YHDEKSÄS LUKU
Kravustamista harrastettiin sekä pohjaan upotetuilla haaveilla, jolloin siihen ei tarvittu minkäänlaista taitoa, että myöskin kepeillä, joiden alapäihin sidottiin syötit ja sitten yhtäkkiä varovasti ja nopeasti vedettiin ne vasemmalla kädellä ylös, samalla kun oikeassa kädessä olevaan haaviin otettiin kaikki ne kravut, jotka riippuivat syötissä kiinni. Se oli jo urheilua, johon tarvittiin vähän taitoakin.
Neiti Louise osasi taitavasti käyttää käsihaavia. Hän voi vetää kerralla ylös kuusi tai kahdeksankin potkivaa kuoriaista, jota vastoin insinööri Halldén, joka ei ollut voinut harjaantua kravustamiseen Pohjanmaalla, missä kravut eivät viihdy, pelotti pois joka pyrstön keppejä kokiessaan.
Neiti Louise nauroi niin, että rannat kaikuivat, ja neuvoi häntä pyydystelemään pohjahaaveilla, joilla hän onnistui paremmin.
Kapteeni Thoreld oli aikonut päivällisen jälkeen palata kotiinsa, mutta nyt pidätti häntä tässä seurassa epämääräinen halu koetella itseään ja seurata loitompaa nuorison hommia. Joka kerta kun neiti Louisen nauru helähti äänekkäästi ja iloisesti, pisti se hänen sydämeensä; tuota naurua ei hän itse ollut koskaan saanut houkutelluksi esille! Oliko hän todellakin jo niin vanha vai oliko se hänen tasa-arvoisuutensa vanhempien kanssa, joka sitoi tytön teeskentelemätöntä iloisuutta? Hän koetti useampia kertoja lähetä häntä niin kuin olisi ollut yhdenikäinen, mutta kun hänen jo oli onnistunut saada syntymään jonkinlaiset luonnolliset välit niin kuin yhdenikäisten kesken, tuli niitä häiritsemään insinööri vapaalla ylimielisyydellään ja heitti kuin kylmää vettä kapteenin niskaan.
Insinööri oli kömpelö, vähän ujo ja näkyi käytöksellään tunnustavan, ettei hän kelvannut seuraelämään, mutta oli samalla luonnonraikas ja riippumaton. Ja kapteeni ymmärsi, että insinööri paljoa paremmin kuin hän sopi tähän ympäristöön. Jos täällä olisi ollut joku kaunotar pääkaupungista, olisi kapteenin ryhti ja esiintymistapa vienyt toisesta voiton, mutta maalaisviattomuuden valossa vaikutti hänen hieno käytöksensä kylmäävästi.
Hän siis tyytyi kohtaloonsa ja vetäytyi vanhempien seuraan säilyttääkseen arvonsa nuorten silmissä. Mutta hän puhui niin surumielisesti rouva von Blumen kanssa, että tämä todellakin alkoi epäillä jotain olevan olemassa kapteenin ja hänen vanhemman tyttärensä välillä.
Ylioppilaskokelas August hymyili pilkallisesti, kun hän tarkasteli kapteenia, sillä hänestä oli äärettömän hullunkurista ajatellakaan, että kapteeni voisi olla kohtelias tuolle hänen typerälle sisarelleen. Sitä hänen oli aivan mahdoton ymmärtää. Olisiko mokomakin tytöntypykkä herättänyt rikkaan, komean kapteenin huomiota — ei, se oli liian naurettavaa!
Iltapäivä vaihtui vähitellen illaksi, aurinko laskihe pilvettömältä taivaalta ja haavan herkät lehdetkin lakkasivat lipattamasta tyynessä ilmassa. Varatuomari von Blumella oli lämpömittari mukanaan ja hän näki siitä, että ilma nopeasti kylmeni auringon laskun aikana. Pahinta kaikesta oli, että torpan tuuliviiri näytti etelään päin. Ilman henki ylempänä puhalsi siis pohjoisesta. Hän katsahti surullisesti pilvettömälle taivaalle ja virkkoi huoaten:
— Jos pääsemme tämän yön yli kunnialla, niin saamme lähettää kiitoskirjeen arkkipiispalle!
Kapteeni naurahti tuolle ivalle, mutta rouva von Blume katsoi moittivasti mieheensä, sillä hän ei pitänyt siitä, että kirkon miehistä tehtiin pilaa.
Alettiin lähteä ja nuoriso meni keräilemään kravunpyydyksiä. Silloin sattui, että kapteeni Thoreld näki, kuinka neiti Louisen piti kulkea puuta myöten pienen puron poikki, joka laski jokeen. Tyttö ojensi kätensä ikään kuin apua saadakseen, sillä se seiväs, jota hän tavallisesti käytti pysyäkseen tasapainossa, oli jäänyt toiselle rannalle. Useita kertoja yritti hän lähteä yli, mutta ei uskaltanut, kun vielä krapuvasu esti hänen liikkeitään.
Silloin tuli kapteenille yhtäkkiä halu ottaa tuo avuton, vaalea olento voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet parilla askeleella yli puron. Se halu oli niin voimakas, että hän silmänräpäystäkään arvelematta seisoi keskellä virtaa, missä vesi ei ulottunut yli hänen saapasvarsiensakaan. Sitten hän tarttui hapuilevaan tyttöön hameiden kohdalta ja nosti hänet ylös pienestä vastustelemisesta välittämättä. Hän kääntyi ympäri ja astui kaksi askelta, mutta silloinpa otti hänet huono onni rekeensä. Kapteenin jalka lipesi limaiseen kiveen, ja hän olisi varmaankin pudottanut valkean kuormansa jokeen, ellei hän samalla olisi saanut kootuksi kaikkia voimiansa ja heittänyt kannettavaansa menemään, niin että se kimakasti kirkaisten putosi toiselle rannalle eikä kastellut muuta kuin vähän oikean jalkansa sukkaa. Mutta kapteeni itse horjahti polvilleen veteen ja kömpi likomärkänä maalle koko seurueen hillittömästi nauraessa rantapensaikosta.
Mutta kapteenin hyvä tuuli pääsi heti paikalla voitolle. Hän kysyi täyttä kurkkua nauraen, oliko neiti Louise satuttanut itseään. Tämä vakuutti korviaan myöten punastuen, ettei hän suinkaan ollut satuttanut itseään, jos vain ei kapteeni ollut. Kapteeni nauroi ja kielsi, vaikka nenäliinallaan tukki verta, joka juoksi kädestä pienestä haavasta.
Tämä pieni seikkailu vain virkisti mieliä, ja varsinkin kapteeni oli tekoonsa tyytyväinen. Jos hän olisi heittänyt tytön jokeen, niin silloin olisi nauru kaikunut toisella tavalla hänen korvissaan. Ainoa, joka ei oikein sydämestään ottanut osaa iloisuuteen, oli insinööri. Hän ei saanut naurua oikein luonnollisesti helähtämään, vaikka hän nauroi niin, että kasvot olivat kureissa. Häntä harmitti, ettei hän itse ollut tehnyt näin, kun oli seisonut ihan likellä neiti Louisea, mutta hän ei voinut voittaa ujouttaan — olisihan ollutkin aivan liian uskaliasta ottaa häntä polvista kiinni, eikä hän olisi sitä ikipäivinä uskaltanut.
Puolen tunnin kuluttua oli pieni seurue jo pitkän matkaa kosken alapuolella, veneet liukuivat hitaasti rasvatyventä joen pintaa myöten, josta sumu jo alkoi kohota kylmään ilmaan. Metsän takaa kohosi täysikuu, suurena ja kiiltävänä, niin että näytti siltä kuin olisi ollut tulossa oikein runollinen ilta. Neiti Louise kyyristyi huivien sisään käärittynä toisen veneen kokkaan ja riemuitsi hiljaisuudessa siitä, mitä tänään oli tapahtunut. Mutta insinööri, joka souti hänen veneessään, kutsui Lehtimaan sijaansa, alkoi jutella kääryn kanssa ja lauloi lopuksi jotenkin kauniilla äänellään. Kapteeni soitteli torveaan toisesta veneestä niin että rinteet kaikuivat, ja rouva von Blume sanoi, että tarvittaisiin vain ilotulia, niin venetsialainen juhla olisi valmis.
Kun huviretkeilijät nousivat maihin Kotkaisten lähellä, osoitti lämpömittari enää vain kolme pykälää lämmintä, ja usvaa oli joella jo niin paljon, että katsottiin ajan olevan käsissä lopettaa venematka. Oli jo ollut vaikea osata rantaan ja veneet vedettiin maalle. Ennen kuin he ehtivät pihaan, voivat he pieneltä kukkulalta nähdä yli koko usvameren, jonka kuu teki melkein lumen valkeaksi mustien, petäjäpuita kasvavien harjujen välissä.
Kulkiessaan ruispellon läpi taittoivat kapteeni ja varatuomari muutamia vihantia tähkiä; mehua niistä vielä kihosi, mutta aavoilla lakeuksilla nojautuivat tähkät toisiinsa ikään kuin hakeakseen toisistaan turvaa uhkaavalta yökylmältä. Ruisrääkkä narahteli milloin rukiin sisässä, milloin aivan lähellä heitä ja vaikeni, kun kuuli lähenevät askeleet. Mutta joelta ja suomailta nouseva sumu sakeni sakenemistaan, aavemaisena ja kamalana valoisessa kuutamossa, ja sulki Kotkaisten suuret viljavainiot yhä lujemmin syliinsä. Ei pieninkään tuulenpuuskaus sitä liikauttanut. Äänettömänä se valui alas laaksoihin ja täytti maat, niin että vihdoin ainoastaan myllymäki ja myllärin punainen pirtti pisti esiin kuin saari suuresta merestä. Vähän matkan päässä oli toinen suuri saari: — Kotkaisten kartano puutarhoineen ja huoneryhmineen, mustana ja synkkänä, valkoisen liikkumattoman keskessä. Huoneiden kattojen yli kohosi suuren makasiinin katolta pitkä tanko ja sen nenässä liikkumaton tuuliviiri uhkaavasti osoittaen suoraan pohjoiseen päin. Etäämpänä hukkuivat maat yhä syvemmälle, ja ainoastaan korkeat kaivonvintit seisoivat siellä täällä torppien kohdalla kuin huutomerkit. Neljänneksen päässä tuolla katseli suuri kylä korkealta mäeltään usvaista merta, jonka haamumaiset laineet vasta kaukaisten harjujen rinteillä laskeutuivat levolle.
Rouva von Blume pyysi molempia vieraitaan tyytymään yksinkertaiseen illalliseen heidän puolellaan, sillä sotaneuvos oli mennyt jo levolle. Neiti Anne Charlotte otti heidät vastaan, ja pian kaikuivat korkeat huoneet nuorison naurusta. Kotkaisten yksinkertainen hyvinvointi, johon kuului puhtaan palttinan ja kukkasten tuoksua, vaikutti miellyttävästi kapteeniin. Hän olisi maksanut nyt mitä tahansa saadakseen Herrasaareenkin tämän tuoreen ja puhtaan ilmapiirin, jossa ei olisi myskin tuoksua eikä vanhoja muistoja mutta joka oli viileä kuin immen mieli ja yhtä viaton ja loukkaamaton.
Vanhat eivät kyenneet iloitsemaan hallaa ajatellessaan, mutta nuoriso melusi niin kuin ennenkin lukien päivän saaliin pariksi sadaksi vihreänmustaksi kravuksi, joista suurin osa heti paikalla pantiin kiehuvaan kattilaan illallisherkuksi valmistumaan.
Illallisen jälkeen istuttiin kynttilöitä sytyttämättä suureen saliin, jonne kuu paistoi korkeiden ikkunoiden lävitse. Varatuomari tarkasteli vähän väliä lämpömittaria kamarinsa ikkunassa ja ilmoitti joka kerta, että elohopea laskeutui hitaasti mutta varmasti. Mutta neiti Louise, insinööri ja lapset olivat näkevinään usvapukuisia keijukaisia kuutamossa. Heistä oli ilta nyt tavallista kauniimpi, ja lopuksi soitteli neiti Louise koskenlaskijan lauluja vanhalla klaveerilla, samalla kun haaveksiva kuutamo tulvi sisään harsouutimien välitse. Kapteeni Thoreld ei voinut tuntea itseään oikein surulliseksi, vaikka vaara olikin uhkaamassa ulkona. Hän vaipui kuutamohaaveisiinsa hänkin ja hyräili hiljaa neiti Louisen soittamaa säveltä. Vanhan klaveerin arka, pehmoinen ääni oli kuin omansa säestämään kapteenin uinailevaa mielialaa. Oikeastaan ei hän ollut soitannollinen eikä voinut kärsiä tuota suurta taidetta, kun se esiintyi vaativaisena, rahanahneena ja kunnianhimoisena suurissa konserteissa. Hopeankirkkaat sävelet kaikkein kauneimman laulajattaren kurkusta saivat hänet kiikarilla tarkastamaan ainoastaan laulajattaren ulkomuotoa. Laulua hän tuskin nimeksikään kuunteli. Se oli petosta kaikki, kurjaa turhamaisuutta ja temppuilua tusinayleisön valloittamista varten. Nauttia siitä hän ei koskaan voinut jo siksi, että häntä häiritsivät kaljut päät, naisten letit, hatut ja tervehdykset.
Täällä oli hänen konserttisalinsa ja täällä olemista hän rakasti. Näin hän tahtoi istua nurkkaan siirretyssä keinutuolissaan, yksin, vaatimattomasti ja antautuen kuutamon alakuloisuuteen. Nuoren tytön tuli soittaa, yksinkertaisesti, puhtaasti ja tunteellisesti. Kun hän nyt kerran rakasti paimenidyllejään! Hän unohti velvollisuutensa edustaa itseään ja vaipui häiritsemättä omaan itseensä. Tuo toimelias, kylmäjärkinen liikemies heittihe niin täydellisesti haaveisiinsa, ettei muistanut edes insinöörin läsnäoloa. Varatuomari istui äänetönnä ja tupakoi, ja rouva von Blume oli mennyt katsomaan nuorinta lastaan, joka oli herännyt lastenkamarissa.
Vasta kun puoliyö läheni, keskeytti kapteeni konsertin kiittäen neiti Louisea ja insinööriä, joka oli laulanut muutamia lauluja. Muuten ei siitä olisi loppua tullutkaan.
Kapteenin hevonen oli tullut puoli tuntia sitten, ilmoitettiin, ja varatuomari kehotti Thoreldiä puhalluttamaan sitä ennen kuin lähtisi ajamaan kolmen peninkulman taivalta kotiinsa. Mutta kapteeni luotti juoksijansa kestävyyteen, nousi keveihin pukkikieseihinsä ja katosi kylmään usvaan, jonka yli loisti kirkas kuu. Kun hän ei rasittaisi hevostaan, vaan antaisi sen kulkea hiljalleen, niin hän joutuisi parahiksi auringonnousulle kotiinsa ja olisi ensinnä näkemässä, mitä vahinkoja halla oli tehnyt.
Insinööri vietiin ylös vierashuoneeseen ja hän heitti hyvästinsä kiittäen päivän vietosta, joka oli ollut hauskimpia hänen elämässään. Varatuomari katsoi vielä kerran lämpömittaria ja laskeutui levolle. Päivän koittaessa tahtoisi hän taas olla ylhäällä nähdäkseen, olivatko hänen pahat aavistuksensa toteutuneet vai vieläkö ratkaisu oli muutamia päiviä lykkäytynyt.
Kapteeni Thoreld oli sytyttänyt sikarinsa ja ajoi keskellä yötä maantietä pitkin mukavilla rattaillaan. Harjuilla hajahteli vielä lämpimän kesäsydämen tuoksua, joka oli säilynyt petäjänummen sisässä, mutta laaksoissa lepäsi usva kaikkialla raakana ja valkoisena. Kapteeni kietoi takkinsa kiinteämmin ympärilleen, kun sinne laskeuduttiin, ja kysyi vähän väliä kuskiltaan:
— Joko on maa kuurassa?
— Ei, vastasi tämä — ei ole vielä.
Mutta kun alkoi tulla auringonnousun aika eikä enää ollut kuin puoli peninkulmaa Herrasaareen, putosi tie yhtäkkiä harjulta alas suureen laaksoon, jossa joki luikerteli niittyjen ja soitten keskellä. Kun he olivat ajaneet puolen peninkulman verran korkeaa harjannetta pitkin, tuntui vaihdos vieläkin suuremmalta.
— Nyt varmaankin kylmää, sanoi kuski, vaikkei kapteeni ollut kysynyt häneltä mitään.
Kun he tulivat sillalle, joka vei joen yli, oli oikealla puolen oleva niitty lumivalkeana kuurasta. Kapteeni nousi alas rattailta, veti hansikkaat käsistään, tunnusteli nurmikkoa tiepuolessa vakuuttuakseen siitä, etteivät hänen silmänsä ehkä olleet häntä pettäneet, ja sai kouransa täyteen kangistuneita, jäähileinä heliseviä heinänkorsia.
— Nyt on katovuosi valmis, sanoi kuski, kun kapteeni taas oli noussut rattailleen.
— Vaan eihän tuo toki kaikkialla liene hallakaan, virkkoi kapteeni ja näki samassa, että sillankaide oli aivan valkea. Usvan keskeltä tuli aurinko hiljalleen näkyviin vaaleana niin kuin olisi sekin ollut hallanpanema ja valmistautui täydentämään hävityksen työtä kuumilla mätäkuunsäteillään. Kun he ajoivat mäkeä ylös toisella puolen laakson, näkivät he auringon jo alkaneen taistelunsa usvain kanssa, apunaan pienoinen aamutuulen henkäys, joka lakaisi yhä syvempiä aukkoja valkoiseen villaan. Tuolla paljasti se pellon tilkareen, täällä niittyä palasen, ja peiton alla oli maa kimmeltävässä kuurassa.
Lähellä taloa he ajoivat torpan ohitse. Pihan veräjällä seisoi torppari avopäin ja paitahihasillaan, kädessä kimppu rukiin korsia, jotka hän oli juuri tuonut pelloltaan maantien vierestä. Kapteeni seisautti hevosensa.
— No, kuinkas on? kysyi hän hiukan vapisevalla äänellä.
— On niin kuin on. Hyvää huomenta, herra kapteeni! On niin kuin on.
— Halla pannut?
— Pannut on! vastasi mies lyhyesti ja ojensi kapteenille rukiin korret. Heikosti koskettamalla hän katkaisi jäätyneet tähkät.
— Jumala meitä auttakoon, herra kapteeni, itsestämme emme enää mitään mahda!
Päivänpaisteessa seisoi talonpoika tukka epäjärjestyksessä ja kasvot vielä unesta jäykkinä ja näytti niin murtuneelta, että kapteeni vasta nyt oikein käsitti onnettomuuden suuruuden.
— Rohkeutta vain! sanoi hän. Eihän vielä liene kaikkea pannut!
— Ei vielä, mutta ensi yönä vie viimeiset.
Kapteeni ajoi edelleen ruisvainioidensa läpi, jotka vielä näyttivät olevan ennallaan, ja ohi perunamaan, joka ei vielä ollut muuttunut, kauniiseen kotiinsa koettaen unen helmassa unohtaa kaikki ne raskaat ajatukset, jotka valtasivat sekä hänet että hänen maansa tänä ihanan kauniina halla-aamuna keskipaikoilla elokuuta.
KYMMENES LUKU
Kun aamun kuningatar kultavaunuissaan huimaavaa vauhtia ajoi koillisesta lounaaseen, Pohjois-Karjalasta ja Pohjanmaalta yli Maaselän satapeninkulmaisen harjun, yli tuhansien järvien ja hopealle hohtavien jokien, yli autioiden erämaiden ja viljeltyjen laaksojen alas aina Pohjanmeren ja Suomenlahden aavoille sinertäville ulapoille, näki hän maan merkillisesti muuttuneena ja kummallisen levottomuuden tuossa rauhallisessa, tyynessä kansassa, joka oli murtanut pienen pieniä vaaleanviheriäisiä pilkkuja maan suureen mustanvihreään kaarnavyöhön.
Aamulla aikaisin oli väki jo liikkeellä, hovinherrat, tilanomistajat, torpparit — kaikki ne, jotka maata viljelivät. Tuolla kaukana koillisessa, missä vuoret olivat korkeita ja kirkot peninkulmien päässä toisistaan, tuleentuivat kaskimaiden ohrat ja rukiit jyrkillä rinteillä. Isokasvuinen, uljas talonpoika, joka eli riippumatonta elämäänsä Kalevalan aikaisten urosten tavalla ja tuskin oli nähnytkään nimismiestä taikka pappia, näki sirosti koristelluilta rappusiltaan hallaisen usvan alhaalla laaksossa ja tunsi itsensä turvalliseksi. Hänellä oli vielä metsää vaaroillaan kaskesmaiksi, ja hänen ei tarvinnut laskeutua laaksoihin maata muokkaamaan ja suota murtamaan, joiden sadon halla kuitenkin olisi vievä. Täältä oli kuusin peninkulmin lähimpään kirkonkylään, ja jos hän ei sinne itse veisi kymmenyksiään, eivät herratkaan tänne asti osuisi niitä vaatimaan. Täällä ei eletty riidassa naapurien kanssa, sillä niitä ei ollut, ja täällä oli talonpoika itse karun maansa haltija. Alempana järvien rannalla ja viljellyillä seuduilla, minne tervaveneet liukuivat läpi kuohuvien koskien tarvitsematta pitkiin aikoihin kertaakaan airoja kastella, siellä seisoi uudisviljelijä pienen pirttinsä edustalla, joka samalla kertaa voi olla tupa, sauna ja talli, ja ruopi huolestuneena korvallistaan. Halla oli taas tehnyt tekojaan, mutta se oli kuin olisi ollut niin meneväkin, ja metsästys ja kalastus tulisivat kyllä korvaamaan sen leivän, jonka pakkanen oli vienyt pienestä pellontilkareesta.
Vasta lounaampana, missä talonpojat olivat rakentaneet kyliä ja missä kirkkojen huippuiset katot risteineen kohosivat korkeuteen, turhaan sitä tavoitellen — vasta siellä alkoi näkyä peltoja ruohoisten järvien rannoilla ja vasta siellä alkoi maanviljelys todenteolla. Siellä oli hallan sumua peninkulmanpituiset juovat hajotettavina ja poislakaistavina. Maanviljelijä katseli avaran tupansa ikkunasta epätoivoissaan laajoja viljelyksiään, joissa oli ollut hänen suuren taloutensa turva tulevan talven ajaksi. Hänen takanaan seisoi hänen vaimonsa ja itki.
Aamun kuningatar heltyi sydämessään kaikesta tästä näkemästään surusta, kun hän hiljalleen vyörytteli villaista usvapeitettä seutujen päältä, ja päätti parhaansa mukaan parantaa vilun ilkitöitä. Mutta niin kuin kaikilla ruhtinattarilla oli hänelläkin enemmän hyvää tahtoa kuin ymmärrystä, miten olisi meneteltävä, ja hän rupesi loistamaan kaksi vertaa lämpimämmin ja helakammin, niin että paleltuneet oljet valkesivat hänen hyväilystään ja perunanlehdet mustenivat ja vaipuivat surkastuneina ja surullisina maata kohden. Viholaiset ulkohuoneiden seinämillä vaipuivat mustiin kasoihin, ja hienot, vaaleanvihreät kuolleenkourat purojen varsilla punehtuivat. Kaikki sienien rikkaus koivikkolehdoissa suli näkymättömiin, ja sen sijaan, että elämä olisi alkanut uudelleen virrata, tuli kaikki kahta vertaa surkeammaksi, kahta vertaa kamalamman karvaiseksi.
Mutta aamun kuningatar oli niin paljon yläpuolella tätä kaikkea, että hän luuli tekevänsä pelkkää hyvää, ja isot alat poltteli hän vain tällä tavalla, vakuuttuneena siitä, että vuodatti maahan taivaan siunausta.
Hänen loistava hyväntekeväisyytensä levisi lopuksi maan varakkaimpiin seutuihin, Pohjanmaan silmänkantamattomille lakeuksille, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan vanhoille viljelysmaille, joilla halla ei koskaan ollut käynyt jokapäiväisenä vieraana, missä uuttera väestö jo kauan sitten oli kuivattanut hallanarat suot ja missä ojitetuissa saroissa huojui vihreä vilja. Mutta sielläkin lepäsi hallainen usva synkkänä ja sakeana.
Täällä tuli suru äänekkääksi ja alkoi haikeasti valittaa. Sähkösanomat hätäisine tietoineen lensivät nopeammin kuin kuningattaren omat vaunut pääkaupunkiin Uudellamaalla, jossa ne suurilla kirjaimilla painettiin sanomalehtiin ja josta ne levisivät yli koko maan kyyneltyneiden silmien luettaviksi.
Keskellä Hämeen savimaita hän tapasi veräjän suulla takkutukkaisen torpparin, joka murtunein mielin jätti herralleen kourallisen kohmettuneita tähkiä, jotka hellävaroenkin koskettaessa käteen katkesivat. Hän näki melkein samassa toisenkin herran seisovan miettiväisenä ruispellollaan ja suurennuslasilla tarkastelevan jäätynyttä tähkää, ja hän hellitti niin lämpimästi hänen päälleen, että herra avasi takkinsa ja pää painuksissa palasi kotiinsa, jolloin jäätynyt heinä karskahteli hänen jalkainsa alla ja riite ojassa ritisi, kun hän astui pehmeään mutaan sen paltteilla.
Kuningatar ei huomannutkaan niitä tuhansia, joilla ei ollut peltoja, noita irtolaisia, jotka varustautuivat alkamaan neljäntoista tunnin työpäivää mutta joita hallayön seuraukset tulisivat kaikista kovimmin kohtaamaan ja jotka muutaman kuukauden kuluttua tulisivat työttöminä ajettaviksi maantielle kerjäämään sitä leipää, josta nyt puolet oli paleltunut.
Hän näki yli neljänkymmenen peninkulman pituisen kaistaleen, joka läpi Etelä-Suomen kulki itää kohti Venäjälle ja sen komeaan pääkaupunkiin, näki hietasärkkiä laaksoissa ja kaivanteita kukkuloilla, näki repaleisia työmiehiä lapioineen ja kiviporineen; maakuopistaan ja mäkituvistaan ne menivät rautatietyöhönsä raivaamaan tietä tulevaisuuden laitoksille, jotka rautavanteilla yhdistäisivät heidän hallaisen maansa Euroopan äärettömiin viljavainioihin. Tätä vannetta myöten tulisivat tulevaisuuden rikkaudet valumaan heidän maahansa ja lieventämään heidän lapsiensa hätää, mutta itse tulisivat he joukoittain heitetyiksi isoihin yhteisiin hautoihin siellä täällä mäkirinteissä, ja juhlalliset papit lukisivat kiireen kaupalla heidän ruumiilleen Herran siunauksen, niin kuin olivat kastelukunsakin lukeneet.
Viimeksi näki aamun kuningatar jotenkin suuren kaupungin Suomenlahden kallioisella rannalla, missä hänen säteensä huikesivat valkeihin kiviseiniin, joiden sisäpuolella viisaat herrat leveillä vuoteillaan nukkuivat vanhurskaan unta. Turhaan etsi hän levottomuutta pyöreäkivisiltä kaduilta ja keksi vain joitakuita talonpoikia, jotka kohautellen ajoivat kauppatorille päin, ja sen surun, minkä hän heidän kasvoillaan näki, oli hän nähnyt kaikkien valveilla olevien kasvoilla tässä avarassa, kauniissa maassa, jonka myöhästynyttä vihreyttä nyt peitti vaarallinen, petollinen aamukuura.
Vasta päivemmällä nousivat huolettomat ihmiset vuoteeltaan, tietämättöminä yön tekemistä tuhoista, iloitsivat häikäisevästä päivänpaisteesta ja tarttuivat askareihinsa hienoilla valkoisilla sormillaan, jotka eivät koskaan olleet auraan taikka lapioon ryhtyneet.
Vähitellen heräsi koko Suomi harjusta harjuun, rannasta rantaan, heräsivät kaupungit ja kylät; sekä hävitetyt pellot että säilyneet vainiot heräsivät ymmärtämään, että kato ja kova aika oli ovelle kolkuttanut.
YHDESTOISTA LUKU
Yltäkyllin oli joutilasta leikkuuväkeä sinä syksynä Suomessa, sillä monessakaan paikassa ei maksanut vaivaa korjata puoltakaan satoa kuivuneilta vaaleilta vainioilta, joiden vilja ei kelvannut edes karjan rehuksi. Hallaisimmilta seuduilta Pohjanmaalla ja Pohjois-Hämeessä kulki virtanaan työnhakijoita eteläänpäin. Kaikki irtain väestö keräsi kokoon vähät tavaransa ja lähti pitkissä jonoissa, miehet, vaimot ja lapset, hakemaan työtä rautatien rakennuspaikalta. Etäämpää kangasteli se heidän silmissään pohjattomana ansion lähteenä ja pelastuksena nälästä ja pakkasesta.
Rautatien rakennushallitus otti työmiehiä sadoittain, tuhansittain. Mutta rautatien rakennus ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos, ei ollut valmistauduttu sellaiseen väentulvaan, oltiin säästäväisiä periaatteen vuoksi, ja niin alettiin keinotella työnpuutteen perustuksella. Palkat alenivat puolta alemmiksi entistään, oli joutilasta väkeä yli tarpeen ja lisää tuli. Rautatien rakennushallituksessa oli teknillisesti sivistyneitä miehiä, jotka eivät olleet tutkineet valtiotaloutta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Heillä oli vain yksi päämaali: rakentaa rata niin vähillä varoilla kuin mahdollista. Ja monet johtavista miehistä eivät voineet kieltää, etteivät he tunteneet itseään iloisiksi, kun — kiitos olkoon nälänhädän — alhaisten työpalkkain takia koko rakennuskulunkiarvio näytti voivan laskea ainakin muutamalla miljoonalla markalla. Tuotahan voi sanoa taloudelliseksi valtiovarain hoidoksi, joka aina tulisi olemaan esimerkkinä Suomen rautatierakennusten historiassa.
Hallitus kirjoitti pitkiä virkakirjeitä rautatien rakennushallitukselle kehottaen tätä, jos suinkin mahdollista, hankkimaan työtä kaikille tarvitseville, mutta vastaukseksi se sai hyvin perusteltuja selityksiä, että rautatien rakennushallitus ei tarvitse enempää työmiehiä vaan on päinvastoin pakotettu erottamaan suuren osan entisistäkin, koska routiintunut maa tekee maatyöt mahdottomiksi.
Siinä olivat lupaavat toiveet talven varalle, ja niistä saivat työn hakuun lähteneet tietää vasta rakennuskonttorissa, sitten kun olivat jo jättäneet kotinsa ja tuttavansa puolen sadan peninkulman päähän selkänsä taakse.
Ja nämä tuttavat saivat vuorostaan kirkossa kuulla varoituksia, ettei pitäisi hakea työtä rautatieltä, vaikkeivät he olleet aikoneetkaan hylätä kotojaan, jossa tarkkuudellaan ja pettua leipään lisäten toivoivat pääsevänsä poikki pitkän talvisen taipaleen.
Viisaat herrat malttoivat mielensä — maata oli ennenkin kato kohdannut, ja vahingoittumatta oli kansa tämän maanvaivan kestänyt. Heidän hyvää tahtoaan ei kukaan epäillyt ja heidän virkansa oli heille jumala antanut parhaan kyvyn mukaan hoidettavaksi.
Ja lopuksi he turvautuivat kaikkivaltiaaseen. Moni kenraalinunivormuinen kumartui rukoukseen kirkonpenkissä, niin että rintahelyt helähtivät penkkiä vasten ja olkapoletit niitä koskettivat. Sillä lailla osoittivat he takana olevalle rahvaalle, että hallituskin taipui jumalan rangaistuksen alle yhteiseen synnintuntoon onnettoman kansan kanssa.
Suomen sanomalehdistö nukkui vielä siivona lapsena kapalossaan, sensuuri kantoi sitä käsillään ja sitä luki vain vähäinen osa sivistyneitä ja rikkaita, jotka mielisuosiolla vastaanottivat sen tasapuolisia ehdotuksia nälänhädän häätämiseksi ja todellakin uhrasivat ylellisyydestään, kun heidän lehtensä kehotti heitä panemaan toimeen rahankeräyksiä ja hyväntekeväisyysiltamia. Sanomalehdet pitivät kunnianaan olla maltillisia ja kirjoittivat salatun ivallisesti, niin että ainoastaan harvat ymmärsivät — ja se kaikki oli perintöä Nikolain sotilaskomennosta kaikilla aloilla.
Pääkaupungissa ei vielä hädästä suuresti tietty, kun poliisijärjestys ankarasti kielsi kerjäämisen kaduilla, mutta sielläkin osasivat repaleiset vaimot ja lapset tunkea koukeroisia takateitä kyökkeihin kivikartanojen toisissa ja kolmansissa kerroksissa, ja harvoin tapahtui, että heidät sieltä ajettiin pois ilman almua.
Mutta maaseuduilla lähinnä rautatietä istui reippaita, työhön kykeneviä nuoria miehiä päivät päästään herrastalojen porstuan rappusilla odottaen pääsyä isännän puheille saadakseen työtä — vaikkapa ruokapalkoilla. Keittiöt olivat täynnä naisia ja lapsia, valmiina tekemään mitä tahansa leipäpalasen palkasta.
Kotkaisissa alkoivat neiti Anne Charlotte ja rouva von Blume suurenmoisesti ruokkia kaikkein köyhimpiä. Leivottiin pettuleipää tynnyreittäin, keitettiin velliä muuripadoilla, ja varatuomari otti niin suuren joukon joutilaita miehiä talon työhön, että pehtori ei lopulta tiennyt, mihin heitä olisi voinut käyttää. Silloin antoi rouva von Blume heidän mennä suureen puutarhaan, perata uusia perunamaita ja kaivaa vanhat kaalimaiksi, hernemaiksi, marjamaiksi, kukkamaiksi — kaikiksi, mitä huolellisen talonemännän mielikuvitus voi keksiä. Ennen kuin ensimmäinen syysroutakaan oli joutunut oli Kotkaisten suuri puutarha kylvettävässä kunnossa ikään kuin olisi ollut toukokuu eikä syyskuu. Molemmat naiset johtivat itse tuota suurta vallankumousta puutarhassa ja seisoivat siellä kylminä syyspäivinä lempeästi komennellen miehiä, jotka ulkonäöltään olivat kuin maantierosvoja, enimmäkseen iäkkäämpiä miehiä, joiden vaimot olivat perunamaalla tai loukkusivat lapsilaumojensa ympäröiminä liinoja avarassa pirtissä.
Herrasaaren kapteeni ei ollut oikein huvitettu näin vähittäin auttamisesta. Hän otti työhönsä niin monta miestä kuin suinkin tarvitsi, maksoi heille hyvän palkan — hyvinkin hyvän palkan — mutta ei jakanut hyvää ansiota pienempiin osiin. Hänen mielestään oli yhtä hyvä auttaa muutamia kunnon ihmisiä tekemään säästöjä talven varalle kuin kannattaa useampia raukkoja kainaloista ja sitten kuitenkin pakosta heittää ne oman onnensa nojaan ennen kuin nälänhätä olisi ohitse.
Hänellä ei todellakaan ollut oikeita ominaisuuksia työttömien auttamiseen. Hän kärsi siitä, kun näki heidän ryysyisinä paltoutuvan Herrasaaren siivotulle pihamaalle, ja hän ajoi heidät sieltä armotta pehtorin luo ja tuvan puolelle. Siellä he saivat, minkä välttämättömimmin tarvitsivat, mutta siitä hän ei pitänyt, että he yhtämittaa häiritsivät hänen mukavuuttaan alituisesti muistuttamalla häntä velvollisuuksista, joita hän ei kuitenkaan olisi kyennyt kaikkia täyttämään.
Totta kyllä — itsekkyyttä se oli, mutta suurfilosofin itsekkyyttä. Tapahtui, että kapteeni Thoreld tiluksillaan kävellessään kohtasi kerjäläisvaimon parin lapsensa kanssa. Hän ei koskaan mennyt ohi kysymättä äidiltä, mistä hän oli, ja kuuntelematta kertomusta köyhtymisen syystä, joka aina oli enemmän taikka vähemmän epäiltävä. Aina neuvoi hän nälkäiset pehtorin luo syömään, ja saattoi tapahtua sekin, että hän pudotti heidän kouraansa kiiltävän kaksimarkkaisen.
Omissa silmissään hän oli kova köyhille, ja kun hän puhui siitä muille, niin muut luulivat hänestä samaa. Ja kuitenkin oli hänen sormiensa lomitse pyörinyt markan rahoja ojennettuihin kouriin enemmän kuin mitä naapurit koskaan saivat tietää. Mutta sitä paitsi ei ketään osoitettu Herrasaaresta pois ennen kuin olivat saaneet, mitä tarvitsivat: leipäpalan ja silakan, kenties vähän perunoitakin — mutta tuo annettiin aina toisen kädellä eikä kapteenin itsensä. Sen tähden tuntui hänen hyväntekeväisyytensä vähän jäykältä ja kylmältä, hän tahtoi itse pysyä loitommalla ja kammosi ympäröimästä itseään kiittelevillä kylläisillä.
Eipä ihme, jos kapteeni Thoreldin hyväntekeväisyys siis oli huonommassa huudossa kuin niiden, jotka heltyneinä työttömien kurjuudesta koettivat puheilla ja töillä hätää lieventää, vaikka he todellisesti tekivät vain puolet siitä, mitä kapteenin järkevä järjestelmä sai aikaan. Hän tiesi itse sen vallan hyvin ja naurahti hiukan katkerasti ihmisparalle, joka asettaa säälin tunteen korkeammalle kuin todellisen avun. Mutta rouva von Blume alkoi, hänen syksymmällä Kotkaisissa käydessään, vastustaa häntä niin kiivaasti, että hän vältti keskustelua nälänhädästä, myönsi, ettei hänellä ollut sääliä rinnassa — ja lahjoitti kotimatkalla kymmenkunnan markkaa vastaan tuleville kerjäläisille.
Neiti Louise, joka rakastettavana, itsekseen tuumiskellen ja lapsellisena käyskenteli tämän köyhyyden keskellä oikein käsittämättä maan hädän syytä tai suuruutta, oli saanut erikoisen henkilön osalleen, jota hän otti hoitaakseen seitsentoista vuotiaan tytön koko hellyydellä. Muuten vaivasivat hänen aivojaan kaikenlaiset ajatukset, jotka ennen olivat olleet hänelle vieraita, mutta jotka nyt vastustamattomasti tunkivat esille. Hänestä tuntui todellakin vähän väärältä, että heillä itsellään oikeastaan oli niin hyvä olla, kun sadat ihmiset kuljeskelivat maantietä pitkin ja kuolivat nälkään.
Niin no, — se kai oli Jumalan rangaistus, joka oli maata kohdannut, ja siihen täytyi kaikkien tyytyä. Hän puolestaan tyytyi siihen mainiosti, samaten näytti hänestä, ettei vanhemmilla, ukkovaarilla, kapteeni Thoreldilla, insinööri Halldénilla eikä muillakaan herroilla, jotka hän tunsi, ollut mitään hätää. Mutta kun kaikki vakuuttivat, että koko maa kärsii nälkää, niin tietysti he sitten kärsivät itsekin, vaikka ehkä häpesivät sitä näyttää, sillä oikeastaanhan ei oikein sopinut, että tämmöiset herrasväet näkivät nälkää.
Kun hän nyt ainakin omasta puolestaan niin merkillisesti ja vasten tahtoaan oli pelastunut siitä maanvaivasta, jonka Jumala oli Suomen kansalle lähettänyt, niin teki hän tyttömäisissä aivoissaan aivan oikean pienen päätelmänsä: hän oli tietystikin karttanut vihoittamasta Jumalaa ja sen tähden päässyt vapaaksi rangaistuksesta, joka kohtasi kaikkia köyhiä. Tuo päätelmä oli hänestä niin jumalaton, että hän kätki sen sydämensä syvyyteen, mutta hän alkoi kuitenkin katsella asioita tutkivin silmin. Ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että herrasväet sittenkin olivat elämänsä ja sydämensä puhtauteen nähden talonpoikia ylevämpiä, koska Jumala heidät näin rangaistuksista vapautti. Vai olisiko Jeesus ehkä kuollutkin ristinpuulla ainoastaan muutamain harvain syntien edestä. Hänestä olivat kyllä hänen ajatuksensa sekä tyhmiä että sopimattomia, mutta minkäpä hän niille taisi. Kerran hän puhui asiasta hyvin hämärästi Augustille, mutta tämä repäisi silmänsä suuriksi, varoitti häntä rupeamasta vapaa-ajattelijaksi ja nauroi muuten koko jutulle.
Vapaa-ajattelija! Se sana sisälsi kaikkein kauheinta mitä hän koskaan oli voinut ajatella, ja hän pöyristyi omia ajatuksiaan, jotka olivat vieneet hänet näin kammottaville ja vaarallisille syrjäpoluille. Siitä lähtien kätki hän ne vielä syvemmälle, vaikka ne häntä sittenkin vielä silloin tällöin kiusasivat — piru se kai oikeastaan olikin, joka häntä kiusasi.
Kun hän näki äitinsä ja täti Anne Charlotten niin suurella ihmisrakkaudella tekevän parhaansa hankkiakseen köyhille sekä työtä että leipää, hän voi heltyä kyyneleihin nähdessään niin suurta anteeksiantavaa rakkautta, joka mistään huolimatta tahtoi olla tekemisissä sellaisten syntisten hylkyjen kanssa, jotka teoillaan niin suuressa määrin olivat vetäneet Jumalan vihan yllensä. Ja kun hän kuuli jonkun miehen vihoissaan syöksevän suustaan karkeita kirouksia tai jonkun naisen äissään repivän lastaan tukasta saadakseen sen vaikenemaan, silloin kypsyi hänen mielipiteensä ihan varmaksi: — köyhät olivat kaikessa ansainneet Jumalan rangaistuksen. Oli vain yksi ainoa poikkeus, ja se oli pohjalainen Lehtimaa.
Insinööri Halldén oli syyskuun alussa lopettanut tutkimuksensa, ja silloin oli Lehtimaa jäänyt työttömäksi, kun ei enää päässyt rautatiellekään, jonne jo oli alkanut tulvailla väkeä pohjoisesta päin. Insinööri oli kääntynyt varatuomarin puoleen ja saanut hänet ottamaan Lehtimaan palvelukseensa. Mutta sitä paitsi hän oli neiti Louiselle tarkasti selittänyt miehen kurjan tilan ja todistanut, ettei tämä itse ollut syypää siihen.
Mietiskelevän tytön mieleen oli erityisen syvästi vaikuttanut se, että ainakin yksi ihminen oli syytön. Ja hän oli koettanut kaikin tavoin lähetä tuota yhtä ainoaa viatonta niiden tuhansien joukossa, jotka olivat kehnoudellaan aikaansaaneet tämän maanvaivan. Alussa se tapahtui siten, että hän sunnuntaisin keittiössä tarjosi hänelle kahvikupin omasta kädestään, antoi hänelle yhden isänsä vanhoista nutuista — muodin mukaisen, puoleksi kuluneen ja samettikauluksisen pitkän takin — ja katsahti häneen missä he vain sattuivat vastatuksin. Lehtimaa osaltaan oli mielissään nuoren herrasneidin huomaavaisuudesta, ja kun sitä kesti viikkokausia, kun neiti aina katseli häntä miesjoukossa, silloin alkoi pieniä itserakkaita ajatuksia itää tuon turhamielisen nuoren miehen sydämessä.
Kun syyskylvöt oli kylvetty ostosiemenellä, sai Lehtimaa työtä puutarhassa. Silloin tapahtui, että neiti Louise eräänä päivänä seisoi hänen lähellään aivan joutilaana. Lehtimaa oli varma siitä, että se on siinä vain häntä katsellakseen, rohkaisi mielensä ja alkoi puhella ensi kerran ilman mitään erityistä syytä.
Lehtimaa kysäisi puheen aluksi, oliko tullut tietoja insinööri Halldénilta, ja neiti Louise punastui. Senhän ymmärsi Lehtimaa hyvinkin, että nuori tyttö punastuu, kun mies häntä puhuttelee, tarinoi edelleen ja sanoo odottavansa tärkeitä papereita, joita insinööri oli luvannut kirjoittaa kotipitäjän pastorilta, mutta joita ei vielä ollut kuulunut. Jos nyt neiti tahtoisi kirjoittaa ja kysyä insinööriltä, että missähän ne viipyvät nuo paperit.
Neiti Louise punastui yhä enemmän eikä virkkanut mitään.
Silloin rohkaisi Lehtimaa mielensä, pisti lapionsa maahan ja alkoi puhua kapteeni Thoreldista. Neiti Louisen pitäisi pitää varansa, sillä rikas kapteeni eleli Herrasaaressa sellaista elämää, ettei nuorten tyttöjen tarvitsisi hänestä sen enempää välittää. Lehtimaa oli livahtanut näihin puheisiin aivan itsestään, ilman valmistelua ja seuraten vain omia ajatuksiaan.
Eipä niin, että hän olisi ajatellut neitiä itselleen — eihän toki — sellaisia hullutuksia ei hän ajatellut! — Ei, mutta se oli kapteeni Thoreld, joka oli auttanut Kalle Pihlin saamaan torpan ja Annan — ja mistä syistä, se oli helppo ymmärtää, mutta siitä ei hän nyt vielä tahtonut puhua. Oikeastaan hän oli ottanut asian puheeksi insinöörinsä vuoksi, sillä insinööri Halldén oli kymmentä kertaa hauskempi ja kauniimpi mies kuin tuo kaljupää kapteeni.
Lehtimaa sanoi sanottavansa kylläkin selvästi, mutta neiti Louise näytti siltä kuin ei olisi mitään ymmärtänyt. Eikä hän tainnut paljoa ymmärtääkään. Se hänet kuitenkin saattoi hämilleen, että Lehtimaa tiesi hänen sisimmät ajatuksensa insinööristä. Ne hän luuli salanneensa niin hyvin, ettei kukaan muu niitä aavistanut kuin August, joka pisti nenänsä joka paikkaan.
Mutta insinöörille hän ei uskaltaisi kirjoittaa, ei ainakaan — vielä! Jos se tulisi ihan tarpeelliseksi, niin hän voisi kysyä lupaa äidiltä ja sitten mahdollisesti tehdä sen. Mutta ei hän suinkaan ollut Lehtimaalle vihainen — päinvastoin. Oli kuin hän olisi karkeasta pohjalaisesta työmiehestä saanut salaisimpien seikkojensa uskotun. Hänen puhettaan kapteeni Thoreldista hän kuunteli hiljaisella hämmästyksellä — mitä se häntä liikuttaa, mitä kapteeni tekee Herrasaaressaan? Eikä hän uskonut, että kapteeni eli sen kummemmin kuin isäkään, ehkä sentään hiukan hienommin ja hauskemmin.
Hän lähti Lehtimaan luota ystävällisesti päätään nyökäyttäen ja vakuutti, että Lehtimaa vain luottaisi sekä insinööriin että häneen, he kyllä auttavat, jos tiukka tulee.
KAHDESTOISTA LUKU
Läänien kuvernöörit lähettivät senaattiin mitä synkimpiä vuodentulon kertomuksia, ja kun ne tulivat sanomalehtiin ja luettiin maaseudulla, täytyi maanviljelijäin myöntää, että tila oli melkein epätoivoinen. Ainoastaan varakkaimmilla talollisilla oli ollut siementä tulevan vuoden varalle, köyhemmät eivät uskaltaneet heittää ainoaa turvaansa multaan, joka kenties tulisi pettämään heitä vastedes niin kuin oli nytkin pettänyt. Elon ostosta ei voinut olla puhettakaan, sillä hinnat olivat kohonneet kahta korkeammalle eikä moni pienviljelijä ollut sitten kevään nähnyt kuin jonkun harvan suuremman maaseudulle eksyneen paperirahan. Nälänhätä vei nekin takaisin niiden alkulähteeseen Helsinkiin. Siellä ne olivat varmassa tallessa pankkiholveihin kätkettyinä mynttäämättömien kultatankojen ja muiden arvotavarain vieressä. Ei koskaan ole pääoman omistajilla — ja etupäässä hallituksella — ollut parempia raha-asioita kuin silloin. Rahan korko nousi päivä päivältä, ja suuria kiinnityksiä tarjottiin vakuudeksi pienimmistäkin lainoista. Suuret kauppahuoneet rantakaupungissa tekivät mainioita tekoja maan hädässä, toivat viljaa maahan, johon kunnat kesemmällä olivat hallitusta kehottaneet, ja myivät sen satumaisiin hintoihin samalla kun hallitus otti nämä keinottelijat suojelukseensa, lainasi heille rahaa korkeaa korkoa ja hyviä vakuuksia vastaan ja kartutti siten nälkäisen maan rahavaroja kaikella sillä huolenpidolla, mikä on hyvän esivallan velvollisuus.
Rautatien rakennushallitus rakensi peninkulmittain rautatietään polkuhinnasta, ja rahamiehet iloitsivat tästä yleisten varain hyvästä hoidosta, myönsivät kalliin ajan apua virkamiehille ja antoivat lainoja suurviljelijöille tukkiakseen tyytymättömäin suut ja poistaakseen kaikki epäilykset niiltä, jotka vielä uskalsivat epäillä.
Varhain tuiskutti talvi lumensa maamme monille kylvämättömille pelloille tehden torpat ja talot autioiksi. Niiden asukkaat hakivat turvaansa nälkää ja kylmää vastaan toisaalta, kokoutuivat kyliin, ettei tarvitsisi edes kuolla yksinään, ja kaikkein köyhimmät lähtivät mieron tietä kiertämään. Rautatietyömiehiä erotettiin sadoittain, ja vähine säästöineen asettuivat he taloihin ja mäkitupiin lähelle työpaikkaa. Se, jolla ei ollut perhettä, lähti jotenkin rauhallisesti talviselle taipaleelle, mutta kaikki odottivat aikaista kevättä ja pikaista lumen lähtöä, sadetta ja päivänpaistetta, joka nopeasti sulattaisi roudan maasta ja pehmittäisi penkereet lapion pystyviksi. Silloin alkaisivat he työnsä taas, levittäisivät maita levälleen, unohtaisivat menneisyyden ja olisivat vastedes paremmin varuillaan. Se hyvä puoli oli aikaisella talvella kuitenkin, että kylmä ilma kuoletti tuhannet miljoonat taudinsiemenet, joita väentungos rautatiellä oli synnyttänyt ja jotka jo olivat alkaneet uhkaavasti tehdä turmioitaan. Mutta vielä oli työmiehillä suomalaisen luonteen sitkeä vastustusvoima, vielä ei ollut kulkutauti tunkenut majoihin ja maakuoppiin ja hyvään aikaan tuli talvi levittämään terveellistä kylmyyttään, tuomaan vilua ja pakkasta, mutta kuitenkin läheisimmästä vaarasta pelastamaan.
Uramon torpan isäntä Kalle Pihl ajoi eräänä päivänä ajatuksiinsa vaipuneena havukuormaa metsästä pihaan. Sitten viime kesän oli hän melkoisesti muuttunut, ja hän näytti mielestään aivan toiselta mieheltä kuin tuo entinen hevosmies, joka vaelteli halki Hämeen työansiota etsien. Tuo pitkä, tummaverinen mies oli alkanut ajaa harvaa partaansa ja näytti varsin komealta pienine viiksineen, joita hän kasvatti itselleen kapteeni Thoreldin tapaan. Hänen lyhyt lammasnahkaturkkinsa oli uusi ja tukkansa kammattu, eikä kukaan olisi ensi näkemältä tuntenut häntä vanhaksi maankulkijaksi. Hän oli kuin talollinen konsanaan. Hän näki edempänä kylän ylhäällä mäen päällä ja suon alempana, ja hän muisti ihmeellisen tarkkaan ajatuksensa juuri tässä samassa mäessä, kun hän puoli vuotta sitten ensi kerran näki nämä seudut, joilla onni oli nyt hänellekin osansa antanut. Hän muisti tuumailunsa herroista ja Jumalan rangaistuksesta; ne tuntuivat hänestä nyt niin lapsellisilta kuin olisi hän tuumaillut niitä kymmenen vuotta sitten. Sittemmin hän oli tullut herroista aivan toista kokemaan, eikä hänellä ollut mitään syytä olla heille katkera.
Kaikki oli onnistunut Uramon asukkaille, aina siitä alkaen kun häät vietettiin ja he tänne muuttivat. Kalle Pihl ei juuri mielellään häitä ajatellut, ne oli pidetty tavallisilla menoilla, pappi oli kysynyt ja hän oli vastannut. Vihkiminen oli toimitettu eräänä sunnuntaina saarnan jälkeen pitäjän tuvan sisäkamarissa muutamien vierasmiesten läsnäollessa. Kun sitten oli ajettu kotiin ja vietetty iloista iltaa, lähdettiin seuraavana aamuna Ruskon, parin lehmän, kahden lampaan ja kahden porsaan kanssa muuttamaan Uramoon, johon Kalle Pihl jo oli huonekalut hankkinut ja jonne Anna nyt vei suuret myötäjäisensä — vaatteita ja talouskapineita enemmän kuin monella talontyttärellä. Komeassa, maalikantisessa kirstussa oli vielä kolme suurta seteliä vastaisten tarpeitten varalle.
Kaunis Anna oli nyt taitava emäntä, jolle täytyi antaa anteeksi hänen pienet heikkoutensa.
Kosiminen oli käynyt kuin voidellen ja niin nopeasti, että Kalle Pihl tuskin tiesikään ennen kuin tyttö jo oli hänen sylissään ja tytön kanssa Uramon torppa sekä viisisataa markkaa. Tuon illan jälkeen, jolloin he olivat toisensa keinulla tavanneet, ei Anna ollut hänelle rauhaa antanut, ja kuta kylmemmältä Kalle Pihl näytti, sitä kiihkeämmäksi tuli tyttö, kunnes toinen lopulta antautui. Olihan Anna niin kaunis ja — Pohjanmaa niin kaukana!
Ei hän kuitenkaan ollut ajattelematta heittäytynyt tähän uhkarohkeaan yritykseen. Sekä järki että omatunto olivat häntä ankarasti ahdistelleet, mutta kun kerran ensi askel oli näin nopeasti, melkein vastahakoisesti astuttu, liukui hän eteenpäin kuin kala rysään. Hän oli varomattomasti mennyt nielusta sisään, ja nyt ei hän kuolemakseenkaan enää osannut ulos. Mutta hän tuli hyvästi — hyvinkin hyvästi — toimeen tässä rysässään — eikä enää halunnutkaan siitä pois. Ja hän rauhoittui sitä enemmän kuta uhkaavammaksi maan hätä tuli. Tuosta papinkirjakepposesta hän kyllä suoriutuisi, sillä eihän kauppaa ollut kukaan ollut näkemässä, ja tässä köyhän väen tulvassa Pohjanmaalta päin olisi vaikea saada selville, kenenkä papinkirja oikeastaan oli. Sitä paitsi oli Lehtimaa moukka miehekseen ja typerä raukka, jota ei miehisen miehen tarvitsisi pelätä, vaikka hän tulisikin uhkailemaan käräjillä, sillä siinä sekasorrossa, joka nyt näkyi olevan tulossa, voisi sukkela mies, jolla vielä on rahaa taskussa, kyllä keksiä keinoja pelastuksekseen.
Ei, Lehtimaata ei Kalle Pihl enää pelännyt, vaikka hän koko syksyn olikin kierrellyt Uramon torppaa insinöörin kanssa, joka nyt onneksi oli matkustanut tiehensä. Insinööriä oli hän sitä vastoin alati värissyt ja odottanut, että se milloin tahansa astuisi pirttiin lautamiehen tai siltavoudin seurassa, mutta Lehtimaa — se raukka — ei nähtävästi ollut uskaltanut kertoa insinöörille kaikkea pelätessään omaa nahkaansa, ja nyt se oli jo aivan myöhäistä. Kuta enemmän aikaa kului, sitä varmemmaksi tunsi Kalle Pihl itsensä ja sitä selvemmiksi osasi hän miettiä puolustuskeinonsa ilmiantajaa vastaan.
Parhaiten piti hänen hyvää tuultaan vireillä onnistunut vuodentulo. Kun useimmilta naapureilta oli paleltunut melkein kaikki ja kun suuret rikkaat talot saivat vain neljännen jyvän, pui Kalle Pihl kapan alalta kymmenen kappaa. Halla ei ollut hänen sarkojaan koskettanutkaan — perunoita lukuun ottamatta, jotka eivät kuitenkaan nekään olleet kokonaan paleltuneet. Hän ei tiennyt, mistä tämä tuli. Hän luki sen vasta peratun, väkevän peltonsa ansioksi, ja ehkä vaikutti siihen virtakin, joka juoksi pellon alitse ja piti ilmaa liikkeessä, kenties myöskin hyvät hengettäret ja hänen onnensa.
Mutta kapteeni Thoreldilla oli omat ajatuksensa asiasta, kun hän kuuli puhuttavan Kalle Pihlin menestyksestä. Paljoa ennen kuin kravustajat olivat lähteneet kotimatkalle, olivat he polttaneet tulta pellon nurkassa, ja siihen oli vielä puita lisätty, kun neiti Louisen tarvitsi kuivata sukkiaan. Saman tulen ääressä oli kapteeni lämmitellyt vaatteitaan ja huomannut, että savu oli leveänä huntuna laskeutunut pellon päälle. He eivät sammuttaneet tulta pois lähtiessään, vaan kastelivat ainoastaan sammalen ympäriltä, jotenka savu yhä sakeni ja muodostui lämmittäväksi peitteeksi. Tämän ajatuksensa hän kertoi eräässä sanomalehdessä, siitä syntyi vilkasta keskustelua, ja se antoi aihetta onnistuneisiin kokeisiinkin.
Mutta Kalle Pihl ei välittänyt siitä, mitenkä tuo oli tapahtunut, hänen itseluottamuksensa paisui yli rajojensa ja hänen uskonsa omaan onneensa oli järkähtämätön.
Nyt, kun talvi tuli, ei hänellä ollut ainoastaan pelto kylvettynä, mutta myöskin viisi tynnöriä hyviä rukiita ja vähän ohria ja kauroja eloaitan hinkalossa. Se oli suuri omaisuus näinä aikoina. Kalle Pihlin omantunnon moitteet kuoleutuivat, kun Jumala näin selvästi oli osoittanut hänelle suosiotaan, ja hän ajoi syksyn kuluessa kaksi kertaa kirkolle kauniin vaimonsa kanssa sekä näyttäytyäkseen että maksaakseen Korkeimmalle osan kiitollisuudenvelastaan.
Näin tuumiessaan saapui hän torpalleen, kaatoi kuormansa pienen navetan oven eteen ja valmistautui viemään Ruskoa talliin. Silloin ilmaantui hänen vaimonsa vähän levottoman näköisenä tuvan ovelle ja pyysi häntä tulemaan sisään, sillä siellä oli joku, joka tahtoi puhutella häntä. Kalle Pihlin sydän alkoi vähän tykyttää, mutta hän rauhoittui heti, riisui hevosen, vei sen talliin ja meni vasta sitten pitkin, vakavin askelin pirttiin.
Siellä istui Lehtimaa uhkaavan näköisenä pöydän päässä, ja näytti siltä kuin hän ei aikoisikaan niin pian mennä tiehensä. Hän hymähti isännälle ja kysäisi kuulumisia.
— Mikäpä tässä lie hätänäkään, vastasi Kalle Pihl ylpeästi ja paiskasi lakkinsa pöytään.
Mutta Lehtimaa nyökäytti salaperäisesti päätään Kalle Pihlille, pyysi häntä tulemaan lähemmä ja viittasi peukalollaan Annaa:
— Mitä tarkoitat? kysyi Kalle Pihl.
— Minä luulen että olisi parempi, jos puhelisimme kahden kesken, kun ei ole akkain korvat kuulemassa.
— Sano sinä vain, mitä sinulla on sanomista! Minä en salaa mitään vaimoltani.
— Ohhoh! Ehkä on kuitenkin asioita, joita et aivan mielelläsi päästäisi hänen korviinsa.
Kalle Pihl katsahti synkästi vieraaseen. Sitten hän loi pikaisen silmäyksen vaimoonsa ja sanoi arvokkaasti:
— Älä ole olevinasi, vaan puhu suusi puhtaaksi!
— No, koska itse sen tahdot, sanoi Lehtimaa ja alkoi kaivaa poveaan, niin voinhan sitten sanoa, että olen saanut papinkirjani.
Näillä sanoilla, joihin Lehtimaa oli paljonkin rakentanut, ei ollut minkäänlaista vaikutusta.
— Mitä sinun papinkirjasi minua liikuttaa? tuli lyhyesti ja rauhallisesti Kalle Pihlin suusta.
— No, no — eiköhän sentään vähän liikuta!
— Ei pikkuistakaan!
— Ajattele tarkkaan, mitä sanot…!
— Herkeä lörpöttelemästä joutavia, keskeytti Kalle Pihl ja istuutui.
Lehtimaata vähän hämmästytti toisen varmuus, mutta hymyillen vetosi hän kuitenkin Annaan ja kysyi:
— Saako vaimosi tietää koko salaisuutemme?
— Jos nyt et lakkaa juoruistasi, saat maistaa nyrkkiäni, sanoi Kalle
Pihl vihaisesti ja astui lähemmä Lehtimaata.
Silloin tämä nousi ylös ja löi paperipakan pöytään, katsahti Annaan ja huusi julki sen, mitä kuukausia oli sisässään kantanut:
— Tässä ovat paperit, joilla olet nainut tuon tuolla, kuuletko! Tässä on oikeat todistukset, että hän on minun samoin kuin koko tämä torppakin, kuuletko! Ja sinä, Anna — kuule sinäkin minua, sillä sinulla on mies, joka humalaiselta viekoittamillaan papereilla on vienyt sinut vääryydellä vihille ja nyt … ja nyt on koston päivä tullut … koston päivä tullut… Kalle Pihl … saapi … saapi … vastata … vastata … oikeuden … oikeuden…
Tuvan ovi paukahti kiinni Lehtimaan takana, joka vähäsen vastusteltuaan oli lentänyt päistikkaa pihalle. Hän nousi pystyyn kuin päissään, ei niin paljon vihoissaan kuin vakuuttuneena siitä, että hän nyt viimeinkin oli kaikki vastukset voittanut. Riemuiten katsahti hän jälkeensä, kun lähti menemään kotiinsa varmana siitä, että Kalle Pihl ennen aamun koittoa olisi lähtevä torpastaan pois, jos ei Anna jo sitä ennen ole toimittanut häntä kruununmiesten käsiin. Hän käveli tietään tyytyväisenä niin kuin se, joka onnellisesti on kärsimyksensä loppuun kärsinyt.
Jo pikku poikana oli hän saanut kärsiä kaikenlaista ilkeyttä kylän pojilta, jotka pilkkasivat häntä hänen lapsellisuutensa tähden. Hänellä oli vielä täysikasvuisena sellaisia merkillisen lapsellisia ajatuksia ja hommia, että häntä pidettiin melkein pehmeäjärkisenä, mutta kun hän muuten oli sukkela käsittämään eikä koskaan osoittanut olevansa mielipuoli, niin hänelle vain naurettiin. Laiskain koulussa oppi hän autuuden opinkin niin yksinkertaisesti, että pääsi ripille ja aikamiesten kirjoihin.
Lehtimaan hulluus oli oikeastaan siinä, että hänellä oli tavattoman vilkas ja rajaton mielikuvitus, jota ei mikään koulu eivätkä mitkään vanhemmat olleet koskaan hillinneet. Se vei hänet mitä kummallisimmille syrjäpoluille ja pois tavallisesta talonpoikaishölkästä, se koristeli ja kultaili hänelle jokapäiväiset tapahtumat, ja se petti häntä sydämettömästi ja niin paljon kuin häntä suinkin voi pettää, sillä hänellä oli aina uusi saippuakupla valmiina, kun entinen oli haljennut. Savossa tai Karjalassa, jossa kansa vielä runoilee ja rakastaa mielikuvituksen tuotteita, olisi hänestä ehkä tullut runoseppä, mutta Pohjanmaalla, jossa ollaan käytännöllisempiä ja haaveksitaan vähemmin, pidettiin häntä vähän hupakkona.
Kun Lehtimaa palasi Kotkaisiin, jossa hän koko pitkän syksyn oli ollut neiti Louisen suojeluksen alaisena, pisti hän pillit pussiinsa ja sanoi lähtevänsä talosta, vaikkei selvään ilmoittanutkaan minne aikoi. Hän vain hymyili salaperäisesti, puheli hämäriä sanoja vääristä papereista ja virkkoi lopuksi, että kyllä ne saavat vielä nähdä ja kuulla, jahka aika joutuu.
Neiti Louise, joka vihdoinkin äidin luvalla oli kirjoittanut pari kankeaa kirjettä insinööri Halldénille Lehtimaan pyynnön johdosta, sai ensiksi ystävällisen ja kiitollisen vastauksen, että pastori Lehtimaan kotipitäjässä vielä tarvitsee lisätietoja tuosta miehestä, ja kun neiti Louise oli ne antanut, saapui kauan odotettu papinkirja alkupuolella marraskuuta. Mutta sama kirje, jossa tuo kallisarvoinen asiakirja oli, sisälsi myös muutamia rivejä neiti Louiselle, joka ne luettuaan vaipui kovin syviin mietteisiin. Insinööri kertoi lyhyesti ja ihan kuin sivumennen, että häntä aivan odottamatta oli kehotettu hakemaan parin kolmen vuoden matkarahaa Englantiin ja Amerikkaan ja että hän oli sen saanutkin. Tuosta onnesta tuli hänen oikeastaan kiittää von Blumen herrasväkeä, sillä heidän kauttansahan hän oli tutustunut kapteeni Thoreldiin, ja olihan koko matkaraha kapteeni Thoreldin hyvyyttä, joka oli puheenjohtajana Suomen uudessa teollisuusyhdistyksessä. Lopuksi lausui hän jäähyväisensä ja terveisensä vanhemmille. Koko kirje oli niin merkillisen kylmä, oli kuin insinöörin katse olisi mennyt sivu siitä, jolle hän kirjoitti, ja niin kuin kaikki hänen ajatuksensa jo olisivat harhailleet tuolla kaukaisessa kultamaassa Atlantin takana.
Neiti Louise pani kirjeen pois, huokasi ja kätki tämän kirjeenvaihtonsa laatikkonsa pohjimmaiseen pohjukkaan. Hänen katseensa tuli hajamieliseksi, hän nauroi harvoin, ja jos hänen joskus täytyi hymyillä muiden tähden, oli siinä kokonainen maailma salaista surua. Rouva von Blume antoi asian mennä menoaan, ei häirinnyt tytärtään kysymyksillä, ja niin laskeutui vähitellen unhon tomu menneen kesän haavekuville ja vei niiltä niiden kirkkauden.
Mutta Lehtimaa sai pahan kolauksen, kun ei hän vielä kolmen päivän jälkeenkään kuullut mitään uramolaisista. Hän tuli levottomaksi ja teki asiaa kylään, mutta siellä ei kukaan tiennyt mistään mitään. Oli vain nähty Kalle Pihlin vaimoineen menevän maakauppiaan luo, jonka kanssa heillä kuului olleen pitkä keskustelu viljan hinnoista ja muista kaupoista. Kalle Pihl näkyi siis ottavan selkoa siitä, kannattaisiko jo myydä liikeneviä elojaan.
Lehtimaa palasi hyvin alakuloisena Kotkaisiin. Hän ei voinut ollenkaan käsittää sitä, että hänen paljastuksestaan ei olisi ollut sen suurempia seurauksia. Ja nyt alkoi viha maailman vääryydestä taas kuohua hänessä. Kyllä hän kerran vielä näyttäisi Kalle Pihlille, kenenkä tavaraa Uramon torppa ja kaunis Anna oikeastaan ovat!
Lehtimaan käynnin jälkeen Uramon torpassa kulki Kalle Pihl pää vielä pystymmässä kuin ennen. Siinä nyt vasta nähtiin kateus ja pahansuopaisuus oikeassa karvassaan. Eikä se suinkaan siihen lopettaisi, sen saisi Anna vielä nähdä. Sillä Lehtimaa kyllä keräisi maankulkijoita ympärilleen heidän avullaan kostaakseen saamansa potkut.
Ei koskaan ollut Kalle Pihl oikeammin ennustanut. Lehtimaa oli aivan muuttunut. Hän ei pysynyt enää päivääkään Kotkaisissa, vaan alkoi harhailla ympäri ja hakea kaikenlaisten työttömien laiskurien seuraa, niin että herrasväki jo alkoi joutua epätoivoon suosikkinsa tähden. Tuo kiittämätön ja kevytmielinen raukka, jota he koko syksyn olivat kainaloista kannattaneet, jätti yhtäkkiä työnsä, jota ei suinkaan ollut liiaksi tarjona, ja kuljeskeli kehnoimpain kerjäläisten kanssa laiskana talosta taloon ansaitsematta leivän palastakaan.
Mutta Lehtimaa oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän ollenkaan välittänyt siitä, mitä herrasväet ja muut hänestä ajattelivat. Hän haki kiihkoisin mielin jotain kotiseutunsa tuttavaa, joka tuntisi sekä hänet että Kalle Pihlin. Tuon todistajan avulla säikäyttäisi hän muitta mutkitta Kalle Pihlin torpastaan ja välttäisi siten oikeuden käyntiä, jossa on aina niin monet mutkat ja joka maksaa niin paljon rahaa. Muutenkin pelkäsi hän vaistomaisesti joutumista mitenkään sen kanssa tekemisiin.
Hän löysikin milloin jonkun rautatietyömiehen, milloin jonkun muun, joka oli nähnyt Kalle Pihlin hänen kotipitäjässään, mutta ei kenelläkään ollut halua antautua käräjänkäyntiin, sillä käräjät siitä tietysti tulisi. Eikä tuollaisella raukalla kuin Lehtimaalla olisi varaa maksaa vieraita miehiään. Aivan epätietoista oli sitä paitsi, voittaisiko hän mitään käräjänkäynnillä. Mahdollisesti pistäisivät ne hänet itsensäkin rautoihin papinkirjan kaupasta. Irtolaisten joukossa oli miehiä, jotka olisivat todistajiksi kelvanneet, mutta heidän paperinsa olivat aina epäkunnossa, eivätkä he mitenkään olisi uskaltaneet astua korkean oikeuden eteen.
Lehtimaa kulki ympäri kuin levoton varjo ja puheli niin sekavasti, että ihmiset todenteolla alkoivat pitää häntä mielipuolena.
Silloin tuli hänelle sattumus yhtäkkiä avuksi, juuri kun epätoivo oli ylimmillään. Eräänä päivänä tapasi hän maantiellä lähellä rautatien rakennusta repaleisen naisen ja kolme pientä lasta. Vaimo puhui pohjanmaan murretta, ja paremman puutteessa lyöttäytyi Lehtimaa hänen seuraansa. Hetken kuluttua heräsi hänessä uusi, suuri ja varma toivo — toivo, josta hän ei ennen ollut osannut uneksiakaan ja joka pani hänet vapisemaan Kalle Pihliä niin kuin metsän petoa mutta joka samalla valaisi hänen omat tuumansa.
Kerjäläisvaimo oli Kalle Pihlin vaimo, joka oli lapsineen lähtenyt etsimään kadonnutta miestään.
KOLMASTOISTA LUKU
Kalle Pihl valmistautui eräänä hämäränä talviaamuna lähtemään töilleen ja Anna makasi vielä vuoteellaan, kun kuului askelia ulkoa ja joku astui porstuaan. Uramon torpassa pidettiin sisäovi lukossa epävakaisten aikain ja maalatun arkun vuoksi. Kalle Pihl ei myöntänyt, että hän koetti lukita pahaa omaatuntoaankin. Mutta sitä hän ei koskaan tulisi myöntämään.
Käsi tarttui oven ripaan ja Anna kohosi istualleen vuoteellaan.
— Kuka siellä?
Miehen ääni kuului sanovan jotain, mutta sitä käskettiin vaikenemaan, ja naisen ääni vastasi:
— Onpahan muuan, joka tahtoisi tavata Kalle Pihliä.
Mikä ihme tulikaan Uramon torpparille? Anna hypähti vuoteeltaan ja jäi kankein, unisin silmin tuijottamaan mieheensä, joka äänen kuullessaan oli säpsähtänyt ja kääntänyt kasvonsa tuvan pimeimpään nurkkaan, voimatta kuitenkaan salata kalpenemistaan.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Anna.
Silloin kääntyi pohjalainen reippaasti vaimoonsa päin ja sanoi aivan kylmästi ja levollisesti:
— Ne ovat ehkä ryövärejä!
Anna tarkasteli häntä uteliaasti. Lehtimaan käynnistä oli häneen jäänyt kipene epäluuloa ja hän oli pannut merkille, että hänen miehensä salasi häneltä jotakin. Mutta kun hän nyt seisoi siinä voimakkaana ja hymyillen, luuli hän erehtyneensä äsken, tai ehkä se todellakin oli säikähtynyt ryöväreitä.
— Akatko ryövärejä! sanoi Anna pilkallisesti.
— Onkos aikaa kysyä, kuka säikäyttää, kun sattuu säikähtämään.
— Onko Kalle Pihl kotona? kuului taas naisen ääni oven takaa.
— Mitä sinä sillä teet? kivahti Anna.
— Ne ovat kerjäläisiä, älä avaa! sanoi Kalle Pihl.
— Menkää hoviin, siellä annetaan ruokaa! Meillä ei ole mitään antamista! huusi Anna.
— Emme me tulekaan kerjäämään, jatkoi ääni.
— Mitäs te sitten tahdotte?
— Olisi tärkeitä asioita Kalle Pihlille ja hänen vaimolleen.
— Älä päästä heitä sisään! sähisi Kalle Pihl.
Anna katsahti taas häneen ja häntä rupesi uudelleen epäilyttämään. Sitä paitsi tuli hän uteliaaksi.
— Kuka tietää, mitä niillä olisi asiaa…
— Tietäähän sen, mitä kerjäläisillä on asiaa.
— Sinä näyt yhä vain vielä pelkäävän ryövärejä, pilkkasi Anna — tai miksi et uskalla katsoa heitä silmiin?
— Pelkäävänkö? Se on valhe, mutta…
— Voisimmehan kerran mekin auttaa köyhiä, niin ehkä se olisi siunaukseksi itsellemme.
Anna puki hameensa ylleen ja näkyi aikovan mennä katsomaan, mitä nuo aikaiset aamuvieraat tahtoivat. Kalle Pihl ei uskaltanut kauempaa vastustaa. Hän tekeytyi aivan välinpitämättömäksi ja alkoi puhaltaa liedestä tulta aamupiippuunsa.
Ulkona ei enää kolkutettu ja Kalle Pihl hengitti jo vapaammin, kun kurttuiset naisen kasvot ilmaantuivat matalaan tuvanikkunaan. Se varjosti kädellä silmiään ja tirkisti hämärään tupaan. Kalle Pihliä puistatti niin kuin hän olisi nähnyt aaveen, mutta Anna läheni ikkunaa.
— Etkö voi jättää meitä rauhaan? huusi hän ulkona olevalle.
Tämä pudisti vain kieltävästi päätään ja tirkisteli yhä tupaan.
Silloin välähti uusi aatos Kalle Pihlin päähän:
— Se on hullu!
Annaa pudistutti ja hän vetäytyi pois ikkunasta, mutta samassa hän muisti miehen äänen.
— Missä on sinun miestoverisi, ja miksi sinä häntä piilottelet?
— Ei täällä ole miehiä, minä olen yksin ja tahdon puhutella emäntää.
Päästäkää minut sisään!
— Se on hullu! sähisi taas Kalle Pihl.
Jo rupesi Annakin sitä uskomaan ja huusi ikkunan läpi uhkaavalla äänellä, että he menisivät tiehensä.
— Vai ei minua siis päästetä sisään?
— Ei päästetä!
— Kuule sitten, Anna Mellilä — sillä Pihl ei ole sinun nimesi! Vaan minun nimeni on Pihl! Näetkö tätä?
Nainen nosti repaleisen tytön ikkunan tasalle.
— Mene tiehesi! Sinä olet hullu!
— Tämä on Kalle Pihlin vanhin tyttö tämä, joka kulkee äitinsä kanssa kerjuulla. Ja tässä on hänen vanhin poikansa, ja tässä nuorin! — Nainen nosti kaksi pientä ryysyistä lasta ikkunaan.
— Mene tiehesi — sinä olet päästäsi vialla!
— Minä en ole päästäni vialla niin totta kuin olen Kalle Pihlin vaimo, jonka hän jätti Pohjanmaalle lähtiessään itse eteläänpäin mennäkseen naimisiin toisen kanssa, jolla ei ole häneen mitään oikeutta!
Anna käännähti miehensä puoleen, joka seisoi ovella ja pui nyrkkiä hyökätäkseen ulos.
— Mitäs sinulla on tähän sanomista, Kalle?
Mutta samassa potkaisi Kalle Pihl oven auki, juoksi ulos, sai kiinni miehen porstuassa, veti hänet esille ja näytti hänet Anna Mellilälle, joka oli kiiruhtanut jäljestä.
— Näetkö nyt, kuka se on, joka on pannut toimeen tämän kaiken? Täällä on taas tämä Lehtimaa, jonka jo kerran ennen olen heittänyt pellolle! Ymmärrätkö nyt, mikä se on miehiään? Nyt se on kuljettanut tänne tuon maankiertäjän kotirauhaani rikkoakseen!
Lehtimaa koetti päästä irti, mutta Kalle Pihl puristi häntä niin kovasti, ettei mies saanut sanaa suustaan. Anna tuli ulos porstuasta ja vieras vaimokin juoksi hätään. Lapset seisoivat itkien hänen takanaan.
— Ettei tuo ilkiö häpeä haukkumasta omaa vaimoaan maankiertäjäksi! huusi vieras vaimo itku kurkussa. — Vaan niin totta kuin minä elän, saa hän tästä oikeuden edessä vastata, ja siitä, että on pettänyt sinutkin, Anna Mellilä!
— Suus' kiinni! karjaisi Kalle Pihl raivoissaan. Lehtimaata nakeltiin kuin kinnasta ja turhaan koetti hän vedota silmäyksillään Annaan. Nyt se ainakin saisi nähdä, mitä hyvää Lehtimaa oli hänelle tehnyt, eikä hän enää ollenkaan pelännyt antautua puukkosille Kalle Pihlin kanssa, jos niiksi tulisi. Hän hapuili tuppeaan, joka riippui selän alla vyössä, ja viimein saikin hän nopealla ruumiin tempauksella puukon käsiinsä. Pohjalaisten tapoihin tottunut vaimo huomasi heti, mitä oli tekeillä.
— Herra Jeesus varjelkoon, se tappaa minun mieheni! kirkaisi hän ja hyökkäsi apuun. Samassa oli Annakin miehensä vieressä, ja vieraan vaimon avulla sai Kalle Pihl Lehtimaan ranteista kiinni.
— Ota puukko pois häneltä! komensi Kalle Pihl, ja samassa heiluttikin vieras vaimo Lehtimaan puukkoa riemuiten kädessään.
— Siinä nyt näet, millainen roisto se on! sanoi Kalle Pihl huohottaen.
— Mene heti noutamaan nimismiestä.
Anna katseli epäilevästi ympärilleen. Ei hän osannut hevosta valjastaa eikä hänellä ollut halua jättää miestään yksin noiden ihmisten kanssa. Lehtimaa seurasi häntä silmillään. Nytpäs saataisiin viimeinkin nähdä! Se on jo kahden vaiheilla! Ja koko ajan kun hän koetti riuhtautua irti, tarkasteli hän jännittyneenä Anna Mellilän liikkeitä. Eihän se ollut apuna puukkoa otettaessa, se oli siis Lehtimaan puolella.
— Pannaan tuo nuoriin, niin saat mennä itse nimismiestä noutamaan, ehdotteli Anna.
Lehtimaa sai kuin pistoksen rintaansa. Se ei suinkaan voi olla hänen tarkoituksensa! Vai antaako se ehkä miehen paeta rauhassa ja sitten päästää hänet irti ja kiittää pelastajaansa?
— Sen se sietäisi, että vallesmanni saisi hänet kynsiinsä, sanoi Kalle
Pihl.
— Mikä pakko sinun oli tarttua puukkoon, kun ei ollut mitään hätää! torui vieras vaimo.
— Joudu pian nimismiehen luo! kiihotti Anna yhäkin.
Vielä koetti Lehtimaa ylläpitää rohkeuttaan, vaikka kaikki näkyivät olevan häntä vastaan. Lieneehän kuitenkin vielä oikeutta maailmassa, ajatteli hän. Mutta kun Kalle Pihl oli saanut Lehtimaan puukon omaan haltuunsa, päästi hän ranteet irti, sysäsi hänet luotaan ja sanoi ylenkatseellisesti:
— Mene nyt tiehesi, äläkä toista kertaa tule! Tällä kertaa pääset vapaaksi vallesmannista, mutta jos näen sinusta vielä vilauksenkaan Uramon torpassa, niin saat istua ruunun penkissä loput elämääsi. Mutta puukkosi, sen pidän minä.
Anna nyökäytti hyväksyvästi päätään eikä vieras vaimo oikein tiennyt, mitä hän tekisi. Lehtimaa mietti hetken aikaa, mutta ei ymmärtänyt mitään. Tämän tähdenkö hän oli jättänyt työpaikkansa ja nähnyt nälkää? Vielä kerran katsahti hän ympärilleen, mutta ei niillä kellään näyttänyt olevan häntä sääli. Lapsetkin katselivat häntä kauhistunein itkusilmin.
— Eikö Anna usko vieläkään, että minä tahdon hänen parastaan? kysyi
Lehtimaa yhtäkkiä.
Kysymys sopi niin huonosti toisten ajatuksiin, että ne häntä vain kummissaan katselivat ja Anna sanoi ystävällisesti: — Mene tiehesi miesparka, kun kerran pääset!
Lehtimaa katsahti häneen niin surullisesti, että Annaa vähän alkoi säälittää. Sitten meni hän mitään virkkamatta tiehensä jättäen vieraan vaimon vakuuttamaan Annaa asiasta. Mutta tuskin hän oli päässyt pois näkyvistä, kun hänen vilkkaissa aivoissaan syntyi uusi tuuma, jonka avulla hän ihan varmaan tulisi saamaan sekä torpan että Annan, sillä tottahan tämän silmät kerran kuitenkin avautuisivat.
Vaimo jäi lapsineen kartanolle, kun Kalle Pihl ja Anna menivät sanaakaan sanomatta pirttiin. Hän istuutui tuvan rappusille kylmään aamupakkaseen, otti lapset syliinsä ja alkoi lämmitellä heitä. Puolen tunnin kuluttua tuli Kalle Pihl ulos, pukeutuneena lammasnahkaturkkiin ja valmiina menemään metsään kirveineen.
— Mitä sinä vielä täällä teet? sanoi hän ja sysäsi vaimoa polvellaan.
— Odotan leipää lapsillesi ja vaimollesi.
— Mutta enhän minä tunne sinua.
— Älä hylkää omaa joukkoasi, se ei jää rankaisematta.
— Ei minulla ole muuta joukkoa kuin vaimoni tuolla sisällä.