— Etkös sinä ole Kalle Pihl?
— En ole, vaikka minua siksi kutsutaan.
— Kukas sinä sitten olet?
— Se ei sinua liikuta.
— Mutta minä tunnen sinut Kalle Pihliksi.
— Olet voinut jossain nähdä — mistä minä sen tiedän.
— Etkö sitten tunne vaimoasi Johannaa ja omia lapsiasi?
— Enhän tunne, kun minulla on toinen vaimo, jolla ei ole lapsia.
— Älä paaduta itseäsi! rukoili vaimo ja katseli häntä kasvoihin.
— Korjaatko luusi ja paikalla!
— Älä ole noin sydämetön! Jumala sinut palkitsee, kun ajat paranevat! En tahdo sinulle mitään pahaa, mutta koska sinulla on hyvät päivät, niin et saa antaa lastesi paleltua ja nääntyä nälkään.
— En kuule sinua. Mitä siinä pitkität puheitasi, laittaudu taipaleelle!
Naisen silmät säihkähtivät. Hän kohosi uhkaavana seisoalleen.
— Otatko meidät hyvällä hoitaaksesi, niin en puhu mitään?
— En ota, sanoi Kalle varmasti. — Vähäinenkin myöntäminen olisi turmellut kaiken.
— Silloin katso eteesi, Kalle Pihl! — Sinua en pelkää!
— Mutta minä näytän, että pelkäät! ja hän aikoi tunkeutua pirttiin.
Samassa tuli Anna ulos kokonainen leipä ja kourallinen silakoita mukanaan. Hän ojensi ne vaimolle sanoen:
— Mene nyt vain! Näethän, ettei sinua täällä kuitenkaan uskota.
Vieras vaimo silmäili pilkallisesti leipää ja kaunista Annaa, nosti nuorimman lapsensa käsivarrelleen ja tarttui toista käteen, sylkäisi kolme kertaa kynnykselle ja syöksi suustaan sanat:
— Hyi! — Hyi! — Hyi! — Kirottu olkoon hän ja hänen jalkavaimonsa!
Ja kirottu olkoon se leipä, jota he syövät! — Hyi!
Ja hän meni samaa tietä kuin Lehtimaakin taakseen katsahtamatta.
Kalle Pihlillä ja Annalla ei ollut monta iloista sanaa toisilleen sanottavana, kun vieras oli mennyt. Mies nakkasi kirveen olalleen ja aikoi jatkaa matkaansa metsään, kun vaimo heitti häneen terävän silmäyksen ja kysyi:
— Etkö ole koskaan ennen nähnyt tuota vaimoa?
— Älä ole lapsellinen, Anna! Uskotko kerjäläisakkaa enemmän kuin minua?
— En uskokaan, mutta sillä oli semmoiset silmät ja se puhui niin voimakkaasti, ettei olisi luullut valehtelijaksi.
— Vai aiot sinäkin pettää minut, juuri kun sinua eniten tarvitsen.
— Enhän minä petä sinua … mutta … miksi et voi sanoa minulle niin kuin asia on? huudahti hän.
— Olenhan minä sen jo sanonut.
— Niin — niin! Mutta minkäs minä sille voin, että tulee niin kummallisia ajatuksia.
— Mitä sinä niistä sitten ajattelet! Ei kukaan voi näyttää toteen, että minulla olisi ollut mitään hänen kanssaan tekemistä.
— Vaan jos vetävät sinut oikeuden eteen?
— Niin vetäkööt! Minuun eivät kateet saa kynsiään isketyksi.
Kalle Pihl nakkasi kirveen olalleen ja lähti menemään metsää kohden niin rauhallisin askelin, että Anna hänen jälkeensä katsellessaan rauhoittui, meni pirttiin ja lukitsi oven jälkeensä. Eihän sitä näinä aikoina, kun maailma kihisi kerjäläisiä, uskaltanut pitää oveaan auki päivälläkään.
Pian oli tullut kylän tiedoksi, että Uramossa oli käynyt ryövärejä, eikä Kalle Pihl suinkaan salannut, että ilkityön tekijä oli ollut Lehtimaa. Kun huhu saapui Kotkaisiin, ei sitä alussa tahdottu uskoa; tuntui aivan mahdottomalta, että sellaista voisi tehdä mies, joka niin kauan oli saanut työtä ja ruokaa talosta ja joka oli osoittanut olevansa niin siivo ja hyväluontoinen. Mutta huhu tuli yhä varmemmaksi, Kalle Pihl oli näyttänyt Lehtimaan oman puukon, jonka hän itse oli vääntänyt pahantekijän kädestä, ja niin täytyi kaikkien uskoa.
Neiti Louise tuli kovin murheelliseksi siitä, että hänen suosikkinsa näin pahasti oli palkinnut hänen ystävyytensä, — nyt oli tuo yksi ainoakin viaton tehnyt suuren rikoksen. Häntä puistatti, että hän niin monta kertaa oli sellaisen miehen kanssa puhellut, mutta se kuitenkin vähän helpotti, ettei se ollut käynyt isän tai äidin tai hänen kimppuunsa. Varatuomari kummasteli sitä, ettei Kalle Pihl ollut toimittanut pahantekijää nimismiehen käsiin, ja hänessä syntyi sen johdosta pieniä epäilyksiä, vaikka toisekseen saattoi hyvinkin ymmärtää, että hätä voi tuollaiset maankulkijat pakottaa melkein mihin tahansa. Ainoa, joka kokonaan oli Lehtimaan puolella, oli rouva von Blume. Hän ei voinut uskoa Lehtimaasta näin pahaa, vaan pikemmin hän uskoi sitä Kalle Pihlistä. Eivätkä hänen vakuutustaan saaneet mitkään kertomukset järkytetyiksi, ne olivat pelkkää panettelua, tai siinä oli jotain, jonka syytä eivät muut saaneet tietää.
Mutta Lehtimaata alettiin karttaa kaikkialla sekä rautatietyömiesten että muiden rehellisten ihmisten seuroissa. Kaikki häntä epäilivät, häntä katseltiin kieroon, hänelle sanottiin suoraan, mitä hänestä ajateltiin, ja hänen tuli vaikeaksi saada ruokaa henkensä pitimeksi. Mutta hän ei tahtonut lähteä pois paikkakunnalta ennen kuin saisi asiansa selvitetyksi Uramolaisten kanssa, ja vaikkei kukaan enää uskonutkaan hänen puheitaan, toivoi hän yhäkin sitkeästi, että koston hetki olisi pian koittava ja että totuus kerran olisi maan perivä.
Kotkaisissa hän ei enää uskaltanut näyttäytyäkään, sitten kun häntä siellä oli törkeästi solvaistu ja palvelusväki häntä ilkkuen pilkannut, niin että hänen mieltänsä kirveli. Kun rouva von Blume jälkeenpäin sai kuulla, että hän oli näyttäytynyt Kotkaisissa ja sieltä karkotettu, moitti hän väkeään tästä kovuudesta ja käski tuomaan hänet luokseen, jos hän kerran vielä ilmaantuisi taloon.
Mutta Lehtimaa oli vetäytynyt etäisiin sydänmaan mökkeihin ja ulkokartanoihin asiansa menoa odottamaan.
Kalle Pihlin vaimon hän oli tavannut pari päivää heidän Uramossa käyntinsä jälkeen, ja kun Lehtimaa oli saanut kuulla, mitenkä asiat siellä olivat päättyneet, kirosi hän maat ja taivaat täyteen ja aikoi heti mennä nimismiehen luo antamaan itsensä ilmi, mutta älykäs Johanna oli lasten tähden tahtonut, että asiaa olisi ajettava toisella tavalla, jottei Kalle Pihl joutuisi vankeuteen, vaan voisi hoitaa perhettään kovimpain aikain yli. Kauan aikaa tuumittuaan sopivat he siitä, että Johanna menisi ensiksi kapteeni Thoreldin ja sitten rouva von Blumen puheille, jos ei Herrasaaresta mitään apua lähtisi. Sillä aikaa tulisi Lehtimaan rauhassa odottaa. Ja hän odotti tulevaisuuttaan eräässä vanhassa perunakuopassa, johon hän oli rakentanut kiukaan ja jonne hän kävi kylältä ruokaa hankkimassa. Mutta kun kuopan omistaja sai tietää, kuka hän oli, käski hän hänen korjaamaan luunsa, ja nyt oli Lehtimaa taas turvaton kuin taivaan lintu kylmän syystalven alkaessa. Ei hän ollut kuullut Johannastakaan eikä siitä, miten kapteenin puheilla käynti oli päättynyt. Hänen oma tulevaisuutensa näytti yhtä hämärältä.
NELJÄSTOISTA LUKU
Kapteeni Thoreld oli matkustanut pois muutamiksi päiviksi, kun Johanna suuri asiansa sydämellään tuli Herrasaareen kantaen nuorinta lastaan käsivarrellaan. Niin pian kuin hän sinne ilmestyi, neuvottiin hänet pehtorin luo, joka mitään kyselemättä toimitti hänelle lautasellisen lämmintä lientä ja suuren leipäpalasen. Johanna ei kuitenkaan tähän tyytynyt, vaan kysyi kapteenia itseään.
— Mitä sinä hänellä?
Olisi ollut asioita, joiden takia oli tultu pitkät matkat, aina
Pohjanmaalta asti.
Vai niin, kapteeni ei ole nyt kotona, mutta tulee muutaman päivän perästä.
Eikö saisi jotain tehtävää siihen mennessä? Näyttihän tämä olevan suuri talo, jossa olisi pitänyt olla monenlaista askaretta.
Ei ollut nyt työtä vieraille annettavaksi.
Mihinkäs hän sitten ryhtyisi odotellessaan?
Hm — niin…! Häntä tarkasteltiin tutkivasti — hän näytti olevan rohkeampi kuin tavalliset kerjäläiset ja lie nähnyt parempiakin päiviä. Ja sitten hän tahtoi niin varmasti puhella kapteenin kanssa. Koetettiin tutkistella häneltä, mitä se mahtaisi olla, mutta turhaan. Hän vain kysyi, pitäisikö hänen sitten välttämättä taas palata takaisin rautatietyöpaikalle pienten lastensa kanssa ja parin päivän perästä tehdä sama matka uudelleen.
Pehtori oli hyväsydäminen ihminen, ja Johanna sai ruveta villoja karttaamaan hänen keittiössään samalla kun lapset leikkivät kissan kanssa nurkassa. Tätä kesti kaksi päivää, ja kolmantena tuli kapteeni Thoreld kotiin.
Hän makasi pitkän ruokalevon ja vasta sitten laskettiin Johanna hänen puheilleen: lapset saivat jäädä pehtorin puolelle, sillä ei heitä sopinut kuljettaa hienoihin herrashuoneisiin. Ja niin seisoi hän, jo porstuankin komeuden häikäisemänä, kapteeni Thoreldin edessä hänen työhuoneessaan, ja kapteeni Thoreld virkkoi:
— No, onko sinulla mike asia?
— Olisi minulla, herra kapteeni, tärkeä asia.
— Mike niin?
— Se koskee herra kapteenin torpparia Uramossa.
— Kalle Pihlkö?
— Kalle Pihliä. Minä olen sen vaimo.
Kapteeni tarkasteli kummastellen vaimoa, sanomatta sentään mitään.
Johanna ei väistänyt ruskeita silmiään ja vaikeni hänkin.
— Hen olisi siis kaksi kerta nainut?
— Niin onkin, herra kapteeni.
— Se ole ikeve asia, sanoi kapteeni. — Oleko sinulla todistuksia?
— Olenhan minä itse todistuksena tässä, ja sitten on minulla mukana kolme hänen lastaan…
— Mine pelkän, ettei se riitte. Onko sinulla sinun ja hänen papinkirjat?
— Omani minulla on, mutta hänhän otti kirjansa, kun lähti
Pohjanmaalta.
— Vai niin, sanoi kapteeni ja mietti. Häntä miellytti tuon naisen suorapuheisuus, jossa ei ollut kyyneliä eikä turhia juttuja ja rukouksia. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että nainen puhui totta, mutta hänen ajatuksensa harhailivat kaikenlaisissa pienissä toisistaan riippuvissa sivuseikoissa, ja kuta kauemmin hän ajatteli, sitä toivottomammalta näytti kapteenin kasvoista päättäen Johanna Pihlin asia hänelle itselleen.
— Se on siis nainut falskin papinkirjan päälle? sanoi kapteeni Thoreld vihdoin.
— Aivan niin — minä tunnen sen miehenkin, jolta hän on kirjat ostanut.
Taas näytti kapteeni hyvin tyytymättömältä. Minkätähdenhän se käypi niin hänen sydämelleen, ajatteli vaimo.
Kapteenin mietteet eivät suinkaan olleetkaan iloisia. Nyt tulee tämä juttu ja saattaa ehkä uuteen valoon asiat, jotka hän kauan sitten oli toivonut unohdetuiksi ja sovitetuiksi. On se elämä kuitenkin merkillinen — koneisto toisiinsa vaikuttavia pikkuseikkoja! Ei hän ollut taikauskoinen, mutta hänen täytyi kuitenkin uskoa kohtaloon tällä hetkellä.
— Istu alas! Sanoi hän hajamielisesti vaimolle.
Johanna epäili. Istuisiko hän täällä, tässä hienossa huoneessa, tuon ankaran herran läsnäollessa. Mutta kun se itse käski istumaan, niin — ja hän silitteli tuolin samettipäällystä ennen kuin istuutui sen äärimmäiselle kulmalle. Siinä istui hän nyt juhlallisena ja toivoi hiukan, että Kalle Pihl olisi nähnyt hänen istumassa Herrasaaren kamarissa. Eiköhän olisi vähän käytöstään muuttanut tämän nähtyään.
Sitten kysyi kapteeni, oliko hän jo tavannut miestään. Johanna kertoi käynnistään Uramossa, ja kapteeni nyökäytti vain päätään hyväksyvästi; niin kuin olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, että häntä siellä oli niin huonosti kohdeltu. Mietittyään vielä viimeisen kerran nousi hän ylös, helisteli rahoja laatikossa ja antoi hänelle pari kirkasta hopearahaa.
— Otta teme! Ja kapteeni selitti, että asia tulee venymään. Mutta hänen ei tarvitsisi katua, että oli kääntynyt kapteenin puoleen. Ja hän lupasi puhua nimismiehen ja tuomarin kanssa ja hankkia tarpeelliset paperit. Sitten olisi helppo asia saada Kalle Pihl vangituksi, ja sitä kai hän tahtoikin.
— Ei, hyvä herra kapteeni, sitä minä en tahdo, sanoi Johanna kiivaasti ja sysäsi pois rahat.
— Mitäs sitten?
— Ettei antaisi lastensa kuolla nälkään, ja kunhan vain saisin ne pahimman ajan yli, niin kyllä se ne sitten korjaisi, siitä olen varma.
Taas vaipui kapteeni ajatuksiinsa. Hän näytti melkein unohtaneen naisen läsnäolon, sillä hän istui kappaleen aikaa ja rummutti sormillaan pöytään. Tuijottaen hajamielisesti ampumalinjaa pitkin loi kapteeni Thoreld siinä itselleen joukon aivan uusia vapaamielisiä mielipiteitä oikeusfilosofian alalta. Hän ajatteli, että mitä hyötyä oikeastaan olisi panna vankeuteen tuo reipas, työteliäs mies, vaikka hän olisikin tehnyt kelvottoman tekosensa, kun vaimo ja kolme lasta sen kautta aivan varmaan joutuisivat turvattomaan tilaan. Ja vaikka mies nyt melkein oli hänen käsissään, tuli hänelle halu panna toimeen aivan toiset periaatteet kuin lain tavalliset. Sillä hän tiesi, että köyhän vaimon nykyisissä ahtaissa oloissa, kun puolet Pohjois-Suomen köyhimmästä rahvaasta oli mieron tiellä, olisi hyvinkin vaikea saada Kalle Pihl tuomituksi. Ei se kapteeninkaan avulla kävisi niin helposti eikä varsinkaan ilman kustannuksia. Ja millä köyhä vaimo ne suorittaisi? Mutta nythän se itse tulee ja pyytää, ettei lakia niin ankarasti luettaisi…
Kapteeni Thoreldin omat oikeudenkäsitteet taistelivat muun maailman oikeudenkäsitteitä vastaan. Hän ajatteli katkeria ajatuksia ihmislaitosten epätäydellisyydestä ja hymyili katkerasti kaikkien niiden kätyreille, jotka niin usein typeryydessään tekevät suurimman oikeuden nimessä suurinta vääryyttä. Mutta samalla hän muisti, että yksilön velvollisuus on alistua yhteiskunnan lakeihin ja että on kohtalo, joka voi kostaa.
— Ei — tämä on asia, jota täytyy ajatella perin pohjin! Hän käännähti hajamielisesti vaimon puoleen ja sanoi kutsuvansa hänet huomenna taas puheilleen. Hänen täytyi tuumia asiaa.
Johanna niiasi, odotti vähän ja valmistautui lähtemään. Silloin sanoi kapteeni hänelle:
— Niin, se on totta — rahat, jotka et sine huolinut! Otta ne sentään, vaikka saatkin olla talossa. Mutta muista se, että et puhut kenelle asiasta.
— Kyllä minä, herra kapteeni.
Johanna poistui kiitellen ja ylpeänä siitä, että hänellä ja kapteenilla oli yhteinen salaisuus. Kapteeni Thoreld istui kauan pöytänsä ääressä ja mietiskeli. Ennen kuin hän meni levolle, kuulusteli hän pehtorilta, tulisiko Kalle Pihl huomenna päivätöihin, ja kun hän kuului tulevan, niin sanoi kapteeni tahtovansa puhutella häntä aamiaisen jälkeen.
Yöllä hän näki unta, että oli Salomo kaikessa kunniassaan, mutta heräsi kuitenkin pahalla tuulella. Aamiaisen jälkeen kuului askeleita oven takaa, ja Kalle Pihl astui sisään varmempana kuin koskaan ennen, melkeinpä uhkamielisenä. Kapteeni Thoreld oli tahallaan vaiti vähän aikaa tehdäkseen hetken juhlalliseksi ja sanoi sitten:
— Sinusta on kummalliset huhut kulkemassa, Kalle Pihl.
— Tarkoittaako kapteeni sitä kerjäläisakkaa, joka juoksee lapsineen talosta taloon ja kertoo olevansa minun vaimoni?
— Jaa, sanoi kapteeni lyhyesti.
— Mutta se ei ole minun vaimoni, jatkoi Pihl tiukasti.
— No, no, — no, no! Hiljempi, hiljempi! Tierätkö mike rangaistus on kaksivaimoisuudesta?
— Mitä se minua liikuttaa?
— Se liikutta paljokin, jos mine otta asia omaksi ja todista sinu falskit paperit, sanoi kapteeni kärsimättömästi ja ankarasti.
Mutta pohjalainen oli varustautunut kaikkein pahintakin vastaan ja sanoi röyhkeästi:
— Vetäkää vain käräjiin, jos teitä haluttaa, niin saan minäkin kertoa tämän naimiskaupan vaiheet alusta loppuun, vaikkei itse asiasta olekaan mitään tuleva.
Kapteeni Thoreld heitti häneen silmäyksen, joka ei merkinnyt hyvää.
— Mine neuvon sinua vehemmin kopeilemaan, mies! Jos mine tahto, pane mine sinu kuritushuoneesen!
— Sitä ei kapteeni tee, sanoi pohjalainen aivan rauhallisesti. Hänen varma käytöksensä vaikutti tuntuvasti kapteeniin. Salomo kaikessa kunniassaan ei tiennyt oikein mitä tekisi tälle päättävälle, uppiniskaiselle miehelle. Ei hänelle auttanut siveyttä saarnata, eikä kapteenillakaan ollut siihen taipumuksia.
— Ihminen teke paljon oikeuden vuoksi, sanoi hän ja katsoi Kalle
Pihliä suoraan kasvoihin.
— Oikeus ei saa minua milloinkaan käsiinsä, mutta minä tiedän kertoa merkillisiä juttuja siitä, miten Herrasaaren kapteeni houkuttelee vieraita ihmisiä naimaan hänen…
— Suus kiinni ja mene ulos!
Kapteeni Thoreld seisoi hänen edessään kalpeana vihasta, ja hänellä oli nyt entisen kaartinluutnantin ryhti, kun hän osoitti miehen ulos. Pohjalainen katseli häntä kylmästi silmiin, otti hattunsa ja meni tyynesti ulos. Kapteeni näki hänen kulkevan ampumalinjan ohi selkä suorana ja vakavin askelin, ja hänelle tuli palava halu juosta tuon hävyttömän miehen jälkeen ja antaa hänelle selkäsauna koko talonväen läsnä ollessa. Mutta samassa tuntui kuningas Salomo kovin voimattomalta tuota kopeaa alustalaistaan vastaan, jonka hän niin typerästi ja varomattomasti oli tehnyt salaiseksi rikostoverikseen. Mutta se tunne kesti ainoastaan hetken verran. Sillä kohta sen jälkeen hän käski valjastaa, kutsui Johannan puheilleen ja lupasi ottaa hänen asiansa ajaakseen. Puolen tunnin kuluttua hän oli jo matkalla kaupunkiin neuvotellakseen asianajajansa kanssa ja saattaakseen asian pikaiseen päätökseen.
Pari tuntia sen jälkeen oli Johanna saanut lapsensa pariksi päivää sijoitetuksi muutamaan torppaan ja meni nyt rinta ilosta paisuksissa tapaamaan Lehtimaata ja ilmoittamaan hänelle hyvät toiveensa. Hän sääli tuota siivoa miesparkaa, joka hänen tähtensä oli saattanut itsensä niin pahaan pulaan.
Lehtimaa oli elänyt surkeata elämää sitten kun torppari oli karkottanut hänet maaltaan. Oli jo viikkokausi kulunut eikä Johannasta mitään kuulunut. Ensi päivät oli hän maannut ladossa heinien sisässä, mutta sitten oli leipä loppunut ja nälkä alkoi ahdistaa.
Hänellä oli yllään viimeiset jäännökset menneestä vaateparrestaan: vaalea nuttu, joka oli ennen ollut varatuomari von Blumen ja jonka neiti Louise oli suosikilleen lahjoittanut, yhdet housut, joiden alta näkyivät karkeat ja likaiset liinavaatteet, vaalea kesälakki ja kenkien puutteessa tukku riepuja jalkaterien ympärillä. Kaula oli paljas ja hän koetti turhaan lämmittää sitä nostamalla ylös takkinsa pienen ja hienon samettikauluksen, joka huonosti sopi puvun muuhun kurjuuteen.
Hän tuli ulos ladosta kirves olallaan, takkuisena ja heinäisenä, ja katsahti ympärilleen. Talvinen harmaa päivä jo hämärsi. Sisukset huusivat syömistä, hän värisi vilusta ja työnsi suunsa lunta täyteen pahinta janoaan sammuttaakseen. Sitten haukotteli hän, venyttelihe ja näytti vasta nyt ymmärtävän, että oli olemassa. Kuta enemmän hän selvisi kohmelostaan, sitä surkeammaksi kävi hänen mielensä. Hän koetti etsiä epäselvistä aivoistaan jotain valon välähdystä, joka muistuttaisi hänelle, missä hän oikeastaan oli, ja silloin hän muisti, että hän oli jossain kaukana metsässä ja ettei hän enää voisi tässä pitäjässä mennä ihmisten ilmoille, kun kaikki kutsuivat häntä ryöväriksi ja sulkivat häneltä ovensa.
Lehto niityn ympärillä oli paljas ja lehdetön, siellä täällä vain näkyi mustempana pilkkuna joku havupuu. Oli satanut lunta siitä pitäen kun hän viimeksi oli ollut ladon ulkopuolella, ja kun ei näkynyt jälkiä missään, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nukkunut monta vuotta. Päiväin luku oli kulunut pois hänen mielestään, ja ainoa, josta hän oikeastaan oli selvillä, oli se, että häntä paleli, että hänellä oli nälkä, kauhea nälkä — ja että hänet karkotettaisiin joka torpasta, jonne menisi lämmittelemään tai leipäpalasta pyytämään. Tuuli toi jostain kylmää, purevaa lumiräntää, ja Lehtimaakin tahtoi mennä jonnekin tietämättä minne, ettei kokonaan sille sijalleen kohmettuisi. Vähitellen selvisi hänelle, että hänen kuitenkin pitäisi pistäytyä lähimpään torppaan kuulemaan, eikö pohjalainen vaimo olisi käynyt häntä perunakuopasta etsimässä.
Hän tuli torppaan pimeän kähmässä ja näki, kuinka tuli takassa leimusi. Ettei pelottaisi asukkaita jätti hän kirveensä ulkopuolelle, astui sisään lukottomasta ovesta, tunsi lämpimän kuin palsamin ruumiissaan ja sai silmilleen näin kuuluvan tervehdyksen:
— Siinäpähän on taas tuo pohjalainen rosvo, vaikka on kielletty tänne tulemasta! — Torpassa oli kaksi miestä, ja luottaen yhteisiin voimiinsa uskalsivat he näin kovasti puhua.
— Minä menen heti pois, sanoi Lehtimaa, tahtoisin vain tietää, eikö minua ole käynyt kysymässä muuan vaimo sillaikaa kun olen ollut poissa.
— Kukapa kysyisi sellaista ryöväriä kuin sinä olet? vastattiin.
— Saattaa se olla joku semmoinenkin, sanoi Lehtimaa välinpitämättömästi.
— Eikö sinulla ole muuta kysyttävää?
— Ei ole muuta.
— Mene sitten matkaasi! Tämä ei ole mikään rosvojen pesä.
— Eipä olekaan, sanoi Lehtimaa, ja kun en minäkään ole mikään rosvo, niin antanettehan kuitenkin lämmitellä, ennen kuin ajatte taipaleelle.
Hän lähentelihe takkavalkeaa käsiään hieroen ja ylläpitäen sananvaihtoa niin kauan kuin mahdollista saaden sillä tavalla aikaa lämmitelläkseen. Kaikki hänen entinen ylpeytensä ja itsetuntonsa oli poissa, ja hän otti vastaan pahimmat haukkumanimetkin saadakseen vielä edes vähän aikaa seisoa tulen ääressä. Kun ei lähdöstä näkynyt mitään tulevan, sanoi torppari päättävästi:
— Nyt riittää jo. Eikö sinulla ole mitään häpyä, mies?
Oli sitä vielä sentään vähän, Lehtimaa loi pitkän katseen talonväkeen ja meni sanaakaan sanomatta ulos. Kun hän oli mennyt, pantiin ovi säppiin. Ja siinä seisoi Lehtimaa talvikylmässä kesävaatteet yllään, ja lähimpään kylään oli peninkulman matka.
Mutta hän oli saanut lämmitellä ja jähmettyneet veret olivat sulaneet. Kuta nopeammin ne alkoivat suonissa kierrellä, sitä polttavammin leimahti hänessä viha ja häpeä. Merkillistä kyllä puhkesi se vasta sitten, kun hän oli tullut tuvasta ulos ja kuullut ovea pantavan säppiin. Se revähti sellaisella voimalla, että hän paukautti kirveenhamaralla tuvan seinään ja meni tiehensä ilkilaulua laulaen. Hänen äänensä kuoli lumituiskuun ja kuului karkeana ja rumana ainoastaan muutamien kyynärien päähän. Silloin tunsi hän taas nälän kiljuvan vatsassaan ja tehden tuikean päätöksen lähti menemään Kotkaisiin päin. Hän kulki nopeasti tietämättä oikein minne kulki, nälän ajamana niin kuin sydänmaan susi, joka lähtee hakemaan ihmisiä ja viljeltyjä seutuja. Lehtimaan rohkeus ja toivo alkoi kasvaa hänen kiivaasti kävellessään, eikä hän huomannut, että se oli kylmässä ladossa saatua kuumeen alkua, joka jo hänen suonissaan poltteli. Hän samoili teitä pitkin, joilla kaikki jäljet olivat tuiskunneet umpeen, poikkesi milloin millekin syrjäpolulle, ja tunnin kuluttua hän näki tulta puitten välistä. Hän saapui yksinäiselle paikalle, jonka hän muisteli ennenkin nähneensä, mutta vasta sitten, kun hän oli mennyt sen sivu ja kuuli kosken kohinaa, tajusi hän tulleensa Uramon torppaan.
Samassa hän hengästyi, ja polvet menivät niin vetreiksi, että hänen täytyi istuutua kannon päähän puhaltamaan. Hänen ohimonsa jyskyttivät ja korvissa humisi, niin kuin olisi Uramon koski ollut suuri vesiputous. Topertuneiden intohimojen ja epäselväin ajatusten seasta tunki hänen kiihottuneeseen mieleensä yksi ainoa polttavan suuri, vaarallinen ja hurmaava tuuma:
— Kun laki ei voi hankkia minulle oikeutta eikä kukaan muukaan, niin täytyy minun itseni hankkia sitä!
Se ajatus välähti yhtäkkiä hänen päähänsä, tuli niin kuin pahojen henkien puhaltamana ja tuli niin kiivaasti, että Lehtimaan täytyi odottaa useampia minuutteja ennen kuin sai itsehillintänsä taas takaisin. Mutta silloin rupesi järki tukemaan koston himoa.
Häntähän oli kohdeltu huonommin kuin kulkukoiraa, häntä oli häväissyt ja piessyt se mies, joka sai kiittää häntä kaikesta menestyksestään. Häntä oli koko pitäjän kuullen kutsuttu ryöväriksi, ja tuo mies oli ryöstänyt häneltä kaikki, jopa hänen puukkonsakin, niin että hänen täytyi kuin nälkäisen pedon metsiä kierrellä. Entä sitten nuo naiset; ensin tuo petetty ihminen, joka eli torpassa, ja sitten tuo toinen, joka mieroa kiersi — olivatko ne kumpainenkaan ymmärtäneet mitä hän tahtoi heidän hyväkseen tehdä? Ne olivat olleet hänen vihamiehelleen avullisina vääntämässä puukkoa hänen kädestään, kun hän tahtoi hankkia heille oikeutta! Ei — ei koskaan saisi hän tuota viekasta, kopeaa miestä käsiinsä, joka oli ajanut hänet nälkään ja viluun kuolemaan — ei koskaan — ei koskaan — ei koskaan! Nyt oli hän kuin metsäsika viikon päivät piileskellyt perunakuopissa ja heinäladoissa, saamatta suuntäyttä lämmintä ruokaa, odottaessaan, että koston hetki löisi. Mutta oliko se lyönyt? Tuolla torpassa istui yhä hänen nimensä omistaja lämpimässä tuvassaan edessään yltäkyllin ruokaa ja juomaa ja vieressään kaunis nainen, sillaikaa kun hän itse… Ei — tässä täytyy hankkia itse oikeutensa, koska kaikkivaltias Jumalakaan ei enää näy avuksi tulevan. Sillä vaikka ne kaiken muunkin olivat häneltä ryövänneet, kirves oli hänellä kuitenkin vielä tallella!
Hän kääntyi jäljilleen ja horjui kuin humalainen torppaa kohti, jonka ohi hän äsken oli kulkenut. Takassa paloi kirkas tuli, ja hän näki hämärästi, että joku askaroi sen ääressä. Tuon ainoan suuren, polttavan ajatuksensa ajamana meni hän talliin, jonka ovi ei ollut lukossa, ja hiipi sisään. Kun ovi kävi, hirnahti Rusko luullen, että isäntä tulee heittämään heiniä yöksi. Sokeassa vihassaan aikoi Lehtimaa ensin iskeä hevosta, mutta luopui siitä tuumasta ja koetti kädellään ruuhta, joka oli tyhjä. Kalle Pihl tulisi siis vielä ennen yötä antamaan hevoselle heiniä.
Kuumeessa palaen ja koettaen kaikin voimin ylläpitää tulista vihaansa vietti Lehtimaa pitkät tunnit tallin lämpimässä pimeydessä tietämättä, oliko niitä mennyt yksi vai kymmenen.
Vihdoinkin kuului askeleita ulkoa, ovi aukeni, lyhdyn valo sattui lattian olkirehuihin ja Lehtimaa tunsi Kalle Pihlin, joka asetti lyhdyn maahan aavistamatta kuka oli piiloutunut silpputynnyrin taa. Lehtimaa puristi molemmin käsin kirvesvarttaan ja kokosi kaiken polttavan vihansa ajatellakseen, mihin hän iskunsa satuttaisi. Silloin tuli Kalle Pihl lähemmä ottamaan silppuja tynnyristä ja seisoi sivuittain Lehtimaahan. Samassa kohosi hän suoraksi, kirveen terä välkähti lyhdyn valossa, ja mies putosi raskaasti tallin lattialle. Rusko korskahti säikähdyksissään pilttuussaan, mutta Lehtimaa otti lyhdyn ja näki talikynttilän heikossa valossa, että hänen vihamiehensä makasi pää halkaistuna hevosensa takajaloissa ja että verta juoksi suuresta haavasta sonnan sekaan.
Tuntematta vähintäkään katumusta hän meni tallista tupaan ja työnsi oven auki kirveellään, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Anna otti hänet hätähuudolla vastaan.
— Mitä sinä täällä teet, pohjalainen?
Kun hän näki Lehtimaan kiiluvat silmät ja kalvakat kasvot, lysähti hän säikähdyksestä istualleen ja parkaisi:
— Herra Jumala, älä tapa minua, älä tapa!
Sitä ei Lehtimaa ollut aikonutkaan tehdä, mutta kun hän nyt näki, että hänen tekonsa tulisi heti paikalla ilmi, heilautti hän veristä kirvestään raivon vimmassa.
— Herra Jumala, älä tapa minua!
Lehtimaan kiihottuneeseen mieleen iski yhtäkkiä se ajatus, että hän oli valittu välikappale Jumalan rankaisevassa kädessä.
— Pelkäätkö sinä Herran vanhurskasta tuomiota, petetty naisparka? kysyi hän juhlallisesti ja astui askelen lähemmä.
Silloin vasta keksi Anna verisen kirveen, ymmärsi kaikki ja karkasi täyttä kurkkua huutaen ovelle. Mutta kynnyksellä hän sai iskun niskaansa ja lensi päistikkaa porstuaan, johon Lehtimaa oli jättänyt lyhdyn. Sen valossa iski hän naista toisen kerran kauniiseen niskaan, niin että pää melkein irtosi ruumiista.
Sitten sulki hän oven sen enempää kuolleista välittämättä ja alkoi tutkia torpan ruokavaroja. Hän söi syömistään ajattelematta ollenkaan, mitä oli tapahtunut, ja joi janoansa sammuttaakseen maitoa ja kaljaa. Kun nälkä oli lähtenyt, kosketti hän kädellä otsaansa ja katsahti ympärilleen. Vielä nytkin ajatteli hän mahdolliseksi sen, että hän pian voisi muuttaa tähän torppaan sen haltijaksi.
Mutta sitten hänelle selvisi, että hän oli tehnyt työn, joka rangaistaan kuolemalla. Yhtäkkiä muuttui hän varovaksi, näki, että tuvan seinäkello näytti vasta seitsentä ja ajatteli, että se ehkä voisi olla hänelle eduksi. Hän sammutti päreen tuhkaan, pisti leipää ja voita taskuunsa ja lähti torpasta tähystellen varovasti ympärilleen pimeässä lumituiskussa. Hän ymmärsi että se oli hänelle eduksi, meni nopein askelin kylää kohden ja ennätti sinne vielä valvonta-aikana. Kummallista kyllä annettiin hänelle yösija muutamassa talossa, luultavasti siksi, ettei häntä siinä tunnettu, ja hän vaipui heti kohta sikeään uneen ruotiukon viereen uunille. Kahteen viikkoon ei hän ollut nukkunut lämpimässä huoneessa.
Turhaan etsi pohjalainen vaimo samana iltana Lehtimaata hänen perunakuopastaan saadakseen kertoa hänelle loistavista tulevaisuudentoiveistaan.
VIIDESTOISTA LUKU
Kevätpuoli lähestyi, oltiin maaliskuussa, ja ankara talvi oli kaatanut uhrinsa nälällä ja kylmällä, ja jos eivät kaatuneet maanneetkaan ihan tiepuolessa, niin kuin tappelun jälkeen, niin eivät he siitä kaukanakaan olleet. Kurjissa majoissa, taloissa ja kuntien köyhäinhuoneissa heitä sen sijaan kuoli kosolti. Olihan tosin uupuneita nälkäisiä, jotka olivat jääneet yksin eivätkä jaksaneet vetäytyä parempaan paikkaan kuolemaan vaan suistuivat kinoksiin; mutta ne kuuluivat harvinaisuuksiin. Hätä ei yleensä ilmennyt kauhein kohtauksin, se merkitsi uhrinsa monta kuukautta edeltäpäin, kidutti heitä nälässä, lumessa ja pakkasessa; kuume hiipi heidän repaleittensa alle, iski laihtuneisiin, jänteviin ruumiisiin ja antoi heille hetkellisen kiihotuksen voimaa heittääkseen heidät sitten värisevinä ensimmäiseen tuvan nurkkaan. Kun horkan kohtaus oli ohitse, nousi työnhakija vuoteeltaan ja lähti kulkemaan edelleen tuiskussa ja viidenkolmatta pykälän pakkasessa. Kymmeniä tuhansia kulki näin läpi varakkaiden seutujen, ja näitä sotajoukkoja riitti kurissa pitämään joku kymmenkunta nimismiestä kätyreineen. Kohtaloonsa tyytyväisyyttä ja suomalaisen luonteen hämmästyttävää itsensäkieltämistä, joka voittaa parhaimmankin sotakurin!
Kun tuollainen matkue lähestyi määräpaikkaansa, oli kuitenkin aina joku, jonka voimat eivät olleet kokonaan loppuneet, ja hänen avullaan päästiin lähimpään taloon, josta tietysti ei voinut ajaa ulos kuolevaa.
Merkillisiä voimainponnistuksia kesti Suomen kansa tuona talvena. Spartalaiset heittivät aikoinaan heikot lapsensa kuolemaan: meidän köyhempi kansamme antaa lastensa sen sijaan neljänä viitenä ensi vuotena harjoittautua kovaa elämää varten yllään yksi ainoa vaate: paita. Ja siitä on jälkeenjääville hyötyä. Sellaiset nälkä- ja kylmäkoetukset, joita he kestivät, eivät joudu häpeään uusimpain nälkätaiteilija-urosten rinnalla.
Mutta Suomen kansa suoritti voimainkoetuksensa tietämättömyyden vaatimattomuudella, ilman röyhkeyttä ja äänekkäitä valituksia. Monen kärsivän mieleen johtui, jos hän oli paljon lukenut Raamattua tai kuullut sitä selitettävän, että Suomen kansaa ei voinut verrata Jumalan valittuun kansaan, joka kantoi Herran rangaistukset ulkonaisella mahdilla, veti säkin päänsä päälle ja repeli tukkaansa suruvirsiä veisaten, sillä nämä ne ilman suuria sanoja hiljaisesti heittivät henkensä jossain pimeässä tuvannurkassa. Eikä tullut heidän luokseen mikään kaunis vapahtajakaan kunniankruunu päässään ja pukeutuneena valkoisiin vaatteisiin ruokkimaan tuhansia. Mutta sen sijaan saattoi tapahtua, että äiti, jolla vielä oli vähän voimia jäljellä, tarjosi kuusivuotiaalle pojalleen kuihtuvaa rintaa sammuttaakseen polttavaa janoa.
Vaikea talvi oli ehtinyt pääsiäiseen ja ylösnousemisen juhlaan, ja hätääntyneissä heräsi jo vähäinen toivon kipinä. Valo toi lämpimän tullessaan, ja lämpimän kanssa läheni kesä ja pelastus pahimmasta hädästä.
Kun valo koitti, paljastuivat samalla kaikki pimeyden työt. Silloin ajoi Lehtimaakin törkeänä rikoksentekijänä, puettuna kirjaviin vangin vaatteisiin ja laihtuneet jalat ja kädet pistettyinä raskaisiin rautoihin, käräjäpaikkaan, joka oli hämäläisessä kylässä lähellä Kotkaisten kartanoa.
Uramon kaksoismurha loppupuolella marraskuuta oli herättänyt pelkoa ja kauhistusta koko paikkakunnalla. Kaikista kummallisinta oli, ettei murhamies ollut murtanut auki torpanväen rahakirstua ja siitä vienyt heidän säästöjään, vaikka hänellä olisi ollut koko yö toimiakseen. Epäluulo sattui melkein heti paikalla Lehtimaahan, koska hänen edellinen ryöväysyrityksensä oli hyvin tunnettu ja kun hän kohta murhan tehtyään oli kadonnut paikkakunnalta. Häntä kuulutettiin kirkoissa ja sanomalehdissä, ja kuukauden kuluttua hänet vangittiin lähellä Hämeenlinnaa.
Maaliskuussa oli käräjät. Suurin talo kylässä oli jo muutamia päiviä ollut tuomarin ja kahden hänen apulaisensa hallussa, ja avarassa salissa oli Raamattu auki pöydällä lakikirjain ja pöytäkirjain vieressä. Kevätkäräjäin suurin ja jännittävin juttu oli Uramon murha, jota varten parikymmentä todistajaa oli kutsuttu kuulusteltaviksi. Mutta kuitenkaan ei yleinen syyttäjä näyttänyt oikein tyytyväiseltä parhaisiinkaan todistajiinsa, joiden kanssa hän oli kauan ja pitkään yksityisesti jutellut. Sillä vaikka Lehtimaa ei omasta puolestaan ollut ketään todistajaa kutsuttanut, oli kuitenkin erään talon väki itsestään ilmoittautunut esittämään painavia asianhaaroja Lehtimaan hyväksi. Samana yönä kun murha tapahtui oli hän nimittäin rauhallisesti nukkunut kymmenen tuntia ruotiukon vieressä uunilla. Se oli ratkaiseva todistus hänen syyttömyydestään, arvelivat he, ja seitsemänkymmenen vanha ruotilainen oli itse tullut saapuville puhumaan vierustoverinsa puolesta.
Syntyi inhon ja uteliaisuuden sekaista murinaa, kun tuomari huusi esiin murhajutun ja Lehtimaa vietiin läpi ihmisten täyttämän porstuan käräjäsaliin. Kuultiin jo etäältä hänen raskaiden jalkarautojensa kalina yhä selvemmin ja selvemmin, mutta käräjäsalissa ei hiiskuttu sanaakaan. Tunteelliset naiset säpsähtivät kauhusta, ja Lehtimaan sisääntulo vaikutti pelottavammin kuin hän koskaan olisi voinut itse itsestään uskoa.
Sali oli väkeä tupaten täynnä. Ensiksi istuimellaan pyöreä tuomari, hyväntahtoinen ja leikillinen mies, jolla oli suu hymyssä ja kultasankaiset silmälasit nenällä; hän oli vähän huonokuuloinen ja ränstynyt, mutta kantoi seitsemänkymmenvuotiaaksi mieheksi kulunutta vihreää virkatakkiaan suurella varmuudella ja hyvillä mielin; se oli hankkinut hänelle sekä kaikkien paikkakunnan lautakuntain että myöskin kaikkien niiden nuorten juristien suosion, jotka hänen johdollaan olivat tuhrineet ensimmäiset pöytäkirjansa.
Sitten olivat siellä hänen apulaisensa, kaksi nuorta juristia Helsingistä, joiden tuli pian suorittaa oikeustutkinto ja joista tämä heidän juhlallisen tulevaisuudentoimensa raaka realismi tuntui hieman hullunkuriselta. He irvistelivät todistajain hullunkurisille puheille, nauroivat mielellään tuomarin sukkeluuksille ja osoittivat erinomaista taipumusta käsittää asiat koomilliselta kannalta.
Heidän jälkeensä tuli arvossa yleinen syyttäjä, pitäjän vallesmanni, pienoinen, tavattoman kyvykäs mies, joka koko olennoltaan ja pienimmillä liikkeilläänkin tahtoi osoittaa, että oikeus käy armon edellä. Hän oli lainkuuliaisuuden perikuva, turhantarkka omantunnon mies, täynnä lakikieltä ja juhlallinen käytöksessään sekä talonpoikia että herroja kohtaan näin oikeuden edessä.
Hänen rinnallaan vaipui nurkkakirjuri — köyhäin asianajaja — oikeuslaitoksen hutilukseksi, kun hän leveällä, huolettomalla äänellään puhui puolustettavainsa puolesta. Hänellä olikin aikoinaan ollut puolen tuhatta juttua — omallatunnollaan — sanoi sukkelin tuomarin apulainen.
Pitkällä puusohvalla istui lautakunta, kuuden miehen voimalla, käyttäytyi arvokkaasti ja järkevästi, puhui vähän mutta mietiskeli paljon, niin kuin sopiikin pitäjän luottamusmiehille.
Kuulijainlehterin virkaa toimitti ontuva tuoli, ja taempana seisoi joukko uteliaita talonpoikia. Tuolilla istui muuan viisaustieteen kandidaatti, joka oli maalla tietojaan kartuttamassa. Hänellä oli vaalea harva tukka ja kakkulat nenällä, melkoisen hyvät vaatteet ja huulilla ivallinen hymy, joka ei kuitenkaan oikein tahtonut päästä esille istunnon aikana.
Kun Lehtimaata vietiin porstuan läpi, vetäytyivät kaikki syrjään paitsi vanha ruotiukko, joka ohimennessä kuiskasi hänelle:
— Älä pelkää, Lehtimaa — täällä on koko Tenholan väki, joka tietää todistaa, että makasit yötä meidän pirtissämme.
Hänet tuotiin saliin, mutta hänen korvissaan soivat ruotiukon sanat ja hänen veltostuneet elimensä ikään kuin heräsivät, kun hänen täytyi ruveta puolustautumaan. Vankeudessa ei tulevaisuus ollut häntä suuresti surettanut. Hän sai siellä lämmintä, ruokaa, vaatetta ja lepoa — ja muuta ei hän alussa kaivannutkaan. Myöhemmin hän alkoi tuumia tekoaan. Vankilan saarnaaja toi hänelle uskonnon lohdutusta ja anteeksiantamusta, mutta Lehtimaalla oli omat ajatuksensa murhasta. Vaikka hän ehkä sydämessään kaipasi sitä sovitusta, josta pastori oli puhunut, piti hän kiven kovaan kiinni siitä, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä. Mitään oikeata katumusta hän ei tuntenut ja oli niin harvasanainen, että pastori huomasi tuomarin kysymysten olevan tässä paremmin paikallaan kuin uskonnon lohdutuksen.
Ruotiukon kuiskaus synnytti hänessä sen hiljaisesti kyteneen toivon, että hän saisi palkinnon ja korvauksen kaikesta, mitä oli kärsinyt. Oikeastaan ei hän ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi, että hänet tuomittaisiin, sillä omasta mielestään hän oli ihan syytön. Hänen suuri katkeruutensa oli tukehduttanut kaikki lempeät katumuksen tunteet. Hän ajatteli, viettäessään vankilassa pitkät päivänsä, että Kalle Pihl oikeastaan ei koskaan olisi saanut rangaistustaan, jos ei hän korkeamman tahdon käskystä olisi ruvennut oikeutta jakamaan.
Pahin kohta oli Anna Mellilän murha, sillä oikeastaanhan ei Jumalan välikappaleen olisi pitänyt häntä satuttaa. Se oli tapahtunut kuin omaksi puolustukseksi — ehkä oikeastaan siksi, että hän huutaen lähti pakenemaan ja rukoili, ettei häntä murhattaisi. Hän tunsi itsensä usein syylliseksi tätä tapausta ajatellessaan, ja hämärässä päässään hän olikin aikonut tämän puolen asiasta tunnustaa oikeuden edessä. Se aikomus oli tähän saakka rauhoittanut hänen omaatuntoansa.
Nyt seisoi hän yhtäkkiä tuomarin kasvojen edessä, ajatukset myllersivät sekaisin hänen aivoissaan, joissa ei koskaan ollut liian suurta selvyyttä vallinnut, ruotiukko oli virittänyt hänessä uutta toivoa, tässä ei ollut aikaa enempään miettimiseen. Omatunto on merkillinen asia. Ajatustensa sekavassa mylläkässä muistui Lehtimaalle mieleen koko joukko yksityiskohtia, joita hän oli vankilassa miettinyt ja jotka nyt näyttivät kaikki hänelle edullisilta.
Ainoa selvä todistus häntä vastaan oli hänen kirveensä, jonka hän oli unohtanut Uramoon, mutta ei siinäkään ollut hänen puumerkkiään, ja muuten se oli samanlainen kuin kaikki muutkin kirveet. Pelastuksen mahdollisuus antoi hänelle voimia, ja kaikki hänen ajatuksensa takertuivat hukkuvan epätoivolla siihen, että hän oli täyttänyt Jumalan tahtoa. Jos Jumala tahtoisi, että hän pääsisi vapaaksi, niin oli väärin estää hänen tahtoaan tapahtumasta ennenaikaisilla tunnustuksilla ja siten ryöstää Jumalalta hänen oma valitsemansa välikappale, jonka tekoja ei maallinen oikeus voisi arvostella.
Lehtimaa oli hitaasti astunut keskelle lattiaa ja seisahtunut tuomarin eteen, jolle hän kumarsi kömpelösti mutta samalla melkein itsetietoisesti. Sitten pani hän kahlehditut kätensä ristiin ja jätti Herran huomaan itsensä kaikessa siinä mitä tuleman piti.
Tuomari luki hymisevällä äänellä ruotsinkielisen syytöskirjan ja teki sen niin nopeasti, ettei edes sukkelapäinen viisaustieteen kandidaattikaan voinut seurata mukana. Apulaiset tarkastelivat Lehtimaata, lautakunta näytti siltä kuin se olisi hyväksynyt joka lauseen luetusta, vaikkei siitä tavuakaan ymmärtänyt, ja Lehtimaa seisoi pää painuksissa ja kädet ristissä, pani omat sanansa tuomarin ruotsiin ja siitä syntyi kuin rukous, että kaikki kävisi hänelle hyvin.
Vihdoin kysyi tuomari suomeksi Lehtimaalta, mitä hänellä olisi puolustuksekseen esiin tuotavana. Lehtimaa töllisteli typerästi ympärilleen eikä virkkanut mitään. Tuomari uudisti kysymyksensä, ja silloin nyökäytti nurkkakirjuri kehottavasti päätään vangille, että hän vain vastaisi pois, mutta viisaustieteen kandidaatti hymähti pilkallisesti tuolle moukkaparalle, joka ei ymmärtänyt ruotsinkielistä syytöskirjaa. Lehtimaa katseli avuttomana ympärilleen eikä tiennyt mitä hän vastaisi.
Syntyi jännittävä hiljaisuus.
— Tunnustaako syytetty viime marraskuun kahdentenakymmenentenä päivänä Uramon torpassa murhanneensa torppari Kaarle Juhananpoika Pihlin ja hänen vaimonsa Annan? sanoi tuomari selvällä juhlallisella suomen kielellä. Lehtimaa säpsähti niin että kahleet kalahtivat, kun vihdoinkin sai selville, mistä oikeastaan oli kysymys. Hän selvitteli kurkkuaan ja koetti sanoa kuuluvasti 'ei' kiellon, mutta se tuli niin epäselvästi, että tuomari sanoi:
— No, puhu kovemmin.
— Ei! sanoi Lehtimaa kovemmin.
Nimismies hymähti epäluuloisen olantakaisesti ja meni vahvistamaan itseään olutlasilla ja voileivällä ennen kuin alkoi kuulustella viittäkolmatta vierastamiestään. Tämä oli hänen ensimmäinen suuri rikosjuttunsa, ja hän toivoi itselleen sekä mainetta että menestystä näin suuren pahantekijän tuomitsemisesta.
Apulaiset tekivät muistiinpanojaan niin että paperi ratisi, tuomari nojasi taapäin tuolillaan ja näytti katsovan aivan luonnolliseksi asiaksi, että Lehtimaa kielsi. Heti sen jälkeen tuli nimismies ja toi jonkun vaatteeseen käärityn esineen ja ojensi sen tuomarille. Tämä asetti sen juhlallisesti eteensä pöydälle, katsoi ankarasti pahantekijään ja virkkoi:
— Käy lähemmä!
Lehtimaa siirsi raudoitetut jalkansa lähemmä tuomarin pöytää.
— Tunnetko tämän kirveen? kysyi tuomari terävästi ja veti yhtäkkiä vaatteen kirveen ympäriltä, jossa näkyi kuivuneita verijälkiä.
Lehtimaa seisoi aivan kylmänä, vaikka apulaiset koettivat lävistää hänet katseillaan.
— En, vastasi hän niin rauhallisesti, että se häntä itseäänkin ihmetytti. Mutta Jumala oli nähtävästi hänelle avullinen.
Tuomarilla ei ollut syytä säikytellä vankia, jota hän vielä kerran tutkivasti katsahti ja kutsui sitten todistajat valalle.
Ne tulivat kaikki yhdessä ryhmässä, ja viisikymmentä sormea tunkeili jo Raamatun ja postillain päällä. Kun tuli vähän ahdasta, työnsi toinen apulaisista lakikirjan esille, johon heti kohta sysättiin tusinan verta likaisia sormia. Kolme jäljelle jäänyttä todistajaa sai vannoa kunnallisasetuksen päälle. Sitten vannoivat he kaikki yhteen ääneen totta puhuvansa samalla kun tuomari haukan silmillä vartioitsi, että jokainen lukisi valan sanat selvästi ja ettei kukaan vetäisi salaa pois sormiaan salaperäisten kirjojen päältä. Kun vala oli tehty, huokasivat todistajat helpotuksesta ja kävivät kukin hyvin toimessaan kertomaan, mitä tiesivät asiasta.
Paljon ei asia selvinnyt ensimmäisten todistajain puheesta. Lehtimaa oli nähty iltapäivällä eräässä metsätorpassa peninkulman päässä murhapaikalta, ja sitä ennen hänet oli ajettu pois saman torpan perunakuopasta, johonka hän oli asettunut asumaan. Hän oli ollut röyhkeä ja päissään ja iskenyt mennessään kirveellä seinään. Tätä kertoi kuusi todistajaa, jotka osasivat asiansa ulkoa ja puhuivat kaikki samalla tavalla.
Lehtimaa myönsi olleensa tuossa torpassa, mutta päissään ei hän ollut, vaikka olikin laulanut laulun lähtiessään osoittaakseen, ettei heidän tylyytensä häneen vähääkään koskenut.
— Tuntevatko todistajat tämän kirveen Lehtimaan kirveeksi? kysyi tuomari.
Todistajat eivät tunteneet.
— No, millä se sitten seinään iski?
Sitä eivät he niin tarkkaan tienneet, mutta olettivat tietysti, että se oli tapahtunut kirveellä.
— Onko tämä sitten kaikki, mitä näillä monilla todistajilla on sanottavana? Tuomari katsahti ärsyttävästi pieneen nimismieheen.
Mutta oli niitä vielä muitakin.
Muutamia rautatietyömiehiä tuli esille kertomaan, että he olivat kuulleet Lehtimaan uhkailevan ja kiroilevan Kalle Pihliä siksi, että tämä mukamas oli mennyt naimisiin Lehtimaan papinkirjan turvin ja saanut itselleen vaimon ja torpan pelkällä vääryydellä, mutta se oli tietysti valhetta kaikki. Niitä oli kuusi seitsemän miestä, jotka todistivat samaa. Tuomari ruopi nenäänsä ja näytti hyvin miettiväiseltä. Yleinen syyttäjä huomautti, että tämä on hyvin raskauttava asianhaara. Lehtimaa vastasi, että hänellä oli ollut syytä olla vihoissaan murhatulle, joka oli viekoitellut häneltä papinkirjan ja tahtoi kertoa vielä muutakin, mutta tuomari keskeytti hänet sanoen, että se ei kuulunut asiaan.
Eikö sitten ole mitään muita todistajia, jotka ovat nähneet Lehtimaan ennen murhaa taikka sen jälkeen?
Oli, kyllä niitäkin oli. Ja esille astuivat Tenholalaiset, joiden luona Lehtimaa oli yönsä viettänyt. He todistivat kuin yhdestä suusta, että Lehtimaa oli tullut yösijaa anomaan mutta etteivät he olleet mitään merkillistä hänessä huomanneet. Hän oli ollut uuvuksissa, ei puhunut monta sanaa ja pani maata melkein heti paikalla. Ruotilainen vakuutti vapisevalla äänellä, että murhamies ei ikinä voisi nukkua niin rauhallisesti kuin Lehtimaa sinä yönä oli nukkunut Tenholan tuvan uunilla.
— Mihin aikaan hän tuli Tenholaan?
— Saattoi olla kello noin kahdeksan paikoilla.
— Milloinkas murhatut tavattiin?
— Seuraavana aamuna kello yhdeksän.
Tuomari jäi vähän tuumimaan lautakunnan kanssa.
— Mistä päin se tuli?
Sitä ei tiedetty. Lautakunta näytti miettivältä ja tuomari kuulusteli vielä sitä todistajaa, joka oli ensiksi tullut murhapaikalle.
Kalle Pihl oli maannut tallissa kallo halkaistuna ja Anna oli suullaan porstuassa. Ovet olivat auki ja kaikki muuten paikoillaan.
— Eikö ollut vereksiä jälkiä torppaan ja torpasta pois?
— Oli, oli reen jälki maantiellä, mutta torppaan ei se vienyt. Ja kun oli koko yön tuiskunnut — lisäsi todistaja.
— Niin no, silloinhan sinä et osaa meitä jäljille näyttää, virkkoi tuomari, ja apulaiset nauroivat hänen sukkeluudelleen samoin kuin viisaustieteen kandidaattikin.
Muut todistajat kutsuttiin sisään, ja he antoivat pitkiä selityksiä Lehtimaan kiukkuisesta mielentilasta murhattua kohtaan, mutta mitään asiaan kuuluvaa ei heillä ollut esille tuotavana. Tuomari käski heidän puhua vähän vähemmän roskaa, josta he näyttivät kovin loukkautuvan. Mutta lautamiestenkin täytyi vetää totiset suunsa nauruun. Yleinen syyttäjä keskeytti heidät silloin ja väitti juhlallisesti, että hänen todistajansa olivat päivänselvästi osoittaneet, että Lehtimaalla oli ollut rikoksellisia tuumia murhattua kohtaan, ja sellainen mies, jota tällaiset epäilykset raskauttavat, ei suinkaan voisi päästä vapaaksi valistuneen tuomarin ja lautakunnan tuomion alta. Sitä paitsi vaati hän, että tuomari panisi muistiin, että Lehtimaan matkallaan torpasta, jossa hän oli pitänyt pahaa elämää ja iskenyt kirveellä seinään, välttämättömästi täytyi kulkea Uramon torpan sivuitse kylään mennessään ja että hänen syyllisyytensä siis on yhä silmääpistävämpi.
Ensimmäiset todistajat kutsuttiin uudelleen sisään ja heiltä kysyttiin tiestä. Mutta heidän ilmoituksensa eivät tukeneet yleisen syyttäjän mielipidettä. Tavallinen talvitie ei mennyt ollenkaan Uramon kautta, vaan runsaan neljänneksen siitä syrjään. Tuomarista oli koko kysymys vähemmän arvoinen, kun ei kuitenkaan voitu varmaan sanoa, milloin murha oli tapahtunut. Lehtimaa oli kyllä kovasti epäluulon alainen, mutta mitään selvyyttä ei hänen rikoksellisuudestaan ollut saatu.
— Onko vielä muita todistajia? kysyi tuomari saadakseen asian pikaiseen päätökseen.
— Ei ole, vastasi syyttäjä kärtyisesti.
Silloin tunki muuan vaimo kuulijain joukosta tuomarin eteen, niiasi kohteliaasti ja pyysi saada tehdä valan.
Lehtimaa joutui vähän hämilleen, mutta tointui pian.
— Kuka sinä olet?
— Minä olen Johanna Pihl, sen murhatun vaimo.
— Mitä —? Mitä sanot?
— Minä olen sen murhatun vaimo Johanna Pihl.
Syntyi yleinen uteliaisuus salissa ja kaikki kurkottautuivat katsomaan murhatun vaimoa, jonka oikeastaan senkin olisi pitänyt olla murhattu. Tuomari itsekin nousi ylös, ruopi korvallistaan, ja molemmat apulaiset pureskelivat miettiväisen näköisinä kynänvarsiaan.
— No mutta — miten tuhannen tavalla sinä voit olla murhatun vaimo?
Hänen vaimonsahan murhattiin samalla kertaa kuin hänet itsensäkin.
— Saanko tehdä valan? kysyi nainen ja niiasi.
— Mitä varten tahdot tehdä valan?
— Minä tahdon vannoa puhuvani totta. Kun ei kukaan ole tahtonut uskoa minua, niin sen tähden tahdon puhua valallani.
Tuomari hymähti.
— Onko sinulla asiaan mitään sanottavaa?
— Onhan minulla ja tärkeätä onkin.
Tuomari tarttui harvaan, harmaaseen tukkaansa. Hänelle ei ollut tämä keskeytys asian menossa oikein mieleen, ja hän kysyi naiselta ankarasti:
— Mitä se olisi? Ja onko sinulla mitään paperia sen päälle, että olet se, kuka sanot olevasi?
— Onpa tietenkin, sanoi Johanna ja pani papinkirjansa tuomarin eteen.
Tuomari luki sen ja kääntyi totisena lautakunnan puoleen:
— Tämä asia vain yhä sekaantuu. Sitten hän sanoi Johannalle:
— Sinä olet siis murhatun vaimo, vaikka hänellä on ollut toinenkin, joka murhattiin samalla kun hän itsekin — mitä?
— Eikö minua lasketa valalle? pyysi vaimo yhäkin.
— Voit kai sitä ennen sanoa, kuka olet.
— Niin, mutta se on niin pitkä ja kummallinen juttu, ettei sitä kukaan uskoisi…
Silloin vaati yleinen syyttäjä, joka odotti hyviä tietoja vaimolta, että hänet päästettäisiin valalle, koska hänellä oli paperitkin puhtaat. Tuomari murahti harmissaan, luki edellä valan ja Johanna saneli perästä selvällä ja iloisella äänellä, sormet vakavasti kirjan päällä. Kun se oli ohi, huokasi hän pitkään ja sanoi:
— Nyt ainakin täytyy uskoa minua.
Sitten hän kertoi selvästi, sujuvasti ja juurta jaksain kaikki asianhaarat murhatusta, Lehtimaasta ja itsestään, vedoten sekä kuulijoihin että lautakuntaan, ja hän sekoitti kertomukseensa sekä kapteeni Thoreldin että murhatun Annan, puhui heidän suhteestaan ennen Annan naimisiinmenoa, niin kuin oli kuullut asiaa Herrasaaressa kerrottavan, ja esiintoi omat mielipiteensä siitä, mitenkä kapteeni oli houkutellut hänen miehensä suurilla lupauksilla kaksinnaimisiin päästäkseen vain vapaaksi Annasta.
Todistajan puheet herättivät suurta huomiota salissa, ja tuomarikin unohti, että niissä oli suuri osa asiaankuulumatonta. Mutta kun nainen aikoi jatkaa uudelleen kapteeni Thoreldista, muisti tuomarikin, mistä tässä oikeastaan oli puhe, ja keskeytti sanatulvan vaatien hänet pysymään asiassa.
— Ei minulla olekaan enää muuta sanottavaa, lopetti Johanna puheensa tyytyväisenä. Lopuksi vakuutti hän vielä, että Lehtimaa, jonka hän tunsi perinpohjin siivoksi mieheksi, ei mitenkään olisi voinut tehdä sellaista rikosta, josta häntä syytettiin.
Nimismies pyörähti vihoissaan kantapäillään, tuomari käski todistajat ja asianosaiset ulos ja kääntyi lautakunnan puoleen sanoen:
— Se on yhtä pitkää kuin leveätäkin!
Sitten käveli hän kädet taskussa runsaan puolen tuntia istuvan lautakunnan edessä ja neuvotteli. Viimeinen todistaja oli oikeastaan puhunut enemmän murhatusta Kalle Pihlistä, joka näkyi olleen oikea roiston alku, kuin syytetystä, ja monien päänruopimisten jälkeen tuli oikeus siihen päätökseen, ettei Lehtimaata oikeastaan voi todistuksien puutteessa tuomita rikokseen syylliseksi. Tuomari selaili lakikirjaa ja sai selville, että Lehtimaa on päästettävä puhdistusvalalle ja laskettava vapauteen. Hänen tyyni käytöksensä oikeuden edessä, vieraan vaimon ja Tenholan talon väen todistukset painoivat syyttäjän vaillinaisia todistuksia vastaan.
Lehtimaa kutsuttiin sisään kuulemaan oikeuden päätöstä. Hän astui esiin silmät riemusta loistaen, mutta silloin vetäisi nimismies kakluunin pellin auki, niin että salissa kuului iso rämäys. Lehtimaa vavahti ja katsahti säikähtyneenä taakseen; — nyt vietäisiin hänet valalle, arvasi hän. Mitenkä hän nyt suoriutuisi? Jumala oli auttanut häntä tähän saakka mutta nyt näytti jättävän hänet saatanan haltuun.
Pieni tuomari tekeytyi hyvin juhlalliseksi, apulaiset kohottautuivat tuoleillaan, lautamiehet kakistelivat, ja odotuksen suhaus kävi kuulijajoukon läpi. Mutta Lehtimaa alkoi vapista niin että kahleet kalisivat. Tällaista loppua hän ei ollut ajatellut. Nyt vannoisi Jumalan oma välikappale itsensä helvettiin. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä ajatella. Ja hän heitti taas asiansa kaikkivaltiaan haltuun.
Siinä seisoi hän vaaleana ja vapisi. Tuomari kiinnitti häneen pitkän, arvelevan katseen ja ryhtyi julistamaan oikeuden päätöstä. Lehtimaa aikoi kysyä, saisiko hän esittää muutamia kohtia puolustuksekseen, kun tuomari alkoi.
Vanki kuunteli henkeään pidätellen ja koetti pakottaa itsensä ymmärtämään ruotsalaisia sanoja. Kun ei siitä apua lähtenyt, yritti hän tuomarin kasvoista arvata tuomion sisältöä. Mutta tuosta sileästä, parrattomaksi ajetusta naamasta ei voinut mitään lukea. Näytti siltä kuin hän olisi lukenut jotain, joka ei liikuttanut häntä itseään eikä ketään muutakaan. Vihdoinkin oli lukeminen lopussa, ja nurkkakirjuri käänsi oikeuden päätöksen suomeksi muutamilla lyhyillä lauseilla. Lehtimaan kasvot lävähtivät palttinan vaaleiksi, hän käännähti tuomarin puoleen pikaisella nykäyksellä, joka oli olevinaan kumarrus, ja sanat tarttuivat hänelle kurkkuun, kun hän sanoi:
— Pitääkö minun siis vannoman itseni vapaaksi?
Kaikkia läsnäolijoita pyrki naurattamaan, mutta tuomari alkoi suomeksi selittää Lehtimaalle, mikä on rangaistus siitä jos vannoo väärin ja kuinka väärän valan tekijä heittää sielunsa iankaikkisesti paholaisen haltuun. Merkillistä, kuinka voimakkaasti tuo pikkuinen mies vaikutti. Nuo leikilliset silmät rypistyivät uhkaavan totisiksi ja sanat tunkivat kuin terävät seipäät läpi Lehtimaan luiden ja ytimien. Tuomari päätti varoituksensa synkällä, uhkaavalla äänellä:
— Ja voitko sinä, Karl Juhananpoika Lehtimaa, nyt Jumalan ja korkean oikeuden edessä, oikean käden etu- ja keskisormi Pyhän Raamatun päälle pantuna, otsa avoinna ja sydän rauhallisena kaikkien näiden rehellisten ihmisten läsnäollessa sielusi iankaikkisen autuuden nimeen vannoa olevasi viaton, niin tulkoot siitä seuraukset päällesi ajassa ja iankaikkisuudessa. — Aamen! lisäsi hän paremman vakuuden vuoksi ja katsoi polttelevilla silmillään Lehtimaata, niin että tämä tunsi niiden tunkevan syyllisen sydämensä sisimpään sopukkaan ja alkoi jälleen vapista.
Apulaiset panivat pois kynänvartensa ja kädet ristissä rinnan päällä tarkastivat häntä uhkaaviin asentoihin asettuneina. Lehtimaa katsoi sivulleen ja näki lautamiesten tuikeat katseet, takana olivat taas kuulijat kymmenine silmineen. Hänen polvinivelensä pettivät, niin että jalkaraudat kalisivat, ja vanginvartijat tulivat häntä tukemaan. Hän puristi silmänsä pieniksi, kokosi kaikki voimansa viimeiseen ponnistukseen, vetäytyi tuomarinpöydän ääreen ja paiskasi koko kämmenensä Raamatun päälle.
— Ainoastaan etusormi ja keskisormi! karjaisi tuomari.
Lehtimaa veti pois liiat sormet, ja niin alkoi tuomari juhlallisella äänellä lukea valan sanoja.
Lehtimaa oli herennyt ajattelemasta, hän odotti vain joka hetki, että paholainen tempaisisi hänet mukaansa, mutta kun niin ei tapahtunut, saneli hän sanansa tuomarin mukaan koneellisesti, vapisevalla äänellä ja niin epäselvästi, että yleinen syyttäjä ja lautakunta tulivat lähemmä ja tuomari alkoi alusta vaatien, että hänen täytyy puhua niin että kuuluu. Juuri kun hän melkein tiedottomassa tilassa oli päässyt niin pitkälle, että hänen olisi pitänyt vannoa pois sielunsa autuus, tuntui kuin olisi Jumala yhtäkkiä ottanut kaikki hänen voimansa. Hän vaikeni, kalpeni ja horjahti, kädet liukuivat pois kirjan päältä, vanginvartijat tarttuivat hänen kainaloihinsa estääkseen häntä kaatumasta, ja hänen edessään seisoi virkatakkinen yleinen syyttäjä ja huusi vahingonilosta säteilevin silmin:
— Ahaa! Siinä se nyt on valapatto!
Lehtimaan mielikuvitus, joka aina oli ollut vilkas, oli kiihottunut äärimmilleen oikeuden edessä, ja nyt hän oli vähällä pyörtyä. Neljännestunnin kuluttua oli hän matalalla ja uupuneella äänellä, tuolilla istuen, vanginvartijain tukemana ja uteliaiden ihmisten ympäröimänä tunnustanut kaiken.
Tunnustuksen jälkeen tuomittiin tuo puolikuollut pahantekijä mestattavaksi ja teloitettavaksi tahallisesta kaksoismurhasta, joka rangaistus kuitenkin heti lievennettiin elinkautiseksi vankeudeksi Siperiassa.
Oikeudenistunto päättyi rukouksella sitten kun vanginvartijat melkein kantamalla olivat vieneet Lehtimaan ulos salista. Tuomarin kasvoista katosi virallinen ilme, nimismies pöyhistelihe kuin riikinkukko, apulaiset niistivät tyytyväisinä nenänsä, vaihdettiin muutamia sanoja asian odottamattomasta päättymisestä, lautakunta läksi pois, ja ivallinen viisaustieteen kandidaatti kutsuttiin illanviettoon totilasin ja kahden korttipakan ääreen, jossa hän vihdoinkin sai tilaisuuden taitoaan näyttää.