili mielessään, kuinka somalta silloin tuntuisi, jos Liisa olisi hänen vaimonsa ja heillä olisi omituinen sievä asunto, jossa viettäisivät onnellista ja rauhallista avioelämää.
Silloin oli hän kuulevinaan jotain ääntä takanaan.
"Sanoitko sinä mitään?" kysyi hän ja kääntyi Liisaan päin.
"En se minä mitään sanonut", vastasi Liisa hymysuin. "Tuo Anna Mari se vaan minulle kuiskasi, että Jaakkopa taitaa kohta nukahtaa."
"Jopa nyt pahasti erehtyi. Pahempi se Anna Mari itse on nukahtamaan kuin minä."
"Älähän toki!" sanoi Anna Mari. — "Etkö sinä huomaa, että toiset jättävät meidät."
"Eivät ne kauaksi jätä — - — - enkä minä siltä ollut nukahtaa, jos kohta sattui ajo vähän unehtumaan, kun satuin ajatuksiini vaipumaan." Ja Jaakko oikaisihe istuimellaan sekä löi suitsiperillä ruunaa selkään, saaden sen siten kiireemmästi juoksemaan.
Ensimmäisen oillingin yli kun päästiin, teki tie äkkikäänteen vasemmalle, ja siinä olikin kirkko jo aivan lähellä.
Jaakko oli käänteessä vähällä kumoon ajaa, kun Puni mennä vilisti täyttä ravia ja reki luisti kaateikkoon, jossa toinen jalas kohahti niin korkealle, että reki varmaan olisi kaatunut, ellei Jaakko samalla olisi siirtynyt toiselle puolelle rekeä, joka sen vuoksi ei ennättänyt varsin kumoon vielä mennä.
Jaakko ajoi aivan kirkon pääportaitten eteen, hyppäsi heti pois reestä ja vetäsi auki veltit, että tytöt helposti pääsivät pois, sekä ajoi sitten hevosen vähän syrjään kirkon seinän viereen.
Sieltä näki hän, että muuan uljasryhtinen nuori mies, iso mustakauluksinen lammasnahkaturkki päällään, tuli Anna Maria ja Liisaa kättelemään ja hyvin tuttavallisesti puhuttelemaan.
Jaakko jäi suu auki katsomaan ja miettimään, että kukahan se lienee tuo vieras, joka näyttää niin hyvä tuttava tyttöin, olletikin Liisan, kanssa olevan, ja mitä sillä lienee niin hupaista sanottavaa, että tytöt näyttävät siitä hyvin ihastuvan. Ja hän katseli pitkään tuota tuntematonta miestä, jonka ilmaantuminen ei tuntunut hänelle vähääkään mieleen olevan. Haluten tietää tämän tuumat, päätti hän mennä likelle kuuntelemaan tämän puheita. Mutta kun hän, hevosen eteen heiniä pantuaan, lähti sinnepäin astumaan, ennättivät he juuri mennä kirkkoon.
Hänkin meni sisälle kirkkoon, istahti muutaman penkin päähän lähellä ovea ja katseli sieltä, mihin penkkiin Anna Mari ja Liisa ja mihin se mies, joka niitä oli puhutellut, olivat menneet. Pian hän huomasikin miehen kolmannessa penkissä edessään suorana ja liikahtamatta istuvan sekä Anna Marin ja Liisan etempänä muutamassa käytävän toisella puolen olevassa penkissä, jossa istui muitakin tyttöjä.
Veisattiin juuri aamuvirttä ja Jaakkokin yhtyi siihen ja luki virren sanat omasta virsikirjastaan, jonka hän oli saanut äitiltään muistoksi rippikoulussa ollessaan. — Hän kyllä silmillään ja korvillaan seurasi kirkonmenoja alusta loppuun, kuunteli hartaasti virren veisuuta ja katseli suu auki lukkaria, tähysteli tarkkaan pappia ja jokaista papin liikettä, kuunnellen niin hyvin messua kuin saarnaa, mutta sen ohessa ennättivät hänen ajatuksensa kiitää monelle muullekin taholle, ennättivät kierrellä Liisaa ja muita tyttöjä sekä sitä outoa miestä; hän ennätti nähdä, miten kukin penkissään istui, miten Liisa näytti muita virkeämmältä ja somemmalta, ja miten Anna Mari saarnan ajalla tuli niin uniseksi, että hänen päänsä vaipui penkkiä vasten ja hän nukahti, heräten vasta saarnan loputtua, kun pappi taas messuamaan rupesi.
Kun kirkonmenot olivat loppuneet ja Nurmelan kirkkomiehet olivat lähteneet paluumatkalle, kysyi Jaakko Liisalta, pyörähtäen toisapäin istuimellaan: "Kuka se oli se komia nuori mies, joka kirkon portaitten edessä sinun kanssasi puheli?"
"Komiako se oli sinun mielestäsi?" kysyi vuorostaan Liisa naurusuin.
"Eipähän ilman. Tottapa se oli komia, koska sinä sitä niin mielihyvällä katselit."
"Kun nyt en olisikin ihastuksella katsellut vanhaa tuttua, jota en pitkään aikaan ole tavannut ja joka parin vuoden kuluessa minun kanssani yht'aikaa on ollut samassa talossa palveluksessa! Sitähän tietenkin oli hupainen tavata."
"Sanoppa sen nimi!"
"Et sinä tunne sitä kuitenkaan, vaikka sanonkin nimen. Mäkelän Matiksi häntä kutsutaan."
"Vai niin. Sanoppa, mitä hän sinulle sanoi!"
"Eipä mitään erityisen tärkeätä. Hän vaan kyseli, miten minä voin, ja tiedusteli elämän vaiheistani sitten viime näkemämme sekä selitti lyhyesti omista vaiheistaan."
"Eikö mitään muuta?"
"Enpä minä muista."
"Eikö teillä ollut mitään kahdenkeskisiä asioita?"
"Mitäpä niitä olisi ollut! Tietää kai se Anna Marikin kaikki meidän puheemme."
"Mitäpä se tietäisi, kun kirkossakin nukkuu!"
"Kyllä minä kuulin kaikki Matin ja Liisan puheet", vakuutti Anna Mari.
"En minä silloin nukkunut — — — enkähän minä kirkossakaan — — —"
"Vai et! Nukut ihan siki koko saarnan ajan. — Sanoppa, eikö Liisalla ja sillä Mäkelän Matilla ollut mitään kahdenkeskisiä asioita!"
"Mitäpä heillä olisi ollut!"
"Mitäkö! Vielä tuota kysytkin. Näyttihän se teidän tuttavanne aika uljaalta ja pulskalta mieheltä. Eihän siis olisi kumma, jos hänen ja Liisan välillä olisi jotain — — —"
"No, se on tuo Jaakko — — —!" keskeytti Liisa. "Kaikkea sinä luuletkin!"
"Minunpa sinä kokonaan unhotat", puuttui Anna Mari puheeseen. "Puhuttelihan se Matti minuakin, jospa Liisaakin, ja ollaanhan mekin vanhastaan hyvinkin hyviä tuttuja."
Jaakko kääntyi taas hevoseen päin ja kiirehti Punia kiivaammin menemään, mieleltään hiukan levollisempana vaan ei kuitenkaan selvillään Liisan ja Mäkelän Matin suhteesta toisiinsa.
Hän tunsi sydämmessään todellisesti palavan rakkauden Liisaa kohtaan ja hän arveli Liisan olevan sen, jonka Jumala oli määrännyt ja valinnut hänelle elämän kumppaniksi. Parasta siis lienee hänen toden teolla ruveta miettimään asiaa ja puhemiestä hommaamaan, joka esittäisi hänen tunteensa ja asiansa Liisalle, ellei tälle muutenkin tulisi sitä sanotuksi. Mahtaahan se kyllä Liisa ennakoltakin hänen tunteensa arvata, vaan ovathan ne kuitenkin sille suoraan sanottavat, että asjasta valmista tulisi. Paluumatka, jolloin Liisa oli yhä puheliaampi ja iloisempi kuin menomatkalla, kului Jaakon mielestä aivan liian sukkelaan, niin että se tuntui kesken loppuvan. Mielellään hän olisi suonut sitä pitemmältä olevan, että olisi enemmän saanut nauttia Liisan seurasta.
Kun jo oltiin lähellä Nurmelan kartanoa, jonne juuri eellimmäinen hevonen saapui, tuumasi hän tytöille: "Kartanoonhan sitä pitää aina komiasti ajaa." Ja sen sanottuaan löi hän suitsiperillä Punia selkään ja antoi sen mennä täyttä ravia kartanon perälle asti; mutta eipä hän arvannutkaan tarpeeksi väistellä kinoksia eikä olla varovainen kääntäessään hevosta, ja senpä vuoksi kävi niin, että reki kaatui juuri köökin portaitten eteen ja tytöt suistuivat silmälleen lumikinokseen.
"Oliko tämä nyt komiasti!" sanoi Anna Mari pystyyn noustessaan ja lunta vaatteistaan puistellen.
"Sepä nyt sattui! — - — Enpä minä tuota osannut arvata", vastasi
Jaakko. — "Eihän vaan liene pahasti käynyt?"
"Mitenpä tuota", sanoi Liisa, "loukkautuisi pehmeää lumihankea vasten kaatuessa! Mutta olet sinä koko kyytimies!"
Ja lähtiessään köökin portaita nousemaan lisäsi hän: "Kiitoksia paljon hyvästä seurasta ja hyvästä ajosta!"
"Eipä olisi syytä kovinkaan kiittää", arveli Anna Mari ja lähti Liisan jälkeen menemään.
Jaakko otti veltit ylös ja ajoi Punin tallin eteen, jossa renki Heikki vasta oli riisunut Mustan valjaista.
Kun hänkin oli riisunut Punin, juottanut sen ja vienyt talliin sekä vetänyt reen liiteriin, meni hän pirttiin ja sanoi terveisiä kirkolta, nyökäyttäen päätään vanhalle ruotimummalle, joka istui pirtin perällä loukossa ja luki muutamasta paksusta postillasta, vahvat messinkisankaiset silmälasit nenällään.
Jaakko, riisuttuaan turkkinsa päältään, istahti penkille Laurin viereen ja rupesi tämän kanssa tuumailemaan; vaan samassapa tultiin syömään käskemään.
Puolisten jälkeen sai hän kuulla, että hänen oli huomenna kaupunkiin lähteminen, sinne kun oli asioita monenlaisia.
VII.
Seuraavana aamuna oli Jaakko varsin hilpeällä mielellä, hommatessaan lähtöä, sillä olihan hänestä mukava päästä kaupungissa käymään, jossa hän oli vaan jonkun ainoan kerran ennen käynyt ja jossa siis oli paljonkin katsottavaa.
Hän koetti olla hyvin toimelias kuormaa laittaessaan ja matkavalmistuksia tehdessään, jottei isäntä kohta alussa löytäisi moitteen syytä.
Ennen auringon nousua oli kuorma valmis ja Puni valjaissa ison reslan edessä.
Jaakko hyvästeltyään Nurmelan asujia otti suitsivarret käsiinsä ja hyppäsi kuorman päälle.
"Kuulehan Jaakko!" huudahti samalla Liisa ja juoksi kuorman viereen sekä pani Jaakon kouraan rahaa. "Ostappa kaupungista kirjakaupassa käydessäsi minulle samalla uusi virsikirja, sillä entinen alkaa jo kovin vanhaksi käydä!"
"Kyllä, mielellänikin. Eikö sinulla ole muuta asiaa? Kyllä minä toimitan."
"Eipä ole tällä kertaa."
"Muista nyt", varoitti isäntä vielä, "olla toimellinen ja varovainen ja tehdä niinkuin olen käskenyt. Pidä huoli rahoista, ettet niitä mihinkään joutavaan kuluta! Kun tulet kaupunkiin, niin rupea heti asioita toimittamaan, jottei tulisi tyhjää viivykkiä, sillä huomisillalla pitää sinun viimeistään olla kotona!"
"Kyllä, kyllä", vakuutti Jaakko ja lähti ajamaan. "Hyvästi vaan nyt!"
"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!" vastasi Liisa, nyökäytti päätään ja poistui köökkiin.
Aamu alkoi jo valeta, kun Jaakko pääsi taipaleelle.
Talosta lähtien vei maantielle oikotie, jota hän lähti ajamaan ja joka oli ennestään hänelle tuttu. Sitten kyllä alkoivat matkat olla jotenkin outoja, kun hän oli maantietä vähän matkaa ajellut, vaan mikäpähän oli selvällä valtatiellä kulkiessa! Eihän siinä voinut tieltä mihinkään eksyä.
Kylmänlainen tuuli puhalteli sivulta päin, jotta yritteli jo korvalehtiä palelemaan, vaan Jaakko kun vetäsi pystyyn turkinkauluksensa, niin sittenpä ei kylmä häneen enää pystynyt. Tyytyväisenä hän vaan istui kuorman päällä ja antoi hevosen kävellä alkutaipaleesta. Mutta kun tie sitten rupesi paranemaan, antoi hän Punin toisinaan juosta hölkötellä, kun ei kuorma kuitenkaan tuntunut kovin raskas olevan; ja silloin hän aikansa kuluksi itsekseen laulella hyräili lemmenlauluja ja kuuli kaikun vastaavan lumisesta metsästä.
Johtuipa hänellä silloin mieleen oma lempensäkin ja hänen ajatuksensa lensivät Nurmelaan, jossa ne viipyivät Liisan luona. Mielellään hän muisteli tuota somaa ja viehättävää tyttöä ja kuvaili mielessään sen kauniita kasvonpiirteitä, sen lempeitä silmäyksiä, suloista hymyilyä, heleää puhetta ja miellyttäviä liikkeitä. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä suloisemmalta se tuntui, tuntuipa olennolta niin rakastettavalta, että kaikki sen mahdolliset viat tulivat ihan näkymättömiksi sen suuren sulouden ja hyvyyden vuoksi.
Tuntuisippa mitä somimmalta, jos se nyt olisi tuossa sivulla ja hän saisi kääriä kätensä sen kaulan ympärille ja huulillaan koskettaa sen hymyileviä huulia. Mutta onpa onnellista, jos niin vast'edeskään tapahtuu, jos se aika vielä koituu, että hän saa tunnustaa Liisan kullakseen ja morsiammekseen. Olisippa kovin ikävä, jos se ei häneen suostuisikaan! Silloin tuntuisi Nurmela kovin kolkolta. Silloin hän varmaankaan ei voisi enää ollenkaan viihtyä täällä vieraassa seudussa vierasten kesken. Silloin tuntuisivat asujamet entistä vieraammilta, työ tuntuisi raskaammalta, elo tukalammalta. Liisahan se tähän asti on päivänpaistetta hänen elolleen tuonut ja tehnyt Nurmelan hänelle mieluiseksi olopaikaksi. Sehän on monesti ilahuttanut hänen mieltään, silloin kun hän muuten olisi vaan surua ja ikävyyttä saanut kokea. Jos se hänen hylkäisi, niin silloin hän tuntisi itsensä kovin yksinäiseksi ja murheelliseksi.
Lennähtipä myös toisinaan Jaakolla mieli kauas Nurmelasta etäisten kotoseutujen vähäisiin asuntoihin ja niiden asukkaat muistuivat elävästi mieleen. Hän katseli ajatuksissaan vanhempiaan, veljiään ja sisariaan Törmälän tutuissa tuvissa, katseli myös Kumpulaa asujineen ja olletikin Annia, jonka kanssa viettämänsä monet lapsuuden päivät hänellä yhä olivat hyvässä muistissa. Mitenkähän mahtanevat he nyt kaikki toimeen tulla! Lieneeköhän Anni vielä samanlainen kuin ennen ja muisteleekohan se häntä ja niitä aikoja, joita he ovat ennen yhdessä viettäneet! Jospa se muisteleekin, niin se tuskin ajattelee häntä toisin kuin tuttava tuttavataan. Ei tuota tiedä, mahtaako sen sydän sykkiä häntä kohtaan samalla lailla kuin rakastavan tytön sydän sykkii sulhoaan kohtaan, ja jospa niin sykkiikin — — — niin no — — — kumpihan noista sitten mahtaisi olla parempi, Anni vai Liisa!
Viipyivät sitten Jaakolla ajatukset hetkisen Annin luona, ja hän rupesi miettimään, että se on kasvanut samoissa olosuhteissa, samassa seudussa kuin hän. Heille molemmille ovat nuo köyhät kotoiset asunnot ja mutkattomat isiltä perityt tavat yhtä mieluiset. Heistä molemmista tuntuvat nuo kotoiset jylhät metsät, korkeat vaarat, raivaamattomat seudut hyvin mieluisilta, vaikka tämän puolen asukkaat useinkin ajattelevat niitä hyvin ikäviksi. — Ja Annin hän tuntee tarkoin lapsuuden ajoilta saakka, tuntee tämän hyvän luonnon ja rehellisen mielenlaadun. Kyllähän se Liisa puheissaan ja tavoissaan on Annia mukavampi, vaan tuskin kuitenkaan sydämmeltään parempi.
Ja Jaakko ajatteli, kuinka olisi mukava sitä taas tavata, ja kuvaili viimein mielessään, miltä tuntuisi, jos he molemmat olisivat aviopari, kunnes hänen mietteensä taas lennähtivät Nurmelan Liisaan.
Tällä tavoin hän kulutti aikaa mieluisissa mietteissä, ja matka joutui joutumistaan, eikä mikään häirinnyt hänen ajatuksiaan, kun hän yksin matkusteli autiota tietä pitkin. Pitkään aikaan ei tullut ketään vastaan, eikä takaa päinkään näkynyt tuliata.
Milloin kulki matka tiheän mänty- ja kuusimetsän keskitse, milloin aavojen lakeuksien yli. Eipä näkynyt tien sivulla taloja tiheässä, ainoastaan siellä täällä joku pieni turvemökki tai kallellaan oleva vähäinen puurakennus.
Jaakko, silmäillessään noita viheliäisiä asuntoja, ajatteli, että on niitä asuinpaikkoja jos jonkunlaisia. Ei niissä luulisi liikkumisen tilaa olevan tarpeeksi yksinäisellekään hengelle, saati sitten perheille, joissa on monta lasta. Kyllähän hänen kotipuolessaan ihmiset yleensä köyhiä ovat, vaan on niillä kuitenkin monella väljemmät asunnot kuin nuo tuossa, eikä siellä turvemökkejä olekaan. — Jos hän vaan joskus eläessään itselleen oman asunnon laittaa, niin pitää siitä ainakin tulla parempi kuin tuo viheliäinen kaatumaisillaan oleva pöksä tuossa tien varrella.
Mutta jäivätpä mökit taaksepäin ja tie vei nyt korkean hirsimetsän läpi. Tuuli tohisi metsässä ja vanhat hongat humisivat yksitoikkoisesti ja heiluttelivat lumisia oksiaan, joista tuon tuostakin tuulen puuska pudotti raskaan lumikasan.
Metsän takaa ilmaantui näkyviin iso talo ja sieltä päin tuli muuan hevosmieskin vastaan.
Matka alkoi nyt hupaisemmalta tuntua, kun taloja alkoi tiheämmin näkyä ja kun tielle ilmaantui jotain liikettä, mutta eipä vaan kuitenkaan tuntunut hupaiselta nähdä huonoja mökkejä, joita yhä vaan useinkin näkyi tien varrella ja jotka olivat todisteena siitä, että paikkakunnassa löytyi suurta köyhyyttä, jospa varallisuuttakin.
Jaakko kuuli kaukaa edestäpäin aisakellon soivan, ensin hiljaa, vaan sitten kovemmin, ja kohta sen jälkeen ajoi vastaantulia hänen sivutsensa semmoisella kiireellä, että hän tuskin ennätti ajaa syrjäänkään, ennenkuin se jo oli kaukana hänen takanaan. Se oli posti, joka niin joutuin kulki.
Ajettuaan vielä kappaleen matkaa saapui Jaakko syöttöpaikkaan, tullen isoon kartanoon, jossa näkyi ennestäänkin monioita matkamiehiä.
Riisuttuaan Punin valjaista ja vähän aikaa hevosen kanssa hommailtuaan meni hän sisälle pirttiin, teki hyvän päivän tullessaan, hieroskeli käsiään yhteen, jotta ne lämpenisivät, ja riisui sitten turkkinsa muutamaan puunaulaan.
Pirtissä oli väkeä paljonkin, vaan eivätpä ne isosti hänen tulostaan näkyneet välittävän. Pikimmältään ne vaan katsahtivat häneen, vaan eivät keskeyttäneet keskinäisiä keskustelujaan. Muuan keski-ikänen nainen vaan hiljaa vastasi hänen tervehdykseensä.
"Mitä sitä kuuluu vieraalle?" kysäsi tämä sitten.
"Eipä kuulu mitään sanottavia. Mitä tänne kuulunee?"
"Eipä erityistä tännekään."
"Mistä kaukaa se on tämä matkustaja?" kysyi sitten muuan mies, joka istui penkillä pirtin pöydän takana ja poltteli tupakkia lyhytvartisella piipulla.
"Tuolta olen Nurmelasta", vastasi Jaakko. "No, niin minusta näyttikin äsken, kun ajoitte kartanoon, jotta Nurmelan hevonen siellä tulee. Mutta teitä minä en tunne. Ette suinkaan te ole Nurmelan miehiä, vai miten?"
"Minä olen vaan renkinä siellä oleksinut. Tuoltahan minä oikeastaan olen kotoisin Kajaanin takaa."
"Jo minä ajattelinkin heti teidät nähdessäni, ettette te suinkaan ole tämän puolen miehiä. — Kaupunkiinko se matka pitää?"
"Kaupunkiin."
"Liiaksikohan niitä muka ylimaassa on miehiä", puuttui taas puheeseen muuan vanhanpuoleinen harmajahiuksinen mies, "kun niitä sieltä myötäänsä tänne alapuoleen työntyy, vaan Ameriikkaan olletikin?"
"Eipä ole liiaksi", vastasi Jaakko, "mutta kun siellä työmiehillä useinkin ovat huonot tienestit, siellä kun ei juuri mainittavasti ole varakkaita talokkaita ja hyviä rahamiehiä, jotka kykenisivät isoja palkkoja maksamaan, niin onhan se monellakin täytymys lähteä muualle työn hakuun. — Sitä paitsihan noita kuulestaa täältäkin puolesta paljon Ameriikkaan meniöitä olevan."
"Onhan niitä kyllä täältä, jospa sieltäkin, ja parempaahan moni hakee aina, vaikka olisi hyvä ennestäänkin", vastasi vanhus ja selitti sitten, kuinka usein kuitenkin moni pettyy toiveissaan lähtiessään pois kotoseudultaan paremmille tienesteille muka. Mutta hän jätti keskustelunsa Jaakon kanssa sikseen, kun samassa muuan toinen mies rupesi puheisiin hänen kanssaan.
Puhuteltiinhan tuota Jaakkoa siksikin, vaikka alussa oli näyttänyt, jottei kukaan hänestä välitä. Mutta tuntui hänestä kuitenkin, että kotoseutunsa asukkaiden puhuttelutapa oli aina paljon ystävällisempi. Siellähän aina vastaanotetaan tuliata niinkuin hyvää tuttua ainakin. Mutta eihän tuo mikään kumma olekaan, että tämmöisissä liikepaikoissa, missä käypi kulkioita jos minkälaisia, kohtelu toisinaan saattaa hiukan kylmältä tuntua.
Pari tuntia talossa viivyttyään ja hyvin apatettuaan ja juotettuaan hevosta, pani Jaakko ruunan taas valjaisiin ja lähti taipaleelle.
Matka kului rauhallisesti, mitään mainittavaa tapahtumatta. Hevonen milloin astui verkalleen, milloin juosta hölkötteli, ja Jaakko milloin makasi levollisena kuorman päällä, milloin istua kyykötti miettiväisenä ja kuunteli kulkusen kilinää, reen ritinää ja tuulen viuhinaa.
Asuttuja seutuja rupesi yhä enemmän näkymään tien varrella ja liike suureni suurenemistaan. Tuli usein vastaantulioita ja toisinaan joku takaa päinkin ajoi sivutse, jotta eipä saanutkaan Jaakko ihan huoletonna kuorman päällä olla kellotella, vaan hänen täytyi useinkin syrjäyttää hevostaan, että ohikulkiat pääsivät häntä sivustamaan.
Ennen pimeää hän saapui kaupunkiin ja ajoi kuormineen Nurmelaisten tavalliseen majapaikkaan muutamaan pieneen kartanoon erään syrjäkadun varrella.
VIII.
Kun Jaakko oli saanut hevosen talliin sekä toimittanut sille syömistä ja juomista ja sitten tullut sisälle tupaan, niin eipä hänellä oikein ruvennut aika siellä kulumaan outojen ihmisten seurassa. Sen vuoksi hän päätti lähteä kaupungille ainakin alkamaan asiainsa toimitusta, ja kun hänelle kaikki muut paikat olivat enimmäkseen outoja, paitsi anniskelupuoti, jonka muisti ennestään, lähti hän ensiksi sinnepäin astumaan, nassakka kainalossaan.
Astuessaan katuja pitkin katseli hän tarkkaan ympärilleen, silmäili joka taloa, jonka ohi kulki, ja luki kirjoituksen joka kyltissä, mikä tuli näkyviin. Ja jos mielestään jossain oli jotakin outoa nähtävää, niin silloin hän seisahtui sitä katsomaan ja ihmettelemään, suu kolmantena silmänä.
Niin kauan kuin hän astuskeli syrjäkatuja, ei hän kuitenkaan havainnut erityistä ihmeteltävää. Enimmästi pieniä ja mataloita huoneuksia näkyi vaan molemmin puolin katua ja niitten joukossa siellä täällä joku ruokamyymälä tai pieni kauppapuoti. Joku hevosmies ajoi täyttä juoksua keskikatua pitkin ja molemmin puolin astui kiireesti monioita jalkamiehiä.
Mutta kun Jaakko läheni keskikaupunkia, niin silloinpa ilmausi paljon enemmän nähtävää. Komeita uljaita rakennuksia, jommoisia hän ei ollut maaseudulla koskaan nähnyt, tuli nyt hänelle näkyviin, ja niitä hän jäi pitkäksi aikaa suu auki katsomaan ja ihmettelemään, miettien, että pitää sitä olla melkoinen määrä varallisuutta niillä, jotka tuommoisia kykenevät rakennuttamaan. Hän ihmetteli isoja, komeita kauppapuoteja lasiovineen ja erittäin suurine yksiruutuisine akkunoineen, joitten läpi sopi näkymään senkin seitsemänlaista kauppakalua.
Niinpä hän muutamankin ison kauppapuodin nähdessään heti lähti keskikadulta astumaan aivan siihen viereen ja jäi seisomaan ison akkunan eteen, suu melkein kiinni ruutussa, sekä kuvaili mielessään kuinka äärettömään paljon kaikki tavara tuolla akkunan takana mahtoi maksaa, eikä hän siirtynyt, vaikka useinkin sivu kulkevat ihmiset töytivät häntä ja joku naurusuin katsahti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että mitä se siinä töllistelee.
"Mikä se tuossa ihmisten tiellä seisoskelee!" huudahti muuan pystypäinen nuori mies ja töyti Jaakkoa kylkeen. "Eikö kävisi laatuun siirtyä syrjään vähän?"
Jaakko katsahti pitkään puhutteliaan, ajatellen siitä, että mikähän lieneekin; näyttää kovin ylpeältä.
Sitten hän lähti edelleen astumaan ja pysähtyi taas kenkäpuodin eteen; jäi ihmettelemään suurta oven yläpuolella riippuvaa messinkisaapasta.
"Onpa siinä saapasta!" ihmetteli hän. "Kaikkea ne myyjät hoksaavatkin, houkutellakseen ihmisiä tavaroitten ostoon."
Kun hän sitten edelleen astuttuaan oli saapunut viinapuotiin ja siellä asiansa toimittanut, lähti hän taas, täytetty viinanassakka kainalossaan, pitkin katuja astelemaan ja jäi toisinaan jonkun mielestään tavallista kummemman katsottavan eteen suu auki seisomaan.
Sattuipa, kun hän muutamastakin akkunasta, nenä ruutussa kiinni, sisään kurkisteli, että joku takaa päin löi häntä olkapäälle ja hyvin iloisesti sanoi: "Terve, Jaakko!"
"No jotakin — - -! Terve mieheen!" vastasi Jaakko iloissaan ja hämmästyksissään, kun tunsi puhuttelian Pajuvaaran Heikiksi, ja häntä ystävällisesti katellen. "Enpä osannut ennakolta arvata sinun täällä näkeväni. Mistä sinä tänne ilmausit, puustako vai pilvistä?"
"Olenpahan tullut kotopuolestani täällä kaupunkiasioilla käymään.
Terveisiä laittoivat paljon sinulle kotoasi ja Kumpulasta."
"Kiitoksia! Mitä sitä niille maille kuuluu?"
"Eipä niin sanottavia. Mitä itsellesi?"
"Eipä niin erikoisen mainittavia minullekaan."
Jaakolla ja Heikillä, jotka olivat erittäin hyvillään tapautumisestaan, oli paljonkin kysyttävää toisiltaan ja saneltavaa toisilleen. Jaakko kyseli tarkkaan, miten hänen kotopuolessaan olivat asiat, miten siellä voidaan ja toimeen tullaan, ja Heikki antoi niin tarkkoja tietoja kuin suinkin vaan voi.
"Törmälä on vielä samanlainen kuin sinun lähtiessäsikin niin huoneitten kuin asukkaitten puolesta. Siellä ei ole juuri erityisiä muutoksia tapahtunut, ja vanhempasi, veljesi, ja sisaresi ovat kaikki terveitä ja hyvissä voimissa. Sinua vaan tuntuvat toisinaan kaipaavan. Varat siellä eivät ole lisääntyneet, vaikka eivät juuri väheneetkään. Olipa siellä kerran vähällä ulosottokin tapahtua, vaan silloin sattuivat sinulta saamaan rahoja sen verran, että juuri pulasta pääsivät."
"Sepä oli hyvä asia. Kyllä olisikin silloin kurjuus tullut, jos olisi ruvettu lehmiä velasta viemään."
"Kerrassaan. Moni siellä joutuukin aivan kurjaan tilaan, kun eivät jaksa kaikkia maksujaan suorittaa eivätkä velkojaan maksaa ja sitten nimismies tulee ja myypi ainoat elukat, navetan sisustuksen puti puhtaaksi. Kumpulallekin oli kerran hyvin huonosti käydä, kun velkamiehet rupesivat hätyyttämään, vaan lopulla kuitenkin sattuivat sen verran rahoja saamaan, ettei ryöstöä tullut."
Sitten Heikki, vähän aikaa Jaakon kanssa rinnatusten kulettuaan ihan keskikatua pitkin, sanoi: "Tiedäppä, yksi uutinen minulla on sinulle kerrottava!"
"No, mikä?"
"Onpahan semmoinen, ei suurempi eikä vähempi kuin että minä olen jo morsiammen itselleni löytänyt."
"Morsiammen! Vai olet sinä morsiammen löytänyt! Jopa olet sitten johonkin ennättänyt. Vaan sanohan toki sydänkäpysi nimi! Minä en ole sinun kihlautumisestasi vielä hiiren luiskaustakaan sattunut kuulemaan."
"Se onkin vasta tapahtunut ja nyt me tullaan sukulaisiksi toisillemme, sillä Eevahan, sinun oma sisaresi, on minun armas morsiammeni."
"Vai hän se on — — —. No, enpä minä osannut tuota ennakolta arvata — — —. Vai Eeva se on sinun mielittysi! Ehkäpä te hyvinkin yhteen sovitte. — Mutta pianpa teillä asia päättyi. Ette suinkaan te kauan ole toisianne ajatelleet."
"Emmepä hyvinkään kauan. Viime syyskesällä kun tapasimme toisemme kirkolla, mielistyin minä Eevaan niin, että rupesin hänestä arvelemaan, jotta tuopa taitaisi minulle sopiva olla; ja sitten hän oli alinomaa mielessäni, jotta lopulta puhuin asiasta Päiväniemen Pekalle ja pyysin häntä puhemiehenä koettamaan taivuttaa Eevan sydäntä puoleeni. Vaan Eevapa myöskin kävi Pekan luona samoilla asioilla ja ilmaisi sille lemmen tunteensa minua kohtaan. Ja kun kerran niin pitkälle tultiin, niin sittenhän meillä oli yhtä helppo päästä tuumaimme perille kuin suksimiehellä mennä valmista latua myöten."
"Se nyt on tietty. Mikäpähän sitten enää olisi voinut esteenä ollakaan!
No, olkoon onneksi liittonne niin sinulle kuin Eevalle!"
Vähän ajan perästä sanoi taas Jaakko: "Aivan vähän sinä olet vielä
Kumpulasta maininnut. Puhu nyt jotain enempi sieltä!"
"Eipä sieltä ole erityistä kerrottavaa. Siellä eletään niinkuin ennenkin, hiljaisesti ja rauhallisesti. Isäntäukko se vaan alkaa vanheta, jotta eikö tuo kohta heittäne isannuutensa Matti pojalleen. — Tietänethän, että Anni sieltä nykyään on poissa, pappilassa piikana?"
"Kuulinhan minä siitä jotain puhetta olleen."
"Siellähän se on Anni ja hyvin hän siellä tuleekin toimeen ja hyvänä piikana kuulutaan häntä pidettävän, työteliäänä ja rehellisenä."
"Sepä on mieluista kuulla. Oletko tavannut häntä nykyisin?"
"Tapasin minä hänen tässä toisella viikolla."
"No, mitä Anni tuumaili?"
"Eipä hän moittinut oloaan. Sanoi kyllä alussa koti-ikävän olleen, vaan oli kuitenkin hyvillään, että koti oli samassa seurakunnassa ja että hän siellä pääsi aina toisinaan käymään. Sanoi usein kaipaavansa Törmälää, kotinsa naapuritaloa, ja muistelevansa Eevaa ja sinua sekä mainitsi, kuinka hän usein on sinun kanssasi hupaisia hetkiä viettänyt."
"Vai mainitsi hän sitäkin."
"Mainitsi kyllä ja paljon muutakin; en tuota kaikkea enää muistakaan."
Heikki saattoi Jaakkoa tämän kortteerin portille saakka.
Siinä tuumasi Jaakko Heikille: "Kyllähän olisi hupaista, jos voisimme tämän illan yhdessä olla. Vaan en tiedä sitten, miten asiain kävisi."
"Kerennethän ne vielä aamullakin toimittaa. Eihän niitä niin paljon liene", arveli Heikki.
"Eipä hyvinkään; vaan isäntä varoitti tänä iltana toimittamaan, jotta kerkeäisin ajoissa takaisin."
"Kerkeät sinä kuitenkin ja saatanhan minä sinua aamulla avustaa, jos niikseen tulee. Ollaan nyt yhdessä tämä ilta, koska satuimme tapaamaan toisemme. Saattaa kulua pitkiäkin aikoja, ennenkuin taas näemme toisemme; ja aamullahan minun pitäisi joutua jo paluumatkalle. — Vie nyt ensin nassakka kortteeriisi ja mennään sitten anniskeluun tai johonkin muualle! Pitäähän sitä toki vähän lystiäkin pitää, kun kerran kaupungissa ollaan."
Jaakko suostui tuumaan, vei nassakan kortteeriinsa ja lähti sitten
Heikin kanssa taas kaupungille.
Anniskelupuotiin he menivät, istuivat pienen pöydän ääreen ja tahtoivat monioita viinaryyppyjä.
Näkyi niitä muitakin olevan samassa huoneessa ja pitivätkin jotkut aika rähinää. Siellä väitettiin ja intettiin ja moniaat isoäänisimmät meuhasivat ja huutelivat niin, että aivan tahtoivat suun tukkia toisilta.
Jaakko ja Heikki eivät sekaantuneet toisten puheisiin, vaan istuivat heistä erillään ja puhelivat omista asioistaan.
"Oletko Vesalan Vilppoa nykyisin nähnyt?" kysyi muun muassa Jaakko
Heikiltä.
"Tapasinhan minä hänenkin tässä toisella viikolla samoihin aikoihin kuin Anninkin. Sehän on Vilppo nykyään Toivoniemellä renkinä", vastasi Heikki.
"Vai sinne sen Vilpon on onnistunut päästä aivan pappilan likimmäiseen taloon."
"Jopa niin. Ja hyvin hän onkin mielissään, että sinne on tullut, kun hän siis saapi olla aivan lähellä pappilaa ja Annia."
"Annia! Mitä sillä Vilpolla on Annin kanssa asioita?"
"No, minusta on näyttänyt, että hän vähin mielistelee sitä."
"Vai niin on näyttänyt. Entäs Anni Vilppoa?"
"En tiedä sitä. Sen verran, minkä minä olen nähnyt, ei Anni ole näyttänyt häntä suosivan enemmän kuin muitakaan. Eivät he kumpikaan ole rakkausasioistaan minulle mitään maininneet, enkähän minä varmuudella osaa sanoa, lieneekö Vilppokaan tosi lailla Anniin mieltynyt. Vilppohan on sen luontoinen mies, että se mielistelee tyttöjä yleensä, sillä saattaa olla montakin henttua yht'aikaa."
Noista Heikin sanoista tuli Jaakko vähän miettiväiseksi; hän oli pitkän ajan ääneti ja hänen ajatuksensa kiertelivät hetken aikaa Annia, josta hän näki selvän kuvan semmoisena kuin tämä oli hänen lapsuutensa leikkitoverina sekä sitten alkavalla nuoruuden iällä rippikoulussa ja viimeksi Kumpulassa, kun hän lähti matkustamaan pois kotoseudultaan. Ja Jaakko mietti Annista, mahtaisikko sillä tosiaan olla mitään lemmen liittoa tekeillä Vilpon kanssa — — — vaikka mitäpä se juuri häneen koskee, jos onkin — — — ottakoonpa Anni kenen tahansa, kunhan hän vaan Liisan saapi — — —.
Sitten hän, kun alkoi kovin rauhattomalta tuntua yhä lisääntyvän rähinän vuoksi, rupesi Heikkiä pois tahtomaan, sanoen ei enää täällä haluavansa olla.
"Mennäänpä vaan", myöntyi Heikki, "vaikka susiteettiin! Oletko siellä ennen käynyt?"
"Enhän toki. Miten minä nyt siellä, jossa vaan herroja — — —!"
"Kyllä siellä muitakin saa käydä. Mennäänpä vaan sinne, koska sinä et ole siellä ennen käynyt! Minä olen oppaana."
"Mitenkä me nyt sinne — — —.'"
"Sinne kehtaa mennä aivan hyvin meikäläisetkin miehet. Siellä ovat aivan eripäälliset huoneet alakerrassa rahvasta varten, ylikerrassa taas herroja varten."
"No, koska niin on, niin saattaahan tuonne sitten mennä."
Ja molemmat ystävykset, viinansa juotuaan ja maksettuaan, lähtivät anniskelusta.
Jaakko piteli Heikkiä kaulasta ja vakuutti: "Sinä olet minulle niinkuin oma veli. En osaa sanoin selittää, kuinka lystiltä tuntuu, kun olen sinun tavannut. En ole vielä, sittenkun kotoani viime kerran läksin, tavannut ketään entisistä tutuistani."
Sitten selitti Jaakko, kuinka koti ja kotipuolen asukkaat usein ovat muistuneet hänen mieleensä ja kuinka ne nyt, kun niitä ei ole enää näkemässä, tuntuvat entistä rakkaammilta ja paremmilta; silloin kuin ne olivat alinomaa silmäin edessä, ei niitä osannut tarpeeksi hyvin arvostellakaan.
Heikki sanoi sitten, hänkin pidellen Jaakkoa kaulasta, että hän ei kyllä haluaisi olla poissa kotoseudustaan, vaikka olisikin muualla parempi leipä tiedossa. Se on luonnossa synnynnäinen halu, joka vetää kotipuolessa pysymään. Hän on kuullut monen muunkin, jotka ovat köyhän kotonsa jättäneet ja tulleet rikkaampaan paikkakuntaan ja paremmalle leivälle, sanovan kotoseudussaan sittenkin paremmin viihtyvänsä.
"Se on tosi", myönti Jaakko; "mutta toisinaan saattaa kuitenkin vieraskin asunto tulla mieluiseksi, esimerkiksi kun on joku hyvä ystävä."
"Ethän vaan liene rakastunut! Enhän minä ole vielä tullut kysyneeksikään, miten sinun sydämmesi asiain laita on."
"Enpä ole aivan selvillä niistä vielä itsekään."
"Etkö ole selvillä! Vai niin, kyllä ymmärrän. Sinulla on ehdolla joku tyttö — joku Nurmelan piikasista — eikö niin? Vaan et ole vielä kysynyt hänen mieltään."
"Niinkö luulet?"
"Kas vaan; taisinpa oikein arvata. Mutta minäpä annan sinulle sen hyvän neuvon, että älä sinä kovin kauan mieti ja viivyttele asiaa, vaan hommaa heti puhemies, jos ei sinulla itselläsi tule asiasi hentullesi ilmoitetuksi. Muutenhan saattaa käydä niin, että joku toinen valtaa sinun omasi."
"Kun ei liene jo vallannutkin! Mutta kyllä minä kohta teen selvän asiasta. — — — Katsoppa mikä kirkas valo se tuolta näkyy!"
"Tuoltako susiteetin edestä! Etkö sinä sitä ole ennen nähnyt?"
"En. En ole ennen tässä pimeän aikana kulkenut."
"No, sitten sinulla onkin siinä ihmettelemistä. Sehän on sähkövaloa tuo."
Ja Jaakko ihmetteli sähkövaloa, joka loisti lyhdystä komean susiteetin edessä, katseli sitä enemmän kummissaan, kuta likemmäs tuli.
Lyhtypatsaan viereen hän seisahtui, samoin kuin Heikkikin, ja katsoa tuijotti avosuin ylöspäin.
"Enpä ole vielä kummempaa eläessäni nähnyt", tuumaili hän Heikille.
"Aivanhan se loistaa kuin aurinko, ihan huikasee silmiä."
"Onhan se toki toista kuin katulyhtyin valo", arveli Heikkikin.
"Nehän nyt eivät ole mitään tuon rinnalla. No, saapi sitä nähdä eläessään jos jotakin, yhden asian toistaan kummemman, se kun tuo maailma viisastuu viisastumistaan. Ennenhän tuota monikaan, paitsi auringon, kuun ja tähtein valoa, ei kuulu nähneenkään muunlaista valoa kuin pärevaloa. Sittenhän niitä ruvettiin paljon talikynttilöitä käyttämään, vaan eivätpä nekään olleet mitään teariinikynttiläin suhteen. Ja kun sitten lamppuvalo keksittiin, niin sitähän jo kummastuksella mainittiin. Vaan paljon kummempaa se on toki tuo sähkövalo. Voitaneenkohan enää parempaa keksiäkään!"
"Mitenpä sitä nyt enää tuon kirkkaampaa — — —! Vaan mennäänpä nyt sisälle tuohon isoon rakennukseen! Sielläkin saamme nähdä sähkövaloa."
"Olisikkohan tuonne mennä! Vaan mitä siellä sitten tehtäisiin?"
"No, vaikkapa juodaan totia!"
"Totia! Sehän on vaan herrain juomaa."
"Eletään mekin kerran herroiksi, kun kaupungissa ollaan! Mennään tuon rakennuksen toiselle puolelle, niin sieltä pääsemme suoraan ravintolaan, joka on niinkuin tehty meitä varten."
Heikki vei Jaakon muassaan, tilasi ravintolahuoneesta kaksi totilasia ja meni sitten kumppaneineen perimmäiseen huoneeseen, joka sattui tyhjä olemaan.
Siellä he saivat ihan rauhassa kenenkään kuulematta asioistaan tuumailla ja paljon he puhelivatkin, tuon tuostakin laseja kilistellen. Jaakko selitti laveasti olostaan Nurmelassa ja vaiheistaan siellä, puhui sen asujista, erittäinkin Laurista ja vielä enemmän Liisasta, jonka hän koetti kuvata niin hyväksi kuin suinkin. Ja peittelemättä tunnusti hän Heikille, kuinka hänessä mieltymys Liisaan oli suurennut suurenemistaan ja viimein muodostunut tosi rakkaudeksi.
"No, olkoon onneksi!" sanoi sen johdosta Heikki ja kilautti lasia. "Luultavasti se on hyvin hyvä tyttö sinun Liisasi, ja minä toivon, että asiasi onnistuu hänen suhteensa. Mutta sanon kuitenkin, ettet olisi tyhmästi tehnyt, jos olisit Kumpulan Annia ajatellut. Sehän on hyvin hyväsydämminen tyttö ja minä ennen arvelin, että teistä voisi tulla pari."
"Vai niin arvelit. Hyvin me olemmekin aina toistemme seurassa viihtyneet. — — — Mutta tuskinpa hän kuitenkaan minua miehekseen haluaisi."
"Älä niin sano! Minä luulen, että hän ei olisi kovinkaan haluton sinulle menemään."
"Onhan hänellä siellä parempiakin ehdolla, niinkuin Vesalan Vilppo."
"Mikä parempi se on! Anni olisi liian hyvä Vilpolle, enkä minä luule, että hän sille menisikään, jospa tämä häntä haluaisikin. — Mutta enhän minä toki tahdo sinun aikeitasi estellä. Ota vaan se, joka on sinun sydäntäsi lähinnä! — — — Ryyppää sinä paremmasti!"
"Tämä tuntuu liian väkevältä."
"Sitä paremminhan tehoo. Pane pois kaikki konjakki lasiin! Mitä tuosta säästelee!"
"Kunhan tässä ei niin humaltuisi, jottei täältä sitten pois pääse."
"Eikö mitä! Juodaan sitä enemmänkin ja pysytään jaloillaan sittenkin."
"Vaan minusta tunnustaa, että tämä juoma nyt jo alkaa päähän mennä."
"Antaahan vähän mennäkin! Paremminhan pysyy silloin mieli iloisena."
Tosiaankin alkoivat sekä Jaakko että Heikki vähitellen humaltua, varsinkin Jaakko, joka tuli tavattoman puheliaaksi ja isoääniseksi, jotta Heikin täytyi häntä hillitä. Eipä annettukaan heille sitten enää juomia lisää, kun myyjättäret huomasivat heidän yli tarpeensa jo saaneen.
Silloin lähtivät he pois, kulkeakseen kumpikin kortteeripaikkaansa, vaan hoiperrellen he astuivat ja pitelivät toisiaan kaulasta.
Jaakko yritti toisinaan langeta, vaan Heikki, joka vielä oli paremmin tajullaan, tuki häntä niin, ettei toki kaatunut.
Jaakko, kun nyt oli hyvällä puhetuulella, puhui minkä kerkesi, puhui rakkaudestaan ja vakuutti, että kyllä hänessä olisi Liisan elättäjää; vaan sitten hän yht'äkkiä rupesi kovalla äänellä veisaamaan.
"Älä huutele!" kielteli silloin Heikki.
"Miks'ei? Nyt minulla ääntä olisi."
"Sinä säikytät ihmisiä ja sitä paitsi saattavat poliisit kuulla."
"Mitä sitten, jos kuulevatkin!"
"Vievät korttikaariin."
Korttikaarin nimeä kuullessaan tajusi Jaakko; jotta eipä käynytkään laatuun olla kovin ylimielisenä, ja hän jo vähän säikähtyi, ajatellessaan semmoisen häpeän voivan tapahtua hänelle, että poliisit korjaisivat korttikaariin. Mutta pian hän kuitenkin unehutti pelkonsa ja tuli taas isoääniseksi.
"Jaakko, ole siivosti nyt!" kielteli taas Heikki ja töyti häntä kylkeen nähdessään likellä poliiseja. "Koetetaan nyt kulkea hyvin vakaisesti, jotteivät poliisit huomaisi meidän olevan tuprakassa!"
Ja äänettöminä astuivat he sitten poliisein sivu, tosin vähän hoiperrellen, mutta kuitenkin niin siivosti, että poliisit antoivat heidän rauhassa kulkea.
Kun he tulivat Heikin kortteerin portille ja siinä sanoivat sydämmelliset jäähyväiset toisilleen, lähti Jaakko, vaikka Heikki kyllä olisi lähtenyt saattamaan, yksinään kulkemaan, vakuutettuaan Heikille omin voiminsa kyllä kortteeriinsa pääsevänsä. Mutta väkevät juomat, joita hän illan kuluessa oli nauttinut, olivat kuitenkin jo niin paljon vaikuttaneet, että hän alkoi nyt olla niin hyvässä tuprakassa, jotta kadulla kulkiessaan horjahteli puoleen ja toiseen eikä ollut enää tajullaankaan, eikä siis tiennyt, mitä teki ja mitä tapahtui.
Hän oli kulkevinaan kortteeriinsa, mutta eipä hän sinne osannutkaan, eikä älynnyt, missä itsekään oli. Viimein tunsi hän, että kaksi miestä kävi käsiksi häneen ja lähtivät viemään johonkin, mutta ei hän osannut ajatella, mihinkä ne häntä veivät.