VIIDES LUKU
Vaikkakin molempien hovien väliä maantietä myöten oli liki kolme peninkulmaa, sattuivat niiden rajat kuitenkin yhteen eräässä paikassa, joka oli vain puoli peninkulmaa Kotkaisista. Tänne oli kapteeni Thoreld jotenkin suurilla kustannuksilla raivauttanut uudistorpan paikan. Se oli kauniilla etelänpuoleisella mäkirinteellä, ja viljeltävää maata oli runsaasti. Mäen alla oli puro, joka juuri tällä kohden muuttui pieneksi koskeksi, ja toisella puolen puron kulki suuri maantie, jonka vuoksi torpan arvo tulevaisuudessa hyvän aseman vuoksi tulisi kohoamaan.
Eräs Herrasaaren parhaista rengeistä oli saanut torpan paikan itselleen lupaan ja liki vuoden ajan perannut siinä sijaa vastaiselle kodilleen. Mutta kevättalvella tapasi hän kylällä rautatietyömiehen, joka oli seppä. Se oli renginkin oikea ammatti, johon hänellä oli eniten halua. Hänen kätevyytensä oli niin suuri, että rautatietyömies nähtyään hänen takeitaan ilman muuta oli luvannut hankkia hänelle paikan valtion töissä, joissa olisi ainaista ansiota vastaisuudenkin varalle.
Hämäläinen epäili tietysti, epäili kauan ja perin pohjin. Mutta hyvät ehdot houkuttelivat, ja eräänä päivänä hän tuli kapteeni Thoreldin puheille hattu kädessään ja hämillään.
Mikä oli hätänä?
Niin, nähkääs, hän oli nyt sitä tarpeeksi tuuminut. Siellä olisi paikka tarjolla rautatientyössä ja kapteenille sanoo hän suuret kiitoksensa, ja että saisi katsoa toista miestä torpparikseen. Helppohan olisi saadakin, kun oli raskain työ tehty torpan maalla.
Kapteeni lupasi suuria helpotuksia, jos mies pysyisi paikoillaan, mutta kun hämäläinen kerran on saanut jotakin päähänsä, ei sitä saa siitä lähtemään itse paholainenkaan.
Sitä paitsi piilee seikkailunhalu takkuisimmankin mäkitupalaisen rinnassa, ja rautatie tuhansine työmiehineen lekkui hänen mielessään ihmeellisenä, ihanana kuvajaisena. Mutta eniten viehättivät häntä varma toivo hyvistä raha-ansioista, herrasvaatteet ja talonpoikain kateus.
Kapteeni Thoreld houkutteli vähän aikaa, osoitti hänelle, kuinka epävarmoja ovat tällaiset ansiot, joissa on satoja kilpailijoita, ja kuinka turvallista sen sijaan on asua omalla konnullaan.
Hämäläinen myönsi, että niinhän se on kuin kapteeni sanoo, myönsi kaikki, vieläpä senkin, että hän käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti ja tyhmästi — mutta pysyi päätöksessään.
Silloin kohautti kapteeni olkapäitään, antoi hänelle hyvän todistuksen ja laski miehen menemään.
Kun vuodentulon toiveet olivat huonot, ei kapteeni ollut vielä saanut ketään, joka olisi ottanut uudismökin haltuunsa, sillä sen pellot olivat ojittamattomat ja takalistolla oli suuri hallainen suo. Oli hän myöntänyt helpotuksia toinen toistaan suurempia, mutta kuitenkin olivat halulliset raapineet korvantauksiaan ja olleet itsepäisiä alentamaan vaatimuksiaan.
Uudispaikalla, jota kosken mukaan kutsuttiin Uramoksi, teki ruis jo tähkää, mutta valkeaksi piiluttu tupa oli tyhjä, ei savua noussut piipusta illalla eikä kuulunut lehmäkarjan kelloja tarhatiellä. Ei hirnunut hevonen haassa, ja siinä oli uudistalo somana ja sirona, mutta kuolleena ja tyhjänä, niin kuin uhkaavien kovien aikojen varoittava aave.
Samana iltana kun kapteeni Thoreld selkähevosella oli saattanut vieraitaan puoli peninkulmaa kotiin päin, oli hänet kotiin tultua vallannut uusi ajatus, jonka avulla saataisiin sekä mökki asutuksi että syrjäänsysätyksi eräs loukkauskivi, jonka hän jo kauan oli aikonut toimittaa pois tulevaisuudenidyllinsä tieltä. Tänään oli tuo unelma näyttänyt vielä todellisemmalta ja mahdollisemmalta. Se siinti kuin kesäisen autereen takaa, mutta loukkauskivi oli tiellä uhkaavana ja rumana.
Ja silloin selvisivät hänen tuumansa. Jo heti seuraavana aamuna kutsutti hän luokseen apulaismeijerikön, sulki lujasti oven jälkeensä, ja kun tyttö puolen tunnin kuluttua palasi takaisin, oli hänellä päästökirja taskussaan ja sen lisäksi neljä viisi hyvin suurta seteliä, jotka hän oli saanut Herrasaaren kapteenilta myötäjäisikseen ja joita ei ollut kielletty näyttämästä niille nuorille miehille, jotka olisivat niistä huvitetut. Ne olisivat tietysti vanhoja säästöjä ja lahjarahoja, jotka hän oli saanut veljeltään, joka oli maakauppiaana Savossa. Sitä paitsi saisi hänen miehensä uudistorpan paremmilla ehdoilla kuin kukaan muu. Ja tuosta torpasta voisi vielä aikaa voittaen tulla hyväkin talo. Mutta kaiken piti olla valmiina syksyyn mennessä, sen oli kapteeni välttämättä vaatinut. Sillä onhan Anna Mellilä tyttö, joka voi saada itselleen miehen vaikka paikalla. Niin nuori ja kaunis ihminen, ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa, vaikkei olisikaan sellaiset myötäjäiset mukana.
Anna Mellilä kulki pihan yli hyvillään ja häpeissään, ja samalla ahdisti häntä kuin joku epämääräinen painajainen. Mutta kun hän kulki ampumalinjan poikki, kohotti hän pystyyn kauniin päänsä ja kantoi valkeaa päähinettään niinkuin voittoseppelettä. Ei hän nyt heittänyt silmäystäkään kapteenin ikkunaan, mutta puristi taskussaan ratisevia papereita, jotka tulisivat tasoittamaan hänen tiensä ja hankkimaan hänelle miehen ja kodin. Mutta sen hän oli jo päättänyt, ettei miestä otettaisikaan Herrasaaren kartanosta, sillä tämän puolen pojista oli hän saanut tarpeekseen — ja tarpeekseen heidän tyhmistä viittauksistaan! Ei, sen saisivat he nähdä, että hän menee kaikkien heidän nenänsä ohi ja valitsee miehen muualta! Ja sitten he saisivat katua kun kuulisivat, mitä olivat menettäneet ja mitä se poika oli saanut vaimon perinnöksi, joka oli hänet ottanut. Mutta juoruista ja ilkeistä puheista ei hän sitten enää vähääkään välittäisi.
Hän kulki syvissä mietteissä, kun rattaat ajoivat kolisten kartanolle. Niissä seisoi pitkä mies, housunlahkeet pistettyinä kiiltäviin, sahviaanilla koristettuihin saapasvarsiin. Toinen käsi oli puuskassa niinkuin kapteenillakin silloin kun tämä käveli työalojaan tarkastamassa, toisella piteli hän ohjaksia. Rattailla oli vaatenyytty ja hampaissa pitkävartinen piippu, jonka messinkihelat roikkuivat aina alas rinnalle. Hänkin kulki ampumalinjan ohi välittämättä vähääkään terävistä silmistä tuolla sisällä, mutta se oli kai vain siksi, että hän oli vasta tullut tänne. Hän katsahti kaunista tyttöä yli olkansa talonpoikaiskeikarin tavalla.
— Onkos Herrasaaren kapteeni kotona? huusi hän huolettomasti pidättäen toisella kädellään hevosta ja toinen yhä puuskassa.
— So, so — riittäisi tuo vähän vähempikin. Et kai aio herran kamariinkaan ajaa! alkoi Anna Mellilä puhua. Hän ei ollut nyt sillä tuulella, että antaisi joka maankulkijan kopeilla edessään.
— Vai niin, vai tällä tavalla tässä talossa vieraita vastaanotetaan? vastasi vieras ja otti piipun hampaistaan asentoaan kuitenkaan muuten muuttamatta.
— Metsä vastaa niinkuin metsään huutaa.
— Sinä näyt olevan niitä ihmisiä, joilta ei saa siivoa sanaa suusta.
Anna Mellilä nakkasi huivinsa niskaan, katsoi terävästi miestä silmiin ja pani hänkin kätensä puuskaan.
— Mikä mies sinä olet, joka ajat pihaan kopeasti kuin kruununmies ja kysyt kapteenia kuin vertaistasi?
— Minä olen Kalle Pihl, vastasi toinen lyhyesti, astui alas rattailta, talutti hevosensa tallin seinään ja alkoi sitoa sitä siihen kiinni. Eikä hän sen koommin enää välittänyt vähääkään tytöstä. Mutta tyttöä taas suututti, että tuollainen tummaverinen maankulkija, joka saattoi olla vaikka oikea mustalainenkin, kohteli häntä tuolla lailla. Ja sitten hän oli myöskin utelias tietämään, mitä tuolla suurisuisella miehellä oikeastaan oli täällä tekemistä. Hän oli olevinaan niin kuin hänellä olisi ollut asiaa tallin ohi ja virkkoi mennessään miehelle:
— Jos menet kapteenin puheille, niin on parasta, että pistät piippusi taskuun ja nielet suuret sanasi, jos et tahdo tulla ulos heitetyksi!
— Minä ja kapteeni olemme kyllä ennenkin olleet puheissa, vastasi pohjalainen varmasti ja päätään kääntämättä sitoessaan Ruskon marhamintaa renkaaseen.
Anna Mellilä seisoi hetken aikaa epäröivänä ja suutuksissaan eikä voinut mennä tiehensäkään. Pohjalainen oli nyt sitonut kiinni hevosensa ja lähti piippu hampaissa menemään päärakennusta kohden, mutta röyhkeä ryhti oli jo koko lailla pehmentynyt. Kun hän kulki Anna Mellilän ohitse, katsahti hän häneen naurahtaen, otti piipun hampaistaan ja osoitti sen pitkällä varrella porstuan rappuja.
— Tuollako se asuu?
Anna Mellilä ei osannut muuta kuin nyökäyttää myöntävästi päätään. Tuon miehen kanssa ei ollut niinkään helppo tulla toimeen. Ja tutkivalla katseella koetti hän punnita hänen arvoaan. Tarkastus päättyi pohjalaisen eduksi, sillä sellaista varmuutta ei hän ollut koskaan huomannut palvelukseen pyrkijöissä. Se oli luultavasti sittenkin talollinen, joka tuli kapteenin luo tukkiasioissa, tai voi se myöskin olla metsän ostaja, jolla oli tuhansia markkoja povitaskussa. Ei se olisi ehkä niinkään halveksittava, ja hän ehti jo merkitä, ettei sillä ollut sormustakaan vasemman käden nimettömässä sormessa. Hän muutti yhtäkkiä äänensä ja huusi jälkeen, että kapteeni oli työhuoneessaan, ensimmäinen ovi oikealla.
Tuo neuvo oli tarpeeton, sillä samassa huomasi pohjalainen terävät silmät, jotka tarkastivat häntä ikkunan takaa, ja hän vei vaistomaisesti käden hattuunsa, mutta se liike ei kuitenkaan vaikuttanut niin, että silmät tuolla sisällä olisivat vähääkään rävähtäneet.
Pohjalaisen varmuus alkoi vähän laimeta, vaikka hän veikin kätensä povitaskuun ja tunsi siellä nahkakukkaronsa, jossa oli kolmekymmentä markkaa seteleinä ja muutamia hopearahoja lisäksi. Tuon omaisuutensa oli hän ansainnut osaksi lumppukuormallaan, osaksi saanut ne kaksiviikkoisesta työstään Kotkaisissa, jossa kiirein työaika nyt oli ohi ja josta hänet oli irtisanottu eilen. Onnellisen sattuman kautta oli hän tullut välttäneeksi monet salakapakat lähellä uutta rautatien rakennusta, ja sen tähden oli hänen itseluottamuksensa rajaton, kun hän tänään koskematon pääoma taskussaan tuli uutta työnansiota hakemaan. Ennen hän tarjoutuisi Herrasaaren hienon kapteenin palvelukseen kuin rupeaisi vedättämään hiekkaa rautatien rakennukselle, sillä hän oli oppinut huomaamaan, että hänen reippautensa vaikutti enemmän paikkakunnan rahvaaseen kuin sellaisiin seikkailijoihin kuin rautatien työmiehet. Vaikka ansaitsisikin muutamia pennejä vähemmän päivässä, niin olisi sentään suoranaista voittoa siitä, että pysyisi erillään viinasta, joka tulvaili puolen peninkulman alalla kahden puolen linjaa.
Kapteeni oli koko ajan seurannut kohtausta, joka tapahtui hänen silmäinsä edessä, vaikkeivät molemmat päähenkilöt sitä ollenkaan olleet huomanneet. Se oli jotain hyvin harvinaista.
Hän seurasi puoleksi hymyillen meijerikön ylenkatsetta ja voi lukea liikkeistä hänen salaisimmatkin ajatuksensa. Ja kun pohjalainen pääsi taistelussa voittajaksi, oli kapteeni siitä hiukan iloissaan, sillä hän oli heti ensi kerran miehen nähtyään mieltynyt hänen miehekkääseen suoruuteensa — siinä oli jotain kunnollista, sotilaallista tuossa miehessä. Ja hän päätti asettaa hänet koetukselle, kun hän tulisi tänne hänen puheilleen. Ehkä tämä oli se mies, jota hän tarvitsi!
Kohta kuuluikin kahden karkean kengän koputusta ovensuumatolla ja pohjalainen astui sisään niin toisennäköisenä kuin äsken ulkona kartanolla, että kapteenin suupielet vetäytyivät hienoon hymyyn. Pohjalainen huomasi sen ja tuli vähän hämilleen. Hän arvasi heti, että kapteeni oli nähnyt hänen tulonsa, ja tuli yhä epävarmemmaksi. Mutta kun kapteeni sanoi ensimmäisen sanansa, rauhoittui hän taas. Sehän oli ystävällinen, vaikka hiukan tuntuikin naurua pidättelevän, mikä vähän loukkasi Kalle Pihliä.
— No — sehän ole se pohjalainen, kun kuljetti lumppuja paperiruukkiin, sanoi kapteeni.
— Se on, minä olen Kalle Pihl.
— Ja mite sine tahto?
— Mitäpähän sitä muuta kuin työnansiota… Hevospäivätöitä.
— Jassoo. Joko loppu herrassöötinkin tykönä?
— Jo siellä loppui.
— No, no, — saaraan katso tykö; — ehkä aina löyty yhtä ja toista riskille miehelle.
Nyt ojensihe jo pohjalainen ja hiveli leukaansa. Silloin lopetti kapteeni yhtäkkiä kysymyksensä, katsahti huolettomasti kattoon ja virkkoi:
— Oleko sine nainut?
Jos kapteeni olisi katsonut miestä kasvoihin, olisi hänessä heti syntynyt epäilyksiä, mutta hän katsoi ulos ikkunasta, kun ei itsekään tuntunut oikein varmalta tätä kysymystä tehdessään. Se sattui kuin isku läpi pohjalaisen ruumiin. Mitä mahtoi kapteeni tuolla tarkoittaa? Hän ei varmaankaan tahtonut nainutta miestä palvelukseensa, se oli selvää. Pohjalainen kakistelihe, mietti hetkisen ja vastasi kieltävästi, ymmärtämättä oikein itsekään, että hän valehteli. Nuorella naimattomalla miehellä on aina paremmat toiveet, ja tuon pikku valheen vaimo kyllä antaisi anteeksi — kun saisi puolet miehensä tuloista.
— Jassoo, sanoi kapteeni vielä huolettomammin. No, ymmertekö sine maanviljelyksen peelle?
— Ymmärtänenhän tuota toki, kun on ollut oma torppa Pohjanmaalla neljä vuotta.
— Ja kuitengin naimaton mies?
Pohjalainen hätkähti. Joko hän joutuisi kiinni heti paikalla?
— Eihän se torppa useinkaan kykene useampia elättämään.
— Se riippu siittä, mimmottinen on torppa. Teelle Hemeenmaassa meille ole kaikki torpparit nainut miehii. Ei key huusholli hyve ilman emente.
— Kyllähän se niinkin on.
— Mine en otta naimattomia miehii minun torppariks.
Kuuliko hän oikein? Aikoiko kapteeni antaa hänelle, työn haussa kulkevalle vieraalle, oman torpan näin kaukana kotipuolesta? Hän vastasi varovasti:
— No, ainahan tuon akan saanee hankituksi…
Kapteeni katsoi häntä silmiin ja hymyili merkitsevästi. Talonpoika vainusi heti paikalla, että tässä oli jotain takana. Ja hänkin veti suunsa viekkaaseen hymyyn.
Silloin katkaisi kapteeni keskustelun:
— Mine anta sinulle työte, saat menne tukkia uittamaan. Pane sinun hevonen talon työhön. Ja jos sinun paperisi on oorningiss, niin saaraan sitte katso. Mene nyt inspehtorin tykö ja sano, ette minä otti sinu työhön ja että hen laske sinun hevonen meittin laitumelle. Hyvesti!
Pohjalainen meni hyvin kummissaan ulos. Eihän hän ollut moista onnen potkausta osannut aavistaakaan! Hänen pitkä vartalonsa oikesi suoraksi, kun hän lähti hakemaan pehtoria käsiinsä. Mennessään katsahti hän kyökin rappusille päin, ja siellä seisoi Anna Mellilä, häneen katsomatta. Olisiko tuo…? Ei suinkaan, mutta pitkän pohjalaisen pää pölähti niin täyteen kaikenlaisia ajatuksia, että hän lyyhistyi kokoon taas ja näytti vanhalta ukolta ajaessaan rattaansa kärryliiteriin.
KUUDES LUKU
Herrasaaren paras tukkimetsä oli enemmän kuin tunnin matkan päässä talosta kahden puolen pientä jokea, joka kauniista metsäjärvestä juoksi läpi laaksojen ja niittymaiden Herrajärveen. Talvella oli kirves ahkerasti keikkunut harjujen rinteillä, ja suuret määrät sekä suuria että pieniä puita oli vedetty pienen joen jäälle odottamaan sulavesiä. Kun kaikki joutui myöhään tänä vuonna, niin tuli kova kiire tukinuittajallekin. Suurin osa kapteenin puista solui jo pitkin Vanajan ylävesistöjä alas Hämeenlinnaan päin ruotsinvirstan nopeudella vuorokaudessa. Nyt oli vain viimeiset puut korjattava pienestä joesta ja sen lähiseuduilta.
Kevättulvan aikana olivat hirret siellä täällä nousseet niityille, ja sahipaikoissa oli niitä eksynyt metsiinkin tai ne olivat iskeytyneet rantakiviin kiinni. Täällä käyskenteli nyt pohjalainen rantoja pitkin ja paistatti päivää kahden muun miehen kanssa pyöritellen puita jokeen, sillaikaa kun Rusko vietti makean leivän päiviä Herrasaaren suuressa hevoshaassa. Heillä olisi ollut ankara työ, jos se olisi ollut summalla tehtävä tai jos joku olisi ollut tarkastamassa, mutta nyt eivät miehet pitäneet mitään kiirettä, pistivät tunnissa tuskin kymmenen tukkia jokeen ja makasivat puolisen jälkeen kahden tunnin ruokalevon päivänpaisteessa.
Toinen miehistä oli pohjalainen niin kuin Kalle Pihlkin ja oli lähtenyt kotipuolestaan aivan samoista syistä, mutta hänellä ei pahaksi onneksi ollut hevosta, joka olisi ansainnut rahaa isännälleen.
Erään ruokalevon aikana, kun he taas olivat särpäneet piimää leileistään, tuli puhe kotipuolesta ja saatiin selville, että toinen mies oli pohjalainen ja kotoisin naapuripitäjästä, ja kolmas oli savolainen Kuopion puolesta. Ja muuta keskustelua ei siitä syntynyt kuin että Kalle Pihl pyysi nähdäkseen toisen papinkirjaa, koska tämä oli kehunut sellaisella kulkevansa.
Toinen veti likaisten liiviensä povitaskusta esille kimpun hikisiä papereita, tarkasteli kutakin niistä päivänpaisteessa ja antoi vihdoinkin kädestään yhden, jossa oli joukko pyhiä kuvia ja vasemmassa reunassa yksinkertainen rakennus, oli kai olevinaan Turun tuomiokirkko. Kalle Pihl otti paperin ja käänteli sitä varovasti pihkaisten sormiensa välissä. Sitten hän alkoi tavailla sitä, sillä hänen omassa papinkirjassaan sanottiin, että hän osaa lukea. Mutta sitä eivät osanneet hänen toverinsa, ja he saivat nyt kuulla kirjan koko sisällön, jonka omistaja tietysti jo osasi ulkoa sanasta sanaan. Se oli talollisen pojan Kalle Lehtimaan Kauhavalta — vai oli hänenkin nimensä Kalle! — joka oli hyvämaineinen ja taisi kristinopin yksinkertaisesti. Kun Kalle Pihl tuli viimeisiin riveihin, tavaili hän vieläkin hitaammin: ja — ja … va, va … paa … vapaa … ja sanoi a, v, i, o, vio … l, i, i, t, t — liitt … o, o, n — oon … avioliittoon. Ja vapaa avioliittoon, kertasi hän hitaasti, niin kuin itsekseen.
Hän jätti paperin omistajalle takaisin, hipaisi miettiväisesti kädellä kasvojaan ja vaipui aatoksiinsa. Kohta sen jälkeen lähti hän yksinään työpaikalleen, puolta tuntia ennen kuin muut, ja vyörytteli tusinan verran hirsiä veteen ennen kuin muut ehtivät edes lopettaa ruokaunensa.
Kalle Pihl meni taloon yöksi tänä iltana, vaikka hän muuten makasikin eräässä metsätorpassa lähellä työpaikkaa. Siellä hän otti hämärillä tallin ylisillä tavarapussinsa esille ja alkoi katon rajassa olevan raon läpi tulevassa valossa etsiä papinkirjaansa. Ja kun talon rengit kaikki kuin yhdestä suusta kuorsasivat, istui hän siinä kauan ja tavaili papinkirjaansa.
Ei tahtonut loppua tullakaan tuumimisesta tänä yönä. Se oli ainakin selvää, ettei hänen oma papinkirjansa enää kelvannut sen jälkeen kun hän oli valehdellut kapteenille! Milloin tahansa voisi kapteeni vaatia sitä katsoakseen, ja silloin nähtäisiin, ettei hän olekaan naimaton. Ja jos hänet saataisiin kiinni siitä, että hän oli jo ensi näkemällä valehdellut, niin kuka häntä enää sitten uskoisi. Mutta miksi hän sitten oikeastaan oli valehdellut? Niin — miksi? Ei kukaan ollut häntä siihen pakottanut! Nyt suututti häntä tämä tyhmä teko, joka oli syntynyt vain siksi, että hän tahtoi olla kapteenille mieliksi ja tasoitella sen avulla tietään. Mitä hän nyt tekisi? Menisikö kapteenin luo ja tunnustaisi kaikki? Ei — se olisi kovin naurettavaa, eikähän hän voisi sanoa mitään syytä menettelyynsä. Ei! hänen pitäisi kätkeä kirjansa tai ainakin hävittää se kokonaan ja sanoa, että paperi oli häneltä hukkunut. Mutta silloin hänellä ei olisi niitä papereita, jotka tarvittiin, ja milloin tahansa voisivat ne käännyttää hänet kotiin irtolaisena. Siihenkään hänellä ei ollut halua.
Ja sitten oli kapteeni hymyillyt niin merkitsevästi puhuessaan, että torpparin tulisi olla naimisissa. Niin että siinä oli varmaankin jotain tuossa hymyilyssä. Mitäs muuta voisi se olla kuin tuo kaunis ja ylpeä tyttö, jonka hän taloon tullessaan tapasi palaamasta kapteenin puheilta. Mitä? — vai niin, — niin, niin! Sitä siis tarkoitti kapteenin puhe noista selvistä papereista. Niin, niin, se oli vaarallinen juttu tämä, johonka hän vasten tahtoaan oli antautunut ja jumala tietäköön, miten se tulee päättymään.
Juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan, leimahti hänen päähänsä rohkea aate, joka piti häntä valveilla melkein koko yön. Ja seuraavana aamuna varhain käveli hän työpaikalleen ja hautoi koko päivän mielessään sitä tuumaa, jonka hän päätti heti kohta panna toimeen päästäkseen rauhaan kiusaavilta ajatuksiltaan.
Aamiaista syödessä oli Kalle Pihl tavattoman ystävällinen toista pohjalaista kohtaan, sai tietää, että tämä vasta viikko sitten oli tullut paikkakunnalle ja oikeastaan aikonut rautatietyöhön, vaikka hyvät palkkaehdot ja hauska elämä tukkijoella olivat houkutelleet häntä rupeamaan Herrasaaren kapteenin palvelukseen.
— Tunnetaanko sinua hovissa? kysyi Kalle Pihl.
— Ei muuta kuin minkä näkivät minua silloin kun pyrin kapteenin työhön.
— Katsoiko se sinun papereitasi?
— Ei, mitäpä se niistä olisi katsonut.
— Mutta nimesi sanoit?
— Sanoin tietenkin! Kalle Lehtimaa katseli kummastellen kaimaansa.
Mikähän oli hänen tarkoituksensa.
— Olikos teitä monta, kun pyritte työhön silloin?
— E-ei … minä vain ja yksi toinen, joka jo on lähtenyt pois kapteenin työstä. Mutta minä tiedän, että kapteeni edellisenä päivänä oli pestannut kymmenkunnan miestä, jotka ovat menneet alas suuren lautan kanssa eteläänpäin. Sillä hän tahtoo, näetkös, että työ kävisi nopeasti. — Lehtimaa laski vähän leikkiä tarkoittaen, että he tässä vain tarinoivat ja tuhlaavat kallista aikaansa, mutta Kalle Pihlillä ei nyt ollut aikaa sitä ajatella. Hän lisäsi mietteissään:
— Aiotko jäädä pitemmäksi aikaa kapteenin työhön?
— Kuinka niin? Aiotko sinä sitten tarjota mulle paremmat edut?
— Saahan nähdä senkin, sanoi Kalle Pihl ja siristi vasempaa silmäänsä — ei se ehkä ole aivan mahdotonta sekään. — Hän oli puhellessaan tehtaan konttoristien ja kauppiasten kanssa jo saanut itselleen osan heidän varmuuttaan ja käytti nyt sitä tapaa kaimaansa puhutellessaan.
Nyt tuli Lehtimaa vasta oikein uteliaaksi, mutta Kalle Pihl sanoi heittävänsä pitemmät puhelut iltaan — tänään oli lauantai — ja sitten he saavat olutpullojen ääressä tuumia, onko Lehtimaa se mies, jonka kanssa voipi antautua asioihin, vai onko hän niitä, jotka vähän juotuaan kertovat kaikki, mitä tietävät.
Lehtimaa katseli melkein ihaillen toveriaan, joka tunsi ihmiset noin tarkkaan, ryhtyi työhönsä, ei puhunut monta sanaa iltaan mennessä ja aprikoi, mitä tuolla kaimalla mahtoi olla hänelle uskottavaa, sillä hän oli varma siitä, että se oli jotain viisasta ja että oli parasta vain suostua siihen, mitä se mies ehdotti. Se tiesi, mitä teki, tuo!
Herrasaaren ruokakello oli jo puoli tuntia sitten yli laajain vainioiden julistanut iloisen sanomansa siitä, että sunnuntailepo alkaa ja että suuressa herrasväen keittiössä höyryävät puurovadit jo odottavat. Se sanoma lensi kolmena lyhyenä ja tarkoin merkittynä läppäyksenä, jotka nopeasti seurasivat toisiaan kauas yli talon viljavainioiden, mutta tukkimetsään saakka se ei kuitenkaan kuulunut, vaikka ilta oli tyven ja kellolla oli se maine, että se kuuluu kahteen pitäjään yhtaikaa.
Sen tiesivät tukinuittajat vallan hyvin, ja sen tähden olivat he lähteneet työpaikaltaan niin hyvissä ajoin, että kuulivat ruokakellon helisevän, kun ei taloon enää ollut kuin muutama tuhat askelta.
Lauantai-illan yhteisessä ilossa ei kukaan joutanut hämmästymään siitä, että miehet näin pian olivat joutuneet kotiin kaukaisesta tukkimetsästä. Yhdessä muun joukon kanssa menivät he saunaan, pukeutuivat puhtaisiin valkoisiin alusvaatteisiinsa ja tekivät keveissä puvuissaan ja hehkuvan punaisina kävelyretken piikain ylisille leikkiä laskemaan.
Kalle Pihl oli tuttavuuksiensa avulla ja helisevää korvausta vastaan saanut hankituksi puolituoppisen paloviinaa ja pari pulloa olutta, joita molemmat pohjalaiset yhdessä tyhjentelivät riihien takana olevan ladon kynnyksellä. Ja tänä iltana he tekivät kaupan, jollaiset vieläkin ovat tapana liikkuvien pohjalaisten kesken ja tuottavat heille kaikenlaisia rettelöitä oikeuden kanssa.
Kalle Pihl ryyppäsi ensiksi, pyyhkäisi pullon suuta puhtaalla paidanhihallaan ja tarjosi toverilleen. Tämä otti pitkän kulauksen, otti kaksi ja kolmekin, ja kun olutpullot avattiin, oli Lehtimaa jo jotakuinkin valmis, jota vastoin Kalle Pihl karttoi tarkasti humaltumasta voidakseen saada tarjouksistaan vastaavaa hyötyä. Hän kehotti Lehtimaata sanoilla ja esimerkillä olemaan tavaraa säästämättä, eikä kauan kestänytkään kun hetki jo oli tullut tuon suuren ehdotuksen tekemiseen. Hän tarttui Lehtimaata olkapäihin, kumartui häntä kohden ja kuiskasi korvaan lyhyesti ja päättävästi:
— Ja nyt Kalle, nyt ostan papinkirjasi!
Kalle Lehtimaa luuli, että toinen laski leikkiä ja laski sitä niin viisaasti, ettei tämmöinen tavallinen tyhmä tollo sitä kyennyt käsittämäänkään. Sen tähden hän vain irvisti ikeniään eikä virkkanut mitään vastaankaan.
— Ka, siinä on aika mies, joka ei edes hämmästykään, mielitteli Kalle
Pihl.
— Tottahan tuota leikkiäkin ymmärtänee, arveli Lehtimaa, vaikkei ymmärtänyt niin mitään.
— Mutta ei piru vieköön tämä mitään leikkiä ole, kiivasteli Kalle
Pihl, jolle viina jo alkoi kohota päähän.
— Vaan et kai sinä ikipäivinä aikone nimeänikin ostaa?
— Ja miksikä en? Sinun nimesi on yhtä hyvä kuin minunkin, ja puhtaat sinulla on paperitkin. Enkö niitä sitten saattaisi ostaa?
— Mitäpä hyötyä siitä olisi? kysyi Lehtimaa, mielestään erittäin viisaasti.
— Niin no, jos et tahdo myydä nimeäsi, niin voithan kuitenkin myydä papinkirjasi. Minä kirjoitan sinulle kotipitäjästäsi uuden. Se ei maksa sinulle mitään, mutta sinä voit ansaita kymmenen markkaa. Viikon palkan ja enemmänkin! Tuumipa asiaa!
Lehtimaa alkoi kuulostaa. Koko viikon palkka ja vähän enemmänkin. Ja se tuosta paperirääsystä, joka ajelehti taskussa ja jota ei kukaan ollut häneltä kysynyt. Hänen vähän hämärissä silmissään välkähti voitonpyynnin kipinä, mutta hän ei antautunut heti paikalla:
— Mutta mitä hyötyä saattaa sinulla olla siitä, että ostat papinkirjani? intteli hän.
Kalle Pihl oli nähnyt, minkä vaikutuksen hänen tarjouksensa teki, ja sanoi välinpitämättömästi:
— Se on vain siksi, että kapteeni tahtoo papinkirjaa nyt heti ja minulta jäi kotoa lähtiessä omani ottamatta.
Nyt veti Lehtimaa suunsa viekkaaseen nauruun, niin että koko hammasrivi tuli näkyviin, ja sanoi ivallisesti, vaikka samalla vähän arasti:
— Sinulla taitaa olla niin kauniit paperit siellä kotona, ettet ilkiä lähteä niitä muualle kuljettelemaan.
— Älä puhu roskaa asioista, joista et tiedä pölkösen pölähtävää! Minun paperini ovat yhtä hyvässä reilassa kuin sinunkin, mutta minä en ehdi toimittaa niitä tänne tähän tarpeeseen ja sitten en saa sitä paikkaa, minkä kapteeni on minulle luvannut.
Se tuntui niin todenmukaiselta, että Lehtimaa vaikeni ja otti viinapullosta pitkän ryypyn. Ensin hän sitä kuitenkin tarkasteli päivää vasten ja huomautti, että kohtahan se tyhjenee, mutta vei sen sitten tottelevaisesti huulilleen, kun Kalle Pihl selitti, että tyhjetähän sen pitääkin.
— Ota yhdellä tielläsi kaksi naukkua ja olkoon kauppa päätetty, yllytteli Kalle Pihl.
Lehtimaa otti pullon huuliltaan, naurahti ja aprikoi.
— Olkoon menneeksi kahdestakymmenestä markasta!
— Älä vetäse, vanha veijari! Luuletko, etten minä voi saada papinkirjoja paljoa halvemmallakin? On niitä muitakin pohjalaisia rautatien töissä!
Hän kiskaisi pullon Lehtimaan kädestä, löi korkin kiinni ja pisti pullon taskuunsa. Lehtimaa jäi siihen seisomaan suu auki.
— Ja kun oikein mietin, niin etkö vielä liene niitä miehiä, jotka eivät kykene pitämään suutaan kiinni. Sinä näytät juuri olevan semmoinen — hyi helvetti!
Hän sylkäisi päättävästi pitkän syljen kauaksi eteensä, keräsi kampsunsa ja näytti äärettömästi ylenkatsovan toveriaan.
— So, so, älähän nyt, houkutteli Lehtimaa, — sinä erehdyt, jos luulet, että minä olen sellainen raukka kuin luulet.
— Näytä sitten, mihin kelpaat! Anna tänne papinkirjasi, niin saat kymmenen markkaa. — Kalle Pihl vei kätensä povitaskuun.
— Mutta jos joku saa sen tietää?
— Kuka piru sitä saisi tietää, jos sinä pidät suusi kiinni.
— Minä pidän, minä!
— Minä otan syyn päälleni. Sinähän voit sanoa, että olet kadottanut kirjasi, jos kireälle tulisit. Ja huomenna kirjoitetaan sinulle uusi kirja Kauhavalta.
— No, olkoon menneeksi!
— Mutta sitä ennen täytyy sinun luvata, että lähdet kapteenin työstä jo huomenna ja menet rautatielle.
— Minkätähden?
— Sen tähden vain, ettei se sovi muuten.
Lehtimaa aprikoi.
— Aatteles, että ansaitset kymmenen markkaa puhdasta rahaa!
Uusi ryyppy vaikutti lopulliseen päätökseen.
— No, olkoon menneeksi! Eihän minulla ole tässäkään talossa enää mitään tehtävää!
— Tuohon käteen! sanoi Kalle Pihl.
He löivät kättä ja siinä vaihdettiin kirkon kuvalla koristettu paperi kolmeen kolmenmarkan seteliin ja yhteen hopeamarkkaan.
Sitten tyhjensivät he viinapullon kaupan vahvikkeeksi.
Mutta kun he vähän hoiperrellen lähenivät pihaa, sanoi Kalle Pihl:
— Ja jos nyt et pidä suutasi kiinni, niin saat västinkiä itsekin.
SEITSEMÄS LUKU
Pihaan palatessaan sattuivat pohjalaiset aivan odottamatta yhteen talon nuoren väen kanssa, joka saunan ja illallisen jälkeen oli matkalla keinumäelle. Sinne kokoontui nuoriso lauantai-iltoina, siellä laulettiin lauluja ja heitettiin lemmen katseita kun viikon vaivat olivat ohitse ja tiedettiin, että huomenaamuna saataisiin nukkua aamiaiseen asti.
Kas niin, tuolla ovat pohjalaiset tukkimiehet, huudettiin — ne tulevat kyllä mukaan. Ja kunnon miehinä täytyi heidän nyt lähteä edustamaan maakuntaansa, kun heiltä sitä vaadittiin.
Kalle Pihl oli heti valmis, mutta heitti ensiksi tarkastavan silmäyksen toveriinsa ja aikoi kieltää häntä tulemasta mukaan, sekä omasta puolestaan että maakuntansa puolesta, jonka mainetta hän ei tahtonut saattaa huonoon huutoon varsinkaan tässä talossa.
Tuo puoleksi juopunut Lehtimaa arvasi heti toverinsa ajatukset, selitti hänen tutkivan katseensa aivan oikein, loukkautui ylpeydessään, niin että hänen kiivaat pohjalaiset verensä kuohahtivat, nosti päänsä pystyyn ja sanoi uhaten:
— Olen minä yhtä hyvä pohjalainen kuin sinäkin ja taidan kyllä suoriutua niin hyvin kuin sinäkin, jos tarvitaan.
Kalle Pihl tunsi heimolaistensa jäykän luonteen, arvasi oikein, että tästä saattaisi tulla rettelöitä, ja sanoi vain tyynesti ja suojelevasti:
— Eihän sinulle ole kukaan mitään sanonut. Mitä sinä sitten siinä rähiset?
Lehtimaa ei viitsinyt vastata mitään, mutta tunsi itsensä samassa Kalle Pihlin vihamieheksi, sillä miksi tämä oli houkutellut häneltä papinkirjan ja miksi hän oli ollut niin tyhmä, että antoi petkuttaa itseään. Täällä muiden seurassa katosi se kunnioitus, jota hän kahden kesken tunsi Kalle Pihliä kohtaan, ja hän päätti olla ollenkaan välittämättä tästä tänä iltana, varsinkaan kun ei ollut mitään kostoa pelättävänä, sillä seuraavana päivänä muuttaisi hän jo muille markkinoille, niin kuin sovittu oli. Sen lupauksensa aikoi hän kyllä pitää, sillä hän ei koskaan voinut olla varma siitä, ettei Kalle Pihl keksisi joitakin konnankoukkuja, joilla hän saattaisi toisen pulaan. Ja niin liittäytyi hän talon väkeen antaen Kalle Pihlin kulkea omia teitään.
Kalle Pihl, joka turhaan oli hakenut joukosta kaunista Annaa, meni tallirengin luo, jolla nähtävästi oli viinapullo, koska hän näytti niin mahtavalta, ja pyysi, ettei tämä antaisi toiselle pohjalaiselle mitään, kun tämä jo ennestäänkin oli vähän juovuksissa ja muutoin pahapäinen humalassa. Toinen otti neuvon korviinsa, kumma kyllä, sillä rengit eivät olleet vielä mitään nauttineet — muuten olisi se heitä vain yllyttänyt juottamaan vierasta ihan tiedottomaksi. Se on näet kilpailua sekin, ja voimia tarvitaan humalankin kantamiseen, joka on yhtä rasittava kuorma kuin mikä muu tahansa.
He tulivat keinulle, ilta oli tyven ja heitä istuutui keinuun niin monta kuin siihen suinkin mahtui. Tytöt kaksittain, pienestä pelosta hihitellen ja posket paahtavina, puristellen käsillään penkkejä, pojat välissä seisoen ja antaen vauhtia keinulle. Alussa oli oltu vähän jäykkiä, pojat ja tytöt erillään, mutta kun oli saatu keinu käyntiin, pääsi riemu valloilleen samassa. Oli tultu lähemmä toisiaan, tuupittiin tovereita kyynärpäillä ja polvilla, ja siinä oli tarpeeksi aihetta leikkipuheisiin. Nyt lensi keinu taivasta kohti, tytöt huusivat ja miehet nauroivat, mutta kun vauhtia hiljennettiin, aloittivat tytöt laulun, joka yhtä paljon kuuluu asiaan keinussa kuin aamen kuuluu asiaan kirkossa.
Eräs vanhemmista tytöistä, joka ei ollut saanut sijaa keinussa, koska oli tullut liian myöhään, oli vainunnut viinapullon katajistosta, ja kun hän heti arvasi, että se oli tallirengin, joka oli raivopäisin koko seudulla, antoi hän sen sisällyksen vuotaa maahan. Viime sunnuntaina oli hänellä ollut täysi työ miestä hillitessä ja hän oli mielestään sekä oikeutettu että velvollinen tekemään tämän kepposen. Viattoman näköisenä istui hän muiden seuraan odottamaan keinuvuoroaan ja nautti hiljaisesti tekemästään kepposesta.
Vihdoin oli tullut odottajien vuoro. Kalle Pihl oli jo ottanut keinun haltuunsa ja kehotti kompasanoja ladellen toisia tulemaan mukaan.
— Odottakaa minua! kuului samassa kimeä naisen ääni huutavan loitompaa, ja sieltä tuli Anna Mellilä, hienoksi pukeutuneena ja teeskentelevästi itsetietoisena. Hän oli tahallaan jättäytynyt muita jäljemmäksi voidakseen sitten tullessaan herättää sitä suurempaa huomiota.
Kaikki keinussa olijat kääntyivät katsomaan ja kiirehtivät häntä, mutta tyttö ei ollut pääsevinään ojan yli ja keikaili siellä aivan hurmaavasti.
Lehtimaa, jonka haihtuva humala taas keinussa oli uudistunut, juoksi kaunista tyttöä vastaan ja tahtoi herrasväen tavoin auttaa häntä ojan yli, mutta tyttö heitti häneen vain vieraan ja kummastelevan katseen, nosti helmansa puolipolveen, harppasi yli omin voimin ja heittäen keikarinsa siihen hämmästyneenä seisomaan sanoi teeskentelevästi muulle joukolle:
— Voi, minkä tähden ette voineet odottaa minua, niin olisi tultu tänne kaikki yhtaikaa?
— On kai sitä muutakin tekemistä kuin odottaa tuollaisia röökinöitä, virkkoi tallirenki. Hän oli löytänyt tyhjän pullonsa pensaasta ja tahtoi nyt kostaa Anna Mellilälle. Ja oli hänellä muitakin syitä siihen, sillä hän ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että Anna Mellilä oli aina tehnyt pilaa hänestä, vaikka kaikki muut tytöt talossa häntä yksimielisesti ihailivat.
Anna Mellilä astua hipsutteli keinulle ja käyttäytyi suututtavan herrasmaisesti, sillä hän oli päättänyt tänään osoittaa kaikille, kuinka vähän hän heistä oikeastaan välittää. Ja hän tiesi, että se sellainen toisia suututtaisi, samalla kun se sopi hänelle erittäin hyvin. Monen naapurin miehen oli hän sillä hurmannut samalla kun hän oli karkottanut kaikki kärkkäät lähentelijät ainoastaan siten, että oli olevinaan hämmästynyt. Tuo teeskennelty hämmästys oli hyvä ase, sillä se ikään kuin osoitti, että hän kuului aivan toiseen seurapiiriin, jossa oli toiset hienommat tavat.
Kylän maakauppias oli hänkin heittänyt rakastuneita silmäyksiä häneen, mutta se oli vanha ukkorahjus, joka rakastui joka tyttöön. Sen tähden vastaanotti Anna Mellilä hänen ihailunsa yhtä huolimattomasti kuin kaikkien muidenkin, sitä sen enempää ajattelematta.
Keinussa seisoi Kalle Pihl eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Anna Mellilä kiipesi istuimelle muiden tyttöjen viereen. Kun hän oli saanut helmansa järjestykseen, komensi hän:
— Kas niin — nyt saatte alkaa!
Mutta kukaan miehistä ei hievauttanutkaan keinua.
— Ketäs te vielä odotatte? kysyi Anna Mellilä.
Nyt alkoi eräs rengeistä hiljalleen antaa vauhtia keinulle siinä toivossa, että ylpeä tyttö huomaisi, ettei se suinkaan tapahtunut hänen käskystään. Mutta se toivo petti, sillä Anna virkkoi:
— No, johan viimeinkin tottelitte!
— Tänäänpä on Anna oikein olevinaan, sanoi yksi rengeistä ja sysäsi keinua ylemmä. — Siinä olisi puhetoveria pohjalaisella! Onko teillä tuollaisia tyttöjä siellä pohjoisessa päin?
— Usein se on nähty, että ylpeys käy lankeemuksen edellä, virkkoi
Kalle Pihl.
Anna Mellilä ei ollut kuulevinaankaan, hyräili vain itsekseen ja huudahti, kun keinu oli täydessä vauhdissaan:
— Laulakaapas nyt jotain pojat, kun keinu käy!
— Ei kukko käskien laula! vastasi renki.
Anna Mellilä oli tottunut tällaiseen kohteluun eikä ollut milläänkään. Hän tiesi kyllä, että hän saisi heidät mihin tahtoisi. Ja hän odotti, kunnes tervehdyspuheet olivat ohitse. Kun sitten keinun vauhti alkoi hiljetä, nojautui hän taapäin, katsoi Kalle Pihliä kasvoihin ja sanoi niin kuin ei olisi häntä ennen huomannutkaan:
— Ka, täällähän se on pohjalainenkin! Iltaa! Täällä Hämeessä on tapana, että ihmiset tervehtivät tuttaviaan, mutta Pohjanmaalla on kai toiset tavat?
— Yhdet ne on tavat siellä kuin täälläkin — vastasi pohjalainen — mutta se on kai siinä, kuinka ensi kerran tavatessa otetaan vieras vastaan.
— Otetaanko sitten Pohjanmaalla vieraat huonosti vastaan? Anna Mellilä loisti viattomuudesta.
— Ei — mutta niin tehdään Hämeessä.
— Sehän on ihan mahdotonta, jos vain vieras on oikea vieras.
— Näytään oltavan huonomuistisiakin Hämeessä?
— Vai niin? Ja minä muistan kuitenkin, että olemme kerran tavanneet toisemme, vaikka siitä on jo monta päivää ja vaikkemme ole sitten nähneet toinen toistamme.
Sillä tytöllä oli kieli kantimessa. Pohjalainen mietti ennen kuin vastasi, sillä kaikki keinussa olijat istuivat ja kuuntelivat heitä ja muutkin herkesivät haastelemasta. Hän heitti nopean katseen vastustajaansa, joka istui siinä valkea huivi niskaan sysättynä, posket keinun vauhdista hehkuvina ja silmät kimmeltäen rohkeasti ja odotti, että saisi tähdätä uuden pistoksen pitkään vastustajaansa. Suun ja silmien ympärillä oli ivan hymyä, jonka takaa näkyi itsepäisyyttä ja loukattua ylpeyttä, joka oli valmis käymään kimppuun ja hurjasti puolustautumaan. Pohjalainen epäili antautua otteluun, sillä ehkä hän joutuisi tässä tappiolle. Oli parasta pysyä erillään tuosta tytöstä. Ja ensi kerran elämässään hän tunsi hiukan kunnioitusta naisihmistä kohtaan.
Muut seurasivat levottomasti hänen pitkää vaitioloaan. Pohjalaisen varmuus oli herättänyt heissä sen toivon, että ehkä hän nyt olisi se mies, joka ei antaisi Annan hypätä nenälleen. Kuului murinaa:
— Pidä puoliasi, pohjalainen!
— Annatko akkaväen tukkia suusi!
Mutta pohjalainen vältti yhä vieläkin sanasotaan antautumasta.
Silloin katsahti Anna Mellilä häneen ylenkatseellisesti ja kysyi ympärillä seisovilta:
— Olihan täällä toinenkin pohjalainen? Ehkä hän tietää paremmin, mitenkä tulee käyttäytyä naisväkeä kohtaan sen, joka itse maailmaa kiertelee. Tämä pohjalainen taitaa ollakin kotoisin metsien sydämestä!
— Onpa tietenkin toinen! huusi Lehtimaa iloissaan. — Onpa täällä toinenkin pohjalainen, joka voi tuommoisille puoliaan pitää!
Samassa hyppäsi hän keinuun, asettui Kalle Pihlin viereen ja oli valmis mihin otteluun tahansa. Mutta Kalle Pihl laskeutui hitaasti maahan ja sanoi jäykästi ja olantakaisesti:
— Joka tahtoo antautua naisten narriksi, se ruvetkoon heidän kanssaan suutaan pieksämään. Mies, joka arvonsa tuntee, väistyy viisaasti.
Lehtimaa nauraa hihitteli, mutta yleisö näytti olevan Kalle Pihlin puolella, ja Anna Mellilä puri huuleensa suutuksissaan siitä, ettei ollut saanut tuota miestä hämmentymään. Kalle Pihl kopisti raudoitettua kantapäätään vasten porot piipustaan, puhdisti sen huolellisesti ja sytytti sen sitten tyytyväisenä omaan käytökseensä.
Anna Mellilä oli niin kaunis ja itserakas, ettei olisi voinut tyytyä näin puolinaiseen voittoon. Hän nyykäytti kehottavasti päätään Lehtimaalle, joka hyvästä mielestä hohtaen pani keinunsa liikkeelle, ja kun se oli oikein päässyt vauhtiinsa, niin hän kehotti Lehtimaata istumaan viereensä, sillä keinussa oli nyt hyvää tilaa, ja soi hänelle kaiken sen ystävällisyyden, joka alkuaan oli aiottu Kalle Pihlille.
Lehtimaan pää joutui aivan pyörälle, ja se humala tuntui paljoa hauskemmalta kuin viinahumala äsken, ja hän aavisti hämärästi, että kaikki kadehtivat häntä, eniten kaikista Kalle Pihl. Olikin se vähän merkillistä, mitenkä tuo kaunis tyttö joka äsken ei ollut häntä näkevinäänkään, nyt tyytyi häneen. Lehtimaan itseluottamus nousi tästä vielä enemmän kuin viinan vaikutuksesta. Hän ei herennyt keinuttelemasta, ennen kuin Anna Mellilä nojasi posken käteensä ja vakuutti, että hän tulisi sairaaksi, jos ei Lehtimaa päästäisi häntä maahan jälleen. Silloin hän seisotti keinun kiirehtien pyyntöä noudattamaan, ja helpotuksesta huoaten astui Anna Mellilä alas keinusta kiitosta sanomatta.
Mutta Lehtimaa oli yhtä hyvällä tuulella ja päätti panna keinun menemään ympäri näyttääkseen muille, kuinka taitava ja notkea hän on. Sen urotyönsä oli hän oppinut jo pikkupoikana ollessaan. Ensin kiipesi hän keinun pylväitä myöten ylös ja katsoi, että tapit olivat varmasti paikoillaan. Sitten hän tuli alas taas ja alkoi keinua yhä hurjemmin, kunnes hän yhteen menoon teki viisitoista kierrosta. Anna Mellilä taputti teeskennellen käsiään niin kuin herrain on tapana, toiset tytöt kauhistuivat, mutta miehistä se oli vain leikin tekoa.
Kun Lehtimaa kuumana ja ylpeänä tuli maahan, katseli Anna Mellilä ympärilleen ja kysyi, uskaltaisiko kukaan muu tehdä samalla tavalla. Tallirenki oli heti valmis ja pyöräytti ympäri kuusitoista kertaa. Siitä syntyi täydellinen kilpailu, ja Anna oli ihastunut. Hän jakoi palkintoja hymyilyjen ja leikkipuheiden muodossa ja iloitsi siitä että oli saanut vanhan vihamiehensä tallirengin esittämään tuollaisia voiman näytteitä. Muut tytöt tulivat vähitellen yhtä huvitetuiksi kuin Annakin, kun miehet yksi toisensa perästä alkoivat tehdä temppujaan heidän edessään.
Lopuksi ei ollut muita jäljellä kuin kylän suutari, joka sattumalta oli Herrasaaren työssä, ja Kalle Pihl, jotka eivät vielä olleet taitoaan näyttäneet. Anna Mellilä hymähti pilkallisesti ja sanoi ääneensä toisille tytöille:
— Nyt nähdään, mihinkä suutarit kelpaa!
Siitä syntyi yleinen hihitys. Kilpailu oli kiinnittänyt kaikkien huomion puoleensa ja oli jo unohdettu katkeruus meijerikköä kohtaan. Oikeastaanhan nämä huvit olivatkin hänen ansionsa, ja vaikka hän olikin kiusallisen ylpeä, annettiin se anteeksi, kun se ei omaan itseen sattunut. Ja pitihän sitä sitten nauraa sen sukkeluuksille, jotka aina purivat siihen, johonka sattuivat.
— No, suutari, tule nyt mukaan, niin näytetään tytöille, mihin mekin kelvataan, sanoi Kalle Pihl.
Suutari olisi peräytynyt, sillä oli niin pitkä aika kun hän oli keinussa pyörinyt, mutta kun Kalle Pihl vakuutti, että hän saisi istua ja että he herkeäisivät heti paikalla, kun suutaria alkaisi pyörryttää, niin tämä kiipesi keinuun, tarttui käsipuuhun kiinni ja löi leikiksi. Mutta Kalle Pihl pani keinun käymään, antoi sille vauhtia yhä enemmän ja enemmän, ja kun ei suutari huutanut, antoi hän sen mennä ympäri kerran, kaksi, kolme…
Jännitys oli kohonnut korkeimmilleen. Sitä ei voinut kukaan kieltää, etteikö Kalle Pihl olisi käyttäytynyt jalomielisesti suostuessaan pelastamaan suutarin tyttöjen pilkalta samalla kun hän pelasti siltä itsensä. Kaikki olivat hänen puolellaan. Suutari oli käsin ja jaloin käpristäytynyt tangon juureen kiinni, jota vastoin tuo pitkä, vikkelä ja reipas pohjalainen piteli kiinni ainoastaan toisella kädellään, kun keinu huimaavaa vauhtia teki jo kahdettatoista kierrostaan. Ei kuulunut vielä huutoa suutarin suusta. Oli se kunnon suutari tuo! Kun keinu teki neljättäkolmatta kierrostaan, kuului vähäistä valitusta tuon ihmiskäärön sisästä. Hattu oli lentänyt maahan, mutta ei kukaan huomannut, että hän oli naurettava, kun hän oli noin urhoollinen.
— Pelkäätkö putoavasi? huusi Kalle Pihl.
Hampaitaan kiristellen vastasi suutari, ettei hän pelkää.
— Mennään sitten vielä kaksikymmentä kertaa ympäri, niin nähdään, vieläkö tytöt meille nauravat.
— Mennään vain!
Mutta nyt muutti Kalle Pihl suuntaa. Sen sijaan, että hän tähän saakka oli keinuttanut suutaria selkä edellä, käänsi hän keinun menemään toista tietä, niin että hän itse kulki taapäin, jotenka näytti siltä kuin suutari olisi antanut vauhtia keinulle. Sitä temppua ei ollut kukaan tehnyt tätä ennen, ja se synnytti myrskyistä suosiota. Anna Melliläkin taputti käsiään — sen ennätti Kalle Pihl nähdä pyöriessään.
— Nyt on sinun vuorosi pyörittää minua ympäri, huusi hän suutarille, johon tämä vastasi vain ulisemalla.
Luettiin kolmekymmentä, luettiin neljäkymmentä. Mutta yhä vielä hurisi keinu ympäri kuin myllyn siipi.
— Eikö pyörrytä?
— Jo pyörryttää, sähisi suutari. — Eikö riitä jo?
Viidennelläkymmenennellä kierroksella seisahtui keinu pystyyn ja horjui vähän sinne tänne ennen kuin putosi alas. Kun se vielä oli täydessä käynnissään, pudottautui Kalle Pihl siitä alas ja tuli suoraan jaloilleen vähän matkaa keinusta, jota vastoin suutari yksinään heiluskeli pitkän aikaa sinne tänne ennen kuin keinu kokonaan seisahtui.
— Kelvataanko nyt? kysyi suutari ylpeästi. Me olemme tehneet kaksi vertaa niin monta kierrosta kuin kukaan muu.
Oli tullut puolipimeä. Kotimatkalla joutui Kalle Pihl kuin sattumalta kävelemään Anna Mellilän kanssa pikkulehdon läpi.
— Eikös oltaisi ystäviä? ehdotti Anna Mellilä.
— Onkos sitten oltu vihamiehiä, kun ei ole toisiamme tunnettukaan.
— Ei, vaan oltaisi saatettu tulla, ja sitä ei meidän pitäisi.
— Kuinka tahdot — hyvähän on, että elää sovussa sen talon väen kanssa, johon kenties tulee iäkseen jäämään.
— Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan vain torppaa, jonka kapteeni on luvannut minulle.
— Mitä torppaa?
— Suurta uudistorppaa, josta vielä kerran maailmassa voisi tulla ulkokartano. Se on hyvä olemassa näinä kovina aikoina.
Anna Mellilälle selvisi jotakin. Hän ei uskaltanut edes katsoa pohjalaista silmiin, vaan kulki äänettömänä hänen sivullaan. Kun äänettömyys oli kyllin kauan kestänyt, sanoi pohjalainen:
— Puhui se kapteeni vähän muustakin.
— Mitäs sitten?
— Hm — ettei sellainen torppa voi tulla toimeen emännättä…
— Kaikistapa se kapteeni puheleekin!
— Niinhän se, mutta sinulle se ei tietysti puhu mitään semmoista.
Anna Mellilä katsahti pohjalaista kasvoihin ja hymyili. Oliko se tyhmyyttä, vai oliko tuo mies yhtä viisas kuin hän itsekin.
KAHDEKSAS LUKU
Oltiin elokuussa, jolloin yöt alkavat pidetä ja kuu paistaa. Varatuomari von Blume ei koskaan valittanut huonoja vuodentulon toiveita, mutta oli aina levoton ja varuillaan uhkaavaa onnettomuutta ajatellessaan. Hänen vanha appivaarinsa kutsui häntä leikillään pahan ilman linnuksi, ja rouva von Blume kehotti häntä luottamaan viisaaseen sallimukseen, joka kyllä kaikki parhain päin kääntäisi. Varatuomari von Blume kulki sen jälkeen äänetönnä ympäri, kädet selän takana, ja haki yksinäisyyttä. Hän oli niin harvasanainen rouvalleenkin, että tämä kerran valitti siitä isälleen, ja silloin pani ukkovanhus vävypoikansa tiukalle.
Onko tuo vanhan suomalaisen arvoista tuolla tavalla surra onnettomuutta, joka ei vielä ole edes tullutkaan? Pää pystyyn ja rohkeutta rintaan! Hiljainen varatuomari käveli tavallisesti pää kumarassa eikä koskaan puhunut muille toiveistaan. Nyt oli hän jo hyvänä taloudenhoitajana ostanut suuret määrät siemenjyviä ja muutenkin hyvin varustautunut vastaanottamaan nälkävuotta, ja sen tähden harmitti häntä, että hänen tarkkanäköisyydelleen annettiin niin vähän arvoa. Hän nosti kyllä päänsä pystyyn, mutta selkä taipui sen sijaan taapäin, ja hän sanoi appiukolle sellaisia totuuden sanoja taloudesta ja perhehuolista, että ukko taputti häntä olkapäälle ja myönsi, että hän oli oikeassa.
Jo eilen illalla oli lämpömittari näyttänyt vain neljä astetta lämmintä ja usva oli noussut kylmänä ja valkoisena vesistä ja soista. Heinä oli jo aikoja sitten tehty, ja vaikkei heinän sato ollutkaan hyvä, niin kuitenkin kohtalainen. Mutta muuten näytti siltä kuin ei kesä olisi jaksanut kypsyttää viljaa.
Kylmästä ja lumisesta kevättalvesta oli kyllä jäänyt vettä tarpeeksi niittymaille, mutta pellot, jotka olivat ylempänä ja joilla kasvillisuus alkoi myöhemmin, oli kaunis ja paisteinen kesä polttanut pahanpäiväiseksi. Ruis oli niin harvaa, että olkikorret toisiaan huutelivat ja kevätkylvöt kuihtuivat. Mutta pahinta kaikesta oli, että tämä harva ruis ja kuihtuva kevätvilja vielä kaksi viikkoa heinäsadon jälkeen oli niin kypsymätöntä, ettei ollut ajattelemistakaan leikkuun aloittamisesta.
Ja nyt tulivat pitkät ja pimeät elokuun yöt aamukylmineen ja sumuineen. Rukiin olki oli vielä vihanta, ja laiha tähkä tarvitsi vielä juoksevia nesteitä joutuakseen; mutta kuta aikaisemmin aurinko meni mailleen, sitä hitaammin ne tuleentuivat. Ohra ja kaura kasvoi takkuisena, vaaleana ja ytimettömänä, ja tähkät olivat niin laihoja, että oli melkein sama, joutuivatko ne vai ei. Tuskin näytti kannattavan niitä varten panna riihtään lämpiämään.
Kun semmoiselta näytti monen herrastalon pelloilla — joitakuita harvoja lukuunottamatta — niin miltä sitten talonpoikain ja torpparien, joilla ei ollut herrain hyvää siemenviljaa eikä heidän keinotekoisia lannoitusaineitaan!
Hätä ja hallavuosi — hallavuosi ja hätä — siinä olivat tulevan vuoden toiveet! Pitäjäin makasiineissa ei ollut suuria säästöjä edellisiltä vuosilta, sillä kunnallishoito oli vielä kapalossaan, vaikka kaikkialla maassa luettiinkin piplianhistoriaa Joosepin unesta ja seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta naudasta ja vaikka tiedettiinkin, kuinka hyvin hänelle sittemmin kävi Faaraon tykönä.
Eräänä aamuna, kun aurinko paahtoi kuumemmin kuin koskaan ennen ja kultaili peltojen kurjuutta, kun taivas oli helakan sininen mutta varjossa jo tuntui syyskylmä, tuli varatuomarille hänen alituinen tasainen levottomuutensa liian vaikeaksi kantaa. Kotkaisissa oli vieraana nuori insinööri, joka oli jättänyt rautatien tutkiakseen yksityisen yhtiön palveluksessa erästä kalkkisuonta, joka kulki vähän matkaa Kotkaisista, osaksi tämän ja Herrasaaren tiluksilla. Saadakseen hiukan selville varatuomarin vaatimuksia, jos kalkkisuoni tulisi lunastettavaksi, oli insinööri Halldén käynyt häntä tervehtimässä ja tullut esitellyksi perheelle.
Nyt ehdotteli varatuomari päivälliskahvia juodessa, että he ottaisivat ruokaa mukaansa ja lähtisivät kaikki kravustamaan Uramon virralle, josta ei ollut pitkä matka kalkkisuonellekaan, joten siis voitaisiin yhdistää hupi hyötyyn. Puolen tunnin kuluttua oltiin jo valmiit lähtemään, ja insinöörillä oli mukanaan mies, joka sai kantaa haavit ja syötit. Se oli muuan entinen rautatietyömies, jonka insinööri pientä palkanlisää vastaan oli saanut palvelijakseen, sillä mies oli pohjalainen niin kuin insinöörikin ja sitä paitsi nöyrä ja iloluontoinen. Hän kutsui miestä Lehtimaaksi; tämä otti kaikki kampsut leveälle olalleen ja sai siihen vielä sopimaan puolet päivälliskuormastostakin.
Kun seurue kahdessa litteäpohjaisessa veneessä oli tunnin verran soutanut liejurantaista jokea ylöspäin, tulivat rannat kivisemmiksi, koivut kuvastelivat törmän yli veteen, virta kiihtyi, ja keskellä kuumaa päivää alkoi kuulua veden virvoittava lorina edestäpäin. Se oli Uramon virta, jossa tuo muuten niin suopea joki oli ottanut kuohuakseen vähän, mutta niin vaarattomasti ja ystävällisesti, että voimakas mies helposti jaksoi soutaa sitä ylös.
Seurue nousi maihin, naiset ja pikkulapset jäivät koivujen alle päivällistä valmistelemaan sillä aikaa kun insinööri ja varatuomari pistäysivät kalkkisuonta tarkastamaan. Lehtimaa lähetettiin läheiseen torppaan hakemaan maitoa, sillä mukana tuotu oli kuumuudesta myrtynyt.
Hän asteli uuden aidan vartta, jonka toisella puolella ruis kasvoi tavattoman kauniina ruispellolla, mistä eivät entiset sadot olleet mehua vetäneet. Lehtimaa kummasteli, että tällainen uudispaikka näytti näin varakkaalta tässä yleisessä puutteessa ja köyhyydessä. Vastapiiluttu tupa välkkyi auringossa, ikkunain edessä riippuivat valkeat uutimet ja ikkunalla oli kukkasia. Ulkohuoneet olivat yhtä uudet ja yhtä hyvin rakennetut kuin pirttikin, perunamaa oli tuuheaa ja mustanvihreää, ja saunasta nousi höyryä keskellä päivää, sillä siellä oli emännällä nähtävästi pesu, koska joukko valkeita vaatteita oli pantu aidalle ja nurmikolle kuivamaan. Haasta kuului lehmän kelloja, ja hyvä tummanruskea hevonen seisoi ja riiputteli päätään aholla, liika laiskana syödäkseen tässä kuumuudessa. Näytti olevan varakasta väkeä, joka oli tässä talon itselleen raatanut, ja Lehtimaa oli varma siitä, että saisi asiansa toimitetuksi.
Hän meni raollaan olevan tuvan oven ohitse suoraan saunaan, jossa hän arvasi emännän olevan, sillä sieltä kuului pitkän matkan päähän vaatteiden huuhtomista ja saippuan vaahdon hyrskettä. Hän pisti päänsä ulkoporstuan ovesta sisään ja näki kauniin naisen, kädet saippuassa kyynärpäihin saakka. Tuo kaunis nainen oli Anna Mellilä.
— Ei, vaan katsohan, pohjalainen! huudahti hän.
— Vai Anna Melliläkö se on emäntänä tässä talossa? kysyi pohjalainen.
— Sehän se on.
— Enpä olisi osannut sitä aavistaa? Mutta ei kai se ole kauan tässä ollut?
— Ei ole kuin pari viikkoa.
— Ja kukas on isäntä?
— Kah, eikös hän sitä tiedä? Ei kukaan muu kuin se entinen toverinne, pohjalainen.
— Kalle Pihlkö! Älkää nyt valehdelko? Olisiko se roisto — se maankulkija tahdoin sanoa — saanut tämän paikan — —? Lehtimaa seisoi suu auki eikä saanut hämmästykseltään sen enempää kysytyksi.
— Niin on. Uudispaikan sai hän vaimonsa perintönä, ja se perintö riittää, vai mitä?
— Riittääpä riittää, vakuutti Lehtimaa aivan hämillään. Ja koko joukko ajatuksia karkasi hänen päähänsä, joka ei ollut tottunut tällaisiin satumaisiin seikkoihin jokapäiväisessä elämässä. Salamana leimahti hänen mielessään, että Kalle Pihl oli saavuttanut onnensa ainoastaan sen väärän papinkirjan avulla, ja että hänen itsensähän tässä olisi oltava se, joka omisti uudispaikan ja Anna Mellilän. Hän unohti kokonaan asiansa ja jäi omissa ajatuksissaan istumaan saunan kynnykselle.
— Eikös hänelle itselleen ole mitään uutta tapahtunut? kysyi Anna
Mellilä.
— Ei mitään erikoista. Mitäpä sitä sellaiselle maankulkijalle kuin minulle? lisäsi hän surumielisesti.
— Olettehan te pohjalaiset miehiä puolestanne. Katsokaa vain Kalle Pihliä! Oliko hänelläkään paljon muuta kuin hevoskoni ja oma kuntonsa, ja nyt istuu hän torpparina tällä uudispaikalla, josta kerran voi tulla erikoinen maapalsta.
— Ei ole kaikilla samaa suosiota naisväen tykönä…
Yhtäkkiä tuntui Lehtimaasta kuin häntä olisi kohdannut suuri vääryys, ja hän jatkoi varomattomasti:
— … vaikka ehkä on niitäkin, joilla olisi parempi oikeus sekä taloon että talon emäntään.
— Mitä hän sanoo? kysyi Anna uteliaasti ja innokkaasti ja jätti pesunsa.
— Sanon vain, ettei taida paperit ollakaan niin hyvässä reilassa kuin näillä seuduin luullaan.
— Ohoh! sanoi Anna rohkeasti ja pani kädet puuskaan.
— Niin, niin, sanoi Lehtimaa vähän pelästyen — enhän minä sano mitään varmaa, minä vain sanon, ettei meillä maankulkijoilla aina ole niin puhtaita papereita.
— Älä nyt, pohjalainen! Onko sinun tapasi tuolla tavalla kulkea talosta taloon ja puhua pahaa isännästä hänen poissa ollessaan?
Jos Lehtimaalla nyt olisi ollut papinkirja, jonka Kalle Pihl oli luvannut hänelle toimittaa, niin hän olisi paiskannut sen pöytään ja todistanut, kenen Uramon torppa oikeastaan olisi oleva, mutta nyt ei hänellä itsellään ollut mitään kirjoja, ja voimatonna painui hän takaisin kynnykselle. Hänen sisässään alkoi herätä merkillisen kylmä ja pistelevä kateus Kalle Pihliä kohtaan, joka niin viekkaasti oli houkutellut häneltä hänen papinkirjansa hankkimatta uutta sijaan, mutta samalla hän tunsi melkein viehkeitä tunteita Annaa kohtaan, vaikka tämä ennen oli häntä niin ylpeästi kohdellut ja vaikka hän nytkin puhutteli niin kuin kerjäläistä häntä, jonka nimellä Kalle Pihl oli saanut sekä torpan että vaimonsa.
Lehtimaan oikeusfilosofia oli yksinkertaista lajia — se oli lapsellisuuden, tietämättömyyden ja kateuden filosofiaa. Mutta kuitenkin oli asia hänestä niin tärkeä, ettei hän uskaltanut keneltäkään neuvoa kysymättä siitä pitemmälti puhella. Kirjattomana miehenä ei hän saisi muuta oikeutta kuin että hänet pistettäisiin kiinni irtolaisuudesta ja lähetettäisiin kotipitäjään. Parasta olisi olla vaiti ja odottaa, kunnes insinöörin tai jonkun muun kautta saisi uudet kirjat itselleen. Jo huomenna pyytäisi hän insinööriä kirjoittamaan — ja sitten tulisi varmaankin Uramon asukkaille kiire häntä paremmin kohtelemaan, ja kuka tietää, eikö kaunis Anna lopulta saisi kietoa pulleata käsivarttaan hänen kaulansa ympärille.
Runollisissa mietteissään omasta oikeudestaan ei hän ollenkaan muistanut tuota lauantai-iltaa Herrasaaren hovissa ja kirjankauppaa siellä, joka kyllä oli laiton mutta josta rangaistus tietysti tulisi kohtaamaan Kalle Pihliä, joka oli häntä tuohon kauppaan houkutellut. Hänestä oli oikeutetun koston hetki niin lähellä, että hän jo piti Uramon torppaa omanaan ja ainoastaan silloin vähän epäili, kun tuli ajatelleeksi Anna Mellilää. Tokkohan tuo niin vain suostuisi tunnustamaan häntä miehekseen, niin kuin laki kyllä vaati?
Tuo vain se nyt häntä enää arvelutti. Sillaikaa oli Anna mennyt maitoa hakemaan, jonka Lehtimaa vihdoinkin oli sanonut asiakseen, kun Anna oli tullut kärsimättömäksi hänen vaitiolostaan ja jotenkin tylysti kysynyt, mitä hänellä oikeastaan oli täällä tekemistä.
Lehtimaa seurasi Annaa katseillaan, kun tämä käveli polkua myöten pihaan, ja yhtäkkiä olisi hänen tehnyt mieli uskoa tälle kaikki, antautua armoille ja heittää koko asia hänen huostaansa, sillä Anna kyllä tämän sotkun selvittäisi ja rupeaisi Lehtimaan puolelle, jolla oli oikeuskin puolellaan. Nainen, jonka seikkailija noin oli pettänyt, pitäisi tietysti rikoksen paljastajaa pelastajanaan.
Lehtimaa nousi ylös ja meni miettiväisen näköisenä hänen jäljessään maitohuoneen ovelle. Tunnustus nousi yhä ylemmäksi huulia kohden kuta likemmäksi hän tuli, ja hän osaksi pelkäsi omia ajatuksiaan, osaksi pehmeni Annan läheisyydestä, varmana siitä, että se itkien kävisi häntä kaulaan ja kiittäisi häntä vapauttamisestaan.
Kun hän istuutui kynnykselle, käännähti Anna kiivaasti ja säpsähti.
Pohjalaisen käytös oli hänen mielestään kummallista, ja hänen
epäselvistä sanoistaan olisi voinut päättää, että hän oli mielipuoli.
Eikä Anna ketään niin pelännyt kuin hulluja.
Hän läheni varovasti ovea maitoastioineen ja valmistautui hätätilassa omin voimineen tunkemaan ulos. Kääntääkseen hänen huomionsa toisaalle Anna kysäisi:
— Missäs sitä nyt tätä nykyä ollaan työssä?
— Kuljen insinöörin kanssa, joka tutkii vuoria näillä seuduin, ja tänään on meillä Kotkaisten herrasväet mukanamme, vastasi Lehtimaa hiljaisesti, iloissaan siitä, että hänen tunnustuksensa sai vielä vähän lykkäytyä.
— Ne ovat tulleet tuonne joelle kravustamaan, ja niille minä olen maitoa noutamassa.
Anna katseli häntä tutkivin silmin. Ei se tainnut hullukaan olla, koska oli insinöörin työssä ja kulki Kotkaisten herrasväen mukana. Juuri kun Anna ojensi hänelle maitokannun, nousi pohjalainen kiivaasti seisoalleen ja katsoi pihan yli. Sieltä tuli kapteeni Thoreld metsästyspuvussa pyssyineen ja torvineen. Kalle Pihl kulki muutamia askelia jäljempänä, ja hänen takanaan tuli toinen mies koiria taluttaen ja kahta ammuttua jänistä kantaen. Kun Kalle Pihl näki vieraan miehen ovella, vei hän kätensä silmilleen ja varjosti auringonpaisteelta. Samassa hän sitten kalpeni, mutta kapteeni, joka ei ollut mitään huomannut, huusi leikillisesti:
— Kattos vaan, Pihl, sinun vaimollasi olla jo miestuttuja, kun itse olet pois.
Kalle Pihl meni vähän häpeissään maitohuoneelle, samalla kun hänen vaimonsa iloissaan hänen takaisintulostaan huusi hänelle:
— Tääll' on se toinen pohjalainen, joka oli siellä Herrasaaren keinulla silloin kun sinäkin!
Kalle Pihl nyökäytti Lehtimaalle päätään niin kuin olisi tavannut hänet vasta ensi kertaa ja meni kättä lyömättä hänen ohitsensa näyttääkseen kapteenille tietä tupaan. Mutta kun Anna kertoi, että Kotkaisten herrasväki sekä insinööri olivat joella kravustamassa, tuli kapteenille kiire. Hän heitti molemmat jäniksensä Annalle ja käski valmistaa ne heti niin hyvin kuin suinkin osasi ja oli Herrasaaressa oppinut. Sitten täytyi pohjalaisen tulla opastamaan häntä herrasväen luo, ja hän meni kysymään heiltä, eikö saisi lisätä heidän päivällistään yhdellä miehellä ja kahdella jäniksellä.
Pieni seurue oli asettunut koivikkoon virran rannalle, jonka vesi vuoti soristen ohi; tuuli heilutteli hiljaa lehtiä ja rantaruohoja — kokonainen konsertti epämääräisiä luonnon ääniä, joita oli mahdoton toisistaan erottaa, jotka sulivat yhdeksi ainoaksi pianissimoksi, seesteiseksi ja valoisaksi, ja joissa oli kesäistä rauhaa, peipon laulua ja sinertävää taivasta.
Rouva von Blume irtautui hetkeksi päivällispuuhistaan, ja hänen mielensä ihastui ympäristön suloudesta. Kesä ponnisti viimeiset voimansa hurmatakseen. Tuoksut, äänet ja värit loihtivat hänen eteensä muistoja nuoruudesta, onnesta ja elämän yltäkylläisyydestä. Hän jäi siihen seisomaan unelmiinsa silmät auki ja katse epämääräisesti tähdättynä johonkin puuhun tuolla näköpiirin laidassa, mutta sielu kuunteli noita puoleksi unohdettuja äärettömän suloisia säveliä, joita elämä silloin tällöin, monien vuosien kuluttua, yhtäkkiä eloon herättää. Ajatuksissaan painoi hän haaveksivan katseensa maahan, huokasi ja meni merkillinen kiitollisuuden ja surumielisyyden, hellyyden ja onnen tunne rinnassaan takaisin askareihinsa.
Neiti Louise oli hänkin erään rantakiven kupeella vaipunut valkean päivänvarjonsa alla haaveiluihinsa. Kuumuus uuvutti häntä hiukan, ja hän oli olevinaan nukkuva prinsessa loihditun metsän keskellä. Ritarilla, jota hän odotti, oli jokapäiväiset, pohjalaisen insinöörin kasvot; se näkyikin jo tulevan tuolta pensaikosta ja sillä oli aseenkantajanaan hänen isänsä näköinen mies. Samassa kuului myöskin tarinan torvi puhaltavan, ja hän heräsi horroksistaan kuullakseen metsätorven äänen kaikuvan takaisin tuolta todellisesta havumetsän rinteestä.
Hän haki unisilla silmillään ritaria, joka oli torveen puhaltanut, mutta sillä ei ollutkaan nuoren insinöörin piirteitä, vaan metsästyspukuun pukeutuneen kapteenin, ja vaikka ritari kyllä kohteliaasti kumarsi, ei se kuitenkaan painanut suudelmaa unisen prinsessan huulille. Sen sijaan pyysi se vain saada tarjota saaliinsa päivälliseksi ja saada siitä itsekin osansa.
Hetken kuluttua tulivat varatuomari ja insinöörikin löytöretkiltään. Insinööri tuli hyvin iloiseksi saadessaan näin odottamatta tavata kalkkisuonen toisen omistajan. Mutta kapteeni Thoreld katseli vähän vastenmielisesti tuota reipasta nuorta miestä, joka hänelle esiteltiin.