KUUDESTOISTA LUKU
Kauan odotettu kesä tuli hyvissä ajoin tuoden lämpöä paleltuneille ja hyviä toiveita nälkäisille. Kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna vihersivät lehdot, ja niillä pelloilla, jotka oli saatu kylvetyksi, kohosi oras vihreänä ja mehevänä, teki tähkää ja hedelmöi hyvin entein. Mutta suuri, vasta herännyt toivo lamautui taas pian, ja näytti siltä kuin ei kärsimysten mitta vielä olisi ollut täysi. Kulkutaudit lähtivät liikkeelle epäterveellisistä pesäpaikoistaan rautatien varrelta, levisivät nopeasti kuin kulo kuivassa kanervassa ja heittivät sadat ja tuhannet niistä, jotka vaivoin olivat päässeet kovan talven yli, kurjille tautivuoteille, joilta he eivät koskaan tulisi hengissä nousemaan.
Pettuleivällä oli köyhiä Kotkaisten kartanossa saatu ruokkia aamusta iltaan. Nyt täytyi muuttaa sairashuoneeksi suuri olkilato, jonka varatuomari kernaasti oli luovuttanut rouvansa ja neiti Anne Charlotten käytettäväksi. Sinne levitettiin kaikki talon joutilaat makuuvaatteet ja peitteiksi saatiin huutokaupasta ostaa sotaväen filttejä. Samalla sovittiin erään nuoren Hämeenlinnan lääkärin kanssa, että hän kerran viikossa tulisi tarkastamaan tätä tilapäistä sairashuonetta.
Kapteeni Thoreld laiminlöi tietysti taas hyväntekeväisyyden. Hänellä ei ollut mitään tekemistä sairaiden kanssa, eikä hän juuri voinutkaan mitään tehdä vaan jätti kaiken piirilääkärin huostaan, joka liikkui niin usein kuin suinkin voi piirissään. Kapteenin säälintunteet kansaa kohtaan olivat sitä paitsi saaneet kovan kolahduksen pohjalaisen naisen takia. Johanna, joka kolmena kovimpana talvikuukautena oli saanut ruokaa ja lämmintä sekä itselleen että lapsilleen, rupesi yhtäkkiä tulemaan tyytymättömäksi tilaansa — kapteeni laiminlöi tietysti liiaksi häntä! — ja alkoi korottaa vaatimuksiaan. Hän oli samaa maata kuin miehensäkin, mutta vielä nenäkkäämpi kuin tämä. Uramon murhan jälkeen esitti hän vähitellen sellaisia vaatimuksia, että kapteeni Thoreld muitta mutkitta olisi velvollinen iät kaiket elättämään häntä ja hänen lapsiaan.
Hänen vaatimuksensa antoivat aihetta pieneen sananvaihtoon kapteenin kamarissa. Johanna oli talonväeltä kuullut kaikenlaista murhatusta miehestään ja tämän toisesta vaimosta, ja hän uhkasi ilmoittaa kaikki tyynni oikeuden edessä, jos ei kapteeni suostuisi häntä elättämään. Tämä oli kapteenista liikaa, hän sanoi sen ja sai hävyttömän vastauksen. Keskustelu päättyi samalla tavalla kuin oli päättynyt kapteenin viimeinen keskustelu Kalle Pihlin kanssa: — Johanna ajettiin ulos.
Ei ole kuitenkaan sama asia ajaa mies ulos kuin heittää turvaton nainen maantielle. Mies häpeää sitä ja on vaiti, nainen katsoo sen raa'aksi hyökkäykseksi ja koko sukupuolensa häväistykseksi, vakuutti kapteeni puhuessaan asiasta miestuttavilleen. Viikon kuluttua tuli Lehtimaan murhajuttu esille, ja siellä puhui Johanna suunsa puhtaaksi, mikä ei suinkaan tuottanut kapteenille kunniaa. Ja kun hän oli lakannut oikeuden edessä puhumasta, oli hänellä vielä laulava kielensä tallella ja se pyöri kuin tuulimylly joka kylässä ja kartanossa kautta koko pitäjän. Ihmisistä asia oli hauska ja huomiota herättävä, häntä kuunneltiin kaikkialla, hänelle annettiin ruokaa, ja vasta juhannuksen seuduilla loittoni Johanna pois paikkakunnalta sitten kun kaikki olivat kuulleet hänen esitelmänsä, jonka aiheena oli kaksinnaiminen Herrasaaren torpassa, ja häntä sen edestä kestinneet.
Kotkaisissakin oli kuultu asiasta puhuttavan, mutta kun siellä ei paljon juoruista välitetty, niin herätti se siellä vain hämmästystä. Ei uskottu, että kapteeni Thoreld olisi alentunut vehkeilemään alustalaistensa kanssa. Rouva von Blume otti asian kerran puheeksi miehensä kanssa. Varatuomari pudisti päätään ja arveli syyksi sen, että kapteeni kohteli vähän ylpeästi talonpoikia ja että hän siten oli hankkinut itselleen vihamiehiä. Mitä vaimon todistukseen tulee, niin on siinä kai jotain perää, mutta varmaankin oli kapteeni syytön itse murhaan, vaikka yleinen mielipide oli toista tietävinään. Hän menetteli varomattomasti, kun ei ottanut tarkempaa selkoa alustalaisistaan ja heidän kirjoistaan, mutta häneen itseensä ei järkeväin ihmisten silmissä voinut langeta mitään varjoa.
— Entä hänen suhteensa tuohon murhattuun naiseen?
— Hm — ne ovat asioita, joista ei voi luoda itselleen mitään varmaa mielipidettä.
— Mutta — …? rouva von Blume keskeytti sanansa.
— Mutta — mitä sitten?
Niin … hänen huomaavaisuutensa Louisea kohtaan oli saanut rouva von Blumen siihen luuloon, että hänellä oli varmat aikomuksensa heidän tyttärensä suhteen.
Sehän oli hyvin ilahduttava asia, myönsi varatuomari. Mutta itse hän ei ollut mitään huomannut.
Eikö ollut? No niin, kapteeni ei ollutkaan hänelle tytöstä puhunut ja siksi hän ei tiennyt mitään. Mutta … mutta … — olisikohan nyt tuollainen mies, josta oli semmoisia huhuja liikkeellä, sopiva heidän tyttärelleen? Onko hän heille tarpeeksi hyvä vävypoika — luonteeltaan nimittäin? arveli rouva.
— On aivan varmaan, vastasi hyväluontoinen varatuomari niin päättävästi, että se melkein ihmetytti hänen rouvaansa.
— Niin, sinä olet aina ollut hänen ystävänsä ja niin olen minäkin, mutta hän ei ole enää nuori ja Jumala tietää, eikö Louise…
— Louise ei voi koskaan saada parempaa miestä, kiiruhti varatuomari sanomaan.
— Ehkä, mutta nuori tyttö vaatii elämältä muutakin kuin rikkautta ja huolettoman kodin.
— Kapteeni Thoreld on sivistyneimpiä ja hienoimpia miehiä —
— Miksi ei hän sitten ole mennyt naimisiin? Minä epäilen kaikkia miehiä, jotka ovat tulleet neljännelle kymmenelle naimattomina. Joko he eivät kykene totisesti rakastamaan taikka ovat suorastaan … kuinka sanoisin … kevytmielisiä … kun eivät tahdo mennä naimisiin…
— Älä sinä, hyvä ystävä, vaivaa päätäsi vanhainpoikain salaisuuksilla; — useimmiten ovat parhaat miehet tässä maailmassa ne, jotka eivät ole onnellisia. Mitä sinä tiedät hänen aikaisemmista suhteistaan ja kuinka hän on niitä pyhänä pitänyt?
Pienoinen pilkallinen hymy ilmaantui rouva von Blumen kasvoille.
— Sinä teet vanhatpojat paremmiksi kuin he ovat! Mene nyt vain itseesi ja myönnä, etteivät he ollenkaan sitä ansaitse.
— Miksi sinä puhut minulle tästä kaikesta?
— Siksi, että tahdon kannatusta mielipiteilleni. Hän on osoittanut olevansa mieltynyt Louiseen ja meidän täytyy päättää, onko häntä kehotettava jatkamaan vai ei.
— No, ja mitä sitten?
— Niin, minä en tiedä, onko meidän suosiminen häntä näiden juttujen vuoksi.
— Mutta sehän ei ole meidän asiamme vaan Louisen.
— Hän ei mitään ymmärrä.
— Sitä parempi.
— Mutta minä, joka vähän ymmärrän, minä alan yhä enemmän epäillä —
Louisen tähden.
— Emme suinkaan voi lakata seurustelemastakaan kapteeni Thoreldin kanssa?
— Emme, mutta me voimme osoittautua kylmemmiksi.
— Miksi?
— Siksi, ettei hän ansaitse meidän eikä tyttäremme ystävyyttä.
— Hm! sanoi varatuomari hiljaisesti.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen oli rouva von Blumella työtä ja puuhaa yllin kyllin. Kotkaisiin oli tullut sukulaisia muutamaksi viikoksi, nuorisoa piti huvittaa, ja samaan aikaan kun hän täytti emännän, laupeudensisaren ja köyhäinhoitajan tehtävää, oli hänellä vielä aikaa ajatella nuorisoakin. Hän pani toimeen arpajaiset näytelmineen ja tansseineen Kotkaisten suuressa salissa, ja kaikki tulot olisi käytettävä niitä köyhiä varten, jotka makasivat sairaina olkiladossa. Tieto näistä huveista levisi naapuripitäjäänkin.
Juhlapäivänä loisti kirkas heinäkuun aurinko. Rouva von Blumen ja neiti Anne Charlotten toimeliaisuus ei hetkeksikään tauonnut eikä kenenkään päähän pistänyt lykätä juhlaa tuonnemmaksi, vaikka kaksi pienintä lasta oli kääntynyt kipeäksi ja vaikka rouva von Blume itse oli huonosti nukutun yön jälkeen noussut vuoteeltaan tuntien ankaraa päänsärkyä.
Tavat Kotkaisissa eivät olleet uudenaikaiset eikä siihen aikaan tiedetty niistä mielipiteistä, että vanhemmat ovat lapsia varten — päin vastoin! Eikä heitä ollut pienuudesta pitäen totutettu siihen, että äidin koko elämä täytyy olla lapsille pyhitetty. Heille opetettiin jo aikaisin, että äidillä on suurempiakin velvollisuuksia kuin taputella heidän pieniä pyöreitä pohkeitaan aamusta iltaan taikka unohtaa koti ja mies kutitellakseen heitä leuan alta, kun heidän ylhäisyytensä suvaitsevat olla pahalla tuulella ja huutaa. Lasten kasvatuksesta ei ollut vielä tehty raskasta ja ikävää englantilaista tiedettä eikä terveydenhoidosta kotityranniaa. Velvollisuuksia kyllä oli sadoittain, suuria ja pieniä, mutta ne täytettiin ilman melua ja vaivaa, iloisesti nurkumatta.
Rouva von Blume oli antanut sairaille lapsilleen rohtoja, ja hän lohdutti heitä sillä, että he illalla saisivat jotain oikein hyvää. Hän ehti johtaa näytelmän pääharjoitusta ja hän ennätti unohtaa, ettei koko taloa ollut savustettu, vaikka lavantauti väijyi olkiladossa.
Mutta hän uskoi, että kun ei vain pelkää ja kun käsittää, että on aina mahdoton kokonaan välttää kulkutautia, niin olisi siinä varjelusta tarpeeksi. Tarttuvien tautienhan sanotaan kulkevan ilman kautta. Parasta kai olisi silloin, ettei ollenkaan olisi ilman kanssa tekemisissä!
Koko pitäjä olisi siinä tapauksessa pitänyt savustaa. Peninkulman päässä Kotkaisista oli lähellä uutta rautatietä täytynyt vihkiä hautuumaa ainoastaan rautatietyömiehiä varten, joita sadoittain kuoli lavantautiin ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan. Huono ravinto teki lisäksi tehtävänsä, ja joka viikko lähti pitäjän pappi erityiselle retkelle tälle ylimääräiselle hautuumaalle lukeakseen jumalan siunauksen yhteisille haudoille hietamäen kupeessa lähellä maantietä. Vielä tänäänkin näkee siinä matkamies tiheän näreikön, joka on kasvanut myrkytetystä maasta ja peittää sadoittain suomalaisen kulttuurin kurjia uhreja, joiden nimiä ei kukaan muista, mutta joiden teot ovat kuin käännekohtana heidän hallaisen, köyhän maansa kohtaloissa.
Iltapäivällä tulivat vieraat. Kaikki ympäristön ihmiset olivat kokoontuneet Kotkaisten suureen saliin. Siellä oli kapteeni Thoreld viikset kierrettyinä, siellä pieni pyöreä tuomari ja vaaleaverinen viisaustieteen kandidaatti. Siellä oli vielä eversti Pavloff ja kaikki naapurin rouvat ja tytöt. Ja juhlan keskipisteenä tuo liki kahdeksankymmenvuotias sotavanhus, jolla oli harmaat pitkät hiukset, joka oli unohtanut luuvalonsa ja joka tahtoi näyttää, kuinka terve sielu voi voittaa vanhuuden ja kaiken tämän nykyisen kurjuuden ja levittää iloa yleisen surun keskellä.
Arpojen myynti oli täydessä vauhdissaan, ja kapteeni Thoreld otti osalleen liki kolmannen osan kaikista myymättömistä lipuista, jotka melkein kaikki olivat tyhjiä, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut onnea pelissä. Mutta hän pelasi niin mielellään, kuten hän sanoi, eikä ostanut ollenkaan hyvää tehdäkseen. Ja kaikki eivät ymmärtäneet leikkiä, vaan luulivat hänen puhuvan täyttä totta.
Sitten tuli seuranäytelmä, jossa laulettiin, soiteltiin kitaraa ja hulluteltiin. Esiripun laskettua taputettiin käsiä raivoisasti ja muiden muassa huudettiin esille rouva von Blume, joka sitten kohta meni sairaiden lastensa luo ja kertoi heille niin satumaisia ja hupaisia asioita näytelmästä, että pienokaiset luulivat olleensa sitä omin silmin näkemässä eivätkä enää ollenkaan itkeneet, että heidän oli täytynyt koko ajan maata vuoteissaan.
— Se on hyvästi järjestetty, sanoi kapteeni Thoreld varatuomarille. Unohtaa aivan, mitä varten täällä huvitellaan. Vaaditaanpa todellakin taitoa tuollaisen aikaansaamiseen tänä aikana. Sinulla on emäntä, joka ymmärtää velvollisuutensa.
Varatuomari hymyili hyvillään ja sanoi kapteenille, että tämänkin olisi pitänyt hankkia itselleen samanlainen emäntä!
Kapteeni katsahti hajamielisesti von Blumeen. Olisiko se suoranainen kehotus? Niin — siltäpä se melkein näytti! Hän iloitsi, että nuo hänestä kiertämässä olleet huhut eivät olleet saaneet jalansijaa Kotkaisissa, ja kohta sen jälkeen hän aloitti tanssin neiti Louisen kanssa.
Tyttö oli kovin sievä valkeassa tyllihameessaan, oikea perikuva Kotkaisten raittiista ilosta, terve, teeskentelemätön ja punaposkinen, jolla oli kaikki mahdollisuudet kehitykseen, ja kapteenin mielestä ei kehenkään ollut vielä näin sattuvasti sopinut runoilijan vertaus ruusunnupusta. Vielä hän ei ollut päätöstään tehnyt. Tämä vanhapoika, jolla niin monta kertaa elämässään oli ollut ratkaiseva sana huulillaan ja joka niin monta kertaa oli sen niellyt, nieli sen vielä tälläkin kertaa säälin tunteesta, sillä hän ei tahtonut tehdä pahaa eikä häiritä. Hänestä olisi ollut julmaa tarttua tuota tylliperhosta siipiin juuri nyt. Kun hän myöhemmin naurahti tälle runolliselle hellätunteisuudelleen, oli perhonen jo pyrähtänyt tiehensä ja mieliala haihtunut.
Sen hän kuitenkin oli jo huomannut, ettei neiti Louisella ollut mitään häntä vastaan. Tytön silmät saattoivat seurata häntä loitompaa, mutta sitten taas yhtäkkiä kääntyä pois, kun molempain katseet yhtyivät. Jos tytöllä oli vähänkään aistia ja ymmärrystä ja jos hän ei ollut toiseen rakastunut, täytyi hänen käsittää, että kapteeni oli parempi muita, jotka esiintyivät näissä maalaistanssiaisissa.
Kapteeni Thoreld tarttui varatuomaria käsipuoleen ja vei hänet herrain huoneeseen, joi hänen kanssaan lasin punssia ja sai vastaukseksi katseen, joka näytti vakuuttavan, ettei isällä ollut mitään muistuttamista häntä vastaan.
Entä äidillä! Erään tanssin aikana hän näki rouva von Blumen istuvan yksinään. Kapteeni meni heti hänen puheilleen.
— No, kapteeni Thoreld! on hauska nähdä teitä nuorten joukossa — teitä ei voi ollenkaan erottaa heistä tänään, alkoi hän puhua.
Kapteeni palkitsi kohteliaisuuden kiittämällä rouvaa hänen mainioista järjestelyistään tänä iltana, mutta ei kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen siihen äänenpainoon, millä rouva alkoi puhelun. Se ei ollut oikein ystävällinen. Rouva von Blumen silmät harhailivat hänen ohitsensa ja hän näytti hiukan hermostuneelta.
— Minä olen vähän väsynyt, sanoi hän arvaten kapteenin ajatukset.
— Merkillistä, kuinka hyvin tiedätte, mitä toinen ajattelee.
— Hm — sattuuhan usein, että kaksi ihmistä ajattelee samaa asiaa.
Kapteeni tarkasteli häntä. Olihan tämä kehotus puhetta jatkamaan, mutta oikein hyvää se ei ennustanut. Ja turhaan etsi hän rouva von Blumen kasvoista hyväntahtoisuutta.
— Rouva von Blume — te, — te ette ole minulle nyt oikein suosiollinen.
Rouva katsahti häneen ja arveli, ettei hänen suosionsa suinkaan liene suuresta arvosta sellaiselle miehelle kuin kapteeni Thoreld.
— Älkää sitä sanoko! Välistä on hetkiä, jolloin haluaisi tuntea äidin hyvyyttä ja suosiota.
— Minun suosioni on teillä ollut jo kauan, jos vain olisitte tahtonut käyttää sitä hyväksenne.
— Kiitos! Tahdon käyttää sitä nyt.
Rouva von Blume tarttui hänen käsipuoleensa, ja he tekivät kävelyn puutarhaan tänä kauniina iltana. Nyt hän ei enää voinut peräytyä, vaan sanoi suoraan:
— Te ette tahdo sitä, rouva von Blume?
— Tahdon ja en tahdo, vastasi hän totisesti. — Louise on vielä niin nuori ja hän tuntee teitä niin vähän.
— Hm — mutta minä vanhenen päivä päivältä, ja jos te vain tuntisitte minut tai luottaisitte minuun…
— Sehän on asia, jota teidän tulee kysyä häneltä eikä minulta.
Se tuntui niin kylmältä, että kapteeni Thoreld vähän loukkautui ja sanoi arvokkaasti:
— Mutta, hyvä rouva, enhän suinkaan tahdo väärinkäyttää sitä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jota aina olette minulle osoittaneet. Jos teillä äitinä on jotain minua vastaan, niin en suinkaan tahdo tuottaa teille mitään surua. Minä olen jo aikoja sitten kasvanut pois siitä iästä, jolloin tyttö viedään väkisin, enkä jumala paratkoon ole mikään Romeo.
— Sepä se juuri on, sanoi rouva von Blume ajatuksissaan.
— Vai niin, te haluaisitte jonkun nuoremman, jonkun, jolla ei ole minun menneisyyttäni — jolla ei ole minun mainettani! sanoi hän nopeasti.
Rouva von Blume aikoi vastata, mutta kun he samassa kohtasivat muutamia vieraita, katsahti hän vältellen kapteenia silmiin ja liittyi heihin. Kapteeni seurasi heitä äänetönnä hetkisen, nakkasi sitten päättävästi päätään ja poistui sanaakaan sanomatta. Mutta viimeisessä valssissa hän tanssitti neiti Louisea niin kauan ja niin kiivaasti, että tämä aivan pyörryksissään antoi viedä itsensä paikalleen ja sanoi värähtävällä äänellä:
— Kuinka hyvin te vielä tanssitte valssia, kapteeni Thoreld!
Tuo viaton lause olisi voinut loukata arempaakin itserakkautta kuin kapteenin. Mutta hän ymmärsi, mikä hämmästys siihen oli kätkettynä, ja vastasi hyväntahtoisesti hymyillen:
— Niin, niin, niitä on välistä sellaisia lapsellisia setiä, neiti
Louise!
Sen valssin jälkeen valkeni Louisen silmissä. Mutta kas, kuinka hän olikin komea ja soma, tuo vanha kapteeni Thoreld! Ja hän kulki, ennen tuntematon ylpeyden tunne rinnassaan, toisten tyttöjen ohi. Tuntui kuin kapteeni muutamilla sanoilla olisi kohottanut hänet kaikkien hänen lapsuudentuttaviensa yläpuolelle omaan ylhäiseen ja hienoon ilmapiiriinsä, johon hän ei koskaan ollut uskaltanut toivoa pääsevänsä, ja tehnyt hänestä vertaisensa.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Neiti Louise oli yhtäkkiä alkanut harrastaa aikaihmisten asioita. Hän auttoi äitiään ja täti Anne Charlottea taloudessa innokkaammin kuin koskaan ennen, ja hän alkoi taas hoitaa sairaita, kun äiti oli selittänyt hänelle, että se oli jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Neiti Louisesta oli tullut hyvin ajatteleva ihminen sen johdosta mitä kapteeni Thoreld oli hänelle viimeksi puhunut.
Se näkyi jo heti seuraavana aamuna. Hänellä ei ollut mitään halua muistella, kenen kanssa hän oli tanssinut eri tanssinsa, ja jutella serkkujensa kanssa niistä valloituksista, joita he olivat tehneet. Hän oli voittanut yhden ainoan suuren voiton, joka nosti hänet niin paljon heitä ylemmä, että hän käänsi selkänsä heidän lapsellisuuksilleen ja ajatteli elämää täysikäisen ihmisen totisuudella. Hän ei voinut ymmärtää vanhaa serkku Hedvigiä, joka viitsi laskea sormillaan, kuinka monta kertaa hän oli ollut esillä kotiljongissa, ja kun veli August, joka nyt vihdoinkin oli tullut ylioppilaaksi, rupesi vihjaamaan jotakin kapteeni Thoreldista ja hänestä, niin tiuskaisi hän toiselle niin vihaisesti, että tämä aivan hämmästyi sisarensa ääretöntä varmuutta. Veli ei ollenkaan aavistanut, mistä tuo varmuus oli tullut, ja alkoi jo toivoa, että hänen sisarensa vihdoinkin oli oppimaisillaan käyttäytymään. Mutta rouva von Blume oli huolissaan siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut hänen tyttäressään. Ei hän oikeastaan paheksunut tuon tunteen heräämistä, mutta hän pelkäsi niitä kovia taisteluja, joita hänen viaton ja lapsellinen sielunsa tulisi kärsimään kapteenin tähden. Rumat huhut hänestä olivat melkein joka miehen suussa, niitä lisäiltiin ja laiteltiin ja hänet kuvattiin mitä sydämettömimmäksi ja itsekkäimmäksi ihmiseksi. Hän odotti, että hänen tyttärensä tulisi hänen kanssaan puhumaan rakkaudestaan, niin että hän saisi äidin lempeydellä valmistaa häntä tuohon yhteentörmäykseen. Mutta Louise salasi kaikki ajatuksensa, ja äiti odotti joka päivä, että hän itkien heittäytyisi hänen syliinsä, kun joku noista liikkeellä olevista huhuista oli tullut hänenkin korviinsa ja rikkonut hänen rauhansa.
Kului päiviä ja viikkoja eikä mitään tapahtunut. Äiti iloitsi väkensä hienotunteisuudesta ja ylpeili hiukan oman kasvatustapansa tarkoituksenmukaisuudesta. Louisen oma viattomuus suojeli häntä parhaiten ilkeyden ja pahansuopuuden pistoilta. Hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka pahat kielet olisivat kuiskailleetkin jotakin hänen korvaansa, ja rouva von Blume rauhoittui piankin aivan kokonaan.
Sitten tapahtui eräänä päivänä mätäkuun alussa, kun lavantauti riehui kuumimmillaan, että eräs pohjalainen vaimo saapui Kotkaisiin kurjemmassa tilassa kuin tätä ennen vielä oli nähty. Hänen pienin lapsensa, jota hän kantoi käsivarrellaan, kuoli heti taloon tultua, ja toiset kaksi tuskin jaksoivat ottaa askeltakaan nälästä ja uupumuksesta. Vaimossa itsessään oli lavantauti täydellä alullaan. Kotkaisten sairaalaan nostettiin heitä varten uusi vuode, ja vaimo sai hoitajakseen neiti Louisen.
Saman päivän illalla vaimo alkoi jo houria, kun oli saanut lääkkeitä, ja neiti Louise, joka vielä oli tottumaton uuteen toimeensa, rupesi puhelemaan hänen kanssaan, sillä sairas sanoi, että hänellä oli erityistä puhuttavaa Kotkaisten hienolle neidille. Kohtalo oli nähtävästi tuonut hänet tänne, että hän ennen kuolemaansa keventäisi sydämensä sille, jota se asia kaikkein eniten liikuttaa.
Neiti Louisen mieli tuli aivan juhlalliseksi. Se on varmaankin pohjalainen noita-akka tuo, joka kuollessaan tahtoo kertoa hänelle hänen tulevaisuutensa salaisuuksia.
— Sinä onnen lellityttö, sanoi hän heikosti hymyillen, — sinä onnen lellityttö, minä tiedän, että kohtalo on aikonut sinut kullassa kuhisemaan rikkaan miehen rinnalla.
Naisen silmät ikään kuin imeytyivät tuon jo alkulauseesta hämmästyneen nuoren tytön kasvoihin.
— Mutta kovat ajat tulevat sinua kohtaamaan, jatkoi hän — se on synnin ja himojen hallitsema mies, joka on tähdännyt silmänsä Kotkaisten viattomaan karitsaan, ja jos tahdot, niin kerron hänen pahoista töistään minua ja minun miestäni kohtaan, jonka hän kullan valhekiillolla minulta houkutteli pois. Niin, niin on, eivätkä auta siinä sinun pelästyneet silmäsikään, jotka eivät koskaan ole katsoneet tämän pahan maailman pohjattomaan syvyyteen!… Niin kuin Paapelin kuningas on hän elänyt porttojen kanssa, sen suuren Paapelin porton kanssa, jonka synnit ovat tuhannet! Ja sitten alkoi hän himoita sinun valkoista lihaasi, se susi, sinun lihaasi, joka olet Kotkaisten puhdas karitsa! Ja hän vietteli kulkevan, köyhän miehen, joka oli minun mieheni ja minun lasteni isä … hän viekoitteli ja pyyteli häntä minulta yhdeksättä käskyä vastaan ja antoi hänelle porton avioksi … niin, niin, se on niin totta kuin minä seison elävän Jumalan kasvojen edessä! Hän antoi hänelle porton avioksi sekä kultaa ja hopeaa, ja minä, köyhä raukka, minä näin nälkää Pohjanmaalla enkä mitään tiennyt. Mutta sitten neuvoi minulle Herra, joka on kaikkien herrainkin Herra ja sen lohikäärmeenkin kukistaja, että minun pitäisi matkustaa etelään päin. Ja katso! minä näin mieheni ja sen Paapelin porton elävän ylellisyydessä Uramon torpassa — Herrasaaren kapteenin suuressa torpassa — mutta hän ei enää tuntenut minua, ei minua omaa vaimoaan eikä omia lapsiaan kun seisoimme hänen ovensa edessä ja värisimme. Mutta silloin lähetti Herra toisen miehen, joka kosti minut ja iski kuoliaaksi sekä Paapelin porton että hänen miehensä. Sen sinä tiedät. Se oli se Uramon murha.
— Herran tiet ovat tutkimattomat. Se syyllinen rikas mies Herrasaaren hovissa, se pääsi pois Jumalan vitsauksen alta ja ajoi minut ylpeydessään mieron tielle lapsineni paleltumaan, kun minä polvillani anoin häneltä apua ja turvaa. Ja se on se hurtta, se Paapelin lohikäärme, joka nyt tahtoo sammuttaa janonsa Kotkaisten karitsan verellä!
— Älä katso minuun noin arkaillen äläkä pelkää … äläkä pelkää! Minä olen köyhä nainen, joka kohta seison Jumalan tuomioistuimen edessä, ja minä tahdon vain sinulle, sinä armon lellilapsi, sanoa sen varoituksen sanan, että karttaisit Paapelin lohikäärmettä, kaikkein pahain himojen kuningasta, Pelialin ja Paapelin porton satakertaisesti synnillistä miestä. Ja minä siunaan Jumalaa, joka salli minun tavata sinut ja pelastaa sinut suden suusta ja sielusi kadotuksesta. Kiitetty olkoon Herra, joka antoi minun kurjan ihmisen vielä viimeisillänikin julistaa hänen suuruuttaan ja hänen valtaansa Paapelin lohikäärmeen ylitse, sen Peliaalin miehen ylitse, sen Herrasaaren kapteenin, joka kosii sinua, sinä Kotkaisten kaino neito, ja tahtoo viedä sinut himojensa pesäpaikkaan ja viettää siellä synnillistä elämää aina kuolinpäiväänsä saakka!
Vaimo veti henkeä jatkaakseen, hänen kova äänensä oli herättänyt muidenkin sairasten huomiota ja sieltä täältä hämärästä näki Louise kuumeisten silmien tuijottavan itseensä. Häntä kauhistutti, kun hän katsoi ympärilleen. Hourivan vaimon sanat olivat hervaisseet hänen ajatuksensa ja jäsenensä. Hän aikoi juosta tiehensä jo vaimon puhuessa, tahtoi paeta itseään, tahtoi juosta koko maailmaa piiloon ja ennen kaikkia noita kauheita, kamalia silmiä, jotka tuijottivat häneen joka taholta, mutta hän ei voinut sitä tehdä.
Kun vaimo taukosi hetkeksi, onnistui Louisen päästä seisoalleen, ja kun hän tunsi jalat allaan, juoksi hän ovelle minkä kerkesi. Takanaan kuuli hän hourivan taas alkavan puhua Paapelin lohikäärmeestä, auringon valo häikäisi hänen silmiänsä ja hän kiiti kuin kuolemaansa pakoon. Kotona makasi äiti sohvallaan ankarasti sairastuneena, ja kun Louise kalman kalpeana ja itkusilmin syöksi hänen luokseen, arvasi äiti heti kohta mitä oli tapahtunut. — — —
Samana päivänä seisoi kapteeni Thoreld frakkiin pukeutuneena komeassa eteisessään ja otti vastaan vieraitaan, joita noin neljäkymmentä oli saapunut rautatieltä. Uusi rautatie oli nyt kiskoitettu muutaman asemanvälin verran ja kun rautatien rakennushallitus sekä pari senaattoria ja muuta korkeata virkamiestä olivat ensi kerran tehneet tänne huviretken, käytti kapteeni Thoreld tilaisuutta hyväkseen ja kutsui heidät ynnä muut rautatieherrat suurille päivällisille luokseen.
Kaikki talon torpparit olivat asemalla vieraita vastaanottamassa vaunuilla ja muilla ajopeleillä, mitä talosta vain löytyi, ja kun eivät ne riittäneet, niin valjastettiin hevosia lehvillä koristettujen lava-aisojen eteen niitä nuorempia herroja varten, jotka eivät välittäneet siitä vaikka vähän tärisikin. Tuo pitkä karavaani ajoi tomupilven sisässä maantietä pitkin, ja torvet toitahtivat ylämäessä, sillä mukana oli tätä varten erityisesti tilattu kaartin soittokunta. Talonpoikain hevoset kohottivat päätään soittoa kuullessaan, päristivät sieraimiaan ja polkivat jalkaa; ajajan oli vaikea pitää heitä tiellä, ja tiepuolessa seisoi kummastelevia kerjäläisiä katsomassa tätä komeutta, joka niin kuin unennäkö lensi ohitse eikä näkynyt kurjuudesta mitään tietävän. Kirkkaat messinkitorvet välkkyivät päivänpaisteessa, nuoret hienot herrat lauloivat mennessään, univormut kiiltelivät ja köyhät raukat paljastivat päänsä luullen, että itse keisari kulkee maansa ympäri ja menee nyt tervehtimään Herrasaaren upporikasta kapteenia.
Kun vieraat pölyisinä ja hiestyneinä tulivat perille noin puolen päivän aikaan, ohjattiin heidät vierashuoneisiin, joissa he saivat peseytyä, elleivät halunneet ottaa kylmää kylpyä suuressa uimahuoneessa järven rannalla.
Kapteeni Thoreld oli jo kauan valmistanut näitä suuria päivällisiään. Helsingin paras ravintolanpitäjä oli lähettänyt tänne kokkinsa pari päivää edeltäpäin, ja eilen tuli neljä frakkipukuista kyypparia. He olivat aukaisseet ovet suuren salin, ruokasalin ja verannan välillä, niin että nuo kaksi suurta huonetta muodostivat yhden ainoan ison huoneen, jossa pöydät olivat pantuina pitkiin riveihin ja peitetyt häikäisevän valkealla damastilla, mahdottoman suurilla kukkavuorilla ja raskailla hopea-astioilla. Jokaisen lautasen kohdalla oli seitsemän eri väristä lasia, ja servietit olivat käännetyt monella toinen toistaan somemmalla tavalla. Jääkellarissa oli pinoittain samppanjapulloja, mutta kapteeni piti itse huolen siitä, että hänen hienoin kymmenvuotinen Bordeaux'nsa sai tarpeellisen lämpömäärän ennen kuin herkuttelevat huulet tulivat sen makua maistamaan.
Soittokunta sijoitettiin verannalle kasvihuoneesta tuotujen kasvien väliin, jotka nyt koristivat sekä salia että verantaa ja tekivät kaiken tämän niin somaksi ja eloisaksi, että vieraat seisahtuivat hämmästyksissään ovelle hengittäen monenmoisia tuoksuja, joista kuitenkin ainoastaan yhden voi oikein erottaa, nimittäin kapteenin lempituoksun myskin, joka ikään kuin soitti korkeata viuluääntä tässä tuoksusinfoniassa. Tämä ei ollut mitään tavallista kerskailemista, vaan aivan erikoisen hienostuneen aistin synnyttämää. Se ei ollut kehumisen ja häikäisemisen halua, vaan nauttimishalua — ja tavattoman hienostunutta halua se oli sen aikaisessa Suomessa!
Kapteeni oli käyttänyt kaikki taitonsa vieraiden sijoittamiseen, mutta viime hetkellä hän sai sen ikävän sanoman, että hänen vasemmanpuoleinen vierustoverinsa varatuomari von Blume ei voi tullakaan, kun hänen rouvansa on äkillisesti sairastunut. Se tieto häiritsi häntä hetkisen. Mutta sitten istuttiin pöytään, ja soittokunta soitti ensimmäisen osaston pitkästä ohjelmastaan.
Seura oli jotenkin sekainen. Päivällisillä oli melkein virallinen sävy. Lähinnä isäntää istui pöydässä herroja, joilla oli ylimyksellinen linnun naama, kalju pää, hienot kädet ja pitkät sormet, jotka käyttivät veistä ja haarukkaa hajamielisesti, samalla kun hienot, arvokkaat huulet yhtämittaa ylläpitivät keskustelua naapurien kanssa. Kuta pidemmälle tultiin pöydän päästä ruokasaliin päin, sitä kömpelömmiksi muuttuivat päiden muodot, sitä karkeammiksi kädet, ruokahalu ahneemmaksi ja suut vaikenivat syödessään melkein kokonaan. Pöydän alapäässä istui näet insinöörejä, jotka yli vuoden olivat syöneet runsaat ateriansa talonpoikaistaloissa. Ne olivat iloisia, rotevia, terveitä ja nälkäisiä, ja heidän ruskeat kasvonsa näyttivät silmäänpistäviltä valkoista paidanrintaa vasten. He naureskelivat itsekseen tuolle viralliselle kankeudelle toisessa päässä pöytää, kertoivat kaskuja, joille nauroivat läkähtyäkseen, ja hoitivat ahkerasti lasejaan odottamatta isännän kehotuksia.
Kun oli syöty neljä ruokalajia kahdeksasta, alkoivat yläpään herratkin vähitellen sulaa. Valtioneuvokset pistelivät virkaveljiään, kenraalit rupesivat muistelemaan vänrikkivuosiaan, ja kapteeni Thoreld teki parastaan, että he tuntisivat olevansa iloisia ihmisiä, jotka ainakin tällä kertaa ovat unohtaneet arvonimensä ja kunniamerkkinsä. Sitten tulivat puheet, kun tuoksuva, makoisa kananpoikapaisti ja salaatit olivat kiihottaneet jo kuoleutuvaa nälkää, ja samppanja paukahti iloisesti ruokasalissa lähellä noita ruskettuneita apulaisinsinöörejä. Rautatierakennuksen päällikkö piti tosin vähemmin loistavan, mutta hyvin juhlallisen ja hyväksyvän puheen isännälle, jonka osa maamme sivistystyössä oli kaikille tunnettu, kiitti häntä siitä, että hän osasi arvostaa myöskin muiden työtä isänmaan hyväksi, ja lausui sen toivomuksen, että siitä olisi hänellekin hyötyä, kun höyryhepo muutaman vuoden kuluttua mennä puhaltaisi hänen vieraanvaraisten oviensa ohitse.
Puhuja oli oikein ylpeä puheensa viimeisestä onnistuneesta käänteestä, aikoi jatkaa vielä muutamilla sanoilla, mutta hillitsi itsensä ja päätti lopettaa tähän.
Juotiin kapteenin malja pohjaan, ja sitten puhui isäntä kaikille vieraille, jotka niin ystävällisesti olivat saapuneet läsnäolollaan kunnioittamaan näitä hänen pieniä pitojansa. Hän sanoi kauniita sanoja korkeille virkamiehille, mutta ei unohtanut alhaisiakaan. Hän oli nyt melkein kansanvaltainen mielipiteiltään. Hän kosketti ohimennen huonoja aikojakin ja toivoi, että maan hätä pian menisi ohi. Sitten hän teki äkkikäännöksen ja kehotti kaikkia olemaan iloisia ja näyttämään, ettei tässä yleisen toivottomuuden annettu reippaita mieliä masentaa. Tämä käänne tuli hänelle ehdottomasti mieleen muistona Kotkaisten hyväntekeväisyysjuhlasta ja hän sovitti sen — hiukan häveten — omaan juhlaansa.
Fanfaari fanfaarin perästä soitettiin, yhä useammat puhujat käyttivät puheenvuoroa, kyypparit hikoilivat, jäätelövuoret sulivat vaaleankeltaisiksi ja punaisiksi virroiksi, samppanja helmeili ja ilo yleni. Suuret herrat puhuivat jo soperrellen, isomahaiset urakkalaiset aukoivat liivinsä nappeja ja ne, joita rupesi ahdistamaan, uskalsivat yleisessä melussa selvitellä kurkkuaan pelkäämättä, että he häiritsisivät naapurien ruokahalua.
Mutta soitto oli houkutellut väkeä sekä läheltä että kaukaa. Sitä seisoi suurina ryhminä verannan ja aukinaisten ikkunain edessä ihmetellen, kadehtien ja kauhistuen niitä rahoja, joita nämä herrain ilot olivat mahtaneet maksaa, samalla kun se odotti omaa osaansa pitojen loputtua, ja kevytmielisimmät taempana hyppelivät soiton tahdin mukaan.
Etäämpänä pehtorin rakennuksen puolella riemuitsivat kerjäläiset maksuttomasta musiikista. Sellaista eivät he olleet ennen koskaan kuulleet, ja heille tuli palava halu päästä lähemmä, mutta eivät uskaltaneet, kun kapteeni oli kieltänyt lähestymästä sitä paikkaa, missä herrat karkelivat ja soittelivat niin, että vesilinnut lähirannoilta kaikkosivat virstain päähän. Heihinkin tarttui juhlamieli, silmät kiiluivat, jalat liikkuivat iloisten sävelien tahdissa, he unohtivat hetkeksi sekä katkeruutensa että hätänsä, ja rohkeimmat, joiden rievut eivät olleet aivan kehnoimmassa kunnossa, uskalsivat kiellosta huolimatta mennä puutarhaan saakka. Ja tultuaan kertoivat he ihmeellisiä satuja kullasta ja sametista, univormuista ja iloisista äänistä.
Päivällisten jälkeen vetäytyi koko tämä meluavan iloinen seura ulos puutarhaan, jossa tarjottiin kahvia suuren pyöreän kiven päällä koivulehdossa. Kansa vetäytyi nöyrästi pois, soittokunta soitteli nyt taivasalla, ja vanhimmat herrat olivat menneet ruokalevolle.
Nuoret insinöörit istuutuivat syreenilehtoon juomaan punssia ja liköörejä, ja soiton lomassa he laulelivat. Talonpojat kuulivat nyt kummikseen omat laulunsa herrain suusta ja ihmettelivät, mitenkä noin hienossa seurassa voitiin sellaisia lauluja laulaa, kun oli kokonainen soittokunta, joka osasi pelata paljon kauniimpia polskia ja valsseja.
Paluumatka tehtiin veneillä illan tyvenessä. Puolen peninkulman päässä talosta odottivat hevoset viedäkseen vieraat rautatielle. Uupuneet valtioneuvokset ja senaattorit ajoivat mieluummin koko matkan, mutta kapteeni Thoreld seurasi nuorten mukana. Kaartin soittokunta puhalsi niin että jänikset lähimetsissä pistivät päänsä pensaisiin tai tekivät huimaavaa laukkaa mennen pitkät kierroksensa luullen, että siitä se nyt tulee metsästys, jommoista ei ole ennen nähty. Mutta kun ne eivät kuulleet koirain haukuntaa, rauhoittuivat ne, tulivat uteliaiksi, laskeutuivat rantaniityille ja pistivät pitkät, liikkuvat, kummastelevan näköiset harmaat korvansa kuulostellen esiin sieltä täältä rantaheinikosta.
Sorsat lentelivät parvina tyyntä järvenpintaa pitkin ja heittäytyivät veteen, niin että vaahto pölisi niiden ympärillä. Kuikka huusi korkealla ilmassa, ja kapteeni Thoreld vastaanotti viimeiset kiitokset iloisista päivällisistään ja palasi yksin kotiinsa yli hiljaisen järven ollen tyytyväinen siihen meluavaan osaansa, joka hänellä tänään oli ollut maan edistyspyrinnöissä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Ei ollut tullut iloisia tietoja Kotkaisista sen sanantuojan mukana, jonka kapteeni Thoreld muutamia päiviä isojen päivällistensä jälkeen oli lähettänyt kysymään, kuinka rouva von Blume jaksoi, sekä viemään hänelle kauniita kukkasia. Rouva von Blume oli saanut lavantaudin ja makasi nyt hourien melkein koko päivän.
Mutta sitä ei sanansaattaja tiennyt kertoa, että neiti Louise yötä päivää valvoi äitinsä vuoteen ääressä ja että hän tämän sairauden ensi päivänä puoli päivää oli maannut pää äidin helmassa ja antanut lohduttaa ja hyväillä itseään, kunnes lopuksi oli huomannut, että hänenhän oikeastaan olisi pitänyt lohduttaa ja hoitaa äitiään eikä päinvastoin. Ei tuolla samalla sanantuojalla myöskään ollut mitään kertomista siitä pohjalaisesta naisesta, joka oli kuollut Kotkaisten sairaalassa ja houriessaan kiroillut Paapelin lohikäärmettä, joka hänen kuumehoureissaan ei ollut kukaan muu kuin Herrasaaren hyvinvoipa kapteeni itse. Sanantuoja oli kyllä kuullut asiasta Kotkaisissa kerrottavan, mutta ei uskaltanut viedä sitä kapteenin korviin, se kun ei muutenkaan kuulunut hänen tehtäväänsä.
Kapteeni Thoreld valmistautui itse lähtemään Kotkaisiin, ja eräänä kuumana elokuun päivänä hän ajoi sinne tavattoman kaunis kukkakori polvellaan ja mukanaan pullo kaikkein hienointa tokaijinviiniään.
Kun hän tuli perille, tapasi hän varatuomarin porstuassa, ja tämä vei hänet omaan kamariinsa. Ne tiedot, joita hän sairaasta antoi, olivat hyvin mieltä masentavia. Lääkäri ei antanut suuria toiveita hänen parantumisestaan. Vaikka taudin käännekohta ei ollut vielä tullut, olivat voimat kuitenkin vähenneet viimeisiinsä.
Kapteeni Thoreld katseli kysyvästi hiljaista varatuomaria silmiin. Hänen käytöksensä oli jotensakin kylmää ja virallista, niin että kapteeni melkein pahastui ja kysyi, oliko hän ehkä tullut sopimattomaan aikaan.
— Ei … ei suinkaan…! vastasi von Blume ja koetti olla ystävällinen.
Kapteeni luki tämän kohtelun varatuomarin luonnollisen alakuloisuuden ja rauhattomuuden syyksi ja kysyi, eikö hän tahtoisi viedä kukkakoria ja tokaijipulloa sairaalle ja samalla sanoa lämpimiä ja osaaottavaisia terveisiä.
— Niin … vastasi von Blume, — mutta minä luulen, että se ei ole hänelle hyväksi nyt, kun hän hourailee. On parasta jättää hänet kokonaan rauhaan.
Vastaus oli niin jyrkkä, että kapteeni säpsähti uudelleen. Hän tarkasteli uudelleen von Blumea ja tarttui hänen käteensä. Hän tuli ajatelleeksi, että rouva von Blume kukaties oli hourinut heidän viimeisestä keskustelustaan ja että hän ehkä ei ollut tyytyväinen kapteenin käytökseen. Hän puristi lämpimästi ystävänsä kättä ja kysyi:
— Onko hän minulle vihainen — mitä? Eikö hän tahdo tietää minusta mitään?
— Sinä et arvaa aivan väärin.
— Vie sitten hänelle minun kukkaseni ja sano, että minä pyydän häneltä anteeksi ja odotan täällä ulkona hänen ystävällistä tervehdystään! Viimeksi kun olin täällä, puhelin hänen kanssaan, ja hän on ehkä käsittänyt minua väärin. Pyydä, ettei hän minua tuomitsisi. Kapteenilla oli vastustamaton tarve saada kaikki sovitetuksi sairaan kanssa.
Varatuomari mietti hetkisen, sanoi, ettei se mitään hyödyttäisi, kun sairaan ajatukset ovat aivan sekaisin, eikä sanonut voivansa luvata, että vastaus olisi ystävällinen. Sitten hän meni sairaan luo. Kapteeni käveli alussa levottomasti edestakaisin lattialla. Kun ei vastausta alkanut kuulua, otti hän sanomalehden ja alkoi lukea erästä pääkirjoitusta maamme taloudellisesta kehittymisestä.
Rouva von Blumen sairaus oli alkanut pahoinvoinnilla samana päivänä kun Louisella oli tuo kauhea kohtaus olkiladossa. Kun tytär aivan epätoivoissaan ja itkuunsa menehtymäisillään juoksi äidin syliin, unohti tämä kaiken kipeytensä ja otti vastaan tyttärensä rakkaudentunnustuksen ja hänen kalvavat epäluulonsa sillä rauhallisella mielellä, joka hänellä aina oli ollut. Hän istui sohvassaan ja lohdutteli tytärtään selitellen syitä sairaan vaimon houreisiin ja vakuutellen, ettei kapteeni suinkaan ollut tehnyt hänelle sen pahempaa kuin hekään, jotka nyt vasta olivat ottaneet hänet hoitaakseen, kun tauti jo oli niin pitkälle kehittynyt ja nuorin lapsi kuollut kurjuuteen.
Aina sitä mukaa kun hän koetti istuttaa tyttäreensä oikeaa käsitystä hourivan vaimon puheista tuntui hänen omiin aivoihinsa tarttuvan pohjalaisen naisen kuumetta. Hänelle voi tulla sellaisia lapsellisia sivuajatuksia, että hän lopulta huomasi itsekin olevansa valmis hourailemaan. Hän otti vähän lääkettä, mutta varatuomari pelkäsi oitis pahinta — olihan hän koko ajan sanonut, että kaikki tämä päättyisi sillä tavalla, että hän muita hoitaessaan itsekin saisi saman taudin — ja jäi kotiin odottamaan iltaa ja kuumeen kehittymistä sen sijaan, että olisi mennyt kapteeni Thoreldin pitoihin istumaan isännän kupeella lähellä valtioneuvoksia ja senaattoreja.
Hän oli arvannut oikein. Illemmalla eneni kuume arveluttavasti, ja sairaan ajatukset pyörivät koko ajan hänen tyttäressään ja kapteeni Thoreldissa. Varatuomari sai kuulla pitkän ja sekavan kertomuksen tapauksesta olkiladossa, mutta ei voinut rauhoittaa.
Kun äiti vihdoinkin nukkui aamupuoleen yötä, otti isä tyttärensä kahden kesken huoneeseensa ja kielsi hänen puhumasta äidin kanssa asiasta, selitti sitä omasta puolestaankin, mutta tunsi samalla jonkinlaista katkeruutta kapteenia kohtaan, joka tällä tavoin oli, vaikkakin tahtomattaan, tuottanut surua perheelle. Seuraavana aamuna tuli sitten lääkäri, huomasi taudin lavantaudiksi ja näytti hyvin miettiväiseltä.
Useampia päiviä oli sairas sitten hourinut samasta asiasta, ja nyt tuli kapteeni itse kukkien ja terveisien kanssa ja pyysi itsepäisesti viemään niitä perille.
Varatuomari meni itse hämärään sairashuoneeseen, mutta jätti kukat ulkopuolelle — hän tahtoi kysyä lääkärin mielipidettä ennen kuin antaisi ne. Lääkäri kielsi jyrkästi, mutta rouva von Blume oli huomannut, että hänen ympärillään keskusteltiin kuiskaamalla. Sairaan vaistolla arvasi hän heti, mistä oli kysymys, ja sanoi käskevästi:
— Antakaa kapteeni Thoreldin vain tulla, minä tiedän kyllä, että hän on täällä jossain!
Mutta neiti Louise, joka istui ikkunan luona tuolilla, säpsähti ja purskahti itkemään, hermostuneena mielenliikutuksista ja valvomisesta. Lääkäri pudisti vihaisesti päätään ja mutisi:
— Mitä sillä pirun kapteenilla on täällä tekemistä!
Mutta sairas vaati kuumeensa koko innolla häntä nähdäkseen, Vaikka koetettiinkin selittää, että hän vain oli lähettänyt kukkasten mukana terveisiä ja että se oli niiden tuoja, joka oli ajanut kartanolle.
— Päästäkää hänet sisään, minä tiedän, että hän on tuolla toisessa huoneessa! … intti hän vain vastaukseksi.
Neiti Louise oli kenenkään näkemättä vetäytynyt pois, ja varatuomari suostui vihdoinkin täyttämään sairaan tahdon.
Kapteeni tuli sisään tyynenä ja kohteliaana, suuteli rouva von Blumen kalpeaa, polttavaa kättä ja kiitti häntä siitä, että hän oli tahtonut nähdä häntä.
— Missä on Louise? kysyi sairas.
Louise oli mennyt hetkeksi levähtämään.
— Herättäkää hänet sitten! Minä tahdon, että hän tulee tänne!
Koetettiin saada hänet tästä päähänpistosta luopumaan, mutta hän vain yhä vaati:
— Käskekää Louise tänne pian!
Varatuomari olisi tahtonut välttää kaikkia ikäviä kohtauksia kapteenin läsnäollessa. Ja lääkäri, joka oli aivan suutuksissaan, kysyi kärsimättömästi, tahtoiko kapteeni ehkä saada omalletunnolleen rouva von Blumen kuoleman.
Ei suinkaan, sitä ei kapteeni tahtonut millään muotoa.
— Niin no, menkää sitten pois ja jättäkää sairas rauhaan, näettehän että hän hourii!
Kapteeni Thoreld vetäytyi pian pois selitellen, ettei hän ollut tiennyt sairaan tilaa näin arveluttavaksi. Hän pyysi varatuomarilta ystävällisesti anteeksi itsepäisyyttään, ja silloin ei tämä voinut olla kertomatta hänelle pohjalaisesta vaimosta ja tämän kuolemasta. Kapteeni tuli hyvin alakuloiseksi eikä vastannut mitään. Hetken kuluttua hän kysyi, missä vaimovainajan lapset ovat.
— Täällä ne vielä ovat…
— Lähettäkää heidät Herrasaareen — onhan nyt miltei velvollisuuteni pitää heistä huolta! Varatuomari nyökäytti hyväksyvästi päätään, kapteeni istuutui vaunuihinsa ja ajoi hyvin alakuloisena kotiinsa. Rouva von Blume vaati yhä kiivaammin, että kapteeni ja Louise tuotaisiin molemmat hänen eteensä, niin että hän saisi sovittaa heidät. Vihdoin sai lääkäri hänet rauhoittumaan antamalla kloraalia, ja sitten istui varatuomari von Blume kauan aikaa surullisena vaimonsa sängyn laidalla. Neiti Anne Charlotte kävi häntä siellä yön kuluessa kerran katsomassa, mutta tyttö nukkui vaate päällä niin sikeästi, ettei kuullut mitään. Onnellinen nuoruus! ajatteli hän.
Viikon päästä rouva von Blume kuoli. Hänellä ei ollut monta selvää hetkeä kapteeni Thoreldin mentyä, mutta rauhaan hänen suhteensa oli kuoleva kuitenkin jo päässyt. Hän kuoli siinä luulossa, että oli kaikki sovittanut ja saattanut hyvälle tolalle; hän puhui hellästi kapteenista ja kehotti Louisea olemaan hänelle hyvä vaimo. Louise purskahti itkuun, mutta äiti siveli hellällä kädellä hänen tukkaansa ja vakuutti kapteenin luvanneen, että hän tulisi olemaan vaimolleen paljon parempi mies kuin pohjalainen nainen oli ennustanut. Rouva von Blumen ajatuksissa oli viimeisiin saakka hänen tyttärensä onni ja ilman katkeruutta katseli hän kuolemaa silmiin.
— En minä ole tehnyt kaikkea sitä hyvää, mitä olisin voinut, sanoi hän viimeisenä päivänään, mutta minä tiedän, että se annetaan minulle anteeksi, ja minä menen ilolla kohden kuolemaa. Se ei ole minua koskaan pelottanut — ei koskaan! lisäsi hän hitaasti; ja yksinäinen kyynel vieri poskelle uupuneen luomen alta.
Tyynesti ja melkein hymyillen otti hän hyvästinsä omaisiltaan. Hän suuteli heitä kaikkia, alkaen vanhasta isästään pienimpään poikaansa, joka tautivuoteeltaan kannettiin äidin nähtäväksi. Aina juhlailtamasta lähtien oli lapsi ollut vuoteen omana.
— Sinä olet vielä liian nuori kuolemaan. Etkä sinä kuolekaan. Tulet suureksi ja terveeksi ja hyväksi pojaksi — koettelemuksissa, lisäsi hän toiverikkaalla äänellä. Hänen luonnollisen yksinkertainen puheensa vaikutti niin voimakkaasti kaikkiin, että lääkärikin tuli liikutetuksi.
Miehensä käsi suljettuna käteensä kuoli hän vähääkään valittamatta, osoittamatta pienintäkään surua poismennessään. Mutta talonväen joukossa ei ollut ainoatakaan, jonka silmät eivät olisi kyyneltyneet. Heidän kaikkien mieleen johtui, että tässä oli mitä puhdasluontoisin ihminen antanut elämänsä köyhien hyväksi. Hän kuoli sen vakaumuksensa uhrina, että hyväntekeväisyydellä on siunauksensa ja että pelokas itsekkyys on kurjaa ja pikkumaista. Eikä hän tätä vakaumustaan ollut milloinkaan epäillyt.
Pitkä oli se jono, joka eräänä elokuisena iltapäivänä hiljalleen kulki harjua pitkin kukkasilla koristetun ruumisarkun jäljessä. Etumaisissa vaunuissa istui sotaneuvos rauhallisen, melkeinpä tyytyväisen näköisenä, ja hänen vieressään oli varatuomari, jonka sisäänpäin kääntynyt tyyni katse oli vielä tyynempi kuin tavallisesti. He eivät juuri monta sanaa puhuneet, mutta isä puristi joskus vastapäätä istuvan vaalean tyttärensä kättä. Heillä ei ollut koskaan ollut suuria sanoja tunteittensa ilmaisemista varten, ja jos joku olisi sitä koettanut, olisi se tuntunut melkein pilkalta. Heidän hiljainen surunsa vuoti sisäänpäin ja muodosti tyyniä lujia luonteita, joita ei kuoleman kauhukaan voinut järkähdyttää.
Neiti Anne Charlotte tuli toisissa vaunuissa lasten kanssa. Hän oli itkenyt silmänsä punaisiksi.
Heidän jäljessään oli pitkä jono hautajaisvieraita, joita oli yhtä paljon kuin juhlavieraita kesällä mutta jotka nyt olivat vähemmän iloisia. Kolmisenkymmentä herrasperhettä ja yhtä paljon alustalaisia, jotka omasta halustaan olivat lähteneet saattamaan emäntäänsä viimeiselle matkalle.
Kun jonon etupäässä olevat ruumisvaunut olivat ehtineet siihen vastamäkeen, joka on suureen kylään tullessa neljänneksen päässä kirkolta, tapahtui jotakin, joka saattoi useat saapuvilla olevat omituiseen mielentilaan. Tienhaarassa odottivat rattaat, joilla istui rautoihin kytketty vanki vartijansa kanssa ja näiden takana kyytimies.
Kylän väki, joka oli nähnyt ruumissaaton lähestyvän, oli estänyt pahantekijää ajamasta ruumisvaunujen edellä.
Kun vaunut kulkivat vangin ohitse, alkoivat neiti Louisen silmät vilkkua, hän katseli tutkivasti vankia, unohti hetkeksi kaiken muun ja huudahti isälleen:
— Se on Lehtimaa — Uramon murhaaja!
Se oli todellakin Lehtimaa, matkalla Siperiaan. Kun ruumissaatto läheni, kysyi hän yhtäkkiä ympärillä seisovilta, ketä siellä vietiin, ja kun hän sai sen kuulla, vaipui hän välinpitämättömästi takaisin rautojensa varaan. Niin pian kuin viimeinen hevonen oli päässyt ohi, nykäisi kyytimies ohjaksiaan ja nyt oli saattoväessä viimeisenä Siperian vanki ja hänen kuljettajansa.
Tultiin keltaiseksi maalatulle kirkolle, jonka musta katto ja huippuinen kellotapuli näkyivät mäen päältä kauaksi yli viljellyn peltoisen maiseman. Astuttiin alas maahan, ja vanginkuljettajan kärryt, jotka tähän saakka olivat saaneet kulkea muiden mukana käymäkyytiä, alkoivat pahasti helisten ajaa eteenpäin. Mutta juuri kun ne saapuivat kirkon portin kohdalle, juoksutti neiti Louise vangille neljä suurta valkoista ruusua, jotka hän oli laittanut kauneimmasta hautajaiskimpusta.
Hämmästynyt kyytimies pysäytti hevosensa, neiti Louise nyökäytti ystävällisesti päätään Lehtimaalle, ojensi hänelle kukkaset ja sanoi viitaten päällään ruumisvaunuihin päin:
— Siellä hän nyt lepää, hän, joka viimeiseen saakka uskoi, että sinä olit viaton, Lehtimaa!
— Vai uskoi? sanoi vanki ihmeissään ja katseli kummastellen ruusuja, jotka nuori tyttö oli pistänyt hänen likaiseen, mustuneeseen kouraansa.
— Niin — enkä minäkään usko, että sinä olet niin paha kuin ne sanovat!
Lehtimaa loi nuoreen tyttöön pitkän, hämmästyneen, kysyvän katseen, kyytimies hotaisi hevostaan, vanginvartija nosti herrasväelle hattuaan, ja kärryt mennä kalistivat pois. Harmaankirjava vanki käännähti vaivalloisesti vielä kerran katsomaan taakseen, ja sitten mennä täryytti hän rattaillaan pitkää, tuhannenpeninkulmaista tietään itää kohti hautautuakseen iäksi päiväksi kultakaivoksiin tuolla Tyynen meren rannalla.
Tuosta laskihe omituinen, kaunis mieliala kokoontuneihin; kaikki saivat pian tietää, kuka tuo vanki oli ollut ja miksi hän oli saanut nuo ruusut. Kun venäläinen eversti Pavloff sai selon asiasta, tuli hän niin liikutetuksi, että itki ääneensä kuin lapsi — vaikka kantoikin kaulassaan Pyhän Annan ritarimerkkiä. Hän tunsi muunkinlaisia Siperian vankeja, hän!
Kirstu kannettiin kirkkomaalle, ja lähellä hautaa liittyi kantajain joukkoon kahdeksankymmenenvuotias sotavanhus. Hän nosti pystyyn harmaan, paljastetun päänsä ja kantoi kuin riemusaatossa tyttärensä viimeiseen leposijaan kukkasten keskessä. Sillä hän oli ylpeä sellaisesta tyttärestä.
Pappi heitti multaa kirstun kannelle. Se kajahti kumeasti, hautaluku soi juhlallisesti alkavan syksyn tyynessä iltailmassa, ja haudalta voi nähdä tuleentuneita ruisvainioita; osa viljaa oli kuhilailla. Jo paljoa ennen oli juhlapukuista rahvasta kokoontunut kirkkomaalle, ja kun veisaaja aloitti virren, niin yhtyi siihen voimakkaita syviä ääniä niin monta, että vanha sotaneuvos kääntyi taakseen ja nyökäytti hyväksyvästi talonpojille päätään.
Kun pappi oli sanonut sanottavansa, syntyi hiljaisuus, ja vainajan sukulaiset astuivat esiin kukilla sirotettua hautaa peittämään. Mutta ennen kuin oli ehditty montakaan kourallista multaa heittää, astui joku reippaasti esille ja pyysi saada sanoa muutaman sanan, ennen kuin liittäisi kukkansa muiden kukkien joukkoon.
Herätti se vähän sekavia tunteita, kun nähtiin kapteeni Thoreldin aikovan ruveta puhumaan tämän haudan partaalla, mutta hänen äänessään oli niin kaunis sointu, että se pakotti väkisinkin kuuntelemaan:
— … Ja nyt olemme me tulleet tänne kaikki tänä elokuun iltana, kun uusi vilja on kuhilaalla ja lupaa lievitystä maallemme sen kovan vuoden jälkeen, jonka vaivat nyt vihdoinkin ovat voitetut. Mutta jalkaimme juuressa on kukkien keskellä toinenkin, jonka vaivat ovat myös voitetut. Kuolon viikate on satonsa sekin niittänyt, on niittänyt sadon, joka jo oli kypsynyt suuren viljankorjaajan vietäväksi. Meidät muutkin se on kerran ottava kypsymättöminä, hallan turmelemina ja tyhjätähkäisinä. Me tiedämme jokainen, kuinka vaatimattomasti ja kauniisti hän antoi elämänsä kärsivän kansansa hyväksi, — se oli ylevää velvollisuudentuntoa, jota ei ole tarvis sanoin selittää! — kansalaiset! — tahdoin minä sanoa — meillä ei ole mitään syytä valittaa niin kauan kuin karu maamme voi kasvattaa sellaisia ihmisiä kuin hän, joilla on usko, joka siirtää vuoria…
Samassa kuului läpi hiljaisuuden kimeä, kirkas veturin vihellys uudelta rautatieltä metsän takaa. Puhuja vaikeni hetkeksi, ikään kuin olisi hämmentynyt, mutta jatkoi taas kohta:
— Nyt kuuluu tuolta höyryhevon vihellys, tulevaisuuden ääni! Me olemme rakentaneet sille tien kansamme köyhyydellä, ja se kulkee kaatuneitten ruumiitten yli. Kasvattakoot nämä työmiesjoukot, jotka ovat suistuneet rehellisessä taistelussa kovaa luontoamme vastaan, kasvattakoot he meille parempia tulevaisuuden hedelmiä kuin kaikki ne pataljoonat, jotka ovat heittäneet henkensä sodassa palkatuita murhamiehiä vastaan!
— Tämä on kummalta kuuluvaa puhetta haudan partaalla, lisäsi hän miettiväisellä äänellä, mutta hän, jonka kirstun kannelle me nyt kukkasia sirotamme, hän tulee minulle aina olemaan uhri, joka kaatui taistelussa sen tulevaisuuden puolesta, minkä hedelmiä vastaiset sukupolvet kerran vielä tulevat nauttimaan.
Kapteeni Thoreld astui alas hautakummulta ja häpesi huonoa puhettaan. Hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa, ja hän oli alussa tuntenut onnistuvansa. Hän olisi tahtonut koota koko maailmankatsomuksensa muutamiin lauseisiin ja laskea ne viimeisenä kunnioituksenosoituksena sen haudalle, jonka mielipiteet olivat olleet niin erilaiset kuin hänen. Nyt hän oli varma siitä, ettei kukaan ollut ymmärtänyt sitä, mitä hän oli tarkoittanut. Mutta silloin tulivat hänen ilokseen sotaneuvos ja varatuomari äänettöminä puristamaan hänen kättään.
Ja tuolta taempaa katsoivat häneen suuret, kummastelevat nuoren tytön silmät, jotka näyttivät siltä kuin eivät olisi häntä enää entiseksi tunteneet.